Juhani Ihanus: ”Fundamentaalisia” vastaväitteitä – Martti Siirala 1950-luvulla

Mart­ti Siiralan (s. 24.11.1922 Liperis­sä, k. 18.8.2008 Helsingis­sä) syn­tymästä on tämän vuo­den mar­rasku­us­sa kulunut 100 vuot­ta. Juhlavuote­na Psykoter­apia-lehden jokaises­sa numerossa ilmestyy taus­takat­sauk­sel­la ja kom­menteil­la varustet­tuna aiem­min julkaise­mat­to­mia doku­ment­te­ja, jot­ka olen valin­nut Siiralan ark­istos­ta. Ensim­mäisessä osas­sa Siiralan kak­si kir­jet­tä ovat lähtöko­htana hänen 1950-luvun ajat­telun­sa, toim­intansa ja kon­tak­tien­sa tarkastelulle. 

Mart­ti Siiralan toiminnasta

Mart­ti Siiralan ja hänen vel­jen­sä Aar­nen aloit­teesta perustet­ti­in vuon­na 1958 Ther­a­peia-säätiö, jon­ka ensim­mäi­nen toimin­nan­jo­hta­ja hän oli vuo­teen 1971 saak­ka sekä hal­li­tuk­sen puheen­jo­hta­ja vuosi­na 1971–1982 ja kun­nia­puheen­jo­hta­ja vuodes­ta 1983. Siirala loi perus­taa Ther­a­peia-säätiön toimin­nan kan­sain­välistymiselle luot­saa­mal­la säätiön koulu­tussem­i­naarin IFPS:n (Inter­na­tion­al Fed­er­a­tion of Psy­cho­an­a­lyt­ic Soci­eties) jäsenek­si vuodes­ta 1974 läh­tien. IFPS:n toimeen­panevan komitean jäsen Siirala oli vuosi­na 1977–1984.

Psyki­a­tri­an yksi­ty­is­prak­ti­ikkansa Suomes­sa Siirala aloit­ti vuon­na 1958, palat­tuaan Zürichistä, jos­sa oli asunut per­heen­sä kanssa jouluku­us­ta 1952 jouluku­uhun 1957, opiskel­lut ana­lyyt­tista psykoter­api­aa ja ollut psyki­a­tri-psyko­ana­lyytikko Gus­tav Bal­lyn (1893–1966) oppi­ana­ly­y­sis­sa huhtiku­us­ta 1953 jouluku­uhun 1957. Sveit­sis­sä nim­i­tys­tä ”ana­lyyt­ti­nen psykoter­apia” käytet­ti­in kokoavasti kuvaa­maan psykoter­apeut­tista suun­tau­tu­mista, jon­ka lähtöko­h­dat oli­vat Freudin (ja osin Junginkin) ajat­telus­sa mut­ta joka ei sitoutunut per­in­teiseen psyko­ana­lyysi­in. Ana­lyyt­tisen psykoter­apeutin diplomin Siiralalle myön­si 1959 Insti­tut für ärztliche Psy­chother­a­pie in Zürich. Insti­tuutin lähtöko­htana oli Burghöl­zlin johta­jan, psyki­a­tri­an pro­fes­sori Man­fred Bleu­lerin (1903–1994) aloit­teesta syn­tynyt psyko­ana­lyyt­ti­nen koulu­tus­pi­iri, jon­ka Bleuler liit­ti vuon­na 1950 Burghöl­zlin yliopis­tol­lisen opetuk­sen yhtey­teen ja joka viral­lis­es­ti perustet­ti­in insti­tu­ut­ti­na vuon­na 1955. Insti­tu­ut­ti jatkoi Burghöl­zlis­sä alkun­sa saanut­ta vapaa­ta psyko­ana­lyyt­tista koulu­tus­ta, jota oli­vat toteut­ta­neet sekä Bal­ly että psyki­a­tri-psyko­ana­lyytikko Medard Boss (1903–1990). He kumpikaan eivät nou­dat­ta­neet IPA:n koulu­tu­so­hjei­ta vaan kan­nat­ti­vat yhteistyötä freudi­laisen psyko­ana­lyysin ja Dasein­i­n­ana­lyysin (saks. Dasein­s­analyse) välil­lä. He toimi­vat myös insti­tuutin johtokun­nas­sa Bleu­lerin ohel­la. Insti­tuutin johta­jana oli Siiralan ystävä, psyki­a­tri-psyko­ana­lyytikko Fritz Meer­wein (1922–1989). Siirala oli psyki­a­trien Kauko Kailan (1920–1987), Allan Johanssonin (1921–1987) ja Oscar Par­landin ohel­la (1912–1997) Ther­a­peia-säätiön alku­vai­hei­den keskeinen koulut­ta­ja. Hänet nimitet­ti­in psyki­a­tri­an dosen­tik­si Helsin­gin yliopis­toon vuon­na 1968 ja Suomen Psyki­a­triy­hdis­tyk­sen kun­ni­a­jäsenek­si vuon­na 1989.

Varhaisia virikkeitä

Ennen Sveitsin-vuosi­aan Siirala oli väitel­lyt vuon­na 1949 Helsin­gin yliopis­tossa lääketi­eteen tohtorik­si neu­rolo­gian alal­ta. Lapin­lah­den sairaalas­sa työsken­nel­lessään (apu­lais­lääkärinä vuosi­na 1949–1951 ja viran­si­jaise­na apu­lai­sylilääkärinä vuosi­na 1951–1952) Siirala oli etenkin psyki­a­trikol­le­gansa Mart­ti Palo­hei­mon (1913–2002) myötä saanut kos­ke­tus­ta psyko­dy­naamiseen psyki­a­tri­aan ja psyko­ana­lyyt­tisi­in näke­myk­si­in, jot­ka johti­vat hänet vuodes­ta 1951 läh­tien suun­tau­tu­maan yhä enem­män tieto‑, usko- sairaus- ja hoitokäsi­tys­ten sekä psyko­ana­lyysin uudelleenarvioin­ti­in. Yrjö Kulove­den kuoltua vuon­na 1943 ja Ben­jamin Rubin­steinen muutet­tua vuon­na 1947 Yhdys­val­toi­hin Suomes­sa ei 1950-luvun alus­sa ollut psyko­ana­lyytikko­ja eikä pitkäkestoisen psykoter­api­an har­joit­ta­jia. Val­lit­se­va käsi­tys psykoter­api­as­ta oli tuol­loin lääkärikeskeinen, mikä näkyi myös Siiralan kan­nas­sa, jon­ka mukaan vain koulute­tu­ille lääkäreille kuu­lui ”itsenäis­es­ti har­joitet­tu neu­roosien psykoter­apia” ja vain ”kiin­teässä yhteistyössä, esim. klinikan puit­teis­sa” oli psykoter­api­an har­joit­ta­mi­nen mah­dol­lista psykolo­geille (Siirala 1952, 45). Myöhem­min Siiralan kan­ta muut­tui avoimem­mak­si psykolo­gien itsenäiselle psykoterapiatyölle.

