Valitse vuosi:
2021 2020 2019 2018 2017 2016 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Annarilla Ahtola: Kiusaaminen, katse, kasvot

Las­ten ja nuor­ten kes­kuu­des­sa tapah­tu­va kiusaa­mi­nen ymmär­re­tään ensi­si­jai­ses­ti ryh­mäs­sä tapah­tu­vak­si val­lan­käy­tök­si, jol­la on hai­tal­li­sia vai­ku­tuk­sia niin teki­jäl­le kuin koh­teel­le­kin ja jon­ka vai­ku­tuk­set ulot­tu­vat usein pit­käl­le aikui­si­kään saak­ka. Kiusaa­mis­ta lähes­ty­tään jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa lähin­nä tai­to­jen ja nii­den oppi­mi­sen ja opet­ta­mi­sen kaut­ta, mikä sopii­kin hyvin päi­vä­ko­tiin, kou­luun ja oppi­lai­tok­siin. Tämän alla elää ilmiön pri­mi­tii­vi­nen ja syväs­ti haa­voit­ta­va, suo­ras­taan hen­gen­vaa­ral­li­nen taso. Kiusaa­mi­ses­ta ei sil­ti ole kir­joi­tet­tu psy­koa­na­lyy­sin pii­ris­sä kovin pal­jon. Täs­sä kir­joi­tuk­ses­sa tar­kas­te­len var­sin­kin pojil­le tyy­pil­lis­tä suo­raa ja fyy­sis­tä kiusaa­mis­ta fal­li­sen aggres­sion näkö­kul­mas­ta. Lisäk­si poh­din kiusaa­mis­ta ongel­ma­na näh­dyk­si tule­mi­ses­sa ja suh­tees­sa toi­seen, ”sinään”, ja näin tus­kal­li­sen häpeän aiheut­ta­ja­na sekä filo­so­fi Emma­nuel Levi­na­sin (1982/1996) tar­koit­ta­ma­na ”tap­pa­mi­se­na”. Käy­tän poh­din­nois­sa­ni pei­li­nä myös Jan­ne Saa­ri­ki­ven (2020) ja Karl Ove Knausgår­din (2016) essei­tä. Kiusaa­mi­nen on luul­ta­vas­ti väis­tä­mä­tön osa ihmi­sen sosi­aa­li­suut­ta, niin­pä kiusaa­mi­sen voi­ma – ja vas­ta­voi­ma – on ryh­mäs­sä, meis­sä.

Kiusaa­mi­nen ei jätä kyl­mäk­si. Jokai­nen tie­tää, mitä se on. Vähin­tään olet todis­ta­nut, mah­dol­lis­ta­nut – ehkä tul­lut kiusa­tuk­si tai itse kiusan­nut. Min­kään näis­tä ajat­te­le­mi­nen ei tun­nu hyväl­tä. Tun­teen ravis­tai­si pois, sanas­ta kat­soi­si pois.

Kiusaa­mi­nen mää­ri­tel­lään toi­min­nak­si, jos­sa aiheu­te­taan tois­tu­vas­ti ja tahal­laan pahaa miel­tä toi­sel­le, jon­ka on, syys­tä tai toi­ses­ta, vai­kea puo­lus­taa itse­ään. Kiusaa­mi­nen ymmär­re­tään nyky­ään läh­tö­koh­tai­ses­ti ryh­mäil­miök­si, jon­ka tar­koi­tus on saa­vut­taa val­taa ryh­mäs­sä ja jos­sa ryh­män jäsen­ten suh­tau­tu­mi­nen rat­kai­see toi­men onnis­tu­mi­sen. Näi­tä ryh­miä on esi­mer­kik­si kou­lus­sa, työ­pai­koil­la ja har­ras­tuk­sis­sa. Toi­saal­ta on help­po ymmär­tää sanan tar­koi­tus myös kah­den­kes­ki­ses­sä suh­tees­sa. Pyr­ki­mys val­ta-ase­maan ja puo­lus­tau­tu­mi­sen vai­keus ovat yhtä­läi­set, mut­ta ase­maa ja pal­kin­toa ei hae­ta suh­tees­sa ryh­mään vaan toi­seen (ja ken­ties mie­len­si­säi­seen ylei­söön). Rii­ta on tasa­ver­tais­ta, kiusaa­mi­nen ei.

