Annarilla Ahtola: Kiusaaminen, katse, kasvot

Lasten ja nuorten keskuudessa
tapahtuva kiusaaminen ymmärretään ensisijaisesti ryhmässä tapahtuvaksi
vallankäytöksi, jolla on haitallisia vaikutuksia niin tekijälle kuin
kohteellekin ja jonka vaikutukset ulottuvat usein pitkälle aikuisikään saakka. Kiusaamista
lähestytään julkisessa keskustelussa lähinnä taitojen ja niiden oppimisen ja
opettamisen kautta, mikä sopiikin hyvin päiväkotiin, kouluun ja oppilaitoksiin.
Tämän alla elää ilmiön primitiivinen ja syvästi haavoittava, suorastaan
hengenvaarallinen taso. Kiusaamisesta ei silti ole kirjoitettu psykoanalyysin
piirissä kovin paljon. Tässä kirjoituksessa tarkastelen varsinkin pojille
tyypillistä suoraa ja fyysistä kiusaamista fallisen aggression näkökulmasta. Lisäksi
pohdin kiusaamista ongelmana nähdyksi tulemisessa ja suhteessa toiseen,
”sinään”, ja näin tuskallisen häpeän aiheuttajana sekä filosofi Emmanuel
Levinasin (1982/1996) tarkoittamana ”tappamisena”. Käytän pohdinnoissani
peilinä myös Janne Saarikiven (2020) ja Karl Ove Knausgårdin (2016) esseitä. Kiusaaminen
on luultavasti väistämätön osa ihmisen sosiaalisuutta, niinpä kiusaamisen voima
– ja vastavoima – on ryhmässä, meissä.

Kiusaaminen ei jätä kylmäksi.
Jokainen tietää, mitä se on. Vähintään olet todistanut, mahdollistanut – ehkä
tullut kiusatuksi tai itse kiusannut. Minkään näistä ajatteleminen ei tunnu
hyvältä. Tunteen ravistaisi pois, sanasta katsoisi pois.

Kiusaaminen
määritellään toiminnaksi, jossa aiheutetaan toistuvasti ja tahallaan pahaa
mieltä toiselle, jonka on, syystä tai toisesta, vaikea puolustaa itseään.
Kiusaaminen ymmärretään nykyään lähtökohtaisesti ryhmäilmiöksi, jonka tarkoitus
on saavuttaa valtaa ryhmässä ja jossa ryhmän jäsenten suhtautuminen ratkaisee
toimen onnistumisen. Näitä ryhmiä on esimerkiksi koulussa, työpaikoilla ja
harrastuksissa. Toisaalta on helppo ymmärtää sanan tarkoitus myös
kahdenkeskisessä suhteessa. Pyrkimys valta-asemaan ja puolustautumisen vaikeus
ovat yhtäläiset, mutta asemaa ja palkintoa ei haeta suhteessa ryhmään vaan
toiseen (ja kenties mielensisäiseen yleisöön). Riita on tasavertaista,
kiusaaminen ei.

Kiusaaminen
on häiriötilanne vertaissuhteissa, jotka ovat yksi lapsuus- ja nuoruusiän
keskeinen kehitysympäristö ja -tehtävä. Vertaissuhteissa saadut kokemukset,
käsitys itsestä ja muista, ovat perhesuhteiden ohella olennainen lähtökohta
aikuisiän elämälle ja mielenterveydelle – kyvylle rakastaa ja tehdä työtä.
Kiusaamisella on selvä yhteys mielenterveyden ja hyvinvoinnin ongelmiin:
esimerkiksi suomalaisessa 5000 lapsen aineistossa mielenterveysongelmia ilmeni
aikuisiässä kaksinkertaisesti niillä lapsilla, jotka olivat 8-vuotiaana joko
joutuneet kiusatuiksi tai kiusanneet (Sourander ym. 2016).

Psykoanalyysin
piirissä kiusaaminen ei kuitenkaan ole ollut varsinaisesti keskiössä.
Esimerkiksi nettiin vuodesta 1982 alkaen ladatuista Psykoterapia-lehden
kirjoitusten otsikoista löytyy vain yksi, jossa esiintyy sana kiusaaminen.
Oletettavasti psykoterapiatunneilla erilaiset kiusaamisproblematiikkaan
liittyvät kokemukset ovat tavallinen aihe, ja itse teksteissä kiusaamista
varmasti on vähintään sivuttu.

