Juhani Ihanus & Martti Tuohimetsä: Neuropsykoanalyysista ja Freudista – Mark Solmsin haastattelu

Mark Solms (s. 1961 Lüderitzissä, Namibiassa) valmistui
psykologiksi Etelä-Afrikassa Johannesburgissa Witwatersrandin yliopistosta,
missä hän suoritti maisterintutkintonsa vuonna 1987 ja väitteli tohtoriksi
vuonna 1992 neuropsykologian alalta. Hän jatkoi psykologian ja neuropsykologian
opintojaan Lontoossa, samalla kun hän kouluttautui siellä psykoanalyytikoksi
(Institute of Psychoanalysis, 1989–1994). Anna Freud Centre oli ensimmäinen
työpaikka, johon hän perusti neuropsykoanalyyttista kliinistä toimintaa.
Yhdessä Ed Nersessianin kanssa Solms alkoi vuodesta 1999 lähtien toimittaa Neuropsychoanalysis-lehteä,
ja heinäkuussa vuonna 2000 hän perusti Lontooseen alan yhdistyksen
(International Neuropsychoanalysis Society). Nykyään Solms on Kapkaupungin
yliopistossa neuropsykologian osaston johtaja ja Groote Schuurin sairaalan
psykologian ja neurologian osastojen johtaja sekä Etelä-Afrikan psykoanalyyttisen
yhdistyksen puheenjohtaja. Yhdysvalloissa hän on New Yorkin psykoanalyyttisen
Arnold Pfeffer Center for Neuropsychoanalysis -instituutin johtaja.

   Mark Solms esitelmöi
24.–25. syyskuuta 2020 pidetyssä Suomen nuorisopsykiatrisen yhdistyksen
järjestämässä kaksipäiväisessä webinaarissa otsikolla ”Käytännön johdatus
neuropsykoanalyysiin”. Webinaari koostui Mark Solmsin luennoista sekä Raimo
Raappanan ja Martti Tuohimetsän esittämistä tapausselostuksista, joita Solms
kommentoi.

MT (= Martti Tuohimetsä): Olet kirjoittanut kuusi kirjaa ja yli 250 artikkelia tieteellisiin lehtiin. Olet tutkinut erilaisten aivovaurioiden vaikutuksia potilaiden subjektiiviseen mentaaliseen kokemiseen, selvitellyt unennäön neuraalisia mekanismeja, tutkinut yhdessä Jaak Pankseppin kanssa synnynnäisten viettiperäisten emootiojärjestelmien biologiaa ja rakentanut affektiivisen neurotieteen perustaa. Olet esittänyt monissa epistemologisissa ja filosofisissa artikkeleissa uusia teorioita tietoisuudesta, tiedostamattomasta, torjunnasta ja puolustusmekanismeista. Olet tehnyt yhteistyötä Karl Fristonin kanssa selvitellen aivojen pyrkimystä automatisoida toimintansa ja luoda ennakoivia malleja eri tilanteita varten. George Ellisin kanssa olet kirjoittanut evoluutiopsykologisesta näkökulmasta aivojen neuropsykologisista moduuleista, mikä avaa uutta ymmärrystä vanhaan ympäristö–perimä-ongelmaan [Ellisin ja Solmsin teoksessa Beyond evolutionary psychology. How and why neuropsychological modules arise, 2018]. Psykoterapeuteille työsi antaa uusia työkaluja ja strategioita. Mitä sinulla nyt on meneillään?

   MS (= Mark Solms):
Työskentelen nyt nojaten aikaisempaan yhteistyöhöni Jaak Pankseppin kanssa ja
pohdin uudelleen tietoisuuden ongelmaa. Tietoisuus syntyy affektien pohjalta
pikemmin kuin havainnoinnin. Nyt meillä on uudenlainen mahdollisuus ratkoa
ongelmaa. Kuten tiedät näkemykseni vahvaan evidenssiin nojautuen on se, että
tietoisuus ei ensi sijassa liity aistien kautta tapahtuvaan havainnointiin,
vaan se on elementaarinen affektin muoto. Monet vaikeudet, joita tutkijat
kohtaavat työskennellessään tietoisuuden ongelman kanssa, johtuvat siitä, että
he tutkivat kognitioita. Tietoisuus ei synny kognitioiden perustalta, vaan se
kytkeytyy aivorungossa olevien viettiperäisten emootiojärjestelmien toimintaan.
Aistihavainto ei ole lähtökohtaisesti tietoinen tapahtuma. Olen kirjoittamassa
tästä aiheesta kirjaa [The hidden spring], joka ilmestyy vuoden 2021
alussa.

   MT: Millaisia kuvantamisvälineitä olet käyttänyt tutkiessasi
esimerkiksi aivovaurioita tai unennäköä?