Kiusaa­mi­nen on häi­riö­ti­lan­ne ver­tais­suh­teis­sa, jot­ka ovat yksi lap­suus- ja nuo­ruusiän kes­kei­nen kehi­ty­sym­pä­ris­tö ja ‑teh­tä­vä. Ver­tais­suh­teis­sa saa­dut koke­muk­set, käsi­tys itses­tä ja muis­ta, ovat per­he­suh­tei­den ohel­la olen­nai­nen läh­tö­koh­ta aikui­siän elä­mäl­le ja mie­len­ter­vey­del­le – kyvyl­le rakas­taa ja teh­dä työ­tä. Kiusaa­mi­sel­la on sel­vä yhteys mie­len­ter­vey­den ja hyvin­voin­nin ongel­miin: esi­mer­kik­si suo­ma­lai­ses­sa 5000 lap­sen aineis­tos­sa mie­len­ter­vey­son­gel­mia ilme­ni aikui­siäs­sä kak­sin­ker­tai­ses­ti niil­lä lap­sil­la, jot­ka oli­vat 8‑vuotiaana joko jou­tu­neet kiusa­tuik­si tai kiusan­neet (Sou­ran­der ym. 2016).

Psy­koa­na­lyy­sin pii­ris­sä kiusaa­mi­nen ei kui­ten­kaan ole ollut var­si­nai­ses­ti kes­kiös­sä. Esi­mer­kik­si net­tiin vuo­des­ta 1982 alkaen lada­tuis­ta Psy­ko­te­ra­pia-leh­den kir­joi­tus­ten otsi­kois­ta löy­tyy vain yksi, jos­sa esiin­tyy sana kiusaa­mi­nen. Ole­tet­ta­vas­ti psy­ko­te­ra­pia­tun­neil­la eri­lai­set kiusaa­mis­proble­ma­tiik­kaan liit­ty­vät koke­muk­set ovat taval­li­nen aihe, ja itse teks­teis­sä kiusaa­mis­ta var­mas­ti on vähin­tään sivut­tu.

”Mies­ten työ on väki­val­ta”: kiusaa­mi­nen fal­li­sen aggres­sion näkö­kul­mas­ta

”Onko tei­tä lyö­ty tur­paan?” kysyy Jan­ne Saa­ri­ki­vi (2020) ja vas­taa: ”Minua on. – – paik­ka­ni kou­lun pihal­la oli mää­ri­tet­ty. ’Saa­ri­ki­vi on nei­ti’, huu­det­tiin. – – Aikuis­tues­sa­ni, ehkä noin 23-vuo­ti­aa­na, valoi­sa­na ilta­päi­vä­nä kotiin päin kävel­les­sä­ni muis­tan saa­nee­ni oival­luk­sen. Se meni näin: minä olen nei­ti, ja se on hyvä.”

Saa­ri­kos­ki arve­lee tuol­loin tajun­neen­sa, ettei tule kos­kaan täyt­tä­neek­si suku­puo­li­roo­lio­do­tuk­sia sel­lai­se­na kuin hän ne koki. Ei jää­kiek­koa, auto­ja tai nais­seik­kai­lu­ja. Hän kuvai­lee ole­van­sa itku­pil­li, joka kir­joit­taa itse­sää­li­siä essei­tä. Ja täs­sä essees­sään hän tote­aa lako­ni­ses­ti – ei hiuk­kaa­kaan pil­lit­täen – että mies­ten var­si­nai­nen työ on väki­val­ta ja sota mies­ten ole­mas­sao­lon tar­koi­tus, siis var­si­nais­ten mies­ten var­si­nai­nen työ ja tar­koi­tus.

Mie­hi­syys, jos­ta kie­li­tie­tei­li­jä, pro­fes­so­ri Saa­ri­ki­vi kär­jis­täen puhuu, näyt­tää ole­van fal­lis­ta mah­tai­le­vuut­ta: oidi­paa­li­po­jan halua (tar­vet­ta) hyö­kä­tä ja saa­da hal­tuun­sa koko maa­il­ma, kei­nois­ta ja jäl­jes­tä piit­taa­mat­ta (Man­ni­nen 1991). ”Minä val­taan koko maa­il­man, ja siel­lä kaik­ki on kul­taa!” julis­taa 5‑vuotias poi­ka ja kas­te­lee puu­tar­ha­let­kul­la ensin koi­ran ja sit­ten keit­tiön.

