Anna Collander: Suuri yksinäisyyden kehä – luovuudesta ja yhteydestä

Muis­tat­te­ko, kuin­ka ala-asteen kuva­tai­de­tun­nil­la saat­toi nos­taa pii­rus­tuk­sen­sa ilmaan ja kovaan ääneen tode­ta, että kat­so­kaa, miten ruman tein? Sitä teki toki vain sil­loin, kun oli salaa äärim­mäi­sen tyy­ty­väi­nen aikaan­saan­nok­seen­sa. Aikui­si­na emme enää voi käyt­tää täl­lais­ta teen­näi­sen vaa­ti­mat­to­muu­den hui­pen­tu­maa pako­paik­ka­na. Essee­tä kir­joit­taes­saan tai esi­tyk­sen pitäes­sään pitää olla otsaa kuvi­tel­la, että on jotain annet­ta­vaa. Ana­lyy­tik­koi­na ja psy­ko­te­ra­peut­tei­na olem­me tot­tu­neem­pia käyt­tä­mään luo­vuut­tam­me poti­lai­den pal­ve­luk­ses­sa näyt­tä­möl­lä, jos­sa poti­las on koko ajan kes­kiös­sä. Voi tun­tua haas­ta­val­ta ja häpeä­alt­tiil­ta nous­ta itse laval­le. Kun pel­ko­kyn­nyk­sen yli pää­see, sii­tä kui­ten­kin useim­mi­ten avau­tuu ava­ram­pi mai­se­ma. Luo­vuu­den yllä­pi­tä­mi­nen on elä­män­mit­tai­nen haas­te. Teks­tis­sä­ni mie­tin eri­tyi­ses­ti yksi­näi­syyt­tä ja lähei­syyt­tä, ja näi­den yhteyt­tä luo­vuu­teen. Tapam­me olla tai olla ole­mat­ta yhtey­des­sä mui­hin ja itseem­me voi joko ruok­kia tai nään­nyt­tää luo­vuut­tam­me.

Löy­sin ihan lähi­pii­ris­tä kak­si koke­mus­asian­tun­ti­jaa, joi­den kamp­pai­lut luo­vuu­den, yhtey­den ja yksi­näi­syy­den kans­sa kovas­ti puhut­te­li­vat minua. He ovat kapel­li­mes­ta­ri Tho­mas Bran­der, joka on toi­nen pää­hen­ki­löis­tä Kjell Wes­tön uusim­mas­sa Tri­to­nus-nimi­ses­sä romaa­nis­sa (2020) sekä Muu­mi­mam­ma, jon­ka elä­mä- ja luo­vuus­krii­si näkyy par­hai­ten Tove Jans­so­nin kir­jas­sa Muu­mi­pap­pa ja meri (1965).

Luo­vuut­ta on kovin vai­kea mää­ri­tel­lä, ja aina kun yrit­tää, se haih­tuu ilmaan ja nau­res­ke­lee jos­tain aivan toi­ses­ta näkö­kul­mas­ta. Tar­koi­tan sil­lä jon­kin­lais­ta vil­leyt­tä ja uskal­lus­ta olla kuu­lol­la sekä itseen­sä että maa­il­man suh­teen ja kat­soa, mitä syn­tyy. Käsi­tän luo­vuu­den enem­män mie­len tiet­ty­nä väräh­te­lyn taa­juu­te­na kuin eril­li­se­nä omi­nai­suu­te­na tai per­soo­nal­li­suus­piir­tee­nä. Mic­hael Par­sons (2000) kuvaa kir­jas­saan The dove that returns, the dove that vanis­hes. Para­dox and crea­ti­vi­ty in psyc­hoa­na­ly­sis asian näin: ollak­seen luo­va ja leik­ki­sä, ana­lyy­ti­kon tai psy­ko­te­ra­peu­tin täy­tyy luot­taa omaan ali­ta­jun­taan­sa ‒ sii­hen, että oma ali­ta­jun­ta on poh­jim­mil­taan hyvän­tah­toi­nen poti­las­ta koh­taan. Tähän hän sisäl­tää myös sen, että osaa epäil­lä omaa ali­ta­jun­taan­sa; uskal­taa koh­da­ta omia viha­mie­li­siä impuls­se­jaan ja toi­vei­taan. Jos ana­lyy­tik­ko voi sal­lia täl­lais­ta luo­vaa ja välil­lä vai­keas­ti hal­lit­ta­vaa leik­kiä, poti­las voi pik­ku­hil­jaa tul­la vähem­män pelok­kaak­si oman ali­ta­jun­tan­sa suh­teen näh­des­sään ana­lyy­ti­kon luot­ta­van omaan­sa. Par­sons puhuu luo­vuu­des­ta ana­lyy­si­huo­nees­sa, mut­ta luot­ta­mi­nen ali­ta­jun­taan­sa ja heit­täy­ty­mi­nen omien sisäis­ten voi­mien­sa kul­je­tet­ta­vak­si on tär­ke­ää mis­sä tahan­sa luo­vas­sa toi­min­nas­sa ‒ kuten myös ihmis­suh­teis­sa.

Uskal­tau­tu­mi­nen luo­vak­si on aina jol­lain lail­la häpeä­al­tis­ta ja pelot­ta­vaa. Usein toi­voo, että oma luo­va ele joh­tai­si vas­ta­vuo­roi­suu­teen. Saman­suun­tai­nen pel­ko löy­tyy mie­les­tä­ni kai­kis­ta luo­vis­ta eleis­tä; ei pel­käs­tään niis­tä, jot­ka liit­ty­vät kon­kreet­ti­seen luo­muk­seen tai esil­lä ole­mi­seen. Luo­vuus psy­ko­te­ra­pias­sa sisäl­tää sen, että uskal­taa sovel­taa uudel­la taval­la ja heit­täy­tyä sii­nä toi­vos­sa, että poti­las heit­täy­tyi­si muka­na. Välil­lä poti­las jää kui­ten­kin vain ran­nal­le ihmet­te­le­mään sitä, miten tuo psy­ko­te­ra­peut­ti nyt sii­nä oikein pols­kut­taa. Se on aina hie­man haa­voit­tu­va tilan­ne, ja ehkä niin pitää nime­no­maan olla­kin.

Yri­tyk­set luo­da jotain kon­kreet­tis­ta sisäl­tää useim­mi­ten myös mie­li­ku­van toi­sis­ta. Kir­joi­tus­ta on hel­pom­paa aloit­taa iloi­ses­sa vim­mas­sa, mut­ta kun dead­li­ne lähes­tyy, tilan­ne kipeäs­ti kon­kre­ti­soi­tuu. Apua! Tulee­ko täs­tä mitään? Onko teks­ti­ni ymmär­ret­tä­vä, kiin­nos­ta­va, hyvä? Tyl­sä, unet­ta­va, mitään­sa­no­ma­ton?

Filo­so­fian toh­to­ri, psy­ko­te­ra­peut­ti Bodil Lind­fors kuvaa kir­jas­saan Att dröm­ma i Fin­land. Essäer om pas­sio­ner, skam och sak­nad (2001) juu­ri tätä koh­taa, kun iloi­seen leik­kiin tulee­kin mukaan Toi­sen arvioi­va sil­mä.

Kun asi­aa alkaa aja­tel­la: ei se help­poa ole, täl­lai­nen luo­vaan työ­hön heit­täy­ty­mi­nen. Se on help­poa vain niin kau­an kuin asi­aa ei ajat­te­le, ja kuin­ka kau­an tämä on mah­dol­lis­ta? Niin kau­an kuin se ei ole työ­tä vaan leik­kiä; niin kau­an kuin onnis­tuu kes­kit­ty­mään täy­del­li­ses­ti sii­hen mitä on teke­mäs­sä. Heti kun ilmaan­tuu sisäi­nen tai ulkoi­nen vaa­ti­mus täy­del­li­syy­teen, tapah­tuu jakau­tu­mi­nen tark­kai­li­jak­si ja tark­kai­lun koh­teek­si, sub­jek­tik­si ja objek­tik­si.

Ja samal­la ‒ ilman sinua, joka juu­ri nyt tätä luet, tämä essee ei oikein oli­si ole­mas­sa­kaan. Jos ei ole luo­van eleen vas­taa­not­ta­jaa, teki­jä muut­tuu vain heli­se­väk­si vas­kek­si tai kili­se­väk­si kul­kusek­si. Ei ole help­poa olla luo­va, eikä itse asias­sa ole help­poa elää­kään ‒ ”todek­si tule­mi­nen on se mah­do­ton haas­te, jota meil­lä ei ole varaa jät­tää koh­taa­mat­ta”. Tämä­kin sitaat­ti tulee Lind­for­sin kir­jas­ta (2001), jon­ka kans­sa olen mie­les­sä­ni kes­kus­tel­lut jo koh­ta kak­si­kym­men­tä vuot­ta. Kir­ja sisäl­tää kiin­nos­ta­via ja kos­ket­ta­via poh­din­to­ja luo­vuu­des­ta, haa­voit­tu­vuu­des­ta ja ihmi­se­nä ole­mi­ses­ta. Soi­sin kir­jan ilon laa­jem­mal­le­kin luki­ja­pii­ril­le ja toi­voi­sin, että sen jul­kai­se­mis­ta suo­mek­si voi­tai­siin The­ra­peia-sää­tiös­sä har­ki­ta.

Mut­ta nyt on aika pääs­tä koke­mus­asian­tun­ti­jam­me kuu­lu­viin. Molem­pia oli vai­ke­aa saa­da rau­hoit­tu­maan divaa­nil­la­ni. Muu­mi­mam­ma hää­rä­si vas­taa­no­tol­la­ni ja tar­jo­si läm­min­tä mehua ja vil­la­suk­kia. Bran­de­ril­la taas oli niin kova kii­re ulos maa­il­maan lois­ta­maan. Onnek­si Bran­de­rin mana­ge­ri Wes­tö osa­si aut­taa minua ja kuva­si Bran­de­rin pel­koa, pie­nuu­den tun­tei­ta ja kai­pui­ta jäh­met­ty­neen fasa­din taka­na.

Yhtey­den haas­teet Kjell Wes­tön kir­jas­sa Tri­to­nus

Tho­mas Bran­der on uraoh­juk­se­na len­tä­nyt ylis­te­tys­tä kon­ser­tis­ta toi­seen, kau­niis­ta nai­ses­ta toi­seen. Me saam­me tutus­tua häneen, kun ohjuk­sen suun­ta näyt­tää yhtäk­kiä ole­van jyr­käs­sä las­kus­sa ja elä­män kaik­ki pala­set sor­tu­vat epä­mää­räi­seen kasaan, ja sil­loin Bran­der on todel­la pulas­sa.

