Valitse vuosi:
2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Kari Kurkela: Mietteitä luovasta oivalluksesta psykoterapeutin työssä – Maailma, O ja psykoterapian poiesis

Wil­fred Bion pureu­tuu kir­joi­tuk­sis­saan psy­koa­na­lyyt­ti­sen työs­ken­te­lyn perus­tei­siin ehkä syvem­min kuin kukaan ennen hän­tä. Hän kysyy, mikä psy­koa­na­lyyt­ti­sen tut­ki­mi­sen perim­mäi­nen koh­de on ja miten sii­tä voi saa­da tie­toa. Tämän myö­tä hän koh­taa tie­teen­fi­lo­so­fian kes­kei­set haas­teet – jou­tuu jopa poh­ti­maan sitä­kin, miten mys­tik­ko koh­taa perim­mäi­sen totuu­den. Bio­nin poh­din­noil­la on ollut suu­ri mer­ki­tys psy­koa­na­lyy­sin nyky­ti­laan. Kir­joi­tuk­ses­sa­ni hah­mot­te­len Bio­nin aja­tus­ten seu­ras­sa vas­tauk­sia seu­ra­van­lai­siin kysy­myk­siin: Mitä on psy­koa­na­lyyt­ti­nen tie­to? Mis­tä psy­koa­na­lyyt­ti­nen ymmär­rys kum­pu­aa? Mitä luo­va oival­lus on psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa työs­ken­te­lys­sä? Miten psy­ko­te­ra­peut­ti voi aut­taa ihmis­tä ymmär­tä­mään itse­ään?1

Kir­joi­tus koos­tuu nel­jäs­tä luvus­ta. Luku 1 ”Maa­il­man syn­ty” kes­kit­tyy ihmi­sen Maa­il­ma-käsit­teen hah­mot­ta­mi­seen. Sii­nä esi­tän aja­tuk­sen meil­le tun­te­mat­to­mas­ta peri­mäi­ses­tä todel­li­suu­des­ta ja sen hah­mot­tu­mi­ses­ta jäsen­ty­nee­nä Maa­il­ma­na. Luvus­sa 2 ”Bio­nin O ja K‑linkki” tar­kas­te­len sitä, miten Bion luo psy­koa­na­lyyt­tis­ta teo­ri­aa perim­mäi­sen ole­mi­sen hah­mot­to­muu­des­ta, ja miet­ti, miten täs­sä ase­tel­mas­sa voi­si keh­key­tyä psy­koa­na­lyyt­tis­ta ymmär­rys­tä. Luvus­sa 3 ”Poi­e­sis ja unek­sun­ta” esi­tän aja­tuk­sen poi­eet­ti­ses­ta asen­tees­ta psy­koa­na­lyyt­ti­sen luo­vuu­den olen­nai­se­na teki­jä­nä. Siir­ryn siis lähem­mäk­si psy­koa­na­lyyt­ti­sen käy­tän­nön kysy­myk­siä. Luku 4 ”Psy­ko­te­ra­peut­ti­na ole­mi­nen” tuo edel­lä esi­te­tyt miet­teet vie­lä lähem­mäk­si psy­koa­na­lyyt­tis­ta käy­tän­töä.

LUKU 1: MAAILMAN SYNTY

… maa­il­ma, joka syvin, tum­min vesin

   nous yös­tä muo­dot­to­man tyh­jyy­den!

                   John Mil­ton (1608–1674)2

Oival­lus: pimeäs­tä valoon

Ero­tet­tu­aan valon pimeäs­tä luo­mis­ker­to­muk­sen Juma­la erot­ti maan ja meren toi­sis­taan. Autioon ja tyh­jään maa­il­maan ilmaan­tui yksi­tyis­koh­tia: aurin­ko ja kuu, kas­ve­ja ja hedel­mä­pui­ta, suu­rem­pia ja pie­nem­piä eläi­miä. Ja vie­lä luo­jan­sa oma kuva, ihmi­nen.

Luo­mis­ker­to­mus viit­taa kon­kreet­ti­sen maa­il­man luo­mi­seen. Alle­go­ri­ses­ti se ker­too ihmi­sen Maa­il­man jäsen­ty­mi­ses­tä hänen mie­leen­sä: hah­mo­tuk­sen syn­ty­mi­ses­tä, tie­don kas­vus­ta, herää­väs­tä tie­toi­suu­des­ta.

Oival­lus laa­jen­taa valon pii­riä

Mut­ta myös tie­toi­suut­ta sii­tä

Ettem­me tie­dä.

Pimeän ja valon rajal­la

Maa­il­mat nouse­vat.

Ulot­tu­vas­sa valos­sa ymmär­tää

Pimeän val­ta­vuu­den.

Valo ja syvät vedet liit­ty­vät myös kale­va­lai­sen maa­il­man syn­tyyn. Ilma­tar, Väi­nä­möi­sen äiti, ele­li autiol­la maal­la mut­ta koki syvää kai­paus­ta. Hän päät­ti hypä­tä mereen – jos­ko se toi­si jon­kin­lai­sen rat­kai­sun. Ja toi­han se: into­hi­moi­ses­ti myrs­kyä­vä meri hedel­möit­ti hänet. Seit­se­män vuo­den jäl­keen ras­kaus alkoi käy­dä sie­tä­mät­tö­mäk­si. Ilman impi nos­ti pol­ven­sa veden ylle, sot­ka muni sii­hen seit­se­män munaa, kuusi kul­tais­ta ja yhden rau­tai­sen. Ilma­tar her­mos­tui sot­kan pit­kit­ty­nee­seen hau­to­mi­seen ja hei­laut­ti pol­ve­aan. Munat vie­räh­ti­vät mereen ja meni­vät rik­ki. Osa­sis­ta syn­tyi­vät tai­vas ja maa, aurin­ko ja kuu, täh­det ja pil­vet. 

Ilmat­ta­ren tari­nan myö­tä luo­vuu­den kuvaan ilmaan­tuu myös muna. Alku­mu­na on tyy­pil­li­nen ele­ment­ti monis­sa maa­il­man syn­tyä kos­ke­vis­sa usko­muk­sis­sa. 

Muna on ‒ itseen­sä sul­keu­tu­nut, sala­pe­räi­nen, kät­ke­vä. Se kui­ten­kin sisäl­tää moni­nai­suu­den mah­dol­li­suu­den. Täy­del­li­syy­den kuo­ren täy­tyy rik­kou­tua, jot­ta sen osa­set voi­si­vat ilme­tä moni­nai­suu­te­na.

Avaa­vaan jäsen­ty­mi­seen viit­taa myös ana­lyy­si-sana. Ana­lyy­si lie­nee alun perin tar­koit­ta­nut toi­men­pi­det­tä, jos­sa teu­ras­te­tun eläi­men vat­sa ava­taan ja sen sisäe­li­met eri­tel­lään. Ana­lyy­si on näin myös munan kät­key­ty­nei­syy­den avaa­vaa tut­ki­mis­ta. Löy­de­tyis­tä osa­sis­ta raken­tu­va Maa­il­ma on sil­loin syn­tee­si.

Todel­li­nen sinän­sä ja Maa­il­ma. Ajat­te­lu ja kie­li

Ihmi­sen Maa­il­man luo­mi­nen kiteyt­tä­mäl­lä tun­te­ma­ton­ta, jäsen­ty­mä­tön­tä kuusek­si, sinuk­si ja minuk­si, kivuik­si, ahdis­tuk­sek­si, mie­lek­si, yli­mi­näk­si, vas­taa sitä, kuin­ka Raa­ma­tus­sa, Kale­va­las­sa ja vas­taa­vis­sa luo­mis­ker­to­muk­sis­sa maa­il­ma eriy­tyy jaka­mat­to­mas­ta koko­nai­suu­des­ta – pimey­des­tä, meres­tä, alku­mu­nas­ta. Viit­taan nyt tuo­hon suu­reen, tun­te­mat­to­maan ter­mil­lä todel­li­nen-sinän­sä.

Todel­li­nen-sinän­sä jää arti­ku­loi­tu­mat­to­mas­sa ole­mi­ses­saan, sel­lai­suu­des­saan, käsi­tys­ky­kym­me ulot­tu­mat­to­miin.3

Maa­il­ma, niin kuin sen täs­sä ymmär­rän, koos­tuu käsit­teis­tä, käsi­tyk­sis­tä ja nii­hin liit­ty­vis­tä ratio­naa­li­sis­ta, epä­ra­tio­naa­li­sis­ta ja emo­tio­naa­li­sis­ta suh­teis­ta. Tai toi­sin: ihmi­sen Maa­il­ma on usko­mus­ten syn­tee­si – käsi­tys- ja tun­te­mis­ko­ko­nai­suus, jon­ka ole­te­taan muo­dos­tu­neen jon­kin­lai­ses­ta kos­ke­tuk­ses­ta todel­li­seen-sinän­sä.

Kie­li on kes­kei­nen osa Maa­il­maa. Se ilmen­tää, yllä­pi­tää ja muo­vaa sitä.

Kie­lel­li­nen vuo­ro­vai­ku­tus tapah­tuu sen myö­tä, mitä sano­taan, mut­ta myös sen myö­tä, miten sano­taan.

Ihmi­sen Maa­il­ma: 

Yhtei­nen usko­mus todel­li­ses­ta-sinän­sä

Yhtei­nen elä­män­ta­pa 

– ja kui­ten­kin jokai­sel­la oman­sa.

Ajat­te­lu:

Vael­te­lua ihmi­sen Maa­il­mas­sa

Van­ho­ja pol­ku­ja tal­la­ten

Uusia ava­ten

Vai­kei­ta hylä­ten.

Tun­teet, tun­te­mi­nen:

Ris­teyk­siä

Vas­taan­tu­li­joi­ta

Koh­taa­mi­sia, jän­nit­tei­tä

– Valin­to­ja.

Eri­tyi­nen sovel­lus ihmi­sen Maa­il­mas­ta on tie­teel­li­nen maa­il­man­ku­va (tie­teen Maa­il­ma). Tie­teen kie­li pyr­kii ole­maan mah­dol­li­sim­man yksi­se­lit­tei­ses­ti ja kat­ta­vas­ti tie­teen Maa­il­ma. Tie­teen Maa­il­mas­sa kavah­de­taan hämä­riä hah­mo­tuk­sel­li­sia abstrak­tioi­ta, fan­t­asioi­ta, val­heel­li­sia käsi­tyk­siä, ris­ti­rii­tai­suuk­sia, kie­lel­lis­tä moni­mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä, auk­ko­ja, sul­keu­tu­nei­ta saa­rek­kei­ta.

Toi­sin on ihmi­sen Maa­il­mas­sa. Siel­lä ele­tään monen­lai­sen ystä­vyy­den ja avun­an­non suloi­ses­sa seka­mels­kas­sa. Etsi­tään yhteyk­siä ja myös eris­täy­dy­tään, kun sil­tä tun­tuu. Vaih­de­taan paik­kaa ja esiin­ny­tään eri roo­leis­sa. Kie­li pysyy täs­sä muka­na ja heit­täy­tyy val­lat­to­mak­si.4

Ihmi­sen Maa­il­ma:

eloi­sa, epä­sel­vä, mut­ki­kas ja muut­tu­vai­nen.

Aina ei ker­ro­ta sii­tä, mis­tä puhu­taan.

Aina ei puhu­ta sii­tä, mis­tä ker­ro­taan.

Ihmi­nen on todel­lis­ta-sinän­sä – tun­te­ma­ton

Ihmi­nen on Maa­il­maa – tun­net­tu, usko­muk­sia

Ihmi­nen on kiel­tä – Maa­il­mas­sa ker­rot­tu.

Poh­jim­mil­taan psy­koa­na­lyyt­ti­nen sukel­lus on mah­dol­li­nen, kos­ka ihmi­nen on kiel­tä, Maa­il­maa ja todel­lis­ta-sinän­sä.

Todel­li­nen-sinäl­lään – sel­lai­suu­des­saan tavoit­ta­ma­ton, raja­ton – on luo­vuu­den perim­mäi­nen läh­de, ainoa, jos­ta voi luo­da todel­la uut­ta Maa­il­maam­me. Se on pimeä, syvä, hedel­mäl­li­nen alku­me­ri, jol­la on poten­ti­aa­lia ilme­tä yönä ja päi­vä­nä, maa­na, lin­tu­na ja hedel­mä­puu­na; tai kuin muna, jos­ta voi arti­ku­loi­tua tai­vas, tai­vaan­kap­pa­leet, maa ja sen olen­not. 

Miten voin olla yhtey­des­sä johon­kin,

jota ei voi tavoit­taa?

LUKU 2: BIONIN O JA K‑LINKKI

Näi­den ääret­tö­mien ava­ruuk­sien

              ikui­nen hil­jai­suus kau­his­tut­taa minua.

Blai­se Pascal (1623–1662)5  

O

Psy­koa­na­lyy­sin alkua­jois­ta asti on poh­dit­tu todel­li­suu­den piir­ty­mis­tä ihmi­sen mie­leen. Poh­din­ta kos­kee siis Maa­il­man syn­tyä. Täs­sä yhtey­des­sä käyt­töön ovat tul­leet muun muas­sa englan­nin pre­sen­ta­tion, repre­sen­ta­tion ja rans­kan figu­ra­bi­lité. Suo­men kie­les­sä käy­te­tään yleen­sä repre­sen­taa­tio-ter­miä.6 

Mie­leen ilmaan­tu­mi­seen kuu­lu­vat myös sel­lai­set ilmiöt kuten tun­teet, unet ja nii­den keh­key­ty­mi­nen, muis­ta­mi­nen sekä mie­len tie­toi­set ja ei-tie­toi­set sisäl­löt. Lopul­ta pää­dy­tään somaat­ti­sen ja psyyk­ki­sen rajal­le – viet­tei­hin, pro­to­men­taa­li­seen, pre-psyyk­ki­seen.7  

Bion pyr­ki pitä­mään oman teo­reet­ti­sen käsit­teis­tön­sä suh­teel­li­sen avoi­me­na. Täl­lai­ses­ta mää­ri­tel­mäl­li­ses­tä avoi­muu­des­ta yksi esi­merk­ki on Bio­nin O. Mikä on O? Monet ovat kom­men­toi­neet ja eri tavoin ymmär­tä­neet sitä. Bion itse­kin luon­neh­tii käsi­tet­tään eri tavoin. Yhteis­tä luon­neh­din­nois­sa on se, että kyse on jos­tain perim­mäi­ses­tä (engl. ori­gin), kai­ken läh­tö­koh­das­ta (ori­go). Rajaan täs­sä O:n siten, että se kos­kee nime­no­maan ihmi­sen ole­mis­ta sel­lai­suu­des­saan – sitä, mitä ja miten ihmi­nen on (pre)mentaalisena olen­to­na kai­kes­sa arvoi­tuk­sel­li­suu­des­saan. Voi­sim­me sanoa, että O on ihmi­sen per­soo­nal­li­suu­den ei-tie­det­ty ole­mi­nen-sinän­sä.8 

O:ta – ihmi­sen ole­mis­ta sel­lai­suu­des­saan – ei voi tie­tää. Bion tote­aa, että O:n tie­tä­mi­nen on yhtä mah­do­ton­ta kuin se, että lau­lai­si peru­noi­ta.