   MS: Aivokuvantamisen myötä on
selvinnyt esimerkiksi, että vaurio pienessä kahden kuutiomillimetrin
suuruisessa alueessa aivorungossa, retikulaarisen aktivaatiojärjestelmän
parabrakiaalisessatumakkeessa, sammuttaa tietoisuuden kokonaan
ihmisessä. Kuten seminaarissa pitämässäni esitelmässä näytin: vaikka koko
aivokuori olisi tuhoutunut tai sitä ei olisi alun perinkään ollut, kuten on laita
ilman kuorikerrosta syntyneillä lapsilla, ei se sammuta tietoisuutta. Mitä
tulee kuvantamismenetelmiin, joista kysyit, olemme käyttäneet sekä fMRI- että
PET-menetelmiä. Näytin seminaarissa kuvia siitä, miten eri alueet olivat
aktiivisia eri tunnetiloissa. Nämä alueet olivat lähes täysin aivokuoren
alaisia aivorungon rakenteita. Useimmissa affektitiloissa aivokuori ei ollut
aktivoitunut.

   JI (= Juhani Ihanus): Oletat erilliset evoluutiomaalit
toisaalta ”ulkoiselle” (”sensomotoriselle”) keholle ja sen aistinelinten
aivokuorikuville tai -kartoille, toisaalta ”sisäiselle” (”vegetatiiviselle” tai
”viskeraaliselle”) keholle ja sen tiloille siten, että sisäinen keho aktivoi
ulkoista kehoa. Luennollasi näytit kuvion, jossa ei-deklaratiiviseen muistiin
liittyivät pikkuaivot (”cerebellum”) ja sen yhteydet luurankolihaksistoon.
Viime aikoina pikkuaivojen toiminnan osuutta on uudelleenarvioitu suhteessa
”kehoon maailmassa” ja myös suhteessa ”koko maailmaan”. Toisin ilmaistuna
pikkuaivoilla näyttää olevan myös muita funktioita kuin sensomotorisia
toimintoja, ja nuo funktiot kytkeytyvät tunteiden säätelyyn ja ehkä jopa
joihinkin kognitiivisiin ja assosiatiivisiin prosesseihin. Viittaan tässä esimerkiksi Fred M. Levinin teokseen Emotion
and the psychodynamics of the cerebellum. A neuro-psychoanalytic analysis and
synthesis
(2009). Onko nähdäksesi mahdollista, että isoaivokuoren alaisissa
pikkuaivoissa on kuvia tai karttoja, joiden on oletettu olevan vain
isoaivokuorella?

   MS: Pikkuaivoilla on tosiaan kirjaimellisesti
oma aivokuorensa, vaikka se teknisesti onkin osa aivorunkoa. Pikkuaivokuoren
päätehtävä on koordinoida isoaivokuoren kehokarttojen toimintaa. Toinen
hyvin tärkeä aivorungon osa, joka edustaa ”ulkoista” kehoa, ovat keskiaivojen
yläkukkulat (”superior colliculi”), jotka ovat läheisessä yhteydessä
periakveduktaalisen harmaan aineen alueeseen (PAG). Kun sanon, että aivorunko
edustaa ”sisäistä” kehoa, tarkoitan itse asiassa aivorungon ydintä.

Torjunta ja
defenssit

MT: Entä repressio eli torjunta? Puhuit siitä paljon seminaarissa. Miten torjunta pitäisi ymmärtää ja missä mitassa ja miten olisi mahdollista purkaa ja palauttaa torjuttu takaisin tietoisuuteen? Entä sen suhde muihin defensseihin?

   MS: Kognitiiviset prosessit aivoissa eivät välttämättä ole
tietoisia, mutta affektiiviset ovat. Tunteet, affektit, ovat jo määritelmänkin
mukaan tiedostettuja. Tunne joko tunnetaan tai sitten sitä ei ole.
Tiedostamaton tunne on käsitteellisestikin ristiriitainen. Torjunnan ongelma on
siinä, että ihmisillä on tunteita, mutta he eivät ymmärrä, mistä niissä on
kyse. Tämä johtuu puuttuvasta yhteydestä affektin ja sen aiheuttavan kognition
välillä. Käyttääkseni Karl Fristonin terminologiaa kyseessä on dissosiaatio
affektin ja sen välillä, mitä affektin on tarkoitus tavoitella. Tunteiden
tarkoitushan on ohjata ja säädellä ajatuksia ja käyttäytymistä. Sanon vielä
uudelleen, että etuaivojen prosessointi sekä kuorikerroksessa että sen alla on
suurimmalta osalta tiedostamatonta. Torjunta on vain erityistapaus tästä aivojen
laajasta tiedostamattomasta toiminnasta. Tunnetilat, joita tiedostamattomat
automatisoituneet kognitiiviset reaktiomallit synnyttävät, ovat tietoisia,
mutta torjuttu itsessään ei sitä ole eikä voi tietoiseksi tulla siitäkin
syystä, että se ei ole symbolista, verbaalista tai kuvallista.