”Miesten työ on väkivalta”:
kiusaaminen fallisen aggression näkökulmasta

”Onko teitä lyöty turpaan?” kysyy
Janne Saarikivi (2020) ja vastaa: ”Minua on. – – paikkani koulun pihalla oli
määritetty. ’Saarikivi on neiti’, huudettiin. – – Aikuistuessani, ehkä noin
23-vuotiaana, valoisana iltapäivänä kotiin päin kävellessäni muistan saaneeni
oivalluksen. Se meni näin: minä olen neiti, ja se on hyvä.”

Saarikoski
arvelee tuolloin tajunneensa, ettei tule koskaan täyttäneeksi
sukupuolirooliodotuksia sellaisena kuin hän ne koki. Ei jääkiekkoa, autoja tai
naisseikkailuja. Hän kuvailee olevansa itkupilli, joka kirjoittaa itsesäälisiä
esseitä. Ja tässä esseessään hän toteaa lakonisesti – ei hiukkaakaan pillittäen
– että miesten varsinainen työ on väkivalta ja sota miesten olemassaolon
tarkoitus, siis varsinaisten miesten varsinainen työ ja tarkoitus.

Miehisyys,
josta kielitieteilijä, professori Saarikivi kärjistäen puhuu, näyttää olevan
fallista mahtailevuutta: oidipaalipojan halua (tarvetta) hyökätä ja saada
haltuunsa koko maailma, keinoista ja jäljestä piittaamatta (Manninen 1991).
”Minä valtaan koko maailman, ja siellä kaikki on kultaa!” julistaa 5-vuotias
poika ja kastelee puutarhaletkulla ensin koiran ja sitten keittiön.

Fallisuus
on illuusio, kaikkivoipaisuuskuvitelma miehisen varustuksen ylivertaisesta
mahdista tyydytyksen saavuttamisessa (Manninen 1991). Koettu miehisyyden mahti
on olennainen ja välttämätön apu eriytymisessä äidistä. Suotuisassa
kehityksessä realiteettien ja oman rajallisuuden parempi huomioiminen johtaa
fallisuuden integroitumiseen genitaaliseen ideaaliin. Ratkaisevaa on, miten
pieni poika pystyy käsittelemään reaalisen pienuutensa ja mitättömyytensä,
johon hän ”fallisessa projektissaan” väistämättä törmää. Hän ei sittenkään ole
(vielä) isän kaltainen saati tämän voittaja, äiti ei sittenkään ollut häntä
varten sillä tavoin kuin hän toivoi.

Mikäli
oidipaalipoika pystyy uudelleen liittoutumaan ja samastumaan rakastavaan isään,
on kehitys kohti genitaalisuutta mahdollinen. Muutoin falliseen aggressioon
turvautuminen voi jäädä pysyvämmäksi. Omaa voimaa pitää todistella yhä
uudelleen, kiihkon vallassa. Mannisen (1991) mukaan pojan polku on tällöin
yksinäinen matka kohti täydellisyyttä edustavaa fallosta, joka tietenkin on
saavuttamaton. Tärkeää on valta ja voima, kilpailu ja voitto, oma
ylivertaisuus. Heikkoutta ei ole, ei itsessä – sitä on muissa, jotka
ansaitsevatkin sortua ja jäädä ilman. Toiset ovat kohteita, välineitä, yleisöä,
eivät tärkeitä tai kiinnostavia omana tuntevana ja kokevana itsenään.

Jos
miehisyys on fallisuutta, on Saarikiven poleemisen esseen lopetus looginen –
toive, ettei ketään enää koskaan kasvateta miehiksi, että kaikki olisivat
neitejä, niin miehet kuin naisetkin. Laskeutumista korkeuksista mataluuksiin,
fallisuudesta luopumista genitaalisuuden hyväksi, sen integroitumista osaksi
aikuista olemista (Manninen 1991).