Bion tote­aa kate­go­ri­ses­ti, että O ei ole ais­tein havait­ta­vis­sa – kat­so­mal­la, kuun­te­le­mal­la, hais­ta­mal­la, mais­ta­mal­la…

Ter­mi­nä O haas­taa psy­koa­na­lyyt­tis­ta työ­tä teke­vän kun­nioit­ta­maan sitä tun­te­ma­ton­ta, jon­ka äärel­lä hän yhä uudel­leen on. 

Voi­si­ko O:ssa kui­ten­kin olla myös sel­lai­ses­ta ei-tie­det­tyä, jos­ta voi­si tul­la tie­det­tyä? Tämä on itse asias­sa tämän artik­ke­lin kes­kei­nen kysy­mys: jos O:ta ei voi havai­ta ais­tein eikä tie­tää, miten sen voi­si koh­da­ta?

Vas­taus­ta voi läh­teä etsi­mään eri suun­nis­ta. Esi­mer­kik­si, mitä on tie­tä­mi­nen? Mis­sä mää­rin tie­tä­mi­nen ja totuus liit­ty­vät toi­siin­sa? Tai: voim­me­ko mää­ri­tel­lä O:n niin, että kysy­mys kato­aa?

O:sta tie­dok­si muun­tau­tu­mi­sen haas­tees­ta

Edel­lä yri­tin luo­da jon­kin­lais­ta alle­go­ris­ta poh­jaa Bio­nin O‑käsitteelle. Luon­neh­din O:ta ei-tie­de­tyk­si. Täs­sä mie­les­sä se on todel­lis­ta-sinän­sä, poh­ja­ton­ta pimeyt­tä, ääre­tön­tä mer­ta, itseen­sä sul­keu­tu­nut muna, tie­to­ky­kym­me ulot­tu­mat­to­mis­sa. Täl­lai­se­na se on Kan­tin olio-sinän­sä (das Ding an sich). Tämän käsi­tyk­sen mukaan emme koh­taa todel­lis­ta-sinän­sä sel­lai­se­na kuin se ”oikeas­ti on”, vaan sel­lai­se­na kuin se meil­le näyt­täy­tyy käsi­tys­ky­kym­me rajois­sa. Mikä on tämän ”näyt­täy­ty­mi­sen” luon­ne?

O:ta kos­ke­vat luon­neh­din­nat ker­to­vat sii­tä, miten O:ta jou­tuu para­dok­saa­li­ses­ti lähes­ty­mään: O trans­sen­den­tis­sa ole­mi­ses­saan ei ”ole” ei-tie­de­tyn tai ei-tie­dos­te­tun alue, se ei ”ole” todel­lis­ta-sinän­sä, se ei ”ole” pimeys, ääre­tön meri tai muna. Mut­ta Maa­il­mas­tam­me käsin tar­jou­tuu kie­lel­li­nen mah­dol­li­suus luon­neh­tia sitä noin. Se voi näyt­tää, vai­kut­taa jon­kin­lai­sel­ta, vaik­ka ei voi tie­tää tai sanoa, mitä se ”on”.

Voi­si­ko O:ta pyr­kiä lähes­ty­mään eri­lais­ten Maa­il­maam­me sisäl­ty­vien mie­li­ku­vien kaut­ta?

Kun sanon:

”O on ihmi­sen ole­mi­nen,

sel­lai­suu­des­saan tavoit­ta­mat­to­mak­si jää­vä”

Voi­sin vain tode­ta:

”Täs­sä on Maa­il­ma­ni raja. Täs­sä on kie­le­ni raja.

Täs­sä on tie­tä­mi­se­ni raja.”

Onko puhe O:sta siis val­het­ta?

Onko ihmi­nen minul­le val­he? 

Vai tari­na? 

Unek­sun­ta­ni tulos?

On edel­leen kysyt­tä­vä: Voim­me­ko miten­kään olla yhtey­des­sä O:hon? Voim­me­ko oikeas­ti ymmär­tää ihmis­tä? Voi­ko ihmi­nen ymmär­tää itse­ään?

O:n ja Maa­il­man hämä­räs­tä suh­tees­ta

Kysyn siis edel­leen: vaik­ka O on tun­te­ma­ton, voi­si­ko sitä siis kui­ten­kin lähes­tyä? Voi­ko ihmi­sen men­taa­li­ses­ta perus­o­le­mi­ses­ta muo­dos­taa luo­tet­ta­vas­ti käsit­teel­li­siä yksi­köi­tä – aja­tuk­sia, tie­toa – Maa­il­maam­me? Mal­lin­taa sitä, (re)produsoida, (re)presentoida, figu­roi­da sitä?

Todel­li­sen-sinän­sä ymmär­tä­mi­seen on pyrit­ty jo pit­kään, niin kuin myös tämän kir­joi­tuk­sen alun myto­lo­giat todis­ta­vat. Samaan pyr­kii myös tie­de ais­ti­ha­vain­toi­hin nojau­tuen ja omia meto­de­jaan sovel­taen. Bio­nin mukaan psy­koa­na­lyyt­ti­nen O:n lähes­ty­mi­nen ei kui­ten­kaan nojau­du ais­ti­ha­vain­toi­hin. Onko psy­koa­na­lyy­si kui­ten­kin tie­teel­li­nen vai ehkä jokin muu – ehkä tai­teel­li­nen – meto­di tavoi­tel­la O:ta?9 

Jos tie­de on onnis­tu­nut omis­sa pyr­ki­myk­sis­sään jota­kuin­kin uskot­ta­vas­ti, ehkä sii­hen kyke­nee myös psy­koa­na­lyyt­ti­nen ymmär­tä­mi­nen O:ta kos­ke­vis­sa pyr­ki­myk­sis­sään? Emme ehkä ole aivan voi­mat­to­mia O:n edes­sä – onhan mah­dol­lis­ta keit­tää, kuo­ria ja syö­dä peru­noi­ta, vaik­ka emme voi­kaan nii­tä lau­laa?

Kui­ten­kin:

Van­hat vii­saat sanoi­vat

Älä ereh­dy luu­le­maan

kuu­ta osoit­ta­vaa sor­mea kuuk­si.

Jokai­sel­la on oma ole­mi­sen­sa. Minun O:ni on ole­mi­se­ni sel­lai­suu­des­saan. Tut­kies­sa­ni tuo­ta todel­lis­ta itseä­ni…

Olen kuin nor­sua tut­ki­vat

sokeat mie­het. 

Tun­nus­te­len kär­sää

tun­nus­te­len jal­kaa

tun­nus­te­len kor­van­leh­teä. 

Olen käär­me­mäi­nen, 

pyl­väs­mäi­nen

leh­ti­mäi­nen.

Sitä­kö olen?

Sekö on totuus?

Onko jokin vai­ku­tel­ma nor­sus­ta oikea tai vää­rä? Vas­taa­vas­ti: voim­me­ko kos­kaan tie­tää, onko käsi­tyk­sem­me O:sta – toi­sen tai omas­ta ei-tie­de­tys­tä ole­mi­ses­ta – oikea? Voi­ko täl­lais­ta edes kysyä?

Val­heen, vää­rän vai­ku­tel­man tai ymmär­tä­mät­tö­myy­den mah­dol­li­suu­des­ta on kyse eri­tyi­ses­ti, jos trans­for­maa­tion luon­ne O:sta Maa­il­maan on tun­te­ma­ton. Sik­si eri­tyi­sen tär­ke­ää on tut­kia sitä.

Sivu­hyp­py tie­tä­mi­sen ja totuu­den filo­so­fi­aan

Tie­to. Perin­tei­ses­ti tie­to on mää­ri­tel­ty seu­raa­vas­ti: tie­to = tosi + oikeu­tet­tu usko­mus. Vai­kut­taa jär­ke­väl­tä. Ongel­mia kui­ten­kin ilme­nee nopeas­ti.

Totuus. Tavan­omai­sin­ta käsi­tys­tä totuu­des­ta kut­su­taan totuu­den kor­res­pon­dens­si­teo­riak­si. Sii­nä totuus ymmär­re­tään vas­taa­vuu­te­na väi­te­lauseen mer­ki­tyk­se­nään ilmai­se­man asian­ti­lan ja puhee­na ole­van asian­ti­lan välil­lä. Niin­pä lause ”Mir­ri-kis­sa käve­lee katol­la” on tosi, jos Mir­ri todel­la­kin käve­lee katol­la. Mut­ta mis­tä tie­däm­me, että on todel­la ole­mas­sa Mir­ri, joka vie­lä­pä käve­lee katol­la? Emme voi sanoa, että tuo lause on tot­ta, jos emme jo ole ikään kuin päät­tä­neet, että Maa­il­mas­sam­me on ole­mas­sa Mir­ri, kat­to ja käve­le­mi­nen ja että ne yhdis­ty­vät lauseen kuvaa­mal­la taval­la täs­sä Maa­il­mas­sa. Totuu­den kor­res­pon­dens­si­teo­ria liit­tyy näin Maa­il­maan jo jäsen­ty­nei­den asian­ti­lo­jen tie­tä­mi­seen ja ei-tie­tä­mi­seen. Suh­tees­sa O:hon meil­lä ei mää­ri­tel­män mukaan ole täl­lais­ta mah­dol­li­suut­ta.10 

Pitää olla ver­tai­lu­koh­de, jos halu­aa ver­ra­ta.

Ongel­ma on siis tämä. Jos ver­tai­lu­koh­de on O, joka ei ole mei­dän havait­ta­vis­sam­me, miten sii­hen voi mitään ver­ra­ta? Jos siis väi­tän jotain O:sta, en voi tar­kis­taa väit­tee­ni totuut­ta (totuu­den kor­res­pon­dens­si­teo­rian tar­koit­ta­mas­sa mie­les­sä) ver­taa­mal­la sanot­tua O:hon.

Oikeu­tet­tu usko­mus. Ongel­mia ilmaan­tuu lisää, kun pitäi­si mää­ri­tel­lä tie­don toi­nen mää­rää­vä teki­jä, eli se, mitä ovat usko­mus ja sen oikeu­tus (perus­tel­ta­vuus). Mil­lai­nen on oikeu­tet­tu usko­mus ja miten se ero­aa muis­ta usko­muk­sis­ta? Perus­tuu­ko se uskoon, että havait­se­mi­nen on ongel­ma­ton­ta, vai nojau­dum­me­ko jon­kin­lai­seen ”sisäi­seen” vai­ku­tel­maan vai mihin? Vai­kea kysy­mys. Descar­tes tuli sii­hen tulok­seen, että kyke­nem­me muo­dos­ta­maan tosia ideoi­ta ulko­maa­il­mas­ta vain Juma­lan armos­ta, kos­ka Hän hyvyy­des­sään sal­lii sen meil­le. Täs­sä jou­du­taan uskon alu­eel­le. Miten sit­ten sil­loin, kun pitäi­si muo­dos­taa tosi ja oikeu­tet­tu usko­mus toi­sen ihmi­sen mie­les­tä, joka jo ilmai­su­na viit­taa san­gen abstrak­tiin ilmi­öön?

Tie­to­teo­rian vai­keas­ti vas­tat­ta­viin perus­ky­sy­myk­siin on yri­tet­ty löy­tää monia rat­kai­su­ja. Koko läh­tö­ase­tel­mas­ta on myös joil­tain osin pyrit­ty eroon. Esi­mer­kik­si Hei­deg­ger uran­sa alku­puo­lel­la ja Witt­gens­tein myö­häi­sem­mäs­sä filo­so­fias­saan pää­tyi­vät, ilmei­ses­ti toi­sis­taan tie­tä­mät­tä, kes­ke­nään hyvin saman­kal­tai­siin joh­to­pää­tök­siin. Hei­dän ajat­te­lus­saan kes­kei­sek­si nousee – Hei­deg­ge­ril­la ole­mi­seen yleen­sä ja Witt­gens­tei­nil­la kie­lel­li­syy­teen ja elä­män­ta­paan liit­ty­vä – tilan­ne­koh­tai­nen ymmär­rys, eli se, miten jokin yksi­tyis­koh­ta aset­tuu laa­jem­paan koko­nai­suu­teen. Tämä laa­jem­pi koko­nai­suus mää­rit­tää siis sen, mil­lai­sen mer­ki­tyk­sen kysees­sä ole­va asia tai ilmai­su saa.11

Vas­taa­vas­ti ame­rik­ka­lai­sen prag­ma­tis­min perin­tees­tä (James, Peirce, Dewey) pon­nis­ta­va Ric­hard Ror­ty näyt­tää kor­vaa­van meta­fyy­si­sen totuu­den käsit­teen kon­teks­tu­aa­li­ses­ti mää­räy­ty­vän tavoit­teen ideal­la: on kysyt­tä­vä, mikä on jär­ke­vin­tä kysees­sä ole­van tavoit­teen saa­vut­ta­mi­ses­sa. Näin aja­tel­len tie­to oli­si oikeu­tet­tu usko­mus, ja sen oikeu­tus mää­räy­tyi­si suh­tees­sa ase­tet­tuun tavoit­tee­seen.12 

Totuu­den ja tie­tä­mi­sen haas­tees­ta psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa työs­sä

O:n käsit­teel­le nojau­tu­vas­sa psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa ajat­te­lus­sa emme voi nojau­tua totuu­den kor­res­pon­dens­si­teo­ri­aan. Syy tähän on edel­lä mai­nit­tu ylei­sem­pi kor­res­pon­dens­si­teo­ri­aan liit­ty­vä ongel­ma. Ei ole mitään, mihin O:ta kos­ke­vaa lauset­ta voi­si jär­ke­väs­ti ver­ra­ta. On vain tuo kuvit­teel­li­nen pro­to­men­taa­li­seen ja somaat­ti­seen sulau­tu­va alku­me­ri, joka sel­lai­suu­des­saan jää mei­dän ulot­tu­mat­to­miin.

