Juhani Ihanus: Mikä muutos?

Pääkirjoitus

Erilaisia psykoterapiamuotoja
yhdistää pyrkimys muutokseen ja muutosta vastustavien tekijöiden poistamiseen
tai ainakin vähentämiseen. Psykoterapiatyön tavoitteet voidaan keskittää
muutoksiin esimerkiksi mielensisäisissä keinoissa, käyttäytymistavoissa,
vuorovaikutuksessa, viestinnässä, elämäntyyleissä ja arvoissa.
Psykoterapiatutkimuksen kannalta olennaista on se, miten tulkita, ymmärtää,
tiedostaa, arvioida tai mitata muutosta. Onko muutos havaittavissa aivotutkimuksen
menetelmin vai hermeneuttisesti tulkitsemalla?

Psykoterapioissa
muutoksen mahdollisuuden on katsottu koskevan ensisijaisesti yksilöä, mutta
pari-, perhe- ja ryhmäterapioiden myötä muutospotentiaalin piiri on
laajentunut. Kuitenkaan laajemman yhteisön tai kulttuurin terapeuttista
muutosta ei yleensä oteta terapiatavoitteeksi. Tosin nykyään muun muassa
ekspressiivisten taideterapioiden työskentelymuodoissa on myös yhteisöllisiä ja
kulttuurisia painotuksia, ja ekoterapiat ovat keskittyneet ihminen–luonto-suhteeseen
ja sen terveyttä ja hyvinvointia edistäviin vaikutuksiin yksilöiden, yhteisöjen
ja koko maapallon kannalta.

Persoonallisuuden
muutosta säätelevät sekä ympäristötekijät että geneettiset tekijät. Varhaiset
psykoanalyytikot suhtautuivat Freudin tavoin varsin pidättyvästi
persoonallisuuden syvällisen muutoksen mahdollisuuteen aikuisiässä. Freud
muistutti siitä, että tämä koskee myös analyytikkoja, joiden työskentelyä
määrittävät heidän oman persoonallisuutensa rajoitteet.

Puhekeskeisissä
terapioissa puhe on nähty muutoksen pääasialliseksi välittäjäksi, kun taas
ekspressiivisissä tai kehosuuntautuneissa terapioissa muuttumista tavoitellaan
ensisijaisesti muilla keinoin kuin sanallistamalla. Klassinen freudilainen
terapeuttisen muutoksen malli koski tiedostamattomien prosessien ja
tarvitsevuuksien tulemista tunnejohdannaisten myötä ainakin osittain
tietoisiksi. Myöhemmin muutostarina koski egoa, joka valloittaa uusia idin
alueita. Freud muotoili tätä tarinaa myös niin, että tiedostamatonta sinänsä ei
voi koskaan tavoittaa, vaan se voidaan vain ”muuntaa” tietoisiksi sisällöiksi.

Nykyinen
neuropsykoanalyysi katsoo tiedostamattomien (implisiittisten) ja tietoisten
(eksplisiittisten) systeemien olevan dynaamisesti erilaisia. Koska tietoisuus
(työmuistina) on hyvin rajallinen, oppimamme ratkaisut ja toimintasuunnitelmat
ovat taltioituneet pitkäkestoiseen muistiin ja paljolti automatisoituneet
ei-deklaratiivisiin tiedostamattomiin muistijärjestelmiin hyvin toimivina ja
huonosti toimivina ennusteina. Mark Solms (ks. ”Psykoanalyysin tieteellinen
perusta”, Psykoterapia, 2/2018; ks. myös Solmsin haastattelu lehden
käsillä olevassa numerossa) on huomauttanut, että näitä ennusteita ei voi
muistaa suoraan, vaan analyysin tavoitteena on tuoda analysoitavan
tietoisuuteen niistä juontuvia toistuvia käyttäytymismalleja. Tämä tapahtuu
kiinnittämällä transferenssitulkintojen myötä huomio etenkin siihen, miten
automatisoituneet ja huonosti toimivat ennusteet aktivoituvat nykytilanteessa
ja liittyvät häiritseviin oireisiin. Pitkäkestoinen läpityöskentely voi tehdä
mahdolliseksi uusien ja joustavampien ennusteiden hitaan lujittumisen ja viime
kädessä persoonallisuuden uudelleen jäsentämisen ja muutoksen, ei vain
häiritsevien oireiden lievittymisen. Terapiasuhteessa omaksuttuja uusia
ennusteita on toki vielä rohjettava soveltaa myös terapian ulkopuolisessa
elämässä.  