   JI: Muistan, kun sanoit webinaarissa,
että et ajattele torjunnan olevan defenssi lainkaan. Voitko sanoa tästä
jotakin, sillä ajatus on aika shokeeraava monelle freudilaisesta näkökulmasta
katsoen.

   MS: Kerron ensin, mitä tarkoitan sillä. Torjutun rakentumista
tapahtuu koko ajan lapsuudessa. Suurin osa siitä on syntynyt lapsuudessa hyvin
varhain. Myöhemmin potilas käyttäytyy torjuttujen, sisäistettyjen,
automatisoituneiden kaavojen mukaan. Potilailla on tunteita, mutta he eivät
aina ymmärrä, mistä on kyse. He ovat ensisijaisesti itse synnyttäneet ne
toimiessaan torjunnan myötä rakentuneiden mallien mukaan. He tuntevat olevansa
ylivoimaisessa tilanteessa emotionaalisesti, mutta eivät ymmärrä, miksi niin
tapahtuu ja miksi sitä tapahtuu yhä uudelleen ja uudelleen. Käsitykseni on,
että koska on ilmeinen tosiasia, että torjutun rakentuminen on yleistä
lapsuudessa, defenssejä käytetään niitä tunteita vastaan, jotka torjuttu
herättää. Tämä on perusväittämäni. Koetan nyt oikeuttaa väitteeni.

   Voit saada potilaan ajattelemaan defenssejään.
Ne voivat muuttua tilanteesta toiseen ja elämänvaiheesta toiseen. Aikuisten
analyyseissa on kyse siitä, että pyritään saamaan käyttöön kypsempiä ja
kehittyneempiä defenssejä. Torjuttu sen sijaan ei muutu elämän aikana, se on
Freudin mukaan ajaton, stereotyyppinen, fiksoitunut. Jopa kaikkein
klassisimmissa teorioissa sitä pidetään stereotyyppisenä, muuttumattomana.
Kliininen kokemus osoittaa, että defenssit sen sijaan voivat muuttua, ja
defenssien analysoinnin idea on saada ne muuttumaan. Sen sijaan sitä, mikä on
torjuttu, ei voi muuttaa koko elämän aikana. Torjuttu ei koskaan palaa; vain
tunne, jota ei ole onnistuttu säätelemään, palaa. Näiden asioiden erottaminen
toisistaan vaikuttaa merkittävällä tavalla kliinisissä tilanteissa.

   Luulen että ihmiset sekoittavat ja sotkevat
näitä asioita koko ajan. Esimerkiksi Lontoossa, missä itse kouluttauduin,
käsiteltiin ja analysoitiin kaikkea transferenssina. Jos ei eroteta torjuttua,
joka transferoidaan, ja defenssejä, jotka ovat jotakin aivan muuta, asiat
sekaantuvat eikä voida ymmärtää, mikä on transferenssia ja mikä ei. En usko,
että se, mitä potilas tekee suojautuessaan tunteita vastaan tässä ja nyt tässä
huoneessa, on sama asia kuin se transferenssi, joka pohjautuu lapsuuden
kokemuksiin ja infantiileihin konflikteihin. Potilas ei suinkaan transferoi
traumaansa sellaisenaan terapeuttiin, vaan niitä tunteita, joita trauma on
herättänyt.

   Lopuksi haluan sanoa, että jos luet Freudia,
huomaat, että hänen tapansa käyttää sanaa transferenssi on sama kuin minulla,
kun sanon, että torjuttu ja toisaalta defenssien käyttäminen tunteita vastaan
ovat kaksi eri asia. Lähes kaikki kollegani ajattelevat tästä eri tavalla kuin
minä. Jos palaan historiaan, huomataan, että Freud varhaisissa kirjoituksissaan
1890-luvulla erotti torjunnan (saks. Verdrängung) ja defenssin (saks. Abwehr),
ne eivät tarkoittaneet samaa asiaa. Myöhemmin kun hän löysi muut defenssit
kuten projektion ja introjektion, hän alkoi käyttää sanaa defenssi kuvaamaan
näitä ilmiöitä erotukseksi sanasta torjunta. Kun Anna Freud myöhemmin kirjoitti
defensseistä, syntyi käytäntö, jolloin sanalla torjunta alettiin tarkoittaa
defenssiä. Kuitenkin jos katsotaan varhaisempia Freudin tekstejä kuten
Schreberin analyysia, Freud puhuu torjutusta ilmiönä, joka on syvällä
Schreberin vaikeuksien ytimessä. Sen lisäksi oli psykoottisia defenssejä. Kun
katsotaan, miten hän analysoi tapausta, hän erottaa torjunnan ja defenssit. En
luule, että se, mitä näen, on jotakin, mitä ei ole nähty jo aikaisemmin. Luulen,
että olemme terminologisessa sekasotkussa ja että on hyödyllistä purkaa tuota
sekasotkua.