Ratkai­se­via varhaisia virikkeitä Siiralan omintakeisen ajat­telun muotou­tu­mises­sa ennen Zürichin-vuosia tar­jo­si­vat filosofi-psyki­a­tri Karl Jaspersin (1883–1969) teos All­ge­meine Psy­chopatholo­gie (1913/1948), jon­ka 5. pain­os­ta Siirala luki eri­tyisen perus­teel­lis­es­ti, ja neu­rolo­gi-sisä­tau­tilääkäri Vik­tor von Weizsäck­erin (1886–1957) teok­set Fälle und Prob­leme (1951a) ja Der kranke Men­sch (1951b), osin myös varhaisem­pi teos Der Gestaltkreis (1940; myös 1956).

von Weizsäck­er­iltä ovat peräisin muun muas­sa main­in­nat todel­lisu­u­den ”ont­ti­sista” (saks. ontisch) ja ”paat­ti­sista” (saks. pathisch) ulot­tuvuuk­sista, joi­ta Siiralakin käsit­teli tuotan­nos­saan. Fysikaal­is­ten objek­tien maail­ma on von Weizsäck­erin mukaan ”ont­ti­nen”, ”olemisen” maail­ma, kun taas ihmisen todel­lisu­us on ”paat­ti­nen”, kri­isien ja kär­simys­ten rak­en­ta­ma ja muut­ta­ma. Ont­tista koske­va tieto on luon­non­ti­eteel­listä (”jokin on näin eikä muul­la tavoin”) ja paat­ti­nen tieto ajal­lista, elämäk­er­ral­lis-his­to­ri­al­lista. Paat­ti­nen kysymys ei liity olemiseen, vaan siihen, mitä ihmi­nen ei vielä tai enää ole, minkälaisek­si ihmi­nen tah­too, saa tai voi tul­la tai minkälaisek­si ihmisen pitää tai täy­tyy tul­la (von Weizsäck­er 1940; 1956, 62). Sekä ont­ti­nen että paat­ti­nen ovat vas­tavuoroisia ja toisi­aan täydentäviä.

Fys­i­olo­gian pro­fes­sori Yrjö Reen­pää (1894–1976) oli kol­le­giaalis­es­ti jo vuon­na 1950 opas­tanut Siiralaa von Weizsäck­erin, Kan­tin (Kri­tik der reinen Ver­nun­ft) ja Hei­deg­gerin (Sein und Zeit) tuotan­non pari­in. Yrjö Reen­pään oman tieto­te­o­reet­tisen Kant-tutkiel­man (Über der Kan­tis­chen Grund­satz der Kausal­ität, 1953) Siirala luki käsikir­joituk­se­na vuo­den 1952 alus­sa ja kat­soi sen perus­teel­la, että psyykkistä ja psyko­fy­y­sistä kausali­teet­tia on pun­nit­ta­va ”ymmärtävistä” lähtöko­hdista eikä samoin kuin fysi­ikan kausaliteettia.

Jaspersin psyko­ana­lyysikri­ti­ik­ki ei niinkään puhutel­lut Siiralaa, joka halusi pitää yllä psyko­ana­lyysin, psykoter­a­pi­oiden ja tieteen­filosofi­an välistä vuorovaiku­tus­ta, vaik­ka hän arve­likin, että Jaspersin teos olisi ollut sopi­va suomen­net­tavak­si yleis­sivistäväk­si oppikir­jak­si lääketi­eteen opiske­li­joille (ks. Ihanus 2021, 236). Nuorelle Siiralalle Jasper­sia keskeisem­mäk­si näyt­täy­tyi psyko­so­maat­tisen lääketi­eteen ja antropol­o­gisen lääketieteen/lääketieteellisen antropolo­gian pio­neerin von Weizsäck­erin korosta­ma ”subjektin/subjektiviteetin tuomi­nen lääketi­eteeseen” (ks. myös Jacob 1987; Wyss 1957) sekä tämän sosi­aalilääketi­eteelli­nen, yhteisölli­nen, ei-yksilölli­nen sairaus- ja hoitokäsi­tys, jos­sa ihmis­ten­väliset suh­teet ja yhteis­vas­tu­ullisu­us sairau­den viestien vas­taan­ot­tamises­sa saa­vat ensisi­jaisen huomion. ”Elämät­tömyy­den” osu­us ihmisen sairaudessa ja kär­simyk­sessä oli sekä von Weizsäck­er­ille että Siiralalle ilmeinen ja kos­ki niin ”paat­tista”, kär­sivää poti­las­ta kuin ”objek­ti­ivi­su­usharhan” val­taa­maa lääkäriä.

