Marja Lindqvist: Pirkko Siltala 90 vuotta

Kou­lu­tusp­sy­koa­na­lyy­tik­ko Pirk­ko Sil­ta­la täyt­tää 90 vuot­ta loka­kuun 30. päi­vä. Läm­pi­mät onnit­te­lut Pir­kol­le!

Psy­ko­te­ra­pia-leh­ti on jul­kais­sut Pirk­ko Sil­ta­lan 70- ja 80-vuo­tis­syn­ty­mä­päi­vä­haas­tat­te­lut nume­rois­sa 3/2002 ja 2/2013 (Lei­ja­la-Mart­ti­la 2002; 2013). Näis­tä haas­tat­te­luis­ta ensim­mäi­ses­sä Mer­vi Lei­ja­la-Mart­ti­la kes­kit­tyy Pirk­ko Sil­ta­lan elä­män ja amma­til­li­sen uran kul­kuun, ja jäl­kim­mäi­nen valot­taa hänen psy­koa­na­lyyt­tis­tä ajat­te­lu­aan ja kir­joi­tuk­si­aan.

Nyt onkin aihet­ta jul­kais­ta jut­tu Pirk­ko Sil­ta­lan 90-vuo­tis­päi­vän kun­niak­si. Asia tuli puheek­si, kun kävin tapaa­mas­sa Pirk­koa espoo­lai­ses­sa hoi­va­ko­dis­sa ja vein hänel­le Mart­ti Sii­ra­lan 100-vuo­tis­juh­las­se­mi­naa­rin ohjel­man. Täs­sä yhtey­des­sä hän ker­toi myös, että hän oli ollut Mart­ti Sii­ra­lan ana­ly­san­di, oppi­las ja myö­hem­min työ­to­ve­ri ja työn jat­ka­ja.

Pirk­ko Sil­ta­la on jul­kais­sut yhdek­sän kir­jaa ja ollut muka­na kir­joit­ta­mas­sa ja toi­mit­ta­mas­sa tois­ta­kym­men­tä kir­jaa, lisäk­si hän on jul­kais­sut tois­ta­sa­taa artik­ke­lia. Vuo­den 2013 jäl­keen hän on jul­kais­sut seu­raa­vat teok­set: Van­huus ‒ elä­mä halu­aa tul­la ele­tyk­si (2013), Taak­ka­siir­ty­mä ‒ trau­man siir­to yli suku­pol­vien (2016) ja Elä­män päät­tyes­sä ‒ mat­ka koh­ti kuo­le­maa (2017), joka jäi hänen vii­mei­sek­si kir­jak­seen.

Täs­sä jutus­sa tuon esil­le Pirk­ko Sil­ta­lan ajat­te­lua näi­den kol­men teok­sen poh­jal­ta. Väliin lai­tan joi­ta­kin Pir­kon omia sano­ja tai tun­nel­mia vii­me vuo­sil­ta.

Taak­ka­siir­ty­mä

Mart­ti Sii­ra­la loi taak­ka­siir­ty­mä-käsit­teen 1960-luvul­la. Hän kiteyt­ti sen näin: ”Se, mikä ei tule yhdes­sä jae­tuk­si, tulee jon­kun kan­net­ta­vak­si ‒ taak­ka­siir­ty­mäk­si.”

Taak­ka­siir­ty­mäk­si kut­su­taan vai­men­net­tu­jen ja työs­tä­mät­tö­mien trau­maat­tis­ten koke­mus­ten siir­ty­vää perin­töä suku­pol­ves­ta toi­seen. Nykyi­sin samaa ilmiö­tä kuva­taan yli­su­ku­pol­vi­si­na trau­moi­na.

Taak­ka­siir­ty­mä-ilmiö sisäl­tää ajan moniu­lot­tei­suu­den: ympä­ril­läm­me on nykyi­syys, men­nei­syys, tule­vai­suus. Tämä mer­kit­see myös mah­dol­li­suut­ta muu­tok­seen, taak­ka­siir­ty­män kat­kea­mi­seen ‒ tois­tos­ta pois. Yhtei­nen koke­mus­tie­to joh­taa yli­su­ku­pol­vis­ten trau­mo­jen uudel­leen­ja­ka­mi­seen ja antaa toi­von pers­pek­tii­vin.

