Valitse vuosi:
2023 2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Juhani Ihanus: ”Fundamentaalisia” vastaväitteitä – Martti Siirala 1950-luvulla

Mart­ti Sii­ra­lan (s. 24.11.1922 Lipe­ris­sä, k. 18.8.2008 Hel­sin­gis­sä) syn­ty­mäs­tä on tämän vuo­den mar­ras­kuus­sa kulu­nut 100 vuot­ta. Juh­la­vuo­te­na Psy­ko­te­ra­pia-leh­den jokai­ses­sa nume­ros­sa ilmes­tyy taus­ta­kat­sauk­sel­la ja kom­men­teil­la varus­tet­tu­na aiem­min jul­kai­se­mat­to­mia doku­ment­te­ja, jot­ka olen valin­nut Sii­ra­lan arkis­tos­ta. Ensim­mäi­ses­sä osas­sa Sii­ra­lan kak­si kir­jet­tä ovat läh­tö­koh­ta­na hänen 1950-luvun ajat­te­lun­sa, toi­min­tan­sa ja kon­tak­tien­sa tar­kas­te­lul­le.  

Mart­ti Sii­ra­lan toi­min­nas­ta

Mart­ti Sii­ra­lan ja hänen vel­jen­sä Aar­nen aloit­tees­ta perus­tet­tiin vuon­na 1958 The­ra­peia-sää­tiö, jon­ka ensim­mäi­nen toi­min­nan­joh­ta­ja hän oli vuo­teen 1971 saak­ka sekä hal­li­tuk­sen puheen­joh­ta­ja vuo­si­na 1971–1982 ja kun­nia­pu­heen­joh­ta­ja vuo­des­ta 1983. Sii­ra­la loi perus­taa The­ra­peia-sää­tiön toi­min­nan kan­sain­vä­lis­ty­mi­sel­le luot­saa­mal­la sää­tiön kou­lu­tus­se­mi­naa­rin IFPS:n (Inter­na­tio­nal Fede­ra­tion of Psyc­hoa­na­ly­tic Socie­ties) jäse­nek­si vuo­des­ta 1974 läh­tien. IFPS:n toi­meen­pa­ne­van komi­tean jäsen Sii­ra­la oli vuo­si­na 1977–1984.

Psy­kiat­rian yksi­tyisprak­tiik­kan­sa Suo­mes­sa Sii­ra­la aloit­ti vuon­na 1958, palat­tu­aan Züric­his­tä, jos­sa oli asu­nut per­heen­sä kans­sa jou­lu­kuus­ta 1952 jou­lu­kuu­hun 1957, opis­kel­lut ana­lyyt­tis­ta psy­ko­te­ra­pi­aa ja ollut psy­kiat­ri-psy­koa­na­lyy­tik­ko Gus­tav Bal­lyn (1893–1966) oppia­na­lyy­sis­sa huh­ti­kuus­ta 1953 jou­lu­kuu­hun 1957. Sveit­sis­sä nimi­tys­tä ”ana­lyyt­ti­nen psy­ko­te­ra­pia” käy­tet­tiin kokoa­vas­ti kuvaa­maan psy­ko­te­ra­peut­tis­ta suun­tau­tu­mis­ta, jon­ka läh­tö­koh­dat oli­vat Freu­din (ja osin Jun­gin­kin) ajat­te­lus­sa mut­ta joka ei sitou­tu­nut perin­tei­seen psy­koa­na­lyy­siin. Ana­lyyt­ti­sen psy­ko­te­ra­peu­tin diplo­min Sii­ra­lal­le myön­si 1959 Ins­ti­tut für ärzt­lic­he Psyc­hot­he­ra­pie in Zürich. Ins­ti­tuu­tin läh­tö­koh­ta­na oli Burg­hölz­lin joh­ta­jan, psy­kiat­rian pro­fes­so­ri Man­fred Bleu­le­rin (1903–1994) aloit­tees­ta syn­ty­nyt psy­koa­na­lyyt­ti­nen kou­lu­tus­pii­ri, jon­ka Bleu­ler liit­ti vuon­na 1950 Burg­hölz­lin yli­opis­tol­li­sen ope­tuk­sen yhtey­teen ja joka viral­li­ses­ti perus­tet­tiin ins­ti­tuut­ti­na vuon­na 1955. Ins­ti­tuut­ti jat­koi Burg­hölz­lis­sä alkun­sa saa­nut­ta vapaa­ta psy­koa­na­lyyt­tis­ta kou­lu­tus­ta, jota oli­vat toteut­ta­neet sekä Bal­ly että psy­kiat­ri-psy­koa­na­lyy­tik­ko Medard Boss (1903–1990). He kum­pi­kaan eivät nou­dat­ta­neet IPA:n kou­lu­tus­oh­jei­ta vaan kan­nat­ti­vat yhteis­työ­tä freu­di­lai­sen psy­koa­na­lyy­sin ja Dasei­ni­na­na­lyy­sin (saks. Dasein­sa­na­ly­se) välil­lä. He toi­mi­vat myös ins­ti­tuu­tin joh­to­kun­nas­sa Bleu­le­rin ohel­la. Ins­ti­tuu­tin joh­ta­ja­na oli Sii­ra­lan ystä­vä, psy­kiat­ri-psy­koa­na­lyy­tik­ko Fritz Meerwein (1922–1989). Sii­ra­la oli psy­kiat­rien Kau­ko Kai­lan (1920–1987), Allan Johans­so­nin (1921–1987) ja Oscar Par­lan­din ohel­la (1912–1997) The­ra­peia-sää­tiön alku­vai­hei­den kes­kei­nen kou­lut­ta­ja. Hänet nimi­tet­tiin psy­kiat­rian dosen­tik­si Hel­sin­gin yli­opis­toon vuon­na 1968 ja Suo­men Psy­kiat­riyh­dis­tyk­sen kun­nia­jä­se­nek­si vuon­na 1989.

Var­hai­sia virik­kei­tä

Ennen Sveit­sin-vuo­si­aan Sii­ra­la oli väi­tel­lyt vuon­na 1949 Hel­sin­gin yli­opis­tos­sa lää­ke­tie­teen toh­to­rik­si neu­ro­lo­gian alal­ta. Lapin­lah­den sai­raa­las­sa työs­ken­nel­les­sään (apu­lais­lää­kä­ri­nä vuo­si­na 1949–1951 ja viran­si­jai­se­na apu­lai­sy­li­lää­kä­ri­nä vuo­si­na 1951–1952) Sii­ra­la oli eten­kin psy­kiat­ri­kol­le­gan­sa Mart­ti Palo­hei­mon (1913–2002) myö­tä saa­nut kos­ke­tus­ta psy­ko­dy­naa­mi­seen psy­kiat­ri­aan ja psy­koa­na­lyyt­ti­siin näke­myk­siin, jot­ka joh­ti­vat hänet vuo­des­ta 1951 läh­tien suun­tau­tu­maan yhä enem­män tieto‑, usko- sai­raus- ja hoi­to­kä­si­tys­ten sekä psy­koa­na­lyy­sin uudel­lee­nar­vioin­tiin. Yrjö Kulo­ve­den kuol­tua vuon­na 1943 ja Ben­ja­min Rubins­tei­nen muu­tet­tua vuon­na 1947 Yhdys­val­toi­hin Suo­mes­sa ei 1950-luvun alus­sa ollut psy­koa­na­lyy­tik­ko­ja eikä pit­kä­kes­toi­sen psy­ko­te­ra­pian har­joit­ta­jia. Val­lit­se­va käsi­tys psy­ko­te­ra­pias­ta oli tuol­loin lää­kä­ri­kes­kei­nen, mikä näkyi myös Sii­ra­lan kan­nas­sa, jon­ka mukaan vain kou­lu­te­tuil­le lää­kä­reil­le kuu­lui ”itse­näi­ses­ti har­joi­tet­tu neu­roo­sien psy­ko­te­ra­pia” ja vain ”kiin­teäs­sä yhteis­työs­sä, esim. kli­ni­kan puit­teis­sa” oli psy­ko­te­ra­pian har­joit­ta­mi­nen mah­dol­lis­ta psy­ko­lo­geil­le (Sii­ra­la 1952, 45). Myö­hem­min Sii­ra­lan kan­ta muut­tui avoi­mem­mak­si psy­ko­lo­gien itse­näi­sel­le psy­ko­te­ra­pia­työl­le.