   MT: On siis hyödyllistä erottaa se, mitä sanot torjunnaksi,
tavallisista defensseistä, joita käytetään tunteiden hallitsemiseen ja
torjumiseen.

   MS: Luullakseni analyysitilanteessa tästä seuraa se ero, että
kun ymmärretään, että defenssit hämärtävät sitä, miten tunteet syntyvät, on
analysoitava ensin defenssejä, ennen kuin potilas voi jakaa sisäistä
maailmaansa terapiassa. Narsistiset ja rajatilapotilaat eivät aina tee
analyyttista työtä yhdessä terapeutin kanssa, vaan taistelevat hänen kanssaan,
projisoivat ongelmiaan terapeuttiinsa.

Neuropsykoanalyysin
annista ja asemasta

MT: Mitkä olisivat mielestäsi neuropsykoanalyysin tärkeimmät löydökset, joista psykoterapeutin olisi hyvä olla perillä? Mitä uutta ne ovat tuoneet vanhojen teorioiden lisäksi? Kuinka hyödyllisiä uudet ideat ovat?

   MS: Hyvin laajasti ajatellen sanon
kaksi asiaa. Toinen ei ole niinkään merkityksellinen suurimmalle osalle kollegoistani,
toisen ajattelen olevan. Ensinnäkin psykoanalyyttisten käsitteidemme
kääntäminen neuropsykoanalyysin kielelle ei ole vain terminologian muuttamista
eikä vain akateeminen harjoitelma. Kun meillä on tiedossamme psykodynaamisten
peruskäsitteittemme neurologinen korrelaatio, silloin käsitteemme avautuvat
tutkimukselle, jota ei voi tehdä ilman näitä käsitteitä. Neurotieteiden
teknologiaa voimme käyttää ymmärtääksemme ja testataksemme teorioitamme.
Esimerkiksi sanon, että pakkoneuroosiin liittyvä ahdistus on paniikki eikä
pelko. On mahdollista kuvata aivoja ja todeta, että paniikissa aktivoituvat
alueet, jotka liittyvät paniikkiin, joka on yksi Jaak Pankseppin kuvaamista
perusaffekteista. Ajattelen että tämä on hyvin tärkeää, mutta suurin osa kollegoistamme
ei ajattele samalla tavalla. On tärkeää, että voimme testata käsitteitämme
kehittääksemme teorioitamme.

   Toinen asia, jonka sanon ja jolla on
suurempi merkitys terapeutille, on että kun käytämme neuropsykologista
tietoamme ymmärtääksemme potilaiden ongelmia, pääsemme asian ytimeen. Tämä on
oma kokemukseni viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Mielen toiminta on hyvin
monimutkaista. Voimme aloittaa potilaan kanssa mistä tahansa, ja lopulta hyvän
analyysin myötä pääsemme asiaan ennen pitkää vaikkapa vuoden kuluttua. Mutta
olen itse kokenut, kuinka neuropsykoanalyyttinen ymmärrys mahdollistaa sen,
että näemme jo alkuvaiheessa, mikä ongelman perusrakenne on, emmekä eksy liikaa
yksityiskohtiin. Menetelmä, jolla pääsemme käsiksi perusongelmiin, on keskittyminen
affekteihin.

   MT: Ja on hyvä tuntea nuo Pankseppin
nimeämät seitsemän viettiä ja affektia?

   MS: Ehdottomasti. Kuten omasta
tapausselostuksestasi seminaarissa ilmeni, on mahdollista rakentaa siltoja
psykofarmakologiaan ja biologiseen psykiatriaan. Tämä on tärkeää.

   JI: Tarkastelisin seuraavaksi
neuropsykoanalyysin asemaa nykypäivänä. Jo Freud tutki alueita, joita voi
kutsua sovelletuksi psykoanalyysiksi, kulttuurin kritiikiksi tai kulttuurin
analyysiksi. Neurotieteissä on ilmennyt siirtymä kognitiivisesta affektiiviseen
neurotieteeseen ja viimeisimpänä siirtymä edelleen eteenpäin sosiaaliseen ja
kulttuuriseen neurotieteeseen. Mitä arvelet näistä uusista alueista? Mikä on
oma kantasi näistä neurotieteen laajentumisista? Ovatko ne tänä päivänä merkityksellisiä?

