Mikael Leiman: Semioottinen objektisuhdeteoria kognitiivis-analyyttisen terapian teoriana

Vuon­na 2001 Ant­ho­ny Ryle esit­ti aja­tuk­sen semioot­ti­ses­ta objek­ti­suh­de­teo­rias­ta (engl. semio­tic object rela­tions theo­ry, SORT) Iso-Bri­tan­nian kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­sen psy­ko­te­ra­peut­tiyh­dis­tyk­sen vuo­si­kongres­sis­sa. Hän tar­koit­ti sil­lä sel­lais­ta käsi­tys­tä psyyk­ki­ses­tä kehi­tyk­ses­tä, joka selit­tää psyyk­kis­ten toi­min­to­jen muo­dos­tu­mi­sen merk­kien välit­tä­män sosi­aa­li­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen avul­la.

Rylen ehdo­tus ava­si kieh­to­van näkö­alan kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­sen tera­pian teo­reet­ti­sel­le kehit­tä­mi­sel­le. Aja­tus oli kui­ten­kin ennen­ai­kai­nen kah­des­sa mie­les­sä. Ensin­nä­kin merk­ki­vä­lit­tei­sen toi­min­nan idea edel­lyt­tää mer­kin käsi­tet­tä, joka sal­lii psyyk­kis­ten toi­min­to­jen kat­ta­van ana­lyy­sin. Tämä tar­koit­taa sitä, että käsit­teen pitää toi­mia sekä yksin­ker­tais­ten ais­ti­toi­min­to­jen että kehit­ty­nei­den sisäis­ten toi­min­to­jen ja kom­mu­ni­kaa­tion ana­lyy­sis­sa. Vuo­si­tu­han­nen tait­tees­sa täl­lais­ta mer­kin käsi­tet­tä ei vie­lä ollut käy­tet­tä­vis­sä.

Lev Vygots­ki on merk­kien välit­tä­män toi­min­nan teo­rian kan­tai­sä. Hän olet­ti mer­kin perus­muo­dok­si puhu­tun sanan. Se sai hänet erot­ta­maan ”kor­keam­mat psyyk­ki­set toi­min­not” yksin­ker­tai­sem­mis­ta toi­min­nois­ta kuten ais­ti­mi­ses­ta ja tahat­to­mas­ta muis­ta­mi­ses­ta, joi­ta hän tar­kas­te­li ärsyk­keen ja reak­tion teo­rian valos­sa. Tämä joh­ti koh­ta­lok­kai­siin seu­rauk­siin hänen kuo­le­man­sa jäl­keen. Vygots­kia syy­tet­tiin intel­lek­tua­lis­mis­ta, ja venä­läi­sen psy­ko­lo­gian perus­pa­ra­dig­mak­si tuli vuo­si­kym­me­nien ajak­si ärsyke‒reaktiomalliin nojau­tu­va tut­ki­mus.

Vygots­kin omak­su­mas­sa mer­kin käsit­tees­sä oli toi­nen­kin ongel­ma. Se sovel­tui vain kog­ni­tii­vis­ten toi­min­to­jen erit­te­lyyn. Elä­män­sä lop­pu­vai­hees­sa hän tie­dos­ti tämän rajoit­tu­nei­suu­den ja omak­sui pereši­va­nie-käsit­teen ihmi­sen emo­tio­naa­li­ses­ti värit­ty­nei­den koke­mus­ten ana­lyy­si­vä­li­neek­si. Käsi­tet­tä on vai­kea suo­men­taa, mut­ta lähim­mät vas­ti­neet ovat ”elä­mys” tai ”koke­mus”.

Toi­sek­si sit­keä ris­ti­rii­ta kog­ni­tii­vis­ten sekvens­sien ja vas­ta­vuo­rois­ten ase­tel­mien välil­lä oli kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­sen teo­rian puit­teis­sa edel­leen rat­kai­se­mat­ta. Se oli alun perin seu­raus­ta Rylen tavas­ta olet­taa, että psy­koa­na­lyyt­ti­nen objek­ti­suh­de­teo­ria voi­tai­siin selit­tää kog­ni­tii­vi­sen sekvens­si­mal­lin (engl. proce­du­ral sequence model) avul­la (Ryle 1982).

Kog­ni­tii­vi­nen sekvens­si ei sisäl­lä koh­teen käsi­tet­tä

Psy­koa­na­lyy­si on his­to­rian­sa kulues­sa yrit­tä­nyt tois­tu­vas­ti kol­ku­tel­la aka­tee­mi­sen psy­ko­lo­gian ovea. 1940-luvul­la psy­koa­na­lyy­sin käsit­tei­tä pyrit­tiin tul­kit­se­maan beha­vio­ris­min näkö­kul­mas­ta. 1970-luvul­la kog­ni­tii­vi­ses­ta psy­ko­lo­gias­ta tuli aka­tee­mi­sen psy­ko­lo­gian val­ta­vir­ta, ja sil­loin kokeil­tiin psy­koa­na­lyy­sin kog­ni­tii­vis­ta luku­ta­paa. Rylen sekvens­si­mal­li oli osa tätä teo­reet­tis­ta kes­kus­te­lua. 2000-luvul­la neu­rop­sy­koa­na­lyy­si edus­taa samaa ikiai­kais­ta pyr­ki­mys­tä.

Kog­ni­tii­vi­sen ja psy­koa­na­lyyt­ti­sen teo­rian yhteen­so­pi­mat­to­muus palau­tuu yhteen olen­nai­seen eroon: psyyk­kis­ten toi­min­to­jen kog­ni­tii­vi­nen kuvaus ei sisäl­lä koh­teen käsi­tet­tä. Se taas on psy­koa­na­lyyt­ti­sen teo­rian perus­läh­tö­koh­ta.

Sisäis­ten toi­min­to­jen koh­teel­li­suus perus­tuu Franz Bren­ta­non (1874/1995) aja­tuk­seen, jon­ka mukaan jokai­sel­la mie­len­toi­min­nol­la on koh­de. Bren­ta­no väit­ti myös, että toi­mi­jan suh­tau­tu­mi­nen mie­len­sä koh­tei­siin on muka­na psyyk­ki­sis­sä toi­min­nois­sa. Haluam­me, rakas­tam­me, vihaam­me, pel­kääm­me, idea­li­soim­me, mitä­töim­me jne. koh­tei­ta, joi­den yhtey­teen olem­me mie­les­säm­me aset­tu­neet.

Kog­ni­tii­vi­sen psy­ko­lo­gian läh­tö­koh­ta­na on Aris­to­te­leel­ta periy­ty­vä infor­maa­tion käsi­te: ulkois­ten kap­pa­lei­den muo­to siir­tyy sie­luun vail­la aineel­li­suut­taan. Psyy­ke saa alkun­sa ais­ti­muk­sis­ta, jot­ka jäsen­ty­vät psyyk­kis­ten perus­funk­tioi­den väli­tyk­sel­lä repre­sen­taa­tioik­si. Kog­ni­tii­vi­set mie­len­toi­min­to­jen kuvauk­set ovat for­maa­le­ja pro­ses­si­ku­vauk­sia, jot­ka alka­vat ärsyk­kei­den syn­nyt­tä­mis­tä ais­ti­muk­sis­ta ja pää­ty­vät toi­min­taan, joka hah­mot­tuu reak­tiok­si.

Kehi­tel­les­sään kog­ni­tii­vis­ta sekvens­si­mal­li­aan Ryle väit­ti, että se on sovel­let­ta­vis­sa sekä yksin­ker­tai­siin että mut­kik­kai­siin toi­min­toi­hin (Ryle 1982, 12). Tavoit­teel­lis­ten toi­min­to­jen toteut­ta­mi­nen sisäl­tää sar­jan skrip­te­jä tai skee­mo­ja. Nii­den avul­la voi­daan kuva­ta ham­pai­den har­jaa­mis­ta yhtä hyvin kuin minuu­den mää­ri­tyk­siä, jot­ka sää­te­le­vät itsear­vos­tus­ta ja elä­män­pää­mää­riä. Tämä on mah­dol­lis­ta, kun toi­min­nan koh­de pois­te­taan ana­lyy­sis­ta.

Yri­tys istut­taa objek­ti­suh­de kog­ni­tii­vi­seen sekvens­siin

Ryle oli omak­su­nut 1970-luvul­la vas­ta­vuo­roi­sen ase­tel­man (engl. reci­procal role) käsit­teen kuvaa­maan ihmi­sen suh­det­ta itseen­sä ja toi­siin. Käsit­teen läh­tö­koh­ta oli psy­koa­na­lyy­sin brit­ti­läi­ses­sä objek­ti­suh­de­teo­rias­sa, eri­tyi­ses­ti Mela­nie Klei­nin, Ronald Fair­bair­nin ja Har­ry Gunt­ri­pin kir­joi­tuk­sis­sa.

Ryle joh­ti 1970-luvul­la Sus­sexin yli­opis­ton opis­ke­li­ja­ter­vey­den­huol­toa. Hänen työ­noh­jaa­ja­naan oli klei­ni­lai­nen psy­koa­na­lyy­tik­ko Isca Salz­ber­ger-Wit­tem­berg (1970), joka tapa­si ohjaus­käyn­tien­sä lomas­sa kli­ni­kan opis­ke­li­ja-asiak­kai­ta. Hän teki parin arvioin­ti­käyn­nin kulues­sa psy­ko­dy­naa­mi­sen for­mu­loin­nin, jota Ryle sovel­si asia­kas­työs­sään. Menet­te­ly periy­tyi seu­raa­van vuo­si­kym­me­nen puo­lel­la kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­sen tera­pian refor­mu­loin­ti­käy­tän­töön.

Ryle alkoi seu­ra­ta Sus­sexin opis­ke­li­ja­ter­vey­den­huol­lon tar­joa­mien lyhyi­den tera­pioi­den tulok­sel­li­suut­ta Geor­ge Kel­lyn Reper­to­ry grid ‑mene­tel­män avul­la. Se sovel­tui teh­tä­vään hyvin, sil­lä mene­tel­mä kar­toit­taa hen­ki­lön yksi­löl­lis­tä suh­tau­tu­mis­ta hänel­le tär­kei­siin mie­len koh­tei­siin. Nii­tä kut­su­taan mene­tel­mäs­sä ele­men­teik­si. Yksi­löl­lis­tä suh­tau­tu­mis­ta koh­tee­seen kut­su­taan kon­struk­tiok­si. Kon­struk­tiot tuo­te­taan haas­tat­te­lus­sa, jos­sa ele­ment­te­jä ver­tail­laan kes­ke­nään ja etsi­tään nii­den saman­kal­tai­suut­ta tai vas­tak­kai­suut­ta.

Ryle kehit­ti grid-mene­tel­mäs­tä dyadi­sen ver­sion (Ryle & Lung­hi 1970), jos­sa ele­men­tit muo­dos­tui­vat tut­kit­ta­van itsel­leen mer­ki­tyk­sel­li­sis­tä objek­ti­suh­teis­ta. ”Minun suh­tee­ni äitii­ni”, ”äidin suh­de minuun”, ”minun suh­tee­ni kump­pa­nii­ni”, ”kump­pa­nin suh­de minuun” ja ”minun suh­tee­ni itsee­ni” ovat esi­merk­ke­jä ele­men­teis­tä, jot­ka syn­nyt­ti­vät alku­pe­räi­sen vas­ta­vuo­roi­sen ase­tel­man käsit­teen. 

Vas­ta­vuo­roi­nen ase­tel­ma sisäl­si myös aja­tuk­sen pro­jek­tios­ta, joka saa hen­ki­lön näke­mään tois­ten toi­min­nan omien suh­tau­tu­mis­ta­po­jen­sa värit­tä­mä­nä. Dis­so­si­aa­tion ja osaob­jek­tien ideat sisäl­tyi­vät alun perin Rylen vas­ta­vuo­roi­siin ase­tel­miin (Ryle 1975).

Vas­ta­vuo­rois­ta ase­tel­maa voi tar­kas­tel­la psy­koa­na­lyyt­ti­sen objek­ti­suh­teen hah­mot­ta­mi­se­na Kel­lyn kon­struk­tio­teo­rian ja grid-mene­tel­män väli­tyk­sel­lä. Psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sä teo­rias­sa olen­nai­nen koh­teen käsi­te on säi­ly­nyt mut­ta kapeu­tu­nut kat­ta­maan vain hen­ki­löl­le tär­keät ihmis­suh­teet ja kon­struk­tioi­den mää­rit­tä­män suh­tau­tu­mi­sen itseen­sä. Mela­nie Klei­nin ajat­te­lus­sa tär­keät tie­dos­ta­mat­to­mien fan­t­asioi­den koh­teet jäi­vät tar­kas­te­lun ulko­puo­lel­le.

Kun Ryle omak­sui kog­ni­tii­vi­sen sekvens­si­mal­lin vas­ta­vuo­roi­sia ase­tel­mia selit­tä­väk­si ylei­sek­si peri­aat­teek­si, hän ei havain­nut koh­teen käsit­teen katoa­mis­ta psyyk­kis­ten toi­min­to­jen ana­lyy­sis­sa. Kog­ni­tii­vi­ses­ta psy­ko­lo­gias­ta puut­tu­va toi­min­nan koh­teel­li­suu­den idea kui­ten­kin estää sen pro­ses­si­ku­vaus­ten integroi­mi­sen psy­koa­na­lyyt­ti­seen teo­ri­aan.

Ryle havait­si muu­ta­man vuo­den kulues­sa, että vas­ta­vuo­rois­ten ase­tel­mien sijoit­ta­mi­nen sekvens­si­mal­liin oli ongel­mal­lis­ta. Hän rat­kai­si ongel­man ter­mi­no­lo­gi­ses­ti. Vas­ta­vuo­roi­sen ase­tel­man perään lisät­tiin sana ”pro­se­duu­ri”. Näin syn­tyi ”reci­procal role proce­du­re” (Ryle 1985). Rat­kai­su­yri­tys ei ollut aito teo­reet­ti­nen syn­tee­si. Ter­miä oli vai­kea suo­men­taa jär­ke­väs­ti. Kokei­lin ”vas­ta­vuo­rois­ta roo­li­toi­min­ta­ta­paa”, mut­ta sen tar­koi­tet­ta oli mah­do­ton­ta arti­ku­loi­da sel­vä­sa­nai­ses­ti. Suo­men­kie­li­seen KAT-teo­ri­aan vakiin­tui vas­ta­vuo­roi­nen ase­tel­ma sel­lai­se­naan kuvaa­maan hen­ki­lön suh­det­ta toi­siin ja itseen­sä. ”Toi­min­ta­ta­pa” puo­les­taan viit­ta­si alku­pe­räi­seen ”proce­du­ral sequence” ‑ter­miin. Tämä ter­mi­no­lo­gi­nen rat­kai­su joh­ti suo­ma­lai­sen KAT-käy­tän­nön vähit­täi­seen, huo­maa­mat­to­maan eriy­ty­mi­seen brit­ti­läi­ses­tä.

