Valitse vuosi:
2023 2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Jukka Aaltonen: Psykoterapioitten yksinäisyys ja salutogeneesi

Mai­nios­sa essee­kir­jas­saan Fan­tas­ma Tan­ja Tiek­so (2022) ker­too, miten renes­sans­sin aika­na virin­neen kas­vi­tie­teel­lis­ten puu­tar­ho­jen perus­ta­mi­sen mer­ki­tys ei ollut rans­ka­lai­sen filo­so­fi Mic­hel Foucaul­tin mukaan ensi­si­jai­ses­ti sii­nä, mitä ne sal­li­vat näh­dä, vaan sii­nä, mitä ne peit­ti­vät. Tiek­so jat­kaa: “Toi­sin sanoen, sii­nä mitä ne mitä­töi­mi­sel­lään nos­ta­vat esiin. Luon­non­his­to­rias­sa vas­tuu havain­nois­ta annet­tiin yksi­no­maan sil­mäl­le, ääni, haju ja maku rajat­tiin pois tie­teel­li­sen tar­kas­te­lun pii­ris­tä.”

Tosia­sias­sa ne eivät siis ilmen­tä­neet mitään uut­ta; vain se tila, jos­sa kas­vit ja eläi­met voi­tiin näh­dä, muut­tui. No, tämä on tie­tys­ti renes­sans­siai­kaan liit­ty­vää. Mut­ta sil­lä voi olla myös aja­tuk­sel­li­nen tai kult­tuu­ri­nen yhteys joi­hin­kin psy­ko­te­ra­pian fokuk­siin.

Kun usein käyn pyö­räi­ly­ret­kel­lä­ni Turun Ruis­sa­los­sa yli­opis­ton kas­vi­tie­teel­li­ses­sä puu­tar­has­sa juo­mas­sa kaa­kaon, kas­vi­huo­neen läm­pö on muka­vaa. Se ei kui­ten­kaan vai­ku­ta renes­sans­sil­ta vaan tie­teel­li­sel­tä tut­ki­musym­pä­ris­töl­tä.

Lisäk­si se tuo muka­van, aivan eri­tyi­sel­lä taval­la läm­pi­män tuok­su­muis­ton lap­suu­des­ta: van­hem­pa­ni oli­vat puu­tar­hu­rei­ta, ja meil­lä oli kas­vi­huo­nei­ta. Var­sin­kin kesäi­sin niis­sä oli paah­tei­sen kuu­maa; sii­hen sekoit­tui sekä kuk­kien että tomaa­tin­leh­tien ainut­laa­tui­nen tuok­su.

Eikä sana “tuok­su” kuvaa sitä elä­mys­tä. Mikään tun­te­ma­ni sana ei kuvaa sitä. Ainoas­taan jos meni­si sin­ne uudes­taan jon­kun tutun kans­sa, voi­si hänel­le sanoa: tätä se tuok­su on. Mut­ta van­hem­pia­ni ja kas­vi­huo­nei­ta ei enää ole. On vain tämä sisäi­nen var­muus sii­tä, että se tuok­su on minus­sa. Saman­ai­kai­ses­ti pois­sa ja läs­nä.

Mitä teke­mis­tä täl­lä voi­si olla psy­ko­te­ra­pian ja psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­sen kans­sa?

Psy­kiat­rian ‒ ja myös psy­ko­te­ra­pian ‒ tut­ki­muk­sen val­ta­vir­taa on pit­kään ollut aivo­tut­ki­mus eri muo­dois­saan. Löy­dök­set ovat tuo­neet aivan uut­ta moni­puo­lis­ta kuvaa täs­tä osas­ta ihmis­tä. Eri­tyi­ses­ti juu­ri “kuvaa”, kos­ka tut­ki­mus­me­ne­tel­mien val­lit­se­va nimi on kuvan­ta­mis­me­ne­tel­mät. Aivo­jen toi­min­taa kuvan­ne­taan. Mut­ta ainoas­taan minä voi­sin sanoa aivo­tut­ki­jal­le sil­loin, kun aivo­ja­ni kuvan­net­tai­siin, ja minä mie­les­sä­ni tun­ti­sin kas­vi­huo­neen tuok­sun: “Nyt tun­nen nenäs­sä­ni lap­suu­den kas­vi­huo­neen tuok­sun.” Sitä tuok­sua ja sitä muis­toa hän ei ymmär­tääk­se­ni sai­si van­gi­tuk­si aivo­ku­vaan.

Jos tämän siir­tää psy­koa­na­lyy­sin ja yleen­sä psy­ko­te­ra­pian kent­tään, sii­nä voi käsit­tää (ei siis pel­käs­tään “näh­dä”) kri­tii­kin sel­lais­ta, sinän­sä tär­ke­ää, psy­koa­na­lyyt­tis­ta tut­ki­mus­ta koh­taan, joka nos­taa kuvan­ta­mis­me­ne­tel­mät eri­tyi­sen tär­ke­ään ase­maan. Näin var­sin­kin, jos kuvan­ta­mi­nen ei samal­la ota huo­mioon tut­kit­ta­van mie­len sisäl­tö­jä, muis­to­ja, fan­t­asioi­ta, tule­vai­suu­den suun­ni­tel­mia ja saman­ai­kai­sia mui­ta koke­mi­sen aluei­ta. Ilman tätä neu­rop­sy­koa­na­lyy­si on neu­ro­lo­gi­aa.