Kui­ten­kin uskom­me ja toi­vom­me, että se, mitä sanom­me ikään kuin O:sta (ihmi­sen itseen­sä sul­keu­tu­vis­ta per­soo­nal­li­suu­den perus­teis­ta), on tai voi­si olla perus­tel­tua ja uskot­ta­vaa.

Tämä aset­taa psy­koa­na­lyy­ti­kon ja psy­ko­te­ra­peu­tin mie­len­kiin­toi­seen ase­maan. Mikä on hänen roo­lin­sa, funk­tion­sa, psy­ko­te­ra­peut­ti­ses­sa työs­sä, jos se ymmär­re­tään – kuten Bion ajat­te­li – O:n, ihmi­sen men­taa­li­sen ole­mis­ta­van, totuu­del­li­se­na hah­mot­ta­mi­se­na? Ja jos – kuten Bion tote­aa – totuus on mie­lel­le vah­vis­ta­vaa ja tar­peel­lis­ta ravin­toa sii­nä mis­sä ruo­ka ruu­miil­le. Ja jos psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa tera­pias­sa sik­si pyri­tään totuu­den äärel­le?

Mei­dän on ymmär­ret­tä­vä totuus joten­kin – mut­ta ei sen tavan­omai­sim­mis­sa muo­dois­sa.

Bion viit­taa luot­ta­muk­seen (engl. faith) ylei­se­nä tie­teen käsit­tee­nä – täs­sä tapauk­ses­sa sisäi­se­nä vakuut­tu­nei­suu­te­na sii­tä, että O:hon voi olla jon­kin­lai­ses­sa yhtey­des­sä psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa koh­taa­mi­ses­sa. Descar­te­sin ohel­la myös Bion siis pää­tyy luot­ta­muk­seen, uskoon, tämän kipe­rän kysy­myk­sen äärel­lä. Bio­nin tuo­tan­to on kes­kei­sil­tä osin pyr­ki­mys­tä var­mis­taa O:n ymmär­tä­mi­sen mah­dol­li­suus. Tähän hän pyr­kii vah­vis­ta­mal­la psy­koa­na­lyyt­ti­sen mene­tel­män teo­reet­tis­ta poh­jaa.13 

Bion jou­tui elä­mään saman para­dok­sin kans­sa kuin muut­kin tut­ki­jat (ja hän oli sii­tä hyvin tie­toi­nen): myön­tä­mään, että peri­aat­tees­sa emme voi tie­tää totuut­ta – ja samal­la kui­ten­kin intui­tii­vi­ses­ti usko­maan, että voim­me käy­tän­nös­sä tie­tää. Pääs­täk­seen pois ongel­mas­ta tut­ki­jat kai yleen­sä pai­not­ta­vat jäl­kim­mäis­tä vaih­toeh­toa. Filo­so­fit eivät kui­ten­kaan ole voi­neet todis­taa hei­dän usko­aan oikeak­si, vaik­ka ovat kovas­ti halun­neet ja yrit­tä­neet.14 

Toi­nen O‑käsitteeseen liit­ty­vä haas­te on se, ettem­me Bio­nin mukaan voi nojau­tua ais­ti­ha­vain­toi­hin tavoi­tel­les­sam­me toi­sen per­soo­nal­li­suu­den kät­ket­ty­jä puo­lia. Mie­len sisäl­tö­jen tavoit­ta­mi­nen vaa­tii eri­lais­ta lähes­ty­mis­ta­paa kuin esi­mer­kik­si kiven tai solun tut­ki­mi­nen. 

Samak­si tule­mi­sen tie­de: at-one-ment ja beco­ming O

Miten täs­sä filo­so­fi­ses­ti eri­tyi­sen häm­men­tä­väs­sä tilan­tees­sa pitäi­si sit­ten suh­tau­tua psy­koa­na­lyyt­ti­seen tie­toon? Luu­len­pa, että tämä oli Bio­nin ehkä poh­jim­mai­sin mie­tin­nän koh­de. Eli se, mis­sä mää­rin voi­daan sanoa, että psy­koa­na­lyyt­ti­seen mene­tel­mään perus­tu­va väitelause/tulkinta/hypoteesi/vaikutelma/kokemus on tie­toa, siis yhtä kuin tosi ja oikeu­tet­tu usko­mus? – Vai oli­si­ko läh­det­tä­vä etsi­mään vas­taus­ta jol­tain toi­sel­ta suun­nal­ta, kuten Hei­deg­ge­rin, Witt­gens­tei­nin tai Ror­tyn filo­so­fiois­ta, jot­ka kaik­ki suh­tau­tu­vat kriit­ti­ses­ti perin­tei­seen filo­so­fi­seen meto­diin, eri­tyi­ses­ti meta­fy­siik­kaan15?

Luu­len, että Bion oli ajan ja pai­kan hen­gen mukai­ses­ti ja lää­kä­ri­kou­lu­tuk­seen­sa perus­tuen läh­tö­koh­tai­ses­ti lähel­lä klas­sis­ta brit­ti­läis­tä empi­ris­miä ja luon­non­tie­teel­lis­tä lähes­ty­mis­ta­paa. Hän siis kui­ten­kin tote­aa, että psy­koa­na­lyyt­ti­nen tut­ki­mus ei perus­tu ais­ti­muk­sel­li­suu­teen – toi­sin kuin luon­non­tie­teet. Tämä ei kui­ten­kaan ole psy­koa­na­lyy­sin vaan tie­teen ongel­ma, Bion jat­kaa uhmak­kaas­ti. Hän vaa­tii laa­jen­nus­ta tie­de-käsi­tyk­seen ja siis näkee vält­tä­mät­tö­mäk­si laa­jen­taa tie­teel­lis­tä kat­san­to­kan­taa luon­non­tie­teel­li­siä läh­tö­koh­tia ava­ram­mik­si. (Ks. Bion 1970, 88–89.)

Bion (mp.) nojau­tuu Pla­to­nin teo­ri­aan ikui­sis­ta muo­dois­ta ‒ sen mukaan mei­dän koh­taa­mam­me maa­il­ma ilmen­tää vain vaja­vai­ses­ti noi­ta ikui­sia muo­to­ja ‒ ja vas­taa­vaan kris­til­li­seen dog­maan. Hän olet­taa vas­taa­van­lai­sen uni­ver­saa­lin laa­dun (engl. uni­ver­sal qua­li­ty) sel­lai­sil­le ilmiöil­le kuin pel­ko, paniik­ki, rak­kaus ja ahdis­tus. Näin ne perus­o­le­muk­sel­taan edus­ta­vat O:ta.

Psyyk­kis­ten ”ikuis­ten muo­to­jen” tut­ki­mi­seen tar­vi­taan siis Bio­nin mukaan laa­jen­net­tu tie­de­kä­si­tys. Se on tie­de, joka ei koh­dis­tu ais­ti-infor­maa­tioon (kuten havait­tuun hen­gi­tys­ti­hey­teen, kivun ilmai­sui­hin, tun­toon jne.) vaan joka on a science of at-one-ment. Tähän liit­tyy ilmaus beco­ming O (O:ksi tule­mi­nen): psy­koa­na­lyyt­ti­seen koh­taa­mi­seen poh­jau­tu­vaa tut­ki­mus­ta har­joit­ta­vas­sa on tapah­dut­ta­va todel­li­nen ole­mi­sen muu­tos – joka ei ole tie­tä­mi­seen vaan siis ole­mi­seen liit­ty­vää – ja jol­le psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ti työs­ken­te­le­vän tul­kin­ta perus­tuu. Eli Bion ilmei­ses­ti olet­ti, että psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ti työs­ken­te­le­vän pitää elää, olla poti­laan pel­ko, paniik­ki, rak­kaus tai ahdis­tus, ennen kuin hän on saa­vut­ta­nut asian yti­men.16 

Tut­ki­mus­työs­sä (jon­ka kri­tee­rei­hin Bion pyr­ki) on yleen­sä kak­si meto­dis­ta haas­tet­ta: tut­ki­musai­neis­ton (datan) han­kin­taan liit­ty­vä ja sen ana­ly­soin­tiin liit­ty­vä. Bio­nin O‑pohdiskelu kos­kee datan han­kin­nan meto­diik­kaa: miten tavoi­tam­me sen ”raa­ka­da­tan”, joka on oleel­lis­ta psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa ja jol­le sen tul­kin­ta perus­tuu? Ilman sitä tul­kin­tam­me rajoit­tuu ais­ti­ha­vain­nois­sa ilme­ne­vään dataan, joka ei Bio­nil­le ole perus­ta­vaa laa­tua ole­vaa dataa psy­koa­na­lyy­sin kan­nal­ta.

Bion poh­tii sik­si mys­ti­koi­den­kin pyr­ki­myk­siä tavoit­taa trans­sen­dent­ti, siis tie­tä­mis­ky­kym­me ulko­puo­lel­le jää­vä. Civi­ta­re­se (2008, 1129) miet­tii Bio­nin innoit­ta­ma­na: jot­ta pää­si­si yhtey­teen O:n kans­sa, pitäi­si­kö anni­hi­loi­da oma sub­jek­tius, mikä ehkä voi­si tapah­tua ”mys­ti­ses­sä yksey­des­sä” (unio mys­tica)? 

Onko mys­ti­kon meto­di ainoa meto­di psy­koa­na­lyy­ti­kol­le? Vai:

Unes­sa­ko luon O:sta Maa­il­maa­ni?

Mie­li­ku­vie­ni Maa­il­maa?

Käsi­tys­tä­ni ihmi­ses­tä?

Jot­ta ole­mi­sel­la oli­si mer­ki­tys?

Halus­ta tie­tää, K‑linkki

Tie­tä­mi­sen pyr­ki­mys, tie­tä­mi­sen halu – tar­ve olla tilas­sa, jos­sa pyri­tään tie­tä­mi­seen – siis erään­lai­nen tie­tä­mi­sen viet­ti, on Bio­nin teo­rian yksi tär­keä käsi­te. Bion viit­taa tähän ter­mil­lä K‑linkki. Se on ole­mis­ta tie­toa tavoit­te­le­vas­sa tilas­sa. K‑linkki on Bio­nil­le tun­neyh­teys. Sen ohel­la Bion hah­mot­taa myös rak­kau­del­li­suu­den (L) ja vihan (H) tun­neyh­tey­det.17 Bion olet­taa, että psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa tar­vi­taan nime­no­maan K‑linkkiä.

Jos suh­de O:hon on psy­koa­na­lyyt­tis­ta datan han­kin­taa (ana­lyy­si), on sen ymmär­tä­mi­nen osa­na Maa­il­maa datan tul­kit­se­mis­ta (syn­tee­si). K‑linkki on se asen­ne, tun­neyh­teys, pyr­ki­mys, jol­le tämä pro­ses­si perus­tuu.

Tie­tä­mi­seen pyr­ki­mi­nen edel­lyt­tää pois­sao­lon herät­tä­män psyyk­ki­sen kivun hyväk­sy­mis­tä (siis erään­lais­ta maso­kis­mia). Aina sitä ei kes­tä. Olem­me näin luon­tai­ses­ti tai­pu­vai­sia psy­koot­ti­suu­teen: tie­tä­mi­sen raken­tei­den ja sil­loin myös käsit­teel­li­sen ajat­te­lun – siis Maa­il­man ja siel­lä kul­jes­ke­lun – defen­sii­vi­seen mani­pu­loin­tiin tai hajot­ta­mi­seen, mikä voi tuot­taa jopa lois­ta­van kaik­ki­tie­tä­vyy­den koke­muk­sen, vaik­ka kyse oli­si­kin illuusios­ta18. Kun tana­kas­ti hauk­kaam­me tie­don puun kir­pe­ää ome­naa, vaih­dam­me psy­koo­sin maso­kis­miin – kaik­ki­tie­tä­vyy­den tie­tä­mät­tö­myy­teen. Luo­pues­sam­me Para­tii­sis­ta saam­me K‑tunneyhteyden myö­tä vähi­tel­len Maa­il­man ja aja­tuk­set kor­vauk­sek­si ja pako­pai­kak­si.

Oras­ta­va tie­tä­mi­nen toi­saal­ta hel­pot­taa pois­sao­lon tus­kaa ja luo hal­lin­nan tun­net­ta. Tie­don vähit­täi­nen kas­vu – eli Maa­il­man jat­ku­va kutou­tu­mi­nen – on näin mie­li­pa­han ja mie­li­hy­vän vuo­rot­te­lua. Tämä kos­kee ilmei­ses­ti kaik­kea aitoa luo­vuut­ta. Myös psy­koa­na­lyyt­ti­seen tera­pi­aan kuu­luu tiet­ty altis­tu­mi­nen ahdis­tuk­sel­le – ja tämä kos­kee molem­pia osa­puo­lia.

Maa­il­ma perus­tuu äidin huo­len­pi­don sie­de­tyl­le het­kel­li­sel­le pois­sao­lol­le, puut­teen koke­muk­sel­le. Maa­il­ma raken­tuu näin negaa­tiol­le. Todel­li­nen-sinän­sä ja O ovat Maa­il­mas­ta pois­sa ole­mis­ta. K‑linkin myö­tä Maa­il­ma aja­tuk­si­neen on tur­va tuo­ta totaa­lis­ta negaa­tio­ta vas­taan.19

* * *

Näin olem­me pääs­seet kir­joi­tuk­se­ni ensim­mäi­sen ja toi­sen luvun lop­puun. Niis­sä olen miet­ti­nyt Bio­nin aja­tus­ten ins­pi­roi­ma­na, mil­lai­sen asian kans­sa ehkä olem­me poh­jim­mil­taan teke­mi­sis­sä psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa työs­ken­te­lys­sä. Kes­kei­sek­si nousee O:n käsi­te ais­ti­ha­vain­non ja sii­tä seu­raa­van tie­tä­mi­sen ulko­puo­lel­le sul­keu­tu­va­na ole­mi­se­na. Olen myös miet­ti­nyt, miten tuo­ta O‑olemista voi­si kui­ten­kin lähes­tyä. Vih­ja­sin yllä, löy­tyi­si­kö unis­ta jon­kin­lai­nen seli­tys­poh­ja psy­koa­na­lyyt­ti­sel­le koh­taa­mi­sel­le, jota Bion kuvaa käsit­teil­lä at-one-ment ja beco­ming O. Seu­raa­vak­si tar­ken­nan tätä aja­tus­ta ja lähes­tyn muu­ten­kin psy­koa­na­lyyt­ti­sen toi­min­nan käy­tän­nön­lä­hei­sem­piä kysy­myk­siä edel­lä puhee­na olleen valos­sa.

