Juhani Ihanus: ”Fundamentaalisia” vastaväitteitä – Martti Siirala 1950-luvulla

Mart­ti Sii­ra­lan (s. 24.11.1922 Lipe­ris­sä, k. 18.8.2008 Hel­sin­gis­sä) syn­ty­mäs­tä on tämän vuo­den mar­ras­kuus­sa kulu­nut 100 vuot­ta. Juh­la­vuo­te­na Psy­ko­te­ra­pia-leh­den jokai­ses­sa nume­ros­sa ilmes­tyy taus­ta­kat­sauk­sel­la ja kom­men­teil­la varus­tet­tu­na aiem­min jul­kai­se­mat­to­mia doku­ment­te­ja, jot­ka olen valin­nut Sii­ra­lan arkis­tos­ta. Ensim­mäi­ses­sä osas­sa Sii­ra­lan kak­si kir­jet­tä ovat läh­tö­koh­ta­na hänen 1950-luvun ajat­te­lun­sa, toi­min­tan­sa ja kon­tak­tien­sa tar­kas­te­lul­le.  

Mart­ti Sii­ra­lan toi­min­nas­ta

Mart­ti Sii­ra­lan ja hänen vel­jen­sä Aar­nen aloit­tees­ta perus­tet­tiin vuon­na 1958 The­ra­peia-sää­tiö, jon­ka ensim­mäi­nen toi­min­nan­joh­ta­ja hän oli vuo­teen 1971 saak­ka sekä hal­li­tuk­sen puheen­joh­ta­ja vuo­si­na 1971–1982 ja kun­nia­pu­heen­joh­ta­ja vuo­des­ta 1983. Sii­ra­la loi perus­taa The­ra­peia-sää­tiön toi­min­nan kan­sain­vä­lis­ty­mi­sel­le luot­saa­mal­la sää­tiön kou­lu­tus­se­mi­naa­rin IFPS:n (Inter­na­tio­nal Fede­ra­tion of Psyc­hoa­na­ly­tic Socie­ties) jäse­nek­si vuo­des­ta 1974 läh­tien. IFPS:n toi­meen­pa­ne­van komi­tean jäsen Sii­ra­la oli vuo­si­na 1977–1984.

Psy­kiat­rian yksi­tyisprak­tiik­kan­sa Suo­mes­sa Sii­ra­la aloit­ti vuon­na 1958, palat­tu­aan Züric­his­tä, jos­sa oli asu­nut per­heen­sä kans­sa jou­lu­kuus­ta 1952 jou­lu­kuu­hun 1957, opis­kel­lut ana­lyyt­tis­ta psy­ko­te­ra­pi­aa ja ollut psy­kiat­ri-psy­koa­na­lyy­tik­ko Gus­tav Bal­lyn (1893–1966) oppia­na­lyy­sis­sa huh­ti­kuus­ta 1953 jou­lu­kuu­hun 1957. Sveit­sis­sä nimi­tys­tä ”ana­lyyt­ti­nen psy­ko­te­ra­pia” käy­tet­tiin kokoa­vas­ti kuvaa­maan psy­ko­te­ra­peut­tis­ta suun­tau­tu­mis­ta, jon­ka läh­tö­koh­dat oli­vat Freu­din (ja osin Jun­gin­kin) ajat­te­lus­sa mut­ta joka ei sitou­tu­nut perin­tei­seen psy­koa­na­lyy­siin. Ana­lyyt­ti­sen psy­ko­te­ra­peu­tin diplo­min Sii­ra­lal­le myön­si 1959 Ins­ti­tut für ärzt­lic­he Psyc­hot­he­ra­pie in Zürich. Ins­ti­tuu­tin läh­tö­koh­ta­na oli Burg­hölz­lin joh­ta­jan, psy­kiat­rian pro­fes­so­ri Man­fred Bleu­le­rin (1903–1994) aloit­tees­ta syn­ty­nyt psy­koa­na­lyyt­ti­nen kou­lu­tus­pii­ri, jon­ka Bleu­ler liit­ti vuon­na 1950 Burg­hölz­lin yli­opis­tol­li­sen ope­tuk­sen yhtey­teen ja joka viral­li­ses­ti perus­tet­tiin ins­ti­tuut­ti­na vuon­na 1955. Ins­ti­tuut­ti jat­koi Burg­hölz­lis­sä alkun­sa saa­nut­ta vapaa­ta psy­koa­na­lyyt­tis­ta kou­lu­tus­ta, jota oli­vat toteut­ta­neet sekä Bal­ly että psy­kiat­ri-psy­koa­na­lyy­tik­ko Medard Boss (1903–1990). He kum­pi­kaan eivät nou­dat­ta­neet IPA:n kou­lu­tus­oh­jei­ta vaan kan­nat­ti­vat yhteis­työ­tä freu­di­lai­sen psy­koa­na­lyy­sin ja Dasei­ni­na­na­lyy­sin (saks. Dasein­sa­na­ly­se) välil­lä. He toi­mi­vat myös ins­ti­tuu­tin joh­to­kun­nas­sa Bleu­le­rin ohel­la. Ins­ti­tuu­tin joh­ta­ja­na oli Sii­ra­lan ystä­vä, psy­kiat­ri-psy­koa­na­lyy­tik­ko Fritz Meerwein (1922–1989). Sii­ra­la oli psy­kiat­rien Kau­ko Kai­lan (1920–1987), Allan Johans­so­nin (1921–1987) ja Oscar Par­lan­din ohel­la (1912–1997) The­ra­peia-sää­tiön alku­vai­hei­den kes­kei­nen kou­lut­ta­ja. Hänet nimi­tet­tiin psy­kiat­rian dosen­tik­si Hel­sin­gin yli­opis­toon vuon­na 1968 ja Suo­men Psy­kiat­riyh­dis­tyk­sen kun­nia­jä­se­nek­si vuon­na 1989.

Var­hai­sia virik­kei­tä

Ennen Sveit­sin-vuo­si­aan Sii­ra­la oli väi­tel­lyt vuon­na 1949 Hel­sin­gin yli­opis­tos­sa lää­ke­tie­teen toh­to­rik­si neu­ro­lo­gian alal­ta. Lapin­lah­den sai­raa­las­sa työs­ken­nel­les­sään (apu­lais­lää­kä­ri­nä vuo­si­na 1949–1951 ja viran­si­jai­se­na apu­lai­sy­li­lää­kä­ri­nä vuo­si­na 1951–1952) Sii­ra­la oli eten­kin psy­kiat­ri­kol­le­gan­sa Mart­ti Palo­hei­mon (1913–2002) myö­tä saa­nut kos­ke­tus­ta psy­ko­dy­naa­mi­seen psy­kiat­ri­aan ja psy­koa­na­lyyt­ti­siin näke­myk­siin, jot­ka joh­ti­vat hänet vuo­des­ta 1951 läh­tien suun­tau­tu­maan yhä enem­män tieto‑, usko- sai­raus- ja hoi­to­kä­si­tys­ten sekä psy­koa­na­lyy­sin uudel­lee­nar­vioin­tiin. Yrjö Kulo­ve­den kuol­tua vuon­na 1943 ja Ben­ja­min Rubins­tei­nen muu­tet­tua vuon­na 1947 Yhdys­val­toi­hin Suo­mes­sa ei 1950-luvun alus­sa ollut psy­koa­na­lyy­tik­ko­ja eikä pit­kä­kes­toi­sen psy­ko­te­ra­pian har­joit­ta­jia. Val­lit­se­va käsi­tys psy­ko­te­ra­pias­ta oli tuol­loin lää­kä­ri­kes­kei­nen, mikä näkyi myös Sii­ra­lan kan­nas­sa, jon­ka mukaan vain kou­lu­te­tuil­le lää­kä­reil­le kuu­lui ”itse­näi­ses­ti har­joi­tet­tu neu­roo­sien psy­ko­te­ra­pia” ja vain ”kiin­teäs­sä yhteis­työs­sä, esim. kli­ni­kan puit­teis­sa” oli psy­ko­te­ra­pian har­joit­ta­mi­nen mah­dol­lis­ta psy­ko­lo­geil­le (Sii­ra­la 1952, 45). Myö­hem­min Sii­ra­lan kan­ta muut­tui avoi­mem­mak­si psy­ko­lo­gien itse­näi­sel­le psy­ko­te­ra­pia­työl­le.

