Valitse vuosi:
2023 2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Jan Johansson: Martti Siiralan käsitteestä todellisuuden harhainen omistaminen

Kun Mart­ti Sii­ra­la puhuu todel­li­suu­den har­hai­ses­ta omis­ta­mi­ses­ta, hän puhuu näh­däk­se­ni useas­ta ilmiös­tä. Ensin­nä­kin hän tar­kas­te­lee ihmi­sen suh­det­ta maa­il­maan, toi­sek­si hän poh­tii ihmi­sen suh­det­ta tie­toon ja kol­man­nek­si hän tut­kii tie­don ja val­lan yhteyk­siä.

Ihmi­sen suh­tees­sa maa­il­maan näyt­täy­tyy Sii­ra­lan mie­les­tä ihmis­kun­nan pyr­ki­mys hal­lin­taan (Sii­ra­la 1976/1983). Elä­män elä­mi­nen edel­lyt­tää sitä, että jol­lain taval­la kyke­nem­me jäsen­tä­mään ympä­röi­vän maa­il­man, muo­dos­ta­maan itsel­lem­me itses­tään­sel­vyyk­sien, sovin­nai­suuk­sien ver­kon, joka tur­vaa joka­päi­väi­sen ole­mas­sao­lom­me. Ongel­ma syn­tyy Sii­ra­lan mukaan sil­loin, kun mil­loin­kaan ei löy­dy tilaa reflek­tiol­le, vaan kaik­ki jat­kuu saman­lai­se­na ad infi­ni­tum. Jot­ta elä­mä voi­si toteu­tua täy­te­nä, sen on kyet­tä­vä muut­tu­maan, ja mil­loin näin ei tapah­du, syn­tyy pii­le­vää ahdis­tus­ta. Kyvyt­tö­myys kes­tää näin syn­ty­nyt­tä ahdis­tus­ta joh­taa sii­hen, jota hän kut­suu todel­li­suu­den har­hai­sek­si omis­ta­mi­sek­si (Uur­ti­mo 1999).

Todel­li­suu­den har­hai­ses­sa omis­ta­mi­ses­sa ihmi­sen ja maa­il­man väli­sen elä­vän dia­lo­gin kor­vaa kivet­ty­nyt teo­rioi­den, tie­don sekä orga­ni­soi­tu­jen käy­tän­tö­jen tii­vis­ty­mä. Se näyt­täy­tyy käsi­tyk­sis­säm­me maa­il­mas­ta, jos­sa ahdis­tus­ta herät­tä­vät aukot ja rai­lot peit­ty­vät sovin­nai­suu­den tur­va­ver­kon alle. Sii­ra­lan näke­myk­sen mukaan vaka­vas­ti psyyk­ki­ses­ti sai­raat tuo­vat nämä aukot mei­dän eteem­me; sik­si mei­dän on tar­ve eris­tää hei­dät ja osoit­taa, että hei­dän hul­luu­ten­sa on käsit­tä­mä­tön­tä.

Poh­ties­saan ihmi­sen suh­det­ta tie­toon Sii­ra­la tart­tuu kysy­myk­seen, jos­sa näyt­täy­tyy näh­däk­se­ni toi­nen ulot­tu­vuus hänen käsit­tees­tään todel­li­suu­den har­hai­nen omis­ta­mi­nen. Hän pitää har­hai­se­na aja­tus­ta, että voim­me erot­taa ihmi­sen ja ympä­röi­vän todel­li­suu­den toi­sis­taan (Sii­ra­la 1980). Hänen näke­myk­sen­sä on, että kaik­ki tie­to, jon­ka saam­me, on välit­ty­nyt­tä, jon­kun teo­rian – tie­toi­sen tai tie­dos­ta­mat­to­man – läpi tul­kit­tua. Puhues­saan tie­don ja ihmi­sen suh­tees­ta hän puhuu myös har­has­ta, joka syn­tyy, kun ilmiö samais­te­taan sitä kos­ke­vaan tie­toon. Ikään kuin ihmi­nen oli­si yhtä kuin tie­to, joka meil­lä hänes­tä on. Sii­ra­la kat­soo, että lää­ke­tie­de, eri­tyi­ses­ti psy­kiat­ria kadot­taa täs­sä kos­ke­tuk­sen koko­nai­seen ihmi­seen. Täs­sä koh­taa Sii­ra­lan kri­tiik­ki suun­tau­tuu myös psy­koa­na­lyy­siin. Hän näkee, että se on jat­ku­vas­sa vaa­ras­sa huk­kaan­tua kivet­ty­nei­den teo­rioi­den maa­il­maan, jos­sa tie­däm­me ennal­ta, emme jae­tus­ta koke­muk­ses­ta. Sii­ra­lan ansiok­si on luet­ta­va, että hän osoit­taa tär­key­den nos­taa teo­reet­ti­set sil­mä­la­sim­me sil­mil­tä ja tut­kia, näkee­kö niil­lä vie­lä.