Hei­deg­ger ja von Weizsäck­er Kol­man­nes­sa val­takun­nas­sa ja sen jälkeen

Siirala oli kir­joit­tanut esit­te­lyn Hans Fritzschen teok­ses­ta Nürn­ber­gin van­git (1953/1954; Siirala 1957; julka­istu myös lyhen­net­tynä Siirala 1979). Esit­telyssään hän tote­si, että ”yhteis­syyl­lisyy­den eli kanssamurhaa­ju­u­den verkko” liit­tyi kaikkialle, ”mis­sä avoin­ta tai peit­et­tyä joukko­murhaamista on tapah­tunut tai parhail­laan tapah­tuu” (Siirala 1979, 120). Hän myön­si samal­la: ”Itse en tah­tonut kuul­la tai lukea sodan aikana enkä pitkään jäl­keen­päin mitään sel­l­aista, mis­sä vih­jailti­in jotakin pimeätä Sak­sas­sa tapah­tuneen. [‒ ‒] Sel­l­aisen pimeän tutkimi­nen ei ain­oas­taan ole meille syvästi epämieluista, vaan se kohtaa myöskin meis­sä yksilöinä ja yhteisöinä mitä voimallis­in­ta, usein aivan piilos­sa pysyvää vas­tar­in­taa” (Siirala 1979, 121). Niin­pä Siirala ei ollut 1950-luvul­la eikä pitkään vielä myöhem­minkään noteer­an­nut von Weizsäck­erin eikä Hei­deg­gerin aluk­si myön­teistä asen­net­ta kansal­lis­sosial­is­mi­in (etenkin vuosi­na 1933–1934). Tämä ajat­telijoiden hämärä alue tuli his­to­ri­oit­si­joiden tietoon vähitellen. Kuitenkin Gui­do Schnee­berg­erin tarkko­jen doku­men­taa­tioiden sekä Jaspersin, Adornon ja Löwith­in kir­joi­tusten myötä varsinkin Hei­deg­gerin vakau­muk­selli­nen osal­lisu­us Kol­man­nes­sa val­takun­nas­sa oli tiedos­sa viimeistään 1960-luvulla. 

Hei­deg­ger toi­mi Freibur­gin yliopis­ton rehto­ri­na toukoku­us­ta 1933 helmiku­uhun 1934 ja kuu­lui tuol­loin myös kansal­lis­sosial­is­tiseen puolueeseen, jos­ta hän ei selkeästi irtau­tunut. Esimerkik­si yliopis­ton­sa oppi­laskun­nan lehdessä mar­rasku­us­sa 1933 Hei­deg­ger val­isti opiske­li­joitaan siitä, että ”Führer on tei­dän yksi ja ain­oa nykyi­nen ja tule­va sak­salainen todel­lisuutenne ja lakinne” (katkel­ma on Hei­deg­gerin rehtor­in­puheesta; sit. Kim­ball 1985). Hei­deg­ger oli myös kut­sunut von Weizsäck­erin pitämään jouluku­us­sa 1933 Freibur­gin yliopis­toon esitelmän ”Ärztliche Auf­gaben” (julka­istu vuon­na 1934), jos­sa von Weizsäck­erkin ilmaisi luot­ta­muk­sen­sa kansal­lis­sosial­is­tisi­in ideoihin tarkastel­lessaan psykoter­api­aa ja yhteisöl­listä ter­api­aa ”lääketi­eteel­lis-poli­it­tisen toimin­nan kaht­e­na pila­r­i­na” ja hah­motel­lessaan kat­tavaa ”poli­it­tista lääketiedet­tä”: ”Organ­isoidut liitot, työleir­it, yhteisö, työter­apia voivat tul­la mah­tavak­si avuk­si lääkärin­te­htävälle” taita­van ja voimakkaan Johta­jan puolestaan aut­taes­sa yksilöä ”vapaut­tavaan kukois­tuk­seen” yhteisössä (von Weizsäck­er 1934; Ben­zen­höfer 2007, 116).

Vik­tor von Weizsäck­er toi­mi vuosi­na 1941–1945 Bres­laun yliopis­ton neu­rolo­gian pro­fes­so­ri­na ja vas­taan­ot­ti johta­maansa neu­rol­o­giseen insti­tu­ut­ti­in eutanasiao­hjel­mas­sa sur­mat­tu­jen las­ten aivo­preparaat­te­ja tutkit­taviksi (Ben­zen­höfer 2020). Toisen maail­man­so­dan jälkei­sis­sä selvi­tyk­sis­sä hänen ei kuitenkaan todet­tu suo­ranais­es­ti syyl­listyneen kansal­lis­sosial­is­tiseen eutanasi­a­toim­intaan, ja hänen yliopis­to­työn­sä jatkui Hei­del­ber­gin yliopis­tossa välit­tömästi sodan lop­ut­tua. von Weizsäck­er julka­isi myös kir­jasen ”Euthanasie” und Men­schen­ver­suche (1947), jos­sa hän vaikeaselkoisin sanankään­tein keskusteli lääketi­eteel­lis­es­ti ja filosofis­es­ti eutanasi­as­ta ja ihmiskokeista.

Arvioidessaan elämänkulkuaan von Weizsäck­er (1955/1998, 39) tiivisti käsi­tyk­sen­sä: ”En ole koskaan kuu­lunut mihinkään poli­it­tiseen puolueeseen. Toim­intani oli kuitenkin sikäli poli­it­tista, että osal­lis­tu­in puhein, kir­joituksin ja ratkaisuin siihen, mitä nimitetään sosi­aalipoli­it­tisek­si lääketi­eteek­si ja toimin use­am­mas­sa vai­heessa reservin lääkärinä sota­palveluk­ses­sa.” Siiralalle von Weizsäck­er oli kuitenkin esiku­va, jon­ka ilmaisu­ta­paan, ”sen kon­stailemat­tomaan ker­roksel­lisu­u­teen, vivahteikku­u­teen, syväl­liseen logi­ikkaan, viisauteen” hän (Siirala 2000, 70) tah­toi pere­htyä. Siirala luki von Weizsäck­erin ja tämän seu­raa­jien suurek­si ansiok­si sairas­tamisen yhteisöl­lis-yhteiskun­nal­lisen ulot­tuvu­u­den huomioimisen, joka Bossin Dasein­i­n­ana­ly­y­sis­sa oli jäänyt hataraksi.