Taak­ka­sir­ty­mä-kir­jan­sa esseis­sä Pirk­ko Sil­ta­la poh­tii ilmiö­tä eri näkö­kul­mis­ta ja mones­ta eri ulot­tu­vuu­des­ta. Ydin­a­ja­tuk­se­na on esit­tää yksis­sä kan­sis­sa näke­mys sii­tä, mitä kaik­kea taak­ka­siir­ty­mä pitää sisäl­lään. 

Sil­ta­la tar­kas­te­lee taak­ka­siir­ty­mää yhteis­kun­nal­li­sel­la ja yksi­lön tasol­la, his­to­rias­sa, kir­jal­li­suu­des­sa ja myy­teis­sä. Kes­kei­se­nä on myös psy­ko­te­ra­pia eri muo­dois­saan taak­ka­siir­ty­mien vas­taa­not­ta­ja­na ja työs­tä­jä­nä. Myös myy­tit, kuten Oidi­pus ja Kul­ler­vo, ovat taak­ka­siir­ty­män kan­ta­jia ja ilmai­si­joi­ta. Samoin kir­jal­li­suus ja sen muis­ti avaa­vat uusia näky­miä aihee­seen.

Sil­ta­la kuvaa myös saa­me­lais­ten koh­ta­loa, joka ker­too syväl­li­ses­ti ja moniu­lot­tei­ses­ti taak­ka­siir­ty­mään sisäl­ty­vis­tä yhtei­söl­li­sis­tä ja yksi­löl­li­sis­tä koke­muk­sis­ta.

Tuo­des­saan esiin Mart­ti Sii­ra­lan ajat­te­lua Pirk­ko Sil­ta­la kir­joit­taa sii­tä, miten trans­fer (taak­ka­siir­ty­mä) muun­tuu trans­fe­rens­sik­si (tun­teen­siir­ty­mäk­si) psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sä hoi­dos­sa. Juu­ri trans­fe­rens­sis­sa tapah­tuu eheyt­tä­vä muu­tos.

Näki­sin tär­keäk­si sen, että nykyp­sy­ko­te­ra­peut­ti­su­ku­pol­vil­le ava­taan Pirk­ko Sil­ta­lan essei­den kaut­ta Mart­ti Sii­ra­lan ajat­te­lua, joka oli monel­la tavoin aikaan­sa edel­lä. Taak­ka­siir­ty­mä on osoit­tau­tu­nut tär­keäk­si käsit­teek­si monen eri­tyi­sa­lan käyt­töön.

Van­huus

Pirk­ko Sil­ta­la on kir­joit­ta­nut kir­jan Van­huus ‒ elä­mä halu­aa tul­la ele­tyk­si (2013). Olen koon­nut alle joi­ta­kin kes­kei­siä aja­tuk­sia teok­ses­ta.

Van­he­ne­mi­nen on eli­ni­käi­nen pro­ses­si. Se alkaa jo elä­män alus­sa. Van­huus on sub­jek­tii­vi­nen koke­mus. Jokai­nen van­he­nee itse ja luo van­huu­del­le omat mer­ki­tyk­sen­sä. Van­huus sisäl­tää ja sal­lii eri­lai­sia vaih­toeh­to­ja ja muun­nel­mia.

Van­huk­sen perus­tar­pei­ta on tul­la kuul­luk­si ja näh­dyk­si sekä kuu­lua laa­jem­paan yhtei­söön. Yhtei­söl­li­syys on van­huu­den yti­mes­sä. Se tukee van­hus­ta hänen tämän­het­ki­sen elä­män­sä, tule­vai­suu­ten­sa ja koko elä­män­kul­kun­sa hah­mot­ta­mi­ses­sa ja ymmär­tä­mi­ses­sä.