Hal­lin­ta­rai­vo on eräs Mart­ti Sii­ra­lan esil­le nos­ta­ma käsi­te, jol­la hän tut­kii tie­don ja val­lan yhteyt­tä (Uur­ti­mo 1999). Sil­lä hän viit­taa ihmis­kun­nan pyr­ki­myk­seen saat­taa ympä­ril­lä ole­va tie­don avul­la val­taan­sa. Hänen näke­myk­sen­sä mukaan hal­lin­ta­rai­vo näyt­täy­tyy myös yhtei­sön sisäl­lä; sii­nä miten toi­sin ajat­te­lu sul­je­taan yhtei­sen ulko­puo­lel­le, sii­nä miten esi­mer­kik­si sai­rau­den vies­ti huk­kaan­tuu yksi­lön kan­net­ta­vak­si. Näh­däk­se­ni hän kat­soo, että tie­teel­li­sen tie­don tuot­ta­mis­ta ohjaa tie­tyn­lai­nen tie­do­nint­res­si, jon­ka pyr­ki­myk­se­nä on saat­taa maa­il­ma hal­lin­taan, omis­tuk­seen­sa. Tämän hän näkee vas­tak­kai­se­na oival­luk­sel­le, että maa­il­ma on jota­kin, johon voim­me vain saa­da kos­ke­tuk­sen. Hybris on eräs Sii­ra­lan käyt­tä­mis­tä käsit­teis­tä, joka näh­däk­se­ni viit­taa juu­ri pyr­ki­myk­seen ottaa todel­li­suus hal­lin­taan, aset­tua tuo­ma­rik­si sen suh­teen, mitä on tot­ta ja todel­lis­ta (Sii­ra­la 1976/1983). Sii­ra­lan näke­mys on, että maa­il­ma on aina vas­ta tule­mas­sa, se on aina muut­tu­mas­sa. 

Entä psy­koa­na­lyy­si?

Psy­koa­na­lyy­si on perin­tei­ses­ti aset­tu­nut yhtei­sön lai­ta­mil­le ja otta­nut teh­tä­väk­seen olla sen puo­les­ta­pu­hu­ja, jol­ta puheen oikeus on kiel­let­ty. Mart­ti Sii­ra­lan tul­kin­nas­sa psy­koa­na­lyy­sis­ta, jota Freud, Juha­ni Iha­nuk­sen sanoin, ei vält­tä­mät­tä oli­si tun­nis­ta­nut omak­seen, tie­dos­ta­ma­ton sekä vapaa asso­si­aa­tio nouse­vat kes­kei­seen ase­maan, kuten myös psy­koa­na­lyy­sin eetos; tut­kia ja ottaa puheek­si, ei tyy­dyt­tää ja loh­dut­taa (Iha­nus 2000). Vapaa asso­si­aa­tio ja sen kump­pa­ni vapaas­ti liik­ku­va tark­kaa­vai­suus ovat Sii­ra­lan mie­les­tä väli­nei­tä todel­li­suu­den har­hais­ta omis­ta­mis­ta vas­taan. Ana­lyy­ti­kon ja tera­peu­tin kun­nioit­ta­vas­sa ja kuun­te­le­vas­sa suh­tau­tu­mi­ses­sa poti­laan­sa sanot­ta­vaan ja itses­sään herää­viin vas­tei­siin on mah­dol­li­suus pääs­tä taak­ko­jen uudel­leen jaka­mi­seen, mitä Sii­ra­la piti kes­kei­se­nä tera­peut­ti­sel­le pro­ses­sil­le ja paran­tu­mi­sel­le. Hybris; fan­ta­sia, että jo tie­däm­me ja että meil­lä on kyky ennal­ta tie­tää se, mikä on tär­ke­ää ja mer­ki­tyk­sel­lis­tä, menet­tää pro­ses­sis­sa val­taan­sa.