Siirala ker­toi tavan­neen­sa von Weizsäck­erin vuon­na 1954 tämän kotona Hei­del­ber­gis­sä. Parkin­son­is­min vuok­si von Weizsäck­er oli tuol­loin vakavasti sairas, mut­ta otti vuo­teel­laan maat­en Siiralan vas­taan ja aloit­ti ystäväl­lis­es­ti keskustelun. Kun Siirala selosti koke­muk­si­aan Zürichistä, hän sat­tui mainit­se­maan Medard Bossin, jol­loin von Weizsäck­er heti kut­sui vai­mon­sa Olympian huoneeseen ja sanoi: ”Näytä tälle her­ralle tie ulos!” (Siirala 1987, 142; Ihanus 2000, 37). von Weizsäck­er ei voin­ut lainkaan sietää Bossia, jon­ka kat­soi kohdelleen hän­tä kaltoin tuotannossaan.

Siirala lie­nee viimeistään von Weizsäck­erin 100-vuo­tisjuh­lasym­po­siu­mis­sa Hei­del­ber­gis­sä toukoku­us­sa 1986 kuul­lut keskustelua von Weizsäck­erin toimin­nas­ta Hit­lerin val­takaudel­la. Hei­deg­gerin varhaisi­in kansal­lis­sosial­is­mikytken­töi­hin Siirala havah­tui samas­sa sym­po­siu­mis­sa, kun sai lukea val­oko­pi­on Hei­deg­gerin vuon­na 1933 pitämästä rehtor­in­puheesta, jos­sa tämä kohot­ti Führerin sak­salaisek­si todel­lisu­udek­si ja laik­si. Siiralalle puheen sisältö oli järky­tys, ja hän kom­men­toi Hei­deg­gerinkin harhau­tuneen ihmisyysi­den­ti­teetin omak­sumises­sa: ”Eräs aikamme merkit­tävim­mistä ajat­telijoista oli siis myös osalli­nen tuos­ta iden­ti­teet­tika­dos­ta” (Siirala 1988, 86–87; Ihanus 2000, 47–48).

Vic­tor Fari­asin huomio­ta herät­tänyt teos Hei­deg­gerista ja nat­sis­mista Hei­deg­ger et le nazisme oli ilmestynyt ran­skak­si vuon­na 1987. Olin esitel­lyt Hei­deg­gerin kansal­lis­sosial­is­tisia lisäsi­dok­sia pal­jas­ta­neen Fari­asin teok­sen helmiku­us­sa 1988 Uudessa Suomes­sa (Ihanus 1988) ja viitan­nut samal­la Ther­a­peia-säätiön opil­liseen Dasein-taus­taan. Tämä kytken­tä sai muun muas­sa filosofi-psykolo­gi Lau­ri Rauha­lan kysymään huolestuneena, saatanko koko säätiötä epäi­lyt­tävään val­oon Hei­deg­gerin hairah­duk­sista (Lau­ri Rauha­lan henkilöko­htainen kom­ment­ti helmiku­ul­ta 1988). 

Siiralan Sveitsin-koke­muk­sista ja kirjeistä

Freudin tuotan­toon Siirala pere­htyi vähitellen Sveit­sis­sä, samoin Hei­deg­gerin ja dasein­i­n­ana­lyytikko­jen Bin­swan­gerin ja Bossin kir­joituk­si­in, omak­sumat­ta sel­l­aise­naan hei­dänkään näke­myk­siään. Siiralan Sveitsin-vuosi­na Dasein­i­n­ana­ly­y­sis­sakin oli eri ker­rostu­mia: Hei­deg­gerin ontolo­gia ja filosofinen Daseinin ana­lyti­ik­ka, Bin­swan­gerin fenom­e­nologi­nen antropolo­gia ja psyki­a­tri­nen Dasein­i­n­ana­lyysi sekä Bossin fenom­e­nol­o­gis-hermeneut­ti­nen Dasein­i­n­ana­lyysi (Ihanus 2000, 29; A.-H. Siirala 2003). Siiralan ana­lyytikko Bal­ly oli lähel­lä Freudin perusa­jatuk­sia, mut­ta kat­soi, että Freudin ajatuk­sia oli täy­den­net­tävä sosi­ol­o­gi­sista, psykol­o­gi­sista ja biol­o­gi­sista näkökul­mista. Vik­tor von Weizsäck­erin ja tämän työn jatka­jan Wil­helm Küte­mey­erin (1904–1972) psyko­so­maat­tis-lääketi­eteel­lis-antropol­o­giset näke­myk­set oli­vat vah­vasti mukana Siiralan myöhem­mässäkin ajat­telus­sa ja toiminnassa.

Maalisku­un 19. päivänä 1953 Zürichissä osoit­teessa Im Walder 6 päiväämässään kir­jeessä Yrjö Reen­päälle Siirala ker­too uusista aja­tus­su­un­tauk­sista ja tilit­tää myös henkilöko­htaisia koke­muk­si­aan ja tun­to­jaan. Koneel­la kir­joite­tus­ta kir­jeestä julka­istaan tässä suurin osa, vain muu­t­a­min pois­toin. Siiralan kap­pale­jako­ja ei ole muutet­tu eikä kir­joi­tusasua ole nykyaikaistet­tu vaan jätet­ty silleen. Kir­jeeseen sisäl­tyy main­in­to­ja skit­sofre­ni­a­hoi­dos­ta ja siihen liit­tyvästä inhimil­lis­es­tä ”asen­teesta” vas­tako­htanaan sairau­den ”objek­ti­vaa­tiot”. Reen­päälle Siirala kuvaa leg­en­daarista tapaamis­taan itsen­sä Karl Jaspersin kanssa Baselis­sa helmiku­un puo­livälis­sä 1953 ja vaikeuk­si­aan Lapin­lah­den sairaalan ylilääkärin, psyki­a­tri­an pro­fes­sori Mart­ti Kailan (1900–1978) kanssa sekä luon­nehtii Burghöl­zlin johta­jaa Man­fred Bleu­le­ria ja sveit­siläistä ilmapiiriä.

