Jan Johansson: Martti Siiralan käsitteestä todellisuuden harhainen omistaminen

Kun Mart­ti Sii­ra­la puhuu todel­li­suu­den har­hai­ses­ta omis­ta­mi­ses­ta, hän puhuu näh­däk­se­ni useas­ta ilmiös­tä. Ensin­nä­kin hän tar­kas­te­lee ihmi­sen suh­det­ta maa­il­maan, toi­sek­si hän poh­tii ihmi­sen suh­det­ta tie­toon ja kol­man­nek­si hän tut­kii tie­don ja val­lan yhteyk­siä.

Ihmi­sen suh­tees­sa maa­il­maan näyt­täy­tyy Sii­ra­lan mie­les­tä ihmis­kun­nan pyr­ki­mys hal­lin­taan (Sii­ra­la 1976/1983). Elä­män elä­mi­nen edel­lyt­tää sitä, että jol­lain taval­la kyke­nem­me jäsen­tä­mään ympä­röi­vän maa­il­man, muo­dos­ta­maan itsel­lem­me itses­tään­sel­vyyk­sien, sovin­nai­suuk­sien ver­kon, joka tur­vaa joka­päi­väi­sen ole­mas­sao­lom­me. Ongel­ma syn­tyy Sii­ra­lan mukaan sil­loin, kun mil­loin­kaan ei löy­dy tilaa reflek­tiol­le, vaan kaik­ki jat­kuu saman­lai­se­na ad infi­ni­tum. Jot­ta elä­mä voi­si toteu­tua täy­te­nä, sen on kyet­tä­vä muut­tu­maan, ja mil­loin näin ei tapah­du, syn­tyy pii­le­vää ahdis­tus­ta. Kyvyt­tö­myys kes­tää näin syn­ty­nyt­tä ahdis­tus­ta joh­taa sii­hen, jota hän kut­suu todel­li­suu­den har­hai­sek­si omis­ta­mi­sek­si (Uur­ti­mo 1999).

Todel­li­suu­den har­hai­ses­sa omis­ta­mi­ses­sa ihmi­sen ja maa­il­man väli­sen elä­vän dia­lo­gin kor­vaa kivet­ty­nyt teo­rioi­den, tie­don sekä orga­ni­soi­tu­jen käy­tän­tö­jen tii­vis­ty­mä. Se näyt­täy­tyy käsi­tyk­sis­säm­me maa­il­mas­ta, jos­sa ahdis­tus­ta herät­tä­vät aukot ja rai­lot peit­ty­vät sovin­nai­suu­den tur­va­ver­kon alle. Sii­ra­lan näke­myk­sen mukaan vaka­vas­ti psyyk­ki­ses­ti sai­raat tuo­vat nämä aukot mei­dän eteem­me; sik­si mei­dän on tar­ve eris­tää hei­dät ja osoit­taa, että hei­dän hul­luu­ten­sa on käsit­tä­mä­tön­tä.

Poh­ties­saan ihmi­sen suh­det­ta tie­toon Sii­ra­la tart­tuu kysy­myk­seen, jos­sa näyt­täy­tyy näh­däk­se­ni toi­nen ulot­tu­vuus hänen käsit­tees­tään todel­li­suu­den har­hai­nen omis­ta­mi­nen. Hän pitää har­hai­se­na aja­tus­ta, että voim­me erot­taa ihmi­sen ja ympä­röi­vän todel­li­suu­den toi­sis­taan (Sii­ra­la 1980). Hänen näke­myk­sen­sä on, että kaik­ki tie­to, jon­ka saam­me, on välit­ty­nyt­tä, jon­kun teo­rian – tie­toi­sen tai tie­dos­ta­mat­to­man – läpi tul­kit­tua. Puhues­saan tie­don ja ihmi­sen suh­tees­ta hän puhuu myös har­has­ta, joka syn­tyy, kun ilmiö samais­te­taan sitä kos­ke­vaan tie­toon. Ikään kuin ihmi­nen oli­si yhtä kuin tie­to, joka meil­lä hänes­tä on. Sii­ra­la kat­soo, että lää­ke­tie­de, eri­tyi­ses­ti psy­kiat­ria kadot­taa täs­sä kos­ke­tuk­sen koko­nai­seen ihmi­seen. Täs­sä koh­taa Sii­ra­lan kri­tiik­ki suun­tau­tuu myös psy­koa­na­lyy­siin. Hän näkee, että se on jat­ku­vas­sa vaa­ras­sa huk­kaan­tua kivet­ty­nei­den teo­rioi­den maa­il­maan, jos­sa tie­däm­me ennal­ta, emme jae­tus­ta koke­muk­ses­ta. Sii­ra­lan ansiok­si on luet­ta­va, että hän osoit­taa tär­key­den nos­taa teo­reet­ti­set sil­mä­la­sim­me sil­mil­tä ja tut­kia, näkee­kö niil­lä vie­lä.