Fal­li­suus on illuusio, kaik­ki­voi­pai­suus­ku­vi­tel­ma mie­hi­sen varus­tuk­sen yli­ver­tai­ses­ta mah­dis­ta tyy­dy­tyk­sen saa­vut­ta­mi­ses­sa (Man­ni­nen 1991). Koet­tu mie­hi­syy­den mah­ti on olen­nai­nen ja vält­tä­mä­tön apu eriy­ty­mi­ses­sä äidis­tä. Suo­tui­sas­sa kehi­tyk­ses­sä rea­li­teet­tien ja oman rajal­li­suu­den parem­pi huo­mioi­mi­nen joh­taa fal­li­suu­den integroi­tu­mi­seen geni­taa­li­seen ide­aa­liin. Rat­kai­se­vaa on, miten pie­ni poi­ka pys­tyy käsit­te­le­mään reaa­li­sen pie­nuu­ten­sa ja mität­tö­myy­ten­sä, johon hän ”fal­li­ses­sa pro­jek­tis­saan” väis­tä­mät­tä tör­mää. Hän ei sit­ten­kään ole (vie­lä) isän kal­tai­nen saa­ti tämän voit­ta­ja, äiti ei sit­ten­kään ollut hän­tä var­ten sil­lä tavoin kuin hän toi­voi.

Mikä­li oidi­paa­li­poi­ka pys­tyy uudel­leen liit­tou­tu­maan ja samas­tu­maan rakas­ta­vaan isään, on kehi­tys koh­ti geni­taa­li­suut­ta mah­dol­li­nen. Muu­toin fal­li­seen aggres­sioon tur­vau­tu­mi­nen voi jää­dä pysy­väm­mäk­si. Omaa voi­maa pitää todis­tel­la yhä uudel­leen, kiih­kon val­las­sa. Man­ni­sen (1991) mukaan pojan pol­ku on täl­löin yksi­näi­nen mat­ka koh­ti täy­del­li­syyt­tä edus­ta­vaa fal­los­ta, joka tie­ten­kin on saa­vut­ta­ma­ton. Tär­ke­ää on val­ta ja voi­ma, kil­pai­lu ja voit­to, oma yli­ver­tai­suus. Heik­kout­ta ei ole, ei itses­sä – sitä on muis­sa, jot­ka ansait­se­vat­kin sor­tua ja jää­dä ilman. Toi­set ovat koh­tei­ta, väli­nei­tä, ylei­söä, eivät tär­kei­tä tai kiin­nos­ta­via oma­na tun­te­va­na ja koke­va­na itse­nään.

Jos mie­hi­syys on fal­li­suut­ta, on Saa­ri­ki­ven polee­mi­sen esseen lope­tus loo­gi­nen – toi­ve, ettei ketään enää kos­kaan kas­va­te­ta mie­hik­si, että kaik­ki oli­si­vat nei­te­jä, niin mie­het kuin nai­set­kin. Las­keu­tu­mis­ta kor­keuk­sis­ta mata­luuk­siin, fal­li­suu­des­ta luo­pu­mis­ta geni­taa­li­suu­den hyväk­si, sen integroi­tu­mis­ta osak­si aikuis­ta ole­mis­ta (Man­ni­nen 1991).

Saa­ri­ki­ven koke­ma kiusaa­mi­nen on rajua, avoin­ta ja fyy­sis­tä. Saman­ta­pai­sis­ta koke­muk­sis­ta on auto­fik­tii­vi­ses­sä esi­kois­ro­maa­nis­saan ker­to­nut Ant­ti Rön­kä (2019). Kiusaa­mi­nen voi olla myös hie­no­va­rai­sem­paa – kat­sei­ta, ilmei­tä, äänen­sä­vy­jä. Ei aina edes teko­ja vaan teke­mät­tä jät­tä­mis­tä. Jäte­tään kat­so­mat­ta, jäte­tään puhu­mat­ta, jäte­tään pyy­tä­mät­tä, kut­su­mat­ta ja otta­mat­ta mukaan. Ylei­sen käsi­tyk­sen mukaan vii­me­mai­nit­tu epä­suo­ra toi­min­ta on enem­män tyt­tö­jen ja nais­ten tapa kiusa­ta, suo­ra fyy­si­nen kiusaa­mi­nen taas pojil­le ja mie­hil­le omi­nais­ta. Myös tut­ki­mus tukee tätä näke­mys­tä (Mene­si­ni & Sal­mi­val­li 2017).