[Hänen revans­si­hi­mon­sa] oli pois­sa, eikä Bran­der tien­nyt mitä teh­dä. Hän oli kii­tä­nyt ole­mas­sao­lon läpi vain pää­tyäk­seen lim­boon tähän huo­nee­seen, jos­ta oli upea näkö­ala merel­le, jos­sa oli mal­tai­ta mak­sa­nut pyö­reä kuusi­kym­men­lu­vun tuo­li, jos­sa oli kaik­ki se kau­nis musiik­ki, jota hän ei enää pys­ty­nyt loih­ti­maan esil­le sisäl­tään, vain soit­ta­maan Spo­ti­fys­ta tai levyl­tä. Hän yrit­ti olla itsei­ro­ni­nen ja ajat­te­li, että jos hän oli­si romaa­ni­hen­ki­lö, hän syyt­täi­si luo­jaan­sa sii­tä, että tämä oli hah­mo­tel­lut hänet anta­mat­ta hänel­le tar­koi­tus­ta, mie­le­käs­tä ker­to­mus­ta elet­tä­väk­si, ja aja­tus toi hänen mie­leen­sä afo­ris­min, jon­ka hän oli luke­nut jos­tain: Ihmi­se­lä­mä on vas­taus kysy­myk­seen, jota kukaan ei ole esit­tä­nyt.

Romaa­ni­hen­ki­lön itsei­ro­ni­nen kuvaus itses­tään romaa­ni­hen­ki­lö­nä ei mie­les­tä­ni ole pelk­kää vit­si­käs­tä kir­jal­li­suus­kik­kai­lua, vaan alle­vii­vaa näh­dyk­si tule­mi­sen kar­mi­vaa tär­keyt­tä ja sen yhteyt­tä luo­vuu­teen. Bran­der ei mil­lään lail­la oli­si ole­mas­sa, ellei Wes­tö oli­si luo­nut hän­tä sisäi­ses­sä maa­il­mas­saan ja sanoit­ta­nut hän­tä hen­ki­lök­si. Tämä on hyvä kuvaus sii­tä, miten van­hem­mat luo­vat enem­män tai vähem­män sal­li­via ja moniu­lot­tei­sia kuvia lap­sis­taan ja sitä kaut­ta sanoit­ta­vat sitä psyyk­kis­tä maa­pe­rää, jos­sa lap­sel­la on mah­dol­li­suus liik­kua ilman voi­ma­kas­ta syyl­li­syy­den­tun­net­ta ja hylä­tyk­si tule­mi­sen tai suo­ras­taan anni­hi­laa­tion pel­koa. Var­hai­sis­sa kiin­ty­mys­suh­teis­sa luo­tu psyyk­ki­nen tila ja liik­ku­vuus vai­kut­taa voi­mak­kaas­ti mah­dol­li­suu­teem­me olla luo­via. Tätä psyyk­kis­tä tilaa voi onnek­si elä­män aika­na laa­jen­taa monel­la taval­la, psy­ko­te­ra­pian avul­la tai ilman.

Bran­de­rin haa­vo­jen alku­pe­räs­tä emme saa kuin viit­teen­omai­sia häi­väh­dyk­siä. Saam­me tie­tää, että hänel­lä on ollut vaa­ti­va ja etäi­nen isä ja että hänen vel­jen­sä on huk­ku­nut huu­me­suo­hon. Aikui­se­na hän jät­tää koh­taa­mat­ta lähei­si­ään ja kär­sii itse sii­tä, mut­tei pys­ty muut­tu­maan.

Bran­der muis­ti vuo­det Ele­nan ja Vuo­kon kans­sa yhte­nä kaa­ok­se­na. Hänel­lä oli ollut lii­kaa toi­mek­sian­to­ja. Hän oli mat­kus­ta­nut lii­kaa. Hän oli rii­del­lyt Amin kans­sa avio­eron yksi­tyis­koh­dis­ta ja Vin­nies­tä. [‒ ‒] Hän oli koke­nut Vuo­kon kuin pako­paik­ka­na ja toi­vo­nut, että tämä­kin koki hänet niin, eikä hän ollut halun­nut tämän kiin­ty­vän häneen lii­kaa. Vuo­kol­la ja hänel­lä oli ollut hie­no­ja tapaa­mi­sia, niin Bran­der sen muis­ti.  He oli­vat jutel­leet tun­ti­kausia musii­kis­ta ja he oli­vat sopi­neet yhteen sek­su­aa­li­ses­ti. Mut­ta Bran­der ei muis­ta­nut tapaa­mi­sis­ta eri­tyi­sen pal­jon. Niin kävi, kun hän yrit­ti ehtiä kai­ken, kun hän ei pys­ty­nyt valit­se­maan. Lop­pu­tu­lok­se­na oli se, ettei hän ollut kos­kaan läs­nä, ei koko­naan, ja sil­loin koe­tut asiat kato­si­vat sumuun jäl­keen­päin.

Bran­de­rin tari­na saat­taa ker­toa näky­mät­tö­mäk­si jää­mi­sen aukos­ta, jon­ka täyt­tä­mi­sek­si hän on luo­nut koko­nai­sen rai­vok­kaan menes­tys­ta­ri­nan. Läpi kir­jan hän pake­nee aito­ja koh­taa­mi­sia. Yhteys mui­hin ja näh­dyk­si tule­mi­nen vai­kut­ta­vat ole­van se, jota hän kipeim­min kai­paa ja eni­ten pel­kää.

Bran­de­rin luo­vuus ja ennen kaik­kea lah­jak­kuus on kan­ta­nut hän­tä tähän saak­ka. Aika pit­kään pys­tyy surf­faa­maan nuo­ruu­den bom­bas­ti­sel­la ener­gial­la ja itsen­sä pön­kit­tä­mi­sel­lä, jos sii­hen on tar­vet­ta. Mut­ta kes­ki-ikä rii­suu useim­mi­ten luu­lot pois ‒ ja niin käy myös Bran­de­ril­le. Hän jou­tuu tui­jot­ta­maan kuo­le­man kas­voi­hin yhtäk­ki­ses­ti ja väki­val­tai­ses­ti ter­ro­ri-iskun yhtey­des­sä. Tyt­töys­tä­vä nöy­ryyt­tää hänet ker­ta toi­sen­sa jäl­keen ja jät­tää hänet nuo­rem­man mie­hen takia. Sää­ri­kar­vat ovat har­ven­tu­mas­sa, ja elä­män mer­ki­tyk­set­tö­myys ympä­röi hän­tä yhtäk­kiä kuin ennen­ai­kai­nen päi­vän­las­ku. Yksi­näi­syy­den ja koh­taa­mat­to­muu­den tus­ka, jota Bran­der on koko elä­män­sä ajan paen­nut, saa hänet hil­jai­ses­sa huo­nees­sa kiin­ni. Jos hie­man kär­jis­täi­si, voi­si sanoa, että hänen luo­vuu­ten­sa kuih­tuu juu­ri sik­si, ettei hän ole pitä­nyt ihmis­suh­teis­taan huol­ta. Hän on paen­nut aito­ja koh­taa­mi­sia itsen­sä ja läheis­ten­sä kans­sa ja samal­la sul­ke­nut itsel­tään tien kai­kel­le sel­lai­sel­le tun­neyh­tey­del­le, joka ruok­ki­si luo­vuut­ta. Tämä rupe­aa­kin näky­mään ura­ke­hi­tyk­ses­sä, hän saa huo­no­ja arvos­te­lu­ja ja vähem­män työ­tar­jouk­sia.

Jos on jää­nyt lii­an kipeäs­ti yksin, yhtey­den koko kau­hu tun­tuu enem­män uhal­ta kuin mah­dol­li­suu­del­ta. Bran­der näyt­tää vih­ki­neen­sä uran­sa tämän kau­hun vält­tä­mi­sek­si. Lind­fors kuvaa mie­les­tä­ni osu­vas­ti ihmi­sen yri­tyk­siä täyt­tää näky­mät­tö­myy­des­tä jää­nyt­tä auk­koa luo­val­la toi­min­nal­la.

Ennen kaik­kea puut­tuu lepo­paik­ka, jos­sa voi­si ren­tou­tua ja ottaa rau­hal­li­ses­ti ja tun­tea itsen­sä rakas­ta­mi­sen arvoi­sek­si, kuka sit­ten onkaan, Itse Kukin. [‒ ‒] Mut­ta juu­ri sii­nä, täs­sä tyh­jiös­sä, luo­vuus syn­tyy, jos syn­tyy. Ja sil­loin sitä luo, luo vim­ma­tus­ti, ja tila­päi­ses­ti unoh­tuu se, että sitä on arvo­ton ja poh­jim­mil­taan mität­tö­myys, kos­ka jota­kin kai­kes­ta huo­li­mat­ta on! Jat­koa aja­tel­len on tär­ke­ää, että luo­vuus näkyy myös ulos­päin ja saa­daan huo­mio­ta ja tun­nus­tus­ta, mut­ta oman tai­ta­vuu­den tar­koi­tuk­se­na on eri­to­ten täyt­tää tyh­jiö, täy­dem­mäk­si ja täy­dem­mäk­si, yhä tai­ta­vam­min, jol­loin raken­tuu sul­ku tus­kaa vas­taan, eikä tus­kaa lähes­tul­koon enää edes tun­ne.

Bran­der, Bran­der. Jos kui­ten­kin oli­sit raken­ta­mat­ta sul­kua tus­kaa vas­taan ja sen sijaan heit­täi­sit ura­si ja oman mer­ki­tyk­se­si hii­teen ja yrit­täi­sit kurot­taa koh­ti toi­sia? Mut­ta onhan se meil­le jokai­sel­le tun­nis­tet­ta­vaa, miten kau­heal­ta kurot­ta­mi­nen voi tun­tua ‒ ollak­seen aitoa se sisäl­tää raa­dol­li­sel­la taval­la mene­tyk­sen ja hyl­kää­mi­sen mah­dol­li­suu­det. Aito, luo­vuut­ta edel­lyt­tä­vä yhteys on nime­no­maan sitä, että on yhtey­des­sä omaan kai­puuseen ja samal­la sii­hen kipe­ään todel­li­suu­teen, ettei tie­dä, tulee­ko kai­puu vas­taa­no­te­tuk­si ja täy­te­tyk­si.

Tri­to­nus on musiik­ki­ter­mi, jota kut­su­taan paho­lai­sen inter­val­lik­si. Casa Tri­to­nus on myös se mah­ti­pon­ti­nen kesä­hu­vi­la, jon­ka Bran­der raken­taa pit­kin romaa­nia. Huvi­la on ikään kuin kon­kreet­ti­nen ilmen­ty­mä kuvaa­maan sitä kak­si­suun­tais­ta tapaa, jol­la Bran­der yrit­tää rat­kais­ta elä­män- ja luo­vuus­krii­sin­sä.