Bri­tan­nias­sa yri­tys sisäl­lyt­tää objek­ti­suh­teen käsi­te kog­ni­tii­vi­sen sekvens­sin puit­tei­siin ilme­ni 1980-luvun lopul­ta asti jat­ku­va­na väit­te­ly­nä kog­ni­tii­vis­ten sekvens­sien ensi­si­jai­suut­ta koros­ta­vien tera­peut­tien ja objek­ti­suh­tei­ta pai­not­ta­vien tera­peut­tien välil­lä. Käsit­teel­li­nen yhteen osu­mat­to­muus pakot­ti psy­ko­te­ra­peu­tit hah­mot­ta­maan asiak­kai­den ongel­mia joko kog­ni­tii­vi­si­na toi­min­ta­ket­jui­na tai koh­teel­li­si­na vas­ta­vuo­roi­si­na ase­tel­mi­na.

Käy­tän­nön psy­ko­te­ra­peut­ti­ses­sa työs­sä on mah­dol­lis­ta vaih­del­la käsit­teel­li­siä näkö­kul­mia. Psy­ko­te­ra­peu­tit saat­ta­vat liik­kua joko kog­ni­tii­vis­ten sekvens­sien tai objek­ti­suh­de­teo­reet­ti­sen näkö­kul­man välil­lä koke­mat­ta sen suu­rem­paa ris­ti­rii­taa. Koke­neet tera­peu­tit valit­se­vat näkö­kul­man­sa jous­ta­vas­ti asiak­kai­den ongel­mien ja tera­peut­ti­sen yhteis­työn kul­lois­ten­kin haas­tei­den mukaan. Käsit­teel­li­set epä­joh­don­mu­kai­suu­det eivät sik­si ole suu­rem­min häi­rin­neet tera­peut­tien käy­tän­nön työ­tä.

Kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­sen tera­pian vah­vuus on sen tavas­sa pyr­kiä asiak­kaan ongel­mien yhtei­seen for­mu­loin­tiin, joka antaa tera­peut­ti­sel­le yhteis­toi­min­nal­le tavoit­teen ja suun­ta­vii­vat. Osu­va refor­mu­laa­tio aut­taa tun­nis­ta­maan, kuin­ka asiak­kaan tois­tu­vat toi­min­ta­ta­vat ilme­ne­vät tera­peut­ti­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Tera­pia­suun­tauk­sen kehit­ty­mi­sen myö­tä on syn­ty­nyt monia uusia for­mu­loin­nin tapo­ja, mut­ta kaik­kien tavoit­tee­na on tuot­taa tera­pian ensi het­kis­tä alkaen yhtei­nen näke­mys asiak­kaan oirei­ta yllä­pi­tä­vis­tä toi­min­ta­ta­vois­ta.

Suo­ma­lai­ses­sa tera­pia­käy­tän­nös­sä toi­min­ta­ta­paa ja vas­ta­vuo­rois­ta ase­tel­maa ei pako­tet­tu kog­ni­tii­vi­sen sekvens­si­mal­lin puit­tei­siin, kos­ka ”vas­ta­vuo­roi­nen roo­li­toi­min­ta­ta­pa” ei ollut ymmär­ret­tä­vä ter­mi. Tera­peu­teil­le oli luon­te­vaa vali­ta kuvaus­ta­pa sen mukaan, mikä asiak­kaan proble­ma­tii­kas­sa näyt­ti tema­ti­soi­tu­van ensi­si­jai­sek­si. Täs­tä tosin seu­ra­si se, että sekvens­si­mal­lin ja vas­ta­vuo­roi­sen ase­tel­man teo­reet­ti­nen yhteen osu­mat­to­muus jäi tun­nis­ta­mat­ta 2010-luvun puo­li­vä­liin asti.

Vuo­si­kym­men­ten kulues­sa vas­ta­vuo­roi­sen ase­tel­man käsi­te on koko­naan irtau­tu­nut psy­koa­na­lyyt­ti­ses­tä objek­ti­suh­de­teo­rias­ta. KAT-tera­peu­tit hah­mot­ta­vat sen nykyi­sin vuo­ro­vai­ku­tuk­sen sisäis­ty­nee­nä mal­li­na (engl. rela­tions­hip templa­te) var­sin samaan tapaan kuin inter­per­soo­nal­li­sen tera­pian ja skee­ma­te­ra­pian teo­riois­sa.

Merk­ki-käsit­teen imple­men­toin­ti teo­ri­aan lisää sekaan­nus­ta

Sekvens­sien ja ase­tel­mien suh­de KAT-teo­rias­sa säi­lyi jän­nit­tei­se­nä Rylen (1985) ter­mi­no­lo­gi­ses­ta integroin­tieh­do­tuk­ses­ta huo­li­mat­ta koko 1980-luvun lop­pu­puo­len. Vuo­si­kym­me­nen lop­pu­vuo­si­na yri­tin yhdes­sä Rylen kans­sa rat­kais­ta tätä jän­ni­tet­tä Vygots­kin kult­tuu­ri­his­to­rial­li­sen toi­min­nan teo­rian avul­la.

Ymmär­sim­me syn­tee­si­teh­tä­vän kui­ten­kin eri lail­la. Ryle ajat­te­li, että kog­ni­tii­vi­nen sekvens­si­mal­li voi­si toi­mia Vygots­kin merk­ki­vä­lit­teis­ten toi­min­to­jen teo­rian ja psy­koa­na­lyyt­ti­sen objek­ti­suh­de­teo­rian integroi­va­na läh­tö­koh­ta­na (Ryle 1991). Hän piti sekvens­si­mal­li­aan edel­leen ylei­se­nä psyyk­ki­siä ilmiöi­tä selit­tä­vä­nä peri­aat­tee­na.

Minä halusin kor­va­ta sekvens­si­mal­lin kult­tuu­ri­his­to­rial­li­sen toi­min­nan teo­rial­la. Tätä läh­tö­koh­tien eroa emme kui­ten­kaan tuol­loin tun­nis­ta­neet. Kät­ke­tys­tä näke­my­se­ros­ta syn­tyi teo­reet­ti­nen dia­lo­gi, jon­ka sisäl­löt tii­vis­tyi­vät 1990-luvun alku­puo­len jul­kai­suis­sa (Lei­man 1992; Ryle 1994; Lei­man 1994). Sel­vyyt­tä kog­ni­tii­vi­sen ja psy­koa­na­lyyt­ti­sen teo­rian yhteis­mi­tat­to­muu­teen se ei kui­ten­kaan tuo­nut. Päin­vas­toin.

Olin aiem­mas­sa tut­ki­mus­työs­sä­ni havain­nut, että kult­tuu­ri­his­to­rial­lis­ta toi­min­nan teo­ri­aa ja psy­koa­na­lyy­siä yhdis­tää koh­teen käsi­te. Alek­sei Leon­tie­vin koh­teel­li­sen toi­min­nan teo­rian (Leon­tiev 1977, 3) läh­tö­koh­ta­na on Karl Marxin käsi­tys toi­min­nas­ta, jon­ka avul­la ihmi­nen tyy­dyt­tää tar­pei­taan muok­kaa­mal­la eli­nym­pä­ris­töään yhteis­toi­min­nas­sa tois­ten kans­sa. Toi­min­nal­le on omi­nais­ta, että muok­kaa­mi­nen tapah­tuu koh­tei­den omi­nais­piir­tei­tä huo­mioi­vien työ­vä­li­nei­den avul­la.

Leon­tiev hah­mot­ti toi­min­nan ihmi­sen ja ympä­röi­vän maa­il­man väli­sek­si yhtey­dek­si, jon­ka puit­teis­sa psyyk­ki­set toi­min­nat muo­tou­tu­vat. Toi­min­nas­ta tuli seli­tet­tä­vän reak­tion ase­mes­ta elä­vien orga­nis­mien, myös ihmi­sen, ole­mas­sao­lon ja psyyk­ki­sen kehi­tyk­sen selit­tä­vä peri­aa­te.

Leon­tie­vin esit­tä­mä toi­min­nan käsi­te sovel­tuu eri­tyi­ses­ti aineel­li­siin koh­tei­siin suun­tau­tu­vien, instru­men­taa­lis­ten toi­min­to­jen ana­lyy­siin. Ihmis­ten välis­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta ja hei­dän psyyk­ki­siä toi­min­to­jaan välit­tä­vät työ­ka­lu­jen ase­mes­ta mer­kit. Leon­tiev ei kui­ten­kaan kehi­tel­lyt mer­kin käsi­tet­tä, joka oli­si rat­kais­sut Vygots­kin merk­ki­kä­sit­tee­seen sisäl­ty­vät rajoi­tuk­set. Sen vuok­si hänen tee­siän­sä toi­min­nan koh­teel­li­suu­des­ta ja välit­ty­nei­syy­des­tä oli mah­do­ton­ta sovel­taa sel­lai­se­naan ihmi­sen psyyk­kis­ten toi­min­to­jen ana­lyy­sis­sä.

Tämä pää­tel­mä oli läh­tö­koh­ta­na pyr­ki­myk­sel­le­ni löy­tää vaih­toeh­to Vygots­kin merk­ki­kä­si­tyk­sel­le (Lei­man 1992), ja ehdo­tin vaih­toeh­dok­si Mihail Bah­ti­nin dia­lo­gis­ta merk­kiä. Ole­tin, että se oli­si Vygots­kin käsi­tet­tä parem­pi psyyk­kis­ten toi­min­to­jen erit­te­lys­sä. Se näyt­ti valot­ta­van eri­tyi­sen hyvin psy­ko­te­ra­peut­ti­sen kes­kus­te­lun dyna­miik­kaa ja sitä, kuin­ka ihmi­sen sisäi­set koke­muk­set ilme­ne­vät tera­peut­ti­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa.

Pyr­ki­myk­se­ni istut­taa merk­ki­vä­lit­tei­syy­den idea rat­kai­se­maan kog­ni­tii­vis­ten sekvens­sien ja vas­ta­vuo­rois­ten ase­tel­mien ris­ti­rii­taa oli vir­he. Ensik­si­kin sen enem­pää kog­ni­tii­vi­sis­sa sekvens­seis­sä kuin vas­ta­vuo­roi­sis­sa ase­tel­mis­sa ei ollut mitään semioot­ti­suut­ta. Toi­sek­si koh­teel­li­sen, välit­ty­neen toi­min­nan käsi­te ei mah­tu­nut vas­ta­vuo­roi­sen ase­tel­man sisäl­le, sil­lä ase­tel­ma hah­mo­tet­tiin välit­tö­mäk­si, vas­ta­vuo­roi­sek­si inte­rak­tio­mal­lik­si.

Ryle ei eri­tyi­sem­min välit­tä­nyt Bah­ti­nin merk­ki­kä­si­tyk­ses­tä, mut­ta Vygots­kin kehi­tysp­sy­ko­lo­gi­set kir­joi­tuk­set ins­pi­roi­vat hän­tä. Siten kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­seen teo­ri­aan muo­tou­tui 1990-luvun kulues­sa vygots­ki­lai­nen ker­ros­tu­ma, joka perus­te­li ylei­ses­ti ihmi­sen yksi­löl­li­sen kehit­ty­mi­sen sosi­aa­lis­ta perus­taa (Ryle & Kerr 2002). Käy­tän­nön tera­peut­ti­sen työn käsit­teel­li­se­nä työ­vä­li­nee­nä sil­lä ei ollut käyt­töä.

Dia­lo­gi­nen sekvens­sia­na­lyy­si

Bah­ti­nin dia­lo­gi­ses­ta merk­ki­kä­sit­tees­tä ei ollut rat­kai­se­maan kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­sen teo­rian jän­ni­tet­tä sekvens­sien ja vas­ta­vuo­rois­ten ase­tel­mien välil­lä. Se löy­si kui­ten­kin sil­le sopi­van pai­kan asiak­kai­den ilmai­sun sisäl­lön hah­mot­ta­mi­ses­sa.

Vuo­si­na 1986‒1988 toteu­tin yhteis­työs­sä Rylen kans­sa Kan­sa­ne­lä­ke­lai­tok­sen rahoi­tuk­sel­la kokei­lu­kou­lu­tuk­sen, johon osal­lis­tui 8 mie­len­ter­veys­toi­mis­ton psy­ko­lo­gia Uuden­maan alu­eel­ta. Ensim­mäi­set rekis­te­röi­dyn psy­ko­te­ra­peu­tin päte­vyy­teen joh­ta­vat kou­lu­tuk­set käyn­nis­tyi­vät vuon­na 1992. Toi­min kou­lu­tus­ten pää­opet­ta­ja­na mut­ta myös työ­noh­jaa­ja­na. Ohjaus perus­tui ohjat­ta­van vapaan selon­teon ohel­la tera­pia­nau­hoi­tus­ten ja niis­tä lit­te­roi­tu­jen otos­ten tar­kas­te­luun.

Kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­sel­le tera­pial­le omi­nai­nen pyr­ki­mys tuot­taa ensim­mäis­ten käyn­tien kulues­sa yhdes­sä asiak­kaan kans­sa hänen ongel­mi­aan pro­vo­soi­via ja yllä­pi­tä­viä toi­min­ta­ta­po­ja kuvaa­va for­mu­loin­ti aiheut­ti kou­lu­tet­ta­vil­le suu­ria vai­keuk­sia kou­lu­tuk­sen alku­vai­hees­sa. Kuun­nel­les­sam­me nau­hoi­tus­ta ohjat­ta­vat kysyi­vät tavan takaa, kuin­ka minä tun­nis­tin asiak­kaan puhe­vir­ras­ta hänen tois­tu­via, ongel­mal­li­sia toi­min­ta­ta­po­jaan.