Rat­kai­se­via var­hai­sia virik­kei­tä Sii­ra­lan omin­ta­kei­sen ajat­te­lun muo­tou­tu­mi­ses­sa ennen Züric­hin-vuo­sia tar­jo­si­vat filo­so­fi-psy­kiat­ri Karl Jas­per­sin (1883–1969) teos All­ge­mei­ne Psyc­ho­pat­ho­lo­gie (1913/1948), jon­ka 5. pai­nos­ta Sii­ra­la luki eri­tyi­sen perus­teel­li­ses­ti, ja neu­ro­lo­gi-sisä­tau­ti­lää­kä­ri Vik­tor von Weiz­säc­ke­rin (1886–1957) teok­set Fäl­le und Proble­me (1951a) ja Der kran­ke Mensch (1951b), osin myös var­hai­sem­pi teos Der Ges­talt­kreis (1940; myös 1956).

von Weiz­säc­ke­ril­tä ovat peräi­sin muun muas­sa mai­nin­nat todel­li­suu­den ”ont­ti­sis­ta” (saks. ontisch) ja ”paat­ti­sis­ta” (saks. pat­hisch) ulot­tu­vuuk­sis­ta, joi­ta Sii­ra­la­kin käsit­te­li tuo­tan­nos­saan. Fysi­kaa­lis­ten objek­tien maa­il­ma on von Weiz­säc­ke­rin mukaan ”ont­ti­nen”, ”ole­mi­sen” maa­il­ma, kun taas ihmi­sen todel­li­suus on ”paat­ti­nen”, krii­sien ja kär­si­mys­ten raken­ta­ma ja muut­ta­ma. Ont­tis­ta kos­ke­va tie­to on luon­non­tie­teel­lis­tä (”jokin on näin eikä muul­la tavoin”) ja paat­ti­nen tie­to ajal­lis­ta, elä­mä­ker­ral­lis-his­to­rial­lis­ta. Paat­ti­nen kysy­mys ei lii­ty ole­mi­seen, vaan sii­hen, mitä ihmi­nen ei vie­lä tai enää ole, min­kä­lai­sek­si ihmi­nen tah­too, saa tai voi tul­la tai min­kä­lai­sek­si ihmi­sen pitää tai täy­tyy tul­la (von Weiz­säc­ker 1940; 1956, 62). Sekä ont­ti­nen että paat­ti­nen ovat vas­ta­vuo­roi­sia ja toi­si­aan täy­den­tä­viä.

Fysio­lo­gian pro­fes­so­ri Yrjö Reen­pää (1894–1976) oli kol­le­gi­aa­li­ses­ti jo vuon­na 1950 opas­ta­nut Sii­ra­laa von Weiz­säc­ke­rin, Kan­tin (Kri­tik der rei­nen Ver­nunft) ja Hei­deg­ge­rin (Sein und Zeit) tuo­tan­non pariin. Yrjö Reen­pään oman tie­to­teo­reet­ti­sen Kant-tut­kiel­man (Über der Kan­tischen Grund­satz der Kausa­li­tät, 1953) Sii­ra­la luki käsi­kir­joi­tuk­se­na vuo­den 1952 alus­sa ja kat­soi sen perus­teel­la, että psyyk­kis­tä ja psy­ko­fyy­sis­tä kausa­li­teet­tia on pun­nit­ta­va ”ymmär­tä­vis­tä” läh­tö­koh­dis­ta eikä samoin kuin fysii­kan kausa­li­teet­tia.

Jas­per­sin psy­koa­na­lyy­si­kri­tiik­ki ei niin­kään puhu­tel­lut Sii­ra­laa, joka halusi pitää yllä psy­koa­na­lyy­sin, psy­ko­te­ra­pioi­den ja tie­teen­fi­lo­so­fian välis­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta, vaik­ka hän arve­li­kin, että Jas­per­sin teos oli­si ollut sopi­va suo­men­net­ta­vak­si yleis­si­vis­tä­väk­si oppi­kir­jak­si lää­ke­tie­teen opis­ke­li­joil­le (ks. Iha­nus 2021, 236). Nuo­rel­le Sii­ra­lal­le Jas­per­sia kes­kei­sem­mäk­si näyt­täy­tyi psy­ko­so­maat­ti­sen lää­ke­tie­teen ja ant­ro­po­lo­gi­sen lääketieteen/lääketieteellisen ant­ro­po­lo­gian pio­nee­rin von Weiz­säc­ke­rin koros­ta­ma ”subjektin/subjektiviteetin tuo­mi­nen lää­ke­tie­tee­seen” (ks. myös Jacob 1987; Wyss 1957) sekä tämän sosi­aa­li­lää­ke­tie­teel­li­nen, yhtei­söl­li­nen, ei-yksi­löl­li­nen sai­raus- ja hoi­to­kä­si­tys, jos­sa ihmis­ten­vä­li­set suh­teet ja yhteis­vas­tuul­li­suus sai­rau­den vies­tien vas­taa­not­ta­mi­ses­sa saa­vat ensi­si­jai­sen huo­mion. ”Elä­mät­tö­myy­den” osuus ihmi­sen sai­rau­des­sa ja kär­si­myk­ses­sä oli sekä von Weiz­säc­ke­ril­le että Sii­ra­lal­le ilmei­nen ja kos­ki niin ”paat­tis­ta”, kär­si­vää poti­las­ta kuin ”objek­tii­vi­suus­har­han” val­taa­maa lää­kä­riä.