Hal­lin­ta­rai­vo on eräs Mart­ti Sii­ra­lan esil­le nos­ta­ma käsi­te, jol­la hän tut­kii tie­don ja val­lan yhteyt­tä (Uur­ti­mo 1999). Sil­lä hän viit­taa ihmis­kun­nan pyr­ki­myk­seen saat­taa ympä­ril­lä ole­va tie­don avul­la val­taan­sa. Hänen näke­myk­sen­sä mukaan hal­lin­ta­rai­vo näyt­täy­tyy myös yhtei­sön sisäl­lä; sii­nä miten toi­sin ajat­te­lu sul­je­taan yhtei­sen ulko­puo­lel­le, sii­nä miten esi­mer­kik­si sai­rau­den vies­ti huk­kaan­tuu yksi­lön kan­net­ta­vak­si. Näh­däk­se­ni hän kat­soo, että tie­teel­li­sen tie­don tuot­ta­mis­ta ohjaa tie­tyn­lai­nen tie­do­nint­res­si, jon­ka pyr­ki­myk­se­nä on saat­taa maa­il­ma hal­lin­taan, omis­tuk­seen­sa. Tämän hän näkee vas­tak­kai­se­na oival­luk­sel­le, että maa­il­ma on jota­kin, johon voim­me vain saa­da kos­ke­tuk­sen. Hybris on eräs Sii­ra­lan käyt­tä­mis­tä käsit­teis­tä, joka näh­däk­se­ni viit­taa juu­ri pyr­ki­myk­seen ottaa todel­li­suus hal­lin­taan, aset­tua tuo­ma­rik­si sen suh­teen, mitä on tot­ta ja todel­lis­ta (Sii­ra­la 1976/1983). Sii­ra­lan näke­mys on, että maa­il­ma on aina vas­ta tule­mas­sa, se on aina muut­tu­mas­sa. 

Entä psy­koa­na­lyy­si?

Psy­koa­na­lyy­si on perin­tei­ses­ti aset­tu­nut yhtei­sön lai­ta­mil­le ja otta­nut teh­tä­väk­seen olla sen puo­les­ta­pu­hu­ja, jol­ta puheen oikeus on kiel­let­ty. Mart­ti Sii­ra­lan tul­kin­nas­sa psy­koa­na­lyy­sis­ta, jota Freud, Juha­ni Iha­nuk­sen sanoin, ei vält­tä­mät­tä oli­si tun­nis­ta­nut omak­seen, tie­dos­ta­ma­ton sekä vapaa asso­si­aa­tio nouse­vat kes­kei­seen ase­maan, kuten myös psy­koa­na­lyy­sin eetos; tut­kia ja ottaa puheek­si, ei tyy­dyt­tää ja loh­dut­taa (Iha­nus 2000). Vapaa asso­si­aa­tio ja sen kump­pa­ni vapaas­ti liik­ku­va tark­kaa­vai­suus ovat Sii­ra­lan mie­les­tä väli­nei­tä todel­li­suu­den har­hais­ta omis­ta­mis­ta vas­taan. Ana­lyy­ti­kon ja tera­peu­tin kun­nioit­ta­vas­sa ja kuun­te­le­vas­sa suh­tau­tu­mi­ses­sa poti­laan­sa sanot­ta­vaan ja itses­sään herää­viin vas­tei­siin on mah­dol­li­suus pääs­tä taak­ko­jen uudel­leen jaka­mi­seen, mitä Sii­ra­la piti kes­kei­se­nä tera­peut­ti­sel­le pro­ses­sil­le ja paran­tu­mi­sel­le. Hybris; fan­ta­sia, että jo tie­däm­me ja että meil­lä on kyky ennal­ta tie­tää se, mikä on tär­ke­ää ja mer­ki­tyk­sel­lis­tä, menet­tää pro­ses­sis­sa val­taan­sa.