Jou­tui­pa ulos ryh­mäs­tä fyy­si­sen tai psyyk­ki­sen väki­val­lan seu­rauk­se­na, lop­pu­tu­los on sama: kipu, yksi­näi­syys ja pel­ko, nöy­ryy­tys ja häpeä, kos­ton­hi­mo­kin. Evo­luu­tio­ym­pä­ris­tös­sä kym­me­niä tuhan­sia vuo­sia sit­ten ryh­mäs­tä pois jou­tu­mi­nen oli kuo­le­man­vaa­ral­lis­ta. Itse­näi­nen sel­viä­mi­nen hen­gis­sä oli toden­nä­köi­ses­ti vai­ke­aa ellei mah­do­ton­ta. Ihmi­sen elä­män mah­dol­li­suus oli osa­na ryh­mää, joka huo­leh­ti tur­vas­ta ja ravin­nos­ta. Tänään vaa­ra on enem­män psy­ko­so­si­aa­li­nen mut­ta yhtä todel­li­nen. Ihmi­nen ei oikein voi olla elos­sa yksin.

Kun Sinää ei ole, Sinua ei ole

Psy­ko­lo­gi­sen ja psy­koa­na­lyyt­ti­sen kat­san­non mukaan näh­dyk­si tule­mi­nen ja suh­de toi­seen ovat perus­ta­van­laa­tui­sia tapah­tu­mia ihmi­sek­si tule­mi­ses­sa ja ole­mi­ses­sa. Ihmis­tä ei ole ole­mas­sa eikä syn­ny ilman tois­ta, sinää, sinua. Win­nicot­tin usein sitee­ra­tun huo­mion mukaan vau­va ei ole yksi­nään ole­mas­sa, ole­mas­sa voi­vat olla vain vau­va ja joku toi­nen, suh­de toi­seen. Loo­gi­ses­ti kään­täen täs­tä on seu­rat­ta­va, että ilman tois­ta, ilman sinää, ei voi tul­la ihmis­tä, inhi­mil­li­syyt­tä.

Levi­nas (1982/1996) väit­tää jopa, ettei yksin elä­män syn­ty vaan myös sen raja, lop­pu, riip­puu toi­ses­ta. Hänen mukaan­sa inhi­mil­li­nen ole­mas­sao­lo on aja­ton­ta, eikä edes tie­toi­suus kuo­le­mas­ta avaa ihmi­sel­le ajal­li­suut­ta. Sen tekee vas­ta toi­nen ihmi­nen: aika, ®ajal­li­suus tulee toi­sel­ta (s. 15). Minä löy­tää ajal­li­suu­den tul­les­saan teke­mi­siin sel­lai­sen toi­sen kans­sa, jol­la on oma, minäs­tä eril­li­nen ajal­li­suu­ten­sa. Ken­ties toi­sin sanot­tu­na Levi­nas kuvai­lee täs­sä psy­ko­lo­gis­ta eril­li­syyt­tä toi­ses­ta, itse­näis­ty­mis­tä, minää ja tois­ta.

Nor­ja­lai­nen kir­jai­li­ja Karl Ove Knausgård (2016) käsit­te­lee minän ja toi­sen kysy­mys­tä Tais­te­lu­ni-sar­jan­sa pää­tös­osas­sa. Kuu­den kir­jan koko­nai­suus on yksi vii­me vuo­sien puhu­tuim­mis­ta kau­no­kir­jal­li­sis­ta teok­sis­ta. Mas­sii­vi­ses­sa auto­fik­tii­vi­ses­sä teks­ti­mas­sas­sa Knausgård pal­jas­taa (tai on pal­jas­ta­vi­naan) itsen­sä, uudel­leen ja uudel­leen. Vii­mei­ses­sä kir­jas­sa, suo­mek­si 1216 sivua, hän pal­jas­taa meil­le Hit­le­rin, pakot­taa luki­jan kat­so­maan Hit­le­riä päin.  