Kah­dek­san vuo­den koke­mus oli sisäis­tä­nyt hah­mo­tus­ta­van käsit­teel­li­set työ­vä­li­neet niin, että minä ”kuu­lin ja näin” toi­min­ta­ta­po­jen ääri­vii­vat asiak­kaan vapaan ilmai­sun sisäl­lä. Koke­mus­ta ei kui­ten­kaan voi siir­tää toi­sen omai­suu­dek­si. Oli siis arti­ku­loi­ta­va asiak­kai­den ilmai­sun ja hei­dän käyt­täy­ty­mis­tään sää­te­le­vien, usein tie­dos­ta­mat­to­mien sisäis­ten toi­min­ta­ta­po­jen väli­nen yhteys. Bah­ti­nin ilmai­su­teo­ria, joka oli olen­nai­nen osa dia­lo­gi­sen merk­ki­kä­sit­teen sisäl­töä, antoi teh­tä­vään hyvän käsit­teel­li­sen työ­vä­li­neis­tön.

Ilmai­suil­le on tun­nuso­mais­ta se, että niil­lä on kak­si koh­det­ta – ilmai­sun viit­taus­koh­de ja vas­taa­not­ta­ja. Tämä on ilmai­su­teo­rian perus­tee­si, jon­ka Bah­tin omak­sui sak­sa­lai­sel­ta psy­ko­lo­gil­ta, Karl Büh­le­ril­tä ja kehit­te­li sitä dia­lo­gi­seen suun­taan.

Avain­kä­sit­teek­si osoit­tau­tui semant­ti­nen posi­tio, puhu­jan suh­de ilmai­sun­sa viit­taus­koh­tee­seen.

Dia­lo­gi­sia suh­tei­ta ei voi pel­kis­tää loo­gi­sik­si suh­teik­si eikä koh­tei­den repre­sen­taa­tioik­si, jot­ka sel­lai­se­naan eivät sisäl­lä mitään dia­lo­gi­suut­ta. Ne pitää luo­da sanoik­si, nii­den pitää tul­la ilmai­suk­si, eri toi­mi­joi­den posi­tioi­ta kos­ke­vik­si lausu­mik­si, jot­ta nii­den välil­le voi­si syn­tyä dia­lo­gi­sia suh­tei­ta. (Bakh­tin 1984, 183.)

Itse­ään ilmais­tes­saan ihmi­nen ase­moi­tuu aina taval­la tai toi­sel­la puheen­sa viit­taus­koh­tee­seen näh­den. Kät­ket­tyä pole­miik­kia kos­ke­vas­sa totea­muk­ses­sa Bah­tin täy­den­tää tätä perus­väit­tä­mään­sä. Elä­väs­sä dia­lo­gis­sa toi­sen ihmi­sen kans­sa puhu­jan ilmai­su suun­tau­tuu viit­taus­koh­teen­sa ohel­la aina hänen ole­tuk­seen­sa vas­taa­not­ta­jan semant­ti­ses­ta posi­tios­ta; sii­hen, kuin­ka tämä näyt­tää suh­tau­tu­van yhtei­sen havain­noin­nin käsil­lä ole­vaan koh­tee­seen. Se, kenel­le puhuu, mää­rää sen, miten puhu­ja sanan­sa aset­taa.

Semant­ti­set posi­tiot näyt­täy­ty­vät ilmai­sun muo­toi­lu­ta­vois­sa, kuten sana­va­lin­nois­sa, joi­den avul­la puhu­ja viit­taa ilmai­sun­sa koh­tee­seen. Puheen pro­so­dial­la, johon sisäl­ty­vät into­naa­tio, ryt­mi ja äänen­voi­mak­kuus, hän myös ilmen­tää suh­tau­tu­mis­taan niin koh­tee­seen kuin vas­taa­not­ta­jaan­kin.

Bah­ti­nin ilmai­su­teo­ria ja semant­ti­nen posi­tio sen ydin­kä­sit­tee­nä tule­vat hyvin lähel­le psy­koa­na­lyyt­ti­sen objek­ti­suh­de­teo­rian näke­mys­tä trans­fe­rens­sin mer­ki­tyk­ses­tä poti­laan ilmai­sus­sa. Tera­pias­sa kävi­jä ottaa aina, tie­toi­ses­ti tai tie­tä­mät­tään, huo­mioon sen, kenel­le hän olet­taa puhu­van­sa, ja enna­koi mie­les­sään tera­peu­tin suh­tau­tu­mis­ta. Semant­ti­set posi­tiot ovat myös psy­koa­na­lyy­ti­kon havain­noin­nin koh­tei­ta. He kuun­te­le­vat aina ana­ly­soi­ta­van suh­tau­tu­mis­ta puheen­sa viit­taus­koh­tei­siin (Bol­las 1987).

Bah­ti­nin ilmai­su­teo­rian ilmei­nen yhteys objek­ti­suh­de­teo­ri­aan herät­ti kysy­myk­sen sii­tä, voi­si­ko sekvens­sien ja ase­tel­mien yhteen osu­mat­to­muu­den ylit­tää tar­kas­te­le­mal­la ihmi­sen tois­tu­via toi­min­ta­ta­po­ja sisäis­ten objek­ti­suh­tei­den ulkoi­si­na rat­kai­su­yri­tyk­si­nä, joil­la on ulkoi­nen koh­de. Mitä jos kog­ni­tii­vi­nen sekvens­si hah­mo­tet­tai­siin dia­lo­gi­se­na, toi­mi­jan ja koh­teen ajas­sa ete­ne­vä­nä sekvens­si­nä?

Tämä oli läh­tö­koh­ta­na dia­lo­gi­sen sekvens­sin käsit­teel­le. Tois­tu­vien toi­min­ta­ta­po­jen hah­mot­ta­mi­nen ulkoi­si­na objek­ti­suh­tei­den muun­nel­mi­na sai nimek­seen dia­lo­gi­nen sekvens­sia­na­lyy­si (Lei­man 1997).

Rat­kai­sueh­do­tus ei kos­kaan juur­tu­nut kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­seen teo­ri­aan. Sekvens­sia­na­lyy­si hah­mo­tet­tiin käy­tän­nöl­li­sen alku­pe­rän­sä mukai­ses­ti työ­noh­jauk­sen työ­vä­li­nee­nä. Ennen pit­kää sitä ryh­dyt­tiin sovel­ta­maan tera­piat­rans­krip­tioi­den ana­lyy­sis­sä, ja vuo­sien kulues­sa sii­tä tuli tapaus­tut­ki­mus­ten ana­lyy­si­me­ne­tel­mä (Savo­lai­nen 2020).

Semioot­ti­sen objek­ti­suh­de­teo­rian ääri­vii­vat hah­mot­tu­vat

2000-luvun ensim­mäi­sel­lä vuo­si­kym­me­nel­lä dia­lo­gi­nen sekvens­sia­na­lyy­si (DSA) osoit­ti hyö­dyl­li­syy­ten­sä asiak­kai­den ilmai­sun ja psy­ko­te­ra­pia­pro­ses­sien tut­ki­muk­ses­sa. Kun työ­vä­li­net­tä sovel­le­taan sisäl­löl­tään vähi­tel­len toi­sis­taan eroa­vis­sa kon­teks­teis­sa, sen rajoi­tuk­set alka­vat tul­la näky­viin. DSA oli hyvä puheil­mai­sun mik­roa­na­lyyt­ti­nen mene­tel­mä, mut­ta Bah­ti­nin dia­lo­gi­nen merk­ki­kä­si­te ei sovel­tu­nut var­hai­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen tut­ki­mi­seen, sil­lä se ei perus­tu sano­jen käyt­töön.

Kun vau­va ilmai­see tar­pei­taan ja suh­tau­tu­mi­si­aan, hoi­ta­vat aikui­set kyl­lä tul­kit­se­vat merk­ke­jä, mut­ta ne eivät nou­da­ta Bah­ti­nin dia­lo­gi­sen mer­kin raken­net­ta. Aikui­nen antaa vau­van ilmai­sul­le mer­ki­tyk­sen, ja vähi­tel­len sii­tä tulee var­hai­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen jaet­tu merk­ki.

Vuon­na 2010 paneu­duin tämän havah­dut­ta­ma­na uudel­leen mer­kin käsit­teen ana­to­mi­aan. Pala­sin Donald Win­nicot­tin tran­si­tioil­miöi­den teo­ri­aan (Win­nicott 1971), jon­ka merk­ki­kä­si­tet­tä olin tar­kas­tel­lut 1990-luvun alus­sa. Tii­vis­tin teo­reet­ti­sen uudel­lee­nar­vioin­nin artik­ke­liin (Lei­man 2011), joka sisäl­si aja­tuk­sen ihmi­sen kah­des­ta merk­ki­jär­jes­tel­mäs­tä.

Ensim­mäi­sen merk­ki­jär­jes­tel­män jaam­me kaik­kien elol­lis­ten olen­to­jen kans­sa, toi­nen on omi­nai­nen vain meil­le. Ensim­mäi­set mer­kit syn­ty­vät koh­teel­li­ses­sa toi­min­nas­sa. Toi­nen merk­ki­jär­jes­tel­mä muo­tou­tuu ihmis­ten väli­ses­sä kom­mu­ni­kaa­tios­sa. Sekin on toi­min­taa, mut­ta kom­mu­ni­kaa­tios­sa syn­ty­vien ja mer­ki­tyk­sel­tään kehit­ty­vien merk­kien raken­ne poik­ke­aa koh­teel­lis­ten toi­min­to­jen kulues­sa muo­dos­tu­vis­ta mer­keis­tä ja nii­den mer­ki­tys­si­säl­löis­tä.

Merk­kiä ei ole ilman toi­min­taa, joka mer­kin syn­nyt­tää. Psyyk­ki­set mer­kit syn­ty­vät toi­min­nas­sa, ja ker­ran syn­nyt­ty­ään ne alka­vat välit­tää toi­min­taa.

Toi­min­ta semioot­ti­sen objek­ti­suh­de­teo­rian perus­kä­sit­tee­nä

Adria­no Mila­ni Com­pa­ret­ti, ita­lia­lai­nen neu­ro­lo­gi, on esit­tä­nyt ensim­mäi­sen empii­ri­sen havain­non tämän peri­aat­teen var­hai­ses­ta ilmen­ty­mäs­tä (Com­pa­ret­ti 1981). Hän tut­ki sikiön liik­kei­den kehit­ty­mis­tä ras­kau­den kah­dek­san­nel­ta vii­kol­ta eteen­päin. Nii­den havait­se­mi­nen tuli mah­dol­li­sek­si 1970-luvun lop­pu­puo­lel­la kehi­te­tyn dynaa­mi­sen ult­ra­ää­ni­ku­van­ta­mi­sen myö­tä.

Com­pa­ret­ti havait­si, että kah­dek­san­nel­la vii­kol­la, pai­non­sa lisään­tyes­sä sikiö kos­ket­taa ajoit­tain koh­dun sei­nä­mää. Nämä ensim­mäi­set koh­taa­mi­set ”jon­kin” kans­sa muut­ta­vat välit­tö­mäs­ti sikiön liik­kei­den luon­net­ta. Ne jäsen­ty­vät vaih­te­le­vik­si lii­ke­hah­moik­si ja alka­vat havain­noit­si­jan näkö­kul­mas­ta muun­tua tar­koi­tuk­sel­li­sik­si. Kah­den­nen­kym­me­nen­nen ras­kaus­vii­kon aikoi­hin sikiön liik­keet ovat vakiin­tu­neet yksi­löl­li­ses­ti vaih­te­le­vik­si, moni­puo­li­sik­si lii­ke­sar­joik­si. Com­pa­ret­ti tote­si, että ne näyt­ti­vät saman­lai­sil­ta kuin aikuis­ten voi­mis­te­li­joi­den hyvin muo­dos­tu­neet perus­liik­keet.

Koh­dun sei­nä­män kos­ket­ta­mi­nen on kehit­ty­vän sikiön ensim­mäi­nen koh­taa­mi­nen ulko­maa­il­man kans­sa. Se syn­nyt­tää jäl­jen, jota taval­li­ses­ti kut­su­taan ais­ti­muk­sek­si. Koh­taa­mi­sen jäl­ke­nä tuo ais­ti­mus viit­taa koh­tee­seen, jon­ka yhtey­teen sikiö on omien liik­kei­den­sä voi­mas­ta aset­tu­nut. Toi­min­ta on psyyk­ki­sen mer­kin keh­to.

Teo­reet­ti­se­na käsit­tee­nä toi­min­ta sisäl­tää vii­si toi­siin­sa kie­tou­tu­vaa näkö­koh­taa:

1) Jokai­sel­la toi­min­nal­la on koh­de. Instru­men­taa­lis­ten toi­min­to­jen koh­teet ovat ulkoi­sia, esi­neel­li­siä koh­tei­ta. Kom­mu­ni­kaa­tios­sa ihmi­set aset­ta­vat toi­sen­sa koh­teek­seen. Myös psyyk­ki­set toi­min­nat ovat koh­teel­li­sia: ais­tin jota­kin, ajat­te­len jota­kin, tun­nen jota­kin tai muis­tan jota­kin.

2) Toi­min­ta on välit­ty­nyt­tä. Instru­men­taa­li­sia toi­min­to­ja välit­tä­vät työ­ka­lut, kuten havain­to­vä­li­neet ja koh­det­ta muok­kaa­vat koneet. Kom­mu­ni­kaa­tio­ta ja psyyk­ki­siä toi­min­to­ja välit­tä­vät mer­kit.

3) Toi­mi­jan ja koh­teen välit­ty­nyt yhteys on molem­min­puo­li­nen voi­ma­suh­de.

4) Koh­teel­li­nen toi­min­ta on ajas­sa ete­ne­vää lii­ket­tä.

5) Ei ole toi­min­taa ilman toi­mi­jaa.