Saarikiven
kokema kiusaaminen on rajua, avointa ja fyysistä. Samantapaisista kokemuksista
on autofiktiivisessä esikoisromaanissaan kertonut Antti Rönkä (2019).
Kiusaaminen voi olla myös hienovaraisempaa – katseita, ilmeitä, äänensävyjä. Ei
aina edes tekoja vaan tekemättä jättämistä. Jätetään katsomatta, jätetään
puhumatta, jätetään pyytämättä, kutsumatta ja ottamatta mukaan. Yleisen
käsityksen mukaan viimemainittu epäsuora toiminta on enemmän tyttöjen ja
naisten tapa kiusata, suora fyysinen kiusaaminen taas pojille ja miehille
ominaista. Myös tutkimus tukee tätä näkemystä (Menesini & Salmivalli 2017).

Joutuipa
ulos ryhmästä fyysisen tai psyykkisen väkivallan seurauksena, lopputulos on
sama: kipu, yksinäisyys ja pelko, nöyryytys ja häpeä, kostonhimokin.
Evoluutioympäristössä kymmeniä tuhansia vuosia sitten ryhmästä pois joutuminen
oli kuolemanvaarallista. Itsenäinen selviäminen hengissä oli todennäköisesti
vaikeaa ellei mahdotonta. Ihmisen elämän mahdollisuus oli osana ryhmää, joka
huolehti turvasta ja ravinnosta. Tänään vaara on enemmän psykososiaalinen mutta
yhtä todellinen. Ihminen ei oikein voi olla elossa yksin.

Kun Sinää ei ole, Sinua ei ole

Psykologisen ja psykoanalyyttisen
katsannon mukaan nähdyksi tuleminen ja suhde toiseen ovat perustavanlaatuisia
tapahtumia ihmiseksi tulemisessa ja olemisessa. Ihmistä ei ole olemassa eikä
synny ilman toista, sinää, sinua. Winnicottin usein siteeratun huomion mukaan
vauva ei ole yksinään olemassa, olemassa voivat olla vain vauva ja joku toinen,
suhde toiseen. Loogisesti kääntäen tästä on seurattava, että ilman toista,
ilman sinää, ei voi tulla ihmistä, inhimillisyyttä.

Levinas (1982/1996)
väittää jopa, ettei yksin elämän synty vaan myös sen raja, loppu, riippuu
toisesta. Hänen mukaansa inhimillinen olemassaolo on ajatonta, eikä edes
tietoisuus kuolemasta avaa ihmiselle ajallisuutta. Sen tekee vasta toinen
ihminen: aika, (r)ajallisuus tulee toiselta (s. 15). Minä löytää ajallisuuden
tullessaan tekemisiin sellaisen toisen kanssa, jolla on oma, minästä erillinen
ajallisuutensa. Kenties toisin sanottuna Levinas kuvailee tässä psykologista
erillisyyttä toisesta, itsenäistymistä, minää ja toista.

Norjalainen
kirjailija Karl Ove Knausgård (2016) käsittelee minän ja toisen kysymystä Taisteluni-sarjansa
päätösosassa. Kuuden kirjan kokonaisuus on yksi viime vuosien puhutuimmista
kaunokirjallisista teoksista. Massiivisessa autofiktiivisessä tekstimassassa
Knausgård paljastaa (tai on paljastavinaan) itsensä, uudelleen ja uudelleen.
Viimeisessä kirjassa, suomeksi 1216 sivua, hän paljastaa meille Hitlerin, pakottaa
lukijan katsomaan Hitleriä päin.  

Hieman
hämmentäväkin essee tai tutkielma on vaikuttavan ja raskaan teoksen kenties
vaikuttavin ja raskain osuus. Knausgård lähestyy Hitleriä hyvin psykologisella,
jopa psykoanalyyttisella otteella kuvaten, että Hitler ”ei nähnyt ketään,
kukaan ei nähnyt häntä” (s. 712). Knausgårdin mukaan Hitler ei koskaan
sitoutunut ”sinään”, oli vain minä, me ja he. Ei sinää, ei sinua.

