Johannes Myyrä: Täyttä hulluutta

Duo­deci­min net­ti­si­vuil­ta löy­ty­vät kan­sal­li­set Käy­pä hoi­to ‑hoi­to­suo­si­tuk­set, jot­ka jul­kai­si­jan mie­les­tä ovat riip­pu­mat­to­mia ja tut­ki­mus­näyt­töön perus­tu­via. Nykyi­sis­sä suo­si­tuk­sis­sa sano­taan: ”Kak­si­suun­tai­sen mie­lia­la­häi­riön hoi­don perus­ta ovat mie­lia­laa tasaa­vat lääk­keet ja uudem­mat psy­koo­si­lääk­keet sai­rau­den ajan­koh­tai­sen vai­heen mukaan. Psy­ko­so­si­aa­li­seen hoi­toon on kehi­tet­ty spe­si­fi­siä yksilö‑, ryh­mä- ja per­he­hoi­to­mal­le­ja.”

Skit­so­fre­nian hoi­dos­sa kes­kei­siä ovat ”psy­koo­si­lää­ki­tys, jos­sa pyri­tään tehok­kaan oire­lie­vi­tyk­sen lisäk­si pie­nim­pään tehok­kaa­seen annok­seen ja hait­ta­vai­ku­tus­ten mini­moi­mi­seen, poti­laan ja hänen per­heen­sä kou­lu­tuk­sel­li­nen tera­pia (psy­koe­du­kaa­tio), psy­ko­so­si­aa­li­sen yksi­lö­hoi­don spe­si­fi­set muo­dot, kuten kog­ni­tii­vi­nen käyt­täy­ty­mis­te­ra­pia (KKT) ‒ ‒”. Taa­taan­ko näi­tä ohjei­ta nou­dat­ta­mal­la täs­mä­oi­reil­le täs­mä­hoi­to?

Mihin ovat jää­neet psy­koa­na­lyyt­ti­set hoi­dot? Nekin perus­tu­vat pit­kään perin­tee­seen ja tut­ki­mus­näyt­töön. Euroo­pas­sa muun muas­sa C. G. Jung ja Mela­nie Klein jul­kai­si­vat näke­myk­si­ään psy­koo­seis­ta ja nii­den hoi­dos­ta. Yhdys­val­lois­sa Har­ry Stuck Sul­li­van, Harold Sear­les, Otto Will ja Frie­da Fromm-Reich­mann toi­mi­vat samal­la taval­la. Euroo­pas­sa Mar­gue­ri­te Sec­he­haye, Lud­vig Binswan­ger ja Medard Boss sai­vat työn­sä jat­ka­jik­si muun muas­sa Gae­ta­no Bene­det­tin ja Mart­ti Sii­ra­lan ja hei­dän oppi­laan­sa. Mik­si hei­dän työn­sä nyt pyri­tään sivuut­ta­maan? Ovat­ko poti­laan ja tera­peu­tin koke­mus­ta kuvaa­vat tapaus­se­los­tuk­set vää­rän­lais­ta näyt­töä? Nyky­ään hoi­don tulos­ten arvioin­nis­sa pitäi­si käyt­tää objek­tii­vi­sia mit­ta­rei­ta kuten lisään­ty­nei­den puhe­lin­soit­to­jen mää­rää. Ovat­ko edel­lä mai­nit­tu­jen psy­koa­na­lyy­tik­ko­jen aja­tuk­set siis täyt­tä hul­luut­ta? Mitä pitäi­si aja­tel­la rans­ka­lai­sis­ta ana­lyy­ti­kois­ta, Françoi­se Davoi­nes­ta ja Jean-Max Gau­dil­liè­res­ta, jot­ka puhu­vat mie­luum­min hul­luu­des­ta kuin psy­koo­seis­ta, kos­ka se on vähem­män lei­maa­vaa kuin psy­kiat­ri­sen val­lan­käy­tön diag­nos­tiik­ka­pu­he, jol­la yhtei­söä häi­rit­se­vät jäse­net saa­daan sul­jet­tua ulko­puo­lel­le ja lää­kit­tyä yksi­näi­syy­teen­sä? Hul­luus taas on kai­kil­le meil­le avoin mah­dol­li­suus. Sii­tä esi­mer­kik­si nykyi­nen maa­il­man­ti­lan­ne hul­lui­ne joh­ta­ji­neen tar­jo­aa sel­vää näyt­töä.