Toi­saal­ta Bran­der koet­taa yllä­pi­tää mah­ti­pon­tis­ta oma­ku­vaan­sa. Hän kier­tää mie­les­sään jat­ku­vas­ti oman mer­ki­tyk­sen­sä ympä­ril­lä, kuin haa­va suus­sa, jota kie­li kai­ken aikaa hou­kut­tuu tun­nus­te­le­maan. Casa Tri­to­nuk­sel­la hän halu­aa itsel­leen ja maa­il­mal­le osoit­taa, miten mah­ta­va ja aina­kin-mel­kein-kaik­ki­voi­pa hän on: sii­nä on kal­lioon räjäh­dy­tet­ty poreal­las ‒ ja his­si! Kuvaa­ko tämä rat­kai­su- tai pako­y­ri­tys­tä, joka kult­tuu­ris­sam­me ken­ties on vah­vem­min tar­jol­la mie­hik­si iden­ti­fioi­duil­le yksi­löil­le? Kyvyk­kyy­den ja vauh­din taka­na voi ‒ ja ehkä jou­tuu­kin ‒ pii­lot­ta­maan pie­nuu­den ja tar­vit­se­vuu­den tun­teet.

Ja toi­saal­ta kaik­ki kaa­tuu lop­pu­jen lopuk­si omaan mah­dot­to­muu­teen­sa. Bran­der sei­soo his­sis­sään ja taju­aa, miten yksi­näi­nen on. Säh­kö­kat­kok­set ovat saa­ris­tos­sa taval­li­sia, ja jos his­si pysäh­tyi­si tähän, voi­si men­nä viik­ko ennen kuin kukaan rupe­ai­si kai­paa­maan hän­tä. Hän on todel­la heli­se­vä vas­ki, tyh­jä, avu­ton.

Ja samal­la ‒ nau­ret­ta­vas­ta his­sis­tä huo­li­mat­ta ‒ kesä­hu­vi­lan raken­ta­mi­nen mah­dol­lis­taa Bran­de­ris­sa jotain. Hän on raken­ta­nut sitä lap­suu­den kesä­muis­to­jen pääl­le.

Hän oli unis­saan palan­nut lap­suu­den kesiin mökil­lä Rai­tios­sa. Kesiä ei ollut ollut kovin mon­ta, nel­jä tai vii­si, mut­ta siel­lä oli ollut isä ja äiti ja Gus­tav ja hän, ja aivan eri­tyi­ses­ti Gus­tav ja hän, ja se puna­mul­lat­tu mök­ki, jon­ka he oli­vat vuo­kran­neet, hir­sien ja sahan­pu­run tuok­su sisäl­lä ja myös vas­ta­pes­ty­jen lii­na­vaat­tei­den tuok­su ja puu­tar­han pul­leat pio­nit, veren­pu­nai­set, ja kaik­ki ne aurin­gon­pais­tei­set päi­vät, pol­ku ran­taan, joka oli niin mul­lan­peh­meä jal­ko­jen alla ja aurin­ko­tuo­li, jos­sa hän maka­si ja luki Luc­ky Luke ‑albu­me­ja ja Sher­lock Hol­me­sia ja nuot­ti­vih­ko­ja. [‒ ‒] Kaik­ki muut­tui­si hyväk­si, Bran­der oli vakuut­ta­nut itsel­leen joka ker­ta kat­soes­saan sisäis­tä elo­ku­vaan­sa kau­kai­sis­ta Rai­tion kesis­tä, myös Casa Tri­to­nuk­ses­ta tuli­si idyl­li. Sen synk­kä nimi oli vain leik­kiä: hän viih­tyi­si tääl­lä saa­ris­tos­sa, hän löy­täi­si taas luo­mis­voi­man­sa ja sie­lun­rau­han­sa.

Lap­suu­den kesä­unel­mas­sa on Gus­tav-veli ja hän, hänen kai­paa­man­sa yhteys. Varo­vai­ses­ti ja pik­ku­hil­jaa aikui­nen Bran­der uskal­taa raken­taa ystä­vyyt­tä psy­ko­lo­gi- ja ama­töö­ri­muusik­ko­naa­pu­rin kans­sa. Pik­ku­ky­läs­sä hän jou­tuu tilan­tei­siin, jois­sa hänen on vain uskal­let­ta­va elää ja olla yhtey­des­sä ‒ uus­nat­sis­mis­ta innos­tu­nee­seen nuo­reen, jota hän­tä pyy­de­tään kään­nyt­tä­mään, ja tur­va­pai­kan­ha­ki­jaan, joka hoi­taa Bran­de­rin pahan­nä­köis­tä punk­ki­pu­re­maa. Elä­mä suo­ras­taan heit­tää kas­vun mah­dol­li­suu­den Bran­de­rin kas­voil­le. Hänen oli­si löy­det­tä­vä aidom­pi ja haa­voit­tu­vam­pi yhteys itseen­sä ja toi­siin, jot­ta hänen luo­vuu­ten­sa ei kuih­tui­si, vaan voi­si muut­taa muo­to­aan ja kukois­taa. Psy­koa­na­lyy­tik­ko Tor-Björn Hägglund kuvaa tätä pro­ses­sia hyvin kir­jas­saan Kul­ta­ka­lan muo­don­muu­tos ja mui­ta essei­tä (1988).

Yksi­lön luo­vuut­ta ei ole ole­mas­sa ilman tois­ta ihmis­tä, ilman vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Luo­vuus edel­lyt­tää yhteyt­tä omiin alku­pe­räi­siin juu­riin­sa. Sen sel­kä­ran­ka­na on kau­neuse­lä­mys; ris­ti­rii­dois­ta ja vas­ta­koh­tai­suuk­sis­ta syn­ty­nyt hal­lit­tu tasa­pai­no. Luo­vuu­den kei­not alka­vat kii­tol­li­suu­des­ta ja arvon­an­nos­ta. Toi­sen ihmi­sen osuu­den arvos­ta­mi­nen on edel­ly­tys sure­mi­sel­le.

Haluai­sin muo­toil­la asian niin, ettei luo­vuut­ta ole ole­mas­sa ilman tie­toi­suut­ta tois­ten ihmis­ten tär­key­des­tä. Bran­der on menos­sa koh­ti tätä tie­toi­suut­ta kir­jas­sa, mut­ta uskal­taa­ko hän tie­dos­taa tois­ten tär­key­den ja omaa avut­to­muut­taan koko nöy­ryyt­tä­vyy­des­sään? Uskal­taa­ko hän sur­ra kaik­kia nii­tä mene­tet­ty­jä mah­dol­li­suuk­sia, joi­ta hänen jo suu­rim­mil­ta osin elet­ty elä­män­sä on pitä­nyt sisäl­lään? Bran­de­rin isot haas­teet ja mah­dol­li­suu­det puhut­te­le­vat minua myös, kun mie­tin omaa suh­det­ta­ni ilmas­ton­muu­tok­seen. Bran­de­rin kamp­pai­lun voi näh­dä myös kuvaa­van mei­dän ‒ tai aina­kin minun! ‒ pai­ni­mis­ta ilmas­to­krii­sin kans­sa: jol­lain lail­la tie­tää jo, että on suru­työ­tä ja pal­jon tar­vit­ta­vaa muu­tos­ta edes­sä. Ja samal­la ei uskal­tai­si tai jak­sai­si ottaa kaik­kia osioi­ta pöy­däl­le ja kat­soa nii­tä: yrit­tää ymmär­tää jotain tule­vai­suu­den ske­naa­riois­ta ja miet­tiä oman aktii­vi­suu­den mah­dol­li­suuk­sia ja rajoi­tuk­sia. Ehkä sinä olet pääs­syt täs­sä pidem­mäl­le kuin minä, joka vie­lä Bran­de­rin tavoin sei­soo ahdis­tu­nee­na muu­tos­pro­ses­sin kyn­nyk­sel­lä. Bran­der tie­tää, että hänen pitäi­si saa­da jokin kään­ne aikai­sek­si omas­sa tun­ne-elä­mäs­sään, mut­ta hänel­lä on pal­jon ahdis­tus­ta ja aika vähän luot­ta­mus­ta sii­hen, että se voi­si joh­taa uuteen hyvään. Tri­to­nuk­ses­sa ilmas­ton­muu­tos on itse asias­sa koko ajan taus­ta­soun­di­na läs­nä, ja Bran­der suh­tau­tuu sii­hen kuten mui­hin haas­tei­siin­sa ‒ pelol­la. Hänen hyvä ystä­vän­sä Kuort­ti saa kir­jas­sa edus­taa epä­toi­von ja maa­ni­sen defens­sin ailah­te­lua juu­ri ilmas­ton­muu­tok­seen liit­tyen.

[Kuort­ti] oli sano­nut vii­leim­mäl­lä äänel­lään, että heis­tä oli ehkä kai­kis­ta tulos­sa Tita­nicin orkes­te­rin muusik­ko­ja, mis­sä päin maa­il­maa he sit­ten soit­ti­vat­kin. Mut­ta Kuort­ti ei oli­si ollut Kuort­ti ellei hän oli­si heti nau­ra­nut sanoil­leen: hän oli pyy­tä­nyt Bran­de­ria hake­maan pari pul­lol­lis­ta talon paras­ta vii­niä, sil­lä jos kaik­ki menee päin hel­vet­tiä, niin men­köön sit­ten aina­kin tyy­lil­lä.