Rat­kai­se­via var­hai­sia virik­kei­tä Sii­ra­lan omin­ta­kei­sen ajat­te­lun muo­tou­tu­mi­ses­sa ennen Züric­hin-vuo­sia tar­jo­si­vat filo­so­fi-psy­kiat­ri Karl Jas­per­sin (1883–1969) teos All­ge­mei­ne Psyc­ho­pat­ho­lo­gie (1913/1948), jon­ka 5. pai­nos­ta Sii­ra­la luki eri­tyi­sen perus­teel­li­ses­ti, ja neu­ro­lo­gi-sisä­tau­ti­lää­kä­ri Vik­tor von Weiz­säc­ke­rin (1886–1957) teok­set Fäl­le und Proble­me (1951a) ja Der kran­ke Mensch (1951b), osin myös var­hai­sem­pi teos Der Ges­talt­kreis (1940; myös 1956).

von Weiz­säc­ke­ril­tä ovat peräi­sin muun muas­sa mai­nin­nat todel­li­suu­den ”ont­ti­sis­ta” (saks. ontisch) ja ”paat­ti­sis­ta” (saks. pat­hisch) ulot­tu­vuuk­sis­ta, joi­ta Sii­ra­la­kin käsit­te­li tuo­tan­nos­saan. Fysi­kaa­lis­ten objek­tien maa­il­ma on von Weiz­säc­ke­rin mukaan ”ont­ti­nen”, ”ole­mi­sen” maa­il­ma, kun taas ihmi­sen todel­li­suus on ”paat­ti­nen”, krii­sien ja kär­si­mys­ten raken­ta­ma ja muut­ta­ma. Ont­tis­ta kos­ke­va tie­to on luon­non­tie­teel­lis­tä (”jokin on näin eikä muul­la tavoin”) ja paat­ti­nen tie­to ajal­lis­ta, elä­mä­ker­ral­lis-his­to­rial­lis­ta. Paat­ti­nen kysy­mys ei lii­ty ole­mi­seen, vaan sii­hen, mitä ihmi­nen ei vie­lä tai enää ole, min­kä­lai­sek­si ihmi­nen tah­too, saa tai voi tul­la tai min­kä­lai­sek­si ihmi­sen pitää tai täy­tyy tul­la (von Weiz­säc­ker 1940; 1956, 62). Sekä ont­ti­nen että paat­ti­nen ovat vas­ta­vuo­roi­sia ja toi­si­aan täy­den­tä­viä.

Fysio­lo­gian pro­fes­so­ri Yrjö Reen­pää (1894–1976) oli kol­le­gi­aa­li­ses­ti jo vuon­na 1950 opas­ta­nut Sii­ra­laa von Weiz­säc­ke­rin, Kan­tin (Kri­tik der rei­nen Ver­nunft) ja Hei­deg­ge­rin (Sein und Zeit) tuo­tan­non pariin. Yrjö Reen­pään oman tie­to­teo­reet­ti­sen Kant-tut­kiel­man (Über der Kan­tischen Grund­satz der Kausa­li­tät, 1953) Sii­ra­la luki käsi­kir­joi­tuk­se­na vuo­den 1952 alus­sa ja kat­soi sen perus­teel­la, että psyyk­kis­tä ja psy­ko­fyy­sis­tä kausa­li­teet­tia on pun­nit­ta­va ”ymmär­tä­vis­tä” läh­tö­koh­dis­ta eikä samoin kuin fysii­kan kausa­li­teet­tia.

Jas­per­sin psy­koa­na­lyy­si­kri­tiik­ki ei niin­kään puhu­tel­lut Sii­ra­laa, joka halusi pitää yllä psy­koa­na­lyy­sin, psy­ko­te­ra­pioi­den ja tie­teen­fi­lo­so­fian välis­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta, vaik­ka hän arve­li­kin, että Jas­per­sin teos oli­si ollut sopi­va suo­men­net­ta­vak­si yleis­si­vis­tä­väk­si oppi­kir­jak­si lää­ke­tie­teen opis­ke­li­joil­le (ks. Iha­nus 2021, 236). Nuo­rel­le Sii­ra­lal­le Jas­per­sia kes­kei­sem­mäk­si näyt­täy­tyi psy­ko­so­maat­ti­sen lää­ke­tie­teen ja ant­ro­po­lo­gi­sen lääketieteen/lääketieteellisen ant­ro­po­lo­gian pio­nee­rin von Weiz­säc­ke­rin koros­ta­ma ”subjektin/subjektiviteetin tuo­mi­nen lää­ke­tie­tee­seen” (ks. myös Jacob 1987; Wyss 1957) sekä tämän sosi­aa­li­lää­ke­tie­teel­li­nen, yhtei­söl­li­nen, ei-yksi­löl­li­nen sai­raus- ja hoi­to­kä­si­tys, jos­sa ihmis­ten­vä­li­set suh­teet ja yhteis­vas­tuul­li­suus sai­rau­den vies­tien vas­taa­not­ta­mi­ses­sa saa­vat ensi­si­jai­sen huo­mion. ”Elä­mät­tö­myy­den” osuus ihmi­sen sai­rau­des­sa ja kär­si­myk­ses­sä oli sekä von Weiz­säc­ke­ril­le että Sii­ra­lal­le ilmei­nen ja kos­ki niin ”paat­tis­ta”, kär­si­vää poti­las­ta kuin ”objek­tii­vi­suus­har­han” val­taa­maa lää­kä­riä.