Myös psy­koa­na­lyy­siin voi koh­dis­taa ana­lyyt­ti­sen kat­seen. Sil­loin kysy­myk­sek­si nousee, mis­sä mää­rin tai oikeas­taan mil­lä tavoin Sii­ra­lan kuvaa­mat ilmiöt näky­vät ana­lyyt­ti­ses­sa yhtei­sös­sä. Psy­koa­na­lyy­si on pait­si mene­tel­mä, jol­la kuun­nel­la ja olla kon­tak­tis­sa toi­seen, myös pit­käl­le kehit­ty­nyt teo­ria­ra­ken­nel­ma. Käy­täm­me sitä yrit­täes­säm­me saa­da sel­koa tera­pia­suh­teen tapah­tu­miin. Sii­ra­lan sanoin tar­vit­sem­me jota­kin, jon­ka avul­la jäsen­näm­me koke­mus­tam­me. Mut­ta onko sil­loin vaa­ra­na, että teo­riois­tam­me muo­dos­tuu saman­kal­tai­nen sovin­nai­suuk­sien verk­ko, joka tehok­kaas­ti peit­tää alleen sen tosi­asian, ettem­me kui­ten­kaan, kos­kaan, voi jään­nök­set­tä ymmär­tää tois­ta?

Teo­riois­ta ja maa­il­man selit­tä­mi­ses­tä

Psy­koa­na­lyy­sin pii­ris­sä on usein ollut tär­ke­ää säi­lyt­tää yhte­näi­nen rin­ta­ma. Eikä se kovin yllät­tä­vää ole­kaan; psy­koa­na­lyy­si on aina koke­nut itsen­sä vihol­li­sa­lu­eel­la ole­vak­si, ja sil­loin tie­ten­kin yhte­näi­syy­den säi­lyt­tä­mi­nen ulkoi­sek­si miel­le­tyn uhan edes­sä on ollut mer­ki­tyk­sel­lis­tä. Psy­koa­na­lyy­sin itse­ko­ke­mus uhan alla ole­va­na ei toki ole yksi­no­maan har­haa. Sen pyr­ki­mys aut­taa ihmis­tä saa­vut­ta­maan kos­ke­tus omiin tie­dos­ta­mat­to­miin ker­ros­tu­miin ja sen näke­mys ihmi­ses­tä sel­lai­se­na, joka, Freu­din sanoin, ei ole oman talon­sa her­ra, on isku ratio­naa­li­suu­den yli­val­taa ja sen muka­naan tuo­maa har­hais­ta tur­val­li­suu­den tun­net­ta vas­taan. Tämä ei Freu­din aikaan saa­nut yhteis­kun­taa taput­ta­maan innok­kaas­ti käsi­ään, eivät­kä suo­sio­no­soi­tuk­set tun­nu kovin myrs­kyi­sil­tä vie­lä­kään.

Tie­tyn­lai­nen pii­ri­tys­ti­las­sa ole­mi­sen tun­ne on tuot­ta­nut psy­koa­na­lyy­siin tai­pu­muk­sen suo­ris­taa rivin­sä ja pyr­ki­myk­sen puh­dis­taa pois har­haop­pi­set. Jur­gen Ree­de­rin (2001) mukaan psy­koa­na­lyyt­ti­siä yhtei­sö­jä vai­vaa tie­tyn­lai­nen para­noi­di­nen ilma­pii­ri, joka tun­tuu kier­ty­vän muun muas­sa sen ympä­ril­le, mitä oikea psy­koa­na­lyy­si on. Psy­koa­na­lyy­si – ja psy­koa­na­lyyt­ti­nen psy­ko­te­ra­pia – ovat luon­teel­taan hyvin yksi­tyi­siä ja intii­me­jä toi­min­nan muo­to­ja, jot­ka aset­ta­vat har­joit­ta­jan­sa koh­dak­kain hyvin voi­mak­kai­den ja pri­mi­tii­vis­ten tun­tei­den kans­sa. Tätä intii­miä koke­mus­ta voi olla vai­kea jakaa. Jääm­me yksin kan­ta­maan nii­tä ahdis­tuk­sia ja pel­ko­ja, jot­ka herää­vät. Sen seu­rauk­se­na, kuten Knight 1950-luvul­la tai Sand­ler 1980-luvul­la tote­si­vat, psy­koa­na­lyy­ti­kon mie­les­sä asuu usein epäi­ly sii­tä, teen­kö minä psy­koa­na­lyy­sia oikeal­la taval­la (Ree­der 2001). Täl­lai­nen tilan­ne tuot­taa myös tur­vat­to­muu­den tun­teen; onko minul­la riit­tä­vät tie­dot ja tai­dot, riit­tä­vän oikeat.