Löy­täi­sim­me­kö me jotain kol­mat­ta tapaa olla elä­väs­sä yhtey­des­sä muut­tu­vaan ilmas­toom­me? Luo­vuus tar­vit­see yhteyt­tä ‒ myös rea­li­teet­tei­hin. Psy­ko­te­ra­peut­tei­na voim­me näh­dä, että jos Bran­der uskal­tai­si sur­ra, tun­nis­taa haa­voit­tu­vuu­ten­sa ja lähes­tyä mui­ta tie­toi­se­na hei­dän mer­ki­tyk­ses­tään, hänel­le voi­si aue­ta uudet mai­se­mat. Samal­la toi­veik­kaal­la vii­sau­del­la voi­sim­me yrit­tää aut­taa itseäm­me ilmas­to­krii­sin sulat­te­lu­pro­ses­sis­sa. Voi­sim­me lähes­tyä tätä “sai­raan kau­nis­ta maa­pal­loa” tie­toi­se­na sen rat­kai­se­vas­ta mer­ki­tyk­ses­tä meil­le ja tule­vil­le suku­pol­vil­le. Voi­sim­me ahdis­tua ja sur­ra, ja sitä kaut­ta pik­ku­hil­jaa löy­tää uusia tei­tä olla muu­tok­ses­sa, liik­keel­lä ja aktii­vi­sia. Uskoi­sin, että ympä­ris­tö­ak­tii­vi­suus voi­si par­hail­laan olla luo­vuut­ta ja omaa hyvin­voin­tia ruok­ki­vaa. Se voi aut­taa syn­nyt­tä­mään mie­li­ku­vaa sii­tä, ettei soi­ta uppoa­vas­sa lai­vas­sa, vaan on omal­la taval­laan muka­na raken­ta­mas­sa jotain ‒ ei vält­tä­mät­tä kovin hulp­pe­aa mut­ta par­haim­mil­laan kui­ten­kin kel­lu­vaa. Ehkä suru jo mene­te­tys­tä on se, mikä erot­taa raken­ta­van aktii­vi­suu­den maa­ni­ses­ta defens­sis­tä.

Kir­ja jät­tää mei­dät kes­kel­le haa­voit­tu­vuut­ta, kun Bran­der sei­soo kir­kos­sa ylei­söä kat­sel­len sekun­te­ja ennen pik­ku­ky­län ensim­mäis­tä kama­ri­kon­sert­tia. Hän kuvit­te­lee van­huu­ten­sa. Jat­kaa­ko hän pake­ne­mis­ta lois­tok­kuu­den kieh­to­vas­sa umpi­ku­jas­sa, jon­ka hän jo tie­tää joh­ta­van vain yksi­näi­syy­teen, vai uskal­taa­ko hän löy­tää uut­ta?

Hän asui­si Casa Tri­to­nuk­ses­sa, hän söi­si ate­rian­sa ja van­he­ni­si yhtä yksin kuin toh­to­ri Bow­man Kubric­kin ava­ruuso­dys­seias­sa, ainoa­na seu­ra­naan musiik­ki, joka ei enää puhu­tel­lut hän­tä ja jota hän ei enää ymmär­tä­nyt. Ja jos­sain siel­lä ulko­puo­lel­la, kau­ka­na Askin­gen­se­län taka­na ja kau­ka­na avo­me­ren taka­na maa­il­ma häli­si­si ja mete­löi­si, sen yhä jul­mem­mat tapah­tu­mat yltäi­si­vät häneen otsi­koi­den ja raport­tien muo­dos­sa, mut­ta hän käper­tyi­si pelok­kaa­seen van­huu­teen­sa ja toi­voi­si ole­van­sa suo­jas­sa kai­kel­ta väki­val­lal­ta ja kai­kil­ta viruk­sil­ta ja kai­kel­ta epä­so­vul­ta. Kai­ken tämän Bran­der näki nii­den sekun­tien aika­na, jol­loin hän kat­se­li yli kirk­ko­sa­lin ja kohot­ti hitaas­ti kla­ri­net­tia ja val­mis­tau­tui soit­ta­maan. Kai­ken tämän hän muis­ti, ja nyt hän kat­se­li salin yli vie­lä vii­mei­sen ker­ran, hän kat­se­li Vin­nie­tä, Gus­ta­via, isään­sä ja äiti­ään siel­lä toi­sel­la puo­len ja hänes­tä näyt­ti, että he kat­soi­vat hän­tä sil­miin ja nyök­kä­si­vät, kuin oli­si­vat halun­neet sanoa, että ehkä hän oli yksi­näi­nen, ehkä se oli hänen osan­sa, mut­ta sil­ti hän oli vie­lä siel­lä, hänel­lä oli vie­lä se ilo, että hän sai soit­taa mui­den kans­sa, loh­dut­taak­seen, mut­ta myös herät­tääk­seen, unoh­taak­seen, mut­ta myös muis­taak­seen.

Kau­nein­ta ja rii­pai­se­vin­ta kir­jas­sa on se, että kir­jai­li­ja avaa Bran­de­rin sie­lu­ne­lä­mää luki­jal­le taval­la, jota Bran­der ei itse uskal­la teh­dä lähei­sil­leen. Ei ehkä ole sat­tu­ma, että kir­jai­li­ja on myö­häi­ses­sä kes­ki-iäs­sä ole­va menes­ty­nyt ja luo­va mies.

Kapel­li­mes­ta­rin ja psy­ko­te­ra­peu­tin yksi­näi­syys

Mitä voim­me oppia Bran­de­ril­ta? Sitä, että tie­toi­suus mui­den ihmis­ten tär­key­des­tä jol­lain lail­la voi pelas­taa mei­dät. Jos emme uskal­la rakas­taa ‒ rakas­ta­mi­sen koko haa­voit­tu­vuu­des­sa ja nöy­ryyt­tä­vyy­des­sä ‒ niin osaam­me­ko olla luo­via sanan syväl­li­sem­mäs­sä mer­ki­tyk­ses­sä?

Rak­kaus on elin­tär­ke­ää ja äärim­mäi­sen pelot­ta­vaa meil­le jokai­sel­le. Meil­lä psy­ko­te­ra­peu­teil­la saat­taa olla yllät­tä­vän pal­jon yhteis­tä Bran­de­rin kans­sa, ja luu­len, että voim­me oppia jotain tär­ke­ää hänen tavas­taan käyt­tää amma­til­li­suut­taan suo­ja­na elä­mää vas­taan. Olem­me ihmis­suh­de­vir­tuoo­se­ja ja psyyk­kis­ten pro­ses­sien kapel­li­mes­ta­rei­ta. Mekin olem­me valin­neet vaa­ral­li­sen kieh­to­van tien, jol­la toh­to­ri Bow­ma­nin tavoin voim­me “käper­tyä pelok­kaa­seen amma­til­li­suu­teen ja toi­voa ole­vam­me suo­jas­sa”. Saam­me ‒ ja jou­dum­me ‒ ole­maan niin kes­kei­siä. Niin tar­vit­tu­ja. Niin jat­ku­vas­sa inten­sii­vi­ses­sä vuo­ro­vai­ku­tusc­rescen­dos­sa. Psy­ko­te­ra­peut­tien ja ana­lyy­ti­koi­den vai­keus perua tun­te­ja, sai­ras­tua tai jää­dä eläk­keel­le on surul­li­sen­kuu­luis­ta. Työm­me opet­taa pal­jon elä­män ja ihmi­sen rajoi­tuk­sis­ta. Ja toi­saal­ta työs­sään psy­ko­te­ra­peut­ti on jol­lain taval­la aina nis­kan pääl­lä, jos kär­jis­te­tys­ti asian ilmai­see. Mitä se tekee meil­le, että suu­rim­man osan päi­vän ajas­ta ja vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­teis­ta kes­ki­tym­me mui­den ihmis­ten tar­vit­se­vuuk­siin, pie­nuuk­siin ja rajal­li­suuk­siin? Bran­de­rin kes­kei­sin ongel­ma on, ettei hän uskal­la olla aidos­ti tie­toi­nen tois­ten ihmis­ten tär­key­des­tä ja samal­la mene­tyk­sen ainai­ses­ta mah­dol­li­suu­des­ta. Psy­ko­te­ra­peu­tin ammat­ti tar­jo­aa meil­le mah­dol­li­sen pako­pai­kan täs­tä tie­toi­suu­des­ta. Mie­les­tä­ni jokai­nen meis­tä ajoit­tain kär­sii sii­tä ris­kis­tä, että kie­tou­dum­me omaan tär­key­teem­me kuten Bran­der kuu­lui­suu­teen­sa ja lah­jak­kuu­teen­sa, ja kes­ki­täm­me haa­voit­tu­vuu­den mui­hin.

Psy­ko­te­ra­pia­työ­hön kuu­luu hyvin kes­kei­ses­ti se, että olen yhtey­des­sä kaik­keen sii­hen, mitä omas­sa sisim­mis­sään liik­kuu. Sil­lä taval­la on toki tilaa myös omal­le pie­nuu­del­le. Ja samal­la: kaik­ki se, mihin olen tera­pia­tun­nil­la itses­sä­ni yhtey­des­sä, yri­tän saa­da toi­sen käyt­töön ja toi­sen kas­vun pal­ve­luk­seen. Olen pal­jon miet­ti­nyt, miten tämä pidem­män pääl­le vai­kut­taa mei­hin. Yksi hou­ku­tus mie­les­tä­ni on se, että vai­kei­na het­ki­nä rupeam­me käyt­tä­mään tätä tut­tua ase­tel­maa defen­sii­vi­ses­ti.

Lisäk­si työm­me on niin kieh­to­va yhdis­tel­mä älyl­li­siä haas­tei­ta ja suu­ria tun­nel­mia, että sitä voi­si ehkä ver­ra­ta psy­ke­dee­lei­hin. Moni psy­ko­te­ra­peut­ti lukee, kir­joit­taa, kou­lut­tau­tuu ja kes­kus­te­lee aivan mie­let­tö­mäs­ti, ja useim­mi­ten pal­kat­ta. Olen muo­toil­lut nämä lauseet sinul­le, olen suu­res­ti naut­ti­nut sii­tä. Puhun ihmi­sen ase­man nöy­ryyt­tä­vyy­des­tä ja samal­la saan sii­hen näp­pä­räs­ti hie­man etäi­syyt­tä, kun koris­te­len sitä runol­li­sil­la sanoil­la. Tämä on mei­dän psy­ko­te­ra­peut­tien ris­ki ja samal­la mah­dol­li­suus. Par­haas­sa tapauk­ses­sa kykym­me aja­tel­la ja olla voi tul­la tuek­si, kun jou­dum­me kat­so­maan omaa pie­nuut­tam­me ja mene­tyk­sen vää­jää­mät­tö­myyt­tä sil­miin. Mut­ta mei­dän kan­nat­taa myös pitää sil­mäl­lä hou­ku­tus­tam­me bran­de­ris­miin, älyl­lis­tä­mis- ja mie­len­kiin­tois­ta­mis­de­fens­sei­hin. Jonain päi­vä­nä rea­li­teet­tien veri­koi­rat löy­tä­vät mei­dät kui­ten­kin: mekin olem­me kuo­le­vai­sia ja hyvin pie­niä. Sil­loin toi­von, ettei meil­lä ainoa­na seu­ra­na oli­si psy­koa­na­lyyt­ti­set teo­riat, jot­ka eivät enää puhut­te­le mei­tä ja joi­ta emme enää ymmär­rä.

Toi­von, ettem­me raken­tai­si sul­kua tus­kaa vas­taan. Että uskal­tai­sim­me olla yhtey­des­sä ja lähel­lä.