Hei­deg­ger ja von Weiz­säc­ker Kol­man­nes­sa val­ta­kun­nas­sa ja sen jäl­keen

Sii­ra­la oli kir­joit­ta­nut esit­te­lyn Hans Fritzschen teok­ses­ta Nürn­ber­gin van­git (1953/1954; Sii­ra­la 1957; jul­kais­tu myös lyhen­net­ty­nä Sii­ra­la 1979). Esit­te­lys­sään hän tote­si, että ”yhteis­syyl­li­syy­den eli kans­sa­mur­haa­juu­den verk­ko” liit­tyi kaik­kial­le, ”mis­sä avoin­ta tai pei­tet­tyä jouk­ko­mur­haa­mis­ta on tapah­tu­nut tai par­hail­laan tapah­tuu” (Sii­ra­la 1979, 120). Hän myön­si samal­la: ”Itse en tah­to­nut kuul­la tai lukea sodan aika­na enkä pit­kään jäl­keen­päin mitään sel­lais­ta, mis­sä vih­jail­tiin jota­kin pimeä­tä Sak­sas­sa tapah­tu­neen. [‒ ‒] Sel­lai­sen pimeän tut­ki­mi­nen ei ainoas­taan ole meil­le syväs­ti epä­mie­luis­ta, vaan se koh­taa myös­kin meis­sä yksi­löi­nä ja yhtei­söi­nä mitä voi­mal­li­sin­ta, usein aivan pii­los­sa pysy­vää vas­ta­rin­taa” (Sii­ra­la 1979, 121). Niin­pä Sii­ra­la ei ollut 1950-luvul­la eikä pit­kään vie­lä myö­hem­min­kään notee­ran­nut von Weiz­säc­ke­rin eikä Hei­deg­ge­rin aluk­si myön­teis­tä asen­net­ta kan­sal­lis­so­sia­lis­miin (eten­kin vuo­si­na 1933–1934). Tämä ajat­te­li­joi­den hämä­rä alue tuli his­to­rioit­si­joi­den tie­toon vähi­tel­len. Kui­ten­kin Gui­do Sch­nee­ber­ge­rin tark­ko­jen doku­men­taa­tioi­den sekä Jas­per­sin, Ador­non ja Löwit­hin kir­joi­tus­ten myö­tä var­sin­kin Hei­deg­ge­rin vakau­muk­sel­li­nen osal­li­suus Kol­man­nes­sa val­ta­kun­nas­sa oli tie­dos­sa vii­meis­tään 1960-luvul­la.  

Hei­deg­ger toi­mi Frei­bur­gin yli­opis­ton reh­to­ri­na tou­ko­kuus­ta 1933 hel­mi­kuu­hun 1934 ja kuu­lui tuol­loin myös kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­seen puo­lu­ee­seen, jos­ta hän ei sel­keäs­ti irtau­tu­nut. Esi­mer­kik­si yli­opis­ton­sa oppi­las­kun­nan leh­des­sä mar­ras­kuus­sa 1933 Hei­deg­ger valis­ti opis­ke­li­joi­taan sii­tä, että ”Füh­rer on tei­dän yksi ja ainoa nykyi­nen ja tule­va sak­sa­lai­nen todel­li­suu­ten­ne ja lakin­ne” (kat­kel­ma on Hei­deg­ge­rin reh­to­rin­pu­hees­ta; sit. Kim­ball 1985). Hei­deg­ger oli myös kut­su­nut von Weiz­säc­ke­rin pitä­mään jou­lu­kuus­sa 1933 Frei­bur­gin yli­opis­toon esi­tel­män ”Ärzt­lic­he Auf­ga­ben” (jul­kais­tu vuon­na 1934), jos­sa von Weiz­säc­ker­kin ilmai­si luot­ta­muk­sen­sa kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­siin ideoi­hin tar­kas­tel­les­saan psy­ko­te­ra­pi­aa ja yhtei­söl­lis­tä tera­pi­aa ”lää­ke­tie­teel­lis-poliit­ti­sen toi­min­nan kah­te­na pila­ri­na” ja hah­mo­tel­les­saan kat­ta­vaa ”poliit­tis­ta lää­ke­tie­det­tä”: ”Orga­ni­soi­dut lii­tot, työ­lei­rit, yhtei­sö, työ­te­ra­pia voi­vat tul­la mah­ta­vak­si avuk­si lää­kä­rin­teh­tä­väl­le” tai­ta­van ja voi­mak­kaan Joh­ta­jan puo­les­taan aut­taes­sa yksi­löä ”vapaut­ta­vaan kukois­tuk­seen” yhtei­sös­sä (von Weiz­säc­ker 1934; Benzen­hö­fer 2007, 116).

Vik­tor von Weiz­säc­ker toi­mi vuo­si­na 1941–1945 Bres­laun yli­opis­ton neu­ro­lo­gian pro­fes­so­ri­na ja vas­taa­not­ti joh­ta­maan­sa neu­ro­lo­gi­seen ins­ti­tuut­tiin euta­na­siaoh­jel­mas­sa sur­mat­tu­jen las­ten aivopre­pa­raat­te­ja tut­kit­ta­vik­si (Benzen­hö­fer 2020). Toi­sen maa­il­man­so­dan jäl­kei­sis­sä sel­vi­tyk­sis­sä hänen ei kui­ten­kaan todet­tu suo­ra­nai­ses­ti syyl­lis­ty­neen kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­seen euta­n­asia­toi­min­taan, ja hänen yli­opis­to­työn­sä jat­kui Hei­del­ber­gin yli­opis­tos­sa välit­tö­mäs­ti sodan loput­tua. von Weiz­säc­ker jul­kai­si myös kir­ja­sen ”Eut­ha­na­sie” und Menschen­ver­suc­he (1947), jos­sa hän vai­kea­sel­koi­sin sanan­kään­tein kes­kus­te­li lää­ke­tie­teel­li­ses­ti ja filo­so­fi­ses­ti euta­na­sias­ta ja ihmis­ko­keis­ta.

Arvioi­des­saan elä­män­kul­ku­aan von Weiz­säc­ker (1955/1998, 39) tii­vis­ti käsi­tyk­sen­sä: ”En ole kos­kaan kuu­lu­nut mihin­kään poliit­ti­seen puo­lu­ee­seen. Toi­min­ta­ni oli kui­ten­kin sikä­li poliit­tis­ta, että osal­lis­tuin puhein, kir­joi­tuk­sin ja rat­kai­suin sii­hen, mitä nimi­te­tään sosi­aa­li­po­liit­ti­sek­si lää­ke­tie­teek­si ja toi­min useam­mas­sa vai­hees­sa reser­vin lää­kä­ri­nä sota­pal­ve­luk­ses­sa.” Sii­ra­lal­le von Weiz­säc­ker oli kui­ten­kin esi­ku­va, jon­ka ilmai­su­ta­paan, ”sen kons­tai­le­mat­to­maan ker­rok­sel­li­suu­teen, vivah­teik­kuu­teen, syväl­li­seen logiik­kaan, vii­sau­teen” hän (Sii­ra­la 2000, 70) tah­toi pereh­tyä. Sii­ra­la luki von Weiz­säc­ke­rin ja tämän seu­raa­jien suu­rek­si ansiok­si sai­ras­ta­mi­sen yhtei­söl­lis-yhteis­kun­nal­li­sen ulot­tu­vuu­den huo­mioi­mi­sen, joka Bos­sin Dasei­ni­na­na­lyy­sis­sa oli jää­nyt hata­rak­si.