Tur­vat­to­muu­den tun­ne ja tar­ve saat­taa se sie­det­tä­väk­si syn­nyt­tää toi­veen var­muu­des­ta. Näh­däk­se­ni Bion käsit­te­li tätä puhues­saan nega­tii­vi­ses­ta kyvyk­kyy­des­tä; kyvys­tä sie­tää epä­var­muut­ta ja ei-tie­tä­mis­tä. Sii­ra­la puhui­si var­maan­kin kyvys­tä kes­tää maa­il­maa vas­ta tulos­sa ole­va­na, avau­tu­va­na. Epä­var­muus herät­tää ahdis­tus­ta ja impuls­sin rat­kais­ta asia. Bion tote­si myös, että jokai­ses­sa vas­taan­ot­to­huo­nees­sa on kak­si pelo­kas­ta ihmis­tä, jois­ta useim­mi­ten tera­peut­ti on se, joka pel­kää hie­man vähem­män. Tämä liit­tyy var­maan­kin sii­hen, että tera­peut­ti on ollut täl­lai­ses­sa tilan­tees­sa ennen­kin; omas­sa hoi­dos­saan, aikai­sem­mis­sa poti­las­suh­teis­saan. Oma­koh­tai­sen koke­muk­sen lisäk­si on toi­nen­kin teki­jä, joka saat­taa vai­kut­taa asi­aan. Tera­peu­til­la on käy­tös­sään teo­rioi­ta, joi­den kaut­ta havain­noi­da tilan­net­ta ja teh­dä se jol­lain tasol­la ymmär­ret­tä­väk­si. Ensin aina­kin itsel­leen, usein myös poti­laal­le.

Teo­ria on mai­nio työ­vä­li­ne. Näin sil­loin, kun suh­tau­dum­me teo­rioi­hin nöy­ryy­del­lä ja kun­nioi­tuk­sel­la. Tie­teen his­to­ria on täyn­nä oival­luk­sia, jot­ka oli­si­vat olleet mah­dot­to­mia ilman aiem­paa teo­reet­tis­ta työ­tä. Surul­lis­ta kyl­lä, tie­teen his­to­ria on täyn­nä myös vas­tak­kai­sia esi­merk­ke­jä. Teo­rian muut­tu­mi­nen työ­ka­lus­ta ideo­lo­giak­si tai uskon­nok­si estää aidon ymmär­ryk­sen. Gali­leos­ta ker­ro­taan tari­naa, että kato­li­sen kir­kon edus­ta­ja tokai­si Gali­leol­le, ettei hänen tar­vit­se kat­soa teles­koop­piin; hän tie­tää, että aurin­ko kier­tää maa­ta, kos­ka kir­kon oppi näin sanoo.

Myös psy­koa­na­lyy­sin his­to­rias­sa koh­taam­me samaa. Teo­riat muut­tu­vat her­käs­ti totuuk­sik­si, kuten Freu­din aja­tus­ten kano­ni­soin­ti todel­li­suu­den kuva­jai­sik­si osoit­taa. Teo­riat ovat hou­kut­te­le­via, kos­ka ne tar­joa­vat tur­vaa siel­lä, mis­sä tur­vat­to­muus uhkaa. Sik­si psy­koa­na­lyy­ti­kot, nuo tur­vat­to­muu­den koke­mus­asian­tun­ti­jat, ovat mes­ta­rei­ta kehit­tä­mään teo­rioi­ta.