Onko
asiallista rinnastaa Hitlerin tekemiset kiusaamiseen? Mielestäni
perusdynamiikka on sama, joskin Hitler – kuten lukuisat muutkin historian
merkkihenkilöt – vei toiminnan äärimmäisyyksiin. Vai pitäisikö sanoa
äärettömyyksiin, sellaiseen, jota ei oikein voi tai halua ymmärtää? Hitler ei
vain aiheuttanut puolustuskyvyttömille pahaa mieltä vaan tuhosi ja murhasi.
Knausgårdin tulkinnan mukaan näin ei kai olisi voinut tapahtua, jos ”sinä”
olisi ollut Hitlerille olemassa. Hitlerille kuolleet olivat heitä, koska sinää
ei hänelle ollut. Tai kenties ei edes heitä vaan niitä tai sitä.

Knausgård
kertaa kirjassaan myyttisen kertomuksen Kainista ja Abelista, veljeksistä ja
veljesmurhasta (s. 708). Kun veljekset toivat uhrilahjansa Jahvelle, Jahve
katsoi suopeasti Abelin ja tämän uhrilahjan puoleen, mutta Kainin ja tämän
uhrin puoleen hän ei katsonut. Kain suuttui – ja laski katseensa, jolloin Jahve
kysyi: ”Miksi suutuit, miksi laskit katseesi? Jos haluat hyvää, kohota
katseesi, mutta jos et halua hyvää, synti väijyy sinua ovella!”

Katseen
laskeminen ei siis tässä osoitakaan hyödyllistä nöyryyttä vaan päinvastoin johdattaa
syntiin. Ja syntiin Kain sortuukin, sillä hän tappaa veljensä Abelin. Tämän
jälkeen hän toteaa joutuneensa piiloon Jahven kasvoilta.

Hitlerin
tavoin Kain jää näkymättömäksi, häntä ei nähdä, toteaa Knausgård. Kun häntä ei
nähdä, hän ei ole kukaan. Se on sama kuin olla kuollut eikä silloin ole enää
mitään menetettävää. Voi vaikka tappaa. On vaarallista katsoa pois, koska
silloin ei näe eikä tule nähdyksi. Tällöin irtautuu inhimillisestä yhteydestä.

Tove
Janssonin novellissa ”Näkymätön lapsi” (1962/2003) näkymätön Ninni alkaa
muuttua näkyväksi, kun hänet nähdään ja hänelle ollaan ystävällisiä. Kasvonsa
Ninni kuitenkin saa takaisin vasta, kun hän vihdoin suuttuu – puolustaakseen
itselleen tärkeää toista, Muumimammaa. Ninni voi tulla nähdyksi kokonaisena,
kiukkuineen. Kainin suuttumus näkemättä jäämisestä puolestaan johdattaa hänet
vetäytymiseen ja turmioon. Jäädessään lahjoineen vaille Jahven huomiota Kain
loukkaantuu ja joutuu häpeän valtaan. Hän ei saa kaipaamaansa hyväksyvää
vastavuoroisuutta (Rechardt & Ikonen 1994) eikä tämän jälkeen kykene enää
tarttumaan Jahven kehotukseen nostaa katseensa – jos haluaa hyvää. Hänet on
häpäisty, vieläpä veljensä edessä. Abel-veljen tappaminen tapahtuu ehkä
häpeäraivon vallassa?

On
viitteitä siitä, että joidenkin koulusurmien taustalla on yhtenä osatekijänä
pitkään jatkunut vaikea kiusaamisproblematiikka, jossa tuhoisaan tekoon
syyllistynyt nuori on toistuvasti tullut torjutuksi suhteessa vertaisiin,
ikätovereihin (Leary, Kowalski, Smith & Phillips 2003). Suomessa jo
aikuinen ”Lauri” on julkisuudessa kertonut kokemastaan ”valkoisesta raivosta”
jouduttuaan systemaattisen ja rajun koulukiusaamisen uhriksi (Merikallio 2015).
Nuoruusiässä Laurin mielikuvat alkoivat muuttua: ”– – apokalyptisia
joukkomurhaan liittyviä fantasioita. Ajattelin, että menisin johonkin paikkaan
ja ampuisin kaikki. Koin, että vain kostamalla voisin saavuttaa sovituksen
kokemalleni.” Lauri valmistautui massamurhiin konkreettisestikin. Hän kuvaa
kokevansa itsensä sisimmässään edelleen tappajaksi, vaikka ei koskaan
toteuttanut suunnitelmiaan ja on myöhemmin saanut apua terapiasta.