Myös psy­koa­na­lyy­siin voi koh­dis­taa ana­lyyt­ti­sen kat­seen. Sil­loin kysy­myk­sek­si nousee, mis­sä mää­rin tai oikeas­taan mil­lä tavoin Sii­ra­lan kuvaa­mat ilmiöt näky­vät ana­lyyt­ti­ses­sa yhtei­sös­sä. Psy­koa­na­lyy­si on pait­si mene­tel­mä, jol­la kuun­nel­la ja olla kon­tak­tis­sa toi­seen, myös pit­käl­le kehit­ty­nyt teo­ria­ra­ken­nel­ma. Käy­täm­me sitä yrit­täes­säm­me saa­da sel­koa tera­pia­suh­teen tapah­tu­miin. Sii­ra­lan sanoin tar­vit­sem­me jota­kin, jon­ka avul­la jäsen­näm­me koke­mus­tam­me. Mut­ta onko sil­loin vaa­ra­na, että teo­riois­tam­me muo­dos­tuu saman­kal­tai­nen sovin­nai­suuk­sien verk­ko, joka tehok­kaas­ti peit­tää alleen sen tosi­asian, ettem­me kui­ten­kaan, kos­kaan, voi jään­nök­set­tä ymmär­tää tois­ta?

Teo­riois­ta ja maa­il­man selit­tä­mi­ses­tä

Psy­koa­na­lyy­sin pii­ris­sä on usein ollut tär­ke­ää säi­lyt­tää yhte­näi­nen rin­ta­ma. Eikä se kovin yllät­tä­vää ole­kaan; psy­koa­na­lyy­si on aina koke­nut itsen­sä vihol­li­sa­lu­eel­la ole­vak­si, ja sil­loin tie­ten­kin yhte­näi­syy­den säi­lyt­tä­mi­nen ulkoi­sek­si miel­le­tyn uhan edes­sä on ollut mer­ki­tyk­sel­lis­tä. Psy­koa­na­lyy­sin itse­ko­ke­mus uhan alla ole­va­na ei toki ole yksi­no­maan har­haa. Sen pyr­ki­mys aut­taa ihmis­tä saa­vut­ta­maan kos­ke­tus omiin tie­dos­ta­mat­to­miin ker­ros­tu­miin ja sen näke­mys ihmi­ses­tä sel­lai­se­na, joka, Freu­din sanoin, ei ole oman talon­sa her­ra, on isku ratio­naa­li­suu­den yli­val­taa ja sen muka­naan tuo­maa har­hais­ta tur­val­li­suu­den tun­net­ta vas­taan. Tämä ei Freu­din aikaan saa­nut yhteis­kun­taa taput­ta­maan innok­kaas­ti käsi­ään, eivät­kä suo­sio­no­soi­tuk­set tun­nu kovin myrs­kyi­sil­tä vie­lä­kään.

Tie­tyn­lai­nen pii­ri­tys­ti­las­sa ole­mi­sen tun­ne on tuot­ta­nut psy­koa­na­lyy­siin tai­pu­muk­sen suo­ris­taa rivin­sä ja pyr­ki­myk­sen puh­dis­taa pois har­haop­pi­set. Jur­gen Ree­de­rin (2001) mukaan psy­koa­na­lyyt­ti­siä yhtei­sö­jä vai­vaa tie­tyn­lai­nen para­noi­di­nen ilma­pii­ri, joka tun­tuu kier­ty­vän muun muas­sa sen ympä­ril­le, mitä oikea psy­koa­na­lyy­si on. Psy­koa­na­lyy­si – ja psy­koa­na­lyyt­ti­nen psy­ko­te­ra­pia – ovat luon­teel­taan hyvin yksi­tyi­siä ja intii­me­jä toi­min­nan muo­to­ja, jot­ka aset­ta­vat har­joit­ta­jan­sa koh­dak­kain hyvin voi­mak­kai­den ja pri­mi­tii­vis­ten tun­tei­den kans­sa. Tätä intii­miä koke­mus­ta voi olla vai­kea jakaa. Jääm­me yksin kan­ta­maan nii­tä ahdis­tuk­sia ja pel­ko­ja, jot­ka herää­vät. Sen seu­rauk­se­na, kuten Knight 1950-luvul­la tai Sand­ler 1980-luvul­la tote­si­vat, psy­koa­na­lyy­ti­kon mie­les­sä asuu usein epäi­ly sii­tä, teen­kö minä psy­koa­na­lyy­sia oikeal­la taval­la (Ree­der 2001). Täl­lai­nen tilan­ne tuot­taa myös tur­vat­to­muu­den tun­teen; onko minul­la riit­tä­vät tie­dot ja tai­dot, riit­tä­vän oikeat.