Yhtä lail­la kuin tar­vit­sem­me lähel­lä ole­mis­ta, tar­vit­sem­me omaa tilaa luo­vuu­del­le. Jo ihan kon­kreet­ti­ses­ti on tär­ke­ää, ettei­vät muut ihmi­set ole koko ajan hel­mois­sa pyö­ri­mäs­sä, kun yrit­tää luo­da jotain. Yhtey­den vas­ta­kap­pa­le ja elin­tär­keä toi­nen puo­li on yksi­näi­syys. Uskal­lam­me­ko ottaa etäi­syyt­tä ja vil­jel­lä yksi­näi­syyt­tä? Jos ei, niin mik­si?

Oma tila luo­vuu­den läh­tee­nä kir­jas­sa Muu­mi­pap­pa ja meri

‒ Ei kai tei­tä pale­le? isä huusi iloi­ses­ti. Onhan sinul­la huo­pa ympä­ril­lä­si? Näet­te­kö, vii­mei­nen­kin saa­ri on jää­nyt taak­sem­me. Yö on pian pimeim­mil­lään. Yöl­lä pur­jeh­ti­mi­nen on hyvin vai­kea­ta, täy­tyy olla varuil­laan joka sekun­ti.

‒ Tie­ten­kin, kul­ta­se­ni, sanoi äiti, joka maka­si kää­rö­nä veneen poh­jal­la. Tämä on hyvin suu­ri elä­mys. Huo­pa oli hiu­kan kas­tu­nut, ja hän siir­tyi varo­vas­ti tuu­len puo­lel­le. Poh­ja­kaa­ret oli­vat koko ajan hänen kor­vien­sa tiel­lä.

Muu­mi­pap­pa on tyl­sis­ty­nyt taval­li­seen arkeen, jos­sa kaik­ki on jo hoi­det­tu ja jär­jes­tyk­ses­sä. Hän tar­vit­see uusia haas­tei­ta ja vapaa­ta tai­vaan­ran­taa, ja niin­pä koko per­he muut­taa kau­ka­na ole­vaan majak­ka­saa­reen asu­maan. Ensim­mäis­ten meri­mai­lien aika­na luki­ja näkee, ettei Muu­mi­mam­ma nau­ti täs­tä seik­kai­lus­ta ‒ ettei se yli­pää­tään ole hänen seik­kai­lun­sa. Hän kui­ten­kin pak­kaa kaik­ki tava­rat, kos­ka tie­tää, että ”per­he tar­vit­see pal­jon tava­raa voi­dak­seen naut­tia yhdes­tä ainoas­ta päi­väs­tä­kin oikeal­la taval­la”. Saa­reen saa­vut­tu­aan hän huo­leh­tii sii­tä, että heil­lä on riit­tä­väs­ti juo­ma­vet­tä ja öljy­lamp­pu pala­mas­sa iltai­sin.

Muu­mi­mam­ma on elä­män viih­ty­vyy­den ilmen­ty­mä, hyg­gen ruu­miil­lis­tu­ma. Hän myös on, hie­no­va­rai­ses­ti ja taus­tal­la, elä­män ja jat­ku­vuu­den tun­teen yllä­pi­tä­jä, Äiti isol­la Ä:llä. Hänel­tä vir­taa rak­kaut­ta ja pie­niä rai­dal­li­sia kark­ke­ja. Tai­ku­rin hat­tu ‑kir­jas­sa (1948/1956) Muu­mi­peik­ko köm­pii maa­gi­seen hat­tuun ja muut­tuu sen sisäl­lä niin, ettei­vät muut enää hän­tä tun­nis­ta, ja halua­vat ajaa tämän ruman ja vie­raan kaka­ran pois. Äiti kui­ten­kin tun­nis­taa peik­kon­sa, ja hänen kat­seen­sa alla Muu­mi­peik­ko muut­tuu takai­sin omak­si itsek­seen. Äidin tai psy­ko­te­ra­peu­tin tun­nis­ta­va kat­se on psyyk­ki­sel­le ole­mas­sao­lol­le elin­tär­keä.

Kos­ka kat­se on niin tär­keä, on vai­keam­min sie­det­tä­vä aja­tus, että se irrot­tau­tuu meis­tä ja kään­tyy sisään­päin ‒ että Muu­mi­mam­ma jät­tää mei­dät yksin ja läh­tee seik­kai­le­maan omien pää­hän­pis­to­jen­sa peräs­sä. Miten yli­pää­tään sel­viän, kun äiti on pois­sa? Bran­der jo meil­le näyt­ti, miten sie­tä­mät­tö­mäl­tä tun­tuu, kun kan­nat­te­le­via kat­sei­ta on ollut lii­an vähän. Kat­sees­ta ja sylis­tä putoa­mi­sen kau­hu on meil­le jokai­sel­le tut­tu. Luu­len, että tämä kau­hu on muka­na muo­vaa­mas­sa mei­dän suh­det­tam­me äitiy­teen ja nai­seu­teen ‒ ja myös psy­ko­te­ra­peut­ti­na ole­mi­seen, kos­ka sii­nä­kin posi­tios­sa jätäm­me omia tar­pei­tam­me taka-alal­le toi­miak­sem­me taus­ta­na tois­ten kehi­tyk­sel­le. Eri­tyi­nen haas­te hoi­va-amma­tis­sa ole­vil­le saat­taa olla täs­tä ase­mas­ta ulos astu­mi­nen ‒ lait­taa rin­ta­lii­vit ja vas­taan­o­ton ovi kiin­ni ja läh­teä met­säs­tä­mään omia halu­jaan. Syväl­lä tun­ne­ta­sol­la ympä­ris­tö ei vält­tä­mät­tä tue mei­tä tähän suun­taan, ja jos sii­hen läh­dem­me, jou­dum­me myös hyväs­te­le­mään sisäis­tä loh­dut­ta­vaa kuvaa kai­ken paran­ta­vas­ta kat­sees­ta.

Tukea näi­hin aja­tuk­sii­ni olen saa­nut kir­jas­ta Ret­hin­king the rela­tion between women and psyc­hoa­na­ly­sis. Loss, mour­ning, and the femi­ni­ne (2019), jos­sa kah­dek­san kir­jai­li­jaa käsit­te­le­vät nais­ten ja psy­koa­na­lyy­sin suh­det­ta eri näkö­kul­mis­ta. Mari­lyn Char­les poh­tii omas­sa luvus­saan eri­tyi­ses­ti nai­sen vai­keut­ta saa­da aggres­sion­sa ja halun­sa koko­nais­val­tai­sem­min omaan käyt­töön­sä. Hänen mukaan­sa nai­sil­le tar­jou­tuu pako­paik­ka, jota raken­ne­taan omien tar­pei­den kiel­tä­mi­sen idea­li­saa­tios­ta ‒ usein äidit­tä­mi­seen tai hoi­vaa­mi­seen liit­tyen. Julia Kris­te­vaan vii­ta­ten hän kuvai­lee, miten hel­pot­ta­val­ta samais­tu­mi­nen täl­lai­seen madon­nai­han­tee­seen voi tun­tua: ei tar­vit­se hää­rä­tä omien halu­jen ja vaja­vai­suuk­sien kans­sa, vaan subli­maa­tion nimis­sä voi hymyil­lä etee­ri­ses­ti ylä­puo­lel­ta, tukah­dut­taen kai­ken itses­tä tule­van äidit­tä­mi­sen rie­muun. Tätä aja­tus­ta lai­na­ten yksi tapa ymmär­tää Muu­mi­mam­maa oli­si defen­sii­vi­nen vetäy­ty­mi­nen idea­li­soi­tuun äiti­hah­moon.

Mui­den tar­peet täyt­tä­vät Muu­mi­mam­man miel­tä niin, ettei hänen omal­le halul­leen juu­ri­kaan jää tilaa ‒ ja luo­vuus tar­vit­see halua ravin­nok­seen. Toi­ses­sa teks­tis­sä­ni (Col­lan­der 2021) olen käyt­tä­nyt Astrid Lingre­nin Kul­ta­sis­ko­ni-kir­jaa (1949) kuva­tes­sa­ni, miten lap­sen yhteys omaan luo­vuu­teen­sa saa­te­taan lii­an nopeas­ti kehi­tyk­sen nimis­sä kat­kais­ta. Kir­jan pää­hen­ki­löl­lä on ruusu­pen­saan alla kul­ta­sis­kon kans­sa salai­nen, rehe­vä maa­il­ma, jon­ne port­ti lopus­sa sul­keu­tuu, kun hän saa todel­li­sen koi­ran­pen­nun hoi­va­tak­seen. Muu­mi­mam­ma on jää­nyt kiin­ni saman­lai­seen ase­tel­maan. Hänel­lä on Muu­mi­laak­sos­sa puu­tar­han­sa, hänen luo­vuu­ten­sa ilmen­ty­mä, jos­ta hän repäi­see itsen­sä irti läh­teäk­seen Muu­mi­pa­pan seik­kai­luun. Saa­res­sa hän yrit­tää raken­taa uut­ta puu­tar­haa ja etsis­ke­lee mul­taa sitä var­ten. Hän seik­kai­lee karus­sa saa­res­sa ja löy­tää mul­taa vih­doin ran­nas­ta. Muu­mi­pap­pa selit­tää hänel­le tar­kan opet­ta­vai­ses­ti, miten levä on muut­tu­nut ran­nas­sa mul­lak­si. Ja äiti luo leväs­tä ison kas­vi­maan ‒ joka huuh­tou­tuu pois seu­raa­val­la myrs­kyl­lä.

Mie­les­tä­ni kir­ja ker­too meil­le jotain tär­ke­ää luo­van tilan ja omien halu­jen vaa­li­mi­sen haas­teis­ta. Muu­mi­mam­ma näyt­tää Jans­so­nin tuo­tan­nos­sa yleen­sä aika tyy­ty­väi­sel­tä omaan kul­kusuun­taan­sa. Muu­mi­pap­pa ja meri (1965) ‑kir­jas­sa hän kui­ten­kin seu­raa mui­den unel­mia niin pit­käl­le, että yhteys johon­kin omaan tär­ke­ään kat­ke­aa. Voi­ko sitä enää kuva­ta rak­kau­dek­si, jos antaa toi­sel­le niin pal­jon tilaa, että itse nään­tyy?