Hei­deg­ger ja von Weiz­säc­ker Kol­man­nes­sa val­ta­kun­nas­sa ja sen jäl­keen

Sii­ra­la oli kir­joit­ta­nut esit­te­lyn Hans Fritzschen teok­ses­ta Nürn­ber­gin van­git (1953/1954; Sii­ra­la 1957; jul­kais­tu myös lyhen­net­ty­nä Sii­ra­la 1979). Esit­te­lys­sään hän tote­si, että ”yhteis­syyl­li­syy­den eli kans­sa­mur­haa­juu­den verk­ko” liit­tyi kaik­kial­le, ”mis­sä avoin­ta tai pei­tet­tyä jouk­ko­mur­haa­mis­ta on tapah­tu­nut tai par­hail­laan tapah­tuu” (Sii­ra­la 1979, 120). Hän myön­si samal­la: ”Itse en tah­to­nut kuul­la tai lukea sodan aika­na enkä pit­kään jäl­keen­päin mitään sel­lais­ta, mis­sä vih­jail­tiin jota­kin pimeä­tä Sak­sas­sa tapah­tu­neen. [‒ ‒] Sel­lai­sen pimeän tut­ki­mi­nen ei ainoas­taan ole meil­le syväs­ti epä­mie­luis­ta, vaan se koh­taa myös­kin meis­sä yksi­löi­nä ja yhtei­söi­nä mitä voi­mal­li­sin­ta, usein aivan pii­los­sa pysy­vää vas­ta­rin­taa” (Sii­ra­la 1979, 121). Niin­pä Sii­ra­la ei ollut 1950-luvul­la eikä pit­kään vie­lä myö­hem­min­kään notee­ran­nut von Weiz­säc­ke­rin eikä Hei­deg­ge­rin aluk­si myön­teis­tä asen­net­ta kan­sal­lis­so­sia­lis­miin (eten­kin vuo­si­na 1933–1934). Tämä ajat­te­li­joi­den hämä­rä alue tuli his­to­rioit­si­joi­den tie­toon vähi­tel­len. Kui­ten­kin Gui­do Sch­nee­ber­ge­rin tark­ko­jen doku­men­taa­tioi­den sekä Jas­per­sin, Ador­non ja Löwit­hin kir­joi­tus­ten myö­tä var­sin­kin Hei­deg­ge­rin vakau­muk­sel­li­nen osal­li­suus Kol­man­nes­sa val­ta­kun­nas­sa oli tie­dos­sa vii­meis­tään 1960-luvul­la.  

Hei­deg­ger toi­mi Frei­bur­gin yli­opis­ton reh­to­ri­na tou­ko­kuus­ta 1933 hel­mi­kuu­hun 1934 ja kuu­lui tuol­loin myös kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­seen puo­lu­ee­seen, jos­ta hän ei sel­keäs­ti irtau­tu­nut. Esi­mer­kik­si yli­opis­ton­sa oppi­las­kun­nan leh­des­sä mar­ras­kuus­sa 1933 Hei­deg­ger valis­ti opis­ke­li­joi­taan sii­tä, että ”Füh­rer on tei­dän yksi ja ainoa nykyi­nen ja tule­va sak­sa­lai­nen todel­li­suu­ten­ne ja lakin­ne” (kat­kel­ma on Hei­deg­ge­rin reh­to­rin­pu­hees­ta; sit. Kim­ball 1985). Hei­deg­ger oli myös kut­su­nut von Weiz­säc­ke­rin pitä­mään jou­lu­kuus­sa 1933 Frei­bur­gin yli­opis­toon esi­tel­män ”Ärzt­lic­he Auf­ga­ben” (jul­kais­tu vuon­na 1934), jos­sa von Weiz­säc­ker­kin ilmai­si luot­ta­muk­sen­sa kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­siin ideoi­hin tar­kas­tel­les­saan psy­ko­te­ra­pi­aa ja yhtei­söl­lis­tä tera­pi­aa ”lää­ke­tie­teel­lis-poliit­ti­sen toi­min­nan kah­te­na pila­ri­na” ja hah­mo­tel­les­saan kat­ta­vaa ”poliit­tis­ta lää­ke­tie­det­tä”: ”Orga­ni­soi­dut lii­tot, työ­lei­rit, yhtei­sö, työ­te­ra­pia voi­vat tul­la mah­ta­vak­si avuk­si lää­kä­rin­teh­tä­väl­le” tai­ta­van ja voi­mak­kaan Joh­ta­jan puo­les­taan aut­taes­sa yksi­löä ”vapaut­ta­vaan kukois­tuk­seen” yhtei­sös­sä (von Weiz­säc­ker 1934; Benzen­hö­fer 2007, 116).

Vik­tor von Weiz­säc­ker toi­mi vuo­si­na 1941–1945 Bres­laun yli­opis­ton neu­ro­lo­gian pro­fes­so­ri­na ja vas­taa­not­ti joh­ta­maan­sa neu­ro­lo­gi­seen ins­ti­tuut­tiin euta­na­siaoh­jel­mas­sa sur­mat­tu­jen las­ten aivopre­pa­raat­te­ja tut­kit­ta­vik­si (Benzen­hö­fer 2020). Toi­sen maa­il­man­so­dan jäl­kei­sis­sä sel­vi­tyk­sis­sä hänen ei kui­ten­kaan todet­tu suo­ra­nai­ses­ti syyl­lis­ty­neen kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­seen euta­n­asia­toi­min­taan, ja hänen yli­opis­to­työn­sä jat­kui Hei­del­ber­gin yli­opis­tos­sa välit­tö­mäs­ti sodan loput­tua. von Weiz­säc­ker jul­kai­si myös kir­ja­sen ”Eut­ha­na­sie” und Menschen­ver­suc­he (1947), jos­sa hän vai­kea­sel­koi­sin sanan­kään­tein kes­kus­te­li lää­ke­tie­teel­li­ses­ti ja filo­so­fi­ses­ti euta­na­sias­ta ja ihmis­ko­keis­ta.

Arvioi­des­saan elä­män­kul­ku­aan von Weiz­säc­ker (1955/1998, 39) tii­vis­ti käsi­tyk­sen­sä: ”En ole kos­kaan kuu­lu­nut mihin­kään poliit­ti­seen puo­lu­ee­seen. Toi­min­ta­ni oli kui­ten­kin sikä­li poliit­tis­ta, että osal­lis­tuin puhein, kir­joi­tuk­sin ja rat­kai­suin sii­hen, mitä nimi­te­tään sosi­aa­li­po­liit­ti­sek­si lää­ke­tie­teek­si ja toi­min useam­mas­sa vai­hees­sa reser­vin lää­kä­ri­nä sota­pal­ve­luk­ses­sa.” Sii­ra­lal­le von Weiz­säc­ker oli kui­ten­kin esi­ku­va, jon­ka ilmai­su­ta­paan, ”sen kons­tai­le­mat­to­maan ker­rok­sel­li­suu­teen, vivah­teik­kuu­teen, syväl­li­seen logiik­kaan, vii­sau­teen” hän (Sii­ra­la 2000, 70) tah­toi pereh­tyä. Sii­ra­la luki von Weiz­säc­ke­rin ja tämän seu­raa­jien suu­rek­si ansiok­si sai­ras­ta­mi­sen yhtei­söl­lis-yhteis­kun­nal­li­sen ulot­tu­vuu­den huo­mioi­mi­sen, joka Bos­sin Dasei­ni­na­na­lyy­sis­sa oli jää­nyt hata­rak­si.