Kir­jeestä käy myös ilmi, että Siirala oli vas­ta tuol­loin alka­nut lukea Hei­deg­gerin Sein und Zeit ‑teosta (1927/1949) ja saanut alus­tavaa käsi­tys­tä Dasein­i­n­ana­ly­y­sista ja fenom­e­nolo­gias­ta. Sen sijaan Husser­lin fenom­e­nolo­giaan Siirala ei näytä lähem­min pere­htyneen. Siirala tutus­tui vähitellen myös Hei­deg­gerin teok­si­in Vom Wesen des Grun­des (1929/1955) ja Vom Wesen der Wahrheit (1943/1954). Reen­päälle, joka ihaili Hei­deg­ge­ria, Siirala ker­too toises­sa kir­jeessään (26.10.1953): ”Hei­deg­ger herät­tää minus­sa sitä suurem­paa kun­nioi­tus­ta, mitä enem­män hänen ajat­telu­un­sa tutus­tun. Minus­ta tun­tuu, että siinä on Kant’in jälkeisen ajan merkit­tävin ajat­telun käänne” (Ihanus 2000, 33–34). Toisaal­ta Siirala ei ollut vaku­ut­tunut siitä, että Reen­pää olisi laa­jem­malti ymmärtänyt Hei­deg­gerin ajattelua.

Erk­ki Niini­vaar­alle Siirala (kir­je 14.2.1955) tun­nusti pitävän­sä Hei­deg­ge­ria ”yht­enä his­to­ri­an suurista ajat­telijoista” ja saa­neen­sa kah­den tapaamisen myötä Hei­deg­gerista henkilöko­htaisen vaikutel­man, joka oli ”mitä posi­ti­ivisin (paljon avoimem­pi kuin Jaspers!)” Silti Siiralal­la oli ”fun­da­men­taal­isia ’Ein­wände gegen Hei­deg­ger’” [Hei­deg­geri­in kohdis­tu­via vas­taväit­teitä] (Ihanus 2000, 45). Siirala oli tavan­nut Hei­deg­gerin 1950-luvul­la (Siirala ei ollut merkin­nyt muis­ti­in tarkkaa ajanko­htaa) Bossin kotona noin kah­denkymme­nen muuan henkilön kanssa. Täl­löin Hei­deg­ger oli ymmärtänyt ja suh­tau­tunut myön­teis­es­ti Siiralan lausumaan ter­api­akäsi­tyk­seen, jos­sa olen­naista oli sairau­den viestin kuun­telu ja kans­saih­misenä vas­taan­ot­ta­mi­nen (Siirala 1995, 24).

Hei­deg­gerin tuotan­nos­ta Siirala tote­si myöhem­min itselleen selkeim­mäk­si tämän Freibur­gin yliopis­tossa vuosi­na 1951–1952 pitämi­in luen­toi­hin perus­tu­van teok­sen Was heisst Denken? (1954), jos­sa Hei­deg­ger kri­ti­soi Niet­zscheen huipen­tu­vaa län­si­maista metafysi­ikkaa ja kään­tyy ”vas­ta-alka­van” ajat­teli­jan Par­menideen puoleen olemisen ja ajat­telun yhteenku­u­lu­vu­u­den kokemisek­si. Kir­jeessään Rolf Nevan­lin­nalle (13.7.1956) Siirala huo­maut­taa, että Hei­deg­ger oli tuos­sa teok­ses­sa ”varsin paljon kirkkaam­min ymmär­ret­tävis­sä kuin Sein und Zeitis­sa”; lauseet oli­vat ”paljon yksinker­taisem­pia, ilman, että syvyys kär­sii”, vaik­ka kaik­keen Siirala ei yhtynytkään.

Siirala ei kuitenkaan tuotan­nos­saan koskaan selkeästi tarken­tanut Hei­deg­geri­in kohdis­tu­via vas­taväit­teitään. Ei hän liioin kokenut kuu­lu­vansa mihinkään koulukun­taan. Keskustelus­sa (24.1.1996) hän tote­sikin ker­ran min­ulle: ”En ole Dasein­ana­lyytikko enkä eksis­ten­ti­aali­ana­lyytikko, min­ul­la on oma ter­api­akäsi­tyk­seni ja ‑toim­intani” (Ihanus 2000, 35). Hän jopa epäili ”psykoanalyytikko”-nimityksen per­im­mäistä mielekkyyt­tä, vaik­ka ei silti ollut valmis kan­nat­ta­maan nim­i­tyk­sen hylkäämistä (Siirala 1993).

Matemaatikko Rolf Nevan­lin­na (1895–1980), johon Siirala tutus­tui pian Zürichi­in saa­pumisen­sa jäl­keen, toi­mi puo­let vuodes­ta opet­ta­mas­sa Zürichin yliopis­ton kun­niapro­fes­so­ri­na. Nevan­lin­nas­ta tuli Siiralan ystävä ja tois­tu­va apu­ra­ha­hake­musten suosit­teli­ja, mut­ta myös poleem­i­nen haas­ta­ja, joka saat­toi kyseenalaisek­si tiet­tyjä Siiralan lähtöko­htia. Nevan­lin­na oli 1930- ja 1940-luvul­la ilmais­sut sak­salais­myön­teisiä kan­nan­ot­to­ja, ollut vuosi­na 1942–1943 SS-vapaae­htois­toimikun­nan puheen­jo­hta­ja ja sym­pa­ti­soin­ut Suomen Val­takun­nan Liit­toa, jon­ka piiris­sä kan­natet­ti­in kansal­lis­sosial­is­tisia rotuoppe­ja ja anti­semitismiä (Ekberg 1991; Lehto 2001). Hän oli yksi kuud­es­ta Ther­a­peia-säätiön säädekir­jan allekir­joit­ta­jas­ta ja ensim­mäi­nen säätiön hal­li­tuk­sen puheen­jo­hta­ja. Siirala ei ole kom­men­toin­ut näitä Nevan­lin­nan yhteyk­siä kansal­lis­sosial­is­tiseen ideologiaan.