Miten voi­si rak­kau­den kes­kel­lä raken­taa ja pitää kiin­ni omas­ta kas­vi­maas­ta, luo­vas­ta tilas­ta? Se on vai­ke­aa, jos kaik­ki­tie­tä­vät Muu­mi­pa­pat selit­tä­vät meil­le lii­an innok­kaas­ti näke­miäm­me ilmiöi­tä. Tho­mas Ogden (2006) kir­joit­taa kau­niis­ti ja osu­vas­ti oidi­pus­komplek­sin rat­kai­sus­ta lap­sen sisäi­sen auk­to­ri­tee­tin, auto­no­mian ja vas­tuun­kan­non luo­mis­pro­ses­si­na. Pitää tap­paa van­hem­pia ja kehit­tää itses­tään omaa etiik­kaan­sa ja elä­män­sä kom­pas­sia. Jokai­nen meis­tä tar­vit­see hen­ki­lö­koh­tai­ses­sa kas­vus­saan roh­keut­ta aja­tel­la itse ja sie­tää yksi­näi­syy­den kyl­mää vii­maa, kun ei voi nojau­tua selit­te­le­vään Muu­mi­pap­paan. Pelot­taa­ko­han se Muu­mi­mam­maa? Jot­ta hänel­lä oli­si aitoa luo­vaa tilaa, hänen pitää lopet­taa pii­lou­tu­mi­sen­sa hoi­vaa­van äidin tai kuun­te­le­van vai­mon roo­lien taak­se, olla Edith Söder­gra­nin sanoin ”tuli ja vesi rehel­li­ses­sä yhtey­des­sä ilman ehto­ja” (Söder­gran 1916/2017). Hänen pitää avau­tua itsel­leen ajat­te­le­va­na, tar­vit­se­va­na ja halua­va­na hen­ki­lö­nä eikä hää­rä­tä ympä­ri sam­mu­nut­ta majak­kaa ilman omaa pää­mää­rää.

Psy­koa­na­lyyt­ti­nen teo­ria voi­si tul­la Muu­mi­mam­man avuk­si ‒ onhan sen teh­tä­vä antaa tilaa vai­e­tul­le ja vai­en­ne­tul­le. Väit­täi­sin kui­ten­kin, että psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa ajat­te­lus­sa­kin saat­taa välil­lä olla haas­te näh­dä nai­sek­si iden­ti­fioi­tu­ja hah­mo­ja ja äite­jä niin moni­puo­li­si­na olen­toi­na kuin he oikeas­taan ovat. Äidin kat­seen tär­keys on niin syväl­li­ses­ti ymmär­ret­ty, että meil­lä on vaa­ra­na luis­kah­taa sen idea­li­saa­tioon. Elo­ku­va­maa­il­mas­sa käy­te­tään ter­miä Bech­de­lin tes­ti. Elo­ku­va läpäi­see tes­tin, jos sen tari­nas­sa esiin­tyy vähin­tään kak­si nimet­tyä nais­hah­moa, jot­ka jos­sain koh­tauk­ses­sa kes­kus­te­le­vat kes­ke­nään jos­ta­kin muus­ta kuin mie­his­tä. Yksi koh­taus siis riit­tää tes­tin läpäi­se­mi­seen, ja sil­ti näi­tä elo­ku­via löy­tyy suh­teel­li­sen vähän. Tes­tin taus­ta-aja­tus on tut­kia, miten pal­jon tai vähän nais­ten näy­te­tään ole­van ole­mas­sa yksi­löi­nä ja itses­sään, ei kulis­si­na, jota vas­ten mie­hi­nen seik­kai­lu voi piir­tyä väke­väm­min.

Mis­sä mää­rin psy­koa­na­lyyt­ti­sil­la teo­rioil­la on saman­suun­tai­sia ongel­mia? Mari­lyn Char­les poh­tii, mitä se tar­koit­taa, että oidi­pus­myyt­ti ‒ jon­ka yhte­nä aihee­na on äidin halun tuo­mit­se­mi­nen ja kiel­tä­mi­nen ‒ on teo­ria­ra­ken­nel­mis­sam­me niin mer­kit­tä­vä. Mitä kaik­kea se aiheut­taa, että juu­ri täl­lai­nen tari­na on psy­koa­na­lyy­sis­sa sisäi­sen eet­ti­syy­den ja supe­re­gon kehit­ty­mi­sen mal­li­na? Miten se vai­kut­taa sii­hen, mil­lai­sia tari­noi­ta luom­me suku­puo­li­suu­des­ta ja halus­ta?

Ehkä voi­si­kin kehit­tää leik­ki­mie­li­sen Col­lan­der-tes­tin, jos­sa psy­koa­na­lyyt­ti­sia kir­joi­tuk­sia tar­kas­tel­laan uuden suu­ren­nus­la­sin läpi: teks­ti tai teo­ria läpäi­see tes­tin, jos se ker­too jotain nai­sen int­rap­syyk­ki­ses­tä maa­il­mas­ta tai kehi­tyk­ses­tä sisäl­tä­mät­tä huo­len­pi­toa, hoi­vaa, toi­sen sisään otta­mis­ta tai tois­ta var­ten ole­mis­ta.

Tot­ta kai nämä puo­let ovat tär­kei­tä. Muu­ten emme ole vapai­ta nai­sia, mie­hiä ja muun­su­ku­puo­li­sia, vaan psy­ko­paat­te­ja. Tar­koi­tan lähin­nä sitä, että on ongel­mal­lis­ta, jos tiet­ty ihmis­ryh­mä näh­dään enem­män luon­nos­taan toi­sis­ta huol­ta pitä­vä­nä ja vähem­män halua­va­na. Se on ongel­mal­lis­ta kai­kil­le, ryh­mään kuu­lu­vil­le ja sen ulko­puo­lel­la jää­vil­le. Toi­sis­ta huo­len pitä­mi­nen voi par­hail­laan olla hyvin luo­vaa, ja hoi­va voi ruok­kia myös hoi­vaa­jaa. Jot­ta hoi­vaa­mi­nen ei muut­tui­si pako­pai­kak­si, hoi­vaa­jal­la pitää kui­ten­kin olla riit­tä­vä yhteys omiin halui­hin ja tar­pei­siin sekä sisäi­nen ja ulkoi­nen lupa lait­taa välil­lä rin­ta­lii­vit kiin­ni.

Ulkoi­nen lupa liit­tyy muun muas­sa teo­ria­ra­ken­nel­miin. Psy­koa­na­lyy­si on alka­nut val­lan­ku­mouk­sel­li­se­na teo­ria­na, mut­ta jos­sain koh­taa psy­koa­na­lyyt­ti­nen ajat­te­lu suku­puo­lis­ta on saa­nut enem­män dog­maat­ti­sia piir­tei­tä. Onnek­si tämä on jo muu­tok­ses­sa. Suku­puo­li­suus ja sek­su­aa­li­suus ovat nime­no­maan aree­noi­ta, jois­sa psy­koa­na­lyyt­tis­ten teo­rioi­den pitäi­si saa­da kir­ma­ta vapaas­ti pit­kin pel­to­ja ja etsiä uusia ymmär­ryk­sen muo­to­ja.

Mitä sit­ten tapah­tuu yksi­löl­le, Muu­mi­mam­mal­le ja meil­le kai­kil­le, jos emme saa kir­ma­ta vapaas­ti? Jos emme uskal­la luo­da tilaa omil­le aja­tuk­sil­le, tun­teil­le ja halul­le? Sisäl­läm­me vai­et­tu kas­vaa jää­tä­vän kyl­mäk­si, yhteyk­siä ja luo­vuut­ta kat­kai­se­vak­si, yksi­näi­sek­si ja näl­käi­sek­si mörök­si. Aja­tus Mörös­tä Muu­mi­mam­man vai­et­tu­na puo­le­na tai­taa tul­la alun perin kir­jal­li­suus­tie­tees­tä (ks. esim. Witt-Bratt­ström 1993). Vai­ke­ne­mis­ta voi myös yrit­tää siir­tää suku­pol­vel­ta toi­sel­le.

‒ Äiti, kuis­ka­si Muu­mi­peik­ko. Mitä hänel­le on oikein tapah­tu­nut? Mik­si hänes­tä on tul­lut niin ilkeä?

‒ Kenes­tä?

‒ Mörös­tä. Onko joku teh­nyt hänel­le jota­kin ja sik­si­kö hänes­tä on tul­lut sel­lai­nen?

[‒  ‒] Äiti huo­ka­si ja sanoi, ettei pidä puhua Mörön kans­sa. Ei hänen kans­saan eikä hänes­tä. Muu­ten hän kas­vaa ja tulee peräs­tä.

 ‒ Älä vain rupea sää­li­mään Mör­köä. Sinä arve­let, että hän ikä­vöi pala­vaa liek­kiä, mut­ta hän tah­too vain istuu­tua sen pääl­le, niin että se sam­muu eikä voi palaa enää kos­kaan. Ja nyt minä mel­kein luu­len, että nukah­dan het­kek­si.

Jokai­nen psy­ko­te­ra­peut­ti voi­si ker­toa Muu­mi­mam­mal­le, ettei tuol­la asen­teel­la pit­käl­le pöt­ki­tä. Minus­ta aja­tus Mörös­tä Muu­mi­mam­man yhte­nä puo­le­na on lois­ta­va kuvaus sii­tä, miten meil­le käy, jos jumiu­dum­me lii­al­li­sen alt­ruis­min lois­tok­kaa­seen umpi­ku­jaan. Luo­vuus kuih­tuu. Muu­mi­laak­sos­sa, äidin puu­tar­has­sa on koh­tia, jois­sa Mör­kö on istu­nut niin pit­kään, että maa on palel­tu­nut kuo­li­aak­si, eikä äiti saa niis­sä koh­dis­sa enää mitään kas­va­maan. Har­mil­li­sin löy­tyy kes­kel­tä ruusu­penk­kiä.

Saman­lai­nen idea­li­soi­tu vetäy­ty­mi­nen on hou­kut­te­le­va meil­le psy­ko­te­ra­peu­teil­le. Onhan oikeas­ti etuoi­keus näh­dä, miten toi­nen kas­vaa. Ja on myös niin kieh­to­vaa unoh­taa oma pie­nuu­ten­sa ja näl­kän­sä, sisäi­sen tyh­jyy­ten­sä, kuo­le­vai­suu­ten­sa­kin, irrot­taa kat­seen­sa kai­kis­ta näis­tä pelot­ta­vis­ta asiois­ta ja kes­kit­tyä toi­seen, joka muut­tuu aidom­mak­si ja elä­väm­mäk­si kat­see­ni avul­la.