OSA 3: POIESIS JA UNEKSUNTA

Ääret­tö­mien maa­il­mo­jen ran­nal­la lap­set koh­taa­vat. 

Rabin­dra­nath Tago­re (1861–1941)20  

Tun­teet ovat sikä­li har­vi­nai­nen ilmiö,

että ana­lyy­ti­kol­la on ylel­li­nen mah­dol­li­suus 

suh­tau­tua nii­hin tosi­asioi­na.

Wil­fred R. Bion (1976)21  

Uni, emoo­tio, aja­tus

Siir­ryn nyt Bio­nin ajat­te­lun tul­kit­se­mi­ses­ta poh­din­taan, joka raken­tuu edel­lä esi­te­tyl­le. Hyö­dyn­nän samal­la joi­tain ideoi­ta, joi­ta Bio­nin ajat­te­lun poh­jal­ta Ita­lias­sa ovat kehit­tä­neet muun muas­sa Anto­nio Fer­ro ja Giusep­pe Civi­ta­re­se. Vas­taa­vaa ajat­te­lua edus­taa myös Tho­mas Ogden.

Uni on ilmei­ses­ti alku­pe­räi­nen luo­va tapa kutoa Maa­il­maa itsel­leen. Näin aina­kin täs­sä ole­tan. Tämä tar­koit­tai­si sitä, että on syy­tä suh­tau­tua vaka­vas­ti uniin. En kui­ten­kaan tar­koi­ta sitä, että unet oli­si­vat esi­mer­kik­si ennus­tuk­sia tai val­mii­ta totuuk­sia. Unet joh­dat­ta­vat ei-vie­lä-tie­dos­tet­tu­jen emoo­tioi­den äärel­le. Unis­sa O:n raja hape­roi­tuu ja olem­me ilmei­ses­ti arki­ko­ke­mus­ta lähem­pä­nä myös tun­tei­den pro­to­men­taa­lis­ta, somaat­tis­ta läh­det­tä.

Unen myö­tä lähes­tyn

tun­tei­den syvää mer­ta

Sen tuok­su, hen­käys, suo­la

rajuus, vii­leys

kos­ket­taa sul­jet­tu­ja sil­miä­ni

Ja val­taa ole­mi­se­ni. 

Jot­ta ymmär­täi­si asian laa­ja­kan­toi­suu­den, on muis­tet­ta­va, että Bion olet­ti mei­dän näke­vän unta myös val­veil­la, vaik­ka emme sitä vält­tä­mät­tä huo­maa. Kos­ka emme yleen­sä nuku psy­ko­te­ra­pias­sa, psy­koa­na­lyyt­ti­sen koh­taa­mi­sen kan­nal­ta on kes­keis­tä myös se, mil­lai­nen on suh­teem­me val­ve­ti­las­sa koke­miim­me uniin.

Sukel­tai­sin­ko Ilmat­ta­re­na alku­me­reen?

Palat­tua­ni ran­nal­le

vai­ke­ni­sin­ko 

jot­ten valeh­te­li­si koke­mas­ta­ni?

Ehkä kysyi­sin:

Sukel­sin­ko… vai unek­sin­ko sit­ten­kin?

Ehkä vas­tai­sin:

Uni on sukel­lus, sukel­lus uni.

Ole­tan, että tapah­tu­ma­na at-one-mentbeco­ming O – ilmen­tää tun­te­muk­sia, jot­ka ovat O:n huo­koi­sel­ta raja-alu­eel­ta sub­jek­ti­vi­soi­tu­vaa infor­maa­tio­ta.

Ole­mi­nen luo tun­teen

Ja tun­ne tun­ti­jan

tul­lak­seen tun­ne­tuk­si.

Tun­ti­ja unek­suu

tun­tees­ta unen.

Uni tari­noi

Mitä on

olla ole­va.

Unen tari­na kät­kee aja­tuk­sen

Ja tuo aja­tus luo ajat­te­li­jan

tul­lak­seen aja­tel­luk­si.

Kun aja­tus sulau­tuu

Ole­mi­seen

Se muut­taa ole­mis­ta.

Ole­tan siis, että mah­dol­li­sim­man väli­tön­tä O‑olemista ilmen­tä­vät, vie­lä ei-tie­dos­te­tut (proto)emootiot kurot­tau­tu­vat tie­tyn­lai­suu­des­saan jo Maa­il­maa koh­ti: joku tun­tee jotain, joka poh­jim­mil­taan lie­nee somaat­tis­ta tie­tyn­lai­suut­ta. Tämä voi saa­da ilmai­sun­sa uni­ku­va­na.

Unet pyr­ki­vät ilmen­tä­mään ole­mi­sen tie­tyn­lai­suut­ta. Ne kuto­vat sii­tä visioi­ta, kuvia, tari­noi­ta, koke­muk­sia – ja näin tuo­vat sitä koh­ti ajat­te­lua ja tie­toi­suut­ta.

Uni on alle­go­ria. Sen avaa­mi­seen aja­tuk­sek­si tar­vi­taan tul­kit­si­ja, joka ajat­te­lee unen tie­dos­te­tuk­si tul­kin­nak­si, aja­tuk­sek­si. Jos aja­tuk­ses­ta tulee osa elet­tyä ole­mis­ta (sen sijaan että se rajoit­tui­si teo­reet­ti­sek­si tie­dok­si), sen vai­ku­tus ylit­tää Maa­il­man rajat, jol­loin muu­tos laa­jem­mas­sa O‑olemisessa voi tapah­tua. 

Myös yhtei­nen vii­pyi­le­mi­nen unen mai­se­mis­sa, O:n lähei­syy­des­sä, voi vai­kut­taa O:hon. Emme täl­löin puhu uneen kät­key­ty­väs­tä aja­tuk­ses­ta, mut­ta kui­ten­kin sii­tä puhum­me – epä­suo­ras­ti, kät­ke­tys­ti – niin kuin unet puhu­vat.

Voim­me siis tera­peut­tei­na pyr­kiä sijoit­ta­maan koe­tun psy­koa­na­lyyt­ti­seen teo­reet­ti­seen vii­te­ke­hyk­seen (ope­roi­da Maa­il­mas­sa). Tai voim­me pysy­tel­lä O:n lähei­syy­des­sä ja näin jat­kaa (valve)unta kutoen lisä­ulot­tu­vuuk­sia yhdes­sä unen toi­sen näki­jän tai tera­pia­ryh­män kans­sa. Näin (valve)unista tulee yhtei­nen psy­koa­na­lyyt­ti­nen val­veu­ni ‒ yhteis­tä unek­sun­taa22.

Yhtei­nen psy­koa­na­lyyt­ti­nen val­veu­ni ilme­nee unek­sut­tui­na elei­nä, tun­tei­na, aja­tuk­si­na, mie­li­ku­vi­na, tari­noi­na, ounas­te­lu­na. Eri­lais­ten koke­mus­ten mukaan voi­daan koh­da­ta visu­aa­li­sia, audi­tii­vi­sia tai tak­tii­li­sia ”kuvia”, ”figuu­re­ja”, repre­sen­taa­tioi­ta; impuls­se­ja käyt­täy­tyä ehkä yllät­tä­vil­lä­kin tavoil­la; jos­kus vaik­ka­pa mer­ki­tyk­sen puu­tet­ta tai ajan pysäh­ty­mis­tä.23 Täs­sä mie­les­sä psy­koa­na­lyyt­ti­nen koh­taa­mi­nen on yhtei­nen val­veu­ni – se, mitä on yhtei­ses­ti tuo­tet­tu psy­koa­na­lyyt­ti­seen unek­sun­nan tilaan ja aikaan. Sik­si ita­lia­lai­set kol­le­gat neu­vo­vat kysy­mään: mitä täs­tä ajat­te­li­sin une­na? Mitä tämä uni pyr­kii ker­to­maan?

Poeet­ti­nen

Jos sanon: 

Yksi­näi­nen korp­pi len­tää tum­mu­vas­sa illas­sa.

ker­ron koke­muk­sen. Mut­ta kuin­ka pal­jon samal­la jätän sano­mat­ta tuos­ta ole­mi­sen koke­muk­ses­ta?

O‑nko kesä vai tal­vi?

O‑lenko met­säs­sä, pel­lol­la vai mis­sä?

O‑nko tai­vas pil­ves­sä vai kir­kas?

O‑nko ehkä mui­ta lin­tu­ja liik­keel­lä?

O‑lenko yksin vai o‑nko mui­ta­kin pai­kal­la?

O‑lenko surul­li­nen, iloi­nen vai mil­lä mie­lel­lä? 

Lausees­sa käsit­teel­lis­tyy ole­mi­sen eri­tyi­syy­des­tä kapea sii­vu; tilan­tee­seen kuu­luu enem­män kuin on sanot­tu. Lauset­ta ympä­röi ei-tie­det­ty, ei-tie­dos­tet­tu, syvien ja tum­mien vesien ääret­tö­myys. 

Lauseen ympä­ril­lä on kuva­tun lisäk­si erään­lai­nen mer­ki­tyk­sel­li­nen välia­lue. Kut­sun sitä kie­len poeet­ti­sek­si ulot­tu­vuu­dek­si. Korp­pi­lause – luet­taes­sa se poeet­ti­se­na ilmai­su­na – voi­si ehkä herät­tää aja­tuk­sen yksi­näi­syy­des­tä ja kai­puus­ta, ker­toa van­he­ne­mi­ses­ta tai vaik­ka­pa asso­sioi­tua elä­mäs­sä sel­viy­ty­mi­seen. Lause sisäl­tää enem­män kuin ekspli­siit­ti­ses­ti palas­tel­lun: lause kajas­te­lee kät­ket­tyä mer­ki­tys­po­ten­ti­aa­lia.

Jot­ta voi­sin lähes­tyä korp­pi­lausee­seen kät­key­ty­vää poeet­tis­ta poten­ti­aa­lia, minun pitää aset­tau­tua lauseen tar­joa­maan ava­ram­paan dia­lo­gi­suu­teen, asen­noi­tua poeet­ti­ses­ti.

Lauseen poeet­ti­nen sisäl­tö ei avau­du sano­jen perus­mer­ki­tys­ten ymmär­tä­mi­sel­lä. On avau­dut­ta­va sen laa­jem­mal­le sätei­lyl­le. On hyväk­syt­tä­vä poeet­ti­nen, luo­va asen­ne. Näin lauseel­le ava­taan mah­dol­li­suus laa­jem­paan mer­ki­tyk­sel­li­syy­teen.

Poi­eet­ti­nen

Myös O:n ja Maa­il­man raja-aluet­ta näyt­täi­si reu­nus­ta­van kät­ke­tyn mer­ki­tys­po­ten­ti­aa­lin var­joi­sa vyö­hy­ke ennen yön pimeyt­tä. Muka­na on päi­vän ja yön ohel­la illan hämä­rä ja aamun saras­tus. Kut­sun tätä poi­eet­ti­sek­si alu­eek­si.24 

O:n var­joi­san poi­eet­ti­sen vyö­hyk­keen idea on yleis­tys kie­len poeet­ti­ses­ta mer­ki­ty­su­lot­tu­vuu­des­ta. Poeet­ti­nen sätei­lee poi­eet­tis­ta.

Poi­eet­ti­nen kut­suu aavis­te­le­maan, se herät­tää intui­tion ja ymmär­rys­tä tavoit­te­le­van kysy­mi­sen.

Ole­tan, että tuol­ta aamun saras­tuk­sen ja illan hämä­rän poi­eet­ti­sel­ta alu­eel­ta löy­tyy kai­ken­lais­ta psy­ko­te­ra­peut­tia ja ‑ana­lyy­tik­koa kiin­nos­ta­vaa: tun­ti­jaa etsi­viä tun­tei­ta, esi­tie­det­tyä, esi­tie­dos­tet­tua, loh­kot­tua ja pro­ji­soi­tua tai tor­jut­tua mie­lel­lis­tä tai mie­leen pyr­ki­vää. Ogden on tar­jon­nut aja­tuk­sen ei-unek­si­tuis­ta unis­ta, kes­ken jää­neis­tä itkuis­ta ja yöl­li­ses­tä ter­ro­ris­ta (engl. undreamt dreams / inter­rup­ted cries / night ter­rors), joi­ta asian­omai­nen ei kyke­ne koh­taa­maan. Bion on myös spe­ku­loi­nut, voi­si­ko jopa aikui­ses­sa vai­kut­taa jokin sel­lai­nen, jon­ka sikiö­nä on ehkä omal­la taval­laan koke­nut ja jota ei voi tavoit­taa kie­les­sä – (sub-)thalamic fear.

Poi­eet­ti­sel­la alu­eel­la ope­roi­vat myös unet. Unet ovat öisen mie­lem­me runout­ta. Kes­ken jää­net unet ovat kat­ken­nei­ta runo­ja, jot­ka halua­vat ehey­tyä.

Jos ajat­te­lem­me (Anto­nio Fer­ron ja kump­pa­nien tavoin) psy­koa­na­lyyt­ti­sen koh­taa­mi­sen inter­sub­jek­tii­vis­ten val­veu­nien näyt­tä­mök­si, kaik­kea koh­taa­mi­ses­sa ilme­ne­vää voi lähes­tyä uni­vies­tei­nä poi­eet­ti­sel­ta aamun saras­tuk­sen ja illan hämä­rän alu­eel­ta.