Toi­min­nan käsit­teen sanas­to näyt­tää var­sin eri­lai­sel­ta kuin perin­tei­sen KAT-teo­rian ”pro­se­du­raa­li­nen sekvens­si” (Ryle 1982). Koh­teel­li­sen toi­min­nan teo­rias­sa ei ole kog­ni­tii­vi­sia sekvens­se­jä eikä psy­ko­lo­gias­sa tavan­omais­ta jakoa ais­ti­muk­siin, havain­toi­hin, muis­ti­jäl­kiin, aja­tuk­siin ja tun­tei­siin. Nämä eivät ole sekvens­sien osia, funk­tioi­ta, vaan koh­teel­li­sia, toi­siin­sa tah­dis­tu­via psyyk­ki­siä perus­toi­min­to­ja.

Vas­ta­vuo­roi­set ase­tel­mat kät­key­ty­vät uudes­sa teo­rias­sa toi­min­nan käsit­teen kol­man­teen näkö­koh­taan: toi­mi­jan ja koh­teen välil­lä val­lit­see molem­min­puo­li­nen voi­ma­suh­de. Se ei kui­ten­kaan rajoi­tu ihmis­ten väli­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen kuten perin­tei­ses­sä KAT-teo­rias­sa on aja­tel­tu. Pari esi­merk­kiä valais­see asi­aa.

Pui­den pilk­ko­mi­nen on kir­veen välit­tä­mää, instru­men­taa­lis­ta toi­min­taa. Sen vas­ta­vuo­roi­set voi­mat voi­daan kuva­ta New­to­nin kol­man­nen lii­ke­lain avul­la: kun kak­si kap­pa­let­ta on vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa kes­ke­nään, ne koh­dis­ta­vat toi­siin­sa yhtä suu­ret mut­ta suun­nil­taan vas­tak­kais­suun­tai­set voi­mat.

Voi­ma­suh­teen välit­tä­jä­nä on kir­ves. Sen muo­to kuvas­taa toi­mi­jan ja koh­teen, siis halon­hak­kaa­jan ja halon voi­ma­suh­det­ta. Kir­veen var­si laa­jen­taa käsi­var­ren lii­ke­ra­taa, mikä lisää pilk­ko­jan lii­ke-ener­gi­aa. Kir­veen terä on muo­toil­tu niin, että se jakaa tämän voi­man kah­teen vek­to­riin. Toi­nen suun­tau­tuu alas­päin ja toi­nen sivul­le. Voi­ma­vek­to­rien yhteis­vai­ku­tuk­ses­ta puu hal­ke­aa.

Molem­min­puo­li­nen voi­ma­suh­de kas­vaa pis­tee­seen, jos­sa puun raken­net­ta yllä­pi­tä­vä soluk­ko alkaa antaa perik­si. Koh­teen vas­ta­voi­man vai­ku­tuk­set ilme­ne­vät aikaa myö­ten halon­hak­kaa­jan väsy­mi­se­nä ja kir­veen­te­rän tyl­sis­ty­mi­se­nä.

Välit­täes­sään toi­mi­jan ja koh­teen välis­tä voi­ma­suh­det­ta instru­men­taa­li­sen toi­min­nan työ­ka­lut viit­taa­vat aina kah­teen suun­taan, toi­saal­ta toi­mi­jan, toi­saal­ta koh­teen omi­nai­suuk­siin.

Toi­nen esi­merk­ki valot­taa sitä semioot­tis­ta ener­gi­aa, jon­ka mer­kit saa­vat kom­mu­ni­kaa­tios­sa sen osa­puol­ten vas­ta­vuo­rois­ten voi­mien välit­tä­ji­nä.

Autoi­li­ja oli vaih­ta­nut äkil­li­ses­ti kais­taa pyö­räi­li­jän eteen ja pakot­ta­nut tämän jar­rut­ta­maan. Pyö­räi­li­jä ärtyi ja ilmai­si sen näyt­tä­mäl­lä autoi­li­jal­le kes­ki­sor­mea. Seu­raa­vis­sa lii­ken­ne­va­lois­sa pyö­räi­li­jä odot­ti auton peräs­sä, mut­ta valo­jen vaih­tues­sa hän ohit­ti hitaam­min liik­keel­le läh­te­vän auton. Autoi­li­ja kiih­dyt­ti ja kouk­ka­si oikeal­le niin, että auton taka­kul­ma osui pol­ku­pyö­rän pyö­rään. Pyö­räi­li­jä kaa­tui tör­mäyk­sen voi­mas­ta ja kuo­li myö­hem­min vam­moi­hin­sa.

Kes­ki­sor­men näyt­tä­mi­nen on vah­va merk­ki, joka on saa­nut voi­man­sa ihmis­ten väli­ses­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Se on toi­sen ihmi­sen häpäi­syn ilmai­su. Voi­mak­kaat mer­kit voi­vat saa­da niin ihmi­sen pois tolal­taan, että hän yrit­tää pois­taa häi­riön rai­vol­la. Esi­mer­kis­sä auto on rai­von instru­ment­ti­na. Vas­ta­vuo­roi­sia ase­tel­mia välit­tä­vät siis sekä mer­kit että aineel­li­set väli­neet.

Kol­mas esi­merk­ki on psyyk­ki­sen itse­sää­te­lyn pii­ris­tä: sana­mer­kit voi­vat muo­va­ta toi­mi­jan ja esi­neel­li­sen koh­teen välis­tä suh­det­ta.

Step­hens ym. (2009) tut­ki­vat kiroi­lun vai­ku­tuk­sia kivun ais­ti­mi­seen. Kokees­sa epä­miel­lyt­tä­vä ais­ti­mus tuo­tet­tiin upot­ta­mal­la koe­hen­ki­lön käsi jää­kyl­mään veteen. Koe­ryh­män jäse­niä pyy­det­tiin kiroi­le­maan. Ver­tai­lu­ryh­män jäse­niä pyy­det­tiin tois­ta­maan jota­kin neut­raa­lia sanaa. Koe­sar­ja osoit­ti, että kiroi­le­mi­nen paran­si kivun­sie­toa hei­ken­tä­mäl­lä kipuais­ti­muk­sen havait­se­mis­ta.

Semioot­ti­sen ener­gian esi­mer­kit näyt­tä­vät sen, kuin­ka tun­teet välit­tä­vät tapah­tu­mien kul­kua sosi­aa­li­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa ja itse­sää­te­lys­sä. Kog­ni­tiot ja emoo­tiot eivät ole eril­li­siä mie­len ilmiöi­tä. Ne sisäl­ty­vät merk­kien vii­te­ver­kon, sen mer­ki­tyk­sen raken­tee­seen. Voi­ma­sa­noil­la on todel­la voi­mia, joi­ta ne ovat kiteyt­tä­neet mer­ki­tyk­seen­sä ihmis­ten yhteis­toi­min­nas­sa.

Mer­kit koh­taa­mi­sen jäl­ki­nä

Kun kak­si olio­ta koh­taa, koh­taa­mi­nen jät­tää jäl­jen molem­piin. Näin tapah­tuu luon­no­nil­miöis­sä, elä­vien olen­to­jen koh­taa­mi­sis­sa ja ihmi­sis­sä, jot­ka koh­taa­vat hei­tä ympä­röi­vän aineel­li­sen maa­il­man koh­tei­ta ja toi­si­aan sosi­aa­li­si­na olen­toi­na. Koh­taa­mi­ses­sa syn­ty­vä jäl­ki viit­taa koh­taa­mi­sen voi­miin ja osa­puo­lien yksi­löl­li­siin omi­nai­suuk­siin. Monet luon­non­tie­teet ovat kehit­tä­neet tie­to­pe­rus­tan­sa vain tut­ki­mal­la koh­taa­mis­ten jäl­kiä, merk­ke­jä.

Geo­lo­gia on tie­de, joka tut­kii luon­no­nil­miöi­den syn­nyt­tä­miä merk­ke­jä kal­lio­pe­räs­sä ja maa­ker­ros­tu­mis­sa. Ne viit­taa­vat toi­si­aan seu­ran­nei­siin poi­muun­tu­mi­sen ja eroo­sion voi­miin luon­non­his­to­rias­sa. Pel­käs­tään näi­tä merk­ke­jä ja nii­den väli­siä yhteyk­siä tut­ki­mal­la geo­lo­git ovat kyen­neet rekon­struoi­maan kivipla­neet­tam­me nel­jän mil­jar­din vuo­den kehi­tys­his­to­rian.

Lää­ke­tie­de on hip­po­kraat­ti­ses­ta syn­ty­ajas­taan läh­tien ollut semioot­ti­nen tie­de. Nyky­ai­kai­set ruu­miil­lis­ten muu­tos­ten havain­noin­ti­me­ne­tel­mät ovat sai­rauk­sien tut­ki­mi­ses­sa toki pal­jon hie­nos­tu­neem­pia kuin antii­kin Krei­kas­sa. Käy­tös­säm­me on moni­puo­li­sia labo­ra­to­rio­ko­kei­ta ja kuvan­ta­mis­me­ne­tel­miä. Lää­ke­tie­teel­li­sen päät­te­lyn logiik­ka on kui­ten­kin säi­ly­nyt sama­na: merk­kien kudel­mat, joi­ta kut­su­taan oireik­si, viit­taa­vat tau­din syn­nyt­tä­miin kehon bio­lo­gi­siin tapah­tu­miin ja solu­muu­tok­siin.

Lää­ke­tie­teen his­to­ria on vai­kut­ta­va esi­merk­ki merk­kien tul­kin­ta­kei­no­jen kehit­ty­mi­ses­tä. Jää­mies Ötzin muu­mioi­tu­nut ruu­mis sisäl­tää merk­ki­aar­teis­ton, joka nyky­tut­ki­joil­le pal­jas­taa, kuin­ka hän kuo­li, mitä hän oli syö­nyt juu­ri ennen kuo­le­maan­sa, kuin­ka van­ha hän oli ja mil­lai­sia sai­rauk­sien merk­ke­jä hänen ruu­miis­saan oli. Tie­däm­me myös, että hänel­lä oli geneet­ti­nen alt­tius val­ti­mo­ko­vet­tu­ma­tau­tiin.

Nyky­lää­ke­tie­tees­sä puhu­taan mark­ke­reis­ta. Ne ovat merk­ke­jä, joi­den viit­taus­koh­teet on kyet­ty pal­jas­ta­maan kokeel­li­sen tut­ki­muk­sen avul­la. Perus­ve­ren­ku­van veriar­vot ovat tämän päi­vän arki­sia merk­ke­jä, joi­den avul­la ihmi­sen ter­vey­den­ti­lan ja hyvin­voin­nin kehi­tys­tä seu­ra­taan. Ne näyt­tä­vät sel­väs­ti, ettei mer­kin aineel­li­sel­la muo­dol­la tar­vit­se olla mitään väli­tön­tä yhteyt­tä koh­tee­seen­sa. Viit­taus­suh­teet on raken­net­tu lää­ke­tie­teel­li­ses­sä tut­ki­muk­ses­sa.

Psy­ko­lo­gia ei ole merk­ki­tie­de. Se on edel­leen tiu­kas­ti sidok­sis­sa aris­to­tee­li­seen sie­lun­kä­si­tyk­seen, joka aloit­taa psyyk­kis­ten ilmiöi­den erit­te­lyn ais­ti­muk­sis­ta. Sisäi­set, sie­lul­li­set pro­ses­sit muo­vaa­vat ais­ti­hah­mois­ta havain­to­ja, mie­li­ku­via ja muis­ti­jäl­kiä, jot­ka toi­mi­vat ajat­te­lun raa­ka-ainei­na ja toi­min­to­jen ohjaa­ji­na. Toi­min­ta ymmär­re­tään täs­sä ajat­te­lu­ke­hyk­ses­sä reak­tio­na, jota sitä edel­tä­vät pro­ses­sit selit­tä­vät.

Aka­tee­mi­nen psy­ko­lo­gia, kog­ni­tii­vi­nen neu­ro­tie­de mukaan luet­tu­na, lähes­tyy psyyk­ki­siä toi­min­to­ja muo­dol­lis­ten pro­ses­sien näkö­kul­mas­ta, jon­ka Wil­helm Wundt ja hänen aikan­sa kokeel­li­set psy­ko­lo­git omak­sui­vat Imma­nuel Kan­tin ins­pi­roi­mi­na 1800-luvun lopul­la. Psyyk­kis­ten toi­min­to­jen koh­teel­li­suus ei edel­leen­kään sisäl­ly ylei­sen psy­ko­lo­gian teo­ri­aan, eikä ärsy­ket­tä tun­nis­te­ta koh­tee­seen viit­taa­va­na merk­ki­nä, koh­taa­mi­sen jäl­ke­nä.

Psy­koa­na­lyy­si sen sijaan omak­sui Bren­ta­non aja­tuk­sen mie­len koh­teis­ta. Freud tut­ki vapaan asso­si­aa­tion avul­la psyyk­kis­ten häi­riöi­den merk­ke­jä poti­lai­den sanal­li­sis­sa ja non­ver­baa­leis­sa ilmai­suis­sa. Sii­nä hän nojau­tui lää­ke­tie­teen meto­do­lo­gi­seen para­dig­maan. Vapaa asso­si­aa­tio osoit­tau­tui toi­mi­vak­si mene­tel­mäk­si sisäis­ten merk­kien mer­ki­tys­ra­ken­teen havain­noin­nis­sa. Sen tera­peut­ti­nen arvo oli sii­nä, että poti­las itse oli havain­to­jen teki­jä­nä.

Aka­tee­mi­ses­sa psy­ko­lo­gias­sa tätä pidet­tiin epä­tie­teel­li­se­nä, sil­lä poti­laan puheil­mai­sus­sa syn­ty­vän merk­kiai­neis­ton vaih­te­lua ei voi­nut kont­rol­loi­da. Tämä esti kokeel­li­sel­le mene­tel­mäl­le olen­nai­sen tois­tet­ta­vuu­den ja yksi­löis­tä riip­pu­mat­to­man yleis­tä­mi­sen, joi­ta pidet­tiin tie­teel­li­syy­den perus­e­del­ly­tyk­se­nä. Niin­pä psy­koa­na­lyy­si jäi aka­tee­mi­sen val­ta­vir­ran ulko­puo­lel­le.