   MS: Saatat hämmästyä, kun kuulet
minun sanovan, että en ole niinkään innostunut tämän neuromateriaalin suhteen. Ajattelen,
että sana neuropsykoanalyysi viittaa kahteen asiaan, neurotieteisiin ja
psykoanalyysiin. Se ei ole psykoanalyysin redusointia neurotieteeksi. Se on sen
tosiasian tunnustamista, että mieltä voi tutkia kahdella eri tavalla. Jos voi
tutkia kahdella tavalla, ne pitäisi voida integroida. Psykoanalyysi on hyvin
rikas ja monimutkainen lähestymistapa yksilön ja ryhmien mielen ongelmiin.
Psykoanalyysi ja sen metodi on valtavan arvokas neurotieteille ja yhteisöille.
Neurotieteiden merkitys on neuraalisten korrelaatioiden löytämisessä mielen
perusrakenteiden tasolla.

   Kun ryhdytään käyttämään neurotieteellistä
metodia ja yritetään ymmärtää sosiaalisia ja kulttuurisia ilmiöitä, on olemassa
hyvin suuri reduktionismin ja liiallisen yksinkertaistamisen vaara. Sosiaalisen
neurotieteen pääasiallinen menetelmä on fMRI. Se on hyvin rajoittunut ja
rajoittava menetelmä. Olen samaa mieltä niiden kanssa, jotka sanovat, että kyse
on uudesta frenologiasta. Se on liian redusoivaa. Meidän on muistettava ja
arvostettava sitä, että kummallakin metodilla on omat vahvuutensa ja
heikkoutensa. On syytä olla huolellinen, jotta käyttäessämme fMRI:tä emme hukkaisi
kaikkea sitä monitasoisuutta ja rikkautta, joka sisältyy humanistiseen
perinteeseen. Ymmärrän hyvin, että humanistisen taustan omaavien kollegojen
mielestä sosiaalinen neurotiede voi näyttää naurettavalta.

   JI: Palaan uudelleen tähän
kysymykseen: Mikä on neuropsykoanalyysin status? Minulla on tunne siitä, että
vallitsee voimakas pyrkimys tehdä tieteidenvälistä tutkimusta, mutta mikä on
aidosti sellaista tutkimusta? Toisaalta on esimerkiksi neurotieteiden
asiantuntijoita, toisaalta psykoanalyysin tai psykologian asiantuntijoita,
jotka pitävät kiinni omasta erityisalueestaan ja -osaamisestaan. Mutta ovatko
he todella valmiita menemään oman alueensa yli, poikkitieteellisiin
yhteistyöhankkeisiin? Olet osoittanut heille väyliä tähän suuntaan – siitä huolimatta
näyttää vahvasti siltä, että pitäydytään omissa reservaateissa tai reviireissä.
Muun muassa kognitiotiedehän aikanaan syntyi juuri poikkitieteellisistä
projekteista.

   MS: Historiallisesti katsottuna aloin
työskennellä tieteidenvälisesti 1980-luvulla. Tutkimukseni, joka julkaistiin
vuonna 1997 nimellä The neuropsychology of dreams, oli alkanut vuonna
1985. Vastaavasti vuonna 2000 julkaistu Clinical studies in
neuro-psychoanalysis
[yhdessä Karen Kaplan-Solmsin kanssa] sai myös alkunsa
jo vuonna 1985, jolloin tuonkaltaisia aiheita pidettiin vielä aivan
järjettöminä. Minua pidettiin höynähtäneenä sekä psykoanalyytikkojen että
neurotieteen edustajien keskuudessa. Nuo alueet olivat täysin erillisiä. Kun
1990-luvun lopulla alkoi kertyä lisää vakavasti otettavaa tutkimustietoa, vain
harvat psykoanalyytikot olivat kiinnostuneita. Yhdysvalloissa oli pieni ryhmä,
jolle kävin puhumassa, ja neuropsykoanalyyttisessa yhdistyksessä ja lehdessä
alkoi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä syntyä molemminpuolista arvostusta.
Silti oli edelleen myös niitä, jotka pitivät psykoanalyysin ja neurotieteiden
välistä yhteistyötä hulluna ja pahana.

   Takaisin kysymyksesi olennaiseen asiaan.
Nuoret, jotka haluaisivat perehtyä kumpaankin alueeseen, ovat kohdanneet sen,
että ei ole olemassa tieteidenvälistä instituuttia, jossa tämä olisi
mahdollista. On neuropsykoanalyyttisen yhdistyksen tuleva tehtävä koettaa luoda
yliopistollista koulutusta, joka yltää tohtorintutkintoon ja sen jälkeen
tehtävään tutkimustyöhön. Emme ole vielä siellä, mutta paljon pitemmällä kuin
1900-luvun lopulla. On käsittääkseni realistinen toive, että tieteidenvälinen
koulutus tulee mahdolliseksi jo yliopisto-opintojen alusta lähtien ja auttaa
tutkimaan ihmismieltä neuropsykoanalyyttisesti.