Myös musiik­ki ope­roi poi­eet­ti­sel­la alu­eel­la. Musiik­ki on lähes täy­del­li­ses­ti impli­siit­tis­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Jos lähes väis­tä­mät­tä kuu­lem­me Fin­lan­dias­sa Suo­men voi­tok­kaan itse­näi­syys­tais­te­lun, olem­me kuul­leet unen. Tans­si­kin voi olla usein musii­kin myö­tä koet­tu sana­ton, liik­kei­nä ilme­ne­vä uni. Poi­eet­ti­sia ovat myös muut tai­teet, kun ne ope­roi­vat täs­sä ääret­tö­män ula­pan hämä­räs­sä vuo­ro­ve­des­sä.

Bio­nil­la on haus­ka poh­din­ta, jos­sa hän hah­mot­te­lee erään­lais­ta ”tun­tei­den mate­ma­tiik­kaa”. Hän poh­tii, mil­lai­sia ute­liai­suut­ta tai tor­jun­taa herät­tä­viä tun­ne­vies­te­jä (siis poi­eet­ti­sia mer­ki­tyk­siä) voi­si liit­tyä seu­ra­van­kal­tai­siin nume­raa­li­siin ilmai­sui­hin: ”Suu­rin osa ihmi­sis­tä… Tuhan­net (mil­joo­nat) eri puo­lil­la maa­il­maa… Nel­jä tai vii­si ihmis­tä… He odot­ti­vat viik­ko­ja (kuu­kausia, vuo­sia)…” (Bion 1970, 90).

Poeet­ti­sen ja poi­eet­ti­sen logiik­ka on eri­lais­ta kuin esi­mer­kik­si asia­teks­tis­sä. Ajat­te­le vaik­ka runon syn­tak­tis­ta val­lat­to­muut­ta tai sitä, miten unis­sa tapah­tu­mat voi­vat ede­tä! Tai miten kie­li voi ker­toa – yleen­sä emo­tio­naa­li­sem­mas­ta tai muu­ten koke­mus­lä­hei­sem­mäs­tä – kuin se mis­tä se pin­ta­ta­sol­la puhuu. Po(i)eettiselle omi­nais­ta on ryt­mi, lii­ke, rik­kaus ja radi­kaa­li vapaus. Ne tih­ku­vat O:n raja­mail­ta Maa­il­maan-kie­leen rik­koen siel­lä rajo­ja ja aiheut­taen häm­men­nys­tä.25 Po(i)eettinen ei niin­kään pyri ker­to­maan asioi­ta kuin välit­tä­mään ole­mis­ta ja tule­mis­ta.

Psy­ko­te­ra­peu­til­le poti­laan valeh­te­le­mi­nen­kin – ja muu­kin acting out ja in – voi tul­la koh­da­tuk­si poi­eet­ti­ses­ti, samoin koh­taa­mi­ses­sa koet­tu pois­sao­lo ja puu­te. Kun poti­las sanoo jotain, ana­lyyt­ti­ses­ti työs­ken­te­le­vä voi tun­tea, miten sanot­tu liit­tyy poi­eet­ti­seen. Poi­eet­ti­sel­la alu­eel­la liik­ku­va tai­tei­li­ja luo koh­taa­mas­taan teok­sen. Siel­lä liik­ku­va psy­ko­te­ra­peut­ti koh­dis­taa luo­vuu­ten­sa psy­ko­te­ra­peut­ti­seen suh­tee­seen O:na, tilan­teen ei-tie­det­tyyn: O:n koke­mi­seen esi­mer­kik­si kuvi­na tai mui­na ais­ti­si­säl­töi­nä ja sit­ten O:n käsit­teel­lis­tä­mi­seen ja sanal­lis­ta­mi­seen.

Poi­eet­ti­nen ote­taan vas­taan poi­eet­ti­sel­la asen­teel­la.

Poi­eet­ti­nen asen­ne on uppou­tu­vaa, unek­su­vaa, eläy­ty­vää, osal­lis­tu­vaa, ute­lias­ta, asso­sioi­vaa.

LUKU 4: PSYKOTERAPEUTTINA OLEMINEN

Mil­lai­nen oikein

on ihmis­mie­li?

Ker­ron sen teil­le:

tuu­len suhi­na kuvaan

piir­re­tyis­sä män­nyis­sä.

Ikkyū (1394–1481)26 

Laa­ja­kais­tai­nen vuo­ro­vai­ku­tus

Psy­koa­na­lyyt­tis­ta psy­ko­te­ra­pi­aa teke­vän tera­peu­tin amma­til­li­seen arse­naa­liin voi siis olet­taa kuu­lu­van poi­eet­ti­nen asen­ne. Tämä uppou­tu­mi­nen, eläy­ty­vyys, osal­lis­tu­mi­nen, asso­sioin­ti on yksi puo­li mie­len salai­suuk­sia tut­kai­le­vaa K‑linkkiä.

Psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ti toi­mi­va tera­peut­ti kyke­nee myös ekspli­siit­ti­seen käsit­teel­li­seen pro­ses­soin­tiin, hän tun­tee ja ymmär­tää psy­koa­na­lyyt­tis­ta teo­ri­aa ja muu­ten­kin osaa yhdis­tel­lä tie­det­tyä. Hän kyke­nee trans­for­moi­maan poi­eet­ti­ses­ta nous­sut­ta Maa­il­man käsit­teel­lis-kie­lel­li­seen koko­nai­suu­teen. Tämä on toi­nen puo­li K‑linkkiä.

Jos tera­peut­ti pys­tyy vas­taa­not­ta­maan asiak­kaan ole­mis­ta pait­si ekspli­siit­ti­se­nä pin­tain­for­maa­tio­na, myös ja ennen kaik­kea impli­siit­ti­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen poi­eet­ti­sel­la tasol­la, hän suos­tuu laa­ja­kais­tai­seen vai­ku­te­tuk­si tule­mi­seen. 

Laa­ja­kais­tai­nen vai­ku­te­tuk­si tule­mi­nen (siis poi­eet­ti­nen koh­taa­mi­nen) on rik­kain ja häm­men­tä­vin K‑linkki.

Vau­va nojau­tuu poi­eet­ti­suut­ta edel­lyt­tä­vään vuo­ro­vai­ku­tuk­seen. Hän ei kyke­ne sano­maan, mitä halu­aa, pel­kää. Hän vies­tit­tää asian­sa poi­eet­ti­sel­ta tasol­ta, jol­loin pro­jek­tii­vi­nen iden­ti­fi­kaa­tio on kes­kei­nen vies­ti­mi­sen tapa. Äiti kokee sen, mis­sä men­nään, nojau­tu­mal­la poi­eet­ti­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen.

Äiti voi kui­ten­kin sovel­taa vau­van kans­sa yhdes­sä elet­tyä myös käsit­teel­li­seen tie­tä­myk­seen­sä – tuo­da vau­van ja äidin poi­eet­tis­ta yhdes­sä ole­mis­ta äidin Maa­il­maan. Tämän tulok­se­na hän kyke­nee ker­to­maan, mihin uskoo vau­van pyr­ki­vän juu­ri nyt. Näin äidin kyvyk­kyys on laa­ja­kais­tais­ta.

Mikä tuo­ta vau­vaa taas vai­vaa!

Mikäs mei­tä nyt niin har­mit­taa?

Huo­maa ero.

Laa­ja­kais­tai­nen vuo­ro­vai­ku­tus tuot­taa hei­lu­ri­liik­keen skit­so­pa­ra­noi­di­sen ja depres­sii­vi­sen posi­tion välil­lä (Ps↔︎D): jotain ei tie­de­tä (ja se ahdis­taa), ja sit­ten jotain tie­de­tään (D), kun­nes taas huo­ma­taan, että ei-tie­det­tyä on edel­leen (Ps) jne. Luu­len, että edes­ta­kai­nen Ps↔︎D tavan­omai­ses­sa laa­ja­kais­tai­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­tees­sa saat­taa olla nope­aa mik­ro­lii­ket­tä, joka jää hel­pos­ti tie­dos­ta­mat­ta – jos­kus ehkä epä­mää­räis­tä ahdis­tus­ta.27 

Laa­ja­kais­tai­nen vuo­ro­vai­ku­tus ja sii­hen kuu­lu­va poi­eet­ti­nen asen­noi­tu­mi­nen voi­vat tuot­taa luo­van asen­teen. Meis­sä elää halu tavoi­tel­la sitä, vaik­ka sii­hen usein liit­tyy skit­so­pa­ra­noi­di­nen ahdis­tus – ja hei­lah­duk­set myös depres­sii­vi­sen posi­tion vähem­män miel­lyt­tä­vil­le reu­na-alueil­le.

Unek­sun­ta, keh­key­ty­mi­nen, nega­ti­ve capa­bi­li­ty

Kuten sanot­tu, Bio­nin mukaan näem­me unta myös val­veil­la olles­sam­me, vaik­ka emme sitä huo­maa.

Päi­väl­lä emme näe täh­tiä 

Siel­lä ne kui­ten­kin ovat.

Unen­näön ja val­vea­jat­te­lun kes­ki­näi­nen vuo­ro­vai­ku­tus on jat­ku­vaa mut­ta ei yleen­sä toi­si­aan häi­rit­se­vää. Kul­jem­me Maa­il­man valos­sa, mut­ta samal­la O:n hämä­ril­lä raja­mail­la, vaik­ka emme sitä ehkä huo­maa.

Jos val­veil­la olles­sam­me sal­lim­me poi­eet­ti­sen, ole­mi­sen mah­dol­li­suuk­siin uppoa­van koke­mi­sen var­jos­taa käsit­teel­lis­tä ajat­te­luam­me, olem­me unek­sun­nan tilas­sa (englan­nin kie­les­sä käy­te­tään yleen­sä dream-sanaa, Bion käyt­ti myös ter­me­jä dream-work-, waking dream thought ja reve­rie). Käsit­tääk­se­ni se voi olla myös kuu­las­ta valp­paut­ta. Se on ole­mis­ta poi­eet­ti­sel­la asen­teel­la.

Bion viit­taa poi­eet­ti­seen keh­key­ty­mi­seen monin tavoin, muun muas­sa John Keat­sin (1795–1821) ter­mil­lä nega­ti­ve capa­bi­li­ty, nega­tii­vi­nen kyvyk­kyys, vii­pyi­le­vä lähes­ty­mi­nen28. Se tar­koit­taa kykyä sie­tää epä­var­muut­ta, mys­tee­re­jä ja epäi­lys­tä ilman ärtyi­sää pyr­ki­mys­tä pää­tyä tosi­asioi­hin ja jär­ke­vyy­teen.

Hou­ku­tuk­se­na on pää­tyä muis­ta­mi­seen, jo-ymmär­tä­mi­seen, jo-tie­tä­mi­sen mie­li­hy­vään. Keat­sin ja Bio­nin mai­nit­se­ma vii­pyi­le­vä lähes­ty­mi­nen ei onnis­tu, jos on kova pyr­ki­mys pois poi­eet­ti­ses­ta avoin­na ole­mi­ses­ta ja sii­hen ehkä liit­ty­väs­tä Ps-ahdis­tuk­ses­ta.

Luo­va, poi­eet­ti­nen asen­ne edel­lyt­tää kykyä sie­tää tyh­jää tilaa. Se on ava­ruut­ta uuden keh­key­ty­mi­sel­le. 

Muusi­kon on sie­det­tä­vä hil­jai­suut­ta

Jot­ta hän voi­si teh­dä työn­sä.

Psy­ko­te­ra­peu­tin on sie­det­tä­vä tie­tä­mät­tö­myyt­tä

Jot­ta hän voi­si teh­dä työn­sä.

Psy­ko­te­ra­peu­tin poi­eet­ti­suus ole­mi­se­na

Tie­toi­suus-käsit­tee­seen sisäl­tyy aina­kin kak­si kes­keis­tä aspek­tia. Toi­nen liit­tyy käsit­teel­li­seen tie­tä­mi­seen ja ajat­te­luun, toi­nen tajun­nal­li­suu­teen. 

Poi­eet­ti­nen asen­ne, unek­sun­ta, pyr­kii tajun­nal­li­suu­teen ilman käsit­teel­lis­tä tie­tä­mis­tä ja ajat­te­lua: mie­len aset­tu­mis­ta, uppou­tu­mis­ta leik­kiin, jon­ka sään­tö­jä ei vie­lä tun­ne­ta, arki­mi­nän unoh­ta­mis­ta… Ehkä emme tar­vit­se mys­tis­tä sulau­tu­mis­ta?

Ääret­tö­mien maa­il­mo­jen ran­nal­la lap­set koh­taa­vat.

Loput­to­man tai­vaan liik­ku­mat­to­muus päi­den yllä, levot­to­mat vedet rie­hak­kai­na. Ääret­tö­mien maa­il­mo­jen ran­nal­la lap­set koh­taa­vat huu­del­len ja tans­sien.

He raken­ta­vat hie­kas­ta talo­jaan, he leik­ki­vät tyh­jil­lä sim­pu­kan­kuo­ril­laan. He kyhää­vät venei­tä kui­vis­ta leh­dis­tä ja hymyil­len uit­ta­vat nii­tä suun­nat­to­mien syvyyk­sien yllä. Lap­sil­la on leik­kin­sä ääret­tö­mien maa­il­mo­jen ran­nal­la.

Eivät he tie­dä kuin­ka uida, eivät he tie­dä kuin­ka heit­tää ver­kot veteen. Hel­men­ka­las­ta­jat sukel­ta­vat hel­mi­ään, kaup­pa­mie­het luot­saa­vat lai­vo­jaan, lap­set luo­vat kiven­mu­ruis­ta keko­ja ja taas hajot­ta­vat ne. Eivät he etsi aar­tei­ta, eivät tie­dä, kuin­ka heit­tää ver­kot veteen.29 

Poi­eet­ti­nen koh­taa­mi­nen edel­lyt­tää aset­tau­tu­mis­ta – niin kuin aset­tau­du­taan luke­maan romaa­nia, kat­so­maan elo­ku­vaa, musi­soi­maan, kuun­te­le­maan tai tans­si­maan kau­nis sävel­lys tai pelaa­maan erä squas­hia. Aset­tau­dum­me leik­ki­to­del­li­suuk­siin30, eri­lai­siin mah­dol­li­siin maa­il­moi­hin.