Mihin
terapeuttinen muutos perustuu? Voiko muutosta hallita? Terapiatyössä
vyyhteytyvät terapoitavan ja terapeutin persoonallisuudet, terapiamenetelmä,
vuorovaikutus- ja kiintymyssuhteet, transferenssi-ilmiöt, muistot, ajatukset,
fantasiat, tunteet ja tarinat, selviytymis- ja puolustuskeinot, oppiminen,
psykososiaaliset tekijät, elämäntilanne sekä kulttuurin, evoluution ja aivojen
monitahoiset ja toisiinsa risteytyvät prosessit. Empaattinen muutosmyönteisyys
ja jäykkä muutosvastaisuus ovat terapiakirjallisuudessa toistuva vastakohta.
Empatialla on hyvää tekevien vaikutusten lisäksi myös kääntöpuolensa:
näennäiseen myötätuntoon verhottu manipulatiivinen kontrolli ja viime kädessä
piittaamattomuus toisen tilanteesta. Muutosten vastustamiseen taas kietoutuu
halu olla tietämättä itsekäsitystä ja maailmankuvaa horjuttavista uusista
kokemusulottuvuuksista. Mielensisäisiin muutoksiin tarvitaan tiedon
tunneperustaisia ja metaforisia siirtoja, vanhojen oletusten ja periaatteiden
menettämisen suremista, jotta ymmärrysperspektiivejä voidaan uudelleen
arvioida.

Psykoanalyytikko
Theo L. Dorpat on todennut, että psykoterapiateorioiden ja -menetelmien uudelleenarviointi
on usein näennäistä ja että psykoanalyysiinkin on ujuttautunut kontrollointia
ja valtakamppailuja vastoin julkilausuttuja eettisiä ohjeita (Gaslighting,
the double whammy, interrogation, and other methods of covert control in
psychotherapy and analysis,
1996, xiii–xiv). Dorpat katsoo, että
ohjaavissa, neuvovissa ja lyhytkestoisissa terapioissa suoraa ja avoimesti
manipulatiivista vaikuttamista on enemmän kuin psykoanalyysissa ja
psykoanalyyttisissa psykoterapioissa, joissa interpersoonallisen ja sosiaalisen
kontrollin muodot ovat epäsuoria, piileviä ja usein tiedostamattomia sekä
analyytikolle että analysoitavalle. Koska psykoanalyyttisten teorioiden ja
terapiakäytäntöjen muutokset voivat aiheuttaa eroahdistusta ja vakiintuneiden
uskomusten antaman turvallisuuden tunteen menetystä, tätä uhkaa vastaan
suojaudutaan ryhmittymällä yhä oikeauskoisemmin ja tukeutumalla entistäkin
lujemmin totuttuihin stereotyyppisiin ajattelumalleihin ja käytäntöihin,
jolloin heuristinen muutoksen ja kasvun ajattelu kuihtuu. Psykoanalyyttiset
instituutiot voivat muodostaa valleja uhkaaviksi koettuja opillisia,
historiallisia ja kulttuurisia muutoksia vastaan.