Sii­ra­la ker­toi tavan­neen­sa von Weiz­säc­ke­rin vuon­na 1954 tämän koto­na Hei­del­ber­gis­sä. Par­kin­so­nis­min vuok­si von Weiz­säc­ker oli tuol­loin vaka­vas­ti sai­ras, mut­ta otti vuo­teel­laan maa­ten Sii­ra­lan vas­taan ja aloit­ti ystä­väl­li­ses­ti kes­kus­te­lun. Kun Sii­ra­la selos­ti koke­muk­si­aan Züric­his­tä, hän sat­tui mai­nit­se­maan Medard Bos­sin, jol­loin von Weiz­säc­ker heti kut­sui vai­mon­sa Olym­pian huo­nee­seen ja sanoi: ”Näy­tä täl­le her­ral­le tie ulos!” (Sii­ra­la 1987, 142; Iha­nus 2000, 37). von Weiz­säc­ker ei voi­nut lain­kaan sie­tää Bos­sia, jon­ka kat­soi koh­del­leen hän­tä kal­toin tuo­tan­nos­saan.

Sii­ra­la lie­nee vii­meis­tään von Weiz­säc­ke­rin 100-vuo­tis­juh­la­sym­po­siu­mis­sa Hei­del­ber­gis­sä tou­ko­kuus­sa 1986 kuul­lut kes­kus­te­lua von Weiz­säc­ke­rin toi­min­nas­ta Hit­le­rin val­ta­kau­del­la. Hei­deg­ge­rin var­hai­siin kan­sal­lis­so­sia­lis­mi­kyt­ken­töi­hin Sii­ra­la havah­tui samas­sa sym­po­siu­mis­sa, kun sai lukea valo­ko­pion Hei­deg­ge­rin vuon­na 1933 pitä­mäs­tä reh­to­rin­pu­hees­ta, jos­sa tämä kohot­ti Füh­re­rin sak­sa­lai­sek­si todel­li­suu­dek­si ja laik­si. Sii­ra­lal­le puheen sisäl­tö oli jär­ky­tys, ja hän kom­men­toi Hei­deg­ge­rin­kin har­hau­tu­neen ihmi­syy­si­den­ti­tee­tin omak­su­mi­ses­sa: ”Eräs aikam­me mer­kit­tä­vim­mis­tä ajat­te­li­jois­ta oli siis myös osal­li­nen tuos­ta iden­ti­teet­ti­ka­dos­ta” (Sii­ra­la 1988, 86–87; Iha­nus 2000, 47–48).

Vic­tor Faria­sin huo­mio­ta herät­tä­nyt teos Hei­deg­ge­ris­ta ja nat­sis­mis­ta Hei­deg­ger et le nazis­me oli ilmes­ty­nyt rans­kak­si vuon­na 1987. Olin esi­tel­lyt Hei­deg­ge­rin kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­sia lisä­si­dok­sia pal­jas­ta­neen Faria­sin teok­sen hel­mi­kuus­sa 1988 Uudes­sa Suo­mes­sa (Iha­nus 1988) ja vii­tan­nut samal­la The­ra­peia-sää­tiön opil­li­seen Dasein-taus­taan. Tämä kyt­ken­tä sai muun muas­sa filo­so­fi-psy­ko­lo­gi Lau­ri Rau­ha­lan kysy­mään huo­les­tu­nee­na, saa­tan­ko koko sää­tiö­tä epäi­lyt­tä­vään valoon Hei­deg­ge­rin hai­rah­duk­sis­ta (Lau­ri Rau­ha­lan hen­ki­lö­koh­tai­nen kom­ment­ti hel­mi­kuul­ta 1988).        

Sii­ra­lan Sveit­sin-koke­muk­sis­ta ja kir­jeis­tä

Freu­din tuo­tan­toon Sii­ra­la pereh­tyi vähi­tel­len Sveit­sis­sä, samoin Hei­deg­ge­rin ja dasei­ni­na­na­lyy­tik­ko­jen Binswan­ge­rin ja Bos­sin kir­joi­tuk­siin, omak­su­mat­ta sel­lai­se­naan hei­dän­kään näke­myk­si­ään. Sii­ra­lan Sveit­sin-vuo­si­na Dasei­ni­na­na­lyy­sis­sa­kin oli eri ker­ros­tu­mia: Hei­deg­ge­rin onto­lo­gia ja filo­so­fi­nen Dasei­nin ana­ly­tiik­ka, Binswan­ge­rin feno­me­no­lo­gi­nen ant­ro­po­lo­gia ja psy­kiat­ri­nen Dasei­ni­na­na­lyy­si sekä Bos­sin feno­me­no­lo­gis-her­me­neut­ti­nen Dasei­ni­na­na­lyy­si (Iha­nus 2000, 29; A.-H. Sii­ra­la 2003). Sii­ra­lan ana­lyy­tik­ko Bal­ly oli lähel­lä Freu­din perus­a­ja­tuk­sia, mut­ta kat­soi, että Freu­din aja­tuk­sia oli täy­den­net­tä­vä sosio­lo­gi­sis­ta, psy­ko­lo­gi­sis­ta ja bio­lo­gi­sis­ta näkö­kul­mis­ta. Vik­tor von Weiz­säc­ke­rin ja tämän työn jat­ka­jan Wil­helm Küte­meye­rin (1904–1972) psy­ko­so­maat­tis-lää­ke­tie­teel­lis-ant­ro­po­lo­gi­set näke­myk­set oli­vat vah­vas­ti muka­na Sii­ra­lan myö­hem­mäs­sä­kin ajat­te­lus­sa ja toi­min­nas­sa.

Maa­lis­kuun 19. päi­vä­nä 1953 Züric­his­sä osoit­tees­sa Im Wal­der 6 päi­vää­mäs­sään kir­jees­sä Yrjö Reen­pääl­le Sii­ra­la ker­too uusis­ta aja­tus­suun­tauk­sis­ta ja tilit­tää myös hen­ki­lö­koh­tai­sia koke­muk­si­aan ja tun­to­jaan. Koneel­la kir­joi­te­tus­ta kir­jees­tä jul­kais­taan täs­sä suu­rin osa, vain muu­ta­min pois­toin. Sii­ra­lan kap­pa­le­ja­ko­ja ei ole muu­tet­tu eikä kir­joi­tusa­sua ole nyky­ai­kais­tet­tu vaan jätet­ty sil­leen. Kir­jee­seen sisäl­tyy mai­nin­to­ja skit­so­fre­nia­hoi­dos­ta ja sii­hen liit­ty­väs­tä inhi­mil­li­ses­tä ”asen­tees­ta” vas­ta­koh­ta­naan sai­rau­den ”objek­ti­vaa­tiot”. Reen­pääl­le Sii­ra­la kuvaa legen­daa­ris­ta tapaa­mis­taan itsen­sä Karl Jas­per­sin kans­sa Base­lis­sa hel­mi­kuun puo­li­vä­lis­sä 1953 ja vai­keuk­si­aan Lapin­lah­den sai­raa­lan yli­lää­kä­rin, psy­kiat­rian pro­fes­so­ri Mart­ti Kai­lan (1900–1978) kans­sa sekä luon­neh­tii Burg­hölz­lin joh­ta­jaa Man­fred Bleu­le­ria ja sveit­si­läis­tä ilma­pii­riä.