Peter Fona­gy (2003) kir­joit­ti vuo­si­tu­han­nen vaih­tees­sa psy­koa­na­lyy­sin ongel­mal­li­ses­ta suh­tees­ta teo­rioi­hin. Psy­koa­na­lyy­sil­lä on erit­täin suu­ri val­mius tuot­taa teo­rioi­ta mut­ta erit­täin pie­ni val­mius hylä­tä nii­tä. Se joh­taa ilmi­öön, joka on meil­le kai­kil­le tut­tu: kun löy­däm­me jota­kin, joka ei ole aiem­pien käsi­tys­ten avul­la seli­tet­tä­vis­sä, luom­me uuden teo­rian. Niin­hän tie­de toi­mii. Mut­ta psy­koa­na­lyy­sil­le tun­tuu ole­van tun­nuso­mais­ta, että van­ha jää vie­reen kum­mit­te­le­maan. Lop­pu­tu­lok­se­na kukaan ei hal­lit­se ole­mas­sa ole­via seli­tys­mal­le­ja, mikä palaut­taa mei­dät sii­hen tur­vat­to­muu­den tilaan, jos­ta teo­rioil­lam­me pyrim­me eroon. Täs­tä seu­raa se, että valit­sem­me hel­pos­ti puo­lem­me. Vaih­toeh­toi­set seli­tyk­set voi­vat tun­tua uhkaa­vil­ta, eten­kin sil­loin kun oma tur­van koke­mus on raken­tu­nut lähes aukot­to­man seli­tys­ver­kon varaan. Sii­lou­tu­mi­nen eri kou­lu­kun­tiin – tai luos­ta­ri­sään­töi­hin – voi sil­loin olla hou­kut­te­le­va rat­kai­su tähän kiusal­li­seen ongel­maan. 

Täs­sä koh­taa haluan kier­tää takai­sin koh­ti Mart­ti Sii­ra­laa. Olen esit­tä­nyt, että epä­var­muu­den ja tur­vat­to­muu­den sie­tä­mi­sen vai­keus on yksi teki­jä, joka tuot­taa meis­sä pyr­ki­myk­sen luo­da seli­tyk­siä maa­il­mas­ta. Tar­vit­sem­me teo­rioi­ta, jot­ta voi­sim­me tul­la toi­meen täs­sä moni­mut­kais­tu­vas­sa todel­li­suu­des­sa. Mut­ta Mart­ti Sii­ra­lan käsi­te todel­li­suu­den har­hai­nen omis­ta­mi­nen osoit­taa meil­le seli­tys­ten rajat ja vaa­rat. Todel­li­suu­den omis­ta­mi­sen sinän­sä legi­tii­mi pyr­ki­mys teh­dä maa­il­ma navi­goi­ta­vak­si on jat­ku­vas­ti vaa­ras­sa huk­kaan­tua har­haan sii­tä, että tie­däm­me, mitä maa­il­ma on, ja että tie­däm­me, mitä todel­li­suus on. Oikeas­ti emme kos­kaan voi tie­tää, vaan voim­me vain antau­tua tut­ki­mus­pro­ses­siin. Nöy­ryys maa­il­man edes­sä, toi­sen ihmi­sen edes­sä, on se, mihin Mart­ti Sii­ra­lan ajat­te­lu osoit­taa. Teo­rias­ta voi vain joh­taa hypo­tee­se­ja, ei tie­toa.

Kir­jal­li­suus

Fona­gy, Peter (2003). Some complexi­ties in the rela­tions­hip of psyc­hoa­na­ly­tic theo­ry to tech­nique. Psyc­hoa­na­ly­tic Quar­ter­ly, 72(1), 13‒47.

Iha­nus, Juha­ni (2000). Vas­taan­ot­to­ja. The­ra­peia 40 vuot­ta. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Ree­der, Jur­gen (2001). Hat och kär­lek i psy­koa­na­ly­tis­ka ins­ti­tu­tio­ner. En pro­fes­sions dilem­ma. Eslöv: Bru­tus Öst­lings Bokför­lag Sym­po­sion.

Sii­ra­la, Mart­ti (1976/1983). The delusio­nal pos­ses­sion of rea­li­ty – the nor­mal mad­ness. Teok­ses­sa Sii­ra­la, Mart­ti, From trans­fer to trans­fe­rence. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Sii­ra­la, Mart­ti (1980). Todel­li­suu­den käsit­tä­mi­nen psy­koa­na­lyy­sis­sa. Teok­ses­sa Sil­ta­la, Pirk­ko; Haa­vik­ko, Rit­va; Kaut­tu, Kyl­lik­ki; Maja­va, Heik­ki; Paa­vo­lai­nen, Min­na & Ryse­lin, Kirs­ti (toim.), Psy­ko­te­ra­pia teo­ria ja käy­tän­tö 1. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Uur­ti­mo, Yrjö (1999). On puhut­ta­va sii­tä mis­tä vai­ke­nem­me. Hel­sin­ki: Tam­mi.