Kasvot kutsuvat ja velvoittavat

Knausgård kirjoittaa erityisesti
katseen, nähdyksi tulemisen ja näkemisen olennaisuudesta suhteessa toiseen ja
toisiin. Liettualais-ranskalaisen moraalifilosofin Levinasin (1982/1996) ajatus
on laajempi, hän ei kirjoita vain katseesta vaan kasvoista. Levinas nostaa
etiikan filosofian osa-alueista tärkeimmäksi, ”ensimmäiseksi filosofiaksi”.
Etiikan pitää tulla ensin, se on tärkeämpää kuin ontologia, oppi olevaisuudesta;
siitä, mitä on. Levinasille etiikka ei ole tietoisia valintoja vaan kuvaus
eettisestä arvokokemuksesta ihmisten välillä, ”joka voi olla myös
tiedostamatonta”. (Tuohimaa 2001.)

Levinasille
toisen ihmisen kasvojen kohtaaminen on myös ensisijainen asia, jo itsessään
eettinen tapahtuma. Levinas (1982/1996) kuvaa, miten toisen kasvot esittävät
ihmiselle huudon ”Älä tapa!” (s. 75) ja vaativat ihmistä vastaamaan siihen.
Tiedon ja olemisen kannalta tuo vaatimus ei ole mitään: toinen voidaan
määritellä, ottaa haltuun – vaikka tappaa. Levinasin mukaan ”tappaminen on
jokapäiväinen tosiasia” (s. 74). Ja näinhän asia on ja on aina ollut. Mutta
vaikka kasvot voidaan tappamalla tuhota, niitä ei voi pyyhkiä pois.

Kasvot
eivät siis ole merkitykselliset siksi, että ne paljastavat jotain, että niistä
voisi tulla jokin tiedonsisältö, vaan siksi, että ne esittävät toiselle
ihmiselle eettisen vaatimuksen. Ne ovat ilmestys, toisen ihmisen toiseuden
ilmestymistä Minän muodostamaan kehään (ks. myös Tuohimaa 2001). Toinen
järisyttää Minän egoismia ja suvereniteettia. Toisen kasvot kutsuvat
vastuuseen. Kasvot velvoittavat. Ne häätävät Minän levostaan – samalla kun
tarjoavat reitin Minälle olemisen yksinäisyydestä.

Levinasin
ajatusta on helppo seurata, jos ajattelee aikuista, tai nuorta tai lastakin.
Toista ihmistä kohdellaan nätisti ja kunnioittavasti. Mutta miten eettinen
vaatimus ja vastuu ovat ymmärrettävissä varhaisessa vuorovaikutuksessa,
eriytyvän ja yksilöityvän vauvan kohdalla? Eivätkö vastuu ja eettiset
velvoitteet koske siinä suhteessa aikuista pikemmin kuin vauvaa?

Ehkä
Kleinin kiistellyt ja paikoin varsin radikaalit ajatukset vauvan sisäisestä
maailmasta voivat auttaa ymmärtämään, mitä eettinen vaatimus ja vastuu vauvan
kohdalla voisivat tarkoittaa. Kleinin mukaan vauvalla on heti syntymästään asti
tiedostamattomia fantasioita, joiden sisällöt voivat olla aggressiivisia, jopa
sadistisia (ks. esim. Klein 2016; Sitolahti 2006). Hauraan egon pirstoutumisen
vaara ja kuolemanpelko ovat läsnä. Vastaavasti vauva heti synnyttyään myös
suuntautuu äitiin tai äidin rintaan, ja äidin hyvä hoiva ja tyydytys, hyvä äiti
ja hyvä rinta, sisäistyvät osaksi vauvan itseä. Voisiko ajatella äidin katsetta
ja kasvoja paitsi hyvän ja rakkauden antajana myös ikään kuin lempeänä
vaatijana, joka vastuuttaa vauvaa yhteyteen ja olemaan tappamatta? Kleinin
mukaanhan vauva fantasioissaan suorastaan hyökkää äitiä ja isää vastaan
tuhotakseen. Kasvot vaativat enemmän kuin rinta, vaativat vastuuseen ja
kutsuvat yhteyteen.