Sii­ra­la ker­toi tavan­neen­sa von Weiz­säc­ke­rin vuon­na 1954 tämän koto­na Hei­del­ber­gis­sä. Par­kin­so­nis­min vuok­si von Weiz­säc­ker oli tuol­loin vaka­vas­ti sai­ras, mut­ta otti vuo­teel­laan maa­ten Sii­ra­lan vas­taan ja aloit­ti ystä­väl­li­ses­ti kes­kus­te­lun. Kun Sii­ra­la selos­ti koke­muk­si­aan Züric­his­tä, hän sat­tui mai­nit­se­maan Medard Bos­sin, jol­loin von Weiz­säc­ker heti kut­sui vai­mon­sa Olym­pian huo­nee­seen ja sanoi: ”Näy­tä täl­le her­ral­le tie ulos!” (Sii­ra­la 1987, 142; Iha­nus 2000, 37). von Weiz­säc­ker ei voi­nut lain­kaan sie­tää Bos­sia, jon­ka kat­soi koh­del­leen hän­tä kal­toin tuo­tan­nos­saan.

Sii­ra­la lie­nee vii­meis­tään von Weiz­säc­ke­rin 100-vuo­tis­juh­la­sym­po­siu­mis­sa Hei­del­ber­gis­sä tou­ko­kuus­sa 1986 kuul­lut kes­kus­te­lua von Weiz­säc­ke­rin toi­min­nas­ta Hit­le­rin val­ta­kau­del­la. Hei­deg­ge­rin var­hai­siin kan­sal­lis­so­sia­lis­mi­kyt­ken­töi­hin Sii­ra­la havah­tui samas­sa sym­po­siu­mis­sa, kun sai lukea valo­ko­pion Hei­deg­ge­rin vuon­na 1933 pitä­mäs­tä reh­to­rin­pu­hees­ta, jos­sa tämä kohot­ti Füh­re­rin sak­sa­lai­sek­si todel­li­suu­dek­si ja laik­si. Sii­ra­lal­le puheen sisäl­tö oli jär­ky­tys, ja hän kom­men­toi Hei­deg­ge­rin­kin har­hau­tu­neen ihmi­syy­si­den­ti­tee­tin omak­su­mi­ses­sa: ”Eräs aikam­me mer­kit­tä­vim­mis­tä ajat­te­li­jois­ta oli siis myös osal­li­nen tuos­ta iden­ti­teet­ti­ka­dos­ta” (Sii­ra­la 1988, 86–87; Iha­nus 2000, 47–48).

Vic­tor Faria­sin huo­mio­ta herät­tä­nyt teos Hei­deg­ge­ris­ta ja nat­sis­mis­ta Hei­deg­ger et le nazis­me oli ilmes­ty­nyt rans­kak­si vuon­na 1987. Olin esi­tel­lyt Hei­deg­ge­rin kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­sia lisä­si­dok­sia pal­jas­ta­neen Faria­sin teok­sen hel­mi­kuus­sa 1988 Uudes­sa Suo­mes­sa (Iha­nus 1988) ja vii­tan­nut samal­la The­ra­peia-sää­tiön opil­li­seen Dasein-taus­taan. Tämä kyt­ken­tä sai muun muas­sa filo­so­fi-psy­ko­lo­gi Lau­ri Rau­ha­lan kysy­mään huo­les­tu­nee­na, saa­tan­ko koko sää­tiö­tä epäi­lyt­tä­vään valoon Hei­deg­ge­rin hai­rah­duk­sis­ta (Lau­ri Rau­ha­lan hen­ki­lö­koh­tai­nen kom­ment­ti hel­mi­kuul­ta 1988).        

Sii­ra­lan Sveit­sin-koke­muk­sis­ta ja kir­jeis­tä

Freu­din tuo­tan­toon Sii­ra­la pereh­tyi vähi­tel­len Sveit­sis­sä, samoin Hei­deg­ge­rin ja dasei­ni­na­na­lyy­tik­ko­jen Binswan­ge­rin ja Bos­sin kir­joi­tuk­siin, omak­su­mat­ta sel­lai­se­naan hei­dän­kään näke­myk­si­ään. Sii­ra­lan Sveit­sin-vuo­si­na Dasei­ni­na­na­lyy­sis­sa­kin oli eri ker­ros­tu­mia: Hei­deg­ge­rin onto­lo­gia ja filo­so­fi­nen Dasei­nin ana­ly­tiik­ka, Binswan­ge­rin feno­me­no­lo­gi­nen ant­ro­po­lo­gia ja psy­kiat­ri­nen Dasei­ni­na­na­lyy­si sekä Bos­sin feno­me­no­lo­gis-her­me­neut­ti­nen Dasei­ni­na­na­lyy­si (Iha­nus 2000, 29; A.-H. Sii­ra­la 2003). Sii­ra­lan ana­lyy­tik­ko Bal­ly oli lähel­lä Freu­din perus­a­ja­tuk­sia, mut­ta kat­soi, että Freu­din aja­tuk­sia oli täy­den­net­tä­vä sosio­lo­gi­sis­ta, psy­ko­lo­gi­sis­ta ja bio­lo­gi­sis­ta näkö­kul­mis­ta. Vik­tor von Weiz­säc­ke­rin ja tämän työn jat­ka­jan Wil­helm Küte­meye­rin (1904–1972) psy­ko­so­maat­tis-lää­ke­tie­teel­lis-ant­ro­po­lo­gi­set näke­myk­set oli­vat vah­vas­ti muka­na Sii­ra­lan myö­hem­mäs­sä­kin ajat­te­lus­sa ja toi­min­nas­sa.

Maa­lis­kuun 19. päi­vä­nä 1953 Züric­his­sä osoit­tees­sa Im Wal­der 6 päi­vää­mäs­sään kir­jees­sä Yrjö Reen­pääl­le Sii­ra­la ker­too uusis­ta aja­tus­suun­tauk­sis­ta ja tilit­tää myös hen­ki­lö­koh­tai­sia koke­muk­si­aan ja tun­to­jaan. Koneel­la kir­joi­te­tus­ta kir­jees­tä jul­kais­taan täs­sä suu­rin osa, vain muu­ta­min pois­toin. Sii­ra­lan kap­pa­le­ja­ko­ja ei ole muu­tet­tu eikä kir­joi­tusa­sua ole nyky­ai­kais­tet­tu vaan jätet­ty sil­leen. Kir­jee­seen sisäl­tyy mai­nin­to­ja skit­so­fre­nia­hoi­dos­ta ja sii­hen liit­ty­väs­tä inhi­mil­li­ses­tä ”asen­tees­ta” vas­ta­koh­ta­naan sai­rau­den ”objek­ti­vaa­tiot”. Reen­pääl­le Sii­ra­la kuvaa legen­daa­ris­ta tapaa­mis­taan itsen­sä Karl Jas­per­sin kans­sa Base­lis­sa hel­mi­kuun puo­li­vä­lis­sä 1953 ja vai­keuk­si­aan Lapin­lah­den sai­raa­lan yli­lää­kä­rin, psy­kiat­rian pro­fes­so­ri Mart­ti Kai­lan (1900–1978) kans­sa sekä luon­neh­tii Burg­hölz­lin joh­ta­jaa Man­fred Bleu­le­ria ja sveit­si­läis­tä ilma­pii­riä.