Van­huu­des­sa kehit­tyy laa­je­ne­va tie­toi­suus: elä­män­ker­ral­li­set muis­tot tul­vah­ta­vat mie­leen, ja van­hus tut­kis­ke­lee itse­ään ja elä­mään­sä. Hän pyr­kii hyväk­sy­mään elä­män sel­lai­se­na kuin se oli, rik­kaa­na ja puut­teel­li­se­na.

Van­huus kehit­tyy ajal­li­ses­ta jat­ku­vuu­den tun­tees­ta. Van­hus tar­vit­see tut­ki­mus­mat­koil­laan vie­rel­leen kans­sa­kul­ki­jan ja kuun­te­li­jan. Vuo­ro­vai­ku­tus voi­mis­taa ja sävyt­tää muis­te­le­mis­ta.

Erääs­sä leh­ti­haas­tat­te­lus­sa (Mus­ta­vuo­ri 2018) olles­saan 85-vuo­tias Pirk­ko Sil­ta­la ker­toi, että hän oli alka­nut vuot­ta aikai­sem­min tun­tea itsen­sä van­hak­si. ”Muis­ti huo­no­nee, väsyt­tää eivät­kä ruu­miin­liik­keet ole enää niin jous­ta­via. Haluan sil­ti jat­kaa elä­mää mah­dol­li­sim­man rik­kaas­ti ja moni­puo­li­ses­ti.” Erääs­sä yhtey­des­sä pari vuot­ta sit­ten hän tote­si minul­le: ei van­huus ole­kaan sel­lais­ta, mis­tä olen kir­joit­ta­nut, vaan sii­nä on myös pal­jon kur­jaa ja ikä­vää puol­ta. Tämä tapah­tui sen jäl­keen, kun vaka­vam­mat fyy­si­set ongel­mat oli­vat alka­neet vai­va­ta hän­tä. Pirk­ko huo­ma­si kir­joit­ta­neen­sa van­huu­den alku­vai­heis­ta, mut­ta ihmi­sen eläes­sä pidem­pään van­huus saa uusia sävy­jä.

Van­huus on myös mene­tys­ten ja muu­tos­ten aikaa. Ne kos­ke­vat omaa ruu­miil­lis­ta ja psyyk­kis­tä minuut­ta. Lähei­set ihmi­set sai­ras­tu­vat ja kuo­le­vat. Pirk­ko on koke­nut puo­li­tois­ta vuot­ta sit­ten puo­li­son­sa Vei­kon kuo­le­man. Pit­kän avio­lii­ton päät­ty­mi­nen toi­sen kuo­le­maan on ollut Pir­kol­le suu­ri suru ja mene­tys, ja se on vai­kut­ta­nut hänen elä­män­ha­luun­sa.

Van­huus on hyvin yksi­löl­li­nen koke­mus, ja kukin van­he­nee omal­la ainut­laa­tui­sel­la taval­laan. Van­huus on siir­ty­mä­vai­he elä­män ja kuo­le­man välis­sä. Sii­nä jokai­sel­la on oma aikan­sa. Elä­män tie on myös kuo­le­man tie.

Kuo­le­mi­nen ja kuo­le­ma

Pirk­ko Sil­ta­la vii­mei­sek­si on jää­nyt kir­ja Elä­män päät­tyes­sä ‒ mat­ka koh­ti kuo­le­maa (2017). Seu­raa­vas­sa tuon esil­le joi­ta­kin kes­kei­siä koh­tia täs­tä teok­ses­ta.

Ihmi­sen elä­mä alkaa ja lop­puu. Syn­ty­mä ja kuo­le­ma rajaa­vat ole­mas­sao­loam­me, kuo­le­ma sisäl­tyy elä­määm­me. Kuo­le­ma on peruut­ta­ma­ton, val­mis­tau­tu­mi­nen sii­hen kes­tää läpi elä­män.