Tur­vat­to­muu­den tun­ne ja tar­ve saat­taa se sie­det­tä­väk­si syn­nyt­tää toi­veen var­muu­des­ta. Näh­däk­se­ni Bion käsit­te­li tätä puhues­saan nega­tii­vi­ses­ta kyvyk­kyy­des­tä; kyvys­tä sie­tää epä­var­muut­ta ja ei-tie­tä­mis­tä. Sii­ra­la puhui­si var­maan­kin kyvys­tä kes­tää maa­il­maa vas­ta tulos­sa ole­va­na, avau­tu­va­na. Epä­var­muus herät­tää ahdis­tus­ta ja impuls­sin rat­kais­ta asia. Bion tote­si myös, että jokai­ses­sa vas­taan­ot­to­huo­nees­sa on kak­si pelo­kas­ta ihmis­tä, jois­ta useim­mi­ten tera­peut­ti on se, joka pel­kää hie­man vähem­män. Tämä liit­tyy var­maan­kin sii­hen, että tera­peut­ti on ollut täl­lai­ses­sa tilan­tees­sa ennen­kin; omas­sa hoi­dos­saan, aikai­sem­mis­sa poti­las­suh­teis­saan. Oma­koh­tai­sen koke­muk­sen lisäk­si on toi­nen­kin teki­jä, joka saat­taa vai­kut­taa asi­aan. Tera­peu­til­la on käy­tös­sään teo­rioi­ta, joi­den kaut­ta havain­noi­da tilan­net­ta ja teh­dä se jol­lain tasol­la ymmär­ret­tä­väk­si. Ensin aina­kin itsel­leen, usein myös poti­laal­le.

Teo­ria on mai­nio työ­vä­li­ne. Näin sil­loin, kun suh­tau­dum­me teo­rioi­hin nöy­ryy­del­lä ja kun­nioi­tuk­sel­la. Tie­teen his­to­ria on täyn­nä oival­luk­sia, jot­ka oli­si­vat olleet mah­dot­to­mia ilman aiem­paa teo­reet­tis­ta työ­tä. Surul­lis­ta kyl­lä, tie­teen his­to­ria on täyn­nä myös vas­tak­kai­sia esi­merk­ke­jä. Teo­rian muut­tu­mi­nen työ­ka­lus­ta ideo­lo­giak­si tai uskon­nok­si estää aidon ymmär­ryk­sen. Gali­leos­ta ker­ro­taan tari­naa, että kato­li­sen kir­kon edus­ta­ja tokai­si Gali­leol­le, ettei hänen tar­vit­se kat­soa teles­koop­piin; hän tie­tää, että aurin­ko kier­tää maa­ta, kos­ka kir­kon oppi näin sanoo.

Myös psy­koa­na­lyy­sin his­to­rias­sa koh­taam­me samaa. Teo­riat muut­tu­vat her­käs­ti totuuk­sik­si, kuten Freu­din aja­tus­ten kano­ni­soin­ti todel­li­suu­den kuva­jai­sik­si osoit­taa. Teo­riat ovat hou­kut­te­le­via, kos­ka ne tar­joa­vat tur­vaa siel­lä, mis­sä tur­vat­to­muus uhkaa. Sik­si psy­koa­na­lyy­ti­kot, nuo tur­vat­to­muu­den koke­mus­asian­tun­ti­jat, ovat mes­ta­rei­ta kehit­tä­mään teo­rioi­ta.