Kir­jees­tä käy myös ilmi, että Sii­ra­la oli vas­ta tuol­loin alka­nut lukea Hei­deg­ge­rin Sein und Zeit ‑teos­ta (1927/1949) ja saa­nut alus­ta­vaa käsi­tys­tä Dasei­ni­na­na­lyy­sis­ta ja feno­me­no­lo­gias­ta. Sen sijaan Hus­ser­lin feno­me­no­lo­gi­aan Sii­ra­la ei näy­tä lähem­min pereh­ty­neen. Sii­ra­la tutus­tui vähi­tel­len myös Hei­deg­ge­rin teok­siin Vom Wesen des Grun­des (1929/1955) ja Vom Wesen der Wahr­heit (1943/1954). Reen­pääl­le, joka ihai­li Hei­deg­ge­ria, Sii­ra­la ker­too toi­ses­sa kir­jees­sään (26.10.1953): ”Hei­deg­ger herät­tää minus­sa sitä suu­rem­paa kun­nioi­tus­ta, mitä enem­män hänen ajat­te­luun­sa tutus­tun. Minus­ta tun­tuu, että sii­nä on Kant’in jäl­kei­sen ajan mer­kit­tä­vin ajat­te­lun kään­ne” (Iha­nus 2000, 33–34). Toi­saal­ta Sii­ra­la ei ollut vakuut­tu­nut sii­tä, että Reen­pää oli­si laa­jem­mal­ti ymmär­tä­nyt Hei­deg­ge­rin ajat­te­lua.

Erk­ki Nii­ni­vaa­ral­le Sii­ra­la (kir­je 14.2.1955) tun­nus­ti pitä­vän­sä Hei­deg­ge­ria ”yhte­nä his­to­rian suu­ris­ta ajat­te­li­jois­ta” ja saa­neen­sa kah­den tapaa­mi­sen myö­tä Hei­deg­ge­ris­ta hen­ki­lö­koh­tai­sen vai­ku­tel­man, joka oli ”mitä posi­tii­vi­sin (pal­jon avoi­mem­pi kuin Jas­pers!)” Sil­ti Sii­ra­lal­la oli ”fun­da­men­taa­li­sia ’Einwän­de gegen Hei­deg­ger’” [Hei­deg­ge­riin koh­dis­tu­via vas­ta­väit­tei­tä] (Iha­nus 2000, 45). Sii­ra­la oli tavan­nut Hei­deg­ge­rin 1950-luvul­la (Sii­ra­la ei ollut mer­kin­nyt muis­tiin tark­kaa ajan­koh­taa) Bos­sin koto­na noin kah­den­kym­me­nen muu­an hen­ki­lön kans­sa. Täl­löin Hei­deg­ger oli ymmär­tä­nyt ja suh­tau­tu­nut myön­tei­ses­ti Sii­ra­lan lausu­maan tera­pia­kä­si­tyk­seen, jos­sa olen­nais­ta oli sai­rau­den vies­tin kuun­te­lu ja kans­saih­mi­se­nä vas­taa­not­ta­mi­nen (Sii­ra­la 1995, 24).

Hei­deg­ge­rin tuo­tan­nos­ta Sii­ra­la tote­si myö­hem­min itsel­leen sel­keim­mäk­si tämän Frei­bur­gin yli­opis­tos­sa vuo­si­na 1951–1952 pitä­miin luen­toi­hin perus­tu­van teok­sen Was heisst Den­ken? (1954), jos­sa Hei­deg­ger kri­ti­soi Nietzscheen hui­pen­tu­vaa län­si­mais­ta meta­fy­siik­kaa ja kään­tyy ”vas­ta-alka­van” ajat­te­li­jan Par­me­ni­deen puo­leen ole­mi­sen ja ajat­te­lun yhteen­kuu­lu­vuu­den koke­mi­sek­si. Kir­jees­sään Rolf Nevan­lin­nal­le (13.7.1956) Sii­ra­la huo­maut­taa, että Hei­deg­ger oli tuos­sa teok­ses­sa ”var­sin pal­jon kirk­kaam­min ymmär­ret­tä­vis­sä kuin Sein und Zei­tis­sa”; lauseet oli­vat ”pal­jon yksin­ker­tai­sem­pia, ilman, että syvyys kär­sii”, vaik­ka kaik­keen Sii­ra­la ei yhty­nyt­kään.

Sii­ra­la ei kui­ten­kaan tuo­tan­nos­saan kos­kaan sel­keäs­ti tar­ken­ta­nut Hei­deg­ge­riin koh­dis­tu­via vas­ta­väit­tei­tään. Ei hän lii­oin koke­nut kuu­lu­van­sa mihin­kään kou­lu­kun­taan. Kes­kus­te­lus­sa (24.1.1996) hän tote­si­kin ker­ran minul­le: ”En ole Dasei­na­na­lyy­tik­ko enkä eksis­ten­ti­aa­lia­na­lyy­tik­ko, minul­la on oma tera­pia­kä­si­tyk­se­ni ja ‑toi­min­ta­ni” (Iha­nus 2000, 35). Hän jopa epäi­li ”psykoanalyytikko”-nimityksen perim­mäis­tä mie­lek­kyyt­tä, vaik­ka ei sil­ti ollut val­mis kan­nat­ta­maan nimi­tyk­sen hyl­kää­mis­tä (Sii­ra­la 1993).

Mate­maa­tik­ko Rolf Nevan­lin­na (1895–1980), johon Sii­ra­la tutus­tui pian Züric­hiin saa­pu­mi­sen­sa jäl­keen, toi­mi puo­let vuo­des­ta opet­ta­mas­sa Züric­hin yli­opis­ton kun­nia­pro­fes­so­ri­na. Nevan­lin­nas­ta tuli Sii­ra­lan ystä­vä ja tois­tu­va apu­ra­ha­ha­ke­mus­ten suo­sit­te­li­ja, mut­ta myös polee­mi­nen haas­ta­ja, joka saat­toi kysee­na­lai­sek­si tiet­ty­jä Sii­ra­lan läh­tö­koh­tia. Nevan­lin­na oli 1930- ja 1940-luvul­la ilmais­sut sak­sa­lais­myön­tei­siä kan­nan­ot­to­ja, ollut vuo­si­na 1942–1943 SS-vapaa­eh­tois­toi­mi­kun­nan puheen­joh­ta­ja ja sym­pa­ti­soi­nut Suo­men Val­ta­kun­nan Liit­toa, jon­ka pii­ris­sä kan­na­tet­tiin kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­sia rotuop­pe­ja ja anti­se­mi­tis­miä (Ekberg 1991; Leh­to 2001). Hän oli yksi kuu­des­ta The­ra­peia-sää­tiön sää­de­kir­jan alle­kir­joit­ta­jas­ta ja ensim­mäi­nen sää­tiön hal­li­tuk­sen puheen­joh­ta­ja. Sii­ra­la ei ole kom­men­toi­nut näi­tä Nevan­lin­nan yhteyk­siä kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­seen ideo­lo­gi­aan.