C. G. Jung jo aikoi­naan ajat­te­li, että emme me paran­na sai­raut­ta, vaan sai­raus paran­taa mei­dät. Hul­luu­teen sisäl­tyy epä­toi­voi­nen yri­tys saa­da jokin toteu­tu­mat­ta jää­nyt elä­män mah­dol­li­suus vih­doin­kin kuul­luk­si ja hyväk­sy­tyk­si ja saa­da yhtei­sö kan­ta­maan vas­tuun­sa sen tukah­dut­ta­mi­ses­ta.

Tie­dos­ta­mat­to­man käsi­te on laa­jen­tu­nut kat­ta­maan tor­ju­tun tie­toi­suu­des­ta pois työn­ne­tyn lisäk­si myös aines­ta, joka ei Toi­sen puut­tees­sa ole kos­kaan tul­lut tie­toi­sek­si. Kaik­ki tor­jut­tu on tie­dos­ta­ma­ton­ta, mut­ta kaik­ki tie­dos­ta­ma­ton ei ole tor­jut­tua. Neu­rop­sy­koa­na­lyy­si on vii­me vuo­si­kym­me­ni­nä laa­jen­ta­nut tie­dos­ta­mat­to­man käsi­tet­tä osoit­ta­mal­la, että tie­dos­ta­mat­to­maam­me ker­tyy koko ajan mate­ri­aa­lia, joka ei kos­kaan tule tie­toi­sek­si.

Jo Freud ajat­te­li, että tie­dos­ta­mat­to­mas­sa on pois­hei­ton (saks. Verwer­fung) kaut­ta sin­ne ker­ty­nyt­tä mate­ri­aa­lia, joka etsii ima­gi­naa­ris­ta ja sym­bo­lis­ta pääs­täk­seen ihmis­ten väli­seen vaih­toon. Rans­kak­si se on kään­net­ty laki­ter­mil­lä ”la forclusion” eli puheoi­keu­den kiel­tä­mi­nen. Tuo­ta kiel­tä­mis­tä vas­taan hul­luus tais­te­lee ja vaa­tii yhtei­söä pääs­tä­mään puheen pii­riin vai­e­tut trau­mat. Puheek­si pää­se­mi­nen ja taa­kan jaka­mi­nen vaa­ti­vat toi­sen löy­ty­mis­tä, puhet­ta, kuun­te­le­mis­ta. Hul­luus ei valit­se suu­ta, jon­ka kaut­ta se puhuu. Tera­peu­tin on kuun­nel­ta­va oman ja poti­laan puheen lisäk­si omia psyyk­ki­siä ja ruu­miil­li­sia reak­tioi­taan ja tera­pia­suh­tees­sa tapah­tu­via outo­ja sat­tu­mia. Vähi­tel­len hän alkaa ymmär­tää, kuka tai mikä puhuu ja min­kä ääni­nä har­hat toi­mi­vat. Tera­peu­tin pitää olla kyl­lin roh­kea kuun­te­le­maan hul­luu­den vies­tiä ja löy­tä­mään omas­ta koke­muk­ses­taan sanat sen ilmai­se­mi­seen. Skit­so­free­ni­set poti­laat etsi­vät tut­ki­ja­to­ve­ria sel­vit­tääk­seen his­to­rial­li­sia kata­stro­fe­ja. Hei­dän trans­fe­rens­sin­sa ei lii­ty niin­kään ana­lyy­tik­koon koh­dis­tu­viin tun­tei­siin vaan his­to­rial­li­sen tilan­teen yhtei­seen tut­ki­muk­seen. Pii­loon jää­neet koke­muk­set täy­tyy saa­da siir­re­tyk­si tera­peut­tiin, jon­ka tulee löy­tää ne omas­ta koke­muk­ses­taan. Tera­peut­ti jou­tuu toi­mi­maan ”the­ra­po­ni­na” (tais­te­lu­to­ve­ri­na) kol­lek­tii­vis­ta kiel­tä­mis­tä vas­taan. Mart­ti Sii­ra­la toi monin tavoin esiin syn­nyin­seu­tun­sa menet­tä­mi­sen trau­maa. Hänen poliit­ti­sia näke­myk­si­ään voi­tiin suo­met­tu­mi­sen vuo­si­na pitää hul­luu­te­na, jos­ta oli mie­luum­min vai­et­ta­va myös kou­lu­tusyh­tei­sön pii­ris­sä.