O:hon en pää­se.

Tie­tä­mi­seen en halua jää­dä.

Siis lei­kin ja unek­sun 

sanat­to­man ja ei-tie­tä­mi­sen äärel­lä.

On luo­tet­ta­va ole­mi­sen hedel­mäl­li­syy­teen.

Sie­ni­met­säl­lä: 

Muu­tut met­säk­si.

Löy­dät jota­kin

Mitä et etsi­nyt­kään.

Avoin­na ole­mi­sen sie­tä­mi­seen tar­vi­taan luot­ta­mus­ta, että jotain tuol­ta pimeäs­tä ilme­nee aamun saras­tuk­ses­sa. Bion viit­taa tähän ter­mil­lä faith. Kuten edel­lä on todet­tu, se on hänel­le sys­te­maat­ti­sen epäi­lyn ohel­la tie­teel­li­sen tut­ki­muk­sen alu­eel­le kuu­lu­va ilmiö: uskoa, että on ole­mas­sa perim­mäi­nen todel­li­nen (O) ja että sitä on mah­dol­lis­ta lähes­tyä.

Pari poh­din­taa 

Onko edel­lä esi­tet­ty vas­taus sii­hen, miten Bion halusi laa­jen­taa tie­de-käsi­tys­tä? Hän­hän tote­si, että toi­sin kuin perin­tei­nen luon­non­tie­de, joka tar­kas­te­lee ais­ti­ha­vain­to­jen maa­il­maa, psy­koa­na­lyy­si esit­tää tie­teel­le haas­teen tar­kas­tel­la ais­ti­to­del­li­suu­den ulko­puo­lel­le jää­vää todel­li­suut­ta (mie­len todel­li­suut­ta). Voi­ko tie­teen Maa­il­ma sisäl­lyt­tää itseen­sä sel­lai­sia käsit­tei­tä kuin uni ja leik­ki?

Voi­tai­siin­ko siis aja­tel­la, että O (ihmi­sen ole­mi­nen psyyk­ki­se­nä arvoi­tuk­se­na) ei kui­ten­kaan oli­si täy­sin kai­ken tar­kas­te­lun ulko­puo­lel­la ja että voi­sim­me pääs­tä tiet­tyyn totuut­ta sivua­vaan näke­myk­seen sen luon­tees­ta? Voi­sim­me­ko myös Ror­tyn prag­ma­tis­ti­sen ajat­te­lun mukai­ses­ti puhua oikeu­te­tus­ta usko­muk­ses­ta, jos­sa oikeu­tuk­sen usko­muk­sel­le antaa se prag­maat­ti­ses­ti hyvin rele­vant­ti havain­to, että psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ti orien­toi­tu­neen pro­ses­sin myö­tä ihmi­sen elä­mä voi tul­la pit­kä­ai­kai­ses­ti sie­det­tä­väm­mäk­si, vähem­män psyyk­kis­tä ja usein fyy­sis­tä­kin kär­si­mys­tä sisäl­tä­väk­si, vapaam­mak­si ja luo­vem­mak­si (ks. myös ala­vii­te 9)?

Totuu­del­li­suus vs. totuus

Se ei oli­si totuus, mut­ta se oli­si yhtä hyvä kuin totuus.31 

Art­hur Scho­pen­hau­er (1788–1860)

Se, mitä psy­ko­te­ra­peut­ti­na kokee aidos­sa poi­eet­ti­ses­sa rajal­lao­lon koke­muk­ses­sa, aamun saras­tuk­ses­sa, on koke­muk­sel­li­ses­ti totuu­del­lis­ta.

Käy­tän totuu­del­li­suus-ter­miä, kos­ka näh­däk­se­ni kyse on oikeu­te­tus­ta usko­muk­ses­ta – siis jos­tain muus­ta kuin totuu­des­ta perin­tei­se­nä tie­teen­fi­lo­so­fi­se­na käsit­tee­nä.

Luo­vas­sa tapah­tu­mas­sa poi­eet­ti­sel­la vyö­hyk­keel­lä ilme­ne­vä ilmen­tää totuu­del­li­suut­ta koet­tu­na ole­mi­se­na

Onko jokin sävel­lys mie­les­tä­si surul­li­nen?

Jos on, miten sen todis­tat?

Vetoat koke­muk­see­si.

Yksi­näi­nen korp­pi len­tää tum­mu­vas­sa illas­sa…

Ker­too­ko lause sinul­le van­he­ne­mi­ses­ta?

Jos ker­too

miten todis­tat ole­va­si oikeas­sa?

Vetoat koke­muk­see­si 

Osal­lis­tut, koet ‒ olet.

Täs­sä et tie­dol­la pär­jää.

Koke­mi­sen pro­ses­si

– uusi mai­se­ma.

Tie­tä­mi­nen

– van­ha pol­ku.

Tie­tä­mi­nen … totuus

Koke­mus – totuu­del­li­suus.

Totuu­del­li­suu­den koke­mi­nen ei ole impul­sii­vi­suut­ta tai mie­li­val­taa, se on sisäis­tä tun­te­mis­ta ja sitä seu­raa­vaa vakuut­tu­nei­suut­ta. Se on rehel­lis­tä, pyy­tee­tön­tä, koko­nais­val­tais­ta, kohe­rent­tia, eet­tis­tä.

Tun­to. Perus­ais­ti?

Aito koke­mus voi ilmen­tää totuu­del­li­sem­paa ole­mis­ta (O) kuin tie­to totuu­te­na. Sovel­lan täs­sä Bio­nin (1970, 49–51) esi­merk­kiä: jos psy­ko­te­ra­peut­ti tie­tää, että mies on nai­mi­sis­sa, mut­ta ana­lyyt­ti­ses­sa koh­taa­mi­ses­sa syn­tyy vah­va tun­ne, että hän ei ole, tuo­hon sisäi­seen vakuut­tu­nei­suu­teen (ja syn­ty­nee­seen ris­ti­rii­taan tie­don ja tun­te­muk­sen välil­lä) kan­nat­taa suh­tau­tua vaka­vas­ti.

Psy­ko­te­ra­peu­til­le niin sano­tut tosi­asiat sekä alan teo­riat ja muu käsit­teel­li­nen tie­tä­mi­nen ovat tär­kei­tä. Kui­ten­kin poti­laan aktu­aa­li­ses­sa, luo­vas­sa koh­taa­mi­ses­sa arvo­kas­ta voi­kin ehkä olla poi­eet­ti­nen aset­tau­tu­mi­nen, jol­loin on vähin erin jät­tä­nyt taak­seen teo­riat, jo-tie­tä­mi­sen ja näi­hin liit­ty­vän ylem­myy­den ja tur­val­li­suu­den tun­teet. Se voi olla port­ti suh­teel­li­sen luo­tet­ta­vas­ti ei-vie­lä-sanoi­te­tun, ei-vie­lä-tie­de­tyn, ei-vie­lä-aja­tel­lun, ei-vie­lä-unek­si­tun mut­ta totuu­del­li­sen ole­mi­sen äärel­le.

Ajee­raa­ko tera­peut­ti?

Luo­tet­ta­vuut­ta pääs­tä totuu­del­li­sen äärel­le voi uha­ta tera­pia­suh­det­ta vahin­goit­ta­vat psy­ko­te­ra­peu­tin impuls­sit. Miten tera­peut­ti voi tie­tää, että hänen tapan­sa kokea poti­laan kans­sa tukee totuu­del­li­sen pal­jas­tu­mis­ta eikä ole esi­mer­kik­si har­haan joh­ta­vaa ajee­raus­ta (acting out)? Tähän ei tie­tääk­se­ni ole ole­mas­sa yksi­se­lit­teis­tä kei­noa (edel­lä esil­lä ollei­den lisäk­si).

Levi­ne (2018) mui­den ohel­la on poh­ti­nut asi­aa ja tote­aa, että sen erot­ta­mi­nen, onko kysees­sä inter­sub­jek­tii­vi­nen toi­min­ta, joka tuot­taa poti­laal­le uuden repre­sen­taa­tion (engl. an act of figu­ra­bi­li­ty), vai nousee­ko se ana­lyy­ti­kon vas­tat­rans­fe­rens­si­tar­pees­ta, on komplek­si­nen ja vai­keas­ti vas­tat­ta­va kysy­mys. Hän nojau­tuu Gree­nin ja Don­ne­tin aja­tuk­siin kir­joit­taes­saan, että jois­sain tapauk­sis­sa on parem­pi, että ana­lyy­tik­ko toi­mii ja onnis­tuu näin tuke­maan repre­sen­taa­tioi­den syn­tyä ja vah­vis­ta­maan poti­laan kykyä vii­väs­tyt­tää suo­raa toi­min­taa, kuin se, että hän varal­ta pidät­täy­tyi­si toi­mi­mas­ta.

Ehkä se, mitä tera­peut­ti tulee teh­neek­si tai sano­neek­si, voi­daan jos­kus näh­dä useam­mas­ta eri näkö­kul­mas­ta, jopa ajee­rauk­se­na tai vir­hee­nä mut­ta toi­saal­ta myös teko­na, joka joh­taa poti­laan ei-repre­sen­toi­dun trans­for­moi­tu­mi­seen repre­sen­taa­tiok­si? Tera­peu­tin tie­dos­ta­mat­to­mas­ta nouse­van toi­min­nan funk­tio­naa­li­nen, psy­koa­na­lyyt­ti­nen arvo voi­daan ehkä arvioi­da vas­ta jäl­keen­päin. Ogden on kuvan­nut roh­keas­ti sitä, kuin­ka hyvin­kin hen­ki­lö­koh­tai­set ana­lyy­ti­kon mie­len­liik­keet voi­vat ava­ta port­te­ja poti­laan ymmär­tä­mi­seen (ks. ala­vii­te 23).

Lie­nee myös koh­tuul­lis­ta sal­lia psy­ko­te­ra­peu­til­le ja ‑ana­lyy­ti­kol­le­kin ajoit­tai­nen ereh­ty­mi­sen mah­dol­li­suus? Mut­ta eet­ti­ses­tä pyr­ki­myk­ses­tä toi­mia poti­laan par­haak­si ei voi lip­sua. Se luo poh­jan totuu­del­li­suu­den tavoit­te­lul­le.

Poti­laan O, tera­peu­tin O ja yhtei­nen läs­nä­olo 

Psy­ko­te­ra­peut­ti­ses­sa koh­taa­mi­ses­sa tera­peut­ti aset­tau­tuu unek­su­vas­sa valp­pau­des­saan poti­laan O:n reu­na­mil­le, poi­eet­ti­sen aamun saras­tuk­sen alu­eel­le. Hän on avoin sil­le impli­siit­ti­sel­le, poi­eet­ti­sel­le, joka vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa voi ilme­tä.

Muka­na on tie­ten­kin myös tera­peu­tin oma O. 

Ja kun näin on, muka­na on myös O, joka muo­dos­tuu poti­laan O:sta ja tera­peu­tin O:sta sil­tä osin kuin ne voi­vat ole­mi­sis­saan olla yhtey­des­sä kes­ke­nään. On siis kol­me ole­mis­ta, Op, Ot ja Opt.

Vii­mek­si mai­nit­tu ‒ poti­laan ja tera­peu­tin yhtei­nen O (Opt) ‒ on se, mihin alan kir­jal­li­suu­des­sa ymmär­tääk­se­ni vii­ta­taan, kun puhu­taan yhtei­ses­tä aktu­aa­li­ses­ta ole­mi­ses­ta (Bion: at-one-ment). Sii­hen vii­ta­taan myös ana­lyyt­ti­se­na kol­man­te­na (Ogden: ana­ly­tic third) ja ana­lyyt­ti­se­na kent­tä­nä (esim. Fer­ro ja Civi­ta­re­se: ana­ly­tic field).

Mie­len­kiin­toi­nen on myös Or, eli ryhmän(ä) ole­mi­nen – group-as-a-who­le. Ryh­mäp­sy­ko­te­ra­peu­tit ja ‑ana­lyy­ti­kot puhu­vat koko­ryh­mä­tul­kin­nois­ta. Täl­löin tär­ke­ää on se, että ryh­mäp­sy­ko­te­ra­peut­ti tai ‑ana­lyy­tik­ko voi unek­sua ryh­män kans­sa (Ort), mut­ta myös kyke­nee aset­tu­maan ana­lyyt­ti­seen funk­tioon eli tar­kas­te­le­maan ja pro­ses­soi­maan yhteis­tä unta koh­ti aja­tus­ta ja kiel­tä – koh­ti Maa­il­maa.

Kun tera­peut­ti pyr­kii poti­laan ymmär­tä­mi­seen, hän läh­tö­koh­tai­ses­ti yrit­tää tavoi­tel­la poti­laan ole­mi­sen tapaa (Op). Lähim­mäk­si sitä hän ehkä pää­see hei­dän yhtei­ses­sä ole­mi­ses­saan (Opt), myö­tä­unek­sun­nas­sa. Vii­me kädes­sä se tapah­tuu tera­peu­tin omas­sa aktu­aa­li­ses­sa ole­mi­ses­sa (Ot) koet­ta­vas­sa yhtei­ses­sä ole­mi­ses­sa (Opt/Ort). Tämä on tul­kin­ta­ni sii­tä, mitä Bion tar­koit­taa, kun hän sanoo, että O:ta ei voi tie­tää; O:ksi tul­laan.

Psy­koa­na­lyyt­ti­nen psy­ko­te­ra­pia on hedel­mäl­li­nen jän­ni­te ole­mi­sen ja tie­tä­mi­sen välil­lä. Tätä jän­ni­tet­tä ilmen­tää myös K‑linkki vie­tin­omai­se­na pai­nee­na: O ehkä poh­jim­mil­taan halu­aa saa­da muo­don, tul­la kuul­luk­si. Ja Maa­il­ma halu­aa vas­ta­ta ula­pal­ta kuu­lu­vaan lau­luun ja näin rikas­taa itse­ään.

Tii­vis­tel­mää: Psy­ko­te­ra­peu­tin intui­tio

‒ ‒ vaik­ka kaik­kiin mah­dol­li­siin tie­teen kysy­myk­siin

oli­si­kin vas­tat­tu, elä­mä­non­gel­miam­me

 ei oli­si vie­lä edes sivut­tu.