Hie­man häm­men­tä­vä­kin essee tai tut­kiel­ma on vai­kut­ta­van ja ras­kaan teok­sen ken­ties vai­kut­ta­vin ja ras­kain osuus. Knausgård lähes­tyy Hit­le­riä hyvin psy­ko­lo­gi­sel­la, jopa psy­koa­na­lyyt­ti­sel­la otteel­la kuva­ten, että Hit­ler ”ei näh­nyt ketään, kukaan ei näh­nyt hän­tä” (s. 712). Knausgår­din mukaan Hit­ler ei kos­kaan sitou­tu­nut ”sinään”, oli vain minä, me ja he. Ei sinää, ei sinua.

Onko asial­lis­ta rin­nas­taa Hit­le­rin teke­mi­set kiusaa­mi­seen? Mie­les­tä­ni perus­dy­na­miik­ka on sama, jos­kin Hit­ler – kuten lukui­sat muut­kin his­to­rian merk­ki­hen­ki­löt – vei toi­min­nan äärim­mäi­syyk­siin. Vai pitäi­si­kö sanoa ääret­tö­myyk­siin, sel­lai­seen, jota ei oikein voi tai halua ymmär­tää? Hit­ler ei vain aiheut­ta­nut puo­lus­tus­ky­vyt­tö­mil­le pahaa miel­tä vaan tuho­si ja mur­ha­si. Knausgår­din tul­kin­nan mukaan näin ei kai oli­si voi­nut tapah­tua, jos ”sinä” oli­si ollut Hit­le­ril­le ole­mas­sa. Hit­le­ril­le kuol­leet oli­vat hei­tä, kos­ka sinää ei hänel­le ollut. Tai ken­ties ei edes hei­tä vaan nii­tä tai sitä.

Knausgård ker­taa kir­jas­saan myyt­ti­sen ker­to­muk­sen Kai­nis­ta ja Abe­lis­ta, vel­jek­sis­tä ja vel­jes­mur­has­ta (s. 708). Kun vel­jek­set toi­vat uhri­lah­jan­sa Jah­vel­le, Jah­ve kat­soi suo­peas­ti Abe­lin ja tämän uhri­lah­jan puo­leen, mut­ta Kai­nin ja tämän uhrin puo­leen hän ei kat­so­nut. Kain suut­tui – ja las­ki kat­seen­sa, jol­loin Jah­ve kysyi: ”Mik­si suu­tuit, mik­si las­kit kat­see­si? Jos haluat hyvää, koho­ta kat­see­si, mut­ta jos et halua hyvää, syn­ti väi­jyy sinua ovel­la!”

Kat­seen las­ke­mi­nen ei siis täs­sä osoi­ta­kaan hyö­dyl­lis­tä nöy­ryyt­tä vaan päin­vas­toin joh­dat­taa syn­tiin. Ja syn­tiin Kain sor­tuu­kin, sil­lä hän tap­paa vel­jen­sä Abe­lin. Tämän jäl­keen hän tote­aa jou­tu­neen­sa pii­loon Jah­ven kas­voil­ta.

Hit­le­rin tavoin Kain jää näky­mät­tö­mäk­si, hän­tä ei näh­dä, tote­aa Knausgård. Kun hän­tä ei näh­dä, hän ei ole kukaan. Se on sama kuin olla kuol­lut eikä sil­loin ole enää mitään mene­tet­tä­vää. Voi vaik­ka tap­paa. On vaa­ral­lis­ta kat­soa pois, kos­ka sil­loin ei näe eikä tule näh­dyk­si. Täl­löin irtau­tuu inhi­mil­li­ses­tä yhtey­des­tä.

Tove Jans­so­nin novel­lis­sa ”Näky­mä­tön lap­si” (1962/2003) näky­mä­tön Nin­ni alkaa muut­tua näky­väk­si, kun hänet näh­dään ja hänel­le ollaan ystä­väl­li­siä. Kas­von­sa Nin­ni kui­ten­kin saa takai­sin vas­ta, kun hän vih­doin suut­tuu – puo­lus­taak­seen itsel­leen tär­ke­ää tois­ta, Muu­mi­mam­maa. Nin­ni voi tul­la näh­dyk­si koko­nai­se­na, kiuk­kui­neen. Kai­nin suut­tu­mus näke­mät­tä jää­mi­ses­tä puo­les­taan joh­dat­taa hänet vetäy­ty­mi­seen ja tur­mioon. Jää­des­sään lah­joi­neen vail­le Jah­ven huo­mio­ta Kain louk­kaan­tuu ja jou­tuu häpeän val­taan. Hän ei saa kai­paa­maan­sa hyväk­sy­vää vas­ta­vuo­roi­suut­ta (Rec­hardt & Iko­nen 1994) eikä tämän jäl­keen kyke­ne enää tart­tu­maan Jah­ven keho­tuk­seen nos­taa kat­seen­sa – jos halu­aa hyvää. Hänet on häpäis­ty, vie­lä­pä vel­jen­sä edes­sä. Abel-vel­jen tap­pa­mi­nen tapah­tuu ehkä häpeä­rai­von val­las­sa?