Lawrence
Josephs (”The Freudian Superego”, Journal of Religion and Health, 33(2),
1994, 149–151) kärjisti osan psykoanalyytikoista ja koulutusanalyytikoista
takertuneen ankariin ammatillisiin yliminävaatimuksiin ja tiukkoihin
ideaalipraktiikan ohjeistuksiin, jotka määräävät, että potilaan kysymykseen
pitää vastata vain kysymyksellä, että analyytikko ei koskaan saa kertoa
henkilökohtaisista asioistaan, tunteistaan ja mielipiteistään ja että potilasta
ei koskaan saa neuvoa eikä hänen assosiaatioitaan saa ohjata. Mitään ei
myöskään pidä uskoa sellaisenaan, vaan on aina etsittävä ilmenevän taakse
kätkeytyviä merkityksiä. Empatia ei saa estää vaikeiden ja vastenmielisten
asioiden käsittelyä, vaan kaikki mahdolliset vastustukset ja transferenssit on
pyrittävä paljastamaan.

Samalla
saattavat kapeutua analyytikon edellytykset oppia terapeuttisen mielikuvituksen
avulla uusia kokemusulottuvuuksia. Spontaanisuus ja sattumien luova leikki
säestävät terapiatilanteita, joissa vanhoja, vakiintuneita ja
automatisoituneita rituaaleja voidaan kuvitella ja kokea toisin. Tällöin ehkä
avautuu muutosperspektiivi – horisonttien vaivihkaisine heiluttamisineen ja
näkökulmien hienovaraisine uudelleenasemointeineen. Perustuksia koettelevaan
metanoiaan eli mielenmuutokseen eivät taida riittää muutosmanuaalit helposti
sulatettavine hyvän elämän ohjeineen ja pikaisesti harjoiteltavine ratkaisumalleineen.
Tarvittaneen jotakin pidemmälle kantavaa: ainutlaatuisen kokemustiedon ja
-historian oivaltavaa työstämistä ja kärsivällistä sovittamista oman elämän
melodiaan.

Elämäntaidon
opettaja Krishnamurti tiivisti aikanaan mietteessään, että tuntematon ei ole
pelottavaa vaan tutun loppuminen. Kun alat ymmärtää, mikä olet, yrittämättä
väkisin muuttaa sitä, silloin se, mikä olet, käy vähitellen läpi toisin
ymmärtämisen ja muodonmuutoksen.

Ehkä
terapeuttinen muutospuhe vaatiikin uudelleen hahmottamista. Muutokset
havaitsemme usein ulkoisten tapahtumien ja tilanteiden ja niistä juontuvien
nopeiden ja selkeiden seurausten kautta. Sen sijaan vaikeammin havaittavia ovat
vähittäiset siirtymät, joiden vaiheita ja seurauksia ei voi nykyhetkessä hevin
tunnistaa. Siirtymä sisäisenä kokemusprosessina etenee muistojen ja toiveiden
suodattamana vailla tarkkaa ajoitusta ja määränpäätä. Aikaisemman elämän ja
siihen liittyvien käsitysten, tapojen, asenteiden, esineiden, mielikuvien ja
mielenmaisemien on annettava siirtyä paikoiltaan ja etääntyä, vaikka menetykset
ja luopumiset voivat olla vaikeita fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti.

Psykoterapiassa
voi rauhallisesti ja luottamuksellisesti pohtia lopettamisia, jotka muuten
saattavat jäädä vaivaamaan, ja sitä, mikä kulkee vielä mukana välitilaan, jossa
uudet aloitukset ovat vasta koteloituneita, idullaan ja kypsymässä
henkilökohtaisiksi merkityksiksi, tavoitteiksi ja arvoiksi. ”Jokainen uusi alku
on peräisin joidenkin toisten alkujen lopusta”, Seneca jo totesi. Siksi kannattaa
varmistaa, ettei se, mitä itse luulee uudeksi aluksi, ole jonkin lopettamisen
jatkuvaa välttelyä tai siirtymien kyllästämän välitilan liian aikaista
lopettamista.

Juhani Ihanus
päätoimittaja