Koh­taa­mi­sen jäl­ke­nä merk­ki viit­taa tapah­tu­man kum­paan­kin osa­puo­leen ja voi­miin, joi­ta koh­taa­mi­ses­sa viri­ää. Mer­kin koh­de­viit­teet ilmai­se­vat koh­tees­ta sen, mil­lai­se­na se koh­taa­mis­ta­pah­tu­ma­na näyt­täy­tyy toi­mi­jal­le. Kant oli terä­vä­nä­köi­nen, kun hän väit­ti, ettem­me kos­kaan tavoi­ta havain­nois­sam­me ”koh­det­ta sinän­sä”. Koh­de avau­tuu toi­mi­jal­le sel­lai­se­na kuin hän sen toi­min­to­jaan muun­te­le­mal­la koh­taa. 

Toi­mi­jan ja koh­teen molem­min­puo­li­nen voi­ma­suh­de tekee koh­taa­mi­ses­ta dynaa­mi­sen tapah­tu­man. Sen laa­dus­ta ker­to­vat mer­kin suh­de­viit­teet. Tämä kak­si­nai­suus mer­kin mer­ki­tys­ra­ken­tees­sa on tun­nuso­mais­ta kai­kil­le mer­keil­le, sekä luon­no­nil­miöi­den yhtey­des­sä syn­ty­vil­le jäl­jil­le että ihmis­ten välis­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta välit­tä­vil­le mer­keil­le. Merk­ki on koh­de- ja suh­de­viit­tei­den ykseyt­tä.

Luon­non ilmiöis­sä syn­ty­vät koh­taa­mis­ten jäl­jet tal­len­tu­vat eri­lai­si­na kum­paan­kin koh­taa­mi­sen osa­puo­leen nii­den omi­nais­piir­tei­den mukai­ses­ti. Lumeen pai­nu­va ken­kä jät­tää jäl­jen lumeen, joka on ken­kää pal­jon peh­meäm­pää. Ken­kien kulu­mi­nen on kui­ten­kin merk­ki tois­tu­vien koh­taa­mis­ten voi­mas­ta eri­lais­ten kul­kua­lus­to­jen kans­sa. Ulko­syr­jäl­tään madal­tu­nut kan­ta on suh­de­vii­te, joka ker­too käve­li­jän askel­lus­ta­vas­ta. Savi­set ken­gän­poh­jat puo­les­taan sisäl­tä­vät koh­de­viit­tee­nään keväi­sen nii­tyn, jon­ka kaut­ta käve­li­jä oikai­si bus­si­py­sä­kil­le. Koh­de- ja suh­de­viit­teet pai­not­tu­vat mer­keis­sä eri tavoin, mut­ta molem­pia sisäl­tyy aina nii­den vii­te­ver­kos­toon.

Myös psyyk­ki­set mer­kit ovat koh­de- ja suh­de­viit­tei­den muo­dos­tu­mia. Psyyk­ki­set mer­kit tal­tioi­tu­vat her­mo­verk­koi­hin. Elä­vien orga­nis­mien her­mos­to on ehkä jous­ta­vin­ta ja mukau­tu­vin­ta mate­ri­aa, jota maa­il­man­kaik­keus on kehi­tyk­sen­sä kulues­sa syn­nyt­tä­nyt.

Kog­ni­tii­vi­ses­sa neu­ro­tie­tees­sä koh­de- ja suh­de­viit­tei­den muo­dos­ta­maa psyyk­ki­sen mer­kin vii­te­ver­kos­toa kut­su­taan her­mo­ver­kok­si. Jo var­sin alku­kan­tais­ten elä­vien olen­to­jen her­mos­to on muo­tou­tu­nut erot­te­le­maan koh­tei­siin viit­taa­vat havain­not nii­den mah­dol­li­sis­ta vai­ku­tuk­sis­ta eläi­men elin­toi­min­toi­hin ja elos­sa pysy­mi­seen. Tämä eriy­ty­mi­nen ilme­nee myös ihmi­sai­vo­jen raken­tees­sa. Aivo­kuo­ren alu­eet ovat eri­kois­tu­neet käsit­te­le­mään koh­de­viit­tei­tä ja syvem­mät raken­teet, kuten lim­bi­nen jär­jes­tel­mä, suh­de­viit­tei­tä. 

Itse mer­kis­sä, koh­taa­mi­sen jäl­jes­sä, ne muo­dos­ta­vat kui­ten­kin sen vii­te­ver­kos­ton sisäl­lön. Neu­ro­tie­tees­sä nyky­ään sovel­let­ta­vat kuvan­ta­mis­tut­ki­muk­set osoit­ta­vat, että aivoa­lu­eet ovat erit­täin ver­kos­toi­tu­nei­ta ja että ver­kos­to­jen aktii­vi­suus vaih­te­lee koh­teel­lis­ten toi­min­to­jen mukai­ses­ti. Psyyk­ki­set mer­kit ilme­ne­vät her­mo­verk­ko­jen akti­voi­tu­mi­si­na, joi­hin sään­nön­mu­kai­ses­ti osal­lis­tuu usei­ta aivoa­luei­ta. 

Seu­raa­van sivun kaa­vio kuvaa psyyk­ki­sen mer­kin vii­te­ra­ken­teen muo­dos­tu­mis­ta toi­min­nas­sa.

Toi­min­ta on toi­mi­jan ja koh­teen molem­min­puo­lis­ta, välit­ty­nyt­tä yhteyt­tä. Sen kuvaus on sijoi­tet­tu kaa­vion ylä­osaan. Toi­mi­ja on vasem­mal­la, koh­de oikeal­la ja kes­kel­lä nii­den koh­taa­mis­ta sää­te­le­vä väli­ne, kol­mion muo­dos­sa kuvat­tu­na. Instru­men­taa­li­sis­sa toi­min­nois­sa se on työ­ka­lu, kom­mu­ni­kaa­tios­sa se voi olla ilme, ele, sana tai lausu­ma. 

Mer­kit ovat jäl­kiä, joi­ta ajas­sa ete­ne­vä toi­min­ta syn­nyt­tää. Instru­men­taa­li­ses­sa toi­min­nas­sa syn­ty­vät mer­kit ovat aineel­li­sia jäl­kiä, jot­ka viit­taa­vat syn­ty­ta­pah­tu­maan­sa. Pui­den pilk­ko­mi­ses­sa syn­tyy las­tu­ja, tik­ku­ja ja kaar­nan­pa­lo­ja. Kom­mu­ni­koin­nis­sa väli­neet ovat ulkoi­sia merk­ke­jä, jot­ka sisäl­tä­vät koh­de- ja suh­de­viit­tei­den ver­kos­ton. Ne ovat ihmis­ten väli­sen vuo­ro­vai­ku­tus­his­to­rian kitey­ty­nei­tä, yhtei­siä väli­nei­tä.

Mer­kin olen­nai­sin omi­nai­suus on se, että se viit­taa koh­tee­seen. Koh­taa­mi­sen jäl­jen aineel­li­sen muo­don ei tar­vit­se lain­kaan muis­tut­taa koh­det­ta, joka on ollut koh­taa­mi­sen osa­puo­le­na. Savu ei näy­tä tulel­ta, mut­ta se viit­taa pala­mi­sen tapah­tu­maan. Mer­kit eivät ole repre­sen­taa­tioi­ta.

Kaa­vion ydin­a­ja­tus on se, että koh­taa­mi­sen jäl­ke­nä merk­kiin aina sisäl­tyy viit­tei­tä sekä koh­tees­ta että koh­taa­mi­sen tapah­tu­mas­ta. Mer­kin viit­taus­koh­teen tun­nis­ta­mi­nen edel­lyt­tää sitä, että tie­däm­me jota­kin koh­taa­mis­ta­pah­tu­maan sisäl­ty­vis­tä vuo­ro­vai­ku­tusil­miöis­tä sen osa­puol­ten välil­lä.

Kun koh­taa­mi­sen jäl­ki on syn­ty­nyt, se ei ais­ti­ne­li­mien ulot­tu­vil­le tul­les­saan koh­taa ”tyh­jää tau­lua”. Com­pa­ret­tin havain­to­jen perus­teel­la ensim­mäi­set psyyk­ki­set mer­kit tal­len­tu­vat her­mo­ver­koik­si heti, kun sikiön kes­kus­her­mos­to on ana­to­mi­ses­ti muo­dos­tu­nut. Syn­tyes­sään vau­val­la on hal­lus­saan rikas merk­ki­va­ras­to, jon­ka tur­vin hän koh­taa koh­dun ulko­puo­li­sen maa­il­man.

Hoi­ta­van yhteis­toi­min­nan jäl­jet osu­vat tähän merk­ki­va­ras­toon, jon­ka sisäi­set yhtey­det ja merk­ki­ku­del­mien kul­loi­nen­kin ver­kot­tu­mi­nen riip­pu­vat vau­van sen­het­ki­ses­tä tilas­ta. Näl­käi­nen vau­va havait­see ja kokee rin­nan tai tut­ti­pul­lon sen mukaan, kuin­ka näl­käi­nen tai kyl­läi­nen hän on.

Kaa­vios­sa mer­ki­tys tar­koit­taa mer­kin vii­te­ver­kos­toa, jon­ka koh­taa­mi­sen jäl­ki saa osues­saan jo ole­mas­sa ole­viin ja sisäis­tä tilaa ilmen­tä­viin vii­te­ver­kos­toi­hin. Bah­tin havait­si, että sano­jen mer­ki­tys­ra­ken­ne on dia­lo­gi­nen. Myös ensim­mäi­sen jär­jes­tel­män mer­kit ovat ”dia­lo­gi­sia” sii­nä mie­les­sä, että mer­kin vii­te­ver­kos­tos­sa ulkoi­sen koh­taa­mi­sen jäl­ki osuu sisäis­ten merk­kien ala­ti vaih­te­le­vaan kudok­seen. Tämä mer­ki­tys­ten kudos muo­dos­taa tul­kin­ta­ke­hyk­sen ais­ti­ne­lin­ten kaut­ta välit­ty­neil­le koh­de- ja suh­de­viit­teil­le.

Sisäi­set koh­teet ovat merk­kien kudel­mia

Psy­ko­lo­gian semioot­ti­sen näkö­kul­man tär­kein teo­reet­ti­nen anti kos­kee sisäis­ten koh­tei­den luon­net­ta. Ne eivät ole pit­kä­ai­kai­seen muis­tiin tal­tioi­tu­nei­ta repre­sen­taa­tioi­ta, vaan sisäis­ty­nei­den merk­kien kudel­mia. Kun jo yksit­täi­nen merk­ki sisäl­tää koh­de- ja suh­de­viit­tei­den muo­dos­ta­man ver­kos­ton, sisäis­ten koh­tei­den mer­ki­tys­ver­kos­tot ovat käy­tän­nös­sä päät­ty­mät­tö­miä.

Psyyk­kis­ten merk­kien tul­kit­se­mi­nen aset­taa eri­tyi­sen haas­teen, sil­lä nii­den mer­ki­tys­si­säl­tö elää ja kehit­tyy jat­ku­vas­ti ihmi­sen koke­mus­ten myö­tä. Kun Mihail Bah­tin väit­ti, että sana on lopu­ton, hän viit­ta­si täl­lä sisäis­ten merk­ki­ver­kos­to­jen rajat­to­muu­teen. Ulko­puo­li­nen havain­noit­si­ja ei voi pää­tel­lä, mil­lai­sia mer­ki­tyk­siä ihmi­nen sisäl­lyt­tää sanoi­hin, joi­ta hän käyt­tää vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa mui­den kans­sa. Mer­ki­tys­ten kul­loi­sen­kin tul­kin­nan rajan voi aset­taa vain ihmi­nen itse. Sen hän tekee­kin, ja tuo­ta rajaa kut­sum­me itse­ha­vain­noin­nin rajak­si.

Yllä ole­vas­sa yksin­ker­tai­ses­sa kuvios­sa sana ”äiti” on mer­kit­ty tum­men­net­tu­na vii­si­kul­mio­na. Se on sanan koh­de- ja suh­de­viit­tei­den muo­dos­ta­ma koko­nai­suus. Koh­de­vii­te on yksi­se­lit­tei­nen. Mor, mot­her, mama ja Mut­ter viit­taa­vat samaan koh­tee­seen kuin suo­men­kie­li­nen ”äiti”. Sanan suh­de­viit­teet ovat sen sijaan yksi­löl­li­siä. Ne sisäl­tä­vät koh­taa­mis­ten his­to­rian, joka ulot­tuu syn­ty­mää edel­tä­vään aikaan.

Sisäi­se­nä objek­ti­na ”äiti” ei kui­ten­kaan rajoi­tu sanan vii­te­ver­kos­toon. Koh­taa­mi­se­ni äidin kans­sa sisäl­tää tapah­tu­mia, toi­sia ihmi­siä ja ympä­ris­tö­jä, joi­ta äiti tul­kit­see ja joi­hin hän suh­tau­tuu oman koke­mus­his­to­rian­sa perus­teel­la. ”Äiti” sisäl­tää havain­to­ja­ni äidin ja isän väli­ses­tä suh­tees­ta ja koke­muk­sia äidin suh­tau­tu­mi­ses­ta mitä eri­lai­sim­piin asioi­hin.

Kuvios­sa ole­va pak­su vii­va ker­too sii­tä, että ”äitiin” kuu­luu myös sel­lai­sia kudel­man osia, jot­ka ovat loh­kou­tu­neet eril­leen toi­sis­taan. Ne kan­nat­te­le­vat merk­ki­ver­kos­to­ja, jois­ta en ole tie­toi­nen mut­ta jois­ta on tul­lut minun­kin omai­suut­ta­ni äidin välit­tä­mä­nä. Yli­su­ku­pol­vi­set trau­mat ovat täl­lai­sia vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa tapah­tu­via merk­ki­ver­kos­to­jen siir­ty­mi­siä.

Psyyk­kis­ten merk­kien ker­ros­tu­nei­suus

Psyyk­kis­ten merk­kien vii­te­ver­kos­tot ovat äärim­mäi­sen moni­mut­kai­sia his­to­rial­li­suu­ten­sa vuok­si. Mer­kit varas­toi­vat koh­de- ja suh­de­viit­tei­tä tois­tu­vis­sa, vaih­te­le­vis­sa koh­taa­mi­sis­saan ulkois­ten koh­tei­den kans­sa. Ker­ran syn­nyt­ty­ään nämä mer­kit välit­tä­vät myö­hem­piä koh­taa­mi­sia, mikä muo­vaa nii­den vii­te­ver­kos­to­ja edel­leen.