Kiusatessaan,
aiheuttaessaan tahallaan ja toistuvasti pahaa mieltä toiselle, ihminen
sivuuttaa eettisen vaatimuksen, jonka toisen kasvot esittävät. Ajattelen
kiusaamisen olevan Levinasin tarkoittamaa ”tappamista”. Jeesus kehottaa kohtelemaan
toisia niin kuin haluaisi itse tulla kohdelluksi. Levinasin periaate on
psykologisesti vielä yksinkertaisempi ja vaativampi: riippumatta siitä, mitä
itse haluat, luulet haluavasi tai syvimmiltäsi haluat, toista ihmistä ei saa
tappaa. Vastuu toisesta on olemassa riippumatta siitä, hyväksytäänkö vai
kielletäänkö se tai tiedostetaanko sitä edes.

Levinas (1982/1996)
puhuu paitsi toisen kasvoista, koko kehollisesta olemuksesta. Hänen mukaansa
”koko ihmisruumis on enemmän tai vähemmän kasvot” (s. 79). Kiusaaminen saattaa
kohdistua koko kehoon aivan suoraan – fyysisenä päällekäymisenä ja
satuttamisena tai ulkonäköön, olemisen tapaan puuttuvana ilkeytenä. ”Saarikivi
on neiti” on kokonaisvaltainen haavoittavaksi tarkoitettu arvio pienen pojan
sisäisestä ja ulkoisesta. Kokemuksellisesti kiusaamisen vaikutus on aina
vähintään epäsuorasti kehollinen kohdistuessaan ihmisen arvoon ja asemaan
ryhmässä, elintärkeässä.

Ryhmässä oleminen – taitoa ja
tunteita

Koulukiusaajille vaaditaan
toisinaan tiukempaa kuria, rangaistuksia ja kovia toimenpiteitä. Kouluille ja
rehtoreille toivotaan lisää puuttumistapoja. Tuodaan esiin rikosoikeudellinen
ulottuvuus ja uskotaan poliisin puuttumisen voivan auttaa. Ehkä se joskus
auttaakin. Tavallista on vaatia, että kiusaaja erotetaan koulusta tai
siirretään toiseen kouluun. Tämä on varsin ymmärrettävää. Kiusaamistilanteet
ovat pahimmillaan tuskallisia kaikille osapuolille, myös niitä ratkomaan
pyrkiville aikuisille, eikä niiden korjaaminen ole todellakaan aina helppoa ja
nopeaa. Toive selvästä ratkaisusta viriää: syy ja paha on kiusaajassa, joka
pitää jotenkin poistaa.

Yleinen
elämänkokemus, myytit, tarut, maailmankirjallisuus ja psykologinen tutkimus,
kokeet, joita ei enää tänä päivänä voi eettisten sääntöjen takia järjestää,
ovat kuitenkin osoittaneet, että ihmisessä yleisesti on mahdollisuus pahaan. Se
ei ole jotain jossain muualla, toisessa, vaan se on jotain myös minussa ja sinussa.
Tästähän kiusaamisen dynamiikassakin juuri on kyse: mihin ryhmä sijoittaa
pahan, ottaako jokainen vastuun itsestään ja tunteistaan yksin ja yhdessä vai
tarvitaanko pahalle kantaja, syntipukki?

Psykologi
ja psykoterapeutti Vesa Nevalainen kirjoitti kerran blogissaan (2014) kiusaajan
olevan ilkeä paskiainen. Se oli rumasti sanottu, ja kirjoitus herätti kohua.
Samaan aikaan on se tottakin. Jokainen ymmärtää kyllä, mitä Nevalainen
tarkoittaa. Ja silti kysymys kuuluu, miksi me muut annamme hänen olla se paskiainen.
Myös muiden ihmisten pahuus on meidän vastuullamme, sanoo Levinas (1982/1996,
78–79). Jos haluat hyvää, nosta katseesi, sanoo Jahve. Kiusaamisen voima on
ryhmässä. Meissä.