Elä­mäs­sä kui­ten­kin vali­tet­ta­vas­ti tup­paa käy­dä niin, että jos­sain vai­hees­sa vai­et­tu saa­vut­taa mei­dät. Karuun saa­reen läh­te­mi­nen vie Muu­mi­mam­maa elä­män- ja luo­vuus­krii­siin. Tutut ole­mi­sen tavat eivät enää kan­na, kuol­leek­si palel­tu­neet maa­na­lu­eet rupea­vat levit­täy­ty­mään. Mae­stro Bran­der ei uskal­tau­tu­nut yhtey­teen, joka on luo­vuu­den ja rak­kau­den perus­ta. Tähän samaan perus­taan kuu­luu myös oman halun ja yksi­näi­syy­den sie­tä­mi­nen ja vaa­li­mi­nen. Näi­den jäl­kim­mäis­ten kans­sa Muu­mi­mam­ma tai­taa kamp­pail­la. Läpi tari­nan hän kokei­lee eri­lai­sia rat­kai­su­yri­tyk­siä. Hän ei suo­raan hais­ta­ta kenel­le­kään, ja hänen neu­vot­te­lu­yri­tyk­sen­sä omas­ta tilas­ta ovat varo­vai­sia, mut­ta kui­ten­kin tari­nan lop­pu­puo­lel­la ole­mas­sa. Jot­ta sai­sim­me luo­vuu­del­le par­haat edel­ly­tyk­set, jou­dum­me rai­vaa­maan tyh­jää tilaa ja odot­ta­maan, mitä siel­lä läh­tee syn­ty­mään. Jou­dum­me rajaa­maan mui­ta ulko­puo­lel­le. Luu­len, että tämä rajaa­mi­nen usein nos­tat­taa yksi­näi­syy­den kau­hua. Miten pär­jään irto­nai­se­na ja itse­näi­se­nä sub­jek­ti­na? Olen­ko enää mis­sään kiin­ni?

Mitä jos saa­ri irtoai­si poh­jas­taan ja äkkiä, jona­kin aamu­na se liplat­te­li­si­kin koti­lai­tu­rin lähet­ty­vil­lä. Tai mitä jos se aje­leh­ti­si kau­em­mas ja pur­jeh­ti­si vuo­si­kausia, kun­nes luis­kah­tai­si maa­il­man­lai­dan yli kuten kah­vi­kup­pi liuk­kaal­ta tar­jot­ti­mel­ta… Se oli­si Myys­tä haus­kaa, ajat­te­li äiti ja hihit­ti. Mis­sä­hän hän nuk­kuu öisin? Entä Muu­mi­peik­ko… Vahin­ko, ettei­vät äidit­kin saa läh­teä mil­loin hei­tä huvit­taa ja ruve­ta nuk­ku­maan ulko­sal­la. Var­sin­kin äidit sitä toi­si­naan tar­vit­si­si­vat.

Myyn kuvi­tel­lus­ta huvit­tu­nei­suu­des­ta huo­li­mat­ta kir­ja mie­les­tä­ni ker­too sii­tä, mil­lai­sia pel­ko­ja meil­lä voi olla läpi­käy­tä­vä­nä, jot­ta voi­sim­me “läh­teä mil­loin huvit­taa” seu­raa­maan omia halu­jam­me. Kuten Bran­der Muu­mi­mam­ma on jou­tu­nut tilan­tee­seen, jos­sa hänen tapan­sa olla ja pii­lou­tua ei enää toi­mi, ja hän jou­tuu etsi­mään aidom­paa ver­sio­ta itses­tään. Hän yrit­tää raken­taa puu­tar­haa, sahaa vim­ma­tus­ti polt­to­pui­ta ja sit­ten hän rupe­aa maa­laa­maan maja­kan sei­nil­le Muu­mi­laak­son puu­tar­haa, jos­ta tulee entis­tä vil­lim­pi ja upeam­pi. Luo­vuus ja kau­hu näyt­tä­vät asu­van mie­les­sä vie­ri vie­res­sä.

Äiti sei­soi ruo­ka­pöy­däl­lä ja maa­la­si mön­jäl­lä punai­sia ome­nia erään puun lat­vuk­seen. Mitä jos hän oli­si näil­lä väreil­lä voi­nut maa­la­ta ulko­na, mil­lai­sia ome­nia ja mil­lai­sia ruusu­ja! Hänen kat­sel­les­saan tai­vas­ta hii­pi ilta­ka­jas­tus sei­nää pit­kin ylös­päin ja sytyt­ti kukat hänen puu­tar­has­saan. Ne tuli­vat elä­vik­si ja alkoi­vat heh­kua. Äiti las­ki käpä­län­sä puu­run­gol­le, se oli läm­min aurin­gos­ta, hän tun­si siree­nien puh­jen­neen kuk­kaan. Äkkiä var­jo len­si ulko­na ikku­nan ohi. Suu­ri mus­ta lin­tu len­si maja­kan ympä­ri, joka vilah­ti vuo­roin kus­sa­kin ikku­nas­sa, län­ti­ses­sä, ete­läi­ses­sä, itäi­ses­sä, poh­joi­ses­sa… se len­si rai­vok­kaas­ti pit­kin, viu­hu­vin sii­ve­nis­kuin.

‒ Nyt mei­dät on saar­ret­tu, äiti ajat­te­li jou­tuen suun­nil­taan. Se on noi­dan­ke­hä, minua pelot­taa… Minä tah­don vih­doin­kin kotiin täs­tä kau­heas­ta, tyh­jäs­tä saa­res­ta ja ilkeäs­tä meres­tä… Hän kie­toi käsi­var­ten­sa ome­na­puun ympä­ril­le ja sul­ki sil­män­sä. Puun kuo­ri oli kar­kea ja läm­min. Meren kohi­na häi­pyi. Äiti oli men­nyt puu­tar­haan­sa.

Muu­mi­mam­ma, miten sinun täs­sä kävi? Luo­vuu­den yksi tär­keis­tä teh­tä­vis­tä on olla pako­paik­ka maa­il­man rasit­ta­vuu­des­ta, jos Mic­hael Par­son­siin on uskot­ta­va. Mut­ta minus­ta tun­tuu, että omaan luo­vuu­teen liit­ty­vä ihme­tys ja mukaan­sa­tem­paa­vuus ‒ “Mitä jos voi­si maa­la­ta ulko­na?” ‒ on usein pelot­ta­vaa eikä vähi­ten, jos hoi­vaa­jai­den­ti­teet­ti on toi­mi­nut jon­kin­lai­se­na suo­ja­na. Sil­loin voi jou­tua luo­pu­maan idea­li­soi­dus­ta äiti-iden­ti­tee­tis­tään ja tule­maan taval­li­sek­si, vaja­vai­sek­si, halua­vak­si ja välil­lä mudas­sa räm­pi­väk­si yksi­lök­si. Muu­mi­mam­mal­la on run­saas­ti työ­tä edes­sään, jot­ta hän sai­si luo­vuu­teen­sa liit­ty­viä tun­tei­taan kesy­tet­tyä. Hänen pitää saa­da vihai­suu­ten­sa ja kau­hun­sa hal­tuun­sa, jot­ta omal­le luo­vuu­del­le voi­si tul­la arjes­sa­kin pysy­väs­ti tilaa. Onnis­tuu­ko hän sii­nä? Kir­ja antaa vie­lä varo­vai­sem­man vas­tauk­sen kuin Tri­to­nus Bran­de­rin koh­ta­los­ta. Muu­mi­mam­ma ei itse täs­sä tari­nas­sa muu­tu. Mut­ta joku kui­ten­kin muut­tuu hänen avul­laan.

Läpi kir­jan maja­kan­var­ti­ja on kateis­sa, ja saa­ren yksi­näi­sim­mäl­lä nie­mel­lä elää kalas­ta­ja, ohkai­sen­kal­pea olen­to, joka ei tie­dä mitään eikä puhu kenel­le­kään. Jos­tain per­heel­le sel­vi­ää, että kalas­ta­jal­la on syn­ty­mä­päi­vä, ja sil­loin Muu­mi­mam­ma ottaa asian tas­sui­hin­sa.

Äiti nousi ja meni päät­tä­väi­ses­ti ovel­le. ‒ Ei, tie­dät­te­kö mitä, hän sanoi. Nyt minä menen ja kut­sun tuon erak­ko­rau­kan van­haan hyvään tapaan. Pik­ku Myy saa kai­vaa hänet esil­le rytei­kös­tä.

Kun he tuli­vat peril­le, kalas­ta­ja istui rytei­kön lai­das­sa orvok­ke­ja tukas­saan. Hän nousi heti ja kat­soi hei­hin odot­ta­vas­ti. Saan­ko onni­tel­la, sanoi äiti ja nii­asi. Kalas­ta­ja kumar­si vaka­va­na pää­tään.

‒ Te olet­te ensim­mäi­nen, joka on muis­ta­nut minua syn­ty­mä­päi­vä­nä­ni, hän sanoi. Tämä on minul­le suu­ri kun­nia.

‒ Me olem­me jär­jes­tä­neet teil­le kotiim­me pie­nen juh­lan, sanoi äiti.

‒ Majak­kaan­ko!? kysyi kalas­ta­ja ja hänen kas­von­sa kutis­tui­vat. Sin­ne minä en tah­do tul­la.

‒ Kuul­kaa nyt minua, äiti sanoi rau­hal­li­ses­ti. Tei­dän ei tar­vit­se edes kat­soa majak­kaa. Pan­kaa sil­män­ne kiin­ni ja anta­kaa minul­le tas­sun­ne. Myy, juok­se sinä edel­le ja pane kah­vi kie­hu­maan, niin olet kilt­ti. Ja syty­tä kynt­ti­lät. [‒ ‒]

Hän sai kalas­ta­jan kyn­nyk­sen yli, ja he alkoi­vat kul­kea hitaas­ti kier­re­por­tai­ta ylös. Lou­nai­nen myl­vi tor­nin ulko­puo­lel­la, toi­si­naan se ulvoi jos­sa­kin rik­ki­näi­ses­sä ikku­nas­sa. Äiti tun­si kalas­ta­jan käden vapi­se­van ja sanoi: Ei tääl­lä ole vaa­ral­lis­ta. Se vain kuu­los­taa sil­tä. Olem­me pian peril­lä.