   JI: Arveletko, että neurotieteet ja
neuropsykoanalyysi voisivat vakavasti haastaa ja muuttaa psykoanalyyttista
praktiikkaa ja tekniikkaa? Perinteinen psykoanalyysi on ollut paljolti
logosentristä (”puhehoitoa”) ja hermeneuttis-tulkinnallista. Kuinka
ei-verbaalisia transferenssi–vastatransferenssi-ilmiöitä voidaan viestiä
psykoanalyysissa? Onko kehitteillä jonkinlainen ”kehosuuntautunut”
psykoanalyysi, joka painottaisi affektiivista tarkkaavaisuutta ja kehollista
itsen tiedostamista? Voidaanko mitenkään tulla tietoisiksi ei-deklaratiivisista
tekijöistä?

   MS: En usko, että tulossa oleva
siirtymä koskee erityisesti kehoa vaan pikemmin toimintaa. Toisin sanoen
neuropsykoanalyysin myötä korostuu entistä enemmän se, miten ei-deklaratiivisia
ennusteita sovelletaan käytännössä ja miten potilaiden on toimittava
joissakin tilanteissa ja suhteissa eri tavoin kuin aiemmin, mikäli he aikovat
muuttua.

Freudilaisuuden
peruskivistä

JI: Verkkoseminaarissamme sanoit, että olet ”freudilainen” ja että freudilaiseen ajatteluun kuuluu jatkuva teorioiden kehittäminen. Silti freudilaisessa psykoanalyyttisessa teoriassa on edelleen ”peruskiviä”, kuten tiedät, esimerkiksi dynaaminen tiedostamaton, torjunta, transferenssi, vastustus, oidipuskompleksi. Arveletko, että olet revisioinut kaikkia noita perusoletuksia, vai ovatko jotkin niistä säilyneet ennallaan?

   MS: Kysymykseesi sisältyy kaksi eri
asiaa: Mitä Freud piti teoriansa peruskivinä ja mitkä noista peruskivistä ovat
osa neuropsykoanalyysia? Se, että Freud piti tiettyjä asioita teoriansa
välttämättöminä perustoina, liittyy hänen aikakautensa ilmapiiriin ja
tiedepoliittisiin kiistoihin. Perustavanlaatuisempaa on kuitenkin Freudin
väite, että psykoanalyysi on tieteenala, jonka tutkimuskohteena on se, mitä hän
kutsui psyykkiseksi todellisuudeksi eli subjektiviteetiksi, joka on osa luontoa
ja tieteellisesti havainnoitavissa. Tämä on minusta Freudin tärkein väite:
subjektiviteetti ja mentaaliset työskentelykeinot on saatava tieteellisen
tutkimuksen piiriin.

   Kysymyksen toiseen alueeseen mennäkseni.
Mitkä Freudin peruskivistä ovat vielä olemassa nykyisessä
neuropsykoanalyysissa? On neurotieteiden kannalta edelleen radikaalia todeta,
että subjektiviteetti ja sen psykoanalyyttinen tutkiminen ovat
perustavanlaatuisia, kun pyrimme ymmärtämään mieltä ja sen toimintaa emmekä
vain ulkokohtaisesti pyri lähestymään mieltä. Tästä juontuu toisia
perusoletuksia, kuten oletukset siitä, että ihmiset ovat eläimiä ja että
ihmisen mieli auttaa eloonjäämisessä. Freudin teoria vieteistä on välttämätön
tällaisten perusoletusten kannalta. Suuri osa ihmisen mielestä on
tiedostamatonta. Subjektiviteettimme on siten laajalti läpinäkymätöntä, mistä
puolestaan johtuu teoria vastustuksesta ja mielensisäisistä ristiriidoista:
ihmisen on vaikea hyväksyä eläimellistä luontoaan. Tulen pitkän vastaukseni
loppuun toteamalla, että Freud olisi onnellinen siitä, että hänen teoriansa
ovat muuntuneet, esimerkiksi käsitykset tiedostamattomasta, egosta, jopa
oidipuskompleksista.