Kir­jees­tä käy myös ilmi, että Sii­ra­la oli vas­ta tuol­loin alka­nut lukea Hei­deg­ge­rin Sein und Zeit ‑teos­ta (1927/1949) ja saa­nut alus­ta­vaa käsi­tys­tä Dasei­ni­na­na­lyy­sis­ta ja feno­me­no­lo­gias­ta. Sen sijaan Hus­ser­lin feno­me­no­lo­gi­aan Sii­ra­la ei näy­tä lähem­min pereh­ty­neen. Sii­ra­la tutus­tui vähi­tel­len myös Hei­deg­ge­rin teok­siin Vom Wesen des Grun­des (1929/1955) ja Vom Wesen der Wahr­heit (1943/1954). Reen­pääl­le, joka ihai­li Hei­deg­ge­ria, Sii­ra­la ker­too toi­ses­sa kir­jees­sään (26.10.1953): ”Hei­deg­ger herät­tää minus­sa sitä suu­rem­paa kun­nioi­tus­ta, mitä enem­män hänen ajat­te­luun­sa tutus­tun. Minus­ta tun­tuu, että sii­nä on Kant’in jäl­kei­sen ajan mer­kit­tä­vin ajat­te­lun kään­ne” (Iha­nus 2000, 33–34). Toi­saal­ta Sii­ra­la ei ollut vakuut­tu­nut sii­tä, että Reen­pää oli­si laa­jem­mal­ti ymmär­tä­nyt Hei­deg­ge­rin ajat­te­lua.

Erk­ki Nii­ni­vaa­ral­le Sii­ra­la (kir­je 14.2.1955) tun­nus­ti pitä­vän­sä Hei­deg­ge­ria ”yhte­nä his­to­rian suu­ris­ta ajat­te­li­jois­ta” ja saa­neen­sa kah­den tapaa­mi­sen myö­tä Hei­deg­ge­ris­ta hen­ki­lö­koh­tai­sen vai­ku­tel­man, joka oli ”mitä posi­tii­vi­sin (pal­jon avoi­mem­pi kuin Jas­pers!)” Sil­ti Sii­ra­lal­la oli ”fun­da­men­taa­li­sia ’Einwän­de gegen Hei­deg­ger’” [Hei­deg­ge­riin koh­dis­tu­via vas­ta­väit­tei­tä] (Iha­nus 2000, 45). Sii­ra­la oli tavan­nut Hei­deg­ge­rin 1950-luvul­la (Sii­ra­la ei ollut mer­kin­nyt muis­tiin tark­kaa ajan­koh­taa) Bos­sin koto­na noin kah­den­kym­me­nen muu­an hen­ki­lön kans­sa. Täl­löin Hei­deg­ger oli ymmär­tä­nyt ja suh­tau­tu­nut myön­tei­ses­ti Sii­ra­lan lausu­maan tera­pia­kä­si­tyk­seen, jos­sa olen­nais­ta oli sai­rau­den vies­tin kuun­te­lu ja kans­saih­mi­se­nä vas­taa­not­ta­mi­nen (Sii­ra­la 1995, 24).

Hei­deg­ge­rin tuo­tan­nos­ta Sii­ra­la tote­si myö­hem­min itsel­leen sel­keim­mäk­si tämän Frei­bur­gin yli­opis­tos­sa vuo­si­na 1951–1952 pitä­miin luen­toi­hin perus­tu­van teok­sen Was heisst Den­ken? (1954), jos­sa Hei­deg­ger kri­ti­soi Nietzscheen hui­pen­tu­vaa län­si­mais­ta meta­fy­siik­kaa ja kään­tyy ”vas­ta-alka­van” ajat­te­li­jan Par­me­ni­deen puo­leen ole­mi­sen ja ajat­te­lun yhteen­kuu­lu­vuu­den koke­mi­sek­si. Kir­jees­sään Rolf Nevan­lin­nal­le (13.7.1956) Sii­ra­la huo­maut­taa, että Hei­deg­ger oli tuos­sa teok­ses­sa ”var­sin pal­jon kirk­kaam­min ymmär­ret­tä­vis­sä kuin Sein und Zei­tis­sa”; lauseet oli­vat ”pal­jon yksin­ker­tai­sem­pia, ilman, että syvyys kär­sii”, vaik­ka kaik­keen Sii­ra­la ei yhty­nyt­kään.

Sii­ra­la ei kui­ten­kaan tuo­tan­nos­saan kos­kaan sel­keäs­ti tar­ken­ta­nut Hei­deg­ge­riin koh­dis­tu­via vas­ta­väit­tei­tään. Ei hän lii­oin koke­nut kuu­lu­van­sa mihin­kään kou­lu­kun­taan. Kes­kus­te­lus­sa (24.1.1996) hän tote­si­kin ker­ran minul­le: ”En ole Dasei­na­na­lyy­tik­ko enkä eksis­ten­ti­aa­lia­na­lyy­tik­ko, minul­la on oma tera­pia­kä­si­tyk­se­ni ja ‑toi­min­ta­ni” (Iha­nus 2000, 35). Hän jopa epäi­li ”psykoanalyytikko”-nimityksen perim­mäis­tä mie­lek­kyyt­tä, vaik­ka ei sil­ti ollut val­mis kan­nat­ta­maan nimi­tyk­sen hyl­kää­mis­tä (Sii­ra­la 1993).

Mate­maa­tik­ko Rolf Nevan­lin­na (1895–1980), johon Sii­ra­la tutus­tui pian Züric­hiin saa­pu­mi­sen­sa jäl­keen, toi­mi puo­let vuo­des­ta opet­ta­mas­sa Züric­hin yli­opis­ton kun­nia­pro­fes­so­ri­na. Nevan­lin­nas­ta tuli Sii­ra­lan ystä­vä ja tois­tu­va apu­ra­ha­ha­ke­mus­ten suo­sit­te­li­ja, mut­ta myös polee­mi­nen haas­ta­ja, joka saat­toi kysee­na­lai­sek­si tiet­ty­jä Sii­ra­lan läh­tö­koh­tia. Nevan­lin­na oli 1930- ja 1940-luvul­la ilmais­sut sak­sa­lais­myön­tei­siä kan­nan­ot­to­ja, ollut vuo­si­na 1942–1943 SS-vapaa­eh­tois­toi­mi­kun­nan puheen­joh­ta­ja ja sym­pa­ti­soi­nut Suo­men Val­ta­kun­nan Liit­toa, jon­ka pii­ris­sä kan­na­tet­tiin kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­sia rotuop­pe­ja ja anti­se­mi­tis­miä (Ekberg 1991; Leh­to 2001). Hän oli yksi kuu­des­ta The­ra­peia-sää­tiön sää­de­kir­jan alle­kir­joit­ta­jas­ta ja ensim­mäi­nen sää­tiön hal­li­tuk­sen puheen­joh­ta­ja. Sii­ra­la ei ole kom­men­toi­nut näi­tä Nevan­lin­nan yhteyk­siä kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­seen ideo­lo­gi­aan.

