Jukka Aaltonen: Psykoterapioitten yksinäisyys ja salutogeneesi

Mai­nios­sa essee­kir­jas­saan Fan­tas­ma Tan­ja Tiek­so (2022) ker­too, miten renes­sans­sin aika­na virin­neen kas­vi­tie­teel­lis­ten puu­tar­ho­jen perus­ta­mi­sen mer­ki­tys ei ollut rans­ka­lai­sen filo­so­fi Mic­hel Foucaul­tin mukaan ensi­si­jai­ses­ti sii­nä, mitä ne sal­li­vat näh­dä, vaan sii­nä, mitä ne peit­ti­vät. Tiek­so jat­kaa: “Toi­sin sanoen, sii­nä mitä ne mitä­töi­mi­sel­lään nos­ta­vat esiin. Luon­non­his­to­rias­sa vas­tuu havain­nois­ta annet­tiin yksi­no­maan sil­mäl­le, ääni, haju ja maku rajat­tiin pois tie­teel­li­sen tar­kas­te­lun pii­ris­tä.”

Tosia­sias­sa ne eivät siis ilmen­tä­neet mitään uut­ta; vain se tila, jos­sa kas­vit ja eläi­met voi­tiin näh­dä, muut­tui. No, tämä on tie­tys­ti renes­sans­siai­kaan liit­ty­vää. Mut­ta sil­lä voi olla myös aja­tuk­sel­li­nen tai kult­tuu­ri­nen yhteys joi­hin­kin psy­ko­te­ra­pian fokuk­siin.

Kun usein käyn pyö­räi­ly­ret­kel­lä­ni Turun Ruis­sa­los­sa yli­opis­ton kas­vi­tie­teel­li­ses­sä puu­tar­has­sa juo­mas­sa kaa­kaon, kas­vi­huo­neen läm­pö on muka­vaa. Se ei kui­ten­kaan vai­ku­ta renes­sans­sil­ta vaan tie­teel­li­sel­tä tut­ki­musym­pä­ris­töl­tä.

Lisäk­si se tuo muka­van, aivan eri­tyi­sel­lä taval­la läm­pi­män tuok­su­muis­ton lap­suu­des­ta: van­hem­pa­ni oli­vat puu­tar­hu­rei­ta, ja meil­lä oli kas­vi­huo­nei­ta. Var­sin­kin kesäi­sin niis­sä oli paah­tei­sen kuu­maa; sii­hen sekoit­tui sekä kuk­kien että tomaa­tin­leh­tien ainut­laa­tui­nen tuok­su.

Eikä sana “tuok­su” kuvaa sitä elä­mys­tä. Mikään tun­te­ma­ni sana ei kuvaa sitä. Ainoas­taan jos meni­si sin­ne uudes­taan jon­kun tutun kans­sa, voi­si hänel­le sanoa: tätä se tuok­su on. Mut­ta van­hem­pia­ni ja kas­vi­huo­nei­ta ei enää ole. On vain tämä sisäi­nen var­muus sii­tä, että se tuok­su on minus­sa. Saman­ai­kai­ses­ti pois­sa ja läs­nä.

Mitä teke­mis­tä täl­lä voi­si olla psy­ko­te­ra­pian ja psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­sen kans­sa?

Psy­kiat­rian ‒ ja myös psy­ko­te­ra­pian ‒ tut­ki­muk­sen val­ta­vir­taa on pit­kään ollut aivo­tut­ki­mus eri muo­dois­saan. Löy­dök­set ovat tuo­neet aivan uut­ta moni­puo­lis­ta kuvaa täs­tä osas­ta ihmis­tä. Eri­tyi­ses­ti juu­ri “kuvaa”, kos­ka tut­ki­mus­me­ne­tel­mien val­lit­se­va nimi on kuvan­ta­mis­me­ne­tel­mät. Aivo­jen toi­min­taa kuvan­ne­taan. Mut­ta ainoas­taan minä voi­sin sanoa aivo­tut­ki­jal­le sil­loin, kun aivo­ja­ni kuvan­net­tai­siin, ja minä mie­les­sä­ni tun­ti­sin kas­vi­huo­neen tuok­sun: “Nyt tun­nen nenäs­sä­ni lap­suu­den kas­vi­huo­neen tuok­sun.” Sitä tuok­sua ja sitä muis­toa hän ei ymmär­tääk­se­ni sai­si van­gi­tuk­si aivo­ku­vaan.

Jos tämän siir­tää psy­koa­na­lyy­sin ja yleen­sä psy­ko­te­ra­pian kent­tään, sii­nä voi käsit­tää (ei siis pel­käs­tään “näh­dä”) kri­tii­kin sel­lais­ta, sinän­sä tär­ke­ää, psy­koa­na­lyyt­tis­ta tut­ki­mus­ta koh­taan, joka nos­taa kuvan­ta­mis­me­ne­tel­mät eri­tyi­sen tär­ke­ään ase­maan. Näin var­sin­kin, jos kuvan­ta­mi­nen ei samal­la ota huo­mioon tut­kit­ta­van mie­len sisäl­tö­jä, muis­to­ja, fan­t­asioi­ta, tule­vai­suu­den suun­ni­tel­mia ja saman­ai­kai­sia mui­ta koke­mi­sen aluei­ta. Ilman tätä neu­rop­sy­koa­na­lyy­si on neu­ro­lo­gi­aa.