Nevan­lin­na pohti myöhem­min kir­jeessään Siiralalle (9.1.1964) omaa suhdet­taan Ther­a­peia-säätiöön ja ylipään­sä psyko­ana­lyysi­in. Hän esit­ti sekä posi­ti­ivisia että negati­ivisia seikko­ja Ther­a­peia-säätiön toimin­nan perusteista. Eri­tyisen kärkevää arvostelua Nevan­lin­na kohdisti Hei­deg­geri­in, jota hän piti ”yht­enä ennakkolu­u­lot­toman, avoimen, ter­veen tarkastelun ja kri­ti­ikin päävi­hol­lise­na”. Hei­deg­geris­sa ja hänen opeis­saan oli Nevan­lin­nan arvion mukaan ”enem­män kuin juuri mis­sään nykya­jan ilmiössä, suo­ras­taan skit­sofreenista ’vään­tyneisyyt­tä’. Kun hän ajaa asioitaan voimallisel­la mono­maanisu­udel­la, hänel­lä on sug­geroi­va vaiku­tus, joka on turmi­olli­nen.” Samankaltaista ”vään­tynyt­tä” ja ”pro­voka­toorista” asen­net­ta Nevan­lin­na kat­soi ole­van myös Siiralan ja Ther­a­peian har­joit­ta­mas­sa lääketi­eteen arvostelus­sa, joka tukeu­tui von Weizsäck­erin oppi­laan Wil­helm Küte­mey­erin esit­tämään ”ahtaaseen kri­ti­ikki­in ja vääri­in tuomioihin”.

Siiralalle Nevan­lin­nan kri­it­tiset kom­men­tit oli­vat haaste toisi­na­jat­telun ymmärtämiseen ja ystävyy­den karikoiden tun­nistamiseen. Vel­jelleen Aar­nelle lähet­tämässään kir­jeessä (19.1.1964) Mart­ti Siirala tekee selkoa ”myrskyis­es­tä keskustelus­ta” Rolf ja Sinikka Nevan­lin­nan kotona. Rolf Nevan­lin­na oli kohdis­tanut kiihtyneesti epäi­lyk­sen­sä psyko­ana­lyysi­in ja Ther­a­peiaan, ja ”viimeinen pis­ara, joka hänen tahol­laan sai mal­jan vuo­ta­maan yli”, oli jour­nal­isti-kir­jail­i­ja Kyösti Skytän teos Usko vai epäusko (1963), ”jota hän ja Sinikka pitivät pelkkänä soopana”. Skyt­tä oli tuol­loin Ther­a­peian hal­li­tuk­sen jäsen ja viit­tasi teok­ses­saan kum­mankin Siiralan kir­joituk­si­in. Epäi­lyk­sistään ja välirikon uhas­ta huoli­mat­ta Nevan­lin­na jatkoi vielä toim­intaansa Ther­a­peia-säätiön val­tu­uskun­nan jäsenenä. 

Siiralan kir­jeessään Reen­päälle (19.3.1953) mainit­se­ma ”aivan nuori bel­gialainen lääkäri-filosoofi” tarkoit­taa Jacques Schot­tea (1928–2007), joka oli tul­lut Bel­gias­ta Zürichi­in jo vähän yli 20-vuo­ti­aana, aloit­tanut ana­lyysin­sa Gus­tav Bal­lyn luona ja jatkanut sitä Medard Bossin luona. Schotte yhdis­teli Freudin psyko­ana­lyysin, Bin­swan­gerin Dasein­i­n­ana­lyysin, fenom­e­nolo­gian ja Léopold Szondin oppe­ja. Hän esit­teli myös Jacques Lacanille Hei­deg­gerin filosofi­aa vuon­na 1954 ja osal­lis­tui Pari­i­sis­sa vuosi­na 1955–1956 Lacanin sem­i­naari­in psykoo­seista. Psyki­a­t­ri­na ja psyko­ana­lyytikkona Schotte oli vuon­na 1969 perus­ta­mas­sa Bel­gian psyko­ana­lyyt­tista koulukun­taa. Schotte vieraili myös huhtiku­us­sa 1979 luen­noimas­sa Ther­a­peia-säätiön viikon­lop­pusem­i­naaris­sa aiheenaan ”Freud-per­in­tö ja yksi suhde siihen”.

Toise­na doku­ment­ti­na julka­istaan tässä ottei­ta Siiralan Zürichissä 26.10.1953 päivä­tys­tä kir­jeestä Mart­ti Kailalle. Kaila oli jo aiem­mas­sa kir­jeessään Siiralalle (8.3.1953) täh­den­tänyt sitä, että Siiralan oli syytä pala­ta Lapin­lah­den sairaalan apu­lai­sylilääkärin tehtävään­sä vuo­den Zürichissä oleskelun jäl­keen ja että 9–10 kuukaudessa ”täy­tyy ana­lyysin oleel­lisen sisäl­lyk­sen käy­dä selväk­si, vaikkei se detal­je­ja myöten olisikaan valmis”. Kaila suh­tau­tui ylipään­sä varauk­sel­lis­es­ti pitkään ”ortodok­siseen” psyko­ana­lyysi­in, mut­ta kat­soi ana­lyysikoke­muk­sen sinän­sä ole­van hyödylli­nen ter­api­aprak­ti­ikan harjoittajalle.

Varhai­sista suo­ma­laisen psyko­ana­lyysin pio­neereista, jot­ka tuol­loin oli­vat oppi­ana­ly­y­sis­sa Ruot­sis­sa, Kailal­la (kir­je Siiralalle 8.3.1953) oli se käsi­tys, että eräät psykolog­i­taus­taiset oli­vat ”san­gen erikois­laa­tu­isia henkilöitä, etten sanoisi psykopaat­te­ja”. Hei­dän ana­lyytikkon­sa ja työno­h­jaa­jansa, Alanko­maista Ruot­si­in emi­groitunut René de Monchy (1893–1969) oli Kailan mukaan vail­la kli­in­istä koke­mus­ta. Ensim­mäiset psykolo­giaa luke­neet Suomes­ta psyko­ana­lyyti­ikkok­oulu­tuk­seen Ruot­si­in hakeu­tuneet oli­vat Tapio Nou­si­ainen (vuon­na 1950), Carl Lesche (vuon­na 1950) ja Pent­ti Iko­nen (vuon­na 1951). Ensim­mäisenä suo­ma­laise­na lääkärinä kyseisen koulu­tuk­sen aloit­ti Ruot­sis­sa Stig Björk vuon­na 1948. Kaila esit­ti Siiralalle arvion­sa: ”En pidä näitä psykolo­ge­ja sel­l­aise­na vaarana, että lääkärei­den pitäisi itse käy­dä ana­ly­y­sis­sä.” Psyko­ana­lyysin merk­i­tyk­sen Kaila kat­soi ole­van ”ylei­sis­sä opeis­sa”, jot­ka liit­tyivät ihmisen kehi­tyk­sessä vaikut­tavien emo­tion­aal­is­ten koke­musten jatku­vaan läs­näoloon ja sym­bol­iseen siir­tymiseen ja tiivistymiseen nyky­isyy­dessä. Hän oli valmis hyväksymään myös tor­jun­nan osu­u­den, mut­ta hylkäsi epäti­eteel­lis­inä ”käsit­teet oraalis­es­ta, anaalis­es­ta ja pre­sek­suaalis­es­ta libidos­ta, Oidi­pus- ja kas­traa­tiokom­plek­sit” (Kailan kir­je Siiralalle 8.3.1953).