Psy­koo­si ei ole bio­lää­ke­tie­teen tai psy­kiat­rian eikä huma­nis­ti­sen tut­ki­muk­sen (psy­koa­na­lyy­sin) koh­de. Se ei ole koh­de vaan väli­ne, joka tut­kii yksi­lön tai yhtei­sön his­to­rias­ta pois­pyy­hit­ty­jä kata­stro­fe­ja. Poti­las etsii tois­ta, joka suos­tuu tut­ki­maan nii­den jäl­kiä myös omas­sa ole­mas­sao­los­saan.

Lacan ajat­te­li, että tera­peut­te­ja kou­lu­te­taan, jot­ta oli­si ihmi­siä vail­la egoa. He anta­vat itsen­sä poti­laan käyt­töön ja voi­vat omia reak­tioi­taan tut­ki­mal­la löy­tää itses­tään sym­bo­li­sen ilmai­sun poti­laan nimet­tö­mäl­le kär­si­myk­sel­le. Siten siir­to­taak­ka pää­see yhteis­vas­tuun pii­riin ja samal­la tuo puhee­seen yhtei­sön vai­e­tut trau­mat. Laca­nin mie­les­tä reaa­li­nen on sitä, joka ei lak­kaa ole­mas­ta kir­joit­tau­tu­ma­ton­ta. Sii­tä ei voi puhua eikä sitä voi edes kuvi­tel­la. Se on aina samas­sa pai­kas­sa, jos­sa aika on pysäh­ty­nyt. Psy­koo­si on tämän reaa­li­sen tut­ki­mus­ta. Witt­gens­tei­nin mukaan sii­tä, mis­tä ei voi puhua, täy­tyy vai­e­ta, mut­ta sitä voi osoit­taa. Renes­sans­si­fi­lo­so­fi La Boê­tie ajat­te­li, että on yksi­löi­tä, jot­ka eivät ole unoh­ta­neet vapau­den sie­men­tä. Muut ovat alis­tu­neet tyran­ni­aan ja pitä­vät sitä yllä. Hänen aika­naan nar­ri-ilvei­lyt pal­jas­ti­vat yhtei­sön vai­et­tu­ja salai­suuk­sia. Nar­rin rans­kan kie­li­nen nimi­tys on ”le fou” (hul­lu). Nykyi­sin tätä teh­tä­vää hoi­ta­vat myös psy­koot­ti­set poti­laat ja hei­dän tera­peut­tin­sa.

Hul­luus ja sen hoi­to ovat osa samaa sai­raut­ta. Freud ajat­te­li, että psy­koo­sit eivät ole hoi­det­ta­vis­sa psy­koa­na­lyy­sil­la, kos­ka niis­sä ei muo­dos­tu siir­toa. Fromm-Reich­mann taas käsit­ti, että psy­koo­sis­sa on vain siir­toa. Sen käsit­te­lys­sä psy­koa­na­lyyt­ti­set tera­peu­tit ovat kou­lu­tuk­sen­sa ansios­ta asian­tun­ti­joi­ta. He ovat omas­sa jat­ku­vas­sa amma­til­li­ses­sa kas­vu­pro­ses­sis­saan toi­vot­ta­vas­ti oppi­neet käyt­tä­mään omien trau­mo­jen­sa tun­te­mis­ta osa­na poti­laan kans­sa teh­tä­vää työ­tä.

