Valitse vuosi:
2023 2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Martti Tuohimetsä: Aivot ja mieli

Pää­kir­joi­tus

Van­ha budd­ha­lai­nen arvoi­tus kysyy: ”Syn­tyy­kö ääni, jos puu kaa­tuu met­säs­sä, eikä kukaan ole kuu­le­mas­sa?” Vas­taus on: ei syn­ny. Ympä­ris­tös­säm­me ei ole mis­sään ääniä, vaan ainoas­taan ilma­mas­so­jen aal­toi­lua, joka lii­kut­taa ais­tin­so­lu­ja kor­vas­sa, jot­ka puo­les­taan muun­ta­vat lii­ke-ener­gian her­moim­puls­seik­si. Sub­jek­tii­vi­ses­ti kuul­ta­vat äänet ovat aivo­jen tuot­ta­ma pään sisäi­nen ilmiö. Samoin sil­mä ais­tii valon aal­lon­pi­tuuk­sia. Ympä­ril­läm­me ei ole väre­jä, vaan esi­mer­kik­si punai­sen värin sub­jek­tii­vi­nen koke­mus raken­tuu aivois­sa. Sama kos­kee mui­ta­kin ais­te­ja. Aivois­sa on kokoel­ma syn­nyn­näi­siä viet­ti­pe­räi­siä aivo­run­koon kyt­key­ty­viä emoo­tio­jär­jes­tel­miä. Sub­jek­tii­vi­nen tajun­ta on sisä­syn­tyi­nen, ja yhden pie­nen aivo­run­gon tumak­keen vau­rio sam­mut­taa tajun­nan ja joh­taa koo­maan. Aivot kon­struoi­vat sub­jek­tii­vi­set elä­myk­sem­me luo­mal­la hal­lusi­na­to­ri­sen simu­laa­tion, jon­ka koem­me todel­li­suu­dek­si. Aivot ovat kes­ki­pis­tees­sä kai­kes­sa men­taa­li­ses­sa koke­mi­ses­sa.

Pat­ricia Church­land (2004) sanoo Neu­ro­fi­lo­so­fia-kir­jan­sa joh­dan­nos­sa: ”‒ ‒ val­tao­sa todis­teis­ta viit­taa sii­hen, että aivot tun­te­vat, ajat­te­le­vat ja päät­tä­vät, ei niin­kään jokin ei-fyy­si­nen asia. Tämä tar­koit­taa, että ei ole sie­lua, joka rakas­tuu. On sel­vää, että rakas­tum­me edel­leen­kin, ja into­hi­mo polt­taa kuten ennen­kin. Ero on sii­nä, että ymmär­räm­me, että nämä tär­keät asiat ovat fyy­sis­ten aivo­jen tapah­tu­mia. Mikä kum­mal­li­sem­paa, se tar­koit­taa että sisään­päin suun­tau­tu­nut tajun­ta – ihmi­sen sub­jek­tii­vi­suus, on sekin aivois­ta riip­pu­va tapa ymmär­tää her­mos­ton tapah­tu­mia. Se tar­koit­taa, että aivo­jen tie­to sii­tä, että näin on, on myös aivoi­hin perus­tu­vaa toi­min­taa. Mie­li, jon­ka vakuu­te­taan ole­van aineen ylä­puo­lel­la, on oikeas­taan tiet­ty­jä aivo­toi­min­to­jen hah­mo­ja, jot­ka vuo­ro­vai­kut­ta­vat tois­ten aivo­jen hah­mo­jen kans­sa ja joi­ta nämä hah­mot tul­kit­se­vat. Ihmi­nen itse sel­lai­se­na kun se näh­dään int­ros­pek­tii­vi­ses­ti eli itse­ään havain­noi­den on aivoi­hin perus­tu­va raken­ne, joka muut­tuu kun aivot muut­tu­vat, ja kato­aa kun aivot lak­kaa­vat ole­mas­ta.” Tie­toi­suus tun­tuu aineet­to­mal­ta ja sen ongel­ma mah­dol­li­ses­ti kos­kaan rat­kea­mat­to­mal­ta, mut­ta sii­hen kyt­key­ty­vää aivo­toi­min­taa on voi­tu osit­tain sel­vi­tel­lä, ja työ jat­kuu. Tois­tai­sek­si yksi ehdo­kas­teo­riois­ta on kak­soi­sas­pek­ti­mo­nis­mi (engl. double aspect monism) ‒ aja­tus sii­tä, että yhtä ja samaa ilmiö­tä voi­daan lähes­tyä esi­mer­kik­si psy­koa­na­lyy­sin ja neu­ro­tie­tei­den suun­nis­ta.