Nega­tii­vi­nen kyvyk­kyys

En tie­dä, tavoit­taa­ko psy­koa­na­lyy­sin neu­ro­lo­gi­nen kuvan­ta­mis­tut­ki­mus myös­kään runoi­li­ja John Keat­sin vuon­na 1817 (Rejack 2020) erääs­sä kir­jees­sään vel­jil­leen ohi­men­nen mai­nit­se­maa nega­tii­vis­ta kyvyk­kyyt­tä (engl. nega­ti­ve capa­bi­li­ty). Arve­len, ettei tavoi­ta.

Wil­fred Bion jalos­ti sen sit­tem­min hedel­mäl­li­sek­si ja psy­koa­na­lyy­sin kan­nal­ta tär­keäk­si löy­dök­sek­si ja käsit­teek­si: tera­peu­tin, mut­ta eri­tyi­ses­ti poti­laan, kyky on sie­tää epä­var­muut­ta, elää ja sel­viy­tyä epä­var­muu­des­sa. Tämä psy­koa­na­lyy­sia jalos­ta­va löy­dös tapah­tui siis runout­ta luke­mal­la, ei aivo­jen kuvan­ta­mi­sel­la tai oire­mit­ta­reil­la. Se oli ‒ hem­peän runol­li­ses­ti sanoen ‒ kuin runou­den ome­na­puun oksan vart­ta­mis­ta psy­koa­na­lyy­sin jyh­ke­ään run­koon.

Psy­ko­te­ra­pi­aan ihmi­nen useim­mi­ten tulee tilan­tees­sa, jos­sa on vai­ke­aa tai mah­do­ton­ta sel­viy­tyä epä­var­muu­des­ta tai epä­var­muu­des­sa. Kum­mal­la­kin, tera­peu­til­la ja poti­laal­la, lisään­tyy hoi­don myö­tä kyky sie­tää epä­var­muut­ta ja odot­taa uut­ta luo­van syn­ty­mis­tä.

En myös­kään tie­dä, voi­ko sel­lai­ses­ta kyvys­tä ja sen odot­ta­mi­ses­ta jää­dä neu­ro­me­ne­tel­mil­lä löy­det­tä­vis­sä ole­va vii­te tai sisäl­tö, siis itse asias­sa bio­lo­gi­nen jäl­ki tapah­tu­mat­ta jää­nees­tä. Aivo­tut­ki­mus ja sii­tä joh­det­tu neu­rop­sy­koa­na­lyy­si rajoit­tu­nee psy­koa­na­lyy­sin bio­lo­gi­siin ulot­tu­vuuk­siin. Se ei ker­ro mitään mie­len sisäl­löis­tä, kuten esi­mer­kik­si Blass ja Car­me­li (2007) totea­vat artik­ke­lis­saan, jos­sa he muun muass­sa poh­ti­vat neu­rop­sy­koa­na­lyy­sin vii­mei­siä tie­teel­li­siä tren­de­jä ja jopa niit­ten kiel­tei­siä vai­ku­tuk­sia psy­koa­na­lyyt­ti­seen dis­kurs­siin. Las­tin (2021) mukaan on myös ole­tet­ta­vis­sa, että neu­rop­sy­koa­na­lyy­sil­la ei tavoi­te­ta pois­sao­lon muo­to­ja ja sisäl­tö­jä. Tämä ongel­ma ulot­tuu jopa filo­so­fi­seen deter­mi­naa­tio- ja inde­ter­mi­naa­tio­ky­sy­myk­seen.

Kes­keis­tä siis lie­nee kysy­mys sub­jek­tii­vi­suu­des­ta. Neu­ro­tie­de mää­rit­te­lee dis­kurs­sin­sa suh­tees­sa aivo­jen mate­ri­aa­li­suu­teen – johon­kin, joka on läs­nä. Mut­ta vaik­ka voi­si kuvi­tel­la tule­vai­suu­den aivo­ku­van­ta­mi­sen tavoit­ta­van myös mie­len sisäl­tö­jä tai viit­tei­tä niis­tä, se ei tavoit­ta­ne Win­nicot­tia: luo­vaa tran­si­tio­naa­li­ti­laa itsen ja toi­sen välil­lä, siis vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Sitä, jos­ta Win­nicot­tin mukaan syn­tyy myös kult­tuu­ri. Levi-Strauss (1962, 26‒27) on käsi­tel­lyt saman­kal­tais­ta ilmiö­tä brico­la­ge-käsit­teen avul­la: kyse on sii­tä, että “työn­te­ki­jä [täs­sä tapauk­ses­sa psy­ko­te­ra­peut­ti] sopeu­tuu aina sii­hen ´mitä väli­nei­tä on käsil­lä´”, siis myös psy­ko­te­ra­pia­ti­lan­teen koko­nai­suu­den koos­tu­mus on tilan­ne­si­don­nais­ta tai jopa sat­tu­man­va­rais­ta koos­tu­mus­ta eri osa­te­ki­jöit­ten pai­not­tu­mi­ses­ta eri mää­rin.