Nevan­lin­na poh­ti myö­hem­min kir­jees­sään Sii­ra­lal­le (9.1.1964) omaa suh­det­taan The­ra­peia-sää­ti­öön ja yli­pään­sä psy­koa­na­lyy­siin. Hän esit­ti sekä posi­tii­vi­sia että nega­tii­vi­sia seik­ko­ja The­ra­peia-sää­tiön toi­min­nan perus­teis­ta. Eri­tyi­sen kär­ke­vää arvos­te­lua Nevan­lin­na koh­dis­ti Hei­deg­ge­riin, jota hän piti ”yhte­nä ennak­ko­luu­lot­to­man, avoi­men, ter­veen tar­kas­te­lun ja kri­tii­kin pää­vi­hol­li­se­na”. Hei­deg­ge­ris­sa ja hänen opeis­saan oli Nevan­lin­nan arvion mukaan ”enem­män kuin juu­ri mis­sään nyky­ajan ilmiös­sä, suo­ras­taan skit­so­free­nis­ta ’vään­ty­nei­syyt­tä’. Kun hän ajaa asioi­taan voi­mal­li­sel­la mono­maa­ni­suu­del­la, hänel­lä on sug­ge­roi­va vai­ku­tus, joka on tur­miol­li­nen.” Saman­kal­tais­ta ”vään­ty­nyt­tä” ja ”pro­vo­ka­too­ris­ta” asen­net­ta Nevan­lin­na kat­soi ole­van myös Sii­ra­lan ja The­ra­peian har­joit­ta­mas­sa lää­ke­tie­teen arvos­te­lus­sa, joka tukeu­tui von Weiz­säc­ke­rin oppi­laan Wil­helm Küte­meye­rin esit­tä­mään ”ahtaa­seen kri­tiik­kiin ja vää­riin tuo­mioi­hin”.

Sii­ra­lal­le Nevan­lin­nan kriit­ti­set kom­men­tit oli­vat haas­te toi­si­na­jat­te­lun ymmär­tä­mi­seen ja ystä­vyy­den kari­koi­den tun­nis­ta­mi­seen. Vel­jel­leen Aar­nel­le lähet­tä­mäs­sään kir­jees­sä (19.1.1964) Mart­ti Sii­ra­la tekee sel­koa ”myrs­kyi­ses­tä kes­kus­te­lus­ta” Rolf ja Sinik­ka Nevan­lin­nan koto­na. Rolf Nevan­lin­na oli koh­dis­ta­nut kiih­ty­nees­ti epäi­lyk­sen­sä psy­koa­na­lyy­siin ja The­ra­pei­aan, ja ”vii­mei­nen pisa­ra, joka hänen tahol­laan sai mal­jan vuo­ta­maan yli”, oli jour­na­lis­ti-kir­jai­li­ja Kyös­ti Sky­tän teos Usko vai epä­us­ko (1963), ”jota hän ja Sinik­ka piti­vät pelk­kä­nä soo­pa­na”. Skyt­tä oli tuol­loin The­ra­peian hal­li­tuk­sen jäsen ja viit­ta­si teok­ses­saan kum­man­kin Sii­ra­lan kir­joi­tuk­siin. Epäi­lyk­sis­tään ja väli­ri­kon uhas­ta huo­li­mat­ta Nevan­lin­na jat­koi vie­lä toi­min­taan­sa The­ra­peia-sää­tiön val­tuus­kun­nan jäse­ne­nä.     

Sii­ra­lan kir­jees­sään Reen­pääl­le (19.3.1953) mai­nit­se­ma ”aivan nuo­ri bel­gia­lai­nen lää­kä­ri-filo­soo­fi” tar­koit­taa Jacques Schot­tea (1928–2007), joka oli tul­lut Bel­gias­ta Züric­hiin jo vähän yli 20-vuo­ti­aa­na, aloit­ta­nut ana­lyy­sin­sa Gus­tav Bal­lyn luo­na ja jat­ka­nut sitä Medard Bos­sin luo­na. Schot­te yhdis­te­li Freu­din psy­koa­na­lyy­sin, Binswan­ge­rin Dasei­ni­na­na­lyy­sin, feno­me­no­lo­gian ja Léo­pold Szon­din oppe­ja. Hän esit­te­li myös Jacques Laca­nil­le Hei­deg­ge­rin filo­so­fi­aa vuon­na 1954 ja osal­lis­tui Parii­sis­sa vuo­si­na 1955–1956 Laca­nin semi­naa­riin psy­koo­seis­ta. Psy­kiat­ri­na ja psy­koa­na­lyy­tik­ko­na Schot­te oli vuon­na 1969 perus­ta­mas­sa Bel­gian psy­koa­na­lyyt­tis­ta kou­lu­kun­taa. Schot­te vie­rai­li myös huh­ti­kuus­sa 1979 luen­noi­mas­sa The­ra­peia-sää­tiön vii­kon­lop­puse­mi­naa­ris­sa aihee­naan ”Freud-perin­tö ja yksi suh­de sii­hen”.

Toi­se­na doku­ment­ti­na jul­kais­taan täs­sä ottei­ta Sii­ra­lan Züric­his­sä 26.10.1953 päi­vä­tys­tä kir­jees­tä Mart­ti Kai­lal­le. Kai­la oli jo aiem­mas­sa kir­jees­sään Sii­ra­lal­le (8.3.1953) täh­den­tä­nyt sitä, että Sii­ra­lan oli syy­tä pala­ta Lapin­lah­den sai­raa­lan apu­lai­sy­li­lää­kä­rin teh­tä­vään­sä vuo­den Züric­his­sä oles­ke­lun jäl­keen ja että 9–10 kuu­kau­des­sa ”täy­tyy ana­lyy­sin oleel­li­sen sisäl­lyk­sen käy­dä sel­väk­si, vaik­kei se detal­je­ja myö­ten oli­si­kaan val­mis”. Kai­la suh­tau­tui yli­pään­sä varauk­sel­li­ses­ti pit­kään ”orto­dok­si­seen” psy­koa­na­lyy­siin, mut­ta kat­soi ana­lyy­si­ko­ke­muk­sen sinän­sä ole­van hyö­dyl­li­nen tera­piaprak­tii­kan har­joit­ta­jal­le.

Var­hai­sis­ta suo­ma­lai­sen psy­koa­na­lyy­sin pio­nee­reis­ta, jot­ka tuol­loin oli­vat oppia­na­lyy­sis­sa Ruot­sis­sa, Kai­lal­la (kir­je Sii­ra­lal­le 8.3.1953) oli se käsi­tys, että eräät psy­ko­lo­gi­taus­tai­set oli­vat ”san­gen eri­kois­laa­tui­sia hen­ki­löi­tä, etten sanoi­si psy­ko­paat­te­ja”. Hei­dän ana­lyy­tik­kon­sa ja työ­noh­jaa­jan­sa, Alan­ko­mais­ta Ruot­siin emigroi­tu­nut René de Monc­hy (1893–1969) oli Kai­lan mukaan vail­la klii­nis­tä koke­mus­ta. Ensim­mäi­set psy­ko­lo­gi­aa luke­neet Suo­mes­ta psy­koa­na­lyy­tiik­ko­kou­lu­tuk­seen Ruot­siin hakeu­tu­neet oli­vat Tapio Nousiai­nen (vuon­na 1950), Carl Lesche (vuon­na 1950) ja Pent­ti Iko­nen (vuon­na 1951). Ensim­mäi­se­nä suo­ma­lai­se­na lää­kä­ri­nä kysei­sen kou­lu­tuk­sen aloit­ti Ruot­sis­sa Stig Björk vuon­na 1948. Kai­la esit­ti Sii­ra­lal­le arvion­sa: ”En pidä näi­tä psy­ko­lo­ge­ja sel­lai­se­na vaa­ra­na, että lää­kä­rei­den pitäi­si itse käy­dä ana­lyy­sis­sä.” Psy­koa­na­lyy­sin mer­ki­tyk­sen Kai­la kat­soi ole­van ”ylei­sis­sä opeis­sa”, jot­ka liit­tyi­vät ihmi­sen kehi­tyk­ses­sä vai­kut­ta­vien emo­tio­naa­lis­ten koke­mus­ten jat­ku­vaan läs­nä­oloon ja sym­bo­li­seen siir­ty­mi­seen ja tii­vis­ty­mi­seen nykyi­syy­des­sä. Hän oli val­mis hyväk­sy­mään myös tor­jun­nan osuu­den, mut­ta hyl­kä­si epä­tie­teel­li­si­nä ”käsit­teet oraa­li­ses­ta, anaa­li­ses­ta ja pre­sek­su­aa­li­ses­ta libi­dos­ta, Oidi­pus- ja kastraa­tio­komplek­sit” (Kai­lan kir­je Sii­ra­lal­le 8.3.1953).