Kiusaamisen
tausta on biologinen ja synnynnäinen, luultavasti väistämätön osa ihmisen
sosiaalisuutta. Näin ollen sitä ei sen paremmin ole mieltä kieltää (”Meidän
koulussa ei ole ollenkaan kiusaamista!”) kuin ottaa annettuna ja hyväksyä
(”Kyllä lasten on opittava tulemaan toimeen keskenään ja otettava paikkansa
ryhmässä! Turhaa hyysäämistä, elämä opettaa.”). Kun tunnemme ilmiön, voimme
toimia. Eivätkö ihmisyys ja inhimillisyys perustaltaan ole juuri
eläimellisyyden ja itsekkyyden kesyttämistä ja kurissa pitämistä? Minun haluni,
muiden halut ja ulkomaailman realiteetit on sovitettava yhteen, läpi elämän.

Kiusaamista,
kuten monia muitakin psykologisia ilmiöitä, lähestytään nykyään lähinnä
taitonäkökulmasta. Puhutaan kaveritaidoista, tunnetaidoista ja
itsesäätelytaidoista, joita pyritään yhä tietoisemmin ja systemaattisemmin myös
kehittämään koulupolun eri vaiheissa. Taidoista puhuminen sopiikin hyvin
päiväkoteihin ja kouluihin, siellähän on ylisummaan tarkoitus oppia ja opettaa.
Tämä saattaa myös helpottaa vaikean asian puheeksi ottamista ja hoitamista
varsinkin, mitä pienemmistä lapsista on kyse.

Samaan
aikaan on selvää, että kiusaamisessa on kysymys myös hyvin perustavista ja
primitiivisistä psyykkisistä ilmiöistä, joista osaa olen edellä kuvannut.
Harvoin jos koskaan silti kuulee, että ryhmäpsykoterapeuttien osaamista
käytettäisiin apuna silloin, kun kiusaamistilanne on vaikea eikä tunnu
ratkeavan koulun ammattilaisten keinoin. Bionia ei tavallisesti mainita, kun
kiusaamisesta ja sen loppumisesta on puhe. – Mielenkiintoista sinänsä, että
Bion ei ilmeisesti koskaan kirjoittanut lasten ja nuorten ryhmistä saati
koulukiusaamisesta. Kuitenkin aikuiset ennen työelämän, harrastuksen tai
hoidollisen ryhmän jäsenyyttä ovat kokeneet perheen ulkopuolisen ryhmän jo
moneen kertaan. Bionin ajatukset ryhmän dynamiikasta ja prosesseista (ks. esim.
1961/1979) ovat sovellettavissa myös koulumaailmaan.

Lopuksi

Yleinen elämänkokemus, myytit,
tarut, maailmankirjallisuus ja psykologinen tutkimus osoittavat, että ihmisessä
on mahdollisuus ja taipumus hyvään. Siitä muistutetaan ja sitä pyritään kehittämään
maailmanuskonnoissa, hyvän tekemistä tuetaan arkisessa elämässä.
Koronakriisissä on vedottu ihmisten haluun huomioida ja suojella toista:
välttää mahdollista tartuttamista ja tarjota apua sitä tarvitsevalle.

Esimerkiksi
KiVa Koulu -toimenpideohjelmassa, joka tähtää kiusaamisen vähenemiseen,
empatian herättely on yksi osa ohjelmaan kuuluvia yhteisiä oppitunteja, jotka
pidetään määrävälein peruskoulun aikana.

Kanadalainen
Roots of Empathy -ohjelma pyrkii vähentämään koululaisten aggressiivisuutta kehittämällä
sosioemotionaalista kompetenssia ja empatiaa, ja tämä näyttää tutkimusten
valossa myös onnistuneen ainakin joiltain osin (https://rootsofempathy.org/). Ohjelman
keskiössä ovat vauvan ja tämän hoitajan säännölliset vierailut koululuokassa.
Koululaiset saavat mahdollisuuden seurata vauvan kehitystä ja opetella
tunnistamaan ja nimeämään vauvan tunteita sekä tätä kautta myös omia ja toisten
lasten tunteita.