Kaila myön­si samas­sa kir­jeessä arvosta­neen­sa Siiralan pyrkimys­tä psyki­a­tris­ten peruskäsit­tei­den ymmärtämiseen ja täs­mäl­liseen määrit­te­lyyn, vaik­ka hän varoit­tikin filosofisen psyki­a­tri­an har­joit­tamisen vaaroista: ”Hel­posti siinä voi eksyä näen­näis­prob­leemien alalle. Joskus olen ollut hiukan huolestunutkin siitä, ettet ole ryhtynyt mihinkään kli­iniseen tutkimustyöhön siinä mielessä, että olisit käsitel­lyt jotakin yksi­ty­is­prob­leemaa.” Siirala oli kuitenkin Benedet­tin ohjaa­mana nimeno­maan keskit­tynyt Sveit­sis­sä perus­teel­lis­es­ti myös ”schiz­o­phre­ni­at­a­pauk­sen” psykoterapiaan.

Kir­jeen­sä alus­sa Siirala ker­too Mart­ti Kailalle anovansa eroa Lapin­lah­den sairaalan apu­lai­sylilääkärin viras­ta, jot­ta voi jatkaa opin­to­jaan ja oppi­ana­lyysi­aan Zürichissä, kuten hän tekikin, Kailan vas­ta­hakoisu­ud­es­ta ja pitkää oppi­ana­lyysia koskeneista skep­ti­sistä kan­nan­otoista huoli­mat­ta. Val­tioneu­vos­ton päätök­sel­lä (5.11.1953), jon­ka oli allekir­joit­tanut sisäasi­ain­min­is­teri V. J. Suk­se­lainen, Siirala sai pyytämän­sä eron viras­taan 30.11.1953 lähtien.

Kaila oli toukoku­us­sa 1953 käynyt Zürichissä Siiralan luona ja samal­la tutus­tunut Sveit­sis­sä alko­holis­min hoit­o­muo­toi­hin. Kailan vart­tuneen tieteen­har­joit­ta­jan stipen­di­anomus, johon Siirala kir­jeessään viit­taa, kos­ki pait­si alko­holis­min hoitoa myös ”kysymys­tä syvyysp­sykolo­gian oival­lus­ten ver­i­fioin­timah­dol­lisuuk­sista” (Kailan kir­je Siiralalle 23.10.1953). Siirala luet­telee kir­jeessään antoisak­si lukemisek­si Lud­wig Bin­swan­gerin artikke­lit ”Freuds Auf­fas­sung des Men­schen im Lichte der Anthro­polo­gie” ja ”Über die dasein­s­an­a­lytis­che Forschungsrich­tung in der Psy­chi­a­trie” (teok­ses­sa Bin­swanger 1947, 159–189; 190–217), Medard Bossin uni­teo­ri­aa koske­van teok­sen Der Traum und seine Ausle­gung (1953) ja sek­suaali­te­o­reet­tisen Sinn und Gehalt der sex­uellen Per­ver­sio­nen (1952) sekä Paul Chris­tian­in Das Per­son­ver­ständ­nis im mod­er­nen medi­zinis­chen Denken (1952). Siirala toteaa myös Kailalle, että hänel­lä on suurista edeltäjistä riip­pumat­to­mia omia ”tuumailu­ja”.

Kir­jal­lisu­us

Ben­zen­höfer, Udo (2007). Der Arzt­philosoph Vik­tor von Weizsäck­er. Leben und Werk im Überblick. Göt­tin­gen: Van­den­hoeck & Ruprecht.

Ben­zen­höfer, Udo (2020). Kindereuthanasie in der NS-Zeit unter beson­der­er Berück­sich­ti­gung von Reich­sauss­chussver­fahren und Kinder­fach­abteilun­gen. Ulm: Klemm + Oelschläger.

Bin­swanger, Lud­wig (1947). Aus­gewählte Vorträge und Auf­sätze. Band 1: Zur phänom­e­nol­o­gis­chen Anthro­polo­gie. Bern: A. Francke.

Boss, Medard (1952). Sinn und Gehalt der sex­uellen Per­ver­sio­nen. Ein dasein­s­an­a­lytis­ch­er Beitrag zur Psy­chopatholo­gie des Phänomens der Liebe. Bern: Hans Huber.

Boss, Medard (1953). Der Traum und seine Ausle­gung. Bern: Hans Huber.

Chris­t­ian, Paul (1952). Das Per­son­ver­ständ­nis im mod­er­nen medi­zinis­chen Denken. Tübin­gen: J. C. P. Mohr.

Ekberg, Hen­rik (1991). Führerns trogna föl­jes­la­gare. Den fin­länd­s­ka nazis­men 1932–1944. Väitöskir­ja. Hels­ing­fors: Schildts.

Farias, Vic­tor (1987). Hei­deg­ger et le nazisme. Pari­isi: Verdier.

Fritzsche, Hans (1953/1954). Nürn­ber­gin van­git. Hans Fritzschen ker­to­muk­sen mukaan muis­ti­in merkin­nyt Hilde­gard Springer-Fritzsche. Suom. Kai Kaila. Por­voo: WSOY. (Alku­peräi­nen teos Das Schw­ert auf der Waage. Hei­del­berg: Kurt Vow­inck­el Verlag.)

Hei­deg­ger, Mar­tin (1927/1949). Sein und Zeit. 6. Auflage. Tübin­gen: Neomarius.