Kai­la myön­si samas­sa kir­jees­sä arvos­ta­neen­sa Sii­ra­lan pyr­ki­mys­tä psy­kiat­ris­ten perus­kä­sit­tei­den ymmär­tä­mi­seen ja täs­mäl­li­seen mää­rit­te­lyyn, vaik­ka hän varoit­ti­kin filo­so­fi­sen psy­kiat­rian har­joit­ta­mi­sen vaa­rois­ta: ”Hel­pos­ti sii­nä voi eksyä näen­näis­problee­mien alal­le. Jos­kus olen ollut hiu­kan huo­les­tu­nut­kin sii­tä, ettet ole ryh­ty­nyt mihin­kään klii­ni­seen tut­ki­mus­työ­hön sii­nä mie­les­sä, että oli­sit käsi­tel­lyt jota­kin yksi­tyis­problee­maa.” Sii­ra­la oli kui­ten­kin Bene­det­tin ohjaa­ma­na nime­no­maan kes­kit­ty­nyt Sveit­sis­sä perus­teel­li­ses­ti myös ”schizoph­re­nia­ta­pauk­sen” psy­ko­te­ra­pi­aan.

Kir­jeen­sä alus­sa Sii­ra­la ker­too Mart­ti Kai­lal­le ano­van­sa eroa Lapin­lah­den sai­raa­lan apu­lai­sy­li­lää­kä­rin viras­ta, jot­ta voi jat­kaa opin­to­jaan ja oppia­na­lyy­si­aan Züric­his­sä, kuten hän teki­kin, Kai­lan vas­ta­ha­koi­suu­des­ta ja pit­kää oppia­na­lyy­sia kos­ke­neis­ta skep­ti­sis­tä kan­na­no­tois­ta huo­li­mat­ta. Val­tio­neu­vos­ton pää­tök­sel­lä (5.11.1953), jon­ka oli alle­kir­joit­ta­nut sisä­asiain­mi­nis­te­ri V. J. Suk­se­lai­nen, Sii­ra­la sai pyy­tä­män­sä eron viras­taan 30.11.1953 läh­tien.

Kai­la oli tou­ko­kuus­sa 1953 käy­nyt Züric­his­sä Sii­ra­lan luo­na ja samal­la tutus­tu­nut Sveit­sis­sä alko­ho­lis­min hoi­to­muo­toi­hin. Kai­lan vart­tu­neen tie­teen­har­joit­ta­jan sti­pen­dia­no­mus, johon Sii­ra­la kir­jees­sään viit­taa, kos­ki pait­si alko­ho­lis­min hoi­toa myös ”kysy­mys­tä syvyysp­sy­ko­lo­gian oival­lus­ten veri­fioin­ti­mah­dol­li­suuk­sis­ta” (Kai­lan kir­je Sii­ra­lal­le 23.10.1953). Sii­ra­la luet­te­lee kir­jees­sään antoi­sak­si luke­mi­sek­si Ludwig Binswan­ge­rin artik­ke­lit ”Freuds Auf­fas­sung des Menschen im Lich­te der Anth­ro­po­lo­gie” ja ”Über die dasein­sa­na­ly­tische Forschungs­rich­tung in der Psyc­hiat­rie” (teok­ses­sa Binswan­ger 1947, 159–189; 190–217), Medard Bos­sin uni­teo­ri­aa kos­ke­van teok­sen Der Traum und sei­ne Aus­le­gung (1953) ja sek­su­aa­li­teo­reet­ti­sen Sinn und Gehalt der sexuel­len Per­ver­sio­nen (1952) sekä Paul Chris­tia­nin Das Per­son­vers­tänd­nis im moder­nen medizi­nischen Den­ken (1952). Sii­ra­la tote­aa myös Kai­lal­le, että hänel­lä on suu­ris­ta edel­tä­jis­tä riip­pu­mat­to­mia omia ”tuu­mai­lu­ja”.

Kir­jal­li­suus

Benzen­hö­fer, Udo (2007). Der Arztp­hi­lo­soph Vik­tor von Weiz­säc­ker. Leben und Werk im Überblick. Göt­tin­gen: Van­den­hoeck & Ruprecht.

Benzen­hö­fer, Udo (2020). Kin­de­reut­ha­na­sie in der NS-Zeit unter beson­de­rer Berück­sich­ti­gung von Reich­sausschuss­ver­fah­ren und Kin­der­fac­hab­tei­lun­gen. Ulm: Klemm + Oelsch­lä­ger.

Binswan­ger, Ludwig (1947). Aus­gewähl­te Vort­rä­ge und Auf­sätze. Band 1: Zur phä­no­me­no­lo­gischen Anth­ro­po­lo­gie. Bern: A. Franc­ke.

Boss, Medard (1952). Sinn und Gehalt der sexuel­len Per­ver­sio­nen. Ein dasein­sa­na­ly­tischer Beit­rag zur Psyc­ho­pat­ho­lo­gie des Phä­no­mens der Lie­be. Bern: Hans Huber.

Boss, Medard (1953). Der Traum und sei­ne Aus­le­gung. Bern: Hans Huber.

Chris­tian, Paul (1952). Das Per­son­vers­tänd­nis im moder­nen medizi­nischen Den­ken. Tübin­gen: J. C. P. Mohr.

Ekberg, Hen­rik (1991). Füh­rerns trog­na föl­jes­la­ga­re. Den fin­länds­ka nazis­men 1932–1944. Väi­tös­kir­ja. Hel­sing­fors: Schildts.

Farias, Vic­tor (1987). Hei­deg­ger et le nazis­me. Parii­si: Ver­dier.

Fritzsche, Hans (1953/1954). Nürn­ber­gin van­git. Hans Fritzschen ker­to­muk­sen mukaan muis­tiin mer­kin­nyt Hil­de­gard Sprin­ger-Fritzsche. Suom. Kai Kai­la. Por­voo: WSOY. (Alku­pe­räi­nen teos Das Schwert auf der Waa­ge. Hei­del­berg: Kurt Vowinc­kel Ver­lag.)