   Oma näkemykseni oidipuskompleksista käy ilmi
teoksestamme Beyond evolutionary psychology. Perusväittämämme on, että
aivokuorella ei ole synnynnäistä sisältöä. Siinä ei voi alun perin olla
deklaratiivisen muistin sisältöä. Freudin tarkoittaman oidipuskompleksin
muistisisältöä koskeva teoria viittaa tiedostamattomiin ylisukupolvisiin ja
perittyihin deklaratiivisiin muistoihin. Mutta en usko, että aivokuorelle voi
tallentua oidipuskompleksiksi kutsuttu perittyjen muistojen yhdistelmä.
Pikemminkin on kyse aivokuoren alaisista eläimille ominaisista vieteistä, kuten
halusta, raivosta, pelosta, kiintymyksestä, synnynnäisestä pyrkimyksestä
hallintaan. Nämä aiheuttavat myös oidipuskompleksin. Jokaisella ihmislapsella
on synnynnäinen halu, joka lapsen on sovitettava yhteen esimerkiksi raivon ja
pelon kanssa. Lapsen on selvittävä kilpailusta, uhkista, toisten pyrkimyksestä
hallintaan. Kaikki tuollaiset haasteet aiheuttavat oidipuskompleksin, joka on
esimerkki ongelmasta, jota lapsi ei mitenkään voi ratkaista ja jota ei
aikuisenakaan voi sellaisenaan muistaa, koska se kuuluu ei-deklaratiivisiin
muistoihin. On siis väistämätöntä, että jotain senkaltaista muodostuu, sillä
olemme syntyneet rakenteeseen, ryhmään, jossa on hierarkia, sidoksia,
väkivaltaa, konflikteja, seksuaalisia intressejä. Tämä meidän on kohdattava.

   MT: Perinteinen tapa käsittää oidipuskompleksi on kuitenkin
paljon kapeampi kuin tuo käsityksesi. Freudhan esitti siinä olevan
korostuneesti kyse seksuaalivietistä ja sen kohtaloista. Poika haluaa äidin
itselleen ja syrjäyttää tai tappaa isänsä jne.

   MS: Olen samaa mieltä. Seminaarissa mainitsin
[Jaak Pankseppin] seitsemän perustavanlaista emotionaalista viettiä, joista
viimeinen on leikki. Sen avulla opimme turvallisesti käsittelemään muita
viettejä. Nähdäkseni leikin funktio muistuttaa oidipaalista tilannetta.
Leikissä on muotoiltava omia haluja ryhmän hierarkian ja toisten halujen
mukaisesti ja neuvoteltava toisten kanssa. Myös tällaisessa leikkitilanteessa
voi syntyä oidipuskompleksi. Jos et osaa leikkiä, se merkitsee katastrofia
ristiriitojen ratkaisun kannalta. Jos ei ole sääntöjä, jos lasten seksuaalinen
kaltoinkohtelu vanhemman taholta toteutuu, jos lapsi todella yrittää tappaa
isänsä jne., se merkitsee luottamuksen romahtamista.

   MT: Tuon kaltainen uusi tieto voi
saada terapeutit kohtaamaan ilmiöitä uudella tavalla ja helpottaa terapiatyötä.
Sen jälkeen kun kiinnostuin neuropsykoanalyysistä on tapani tehdä terapiatyötä
muuttunut suuresti. Se on paljon sujuvampaa, ilmapiiri on myönteisempi,
jännitteitä on vähemmän, transferenssi on positiivisempi verrattuna aiempaan
kleinilaisesti orietoituneeseen työtapaan, joka provosoi helposti
iatrogeenisia, terapeutin aiheuttamia negatiivisia reaktioita potilaissa, koska
siinä huomioidaan korostuneesti aggressioita, halkomista, yhteyden sabotointia,
negatiivisia asioita. Kuten aiemmin oli puhetta niin myös lähes kaiken
tulkitseminen transferenssissa olevana voi sekoittaa ja hämärtää asioiden
ymmärtämistä.

   MS: Ikäväkseni minun täytyy sanoa
että tuo on totta.

   JI: Seuraavaksi menen käsite-erotteluun. Seminaarissa
mainitsit, että on hyvin tärkeää määritellä selvästi peruskäsitteet. Kerroit
esimerkiksi, että olet saanut valmiiksi artikkelin, jossa käyt keskustelua
käsitteistä ”ei-tietoinen” (engl. non-conscious) ja ”tiedostamaton” (engl. unconscious).
Kielten sekaannus vallitsee nähdäkseni erityisesti käsitteissä ”affect”,
”emotion” ja ”feeling”. Affektiivinen neurotiede on vakiintunut käytössä. Itse
käytät paljon käsitettä ”feeling”. Jo Freud viittasi siihen, että oikeastaan ei
ole olemassa tiedostamattomia tunteita, vaikka hän vastentahtoisesti myöntyi
psykoanalyytikkojen tavanomaiseen puheeseen tiedostamattomista syyllisyyden
tunteista. Mutta Freud vaikuttaa minusta tulevan lähelle käsitystäsi
tietoisesta ”Siitä” (idistä) ja ”Siitä” juontuvista tunteista. Miten itse
erottelet nuo kolme käsitettä ”affect”, ”emotion” ja ”feeling”?