Mela­nie Klein havait­si pie­niä lap­sia tut­kies­saan, että sisäi­set koh­teet ovat voi­ma­pe­räi­siä. Ne sävyt­tä­vät lap­sen vuo­ro­vai­ku­tus­ta tois­ten ihmis­ten kans­sa monin tavoin. Vuo­ro­vai­ku­tus myös muok­kaa sisäi­siä koh­tei­ta. Tähän perus­tu­vat niin kas­va­tus kuin psyyk­ki­nen val­men­nus ja psy­ko­te­ra­pia.

Sisäi­set objek­tit, merk­kien kudel­mat, voi­vat muun­tua myös, kun nii­den vii­te­ver­kos­tot osu­vat tois­ten, ulkois­ten koh­tei­den ver­kos­toon. Koke­muk­se­ni isän kans­sa vai­kut­ta­vat sii­hen, kuin­ka suh­tau­dun äitiin ja kuin­ka havait­sen hei­dän vuo­ro­vai­ku­tus­taan. Myös tie­toi­suu­den pii­riin tule­vat muut sisäi­set koh­teet voi­vat muo­ka­ta sisäi­sen koh­teen vii­te­ver­kos­toa. Käyn­ti lap­suu­den koti­kau­pun­gis­sa voi herät­tää muis­ton, joka kei­kaut­taa tie­toi­sen käsi­tyk­sen äidis­tä koko­naan uuteen asen­toon.

Sisäi­nen ja ulkoi­nen koh­de­maa­il­ma ovat ali­tui­ses­sa yhtey­des­sä toi­siin­sa. Ulkoi­nen koh­de voi jät­tää pahan sisäi­sen jäl­jen, jos koh­taa­mi­nen uhkaa hen­keä tai on psyyk­ki­sel­le itse­sää­te­lyl­le vahin­gol­li­nen. Ulkoi­sen koh­teen mää­rit­ty­mi­nen pahak­si voi myös joh­tua sisäi­ses­tä tilas­ta. Klei­nin esi­mer­kit hyväs­tä ja pahas­ta rin­nas­ta kuvaa­vat tätä mah­dol­li­suut­ta.

Sisäis­ten paho­jen objek­tien voi­mat pakot­ta­vat suo­jau­tu­maan. Ant­ho­ny Ryle (1975) omak­sui Klei­nil­ta pro­jek­tii­vi­sen iden­ti­fi­kaa­tion ja loh­ko­mi­sen käsi­teet ihmi­sen psyyk­ki­si­nä suo­jau­tu­mis­ta­poi­na. Kum­pi­kin kuvaa ihmi­sen yri­tys­tä tul­la toi­meen sisäis­ten koh­tei­den ja nii­den voi­mien kans­sa. Loh­ko­mi­nen on psyyk­ki­nen suo­jau­tu­mis­kei­no, jol­la hyvä ja paha pyri­tään pitä­mään sisäi­ses­sä maa­il­mas­sa eril­lään toi­sis­taan. Pro­jek­tii­vi­nen iden­ti­fi­kaa­tio puo­les­taan ilmen­tää ihmi­sen pyr­ki­mys­tä sijoit­taa han­ka­la sisäi­nen koh­de toi­seen ihmi­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen avul­la ja kont­rol­loi­da sitä. Sisäi­sen koh­teen ymmär­tä­mi­nen kog­ni­tii­vi­se­na repre­sen­taa­tio­na joh­ti sii­hen, että nämä sisäi­set suo­jau­tu­mis­toi­min­nat menet­ti­vät yhtey­den kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­sen tera­pian teo­ria­pe­rus­taan. Ne jäi­vät riip­pu­maan ilmaan, mut­ta klii­ni­sen hyö­dyl­li­syy­ten­sä vuok­si ne ovat säi­ly­neet tera­peut­tien käsit­teel­li­si­nä työ­vä­li­nei­nä.

Tär­keät elä­män­ta­pah­tu­mat, niin onnel­li­set kuin ahdis­ta­vat, sisäis­ty­vät ala­ti laa­je­ne­viin merk­kien kudel­miin ja nii­den vii­te­ver­kos­toi­hin, mer­ki­tys­si­säl­töi­hin, jois­ta olem­me vain osit­tain peril­lä. Trau­maat­ti­set koke­muk­set voi­vat koko­naan loh­kou­tua eril­leen tie­toi­sis­ta muis­tois­ta, mut­ta ne sisäl­tä­vät voi­ma­pe­räi­siä vii­te­verk­ko­ja, jot­ka tule­vat näky­viin oirei­na. Merk­kien viit­taus­suh­teet ovat muun­tu­neet. Ne tule­vat ilmi ulkoi­sis­sa koh­teel­li­sis­sa toi­min­nois­sa, joil­la ei aluk­si näy­tä ole­van mitään teke­mis­tä trau­maat­ti­sen koke­muk­sen kans­sa.

Seu­raa­va lai­naus Freu­din luen­nois­ta (1916) valot­taa, kuin­ka mut­kik­kai­ta trau­maat­ti­sen tapah­tu­man ja sen mer­kin väli­set viit­taus­suh­teet voi­vat olla.

Lähes kol­me­kym­men­tä­vuo­tias nai­nen, joka kär­si mitä vaka­vim­mis­ta pak­ko-oireis­ta ‒ ‒ toteut­ti eri­tyi­sen pak­ko­toi­min­non usei­ta ker­to­ja päi­väs­sä.

Hän rien­si huo­nees­taan vie­rei­seen huo­nee­seen, aset­tui sei­so­maan pöy­dän vie­reen, joka oli kes­kel­lä huo­net­ta, kut­sui kotia­pu­lais­ta, antoi täl­le jon­kin yhden­te­ke­vän teh­tä­vän tai antoi tämän men­nä anta­mat­ta mitään, ja rien­si sen jäl­keen takai­sin omaan huo­nee­seen­sa. Oire ei ollut miten­kään ahdis­ta­va, mut­ta se herät­ti eri­koi­suu­des­saan huo­mio­ta ‒ ‒.

Kun kysyin poti­laal­ta ”Mik­si teet­te noin? Mitä miel­tä sii­nä on?”, hän vas­ta­si: ”En tie­dä.” Mut­ta erää­nä päi­vä­nä, kun olin onnis­tu­nut häl­ven­tä­mään erään mer­kit­tä­vän epäi­lyn, hän pää­si äkil­li­ses­ti peril­le vas­tauk­ses­ta ja ker­toi minul­le, mitä pak­ko­toi­min­toon liit­tyi.

Nai­nen oli yli kym­me­nen vuot­ta aiem­min men­nyt nai­mi­siin hän­tä pal­jon van­hem­man mie­hen kans­sa. Hää­yö­nä mies oli ollut impo­tent­ti. Mies oli yön kulues­sa uudel­leen ja uudel­leen juos­sut omas­ta huo­nees­taan hänen huo­nee­seen­sa yrit­tääk­seen yhdyn­tää, mut­ta tulok­set­ta. Aamul­la mies sanoi vihai­ses­ti: ”Jou­dun häpeä­mään sisä­kön edes­sä, kun hän tulee lait­ta­maan sän­gyn.” Mies otti pul­lon punais­ta mus­tet­ta, joka sat­tui ole­maan huo­nees­sa, ja kaa­toi sen sisäl­lön laka­naan mut­ta ei ihan sii­hen paik­kaan, jos­sa sen oli­si pitä­nyt olla.

En aluk­si ymmär­tä­nyt, mikä yhteys täl­lä muis­tol­la oli pak­ko­toi­min­toon. Ainoa yhteys, joka tuli mie­lee­ni, oli se, että se muis­tut­ti tois­tu­vaa ryn­tää­mis­tä huo­nees­ta toi­seen ja ken­ties kotia­pu­lai­sen saa­pu­mis­ta. Poti­laa­ni vei minut sil­loin toi­sen huo­neen pöy­dän luo ja näyt­ti ison tah­ran sitä peit­tä­väs­sä pöy­tä­lii­nas­sa. Hän ker­toi myös, että hän aset­tui pöy­dän vie­reen sil­lä taval­la, että hänen kut­su­man­sa kotia­pu­lai­nen ei voi­nut olla sitä näke­mät­tä.

Luen­nos­saan Freud huo­maut­taa, ettei hän oli­si iki­nä voi­nut arva­ta, kuin­ka oire liit­tyi nai­sen his­to­ri­aan, ellei tämä oli­si sitä itse pal­jas­ta­nut. Freu­din tii­vis­tel­mä oireen eri mer­ki­ty­syh­teyk­sis­tä on kuvaa­va:

On ilmeis­tä, että pak­ko­toi­min­nol­la oli mie­li; se näyt­ti viit­taa­van mer­kit­se­vään koh­tauk­seen, jota se tois­ti. Mut­ta mei­dän ei ole syy­tä pysäh­tyä tähän. Jos tut­kim­me toi­min­non ja muis­ton yhteyk­siä lähem­min, saam­me ehkä tie­tää jota­kin, joka vie pidem­mäl­le – jota­kin pak­ko­toi­min­non inten­tios­ta. Sen ydin oli ilmei­ses­ti kut­sua apu­lai­nen, jon­ka kat­sot­ta­vak­si poti­las näyt­ti tah­raa, vas­toin hänen puo­li­son­sa huo­mau­tus­ta, että hän jou­tui­si häpeä­mään apu­lai­sen sil­mien edes­sä. Nai­nen esit­ti mie­hen­sä osaa, jon­ka ei nyt tar­vin­nut häve­tä apu­lai­sen kat­set­ta; tah­ra oli oikeal­la pai­kal­laan. Havait­sem­me siis, ettei hän vain tois­ta­nut tapah­tu­maa. Hän ker­ta­si toi­min­toa samal­la kor­ja­ten sitä. Hän pani asi­aa koh­dal­leen. Mut­ta hän oikoi myös tois­ta, hän­tä tuo­na yönä niin suu­res­ti ahdis­ta­vaa asi­aa, joka oli teh­nyt punai­sen mus­teen tar­peel­li­sek­si – mie­hen impo­tens­sin.

Emme ehkä yhdy kaik­kiin Freu­din pää­tel­miin, joi­ta hän teki ana­ly­soi­des­saan tah­ran vii­te­ver­kos­toa. Eikä hänen kuvauk­sen­sa sisäl­lä kaik­kia viit­taus­suh­tei­ta, joi­ta tilan­tees­sa saat­toi olla. Esi­mer­kik­si ehkä mus­te­pul­lo ei ollut vai­mon makuu­huo­nees­sa sat­tu­mal­ta. Mies oli mel­ko toden­nä­köi­ses­ti peril­lä ongel­mas­taan. Hänen häpe­ään­sä saat­toi myös sekoit­tua aja­tus sii­tä, että sisäk­kö alkai­si epäil­lä vai­mon neit­syyt­tä. 1900-luvun alun Wie­nis­sä nai­sen kos­ke­mat­to­muus oli kysee­na­lais­ta­ma­ton nor­mi. Punai­sen mus­teen syn­nyt­tä­mä merk­ki suo­je­li vas­ta vihit­tyä vai­moa.

Spe­ku­la­tii­vi­suu­des­taan huo­li­mat­ta Freu­din kuvaus valot­taa var­sin hyvin mer­kin viit­taus­suh­tei­den moni­mut­kai­suut­ta ja his­to­rial­lis­ta ker­ros­tu­nei­suut­ta. Näky­vä merk­ki oli täl­le poti­laal­le ”työ­ka­lu”. Sen avul­la hän saat­toi aset­tua yhtey­teen hää­yön tus­kal­li­sen tapah­tu­man kans­sa, jota ei saa­nut teke­mät­tö­mäk­si. Nai­sen pak­ko­toi­min­to muis­tut­taa trau­ma­ti­soi­tu­nei­den poti­lai­den tois­tu­via unia, jot­ka myös saat­ta­vat olla pyr­ki­mys­tä kor­ja­ta trau­maat­ti­sen koke­muk­sen vau­rioit­ta­mia vii­te­ver­kos­to­ja.

Psy­ko­te­ra­pia on yhteis­toi­min­taa itse­ha­vain­noin­nin työ­ka­lu­jen kehit­tä­mi­sek­si

Mer­kit ovat psyyk­kis­ten toi­min­to­jen ja kom­mu­ni­koin­nin väli­nei­tä. Sisäi­set koh­teet ovat merk­ki­ku­del­mia, joi­den vii­te­ver­kos­tot ovat käy­tän­nös­sä rajat­to­mia. Kom­mu­ni­koin­nin väli­neil­lä, sana­mer­keil­lä taas on sosi­aa­li­ses­ti jaet­tu, var­sin rajat­tu mer­ki­tys.

Tämä syn­nyt­tää psy­ko­te­ra­pias­sa kävi­jäl­le haas­teen: hänen on muun­net­ta­va sisäis­ten toi­min­to­jen­sa koh­teel­li­nen sisäl­tö puhut­tu­jen sano­jen tavan­mu­kai­sik­si mer­ki­tyk­sik­si. Unen kuvaa­mi­nen valot­taa teh­tä­vän haas­teel­li­suut­ta. Jot­kut unet sisäl­tä­vät vuo­ro­pu­he­lua. Sen ker­to­mi­nen psy­ko­te­ra­peu­til­le on suo­ra­vii­vais­ta. Unis­sa on kui­ten­kin usein tapah­tu­mia, joi­den ajal­li­nen kul­ku on pol­vei­le­va, jopa kään­tei­nen, ja ava­ruu­del­li­set puit­teet ovat vää­ris­ty­nei­tä. Unen ihmi­set, tilat ja esi­neis­tö on koos­tet­tu eri pai­kois­ta ja eri ajoil­ta. Rea­lis­ti­sen muo­ton­sa ohel­la ne sisäl­tä­vät yksi­tyis­koh­tia, jot­ka laa­jen­ta­vat nii­den ilmei­sen sisäl­lön viit­taus­suh­tei­ta toi­siin tapah­tu­miin ja tiloi­hin.

Ama­lia X (Kivik­ko­kan­gas ym. 2020) on pal­jon tut­kit­tu poti­las­ta­paus, jon­ka psy­koa­na­lyy­si-istun­not nau­hoi­tet­tiin 1970-luvul­la. Aineis­toa ker­tyi yli 500 tun­nin ver­ran. Seu­raa­vas­sa on esi­merk­ki Ama­lian unes­ta tun­nin 152 alus­sa.