Ludwig Witt­gens­tein (1889–1951)32 

Bion täh­den­tää, kuin­ka mie­li sisäl­töi­neen on ole­muk­sel­taan jotain, joka ei voi olla suo­ran ais­ti­ha­vain­non koh­tee­na. Voim­me havai­ta ais­tein mie­len toi­min­nan vai­ku­tuk­sia, mut­ta emme sitä itse­ään. Jos haluam­me pääs­tä ”mie­leen sisään”, ais­ti­ha­vain­not eivät rii­tä. Täs­sä mie­les­sä luon­non­tie­teen tie­teen­fi­lo­so­fia ihan­tei­neen (kuten loo­gi­nen posi­ti­vis­mi, jon­ka perus­taa luo­tiin Trac­ta­tuk­ses­sa) ei sel­lai­se­naan sovel­lu esi­mer­kik­si psy­ko­te­ra­peut­ti­seen tut­ki­mi­seen (niin kuin Bion ja myös Witt­gens­tein ymmär­si).

Psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ti toi­mi­va tera­peut­ti ei voi myös­kään nojau­tua pel­käs­tään poti­laan puheen ”pin­tain­for­maa­tioon”, siis sii­hen, mikä on sano­tun ekspli­siit­ti­nen mer­ki­tys­si­säl­tö – ”face value”. Näin pää­dy­tään sii­hen, mitä edel­lä olen kuvan­nut poi­eet­ti­sek­si asen­teek­si ja mihin liit­tyy olen­nai­ses­ti jokin sel­lai­nen, jota usein kut­su­taan luo­vak­si intui­tiok­si

Poi­eet­ti­nen syväin­for­maa­tio

Poi­eet­ti­ses­ti asen­noi­tu­va psy­ko­te­ra­peut­ti koh­taa unek­sun­nan tuot­ta­mat ilmiöt läh­tö­koh­tai­ses­ti tie­dos­ta­mat­to­mi­na ja esi­tie­toi­si­na – ehkä ereh­dyk­si­nä näke­mi­ses­sä tai kuu­le­mi­ses­sa – mut­ta sit­ten myös tie­toi­sel­le mie­lel­le nouse­vi­na, spon­taa­nis­ti, ilman tie­tois­ta psy­ko­lo­gis­ten käsit­tei­den ja loo­gi­sen päät­te­lyn käyt­töä. Bio­nin teo­rian poh­jal­ta voi olet­taa, että ne ker­to­vat psy­koa­na­lyyt­ti­sen suh­teen luon­tees­ta ja ovat sik­si yhdes­sä syn­ny­tet­ty­jä, yksi­lö­koh­tai­set rajat ylit­tä­viä.

Näin aja­tel­len se, mikä edel­lä kuva­tul­la taval­la nousee psy­koa­na­lyyt­tis­ta lähes­ty­mis­tä sovel­ta­van psy­ko­te­ra­peu­tin tie­dos­ta­mat­to­mas­ta mie­les­tä, voi edus­taa osa­puol­ten jaka­maa ole­mis­ta (Opt). Täl­löin tera­peut­ti voi, sanot­ta­mal­la ja tul­kit­se­mal­la omia koke­muk­si­aan (itsel­leen), tuo­da esiin hypo­tee­se­ja myös poti­laan tai ryh­män ole­mis­ta­vas­ta O:ssa täs­sä-ja-nyt. Hän ei siis sanoi­ta yhtei­siä unia sel­lai­se­naan poti­laal­leen vaan joh­taa niis­tä poti­laan koke­mis­ta kos­ke­via hypo­tee­se­ja.

Psy­ko­te­ra­peut­ti antaa yhtei­ses­tä koke­muk­ses­ta nouse­vil­le figuu­reil­le mer­ki­tyk­sen tuo­mal­la ne sanal­li­sik­si kuvai­luik­si, kom­men­teik­si, hypo­tee­seik­si, tul­kin­noik­si, tari­noik­si. Ilman tätä intui­tii­vis­ta kapa­si­teet­tia psy­ko­te­ra­peut­ti rajoit­taa toi­min­tan­sa jo-tie­det­tyyn, jo ole­mas­sa ole­van Maa­il­man tie­don sovel­ta­mi­seen. Ana­lyy­ti­koil­la on tapa­na jos­kus kut­sua täl­lai­sia tul­kin­to­ja nor­mi­tul­kin­noik­si, oppi­kir­ja­tul­kin­noik­si jne. Sel­lai­si­na ne voi­vat olla ihan päte­viä, mut­ta niis­tä ehkä puut­tuu se radi­kaa­li­suus, joka on omi­nais­ta poi­eet­ti­ses­ta nouse­val­le tul­kin­nal­le.

Bion (1994, 313) ker­too, että hänel­lä oli visu­aa­li­nen mie­li­ku­va, mut­ta hän ei tien­nyt, miten sen sai­si muo­toil­luk­si poti­laal­le: ” ‒ ‒ joten en sano­nut mitään. Vähän ajan pääs­tä poti­las jat­koi, ja minä aloin tuot­ta­maan jotain, joka vai­kut­ti minus­ta ole­van mel­ko taval­la uskot­ta­vaa psy­koa­na­lyyt­tis­ta tul­kin­taa ‒ ‒. Seu­raa­vas­sa istun­nos­sa näkö­jään [jäl­leen] tapoin aikaa tavan­omai­ses­ti hyväk­syt­tä­vil­lä tul­kin­noil­la ‒ ‒.” Lopul­ta Bion kui­ten­kin koki ole­van­sa val­mis muo­toi­le­maan sen, min­kä koki oleel­li­sek­si asias­sa. 

Psy­koa­na­lyyt­ti­nen intui­tio perus­tuu tie­dos­ta­mat­to­man spon­taa­niin toi­min­taan ilman Maa­il­mas­sa tapah­tu­vaa, väliin tule­vaa tie­tois­ta tie­don sovel­ta­mis­ta ja päät­te­lyä, aktii­vis­ta muis­tiin nojau­tu­mis­ta, halua olla tie­tä­vä tms.33 Täl­lai­se­na intui­tio voi­daan siis ymmär­tää erään­lai­sek­si, vii­me kädes­sä tera­peu­tin sisäi­siin tiloi­hin avau­tu­vak­si ais­tik­si tai tajun­nal­li­suu­dek­si. Täl­lai­nen intui­tion tuot­ta­ma syväin­for­maa­tio in sta­tu nascen­di ei ole tie­toa vaan väli­tön­tä koke­mis­ta; tie­to­na se edus­tai­si jo kie­lel­lis-käsit­teel­lis­tä jär­jes­tel­mää – Maa­il­maa. 

Intui­tii­vis­ta syväin­for­maa­tio­ta ei kui­ten­kaan voi ilmais­ta kie­lel­li­ses­ti ennen kuin se on käsit­teel­lis­tet­ty tie­dok­si Maa­il­mas­sa. Vas­ta kun tera­peut­ti palas­te­lee intui­tii­vi­sel­le tie­toi­suu­del­le tar­jou­tu­neen ole­mi­sen koko­nai­suu­den psy­koa­na­lyyt­ti­sek­si tie­dok­si – aurin­gok­si, kuuk­si ja täh­dik­si – hän integroi sitä oman ja poti­laan Maa­il­mois­sa esiin­ty­viin käsit­tei­siin ja nii­tä edus­ta­viin ilmai­sui­hin.

* * *

Psy­koa­na­lyyt­ti­sen psy­ko­te­ra­peu­tin luo­va asen­ne on Bio­nin aja­tuk­sil­le perus­tu­vas­sa psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa ajat­te­lus­sa poh­jim­mil­taan suos­tu­mus­ta laa­ja­kais­tai­seen, koko­nai­so­le­mi­ses­ta nouse­vaan, poi­eet­ti­seen, myö­tä­unek­su­vaan vuo­ro­vai­ku­tuk­seen.

Sii­hen kuu­luu luot­ta­mus sii­hen, että näin voi­daan saa­da toi­seen ihmi­seen tai ihmis­ryh­mään laa­ja-alai­nen, syvä ja autent­ti­nen yhteys ja pää­tyä totuu­del­li­suu­teen, joka on paras­ta, mitä poti­laal­le voi tar­jo­ta.

Asen­teen käyt­tö­voi­ma­na ovat vil­pit­tö­myys, toi­vo ja rak­kaus – suos­tu­mus ottaa vas­taan kaik­ki se, jol­la poti­las kokee tar­peel­li­sek­si kos­ket­taa psy­ko­te­ra­peu­tin mie­len syviä ker­rok­sia, ja jat­ku­va pyr­ki­mys toi­mia poti­laan par­haak­si.

Viit­teet

1Artik­ke­li on laa­jen­net­tu ver­sio alus­tuk­ses­ta Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­piayh­dis­tys ry:n semi­naa­ris­sa 10.2.2022. Se on myös jat­koa aiem­mal­le luo­vaa asen­net­ta käsit­te­le­väl­le artik­ke­lil­le­ni (Kur­ke­la 2022). Kii­tok­set Esko Kle­me­läl­le monis­ta innos­ta­vis­ta kes­kus­te­luis­ta artik­ke­lin kir­joi­tus­työn kulues­sa.

2Teok­ses­ta Mil­ton, John: Kado­tet­tu para­tii­si (1933/2000).

3Tämä väi­te edus­taa muun muas­sa Imma­nuel Kan­tin kriit­ti­sen idea­lis­min perin­net­tä. Kan­tin vai­ku­tus län­si­mai­seen filo­so­fi­aan ja laa­jem­min­kin ajat­te­luun on ollut mer­kit­tä­vä. Kui­ten­kaan kaik­ki filo­so­fit eivät (tie­ten­kään) ole hänen kans­saan kai­kes­ta samaa miel­tä.

4Psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ta näkö­kul­mas­ta tämä eloi­suus on kiin­nos­ta­vaa. Esi­mer­kik­si sel­lai­set ilmiöt kuin tii­vis­ty­mä, siir­ty­mä ja meta­fo­ra käyt­tä­vät hyväk­seen mie­len tai­pui­suut­ta ja kie­len otta­mia vapauk­sia. 

5Teok­ses­ta Pascal, Blai­se: Miet­tei­tä. Kir­joit­ta­jan kään­nös.

6Jos laa­jen­ne­taan näkö­kul­maa, löy­tyy esi­mer­kik­si sel­lai­sia käsit­tei­tä kuin kog­ni­tii­vi­sen teo­rian skee­mat ja neu­ro­tie­tei­den asso­sia­tii­vi­set neu­raa­li­set ver­kos­tot

7Bio­nin teks­tei­hin vii­ta­taan usein täs­sä yhtey­des­sä. Aihet­ta käsit­te­le­viä klas­sik­ko­ja ovat myös muun muas­sa D. W. Win­nicott, A. Green, H. Levi­ne, T. H. Ogden, A. Fer­ro sekä C. Botel­la & S. Botel­la. Infor­ma­tii­vi­nen kat­saus täs­tä aihees­ta löy­tyy esi­mer­kik­si teok­ses­ta Levi­ne ym. (2018).

8Bion (1970, 88–89) luon­neh­tii O:ta seu­raa­vas­ti: ”‒ ‒ the ulti­ma­te rea­li­ty of the per­so­na­li­ty”, ”‒ ‒ that aspect of the human per­so­na­li­ty that is concer­ned with the unk­nown and ulti­ma­te­ly unk­nowable” ja “‒ ‒ I use O to repre­sent this cent­ral fea­tu­re of eve­ry situa­tion that the psyc­ho-ana­lyst has to meet”. Lisää aja­tuk­sia O:sta, ks. Kle­me­lä (2020).

9Kos­ka emme vali­tun filo­so­fi­sen näkö­kan­nan mukaan tavoi­ta O:ta sel­lai­suu­des­saan, emme voi havai­ta siel­lä tapah­tu­nei­ta muu­tok­sia eikä aina sitä­kään, mikä tera­peut­ti­ses­sa pro­ses­sis­sa vii­me kädes­sä muu­tok­sen aiheut­ti (jos sel­lai­nen yksit­täi­nen teki­jä sat­tui­si ole­maan ole­mas­sa). Mut­ta voim­me ehkä ais­tein havai­ta muu­tok­sen seu­rauk­set Maa­il­mas­sa (kuten poti­laan tun­neil­mai­suis­sa, ajat­te­lus­sa, vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa ja muus­sa havait­ta­vas­sa käyt­täy­ty­mi­ses­sä).

10Kor­res­pon­dens­si­teo­rian ohel­la on esi­tet­ty myös mui­ta totuu­den mää­ri­tel­miä, joi­ta ei täs­sä ole mah­dol­lis­ta käsi­tel­lä. Myös nii­hin sisäl­tyy omat ongel­man­sa. Ks. esim. Nii­ni­luo­to (1980, 118–120) ja Sam­po­lah­ti (2007).

11Ks. esim. Witt­gens­tein (1953/1981) ja Hei­deg­ger (1927/2000). Perus­teel­li­nen opas­tus aihee­seen, ks. Bra­ver (2012).

12Täl­lai­nen tavoi­te voi­si olla esi­mer­kik­si yhtei­nen tur­val­li­nen elä­mä tai yhä laa­jem­mal­le ulot­tu­va lojaa­li­suus ihmis­kun­taa tai yli­pää­tään elä­mää koh­taan. Arvo­kas­ta tie­toa oli­si sil­loin se, joka ker­toi­si, miten tuol­lai­siin tavoit­tei­siin par­hai­ten pää­si­sim­me. Ks. esim. Ror­ty (2021). Tätä aja­tus­ta voi suo­raan sovel­taa psy­koa­na­lyyt­ti­seen tera­pi­aan.

13Descar­tes lie­nee myös vai­kut­ta­nut Bio­nin sys­te­maat­ti­sen epäi­lyn asen­tee­seen. Sen mukaan pyr­ki­mys var­muu­teen edel­lyt­tää kai­ken mah­dol­li­sen, myös itses­tään­sel­vim­mäl­tä­kin tun­tu­van, kriit­tis­tä kysee­na­lais­ta­mis­ta. Se, että luu­lee jo-tie­tä­vän­sä, on suden­kuop­pa, johon putoa­mis­ta sys­te­maat­ti­nen epäi­ly asen­tee­na pyr­kii ehkäi­se­mään.