Hei­deg­ger, Mar­tin (1927/1949). Sein und Zeit. 6. Aufla­ge. Tübin­gen: Neo­ma­rius.

Hei­deg­ger, Mar­tin (1929/1955). Vom Wesen des Grun­des. 4. Aufla­ge. Frank­furt am Main: Klos­ter­mann.

Hei­deg­ger, Mar­tin (1943/1954). Vom Wesen der Wahr­heit. 3. Aufla­ge. Frank­furt am Main: Klos­ter­mann.

Hei­deg­ger, Mar­tin (1954). Was heisst Den­ken? Tübin­gen: Max Nie­meyer Ver­lag.

Iha­nus, Juha­ni (1988, 7. hel­mi­kuu­ta). Hei­deg­ger Kol­man­nen val­ta­kun­nan pal­ve­luk­ses­sa. Uusi Suo­mi.

Iha­nus, Juha­ni (2000). Vas­taan­ot­to­ja. The­ra­peia 40 vuot­ta. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Iha­nus, Juha­ni (2021). Psyy­ke ja his­to­ria. Espoo: Pro­met­heus.

Jacob, Wolf­gang (1987). Vik­tor von Weiz­säc­ker ja Sig­mund Freud. Psy­ko­te­ra­pia, 6(2), 19–25.

Jas­pers, Karl (1913/1948). All­ge­mei­ne Psyc­ho­pat­ho­lo­gie. Fünf­te unve­rän­der­te Aufla­ge. Ber­lin: Sprin­ger.

Kim­ball, Roger (1985). Hei­deg­ger at Frei­burg, 1933. The New Cri­te­rion, 3(10), 9–18.

Leh­to, Olli (2001). Kor­keat maa­il­mat. Rolf Nevan­lin­nan elä­mä. Hel­sin­ki: Ota­va.

Reen­pää, Yrjö (1953). Über der Kan­tischen Grund­satz der Kausa­li­tät. Väi­tös­kir­ja. Hel­sin­ki: Suo­ma­lai­nen tie­da­ka­te­mia.

Sii­ra­la, Ann-Helen (2003). Mart­ti Sii­ra­la on his eigh­tieth birth­day. Exis­ten­tial Ana­ly­sis, 14(1), 137–146.

Sii­ra­la, Mart­ti (1952). Neu­roo­se­ja. (Arvio Harald J. Sch­jel­de­ru­pin teok­ses­ta Neu­roo­sit ja neu­root­ti­nen luon­ne.) Suo­ma­lai­nen Suo­mi, 20(1), 43–46.

Sii­ra­la, Mart­ti (1957). Nürn­ber­gin oikeus­jut­tu. Var­ti­ja, 70(1), 10–18. (Jul­kais­tu lyhen­net­ty­nä uudel­leen vuon­na 1979, Var­ti­ja, 92(3), 117–123.)

Sii­ra­la, Mart­ti (1987). The­ra­peia. Teok­ses­sa Hahn, Peter & Jacob, Wolf­gang (toim.), Vik­tor von Weiz­säc­ker zum 100. Geburts­tag, 140–153. Ber­lin: Sprin­ger. 

Sii­ra­la, Mart­ti (1988). Ihmi­syy­si­den­ti­tee­tin tilas­ta ja mah­dol­li­suuk­sis­ta. Teok­ses­sa Roi­ne, Mik­ko; Arp­po, Maa­rit; Keto­nen, Oiva; Maja­va, Heik­ki & Ruth, Jan-Erik (toim.), Mah­dol­li­suuk­sien kuu­le­mi­nen. The­ra­peia 30 vuot­ta, 39–105. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Sii­ra­la, Mart­ti (1993). Ei psyko‑, eikä ‑ana­lyy­tik­ko. Psy­ko­te­ra­pia, 22(2), 20–23.

Sii­ra­la, Mart­ti (1995). Tera­pia ja tie­don­kä­si­tys. Teok­ses­sa Huh­ti­nen, Aki & Jaak­si, Vesa (toim.), Feno­me­no­lo­gi­nen Vuo­si­kir­ja 1994, 22–40. Tam­pe­re: Suo­men feno­me­no­lo­gi­nen ins­ti­tuut­ti.

Sii­ra­la, Mart­ti (2000). Lää­kä­ria­jat­te­li­jan koo­tut teok­set – inhi­mil­li­nen lää­ke­tie­de. Psy­ko­te­ra­pia, 19(3), 68–71.

Skyt­tä, Kyös­ti (1963). Usko vai epä­us­ko. Epä­tie­teel­li­siä tar­kas­te­lu­ja ihmi­se­nä elä­mi­ses­tä. Hel­sin­ki: Kir­jayh­ty­mä.

von Weiz­säc­ker, Vik­tor (1934). Ärzt­lic­he Auf­ga­ben. Volk im Wer­den, 2, 80–90.

von Weiz­säc­ker, Vik­tor (1940). Der Ges­talt­kreis. Theo­rie der Ein­heit von Wahr­neh­men und Bewe­gen. Leipzig: Georg Thie­me.

von Weiz­säc­ker, Vik­tor (1947). “Eut­ha­na­sie” und Menschen­ver­suc­he. Hei­del­berg: Ver­lag Lam­bert Sch­nei­der. (Jul­kais­tu vuon­na 1947 myös leh­des­sä Psyc­he, 1(1), 68–102.)

von Weiz­säc­ker, Vik­tor (1951a). Fäl­le und Proble­me. Anth­ro­po­lo­gische Vor­le­sun­gen in der medizi­nischen Kli­nik. Stutt­gart: Fer­di­nand Enke.

von Weiz­säc­ker, Vik­tor (1951b). Der kran­ke Mensch. Eine Einfüh­rung in die medizi­nische Anth­ro­po­lo­gie. Stutt­gart: K. F. Koeh­ler.

von Weiz­säc­ker, Vik­tor (1955/1998). Elä­mä­ni tär­kein teh­tä­vä. Suom. Juha­ni Reko­la. Psy­ko­te­ra­pia, 27(1), 39–52. (Alku­pe­räi­nen jul­kai­su Mei­nes Lebens haupt­säch­lic­hes Bemü­hen. Teok­ses­sa von Weiz­säc­ker, Vik­tor, Gesam­mel­te Schrif­ten 7: All­ge­mei­ne Medizin. Grund­fra­gen medizi­nischer Anth­ro­po­lo­gie, 372–392. Ber­lin: Suhr­kamp.)

von Weiz­säc­ker, Vik­tor (1956). Pat­ho­sop­hie. Göt­tin­gen: Van­den­hoeck & Ruprecht.

Wyss, Die­ter (1957). Vik­tor von Weiz­säc­kers Stel­lung in Phi­lo­sop­hie und Anth­ro­po­lo­gie der Neuzeit. Teok­ses­sa von Weiz­säc­ker, Vik­tor & Wyss, Die­ter, Zwischen Medizin und Phi­lo­sop­hie, 181–290. Göt­tin­gen: Van­den­hoeck & Ruprecht.

Kaik­ki sitee­ra­tut kir­jeet ovat peräi­sin Mart­ti Sii­ra­lan arkis­tos­ta.