Eri­lais­ten hoi­to­jen ei vält­tä­mät­tä tar­vit­se olla ris­ti­rii­das­sa kes­ke­nään. Käy­pä hoi­to ‑suo­si­tuk­sis­sa mai­ni­tuil­la tek­nii­koil­la on var­maan­kin oma paik­kan­sa hoi­dos­sa. Poti­laat voi­vat kokea oirei­den vähe­ne­mi­sen riit­tä­vä­nä tulok­se­na. Ris­ti­rii­ta lää­ke­hoi­to­jen ja psy­ko­te­ra­pian välil­lä syn­tyy sii­tä, että lää­ke­hoi­to pyr­kii vai­en­ta­maan ne yksi­lön ja yhtei­sön trau­mat, joil­ta puheoi­keu­den kiel­tä­mi­nen estää pää­syn kes­kus­te­luun, ja tera­pia yrit­tää saa­da ne puheek­si.

Ter­vey­den­hoi­don kus­tan­nus­ten vähen­tä­mis­pai­neet ovat joh­ta­neet psy­koa­na­lyyt­ti­sen hoi­don vähät­te­lyyn. Tilan­ne on vaka­va, kos­ka rahat eivät enää rii­tä hyvin­voin­ti­pal­ve­lui­hin eli ter­vey­den hoi­toon. Sik­si hul­luut­ta on pidet­tä­vä todel­li­se­na sai­rau­te­na. Sitä on hoi­det­ta­va mah­dol­li­sim­man nopeas­ti lää­ke­mo­le­kyy­leil­lä, jot­ka sopi­vat kul­loi­seen­kin luo­kit­te­lus­sa mai­nit­tuun sai­raus­ni­mik­kee­seen. Vie­lä parem­pi oli­si käyt­tää säh­köi­siä hoi­to­muo­to­ja, jot­ka pys­ty­vät lyhen­tä­mään sai­raa­las­sao­loai­kaa.

Rans­ka­lais­kol­le­goit­ten mie­les­tä hul­lu­jen hoi­ta­mi­nen ei vaa­di Kelan pel­kää­miä pit­kiä hoi­to­suh­tei­ta. Pari­kin tun­tia saat­taa riit­tää yksi­lön ja yhtei­sön vai­e­tun trau­man esil­le­pää­syyn. Se saat­taa tosin edel­lyt­tää monen vuo­den työ­tä riit­tä­vän tur­val­li­sen hoi­to­suh­teen luo­mi­sek­si. Poti­laan on saa­ta­va var­muus sii­tä, että tera­peut­ti tun­tee oman koke­muk­sen­sa kaut­ta nuo kata­stro­fit eikä pel­kää nii­den mie­leen palaa­mi­seen herät­tä­mää kau­hua ja ahdis­tus­ta. Yhtei­sön kyky tar­kas­tel­la omaa vai­et­tua his­to­ri­aan­sa voi olla hyvin rajoi­tet­tua kuten Venä­jän ja Yhdys­val­to­jen tilan­ne täl­lä het­kel­lä osoit­taa. Suo­mes­sa sisäl­lis­so­ta oli pit­kään jul­ki­sen kes­kus­te­lun ulko­puo­lel­la, vaik­ka sen vai­ku­tuk­set näkyi­vät mones­sa suku­pol­ves­sa. Puhe suo­met­tu­mi­sen his­to­rias­ta on vas­ta alka­mas­sa. Tera­peut­tien omaan kas­vuun täl­lai­nen kult­tuu­riym­pä­ris­tö ei ole voi­nut olla vai­kut­ta­mat­ta. Hul­luu­den hoi­dos­sa he jou­tu­vat yhä uudel­leen tör­mää­mään oman ajat­te­lun­sa rajoit­tu­nei­suu­teen ja omak­su­miin­sa puhe­kiel­toi­hin. Nii­den tut­ki­mi­nen on edel­ly­tys hoi­don onnis­tu­mi­sel­le. Vai oli­si­ko sekin silk­kaa hul­luut­ta?

Kir­jal­li­suut­ta

Davoi­ne, F Françoi­se (2021). Voix du soin en con­tex­te trau­ma­tique. Parii­si: PUF.

Gau­dil­liè­re, Jean-Max (2020). Leçons de la folie. Parii­si: Her­mann.

Gau­dil­liè­re, Jean-Max (2021). Nais­sance d’un sujet poli­tique. Parii­si: Her­mann.