Ama­lia: hhhhhh (7) vii­me yönä näin unta tänä aamu­na (2) (1) kel­lo oli juu­ri soi­nut (1,4) minut oli mur­hat­tu tika­ril­la

Ana­lyy­tik­ko: hm

Ama­lia: mut­ta se oli tosin (0,7) kuin fil­mis­sä (2,2) minun piti maa­ta aika pit­kään (1) mahal­la­ni ja tika­ri oli seläs­sä ja (2,2) sit­ten tuli aika pal­jon ihmi­siä (5) ja (2) en enää tie­dä mitä var­ten (-) pitää käsiä aloil­laan joten­kin niin kuin kuol­lut

Ana­lyy­tik­ko: hm

Ama­lia: minul­le oli hyvin noloa että hame oli luis­kah­ta­nut niin ylös (1) takaa 

Ana­lyy­tik­ko: hm

Ama­lia: ja sit­ten tuli (1) kol­le­ga hyvin sel­väs­ti näh­tä­vis­sä XY:stä se oli kaik­kein ensim­mäi­nen työ­paik­ka­ni (1) hän veti tika­rin seläs­tä­ni ja otti sen mukaan­sa en tie­dä se oli ikään kuin mat­ka­muis­to (2) ja sit­ten tuli nuo­ri pari tie­dän vain, että mies oli nee­ke­ri  ja sit­ten he leik­ka­si­vat pois tuk­ka­ni ja aikoi­vat tosi­aan teh­dä sii­tä peruu­kin, luul­lak­se­ni (2) ja se oli minus­ta todel­la kau­he­aa (2) ja he alkoi­vat sit­ten leik­kaa­maan­kin (3) ja (2) sit­ten nousin ylös (2) ja menin (kevyt nau­rah­dus) kam­paa­jal­le (3) (nie­lai­see) tar­koi­tan että herä­tys­kel­lo soi juu­ri sil­loin (1) (nie­lai­see) soi­nut (3) ja herä­sin

Uni valot­taa merk­kien välit­tä­män toi­min­nan teo­rian viit­tä näkö­koh­taa ihmi­sen sisäi­sis­sä toi­min­nois­sa. Unel­la on toi­mi­ja, minä, joka on yhtey­des­sä monen­lai­siin koh­tei­siin. Niis­tä ensim­mäi­nen on tika­ri, joka välit­tää Ama­lian outoa tun­net­ta olla mur­hat­tu ja elä­vä, kuin kat­soi­si itse­ään elo­ku­vas­sa. Unen tapah­tu­mat ete­ne­vät ajas­sa, jos­kin sen nel­jä koh­taus­ta eri ihmis­ten kans­sa vaih­te­le­vat.

Ana­lyy­si­tun­nil­la Ama­lia ei juu­ri pys­ty­nyt poh­ti­maan untaan. Hänen suh­teen­sa sii­hen oli mil­tei dis­so­sia­tii­vi­nen, samaan tapaan kuin unen päät­tä­nyt herä­tys­kel­lon päräh­dys. Ama­lia ei halun­nut miet­tiä, mitä mer­ki­ty­syh­teyk­siä tika­ril­la, tai kol­le­gal­la ja nuo­rel­la­pa­ril­la, joka ryh­tyi leik­kaa­maan hänen hiuk­si­aan, mah­toi olla.

Unen koh­tei­den mer­ki­tys­suh­teet jäi­vät salai­suu­dek­si. Sen tapah­tu­mat oli­vat niin sie­tä­mät­tö­miä, ettei Ama­lia pys­ty­nyt lähes­ty­mään nii­tä. Vas­ta kol­men käyn­nin jäl­keen hän saat­toi yhdis­tel­lä nii­den sisäl­töä nykyi­syy­ten­sä ja men­nei­syy­ten­sä tapah­tu­miin, ja myös psy­koa­na­lyy­ti­kon osuu­teen uni­hah­mo­jen jou­kos­sa.

Vaik­ka Ama­lian unen sisäis­ten koh­tei­den merk­ki­ku­del­mia ei tavoi­te­ta, hänen molem­min­puo­li­nen voi­ma­suh­teen­sa unen mui­den toi­mi­joi­den kans­sa ilmen­tää tois­tu­vuut­ta, joka mah­dol­lis­taa KAT-teo­rian ter­mein vas­ta­vuo­roi­sen ase­tel­man tun­nis­ta­mi­sen. Jokai­ses­sa unen koh­tauk­ses­sa Ama­lia näyt­tää lamaan­tu­neel­ta uhril­ta. Muut unen hah­mot suh­tau­tu­vat hänen avut­to­muu­teen­sa välin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti. Ihmi­set kul­ke­vat ohi, kun hän makaa taka­puo­li pal­jaa­na kadul­la. Kol­le­ga on kiin­nos­tu­neem­pi tika­ris­ta kuin Ama­lias­ta, ja nuo­ri­pa­ri kii­reh­tii leik­kaa­maan hänen hiuk­si­aan teh­däk­seen niis­tä peruu­kin.

Kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­sen teo­rian klas­si­nen refor­mu­loin­ti (Ryle 1979) nimit­täi­si Ama­lian tois­tu­vaa ase­tel­maa jumik­si (engl. snag). Hän ei pys­ty toi­mi­maan aloit­teel­li­ses­ti. Esty­neet vaih­toeh­dot oli­si­vat joko pae­ta tilan­tees­ta tai puo­lus­taa itse­ään.

Täl­lai­set yksin­ker­tai­set for­mu­loin­nit kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­sen tera­pian alkuai­koi­na oli­vat asiak­kaan ja tera­peu­tin yhtei­ses­ti tii­vis­tä­miä semant­ti­sia työ­ka­lu­ja, jot­ka tavoit­ti­vat asiak­kaan oirei­lua yllä­pi­tä­viä tois­tu­via toi­min­ta­ta­po­ja. Ryle kir­joit­ti var­hai­ses­sa artik­ke­lis­saan, että psy­ko­te­ra­peut­ti kuvaa vähän toi­sin sanoin sen, mitä asia­kas on hänel­le tun­nil­la ilmais­sut. Tera­peu­tin teo­reet­ti­set käsit­teet ovat hänen havain­noin­tin­sa ja ajat­te­lun­sa työ­vä­li­nei­tä, joi­den avul­la hän tun­nis­taa asiak­kaan ilmai­sus­sa läs­nä ole­vat toi­min­ta­ta­vat. Refor­mu­loin­nit oli­vat havain­to­jen yksin­ker­tai­sia, usein meta­fo­ri­sia sanoi­tuk­sia.

Kaik­kien psy­ko­te­ra­pia­suun­taus­ten tera­peu­tit sovel­ta­vat tätä yksin­ker­tais­ta menet­te­lyä. Erot syn­ty­vät käsit­teis­tä, teo­rias­ta, joi­den varas­sa he havain­noi­vat ja jäsen­tä­vät asiak­kaan­sa ilmai­sua. Sen mukai­ses­ti psy­ko­te­ra­peu­tit kiin­nit­tä­vät huo­mion­sa ilmai­sun viit­taus­suh­tei­den eri­lai­siin puo­liin. Kog­ni­tii­vi­sen kään­teen jäl­kei­nen KAT-refor­mu­loin­ti toden­nä­köi­ses­ti nimeäi­si tois­tu­van vas­ta­vuo­roi­sen ase­tel­man sana­pa­ril­la ”koh­te­lee kal­toin – lamaan­tu­nut”.

Tera­pia­suun­taus­ten teo­riat eroa­vat sii­nä, kuin­ka ne hah­mot­ta­vat asiak­kaan haas­teel­li­sen teh­tä­vän ilmais­ta sisäi­sen maa­il­man­sa ja sen koh­tei­den vii­te­ver­kos­to­ja sanoin, joi­ta tera­peut­ti voi ymmär­tää. Kog­ni­tii­vi­sil­le suun­tauk­sil­le on omi­nais­ta var­sin suo­ra­su­kai­nen käsi­tys ajat­te­lun ja puheen väli­ses­tä yhtey­des­tä. Psy­koa­na­lyy­tik­ko taas olet­taa, että jokai­sen puhu­tun sanan sisäl­lä on laa­ja asso­sia­tii­vis­ten mer­ki­ty­syh­teyk­sien ver­kos­to.

Asiak­kaan sub­jek­tii­vi­set, havain­to­jen välit­tä­mät koh­teet ovat merk­ki­ku­del­mi­na. Tämä pätee niin ulkoi­siin kuin sisäi­siin koh­tei­siin. Jokai­nen havain­to sisäl­tää koh­taa­mi­sen jäl­ke­nä mer­kin, joka tal­len­tuu muis­ti­jäl­jek­si. Sen vii­te­ver­kos­tot ker­ros­tu­vat ja punou­tu­vat merk­kien kudel­mik­si, joi­ta psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sä objek­ti­suh­de­teo­rias­sa kut­su­taan sisäi­sik­si objek­teik­si.

Psy­ko­te­ra­pias­sa asia­kas pyr­kii ilmai­se­maan sisäis­tä koh­de­maa­il­maan­sa. Puhu­tut sanat ovat pää­vä­li­nei­tä, mut­ta kun sanat eivät rii­tä, kuvat, musiik­ki, ele- ja lii­keil­mai­sut voi­vat olla apu­na. Ilmai­sun merk­ki­vä­li­neis­tö vaih­te­lee, mut­ta asia­kas sijoit­taa nii­den vii­te­ver­kos­toi­hin sisäis­ten merk­kien­sä vii­te­ver­kos­ton.

Niin­pä psy­ko­te­ra­peut­ti voi aina havain­noi­da ilmai­sun viit­taus­koh­tei­ta ja saman­ai­kai­ses­ti asiak­kaan suh­tau­tu­mis­ta koh­tee­seen. Koh­de- ja suh­de­viit­teet muo­dos­ta­vat yksey­den myös ilmai­sun merk­ki­vä­li­neis­tös­sä.

Viit­taus­koh­teet ovat sitä, mis­tä asia­kas ker­too. Merk­kien vii­te­si­säl­lös­sä ne edus­ta­vat koh­de­viit­tei­tä. Vaik­ka sano­jen ”äiti”, ”juna” tai ”sai­raa­la” hen­ki­lö­koh­tai­nen mer­ki­tys vaih­te­lee yksi­lös­tä toi­seen, sano­jen koh­de­viit­teet aut­ta­vat kes­kus­te­lun osa­puo­lia ymmär­tä­mään sen, mis­tä puhu­taan.

Suh­de koh­tee­seen ilmen­tää yksi­lön sub­jek­tii­vis­ta koke­mus­ta koh­tees­ta. Sii­hen sisäl­ty­vät koh­de­viit­tei­siin kie­tou­tu­vat, koh­taa­mi­sen jäl­jen sisäl­tä­mät suh­de­viit­teet. Ihmi­sil­lä suh­de­viit­teet ilme­ne­vät koh­teen tun­ne­sä­vyi­nä. Näi­tä yksi­löl­li­siä suh­de­viit­tei­tä kie­len sanat eivät voi sisäl­tää. Sik­si puhu­jan on etsit­tä­vä ilmai­su­ja, joil­la hän valot­taa, mitä ”äiti”, ”juna” tai ”sai­raa­la” hänel­le mer­kit­se­vät, mil­tä ne tun­tu­vat.

Vaik­ka puhu­ja ei yksi­tyis­koh­tai­ses­ti ilmai­si­si suh­det­taan johon­kin mie­les­sään ole­vaan koh­tee­seen, suh­tau­tu­mi­nen ilme­nee hänen tavois­saan ilmais­ta itse­ään. Se ilme­nee puheen pro­so­dias­sa, toi­sin sanoen into­naa­tios­sa, puheen voi­mak­kuu­den vaih­te­lus­sa ja yksit­täis­ten sano­jen pai­no­tuk­sis­sa. Se voi myös ilme­tä sana­va­lin­nois­sa ja koh­tei­den eri­koi­sis­sa kuvai­lu­ta­vois­sa sekä puheil­mai­sua tah­dis­ta­vis­sa ilmeis­sä ja eleis­sä. Niin­pä vain kuun­te­le­mal­la ja havain­noi­mal­la asiak­kaan ilmai­sua pää­sem­me vähi­tel­len peril­le hänen sisäi­ses­tä koh­de­maa­il­mas­taan ja hänen suh­tees­taan sen koh­tei­siin.

Voi­ko semioot­ti­ses­ta objek­ti­suh­de­teo­rias­ta tul­la kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­sen tera­pian teo­ria?

Irtau­tu­mi­nen KAT-teo­rian käsit­teis­tä tapah­tui 2010-luvul­la kah­des­sa vai­hees­sa. Ensim­mäi­nen vai­he oli uuden merk­ki­kä­sit­teen arti­ku­loi­mi­nen: merk­ki oli koh­de- ja suh­de­viit­tei­den ykseyt­tä. Se vapaut­ti näke­mään Bah­ti­nin dia­lo­gi­sen mer­kin ole­van kom­mu­ni­ka­tii­vis­ten merk­kien raken­net­ta kuvaa­va eri­tyis­ta­paus, toki tär­keä, mut­ta se ei sovel­tu­nut ylei­ses­ti psy­ko­lo­gi­seen ana­lyy­siin.

Uusi merk­ki­kä­si­te aut­toi muu­ta­man vuo­den kulues­sa huo­maa­maan, ettei kog­ni­tii­vi­ses­sa sekvens­si­mal­lis­sa eikä vas­ta­vuo­roi­sen ase­tel­man käsit­tees­sä ollut paik­kaa merk­kien välit­tä­mil­le toi­min­noil­le. Vuo­teen 2015 tul­taes­sa oli myös sel­vin­nyt, ettei KAT-teo­rias­sa ole toi­min­nan koh­teen ide­aa. Teo­rian rajoit­tu­nei­suut­ta oli mah­do­ton­ta kor­ja­ta yrit­tä­mäl­lä työn­tää koh­teel­li­suu­den ja merk­ki­vä­lit­tei­syy­den näkö­kul­mia sen osak­si. Sen yrit­tä­mi­nen oli tuot­ta­nut vain lisää käsit­teel­lis­tä sekaan­nus­ta.