Neu­ro­tie­teet on avan­neet monia uusia näke­myk­siä ja teo­rioi­ta, jot­ka ovat käyt­tö­kel­poi­sia psy­ko­te­ra­peu­teil­le. Psy­ko­dy­naa­mi­nen tie­dos­ta­ma­ton, niin kes­kei­se­nä kuin sitä on opit­tu pitä­mään, muo­dos­taa vain pie­nen osan laa­jas­ta neu­ro­kog­ni­tii­vi­ses­ta tie­dos­ta­mat­to­mas­ta, jota neu­ro­tie­teet tut­ki­vat. On sel­vin­nyt, että suu­rem­pi osa kuin on luul­tu havain­nois­tam­me, valin­nois­tam­me, aja­tuk­sis­tam­me, tun­ne­reak­tiois­tam­me ja käyt­täy­ty­mi­ses­täm­me tapah­tuu auto­maat­ti­ses­ti ja tie­dos­ta­mat­to­mas­ti. Myös se, mitä mie­leen tulee esi­mer­kik­si ana­lyy­si­soh­val­la, vali­koi­tuu pait­si psy­ko­dy­naa­mi­sis­ta syis­tä myös laa­jan mul­ti­mo­daa­li­sen auto­ma­ti­soi­tu­neen neu­raa­li­sen kom­pu­taa­tion myö­tä. Ennen kuin mitään tulee tie­toi­suu­teen, on asi­aa käsi­tel­ty lukui­sil­ta eri kul­mil­ta ja eri osis­sa aivo­ja vähin­tään puo­li sekun­tia, usein jo usei­ta sekun­te­ja aikai­sem­min. Auto­ma­ti­soi­tu­nei­ta meka­nis­me­ja ei voi tie­toi­ses­ti tavoit­taa, mut­ta ne ilmen­ty­vät toi­min­nan ja käyt­täy­ty­mi­sen kaut­ta ja saa­vat aikaan fyy­si­siä emo­tio­naa­li­sia reak­tioi­ta (e‑motion). Monet mei­tä ohjaa­vat auto­ma­ti­soi­tu­neet mal­lit, kar­tat ja algo­rit­mit ovat syn­ty­neet osin reaa­lis­ten koke­mus­ten ja nii­hin liit­ty­vien muis­ti­jäl­kien myö­tä ehdol­lis­tu­mi­sen ja pro­se­du­raa­li­sen oppi­mi­sen meka­nis­mil­la ilman että se, mitä meil­le tapah­tui, kävi kos­kaan tie­toi­suu­des­sa, eikä näin ollen ole siel­tä tul­lut tor­ju­tuk­si. Ne ovat tal­len­tu­neet ilman mah­dol­li­suut­ta tor­jua tai dis­so­sioi­da. Eläin­kun­ta toi­mii pää­sään­töi­ses­ti nii­den ohjaa­ma­na, ja nii­den mer­ki­tys on ihmi­sel­le­kin kes­kei­nen. On ongel­mal­lis­ta, jos poti­laan oirei­ta pel­käs­tään psy­ko­lo­gi­soi­daan ja näh­dään tor­jun­taa, loh­ko­mis­ta, kiel­tä­mis­tä jne. Poti­las voi häve­tä syväs­ti ja pitää itse­ään vas­tuus­sa luon­teen­piir­teis­tään ja tun­teis­taan, jot­ka pääl­li­sin puo­lin jär­jet­tö­mäs­ti ja epä­loo­gi­ses­ti nouse­vat pin­taan ja joi­ta vas­taan hän yrit­tää tais­tel­la. Sil­loin oli­si hyvä, jos tera­peut­ti ja poti­las oli­si­vat jon­ki­nas­tei­ses­ti neu­ro­tie­teel­li­ses­ti infor­moi­tu­ja. Ymmär­rys voi aut­taa tera­peut­tia tun­te­maan myö­tä­tun­toa poti­las­ta koh­taan, kun tera­peut­ti ei pidä poti­las­ta pel­käs­tään defen­sii­vi­se­nä. Poti­las puo­les­taan voi oppia tun­te­maan myö­tä­tun­toa itse­ään koh­taan.

Muis­ti­jär­jes­tel­mien toi­min­taa ja moni­muo­toi­suut­ta sekä nii­den bio­lo­gi­aa ymmär­re­tään aiem­paa parem­min. Sii­tä on kon­kreet­tis­ta hyö­tyä poti­las­työs­sä. Pei­li­so­lu­teo­ria avaa näky­miä mik­ro­ta­son vuo­ro­vai­ku­tuk­seen. Kiin­ty­mys­suh­tei­den mer­ki­tys on tär­keä.  Viet­ti­pe­räis­ten emoo­tio­jär­jes­tel­mien bio­lo­gian ja ana­to­mian tun­te­mus oikoo van­han kah­den vie­tin jär­jes­tel­män yksi­puo­li­suut­ta. Freu­din struk­tu­raa­li­teo­ria modi­fioi­tuu siten, että tie­toi­suus ei oli­si egon vaan idin funk­tio. Uusia ideoi­ta ja kehi­tel­miä syn­tyy koko ajan.

Neu­rop­sy­koa­na­lyy­si on sana­na hybri­di, jon­ka psy­koa­na­lyy­tik­ko Mark Solms loi 1980-luvul­la. Sii­hen aikaan aja­tus­ta neu­ro­tie­tei­den ja psy­koa­na­lyy­sin yhdis­tä­mi­ses­tä pidet­tiin jär­jet­tö­mä­nä ja Solm­sia höy­näh­tä­nee­nä, eikä hän keh­dan­nut ker­toa neu­ro­tie­tei­li­jä­kol­le­goil­leen omas­ta psy­koa­na­lyy­sis­tään pelä­ten mai­neen­sa puo­les­ta. Edis­tys­tä on tapah­tu­nut. Täs­sä­kin leh­den nume­ros­sa on Mar­kus Johans­so­nin moni­puo­li­nen uusim­pia neu­rop­sy­koa­na­lyyt­ti­siä teo­rioi­ta esit­te­le­vä kir­joi­tus.

Mart­ti Tuo­hi­met­sä

pää­toi­mit­ta­ja

Kir­jal­li­suus

Church­land, Pat­ricia (2004). Neu­ro­fi­lo­so­fia. Suom. Kim­mo Pie­ti­läi­nen. Hel­sin­ki: Ter­ra Cog­ni­ta.