Itse asias­sa sama kuul­taa Pent­ti Iko­sen (2014) ajat­te­lus­sa psy­koa­na­lyy­si­ta­pah­tu­mas­ta, jos­sa läh­tö­koh­ta­na ei ole teo­ria vaan itse­ha­vain­noin­nin tar­ken­ta­mi­nen ja itse­ha­vain­to­jen kerää­mi­nen välit­tö­mään teo­reet­ti­seen ymmär­tä­mi­seen täh­tää­mät­tö­män vapaan asso­sioin­nin avul­la. Täs­tä näkö­kul­mas­ta bio­lo­gi­set löy­dök­set eivät ole jotain “todel­li­sem­paa”, ilmiö­maa­il­man “taka­na”, “var­si­nais­ta ole­mas­sa ole­vaa”. Tämä ei kui­ten­kaan tar­koi­ta neu­ro­tut­ki­muk­sen tor­ju­mis­ta, ainoas­taan sen ase­maa vain yhte­nä ‒ eikä edes tär­keim­pä­nä ‒ psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­sen ulot­tu­vuuk­sis­ta; edel­lyt­täen että se mukau­tuu psy­koa­na­lyy­sin ja yleen­sä psy­ko­te­ra­pian kes­kei­sim­pään ulot­tu­vuu­teen: tut­kit­ta­van ja hoi­det­ta­van esil­le tuo­maan koke­muk­seen itses­tään ja ympä­ris­tös­tään.

Vain täl­lä taval­la avau­tuu myös salu­to­ge­nee­sin ter­veys­po­ten­ti­aa­li: myön­tei­sen psyyk­ki­sen hyvin­voin­nin tut­ki­mi­nen, mit­taa­mi­nen ja toteut­ta­mi­nen psy­kiat­ri­sen sai­ras­ta­vuu­den tai oireit­ten lisäk­si ja sijas­ta (Anto­novs­ky 1979). Mut­ta toi­saal­ta, saman­ai­kai­ses­ti ter­veys­po­ten­ti­aa­lin ja salu­to­ge­nee­sin lisäk­si, on koros­tet­ta­va ihmi­sen oikeut­ta olla heik­ko ja tar­vit­se­va (Par­sons 1964; Aho­nen 2022).

Kir­jal­li­suus

Aho­nen, Karo­lii­na (2022). Miten poti­laan toi­mi­juus raken­tuu. Teok­ses­sa Hon­ka­sa­lo, Mar­ja-Lii­sa; Jyl­hän­kan­gas, Lei­la & Lep­po, Anna (toim.), Haa­voit­tu­va toi­mi­juus. Sai­ras­ta­mi­nen ja hoi­va hyvin­voin­ti­val­tion lai­ta­mil­la, 47‒80. Tam­pe­re: Vas­ta­pai­no.

Anto­novs­ky, Aron (1979). Health, stress and coping. San Francisco: Jos­sey-Bass Publis­hers.

Blass, Rac­hel B. & Car­me­li, Zvi (2007). The case against neu­rop­syc­hoa­na­ly­sis: On fal­lacies under­lying psyc­hoa­na­ly­sis’ latest scien­ti­fic trend and its nega­ti­ve impact on psyc­hoa­na­ly­tic discour­se. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 88, 19‒40.

Iko­nen, Pent­ti (2014). Ymmär­tä­mi­sen pai­ne psy­ko­te­ra­pias­sa. Teok­ses­sa Iko­nen, Pent­ti, May­an hun­tu ja mui­ta kir­joi­tuk­sia, 47‒52. Hel­sin­ki: Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­piayh­dis­tys.

Last, Cadell (2021). The dif­fe­rence between neu­roscience and psyc­hoa­na­ly­sis: Irre­duci­bi­li­ty of absence to brain sta­tes. Neu­rop­syc­hoa­na­ly­sis, 23, 27‒38.

Levi-Strauss, Clau­de (1962). The sava­ge mind. Lon­too: Wei­den­feld & Nic­hol­son.

Par­sons, Talcott (1964). Social struc­tu­re and per­so­na­li­ty. Lon­too: Free Press.

Rejack, Brian (2020). John Keats´s Jeffrey´s nega­ti­ve capa­bi­li­ty; or acci­den­tal­ly under­mi­ning Keats. Teok­ses­sa Rejack, Brian & Theu­ne, Mic­hael (toim.), Keats´s nega­ti­ve capa­bi­li­ty. New ori­gins and after­li­ves, 21‒46.  Cam­brid­ge, UK: Cam­brind­ge Uni­ver­si­ty Press.

Tiek­so, Tan­ja (2022). Fan­tas­ma: essee. Hel­sin­ki: S&S.