Oli siis teh­tä­vä käsit­teel­li­nen suur­sii­vous ja otet­ta­va koh­teel­li­nen toi­min­ta uuden teo­rian perus­kä­sit­teek­si. Sen sisäl­lä van­han teo­rian kog­ni­tii­vi­set sekvens­sit kuvaa­vat toi­min­nan yleis­tä, ajas­sa ete­ne­vää omi­nai­suut­ta, ja vas­ta­vuo­roi­set ase­tel­mat toi­mi­jan ja koh­teen molem­min­puo­lis­ta voi­ma­suh­det­ta. Van­ha teo­ria on muka­na, mut­ta sen käsit­teet ovat siir­ty­neet uusiin ase­miin.

Merk­kien välit­tä­män toi­min­nan käsi­te on oikeas­taan var­sin yksin­ker­tai­nen. Sen vai­keus ajat­te­lun työ­vä­li­nee­nä syn­tyy sii­tä, että sen viit­tä näkö­koh­taa on vai­ke­aa pitää saman­ai­kai­ses­ti mie­les­sä. Toi­nen vai­keus on sii­nä, että olem­me tot­tu­neet hah­mot­ta­maan toi­min­nan reak­tio­na. Se näyt­täy­tyy päi­vit­täin sano­ma­leh­dis­sä ja medias­sa jul­kais­ta­vis­sa, arjen eri­lai­sia ilmiöi­tä tar­kas­te­le­vis­sa asian­tun­ti­joi­den puheen­vuo­rois­sa.

”Mik­si joku ahdis­tuu ja mik­si toi­nen ryh­tyy lei­po­maan juu­ri­lei­pää koro­na­pan­de­mian olois­sa?”; ”Mikä altis­taa nuo­ret peli­riip­pu­vuu­del­le?”; ”Mikä saa puo­li­son muut­tu­maan väki­val­tai­sek­si, kun pap­pi on sano­nut aame­nen?” Vas­tauk­si­na esi­te­tään eri­lais­ten teki­jöi­den luet­te­loi­ta, jois­ta perin­nöl­li­syys, aivo­jen välit­tä­jä­ai­nei­den pitoi­suu­det ja var­hais­lap­suu­den kiin­ty­mys­suh­teet ovat eri­tyi­sen suo­sit­tu­ja.

On myös haas­teel­lis­ta tavoit­taa käsit­teel­li­sil­lä työ­vä­li­neil­lä liik­ku­vaa ilmiö­tä, jos­sa toi­mi­jan ja koh­teen välit­ty­nyt yhteys jat­ku­vas­ti muun­tuu välit­tä­jäs­tä ja molem­min­puo­li­ses­ta voi­ma­suh­tees­ta riip­puen. Kult­tuu­rim­me on vie­lä monil­ta osil­taan aris­to­tee­li­sen ajat­te­lu­ta­van kah­lees­sa. Sil­le on tun­nuso­mais­ta olioi­den nimeä­mi­nen ja kuvaa­mi­nen omi­nai­suuk­sien avul­la. Suh­teel­li­suus­teo­rian suu­ri oival­lus tuo­da aika mukaan ava­ruu­del­lis­ten suh­tei­den ja liik­kei­den ana­lyy­siin on fyy­si­koil­le arki­päi­vää. Psy­ko­lo­gia ja psy­kiat­ria lepää­vät edel­leen tyy­pit­te­ly­jen (kuten kiin­ty­mys­tyy­lit), piir­tei­den (esi­mer­kik­si Big Five ‑per­soo­nal­li­suu­den teo­ria) ja luok­kia erot­te­le­vien kri­tee­rien (ICD-10 diag­nos­ti­set kuvauk­set) varas­sa.

Olem­me oppi­neet pysäyt­tä­mään tut­kit­ta­van koh­teen liik­keen tyy­pit­te­le­mäl­lä tai for­ma­li­soi­mal­la se tois­tu­vak­si, kuten nime­tes­säm­me vas­ta­vuo­roi­sia ase­tel­mia. Toi­min­nan teo­rian kes­ke­nään jat­ku­vas­ti liik­ku­vien näkö­kul­mien omak­su­mi­nen edel­lyt­tää van­has­ta ajat­te­lu­ta­vas­ta pois oppi­mis­ta. Se vaa­tii pal­jon työ­tä, ja estää kou­lu­tet­tua kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­tis­tä tera­peut­tia omak­su­mas­ta uut­ta teo­ri­aa.

Toi­nen este sisäl­tyy psy­ko­te­ra­peut­tien tai­pu­muk­seen raken­taa tera­peut­ti­nen iden­ti­teet­tin­sä suun­tauk­sen­sa käsit­tei­den ja menet­te­ly­ta­po­jen varaan. Samas­tu­mi­nen oman suun­tauk­sen teo­ri­aan ja mene­tel­miin on omi­nais­ta kai­kil­le tera­pia­suun­tauk­sil­le. Tämä ruok­kii dog­maat­ti­suut­ta ja suun­taus­ten väli­siä kou­lu­kun­ta­kiis­to­ja. Olem­me­ko vie­lä KAT-tera­peut­te­ja, ellei meil­lä ole toi­min­ta­ta­van ja vas­ta­vuo­roi­sen ase­tel­man käsit­tei­tä? Tai refor­mu­laa­tio­kir­jei­tä ja ”mäp­päys­tä” – visu­aa­lis­ten dia­gram­mien piir­te­lyä yhdes­sä tera­pias­sa kävi­jän kans­sa?

Entä kuin­ka uusi teo­ria voi­daan integroi­da kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­sen tera­pian kou­lu­tuk­seen? Käy­tän­nös­sä ainoa mah­dol­li­suus on aloit­taa kou­lu­tus semioot­ti­sen objek­ti­suh­de­teo­rian opis­ke­lul­la. Vas­ta sen omak­su­mi­sen jäl­keen voi­tai­siin nykyis­tä KAT-teo­ri­aa tar­kas­tel­la teo­ria­his­to­rial­li­sen kehi­tyk­sen näkö­kul­mas­ta. Tämä pitää sisäl­lään psy­koa­na­lyyt­ti­sen objek­ti­suh­de­teo­rian ja Kel­lyn kon­struk­tio­teo­rian integroin­nin 1970-luvul­la, kog­ni­tii­vi­sen kään­teen ja sii­tä seu­ran­nei­den teo­reet­tis­ten jän­nit­tei­den tar­kas­te­lun, ja dis­so­sia­tii­vis­ten ilmiöi­den tule­mi­sen KAT-teo­rian osak­si 1990-luvul­la.

Psy­ko­te­ra­peut­ti­seen käy­tän­töön uusi teo­ria tuo dia­lo­gi­sen sekvens­sia­na­lyy­sin for­mu­loin­nin työ­ka­luk­si entis­ten rin­nal­le. Niis­tä ei tar­vit­se hylä­tä mitään. Työ­vä­li­nei­den jous­ta­va käyt­tö on ollut kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­sel­le tera­pial­le tun­nuso­mais­ta alus­ta alkaen. Kaik­ki, mikä tukee asiak­kaan itse­ha­vain­noin­nin kehit­ty­mis­tä ja ajoit­tuu hänen lähi­ke­hi­tyk­sen­sä vyö­hyk­keel­le, on sal­lit­tua.

Onko semioot­ti­nen objek­ti­suh­de­teo­ria nyt val­mis? Ei. Koh­teel­li­sen toi­min­nan ja mer­kin käsit­teet aut­ta­vat rat­kai­se­maan kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­sen teo­rian käsit­teel­li­sen ris­ti­rii­dan psyyk­kis­ten sekvens­sien ja vas­ta­vuo­rois­ten ase­tel­mien välil­lä. Ne avaa­vat myös mah­dol­li­suu­den hyö­dyn­tää täy­si­mää­räi­ses­ti psy­koa­na­lyy­sin klas­si­koi­den klii­ni­siä havain­to­ja ihmi­sen sisäis­ten objek­tien dyna­mii­kas­ta.

Molem­min­puo­li­sen voi­ma­suh­teen idea pakot­taa kui­ten­kin aset­ta­maan seu­raa­van kysy­myk­sen: miten syn­tyy ja kehit­tyy toi­mi­jan voi­ma, joka ilme­nee hänen koh­tee­seen suun­tau­tu­vas­sa toi­min­nas­saan?

Mikään käsit­teel­li­nen tapa ottaa jokin ilmiö­kent­tä hal­tuun ei ole tyh­jen­tä­vä, saa­ti sit­ten lopul­li­nen. Käsit­teet kehit­ty­vät mur­tues­saan joko sisäi­sen ris­ti­rii­tai­suu­ten­sa jän­nit­teis­sä tai käy­tän­nös­sä, joka ala­ti tuo nii­den sisäl­le uusia mer­ki­tys­ker­ros­tu­mia. Myös teo­reet­ti­set käsit­teet ovat merk­ke­jä, ja sel­lai­si­na ne nou­dat­ta­vat merk­kien kehit­ty­mi­sen sään­nön­mu­kai­suut­ta.

Viit­teet

¹Aineis­ton­ke­ruun aikoi­hin 1970-luvul­la tätä ter­miä käy­tet­tiin tum­mai­hoi­sis­ta.

Kir­jal­li­suus

Bakh­tin, Mik­hail (1984). Problem of Dostoevsky’s poe­tics. Mac­hes­ter, UK: Manc­hes­ter Uni­ver­si­ty Press.

Bol­las, Chris­top­her (1987). The sha­dow of the object. Lon­too: Free Associa­tion Books.

Bren­ta­no, Franz (1874/1995). Psyc­ho­lo­gy from an empi­rical stand­point. Lon­too & New York: Rout­led­ge.

Com­pa­ret­ti, A. Mila­ni (1981). The neu­rop­hy­sio­lo­gic and cli­nical implica­tions of stu­dies on fetal motor beha­viour. Semi­nars in Peri­na­ta­lo­gy, 5, 183‒189.

Freud, Sig­mund (1916). Int­ro­duc­to­ry lec­tu­res. Luet­ta­vis­sa osoit­tees­sa https://freudianassociation.org/en/wp-content/uploads/Sigmund_Freud_1920_Introductory.pdf, 3342.

Kivik­ko­kan­gas, Sami; Lei­man, Mikael & Enc­kell, Hen­rik (2020). Itse­ha­vain­noin­nin kehit­ty­mi­nen edel­ly­tyk­se­nä itsea­na­lyyt­ti­sel­le funk­tiol­le. Psy­ko­te­ra­pia, 39(3), 196–216.

Lei­man, Mikael (1992). The concept of sign in the work of Vygots­ky, Win­nicott and Bakh­tin: Furt­her inte­gra­tion of object rela­tions theo­ry and acti­vi­ty theo­ry. Bri­tish Jour­nal of Medical Psyc­ho­lo­gy, 65, 209‒221.

Lei­man, Mikael (1994). Pro­jec­ti­ve iden­ti­fica­tion as ear­ly joint action sequences: A Vygots­kian adden­dum to the proce­du­ral sequence object rela­tions model. Bri­tish Jour­nal of Medical Psyc­ho­lo­gy, 67, 97–106.

Lei­man, Mikael (1997). Proce­du­res as dia­lo­gical sequences: A revi­sed ver­sion of the fun­da­men­tal concept in cog­ni­ti­ve ana­ly­tic the­ra­py. Bri­tish Jour­nal of Medical Psyc­ho­lo­gy, 70, 193‒207.

Lei­man, Mikael (2011). Mik­hail Bakhtin’s cont­ri­bu­tion to psyc­hot­he­ra­py research. Cul­tu­re & Psyc­ho­lo­gy, 17, 441‒461.

Leon­tiev, Alexei Niko­lae­vich (1977). Toi­min­ta, tie­toi­suus, per­soo­nal­li­suus. Suom. Pent­ti Hak­ka­rai­nen. Hel­sin­ki: Kan­san­kult­tuu­ri.

Ryle, Ant­ho­ny (1975). Fra­mes and cages. The reper­to­ry grid approach to human unders­tan­ding. Lon­too: Sus­sex Uni­ver­si­ty Press.

Ryle, Ant­ho­ny (1979). The focus in brief interpre­ti­ve psyc­hot­he­ra­py: Dilem­mas, traps and snags as tar­get problems. The Bri­tish Jour­nal of Psyc­hiat­ry, 134, 46–54.   

Ryle, Ant­ho­ny (1982). Psyc­hot­he­ra­py. A cog­ni­ti­ve inte­gra­tion of theo­ry and prac­tice. Lon­too: Aca­de­mic Press.

Ryle, Ant­ho­ny (1985). Cog­ni­ti­ve theo­ry, object rela­tions, and the self. Bri­tish Jour­nal of Medical Psyc­ho­lo­gy, 58, 1‒7.

Ryle, Ant­ho­ny (1991). Object rela­tions theo­ry and acti­vi­ty theo­ry: A pro­po­sed link by way of the proce­du­ral sequence model. Bri­tish Jour­nal of Medical Psyc­ho­lo­gy, 64, 307–316.

Ryle, Ant­ho­ny & Kerr, Ian B. (2002). Int­ro­ducing cog­ni­ti­ve ana­ly­tic the­ra­py: Principles and prac­tice. Chic­hes­ter, UK: Wiley.

Ryle, Ant­ho­ny & Lung­hi, Mar­tin (1970). The dyad grid: A modi­fica­tion of reper­to­ry grid tech­nique. The Bri­tish Jour­nal of Psyc­hiat­ry, 117, 323‒327.

Salz­ber­ger-Wit­tem­berg, Isca (1970). Psyc­hoa­na­ly­tic insight and rela­tions­hips: A Klei­nian approach. Lon­too & New York: Rout­led­ge.

Savo­lai­nen, Juha (2020). Dia­lo­gi­nen sekvens­sia­na­lyy­si. Teok­ses­sa Haan­pää, Pirk­ka & Tik­ka­nen, Soi­le (toim.), Kat­sei­ta, 42‒70. Hel­sin­ki: Kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­nen psy­ko­te­ra­piayh­dis­tys ry.

Step­hens, Ric­hard; Atkins, John & Kings­ton, Andrew (2009). Swea­ring as a res­pon­se to pain. Neu­ro­re­port, 20, 1056‒1060.

Win­nicott, Donals Woods (1971). Playing and rea­li­ty. Lon­too: Tavis­tock.