Nega­tii­vi­nen kyvyk­kyys

En tie­dä, tavoit­taa­ko psy­koa­na­lyy­sin neu­ro­lo­gi­nen kuvan­ta­mis­tut­ki­mus myös­kään runoi­li­ja John Keat­sin vuon­na 1817 (Rejack 2020) erääs­sä kir­jees­sään vel­jil­leen ohi­men­nen mai­nit­se­maa nega­tii­vis­ta kyvyk­kyyt­tä (engl. nega­ti­ve capa­bi­li­ty). Arve­len, ettei tavoi­ta.

Wil­fred Bion jalos­ti sen sit­tem­min hedel­mäl­li­sek­si ja psy­koa­na­lyy­sin kan­nal­ta tär­keäk­si löy­dök­sek­si ja käsit­teek­si: tera­peu­tin, mut­ta eri­tyi­ses­ti poti­laan, kyky on sie­tää epä­var­muut­ta, elää ja sel­viy­tyä epä­var­muu­des­sa. Tämä psy­koa­na­lyy­sia jalos­ta­va löy­dös tapah­tui siis runout­ta luke­mal­la, ei aivo­jen kuvan­ta­mi­sel­la tai oire­mit­ta­reil­la. Se oli ‒ hem­peän runol­li­ses­ti sanoen ‒ kuin runou­den ome­na­puun oksan vart­ta­mis­ta psy­koa­na­lyy­sin jyh­ke­ään run­koon.

Psy­ko­te­ra­pi­aan ihmi­nen useim­mi­ten tulee tilan­tees­sa, jos­sa on vai­ke­aa tai mah­do­ton­ta sel­viy­tyä epä­var­muu­des­ta tai epä­var­muu­des­sa. Kum­mal­la­kin, tera­peu­til­la ja poti­laal­la, lisään­tyy hoi­don myö­tä kyky sie­tää epä­var­muut­ta ja odot­taa uut­ta luo­van syn­ty­mis­tä.

En myös­kään tie­dä, voi­ko sel­lai­ses­ta kyvys­tä ja sen odot­ta­mi­ses­ta jää­dä neu­ro­me­ne­tel­mil­lä löy­det­tä­vis­sä ole­va vii­te tai sisäl­tö, siis itse asias­sa bio­lo­gi­nen jäl­ki tapah­tu­mat­ta jää­nees­tä. Aivo­tut­ki­mus ja sii­tä joh­det­tu neu­rop­sy­koa­na­lyy­si rajoit­tu­nee psy­koa­na­lyy­sin bio­lo­gi­siin ulot­tu­vuuk­siin. Se ei ker­ro mitään mie­len sisäl­löis­tä, kuten esi­mer­kik­si Blass ja Car­me­li (2007) totea­vat artik­ke­lis­saan, jos­sa he muun muass­sa poh­ti­vat neu­rop­sy­koa­na­lyy­sin vii­mei­siä tie­teel­li­siä tren­de­jä ja jopa niit­ten kiel­tei­siä vai­ku­tuk­sia psy­koa­na­lyyt­ti­seen dis­kurs­siin. Las­tin (2021) mukaan on myös ole­tet­ta­vis­sa, että neu­rop­sy­koa­na­lyy­sil­la ei tavoi­te­ta pois­sao­lon muo­to­ja ja sisäl­tö­jä. Tämä ongel­ma ulot­tuu jopa filo­so­fi­seen deter­mi­naa­tio- ja inde­ter­mi­naa­tio­ky­sy­myk­seen.

Kes­keis­tä siis lie­nee kysy­mys sub­jek­tii­vi­suu­des­ta. Neu­ro­tie­de mää­rit­te­lee dis­kurs­sin­sa suh­tees­sa aivo­jen mate­ri­aa­li­suu­teen – johon­kin, joka on läs­nä. Mut­ta vaik­ka voi­si kuvi­tel­la tule­vai­suu­den aivo­ku­van­ta­mi­sen tavoit­ta­van myös mie­len sisäl­tö­jä tai viit­tei­tä niis­tä, se ei tavoit­ta­ne Win­nicot­tia: luo­vaa tran­si­tio­naa­li­ti­laa itsen ja toi­sen välil­lä, siis vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Sitä, jos­ta Win­nicot­tin mukaan syn­tyy myös kult­tuu­ri. Levi-Strauss (1962, 26‒27) on käsi­tel­lyt saman­kal­tais­ta ilmiö­tä brico­la­ge-käsit­teen avul­la: kyse on sii­tä, että “työn­te­ki­jä [täs­sä tapauk­ses­sa psy­ko­te­ra­peut­ti] sopeu­tuu aina sii­hen ´mitä väli­nei­tä on käsil­lä´”, siis myös psy­ko­te­ra­pia­ti­lan­teen koko­nai­suu­den koos­tu­mus on tilan­ne­si­don­nais­ta tai jopa sat­tu­man­va­rais­ta koos­tu­mus­ta eri osa­te­ki­jöit­ten pai­not­tu­mi­ses­ta eri mää­rin.