   MS: Ensinnäkin olen samaa mieltä
kanssasi siitä, että näkemykseni tässä asiassa on lähempänä Freudin ajattelua.
Ongelmana on se, että neurologisen tietämyksensä varassa hän piti tietoisuutta
kortikaalisena. Näistä kolmesta käsitteestä totean, että emme voi määrätä
ihmisiä käyttämään sanoja tietyllä tavalla. Jokainen valitsee omat
käyttötapansa. Itse korostan eniten sanaa ”feeling”, koska on vaikea ajatella,
mitä tunne on, ellet tunnista sitä, ellet tunne sitä tietoisesti. Minulle se,
mistä kärsimme, ja se, mitä tietoisesti kohtaamme, kun tunnemme jotain, on
nimenomaan ”feeling”. Defenssit ottavat tuon tunteen pois. Mitä silloin jää
jäljelle? Et voi silloin puhua tiedostamattomasta tunteesta (”feeling”), mutta
voit puhua tietoisesta ”emootiosta”, sillä defenssi, joka esti sinut tuntemasta
(”feeling”), on kognitiivinen, ja tietoinen emootio liittyy siihen, mitä
tietoisesti arvelet voivasi tuntea, vaikka defenssi estääkin tuon tunteen, tuon
perustavan vietin. Tunteisiin kohdistuvat defenssit estävät tunteiden
tiedostamisen.

   Meidän on syytä päästä käsitteelliseen
selkeyteen, muuten päädymme kielten sekaannukseen. Minulle tärkeintä ei
kuitenkaan ole termi sinänsä vaan tietoisen ja tiedostamattoman tarpeen
erottaminen. Esimerkiksi autonomisen hermoston toimintaan liittyy erilaisia
tiedostamattomia tarvetiloja, mutta ne ovat täysin erilaisia kuin tietoiset
vietit, sellaiset tarpeet kuten nälkä, jonka tunnet. Näillä tietoisilla
tarpeilla on perustava vaikutus mieleemme ja käyttäytymiseemme. Sen jälkeen
kompleksiset mielentilat voivat sitten olla vaikka affekteja ja emootioita,
mutta perusasiat on selvitettävä ennen käsite-erotteluista sopimista.

   MT: Miten neuropsykoanalyysi nykyään
on esillä psykoanalyyttisissa yhteyksissä? Ainakaan Suomessa ei juurikaan.

   MS: Olen IPA:n (International
Psychoanalytical Association) tiedekomitean puheenjohtaja ja Yhdysvaltain
Psykoanalyyttisen yhdistyksen tiedeosaston johtaja, mikä osoittaa, että
psykoanalyytikkojen piirissä tunnistetaan tarve tämän alan tutkimukseen ja
koulutukseen. Jos katsotaan historiassa taaksepäin: 20 vuotta sitten
neuropsykoanalyysia ei pidetty mainitsemisen arvoisena, 10 vuotta sitten
arveltiin, että ehkä se on syytä mainita, ja nyt ollaan tässä.

   JI: Emme ole vielä ehtineet lainkaan
keskustella toimitus- ja englanninnostyöstäsi Freudin uusien koottujen teosten
parissa. Nehän ovat piakkoin ilmestymässä:
24-osainen The revised standard edition of the complete psychological
works of Sigmund Freud
ja 4-osainen The complete neuroscientific works
of Sigmund Freud
. Minkälaiseksi näet niiden annin psykoanalyyttiselle ja
laajemmalle yleisölle? Onko joitakin esimerkkejä, joita voisit mainita Freudin
peruskäsitteiden uusista käännöksistä? Muuttuvatko jotkin perinteiset
käsitteet?

   MS: On kyse vanhan käännöksen
revisiosta, ei uudesta käännöksestä. Olen kyllä kääntänyt tähän kokonaisuuteen
noin 40 uutta julkaisua, jotka aiemmin olivat kääntämättä englanniksi. Ainoa
pääasiallinen teknisen termin muutos on se, että käsitteestä ”instinct” on nyt
tullut ”drive”. Suurimmat muutokset koskevat toimituksellista apparaattia, joka
oli kovin vanhentunut. Päätin toimittajana tehdä lukijat tietoisiksi Freudin
käsitteiden kääntämiseen liittyvistä lukuisista ja monimutkaisista ongelmista.
Siksi avaan erillisessä termiluettelossa keskeisten käsitteiden historiallisia
taustoja ja käyttöyhteyksiä. Kokonaisuuden pitäisi ilmestyä kesällä 2021.

   JI: Tuollainen perusteellinen
toimittajan työ herättää varmaankin lukijat huomaamaan Freudin tekstien kääntämiseen
liittyviä monimerkityksisyyksiä ja ambivalenssejakin. Keskustelemalla käsitteellisistä
selvyyksistä ja epäselvyyksistä onnistut näyttämään, että ”samalla” termillä on
monta ulottuvuutta.

   MT & JI: Kiitokset tästä antoisasta
keskustelutuokiosta.

   MS: Kiitokset myös teille ja
terveisiä Suomeen.

Suomentaneet
Juhani Ihanus ja Martti Tuohimetsä.