On viit­tei­tä sii­tä, että joi­den­kin kou­lusur­mien taus­tal­la on yhte­nä osa­te­ki­jä­nä pit­kään jat­ku­nut vai­kea kiusaa­mis­proble­ma­tiik­ka, jos­sa tuhoi­saan tekoon syyl­lis­ty­nyt nuo­ri on tois­tu­vas­ti tul­lut tor­ju­tuk­si suh­tees­sa ver­tai­siin, ikä­to­ve­rei­hin (Lea­ry, Kowals­ki, Smith & Phil­lips 2003). Suo­mes­sa jo aikui­nen ”Lau­ri” on jul­ki­suu­des­sa ker­to­nut koke­mas­taan ”val­koi­ses­ta rai­vos­ta” jou­dut­tu­aan sys­te­maat­ti­sen ja rajun kou­lu­kiusaa­mi­sen uhrik­si (Meri­kal­lio 2015). Nuo­ruusiäs­sä Lau­rin mie­li­ku­vat alkoi­vat muut­tua: ”– – apo­ka­lyp­ti­sia jouk­ko­mur­haan liit­ty­viä fan­t­asioi­ta. Ajat­te­lin, että meni­sin johon­kin paik­kaan ja ampui­sin kaik­ki. Koin, että vain kos­ta­mal­la voi­sin saa­vut­taa sovi­tuk­sen koke­mal­le­ni.” Lau­ri val­mis­tau­tui mas­sa­mur­hiin kon­kreet­ti­ses­ti­kin. Hän kuvaa koke­van­sa itsen­sä sisim­mäs­sään edel­leen tap­pa­jak­si, vaik­ka ei kos­kaan toteut­ta­nut suun­ni­tel­mi­aan ja on myö­hem­min saa­nut apua tera­pias­ta.

Kas­vot kut­su­vat ja vel­voit­ta­vat

Knausgård kir­joit­taa eri­tyi­ses­ti kat­seen, näh­dyk­si tule­mi­sen ja näke­mi­sen olen­nai­suu­des­ta suh­tees­sa toi­seen ja toi­siin. Liet­tua­lais-rans­ka­lai­sen moraa­li­fi­lo­so­fin Levi­na­sin (1982/1996) aja­tus on laa­jem­pi, hän ei kir­joi­ta vain kat­sees­ta vaan kas­vois­ta. Levi­nas nos­taa etii­kan filo­so­fian osa-alueis­ta tär­keim­mäk­si, ”ensim­mäi­sek­si filo­so­fiak­si”. Etii­kan pitää tul­la ensin, se on tär­keäm­pää kuin onto­lo­gia, oppi ole­vai­suu­des­ta; sii­tä, mitä on. Levi­na­sil­le etiik­ka ei ole tie­toi­sia valin­to­ja vaan kuvaus eet­ti­ses­tä arvo­ko­ke­muk­ses­ta ihmis­ten välil­lä, ”joka voi olla myös tie­dos­ta­ma­ton­ta”. (Tuo­hi­maa 2001.)

Levi­na­sil­le toi­sen ihmi­sen kas­vo­jen koh­taa­mi­nen on myös ensi­si­jai­nen asia, jo itses­sään eet­ti­nen tapah­tu­ma. Levi­nas (1982/1996) kuvaa, miten toi­sen kas­vot esit­tä­vät ihmi­sel­le huu­don ”Älä tapa!” (s. 75) ja vaa­ti­vat ihmis­tä vas­taa­maan sii­hen. Tie­don ja ole­mi­sen kan­nal­ta tuo vaa­ti­mus ei ole mitään: toi­nen voi­daan mää­ri­tel­lä, ottaa hal­tuun – vaik­ka tap­paa. Levi­na­sin mukaan ”tap­pa­mi­nen on joka­päi­väi­nen tosia­sia” (s. 74). Ja näin­hän asia on ja on aina ollut. Mut­ta vaik­ka kas­vot voi­daan tap­pa­mal­la tuho­ta, nii­tä ei voi pyyh­kiä pois.