14Tie­to­teo­rian rat­kai­su­yri­tyk­sis­tä enem­män kiin­nos­tu­neil­le tar­jol­la on valai­se­va suo­men­kie­li­nen joh­da­tus aihee­seen, Lam­men­ran­ta (2022).

15Tar­koi­tan meta­fy­sii­kal­la sel­lai­sia näkö­kul­mia, jot­ka olet­ta­vat, että on ole­mas­sa ajal­lis-ava­ruu­del­li­sen todel­li­suu­den ja arki­ko­ke­muk­sen ylit­tä­viä (trans­sen­dent­te­ja) teki­jöi­tä.

16” ‒ ‒ I use O to repre­sent this cent­ral fea­tu­re of eve­ry situa­tion that the psyc­ho-ana­lyst has to meet. With this he must be at one; with the evo­lu­tion of this he must iden­ti­fy so that he can for­mu­la­te it in an interpre­ta­tion.” (Bion 1970, 88–89.) Teo­lo­gias­sa ato­ne­ment tar­koit­taa sovi­tus­ta, kun syn­nin myö­tä Juma­las­ta eroa­va ihmi­nen pyr­kii trans­sen­dent­tiin yhtey­teen. Kier­ke­gaar­din uskon­non­fi­lo­so­fias­sa tämä suun­tau­tu­mi­nen koh­ti trans­sen­dent­tia Juma­laa tar­koit­taa tule­mis­ta (engl. beco­ming), johon liit­tyy omak­si itsek­si (self) tule­mi­nen ja kris­ti­tyk­si tule­mi­nen (mikä jat­ku­va­na tule­mi­se­na edel­lyt­tää kil­voit­te­lua koko elä­män ajan). Täl­lai­nen itse­ään tie­dos­ta­va ole­mi­nen edel­lyt­tää mie­len sisään­päin kään­ty­mis­tä (engl. inward­ness) – kehi­tys­tä, joka ero­aa arjes­ta etään­ny­te­tys­tä tie­to­poh­jai­ses­ta reflek­tios­ta (joka päin­vas­toin vie­rot­taa Kier­ke­gaar­din tar­koit­ta­mas­ta sisään­päin kään­ty­nees­tä itsen­sä tie­dos­ta­mi­ses­ta). Vai­kut­taa mel­ko ilmei­sel­tä, että Bion taval­la tai toi­sel­la oli sel­vil­lä tämän­suun­tai­ses­ta ajat­te­lus­ta, vaik­ka tie­dos­sa­ni ei ole, tun­si­ko hän juu­ri Kier­ke­gaar­din tuo­tan­toa. Sen sijaan on mai­nin­to­ja seu­raa­vis­ta uskonnonfilosofeista/mystikoista: Isaac Luria, Mes­ta­ri Eck­hart ja Ris­tin Johan­nes (Sand­ler 2005, s.v. Phi­lo­sop­hy). Bion ei kui­ten­kaan pyr­ki­nyt teke­mään psy­koa­na­lyy­sis­ta teo­lo­gi­aa, uskon­toa tai mys­tiik­kaa vaan mah­dol­li­ses­ti sovel­si täl­lai­sia aiem­min toi­saal­la kuvat­tu­ja psyyk­ki­siä pro­ses­se­ja psy­koa­na­lyy­ti­kon käyt­töön. Bio­nin ajat­te­lun ja uskon­non suh­tees­ta, ks. myös Kle­me­lä (2020, 99–102 ja 214).

17Täs­tä aihees­ta enem­män ks. esim. Kle­me­lä (2020, 229–234).

18Hal­lusi­noo­sin tuot­ta­mi­ses­ta aja­tuk­sen sijaan ks. esim. Bion (1970, 17).

19Munc­hin Huu­to-tau­lun olen­to (Munch itse) on koke­mai­sil­laan todel­li­sen-sinän­sä pal­jaa­na Maa­il­man peh­men­tä­vän pus­ku­rin sulau­tues­sa pois. Muut tau­lun hah­mot elä­vät tur­val­li­ses­ti por­va­ril­li­ses­sa Maa­il­mas­sa (tau­lun alku­pe­räi­nen nimi oli­kin Epä­toi­vo).

20Teok­ses­ta Tago­re, Rabin­dra­nath: Uhri­lau­lu­ja. Englan­nin kie­les­tä kir­joit­ta­jan suo­men­ta­ma.

21Sitaat­ti esiin­tyy artik­ke­lis­sa Limen­ta­ni (1977). Kir­joit­ta­jan suo­men­nos.

22Palaan unek­sun­taan käsit­tee­nä vie­lä tuon­nem­pa­na täs­sä artik­ke­lis­sa.

23Ogden (1994, 9) ker­too omis­ta koke­muk­sis­taan seu­raa­vas­ti: ”Käy­tän Bio­nin reve­rie-ter­miä viit­taa­maan psy­ko­lo­gi­siin tiloi­hin, jot­ka hei­jas­te­le­vat sel­väs­ti ana­lyy­ti­kon kykyä suh­tau­tua aktii­vi­sen vas­taa­not­ta­vai­ses­ti ana­ly­san­diin. Tämän ohel­la viit­taan ter­mil­lä myös seka­lai­seen jouk­koon psyyk­ki­siä tilo­ja, jot­ka näyt­tä­vät hei­jas­te­le­van ana­lyy­ti­kon nar­sis­tis­ta uppou­tu­mis­ta itseen­sä, hänen obses­sii­vi­sia rumi­naa­tioi­taan, päi­vä­uni­aan, sek­su­aa­li­sia fan­t­asioi­taan ja niin edel­leen.”

24Filo­so­fias­sa poi­e­sis viit­taa pro­ses­siin, jon­ka tulok­se­na alkaa olla ole­mas­sa jotain, jota ei aiem­min ollut. Ety­mo­lo­gi­ses­ti poi­e­sis juon­tuu krei­kan kie­len sanas­ta ποίησις (poíē­sis), joka tar­koit­taa luo­tua, teh­tyä, runoa, runout­ta. Poi­e­sis ja poeet­ti­suus ovat siis samaa alku­pe­rää, viit­taa­vat johon­kin, joka on luo­tu – niin kuin runo on.

25Ks. myös Kris­te­va (1974/1985).

26Teok­ses­ta Ikkyū: Rie­haan­tu­nut pil­vi ja Luu­ran­kou­ni (2010). 

27Bion erot­taa yhdes­sä koh­das­sa (1970, 124) ana­lyy­ti­kon koke­man ahdis­tuk­sen skit­so-para­noi­di­ses­ta posi­tios­ta (Ps) ja viit­taa ana­lyy­ti­kon koke­muk­seen ter­mil­lä patience (kär­si­väl­li­syys, malt­ti). Sen vas­ta­pa­ria hän kut­suu ter­mil­lä secu­ri­ty (tur­val­li­suus). Sil­loin siis ylei­sem­min käy­tet­ty hei­lu­ri­lii­ke Ps↔︎D saa muo­don malt­ti ↔︎ tur­val­li­suus.

28Esko Kle­me­län (2020) ehdot­ta­ma suo­men­nos ”vii­pyi­le­vä lähes­ty­mien” kuvaa hyvin asian luon­net­ta.

29Teok­ses­ta Tago­re, Radin­dra­nath: Uhri­lau­lu­ja. Englan­nin kie­les­tä kir­joit­ta­jan suo­men­ta­ma.

30Leik­ki­to­del­li­suuk­sis­ta enem­män, ks. Kur­ke­la, Kari (1993).

31Sitaat­ti artik­ke­lis­sa Rudd (2013). Kir­joit­ta­jan suo­men­nos.

32Teok­ses­ta Witt­gens­tein, Ludwig Trac­ta­tus Logico-Phi­lo­sop­hicus, (1921/1971).  

33Tähän viit­taa Bio­nin kuu­lui­sa muo­toi­lu, joka yleen­sä saa muo­don ”ilman halua ja muis­tia”, mut­ta joka täy­del­li­sem­mäs­sä muo­dos­saan on seu­raa­va: ”The sus­pen­sion of memo­ry, desi­re, unders­tan­ding, and sen­se impres­sions ‒ ‒” (Bion 1970, 43), eli vapaas­ti kään­net­ty­nä: muis­tin, halun, ymmär­tä­mi­sen ja ais­ti­vai­ku­tel­mien vai­ku­tuk­sen väliai­kai­nen vai­men­ta­mi­nen. Tämän taus­tal­ta löy­tyy Bion kiin­nos­tus kris­til­li­seen mys­tiik­kaan ja Ris­tin Johan­nek­seen, joka kuvaa uskon yötä (mat­kaa Juma­lan yhtey­teen): se on pimeä­nä yönä vähit­täis­tä luo­pu­mis­ta kai­kis­ta haluis­ta ja ais­teis­ta (engl. sen­ses). Sit­ten se on luo­pu­mis­ta kai­kes­ta ymmär­tä­mi­ses­tä ja nojau­tu­mis­ta uskoon (engl. faith), joka on yön pimeä. Kol­mas on vael­luk­sen koh­de eli Juma­la, joka myös on pimeä kuin yö sie­lul­le täs­sä elä­mäs­sä. Ks. Bion (1965, 158–159.)

Kir­jal­li­suus

Bion, Wil­fred (1965). Trans­for­ma­tions. Lon­too: Kar­nac.

Bion, Wil­fred (1970). Atten­tion and interpre­ta­tion: A scien­ti­fic approach to insight in psyc­ho-ana­ly­sis and groups. Lon­too: Kar­nac.

Bion, Wil­fred (1976). Evi­dence. Jul­kai­se­ma­ton läh­de (ks. Limen­ta­ni 1977).

Bion, Wil­fred (1994). Cli­nical semi­nars and other works. Toim. Francesca Bion. Abing­don, UK: Rout­led­ge.

Bra­ver, Lee (2012). Ground­less ground. A stu­dy of Witt­gens­tein and Hei­deg­ger. Cam­brid­ge, MA: The MIT Press.

Civi­ta­re­se, Giusep­pe (2008). ’Cae­su­ra’ as Bion’s discour­se on met­hod. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 89(6),1123–1143.

Hei­deg­ger, Mar­tin (1927/2000). Ole­mi­nen ja aika. Suo­men­nos Rei­jo Kupiai­nen. Tam­pe­re: Vas­ta­pai­no.

Ikkyū (2010). Rie­haan­tu­nut pil­vi ja Luu­ran­kou­ni. Suo­men­ta­nut Kai Nie­mi­nen. Hel­sin­ki: Basam Books. 

Kle­me­lä, Esko (2020). Tun­te­mat­to­man psy­koa­na­lyy­tik­ko. Joh­dan­toa Wil­fred R. Bio­nin ajat­te­luun. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Kris­te­va, Julia (1974/1985). Revo­lu­tion in poe­tic lan­gua­ge. New York: Colum­bia Uni­ver­si­ty Press 

Kur­ke­la, Kari (1993). Mie­len mai­se­mat ja musiik­ki. Musii­kin esit­tä­mi­sen ja luo­van asen­teen psy­ko­dy­na­miik­ka. Hel­sin­ki: Sibe­lius-Aka­te­mia.

Kur­ke­la, Kari (2022). Aja­tuk­sia luo­van asen­teen dyna­mii­kas­ta psy­ko­te­ra­peut­ti­ses­sa suh­tees­sa. Psy­ko­te­ra­pia, 41(1), 40–49.

Lam­men­ran­ta, Mar­kus (2022). Joh­da­tus tie­to-oppiin. Hel­sin­ki: Gau­dea­mus.

Levi­ne, Howard B.; Reed, Gail S. & Scar­fo­ne, Domi­nique (2018). Unrepre­sen­ted sta­tes and the con­struc­tion of mea­ning. Cli­nical and theo­re­tical cont­ri­bu­tions. Abing­don, UK & New York: Rout­led­ge. 

Levi­ne, Howard B.  (2018). The colour­less can­vas: repre­sen­ta­tion, the­ra­peu­tic action, and the crea­tion of mind. Teok­ses­sa Levi­ne, Howard B.; Reed, Gail S. & Scar­fo­ne, Domi­nique (toim.), Unrepre­sen­ted sta­tes and the con­struc­tion of mea­ning. Cli­nical and theo­re­tical cont­ri­bu­tions. Abing­don, UK & New York: Rout­led­ge.

Limen­ta­ni, Adam (1977). Affects and the psyc­hoa­na­ly­tic situa­tion. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 58, 171–182.

Mil­ton, John (1933/2000). Kado­tet­tu para­tii­si. Suom. Yrjö Jyl­hä. Hel­sin­ki: WSOY.

Nii­ni­luo­to, Ilk­ka (1980). Joh­da­tus tie­teen­fi­lo­so­fi­aan. Käsit­teen- ja teo­rian­muo­dos­tus. Hel­sin­ki: Ota­va.

Ogden, Tho­mas (1994). The ana­ly­tic third: Wor­king with inter­sub­jec­ti­ve cli­nical facts. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 75, 3–19.

Ror­ty, Ric­hard (2021). Prag­ma­tism as anti-aut­ho­ri­ta­ria­nism. Toim. Eduar­do Men­die­ta. Cam­brid­ge, MA & Lon­don: The Belk­nap Press of Har­vard Uni­ver­si­ty Press.

Rudd, Ant­ho­ny (2013). Kier­ke­gaard, Witt­gens­tein, and the Witt­gens­tei­nian tra­di­tion. Teok­ses­sa Lip­pitt, John & Pat­ti­son, Geor­ge (toim.), The Oxford hand­book of Kier­ke­gaard. Oxford: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Sam­po­lah­ti, Timo (2007). Totuus psy­ko­te­ra­pias­sa ja psy­koa­na­lyy­sis­sa. Psy­ko­te­ra­pia, 26, 290–302.

Sand­ler, Pau­lo Cesar (2005). The lan­gua­ge of Bion. A dic­tio­na­ry of concepts. Lon­too: Kar­nac.

Witt­gens­tein, Ludwig (1921/1971). Trac­ta­tus Logico-Phi­lo­sop­hicus eli Loo­gis-filo­so­fi­nen tut­ki­mus. Suom. Heik­ki Nyman. Hel­sin­ki: WSOY.

Witt­gens­tein, Ludwig (1953/1981). Filo­so­fi­sia tut­ki­muk­sia. Suom. Heik­ki Nyman. Hel­sin­ki: WSOY