Nevan­lin­na poh­ti myö­hem­min kir­jees­sään Sii­ra­lal­le (9.1.1964) omaa suh­det­taan The­ra­peia-sää­ti­öön ja yli­pään­sä psy­koa­na­lyy­siin. Hän esit­ti sekä posi­tii­vi­sia että nega­tii­vi­sia seik­ko­ja The­ra­peia-sää­tiön toi­min­nan perus­teis­ta. Eri­tyi­sen kär­ke­vää arvos­te­lua Nevan­lin­na koh­dis­ti Hei­deg­ge­riin, jota hän piti ”yhte­nä ennak­ko­luu­lot­to­man, avoi­men, ter­veen tar­kas­te­lun ja kri­tii­kin pää­vi­hol­li­se­na”. Hei­deg­ge­ris­sa ja hänen opeis­saan oli Nevan­lin­nan arvion mukaan ”enem­män kuin juu­ri mis­sään nyky­ajan ilmiös­sä, suo­ras­taan skit­so­free­nis­ta ’vään­ty­nei­syyt­tä’. Kun hän ajaa asioi­taan voi­mal­li­sel­la mono­maa­ni­suu­del­la, hänel­lä on sug­ge­roi­va vai­ku­tus, joka on tur­miol­li­nen.” Saman­kal­tais­ta ”vään­ty­nyt­tä” ja ”pro­vo­ka­too­ris­ta” asen­net­ta Nevan­lin­na kat­soi ole­van myös Sii­ra­lan ja The­ra­peian har­joit­ta­mas­sa lää­ke­tie­teen arvos­te­lus­sa, joka tukeu­tui von Weiz­säc­ke­rin oppi­laan Wil­helm Küte­meye­rin esit­tä­mään ”ahtaa­seen kri­tiik­kiin ja vää­riin tuo­mioi­hin”.

Sii­ra­lal­le Nevan­lin­nan kriit­ti­set kom­men­tit oli­vat haas­te toi­si­na­jat­te­lun ymmär­tä­mi­seen ja ystä­vyy­den kari­koi­den tun­nis­ta­mi­seen. Vel­jel­leen Aar­nel­le lähet­tä­mäs­sään kir­jees­sä (19.1.1964) Mart­ti Sii­ra­la tekee sel­koa ”myrs­kyi­ses­tä kes­kus­te­lus­ta” Rolf ja Sinik­ka Nevan­lin­nan koto­na. Rolf Nevan­lin­na oli koh­dis­ta­nut kiih­ty­nees­ti epäi­lyk­sen­sä psy­koa­na­lyy­siin ja The­ra­pei­aan, ja ”vii­mei­nen pisa­ra, joka hänen tahol­laan sai mal­jan vuo­ta­maan yli”, oli jour­na­lis­ti-kir­jai­li­ja Kyös­ti Sky­tän teos Usko vai epä­us­ko (1963), ”jota hän ja Sinik­ka piti­vät pelk­kä­nä soo­pa­na”. Skyt­tä oli tuol­loin The­ra­peian hal­li­tuk­sen jäsen ja viit­ta­si teok­ses­saan kum­man­kin Sii­ra­lan kir­joi­tuk­siin. Epäi­lyk­sis­tään ja väli­ri­kon uhas­ta huo­li­mat­ta Nevan­lin­na jat­koi vie­lä toi­min­taan­sa The­ra­peia-sää­tiön val­tuus­kun­nan jäse­ne­nä.     

Sii­ra­lan kir­jees­sään Reen­pääl­le (19.3.1953) mai­nit­se­ma ”aivan nuo­ri bel­gia­lai­nen lää­kä­ri-filo­soo­fi” tar­koit­taa Jacques Schot­tea (1928–2007), joka oli tul­lut Bel­gias­ta Züric­hiin jo vähän yli 20-vuo­ti­aa­na, aloit­ta­nut ana­lyy­sin­sa Gus­tav Bal­lyn luo­na ja jat­ka­nut sitä Medard Bos­sin luo­na. Schot­te yhdis­te­li Freu­din psy­koa­na­lyy­sin, Binswan­ge­rin Dasei­ni­na­na­lyy­sin, feno­me­no­lo­gian ja Léo­pold Szon­din oppe­ja. Hän esit­te­li myös Jacques Laca­nil­le Hei­deg­ge­rin filo­so­fi­aa vuon­na 1954 ja osal­lis­tui Parii­sis­sa vuo­si­na 1955–1956 Laca­nin semi­naa­riin psy­koo­seis­ta. Psy­kiat­ri­na ja psy­koa­na­lyy­tik­ko­na Schot­te oli vuon­na 1969 perus­ta­mas­sa Bel­gian psy­koa­na­lyyt­tis­ta kou­lu­kun­taa. Schot­te vie­rai­li myös huh­ti­kuus­sa 1979 luen­noi­mas­sa The­ra­peia-sää­tiön vii­kon­lop­puse­mi­naa­ris­sa aihee­naan ”Freud-perin­tö ja yksi suh­de sii­hen”.

Toi­se­na doku­ment­ti­na jul­kais­taan täs­sä ottei­ta Sii­ra­lan Züric­his­sä 26.10.1953 päi­vä­tys­tä kir­jees­tä Mart­ti Kai­lal­le. Kai­la oli jo aiem­mas­sa kir­jees­sään Sii­ra­lal­le (8.3.1953) täh­den­tä­nyt sitä, että Sii­ra­lan oli syy­tä pala­ta Lapin­lah­den sai­raa­lan apu­lai­sy­li­lää­kä­rin teh­tä­vään­sä vuo­den Züric­his­sä oles­ke­lun jäl­keen ja että 9–10 kuu­kau­des­sa ”täy­tyy ana­lyy­sin oleel­li­sen sisäl­lyk­sen käy­dä sel­väk­si, vaik­kei se detal­je­ja myö­ten oli­si­kaan val­mis”. Kai­la suh­tau­tui yli­pään­sä varauk­sel­li­ses­ti pit­kään ”orto­dok­si­seen” psy­koa­na­lyy­siin, mut­ta kat­soi ana­lyy­si­ko­ke­muk­sen sinän­sä ole­van hyö­dyl­li­nen tera­piaprak­tii­kan har­joit­ta­jal­le.

Var­hai­sis­ta suo­ma­lai­sen psy­koa­na­lyy­sin pio­nee­reis­ta, jot­ka tuol­loin oli­vat oppia­na­lyy­sis­sa Ruot­sis­sa, Kai­lal­la (kir­je Sii­ra­lal­le 8.3.1953) oli se käsi­tys, että eräät psy­ko­lo­gi­taus­tai­set oli­vat ”san­gen eri­kois­laa­tui­sia hen­ki­löi­tä, etten sanoi­si psy­ko­paat­te­ja”. Hei­dän ana­lyy­tik­kon­sa ja työ­noh­jaa­jan­sa, Alan­ko­mais­ta Ruot­siin emigroi­tu­nut René de Monc­hy (1893–1969) oli Kai­lan mukaan vail­la klii­nis­tä koke­mus­ta. Ensim­mäi­set psy­ko­lo­gi­aa luke­neet Suo­mes­ta psy­koa­na­lyy­tiik­ko­kou­lu­tuk­seen Ruot­siin hakeu­tu­neet oli­vat Tapio Nousiai­nen (vuon­na 1950), Carl Lesche (vuon­na 1950) ja Pent­ti Iko­nen (vuon­na 1951). Ensim­mäi­se­nä suo­ma­lai­se­na lää­kä­ri­nä kysei­sen kou­lu­tuk­sen aloit­ti Ruot­sis­sa Stig Björk vuon­na 1948. Kai­la esit­ti Sii­ra­lal­le arvion­sa: ”En pidä näi­tä psy­ko­lo­ge­ja sel­lai­se­na vaa­ra­na, että lää­kä­rei­den pitäi­si itse käy­dä ana­lyy­sis­sä.” Psy­koa­na­lyy­sin mer­ki­tyk­sen Kai­la kat­soi ole­van ”ylei­sis­sä opeis­sa”, jot­ka liit­tyi­vät ihmi­sen kehi­tyk­ses­sä vai­kut­ta­vien emo­tio­naa­lis­ten koke­mus­ten jat­ku­vaan läs­nä­oloon ja sym­bo­li­seen siir­ty­mi­seen ja tii­vis­ty­mi­seen nykyi­syy­des­sä. Hän oli val­mis hyväk­sy­mään myös tor­jun­nan osuu­den, mut­ta hyl­kä­si epä­tie­teel­li­si­nä ”käsit­teet oraa­li­ses­ta, anaa­li­ses­ta ja pre­sek­su­aa­li­ses­ta libi­dos­ta, Oidi­pus- ja kastraa­tio­komplek­sit” (Kai­lan kir­je Sii­ra­lal­le 8.3.1953).