Itse asias­sa sama kuul­taa Pent­ti Iko­sen (2014) ajat­te­lus­sa psy­koa­na­lyy­si­ta­pah­tu­mas­ta, jos­sa läh­tö­koh­ta­na ei ole teo­ria vaan itse­ha­vain­noin­nin tar­ken­ta­mi­nen ja itse­ha­vain­to­jen kerää­mi­nen välit­tö­mään teo­reet­ti­seen ymmär­tä­mi­seen täh­tää­mät­tö­män vapaan asso­sioin­nin avul­la. Täs­tä näkö­kul­mas­ta bio­lo­gi­set löy­dök­set eivät ole jotain “todel­li­sem­paa”, ilmiö­maa­il­man “taka­na”, “var­si­nais­ta ole­mas­sa ole­vaa”. Tämä ei kui­ten­kaan tar­koi­ta neu­ro­tut­ki­muk­sen tor­ju­mis­ta, ainoas­taan sen ase­maa vain yhte­nä ‒ eikä edes tär­keim­pä­nä ‒ psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­sen ulot­tu­vuuk­sis­ta; edel­lyt­täen että se mukau­tuu psy­koa­na­lyy­sin ja yleen­sä psy­ko­te­ra­pian kes­kei­sim­pään ulot­tu­vuu­teen: tut­kit­ta­van ja hoi­det­ta­van esil­le tuo­maan koke­muk­seen itses­tään ja ympä­ris­tös­tään.

Vain täl­lä taval­la avau­tuu myös salu­to­ge­nee­sin ter­veys­po­ten­ti­aa­li: myön­tei­sen psyyk­ki­sen hyvin­voin­nin tut­ki­mi­nen, mit­taa­mi­nen ja toteut­ta­mi­nen psy­kiat­ri­sen sai­ras­ta­vuu­den tai oireit­ten lisäk­si ja sijas­ta (Anto­novs­ky 1979). Mut­ta toi­saal­ta, saman­ai­kai­ses­ti ter­veys­po­ten­ti­aa­lin ja salu­to­ge­nee­sin lisäk­si, on koros­tet­ta­va ihmi­sen oikeut­ta olla heik­ko ja tar­vit­se­va (Par­sons 1964; Aho­nen 2022).

Kir­jal­li­suus

Aho­nen, Karo­lii­na (2022). Miten poti­laan toi­mi­juus raken­tuu. Teok­ses­sa Hon­ka­sa­lo, Mar­ja-Lii­sa; Jyl­hän­kan­gas, Lei­la & Lep­po, Anna (toim.), Haa­voit­tu­va toi­mi­juus. Sai­ras­ta­mi­nen ja hoi­va hyvin­voin­ti­val­tion lai­ta­mil­la, 47‒80. Tam­pe­re: Vas­ta­pai­no.

Anto­novs­ky, Aron (1979). Health, stress and coping. San Francisco: Jos­sey-Bass Publis­hers.

Blass, Rac­hel B. & Car­me­li, Zvi (2007). The case against neu­rop­syc­hoa­na­ly­sis: On fal­lacies under­lying psyc­hoa­na­ly­sis’ latest scien­ti­fic trend and its nega­ti­ve impact on psyc­hoa­na­ly­tic discour­se. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 88, 19‒40.

Iko­nen, Pent­ti (2014). Ymmär­tä­mi­sen pai­ne psy­ko­te­ra­pias­sa. Teok­ses­sa Iko­nen, Pent­ti, May­an hun­tu ja mui­ta kir­joi­tuk­sia, 47‒52. Hel­sin­ki: Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­piayh­dis­tys.

Last, Cadell (2021). The dif­fe­rence between neu­roscience and psyc­hoa­na­ly­sis: Irre­duci­bi­li­ty of absence to brain sta­tes. Neu­rop­syc­hoa­na­ly­sis, 23, 27‒38.

Levi-Strauss, Clau­de (1962). The sava­ge mind. Lon­too: Wei­den­feld & Nic­hol­son.

Par­sons, Talcott (1964). Social struc­tu­re and per­so­na­li­ty. Lon­too: Free Press.

Rejack, Brian (2020). John Keats´s Jeffrey´s nega­ti­ve capa­bi­li­ty; or acci­den­tal­ly under­mi­ning Keats. Teok­ses­sa Rejack, Brian & Theu­ne, Mic­hael (toim.), Keats´s nega­ti­ve capa­bi­li­ty. New ori­gins and after­li­ves, 21‒46.  Cam­brid­ge, UK: Cam­brind­ge Uni­ver­si­ty Press.

Tiek­so, Tan­ja (2022). Fan­tas­ma: essee. Hel­sin­ki: S&S.