Synt­tä­ri­kek­ke­rei­den aika­na kalas­ta­ja raken­taa val­miik­si maja­kas­ta löy­ty­neen pala­pe­lin ja lopul­ta lait­taa pää­hän­sä maja­kan­var­ti­jan hatun ‒ ja kai­kil­le sel­vi­ää, kuka hän sisim­mäl­tään on. Maja­kan­var­ti­ja on jos­tain syys­tä paen­nut teh­tä­vään­sä ja lois­to­aan ‒ mik­si emme kos­kaan saa tie­tää ‒ ja pii­lot­ta­nut itsen­sä iden­ti­tee­tit­tö­män kalas­ta­jan hah­moon. Muu­mi­mam­man avul­la hän kui­ten­kin uskal­taa tul­la omak­si itsek­seen, ja vih­doin majak­ka­va­lo taas palaa. Filo­so­fian tut­ki­ja San­na Tirk­ko­nen on Psy­ko­te­ra­pia-leh­des­sä (2019) käsi­tel­lyt Muu­mi­pap­pa ja meri -kir­jaa yksi­näi­syy­den näkö­kul­mas­ta kir­joit­taen kos­ket­ta­vas­ti sii­tä, miten Muu­mi­mam­ma tera­peut­ti­ses­ti aut­taa kalas­ta­jaa pois omas­ta yksi­näi­syy­des­tään. Minus­ta kalas­ta­jan voi näh­dä myös Muu­mi­mam­man halun ja luo­vuu­den edus­ta­ja­na, vapi­se­va­na mut­ta kui­ten­kin ole­mas­sa. En ole var­ma, onnis­tuu­ko Muu­mi­mam­ma oikeas­ti pelas­ta­maan itsen­sä vai pitää­kö hän epä­toi­voi­ses­ti kiin­ni tur­val­li­ses­ta pako­pai­kas­taan. Maja­kan­var­ti­jan pelas­ta­mi­so­pe­raa­tio kui­ten­kin antaa viit­tei­tä sii­tä, mitä äiti tar­vit­si­si: lem­pe­ää päät­tä­väi­syyt­tä, pel­ko­jen ymmär­tä­mis­tä mut­ta niis­tä huo­li­mat­ta mää­rä­tie­tois­ta itsen­sä kul­jet­ta­mis­ta koh­ti majak­kaa, omaa luo­vaa voi­maa. Par­haim­mil­laan tämä voi­si joh­taa luo­vuu­den, hoi­van ja näh­dyk­si tule­mi­seen inte­graa­tioon: pala­pe­lin pala­set lok­sah­tai­si­vat pai­koil­leen.

Lopuk­si

Muu­mi­mam­mal­la ja maa­il­man­kuu­lul­la kapel­li­mes­ta­ri Bran­de­ril­la on jol­lain lail­la aivan vas­tak­kai­set haas­teet. Äiti ottaa muut lii­kaa huo­mioon eikä uskal­la olla yksin. Bran­der taas ei uskal­la olla mui­den kans­sa läs­nä. Muu­mi­mam­ma ei saa lai­tet­tua rajo­ja, kapel­li­mes­ta­ri ei saa avat­tua port­tia tai­dok­kaas­ti raken­ne­tus­sa aitauk­ses­saan. Molem­mat edus­ta­vat tie­tyn­lais­ta pel­koa, joka voi rajoit­taa mei­tä ja pitää mei­tä nau­lit­tu­na tur­val­li­sen tun­tui­ses­ti.

Palaan taas Lind­for­siin, joka kir­jas­saan (2001) käyt­tää Otto Ran­kin käsit­tei­tä kuo­le­man­pel­ko ja elä­män­pel­ko. Kuo­le­man­pel­ko tar­koit­taa Ran­kil­le pel­koa tul­la koko­naan nie­lais­tuk­si, kadot­taa riip­pu­mat­to­muu­ten­sa ja vii­me kädes­sä hen­ki­löl­li­syy­ten­sä. Sil­loin jou­tuu idea­li­soi­maan voi­maa ja itse­näi­syyt­tä, kun taas lähei­syys ja riip­pu­vuus ovat hal­vek­sut­ta­via para­met­re­ja. Elä­män­pel­ko taas mer­kit­see eriy­ty­nei­syy­den, yksi­näi­syy­den ja itse­näi­syy­den pel­koa.

Molem­mat ovat puo­lus­tus­a­sen­tei­ta, jot­ka liit­ty­vät riip­pu­vuut­ta ja auto­no­mi­aa, vapaut­ta ja sidon­nai­suut­ta, lähei­syyt­tä ja etäi­syyt­tä kos­ke­vaan perus­ta­van­laa­tui­seen ja ali­tui­ses­ti tois­tu­vaan pul­maan. Lähei­syy­den pel­ko on yhteen­pu­nou­tu­nee­na ja suh­tees­sa kai­pauk­seen toi­seen uppou­tu­mi­seen, kuten sym­bioot­ti­nen riip­pu­vuus­kin voi vaih­tua vihak­si ja tuhoa­mis­ha­luk­si. Kum­pi­kin ääria­sen­ne tuot­taa kou­ris­tuk­sen­omai­sen pitäy­ty­mi­sen jom­mas­sa­kum­mas­sa näen­näi­ses­ti toi­sil­leen vas­tak­kai­sis­sa kan­nois­sa, jot­ka kui­ten­kin lop­pu­jen lopuk­si eivät ole toi­sis­taan riip­pu­mat­to­mia, vaan pikem­min­kin tois­ten­sa etu- ja taka­puo­lia. Kum­pi­kin tar­koit­taa myös epä­toi­vois­ta pysäh­ty­nei­syy­den valit­se­mis­ta muu­tok­sen sijaan.

On vain yksi suu­ri vaja­vuus,

roh­keu­den puu­te. Kaik­ki muu

seu­raa sii­tä.

Tämä on ehkä juu­ri se, mikä Bran­de­ril­la ja Muu­mi­mam­mal­la on yhteis­tä. He edus­ta­vat eri­lai­sia pako­reit­te­jä ja roh­keu­den puut­tei­ta, mut­ta lop­pu­jen lopuk­si molem­pia kau­his­tut­taa oma haa­voit­tu­vuus ja muu­tok­sen mah­dol­li­suus ‒ etten sanoi­si vää­jää­mät­tö­myys. Bran­der työn­tää toi­set pois, Muu­mi­mam­ma sitoo mui­ta itseen­sä ole­mal­la koko ajan käy­tet­tä­vis­sä, mut­ta samal­la hän vält­tää sil­lä aidon yhtey­den luo­mis­ta ‒ yhtey­den sekä mui­hin että omaan sisim­pään­sä.

Tot­ta kai kär­jis­tän. Olen käyt­tä­nyt näi­tä koke­mus­asian­tun­ti­joi­ta kuvaa­maan erään­lai­sia pol­ku­ja ja pel­ko­ja, joi­hin luu­len monen meis­tä tör­mää­vän luo­van elä­män­sä aika­na. Par­haim­mil­laan voim­me ottaa itseäm­me tas­sus­ta roh­kai­se­vas­ti ja ohjail­la itseäm­me myrs­kyi­si­nä ‒ tai lii­an tyh­jän tun­tui­si­na ‒ het­ki­nä eteen­päin. Sil­loin kau­heas­ta voi tul­la pelot­ta­vaa mut­ta sie­det­tä­vää, ja pik­ku­hil­jaa aavis­tam­me aukea­mai­sil­laan ole­via mai­se­mia.

Se oli kiih­dyt­tä­vä aja­tus, uusi, vaa­ral­li­nen, hur­maa­va. Se muut­ti kai­ken, se piir­si suu­ren yksi­näi­syy­den kehän hänen ympä­ril­leen, suru­mie­li­sen alu­een, joka oli täyn­nä tun­te­mat­to­mia mah­dol­li­suuk­sia.

Näin roh­kean uhmak­kaas­ti miet­tii Muu­mi­peik­ko kotoa pois muut­ta­mis­ta. Lausei­ta värit­tä­vät nuo­ren pei­kon dra­ma­tiik­ka ja rie­mu, mut­ta kyl­lä niis­sä on sano­ma kai­kil­le meil­le jo jon­kin aikaa sit­ten omil­leen muut­ta­neil­le: tun­te­mat­to­mia mah­dol­li­suuk­sia on maa­il­ma pul­lol­laan.

Teks­ti poh­jau­tuu Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­piayh­dis­tyk­sen jäse­nil­las­sa pidet­tyyn esi­tyk­seen. Lind­for­sin kir­jan osiot ovat kään­tä­neet Mir­ja Malm­berg, Jar­mo Iko­nen ja Bodil Lind­fors, joil­le suu­ri kii­tos avus­ta. Kii­tos myös Ant­to Luh­ta­vaa­ral­le, joka on aut­ta­nut esi­tys­teks­tin työs­tä­mi­ses­sä.

Kir­jal­li­suus

Char­les, Mari­lyn (2019). Phan­toms of foreclo­sed mour­ning. Teok­ses­sa Soria Esca­lan­te, Hara (toim.), Ret­hin­king the rela­tion between women and psyc­hoa­na­ly­sis. Loss, mour­ning, and the femi­ni­ne, 29‒53. Lon­too: Lexing­ton Books.

Col­lan­der, Anna (2021). Päät­tä­väi­nen, vil­li ja vapaa ‒ psy­ko­te­ra­peu­tin luo­vuu­den vaa­li­mi­ses­ta. Psy­koa­na­lyyt­ti­nen psy­ko­te­ra­pia, 17, 82‒91.

Hägglund, Tor-Björn (1988). Kul­ta­ka­lan muo­don­muu­tos ja mui­ta essei­tä. Oulu: Poh­joi­nen.

Jans­son, Tove (1965). Muu­mi­pap­pa ja meri. Suom. Lai­la Jär­vi­nen. Hel­sin­ki: WSOY.

Jans­son, Tove (1948/1956). Tai­ku­rin hat­tu. Suom. Lai­la Jär­vi­nen. Hel­sin­ki: WSOY.

Lind­fors, Bodil (2001). Att dröm­ma i Fin­land. Essäer om pas­sio­ner, skam och sak­nad. Hel­sing­fors: WSOY.

Lindgren, Astrid (1949). Kul­ta­sis­ko­ni. Suom. L. Aro. Hel­sin­ki: WSOY.

Ogden, Tho­mas (2006). Rea­ding Loewald: Oidi­pus reconcei­ved. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 87, 651‒666.

Par­sons, Mic­hael (2000). The dove that returns, the dove that vanis­hes. Para­dox and crea­ti­vi­ty in psyc­hoa­na­ly­sis. Lon­too: Rout­led­ge.

Söder­gran, Edith (1916/2017). Runo­ja. Suom. Uuno Kai­las. Hel­sin­ki: WSOY.

Tirk­ko­nen, San­na (2019). Yksi­näi­syy­den tun­teet Tove Jans­so­nin kir­jas­sa Muu­mi­pap­pa ja meri. Psy­ko­te­ra­pia, 38, 185‒195.

Wes­tö, Kjell (2020). Tri­to­nus. Suom. Lau­ra Beck. Hel­sin­ki: Ota­va.

Witt-Bratt­ström, Ebba (1993). Ur könets mör­ker. Lit­te­ra­tu­ra­na­ly­ser. Tuk­hol­ma: Nors­tedts För­lag.