Peter Fona­gy (2003) kir­joit­ti vuo­si­tu­han­nen vaih­tees­sa psy­koa­na­lyy­sin ongel­mal­li­ses­ta suh­tees­ta teo­rioi­hin. Psy­koa­na­lyy­sil­lä on erit­täin suu­ri val­mius tuot­taa teo­rioi­ta mut­ta erit­täin pie­ni val­mius hylä­tä nii­tä. Se joh­taa ilmi­öön, joka on meil­le kai­kil­le tut­tu: kun löy­däm­me jota­kin, joka ei ole aiem­pien käsi­tys­ten avul­la seli­tet­tä­vis­sä, luom­me uuden teo­rian. Niin­hän tie­de toi­mii. Mut­ta psy­koa­na­lyy­sil­le tun­tuu ole­van tun­nuso­mais­ta, että van­ha jää vie­reen kum­mit­te­le­maan. Lop­pu­tu­lok­se­na kukaan ei hal­lit­se ole­mas­sa ole­via seli­tys­mal­le­ja, mikä palaut­taa mei­dät sii­hen tur­vat­to­muu­den tilaan, jos­ta teo­rioil­lam­me pyrim­me eroon. Täs­tä seu­raa se, että valit­sem­me hel­pos­ti puo­lem­me. Vaih­toeh­toi­set seli­tyk­set voi­vat tun­tua uhkaa­vil­ta, eten­kin sil­loin kun oma tur­van koke­mus on raken­tu­nut lähes aukot­to­man seli­tys­ver­kon varaan. Sii­lou­tu­mi­nen eri kou­lu­kun­tiin – tai luos­ta­ri­sään­töi­hin – voi sil­loin olla hou­kut­te­le­va rat­kai­su tähän kiusal­li­seen ongel­maan. 

Täs­sä koh­taa haluan kier­tää takai­sin koh­ti Mart­ti Sii­ra­laa. Olen esit­tä­nyt, että epä­var­muu­den ja tur­vat­to­muu­den sie­tä­mi­sen vai­keus on yksi teki­jä, joka tuot­taa meis­sä pyr­ki­myk­sen luo­da seli­tyk­siä maa­il­mas­ta. Tar­vit­sem­me teo­rioi­ta, jot­ta voi­sim­me tul­la toi­meen täs­sä moni­mut­kais­tu­vas­sa todel­li­suu­des­sa. Mut­ta Mart­ti Sii­ra­lan käsi­te todel­li­suu­den har­hai­nen omis­ta­mi­nen osoit­taa meil­le seli­tys­ten rajat ja vaa­rat. Todel­li­suu­den omis­ta­mi­sen sinän­sä legi­tii­mi pyr­ki­mys teh­dä maa­il­ma navi­goi­ta­vak­si on jat­ku­vas­ti vaa­ras­sa huk­kaan­tua har­haan sii­tä, että tie­däm­me, mitä maa­il­ma on, ja että tie­däm­me, mitä todel­li­suus on. Oikeas­ti emme kos­kaan voi tie­tää, vaan voim­me vain antau­tua tut­ki­mus­pro­ses­siin. Nöy­ryys maa­il­man edes­sä, toi­sen ihmi­sen edes­sä, on se, mihin Mart­ti Sii­ra­lan ajat­te­lu osoit­taa. Teo­rias­ta voi vain joh­taa hypo­tee­se­ja, ei tie­toa.

Kir­jal­li­suus

Fona­gy, Peter (2003). Some complexi­ties in the rela­tions­hip of psyc­hoa­na­ly­tic theo­ry to tech­nique. Psyc­hoa­na­ly­tic Quar­ter­ly, 72(1), 13‒47.

Iha­nus, Juha­ni (2000). Vas­taan­ot­to­ja. The­ra­peia 40 vuot­ta. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Ree­der, Jur­gen (2001). Hat och kär­lek i psy­koa­na­ly­tis­ka ins­ti­tu­tio­ner. En pro­fes­sions dilem­ma. Eslöv: Bru­tus Öst­lings Bokför­lag Sym­po­sion.

Sii­ra­la, Mart­ti (1976/1983). The delusio­nal pos­ses­sion of rea­li­ty – the nor­mal mad­ness. Teok­ses­sa Sii­ra­la, Mart­ti, From trans­fer to trans­fe­rence. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Sii­ra­la, Mart­ti (1980). Todel­li­suu­den käsit­tä­mi­nen psy­koa­na­lyy­sis­sa. Teok­ses­sa Sil­ta­la, Pirk­ko; Haa­vik­ko, Rit­va; Kaut­tu, Kyl­lik­ki; Maja­va, Heik­ki; Paa­vo­lai­nen, Min­na & Ryse­lin, Kirs­ti (toim.), Psy­ko­te­ra­pia teo­ria ja käy­tän­tö 1. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Uur­ti­mo, Yrjö (1999). On puhut­ta­va sii­tä mis­tä vai­ke­nem­me. Hel­sin­ki: Tam­mi.