Kas­vot eivät siis ole mer­ki­tyk­sel­li­set sik­si, että ne pal­jas­ta­vat jotain, että niis­tä voi­si tul­la jokin tie­don­si­säl­tö, vaan sik­si, että ne esit­tä­vät toi­sel­le ihmi­sel­le eet­ti­sen vaa­ti­muk­sen. Ne ovat ilmes­tys, toi­sen ihmi­sen toi­seu­den ilmes­ty­mis­tä Minän muo­dos­ta­maan kehään (ks. myös Tuo­hi­maa 2001). Toi­nen järi­syt­tää Minän egois­mia ja suve­re­ni­teet­tia. Toi­sen kas­vot kut­su­vat vas­tuuseen. Kas­vot vel­voit­ta­vat. Ne hää­tä­vät Minän levos­taan – samal­la kun tar­joa­vat rei­tin Minäl­le ole­mi­sen yksi­näi­syy­des­tä.

Levi­na­sin aja­tus­ta on help­po seu­ra­ta, jos ajat­te­lee aikuis­ta, tai nuor­ta tai las­ta­kin. Tois­ta ihmis­tä koh­del­laan nätis­ti ja kun­nioit­ta­vas­ti. Mut­ta miten eet­ti­nen vaa­ti­mus ja vas­tuu ovat ymmär­ret­tä­vis­sä var­hai­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa, eriy­ty­vän ja yksi­löi­ty­vän vau­van koh­dal­la? Eivät­kö vas­tuu ja eet­ti­set vel­voit­teet kos­ke sii­nä suh­tees­sa aikuis­ta pikem­min kuin vau­vaa?

Ehkä Klei­nin kiis­tel­lyt ja pai­koin var­sin radi­kaa­lit aja­tuk­set vau­van sisäi­ses­tä maa­il­mas­ta voi­vat aut­taa ymmär­tä­mään, mitä eet­ti­nen vaa­ti­mus ja vas­tuu vau­van koh­dal­la voi­si­vat tar­koit­taa. Klei­nin mukaan vau­val­la on heti syn­ty­mäs­tään asti tie­dos­ta­mat­to­mia fan­t­asioi­ta, joi­den sisäl­löt voi­vat olla aggres­sii­vi­sia, jopa sadis­ti­sia (ks. esim. Klein 2016; Sito­lah­ti 2006). Hau­raan egon pirs­tou­tu­mi­sen vaa­ra ja kuo­le­man­pel­ko ovat läs­nä. Vas­taa­vas­ti vau­va heti syn­nyt­ty­ään myös suun­tau­tuu äitiin tai äidin rin­taan, ja äidin hyvä hoi­va ja tyy­dy­tys, hyvä äiti ja hyvä rin­ta, sisäis­ty­vät osak­si vau­van itseä. Voi­si­ko aja­tel­la äidin kat­set­ta ja kas­vo­ja pait­si hyvän ja rak­kau­den anta­ja­na myös ikään kuin lem­peä­nä vaa­ti­ja­na, joka vas­tuut­taa vau­vaa yhtey­teen ja ole­maan tap­pa­mat­ta? Klei­nin mukaan­han vau­va fan­t­asiois­saan suo­ras­taan hyök­kää äitiä ja isää vas­taan tuho­tak­seen. Kas­vot vaa­ti­vat enem­män kuin rin­ta, vaa­ti­vat vas­tuuseen ja kut­su­vat yhtey­teen.

Kiusa­tes­saan, aiheut­taes­saan tahal­laan ja tois­tu­vas­ti pahaa miel­tä toi­sel­le, ihmi­nen sivuut­taa eet­ti­sen vaa­ti­muk­sen, jon­ka toi­sen kas­vot esit­tä­vät. Ajat­te­len kiusaa­mi­sen ole­van Levi­na­sin tar­koit­ta­maa ”tap­pa­mis­ta”. Jee­sus kehot­taa koh­te­le­maan toi­sia niin kuin haluai­si itse tul­la koh­del­luk­si. Levi­na­sin peri­aa­te on psy­ko­lo­gi­ses­ti vie­lä yksin­ker­tai­sem­pi ja vaa­ti­vam­pi: riip­pu­mat­ta sii­tä, mitä itse haluat, luu­let halua­va­si tai syvim­mil­tä­si haluat, tois­ta ihmis­tä ei saa tap­paa. Vas­tuu toi­ses­ta on ole­mas­sa riip­pu­mat­ta sii­tä, hyväk­sy­tään­kö vai kiel­le­tään­kö se tai tie­dos­te­taan­ko sitä edes.