Vauvaobservaatio
kuuluu pakollisena osana myös joihinkin psykoterapeuttikoulutuksiin. Ajatus
vauvaobservaatiosta koululuokassa tai päiväkotiryhmässä on koskettava, vähän
hämmentäväkin. Lapsuuden erilaiset maailmat kohtaavat. Koko kylä kasvattaa
näinkin.

Onko
mitään vangitsevampaa – vastuuttavampaa – kuin vauvan katse ja hymy? Sen edessä
emme laske katsettamme.

Kiitän Cecilia Forsmania ja Vesa
Talvitietä sekä Pirkko Olanterää kirjoitukseni aiemman version lukemisesta ja
hyödyllisestä kommentoinnista.

Kirjallisuus

Bion, Wilfred R. (1961/1979). Kokemuksia ryhmistä.
Ryhmädynamiikka psykoanalyysin näkökulmasta. Suom. Liisa Syrjälä. Espoo: Weilin+Göös.

Jansson, Tove (1962/2003). Näkymätön lapsi.
Teoksessa Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Suom. Leila
Järvinen. Helsinki:
WSOY.

Klein, Melanie (2016). Mielen mosaiikki:
rakkauden ja vihan, kateuden ja kiitollisuuden dynamiikka. Suom. ja toim. Irja
Kantanen & Marja Schulman. Helsinki: Therapeia-säätiö.

Knausgård, Karl Ove (2016). Taisteluni. Kuudes kirja. Suom.
Katriina Huttunen. Helsinki: Like.

Leary,
Mark R.; Kowalski, Robin M.; Smith, Laura & Phillips, Stephen

(2003). Teasing, rejection, and violence: Case studies of the school shootings.
Aggressive Behavior,
29(3), 202–214.

Levinas, Emmanuel (1982/1996). Etiikka ja
äärettömyys. Keskusteluja Philippe Nemon kanssa. Suom. Antti Pönni. Helsinki:
Gaudeamus.

Manninen, Vesa (1991). Pojan polku, isän tie.
Helsinki: Kirjayhtymä.

Menesini,
Ersilia & Salmivalli, Christina
(2017). Bullying
in schools: The state of knowledge and effective interventions. Psychology, Health & Medicine,
22(sup 1), 240–253.

Merikallio, Katri (2015). Valkoinen raivo ei jätä
Lauria. Koulukiusaaminen voi tappaa: silti sen annetaan jatkua. Suomen
Kuvalehti, 47, 30–35.

Nevalainen, Vesa (2014). Kiusaaja on ilkeä
paskiainen. Suomen Psykologiliiton Psyko-blogi 6.2.2014. https://www.psyli.fi/ajankohtaista/blogi/blogiarkisto/vesa_nevalaisen_blogi/kiusaaja_on_ilkea_paskiainen.1293.blog

Rechardt, Eero & Ikonen, Pentti (1994). Häpeä psyykkisen
lamaannuksen aiheuttajana. Aikakauskirja Duodecim, 110, 278–286.

Rönkä, Antti (2019). Jalat ilmassa. Helsinki:
Gummerus.

Saarikivi, Janne (2020). Miehen tie. Image, 3, 70–73.

Sitolahti, Terttu (2006). Viettiteoriasta
objektisuhteiden teoriaan – Melanie Klein sillanrakentajana. Teoksessa Mälkönen,
Kristiina; Hyrck, Riitta; Saraneva, Kristina & Sitolahti, Terttu (toim.),
Psykoanalyysin isät ja äidit, 91–167. Helsinki: Therapeia-säätiö.

Sourander, Andre; Gyllenberg, David;
Klomek, Anat Brunstein; Sillanmäki, Lauri; Ilola, Anna-Marja & Kumpulainen,
Kirsti
(2016). Association
of bullying behavior at 8 years of age and use of specialized services for
psychiatric disorders by 29 years of age. JAMA
Psychiatry, 73, 159–165.

Tuohimaa, Marika (2001). Emmanuel Levinas ja vastuu
Toisesta. niin & näin, 3, 35–39.