Kai­la myön­si samas­sa kir­jees­sä arvos­ta­neen­sa Sii­ra­lan pyr­ki­mys­tä psy­kiat­ris­ten perus­kä­sit­tei­den ymmär­tä­mi­seen ja täs­mäl­li­seen mää­rit­te­lyyn, vaik­ka hän varoit­ti­kin filo­so­fi­sen psy­kiat­rian har­joit­ta­mi­sen vaa­rois­ta: ”Hel­pos­ti sii­nä voi eksyä näen­näis­problee­mien alal­le. Jos­kus olen ollut hiu­kan huo­les­tu­nut­kin sii­tä, ettet ole ryh­ty­nyt mihin­kään klii­ni­seen tut­ki­mus­työ­hön sii­nä mie­les­sä, että oli­sit käsi­tel­lyt jota­kin yksi­tyis­problee­maa.” Sii­ra­la oli kui­ten­kin Bene­det­tin ohjaa­ma­na nime­no­maan kes­kit­ty­nyt Sveit­sis­sä perus­teel­li­ses­ti myös ”schizoph­re­nia­ta­pauk­sen” psy­ko­te­ra­pi­aan.

Kir­jeen­sä alus­sa Sii­ra­la ker­too Mart­ti Kai­lal­le ano­van­sa eroa Lapin­lah­den sai­raa­lan apu­lai­sy­li­lää­kä­rin viras­ta, jot­ta voi jat­kaa opin­to­jaan ja oppia­na­lyy­si­aan Züric­his­sä, kuten hän teki­kin, Kai­lan vas­ta­ha­koi­suu­des­ta ja pit­kää oppia­na­lyy­sia kos­ke­neis­ta skep­ti­sis­tä kan­na­no­tois­ta huo­li­mat­ta. Val­tio­neu­vos­ton pää­tök­sel­lä (5.11.1953), jon­ka oli alle­kir­joit­ta­nut sisä­asiain­mi­nis­te­ri V. J. Suk­se­lai­nen, Sii­ra­la sai pyy­tä­män­sä eron viras­taan 30.11.1953 läh­tien.

Kai­la oli tou­ko­kuus­sa 1953 käy­nyt Züric­his­sä Sii­ra­lan luo­na ja samal­la tutus­tu­nut Sveit­sis­sä alko­ho­lis­min hoi­to­muo­toi­hin. Kai­lan vart­tu­neen tie­teen­har­joit­ta­jan sti­pen­dia­no­mus, johon Sii­ra­la kir­jees­sään viit­taa, kos­ki pait­si alko­ho­lis­min hoi­toa myös ”kysy­mys­tä syvyysp­sy­ko­lo­gian oival­lus­ten veri­fioin­ti­mah­dol­li­suuk­sis­ta” (Kai­lan kir­je Sii­ra­lal­le 23.10.1953). Sii­ra­la luet­te­lee kir­jees­sään antoi­sak­si luke­mi­sek­si Ludwig Binswan­ge­rin artik­ke­lit ”Freuds Auf­fas­sung des Menschen im Lich­te der Anth­ro­po­lo­gie” ja ”Über die dasein­sa­na­ly­tische Forschungs­rich­tung in der Psyc­hiat­rie” (teok­ses­sa Binswan­ger 1947, 159–189; 190–217), Medard Bos­sin uni­teo­ri­aa kos­ke­van teok­sen Der Traum und sei­ne Aus­le­gung (1953) ja sek­su­aa­li­teo­reet­ti­sen Sinn und Gehalt der sexuel­len Per­ver­sio­nen (1952) sekä Paul Chris­tia­nin Das Per­son­vers­tänd­nis im moder­nen medizi­nischen Den­ken (1952). Sii­ra­la tote­aa myös Kai­lal­le, että hänel­lä on suu­ris­ta edel­tä­jis­tä riip­pu­mat­to­mia omia ”tuu­mai­lu­ja”.

Kir­jal­li­suus

Benzen­hö­fer, Udo (2007). Der Arztp­hi­lo­soph Vik­tor von Weiz­säc­ker. Leben und Werk im Überblick. Göt­tin­gen: Van­den­hoeck & Ruprecht.

Benzen­hö­fer, Udo (2020). Kin­de­reut­ha­na­sie in der NS-Zeit unter beson­de­rer Berück­sich­ti­gung von Reich­sausschuss­ver­fah­ren und Kin­der­fac­hab­tei­lun­gen. Ulm: Klemm + Oelsch­lä­ger.

Binswan­ger, Ludwig (1947). Aus­gewähl­te Vort­rä­ge und Auf­sätze. Band 1: Zur phä­no­me­no­lo­gischen Anth­ro­po­lo­gie. Bern: A. Franc­ke.

Boss, Medard (1952). Sinn und Gehalt der sexuel­len Per­ver­sio­nen. Ein dasein­sa­na­ly­tischer Beit­rag zur Psyc­ho­pat­ho­lo­gie des Phä­no­mens der Lie­be. Bern: Hans Huber.

Boss, Medard (1953). Der Traum und sei­ne Aus­le­gung. Bern: Hans Huber.

Chris­tian, Paul (1952). Das Per­son­vers­tänd­nis im moder­nen medizi­nischen Den­ken. Tübin­gen: J. C. P. Mohr.

Ekberg, Hen­rik (1991). Füh­rerns trog­na föl­jes­la­ga­re. Den fin­länds­ka nazis­men 1932–1944. Väi­tös­kir­ja. Hel­sing­fors: Schildts.

Farias, Vic­tor (1987). Hei­deg­ger et le nazis­me. Parii­si: Ver­dier.

Fritzsche, Hans (1953/1954). Nürn­ber­gin van­git. Hans Fritzschen ker­to­muk­sen mukaan muis­tiin mer­kin­nyt Hil­de­gard Sprin­ger-Fritzsche. Suom. Kai Kai­la. Por­voo: WSOY. (Alku­pe­räi­nen teos Das Schwert auf der Waa­ge. Hei­del­berg: Kurt Vowinc­kel Ver­lag.)