Ihmi­nen muo­dos­taa suh­teen kuo­le­maan­sa monin tavoin, jot­ka vaih­te­le­vat ja muut­tu­vat hänen elä­män­sä aika­na, hänen elä­män­ko­ke­mus­ten­sa, elä­män­ti­lan­tei­den­sa ja per­soo­nal­li­suu­ten­sa mukaan. ”Puhues­sa­ni kuo­le­mi­ses­ta ja kuo­le­mas­ta tar­koi­tan kuo­le­mi­sel­la tapah­tu­maa, jos­sa ole­mi­nen sisäl­tää olo­ti­lan ja val­mis­tau­tu­mi­sen kuo­le­maan”, kir­joit­taa Pirk­ko Sil­ta­la.

Kuo­le­ma on moni­se­lit­tei­nen. Ihmi­nen lähes­tyy sitä eri suun­nis­ta usei­ta reit­te­jä pit­kin. Kuo­le­ma pake­nee ymmär­rys­täm­me. Se ei ole täy­sin jär­jen eikä tie­toi­suu­tem­me tavoi­tet­ta­vis­sa.

Ihmi­sel­le on tär­ke­ää avau­tua kuo­le­man todel­li­suu­teen, sen vää­jää­mät­tö­myy­teen. Se herät­tää ahdis­tus­ta, mut­ta sen avul­la voi löy­tyä tyyn­ty­mys: oikeus ja mah­dol­li­suus kuol­la.

Kuo­le­man koke­mus on sidot­tu sii­hen elä­mään, jon­ka ihmi­nen on elä­nyt. Kuo­le­mi­nen ja kuo­le­ma ovat inhi­mil­li­sis­tä koke­muk­sis­ta hen­ki­lö­koh­tai­sim­mat.

Tie­toi­suus kuo­le­mas­ta on edel­ly­tys elä­män ymmär­tä­mi­sel­le ja port­ti tule­vaan, kuo­le­man jäl­keen, jos­ta jokai­sel­la on omat mie­li­ku­van­sa.

Pirk­ko Sil­ta­la kir­joit­taa: ”Oma amma­til­li­nen työ­ni psy­koa­na­lyy­tik­ko­na on luon­nol­li­ses­ti vai­kut­ta­nut sii­hen, mitä kuo­le­mas­ta ajat­te­len.”

Alku­ke­säs­tä 2022 kun käyn Pirk­koa tapaa­mas­sa, jak­saa hän olla kiin­nos­tu­nut The­ra­peian asiois­ta, kuten alka­vis­ta kou­lu­tuk­sis­ta. Toi­saal­ta hän tuo usein esiin sen, miten kokee elä­neen­sä elä­män­sä val­miik­si ja ole­van­sa val­mis kuo­le­maan. 

Kir­jal­li­suus

Lei­ja­la-Mart­ti­la, Mer­vi (2002). Kou­lu­tusp­sy­koa­na­lyy­tik­ko Pirk­ko Sil­ta­la 70 vuot­ta. Psy­ko­te­ra­pia, 21(3), 224‒230.

Lei­ja­la-Mart­ti­la, Mer­vi (2013). Pirk­ko Sil­ta­la 80 vuot­ta. Elä­mä halu­aa tul­la ele­tyk­si. Psy­ko­te­ra­pia, 32(2), 143–149. 

Mus­ta­vuo­ri, Jaa­na-Mir­jam (2018). Psy­koa­na­lyy­tik­ko Pirk­ko Sil­ta­la: ”Kuo­le­man jäl­keen tulee hil­jai­suus”. Eeva, 85(5). 

Sil­ta­la, Pirk­ko (2013). Van­huus ‒ elä­mä halu­aa tul­la ele­tyk­si. Hel­sin­ki: Kir­ja­pa­ja

Sil­ta­la, Pirk­ko (2016). Taak­ka­siir­ty­mä ‒ trau­man siir­to yli suku­pol­vien. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Sil­ta­la, Pirk­ko (2017). Elä­män päät­tyes­sä ‒ mat­ka koh­ti kuo­le­maa. Hel­sin­ki: Kir­ja­pa­ja.