Hei­deg­ger, Mar­tin (1929/1955). Vom Wesen des Grun­des. 4. Auflage. Frank­furt am Main: Klostermann.

Hei­deg­ger, Mar­tin (1943/1954). Vom Wesen der Wahrheit. 3. Auflage. Frank­furt am Main: Klostermann.

Hei­deg­ger, Mar­tin (1954). Was heisst Denken? Tübin­gen: Max Niemey­er Verlag.

Ihanus, Juhani (1988, 7. helmiku­u­ta). Hei­deg­ger Kol­man­nen val­takun­nan palveluk­ses­sa. Uusi Suo­mi.

Ihanus, Juhani (2000). Vas­taan­ot­to­ja. Ther­a­peia 40 vuot­ta. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Ihanus, Juhani (2021). Psyyke ja his­to­ria. Espoo: Prometheus.

Jacob, Wolf­gang (1987). Vik­tor von Weizsäck­er ja Sig­mund Freud. Psykoter­apia, 6(2), 19–25.

Jaspers, Karl (1913/1948). All­ge­meine Psy­chopatholo­gie. Fün­fte unverän­derte Auflage. Berlin: Springer.

Kim­ball, Roger (1985). Hei­deg­ger at Freiburg, 1933. The New Cri­te­ri­on, 3(10), 9–18.

Lehto, Olli (2001). Korkeat maail­mat. Rolf Nevan­lin­nan elämä. Helsin­ki: Otava.

Reen­pää, Yrjö (1953). Über der Kan­tis­chen Grund­satz der Kausal­ität. Väitöskir­ja. Helsin­ki: Suo­ma­lainen tiedakatemia.

Siirala, Ann-Helen (2003). Mart­ti Siirala on his eight­i­eth birth­day. Exis­ten­tial Analy­sis, 14(1), 137–146.

Siirala, Mart­ti (1952). Neu­roose­ja. (Arvio Har­ald J. Schjelderupin teok­ses­ta Neu­roosit ja neu­root­ti­nen luonne.) Suo­ma­lainen Suo­mi, 20(1), 43–46.

Siirala, Mart­ti (1957). Nürn­ber­gin oikeusjut­tu. Var­ti­ja, 70(1), 10–18. (Julka­istu lyhen­net­tynä uudelleen vuon­na 1979, Var­ti­ja, 92(3), 117–123.)

Siirala, Mart­ti (1987). Ther­a­peia. Teok­ses­sa Hahn, Peter & Jacob, Wolf­gang (toim.), Vik­tor von Weizsäck­er zum 100. Geburt­stag, 140–153. Berlin: Springer. 

Siirala, Mart­ti (1988). Ihmisyysi­den­ti­teetin tilas­ta ja mah­dol­lisuuk­sista. Teok­ses­sa Roine, Mikko; Arp­po, Maar­it; Keto­nen, Oiva; Maja­va, Heik­ki & Ruth, Jan-Erik (toim.), Mah­dol­lisuuk­sien kuulem­i­nen. Ther­a­peia 30 vuot­ta, 39–105. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Siirala, Mart­ti (1993). Ei psyko‑, eikä ‑ana­lyytikko. Psykoter­apia, 22(2), 20–23.

Siirala, Mart­ti (1995). Ter­apia ja tiedonkäsi­tys. Teok­ses­sa Huhti­nen, Aki & Jaak­si, Vesa (toim.), Fenom­e­nologi­nen Vuosikir­ja 1994, 22–40. Tam­pere: Suomen fenom­e­nologi­nen instituutti.

Siirala, Mart­ti (2000). Lääkäri­a­jat­teli­jan kootut teok­set – inhimilli­nen lääketiede. Psykoter­apia, 19(3), 68–71.

Skyt­tä, Kyösti (1963). Usko vai epäusko. Epäti­eteel­lisiä tarkastelu­ja ihmisenä elämis­es­tä. Helsin­ki: Kirjayhtymä.

von Weizsäck­er, Vik­tor (1934). Ärztliche Auf­gaben. Volk im Wer­den, 2, 80–90.

von Weizsäck­er, Vik­tor (1940). Der Gestaltkreis. The­o­rie der Ein­heit von Wahrnehmen und Bewe­gen. Leipzig: Georg Thieme.

von Weizsäck­er, Vik­tor (1947). “Euthanasie” und Men­schen­ver­suche. Hei­del­berg: Ver­lag Lam­bert Schnei­der. (Julka­istu vuon­na 1947 myös lehdessä Psy­che, 1(1), 68–102.)

von Weizsäck­er, Vik­tor (1951a). Fälle und Prob­leme. Anthro­pol­o­gis­che Vor­lesun­gen in der medi­zinis­chen Klinik. Stuttgart: Fer­di­nand Enke.

von Weizsäck­er, Vik­tor (1951b). Der kranke Men­sch. Eine Ein­führung in die medi­zinis­che Anthro­polo­gie. Stuttgart: K. F. Koehler.

von Weizsäck­er, Vik­tor (1955/1998). Elämäni tärkein tehtävä. Suom. Juhani Reko­la. Psykoter­apia, 27(1), 39–52. (Alku­peräi­nen julka­isu Meines Lebens haupt­säch­lich­es Bemühen. Teok­ses­sa von Weizsäck­er, Vik­tor, Gesam­melte Schriften 7: All­ge­meine Medi­zin. Grund­fra­gen medi­zinis­ch­er Anthro­polo­gie, 372–392. Berlin: Suhrkamp.)

von Weizsäck­er, Vik­tor (1956). Pathoso­phie. Göt­tin­gen: Van­den­hoeck & Ruprecht.

Wyss, Dieter (1957). Vik­tor von Weizsäck­ers Stel­lung in Philoso­phie und Anthro­polo­gie der Neuzeit. Teok­ses­sa von Weizsäck­er, Vik­tor & Wyss, Dieter, Zwis­chen Medi­zin und Philoso­phie, 181–290. Göt­tin­gen: Van­den­hoeck & Ruprecht.

Kaik­ki siteer­atut kir­jeet ovat peräisin Mart­ti Siiralan arkistosta.