Hei­deg­ger, Mar­tin (1927/1949). Sein und Zeit. 6. Aufla­ge. Tübin­gen: Neo­ma­rius.

Hei­deg­ger, Mar­tin (1929/1955). Vom Wesen des Grun­des. 4. Aufla­ge. Frank­furt am Main: Klos­ter­mann.

Hei­deg­ger, Mar­tin (1943/1954). Vom Wesen der Wahr­heit. 3. Aufla­ge. Frank­furt am Main: Klos­ter­mann.

Hei­deg­ger, Mar­tin (1954). Was heisst Den­ken? Tübin­gen: Max Nie­meyer Ver­lag.

Iha­nus, Juha­ni (1988, 7. hel­mi­kuu­ta). Hei­deg­ger Kol­man­nen val­ta­kun­nan pal­ve­luk­ses­sa. Uusi Suo­mi.

Iha­nus, Juha­ni (2000). Vas­taan­ot­to­ja. The­ra­peia 40 vuot­ta. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Iha­nus, Juha­ni (2021). Psyy­ke ja his­to­ria. Espoo: Pro­met­heus.

Jacob, Wolf­gang (1987). Vik­tor von Weiz­säc­ker ja Sig­mund Freud. Psy­ko­te­ra­pia, 6(2), 19–25.

Jas­pers, Karl (1913/1948). All­ge­mei­ne Psyc­ho­pat­ho­lo­gie. Fünf­te unve­rän­der­te Aufla­ge. Ber­lin: Sprin­ger.

Kim­ball, Roger (1985). Hei­deg­ger at Frei­burg, 1933. The New Cri­te­rion, 3(10), 9–18.

Leh­to, Olli (2001). Kor­keat maa­il­mat. Rolf Nevan­lin­nan elä­mä. Hel­sin­ki: Ota­va.

Reen­pää, Yrjö (1953). Über der Kan­tischen Grund­satz der Kausa­li­tät. Väi­tös­kir­ja. Hel­sin­ki: Suo­ma­lai­nen tie­da­ka­te­mia.

Sii­ra­la, Ann-Helen (2003). Mart­ti Sii­ra­la on his eigh­tieth birth­day. Exis­ten­tial Ana­ly­sis, 14(1), 137–146.

Sii­ra­la, Mart­ti (1952). Neu­roo­se­ja. (Arvio Harald J. Sch­jel­de­ru­pin teok­ses­ta Neu­roo­sit ja neu­root­ti­nen luon­ne.) Suo­ma­lai­nen Suo­mi, 20(1), 43–46.

Sii­ra­la, Mart­ti (1957). Nürn­ber­gin oikeus­jut­tu. Var­ti­ja, 70(1), 10–18. (Jul­kais­tu lyhen­net­ty­nä uudel­leen vuon­na 1979, Var­ti­ja, 92(3), 117–123.)

Sii­ra­la, Mart­ti (1987). The­ra­peia. Teok­ses­sa Hahn, Peter & Jacob, Wolf­gang (toim.), Vik­tor von Weiz­säc­ker zum 100. Geburts­tag, 140–153. Ber­lin: Sprin­ger. 

Sii­ra­la, Mart­ti (1988). Ihmi­syy­si­den­ti­tee­tin tilas­ta ja mah­dol­li­suuk­sis­ta. Teok­ses­sa Roi­ne, Mik­ko; Arp­po, Maa­rit; Keto­nen, Oiva; Maja­va, Heik­ki & Ruth, Jan-Erik (toim.), Mah­dol­li­suuk­sien kuu­le­mi­nen. The­ra­peia 30 vuot­ta, 39–105. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Sii­ra­la, Mart­ti (1993). Ei psyko‑, eikä ‑ana­lyy­tik­ko. Psy­ko­te­ra­pia, 22(2), 20–23.

Sii­ra­la, Mart­ti (1995). Tera­pia ja tie­don­kä­si­tys. Teok­ses­sa Huh­ti­nen, Aki & Jaak­si, Vesa (toim.), Feno­me­no­lo­gi­nen Vuo­si­kir­ja 1994, 22–40. Tam­pe­re: Suo­men feno­me­no­lo­gi­nen ins­ti­tuut­ti.

Sii­ra­la, Mart­ti (2000). Lää­kä­ria­jat­te­li­jan koo­tut teok­set – inhi­mil­li­nen lää­ke­tie­de. Psy­ko­te­ra­pia, 19(3), 68–71.

Skyt­tä, Kyös­ti (1963). Usko vai epä­us­ko. Epä­tie­teel­li­siä tar­kas­te­lu­ja ihmi­se­nä elä­mi­ses­tä. Hel­sin­ki: Kir­jayh­ty­mä.

von Weiz­säc­ker, Vik­tor (1934). Ärzt­lic­he Auf­ga­ben. Volk im Wer­den, 2, 80–90.

von Weiz­säc­ker, Vik­tor (1940). Der Ges­talt­kreis. Theo­rie der Ein­heit von Wahr­neh­men und Bewe­gen. Leipzig: Georg Thie­me.

von Weiz­säc­ker, Vik­tor (1947). “Eut­ha­na­sie” und Menschen­ver­suc­he. Hei­del­berg: Ver­lag Lam­bert Sch­nei­der. (Jul­kais­tu vuon­na 1947 myös leh­des­sä Psyc­he, 1(1), 68–102.)

von Weiz­säc­ker, Vik­tor (1951a). Fäl­le und Proble­me. Anth­ro­po­lo­gische Vor­le­sun­gen in der medizi­nischen Kli­nik. Stutt­gart: Fer­di­nand Enke.

von Weiz­säc­ker, Vik­tor (1951b). Der kran­ke Mensch. Eine Einfüh­rung in die medizi­nische Anth­ro­po­lo­gie. Stutt­gart: K. F. Koeh­ler.

von Weiz­säc­ker, Vik­tor (1955/1998). Elä­mä­ni tär­kein teh­tä­vä. Suom. Juha­ni Reko­la. Psy­ko­te­ra­pia, 27(1), 39–52. (Alku­pe­räi­nen jul­kai­su Mei­nes Lebens haupt­säch­lic­hes Bemü­hen. Teok­ses­sa von Weiz­säc­ker, Vik­tor, Gesam­mel­te Schrif­ten 7: All­ge­mei­ne Medizin. Grund­fra­gen medizi­nischer Anth­ro­po­lo­gie, 372–392. Ber­lin: Suhr­kamp.)

von Weiz­säc­ker, Vik­tor (1956). Pat­ho­sop­hie. Göt­tin­gen: Van­den­hoeck & Ruprecht.

Wyss, Die­ter (1957). Vik­tor von Weiz­säc­kers Stel­lung in Phi­lo­sop­hie und Anth­ro­po­lo­gie der Neuzeit. Teok­ses­sa von Weiz­säc­ker, Vik­tor & Wyss, Die­ter, Zwischen Medizin und Phi­lo­sop­hie, 181–290. Göt­tin­gen: Van­den­hoeck & Ruprecht.

Kaik­ki sitee­ra­tut kir­jeet ovat peräi­sin Mart­ti Sii­ra­lan arkis­tos­ta.