Levi­nas (1982/1996) puhuu pait­si toi­sen kas­vois­ta, koko kehol­li­ses­ta ole­muk­ses­ta. Hänen mukaan­sa ”koko ihmis­ruu­mis on enem­män tai vähem­män kas­vot” (s. 79). Kiusaa­mi­nen saat­taa koh­dis­tua koko kehoon aivan suo­raan – fyy­si­se­nä pääl­le­käy­mi­se­nä ja satut­ta­mi­se­na tai ulko­nä­köön, ole­mi­sen tapaan puut­tu­va­na ilkey­te­nä. ”Saa­ri­ki­vi on nei­ti” on koko­nais­val­tai­nen haa­voit­ta­vak­si tar­koi­tet­tu arvio pie­nen pojan sisäi­ses­tä ja ulkoi­ses­ta. Koke­muk­sel­li­ses­ti kiusaa­mi­sen vai­ku­tus on aina vähin­tään epä­suo­ras­ti kehol­li­nen koh­dis­tues­saan ihmi­sen arvoon ja ase­maan ryh­mäs­sä, elin­tär­keäs­sä.

Ryh­mäs­sä ole­mi­nen – tai­toa ja tun­tei­ta

Kou­lu­kiusaa­jil­le vaa­di­taan toi­si­naan tiu­kem­paa kuria, ran­gais­tuk­sia ja kovia toi­men­pi­tei­tä. Kou­luil­le ja reh­to­reil­le toi­vo­taan lisää puut­tu­mis­ta­po­ja. Tuo­daan esiin riko­soi­keu­del­li­nen ulot­tu­vuus ja usko­taan polii­sin puut­tu­mi­sen voi­van aut­taa. Ehkä se jos­kus aut­taa­kin. Taval­lis­ta on vaa­tia, että kiusaa­ja ero­te­taan kou­lus­ta tai siir­re­tään toi­seen kou­luun. Tämä on var­sin ymmär­ret­tä­vää. Kiusaa­mis­ti­lan­teet ovat pahim­mil­laan tus­kal­li­sia kai­kil­le osa­puo­lil­le, myös nii­tä rat­ko­maan pyr­ki­vil­le aikui­sil­le, eikä nii­den kor­jaa­mi­nen ole todel­la­kaan aina help­poa ja nope­aa. Toi­ve sel­väs­tä rat­kai­sus­ta viri­ää: syy ja paha on kiusaa­jas­sa, joka pitää joten­kin pois­taa.

Ylei­nen elä­män­ko­ke­mus, myy­tit, tarut, maa­il­man­kir­jal­li­suus ja psy­ko­lo­gi­nen tut­ki­mus, kokeet, joi­ta ei enää tänä päi­vä­nä voi eet­tis­ten sään­tö­jen takia jär­jes­tää, ovat kui­ten­kin osoit­ta­neet, että ihmi­ses­sä ylei­ses­ti on mah­dol­li­suus pahaan. Se ei ole jotain jos­sain muu­al­la, toi­ses­sa, vaan se on jotain myös minus­sa ja sinus­sa. Täs­tä­hän kiusaa­mi­sen dyna­mii­kas­sa­kin juu­ri on kyse: mihin ryh­mä sijoit­taa pahan, ottaa­ko jokai­nen vas­tuun itses­tään ja tun­teis­taan yksin ja yhdes­sä vai tar­vi­taan­ko pahal­le kan­ta­ja, syn­ti­puk­ki?

Psy­ko­lo­gi ja psy­ko­te­ra­peut­ti Vesa Neva­lai­nen kir­joit­ti ker­ran blo­gis­saan (2014) kiusaa­jan ole­van ilkeä pas­kiai­nen. Se oli rumas­ti sanot­tu, ja kir­joi­tus herät­ti kohua. Samaan aikaan on se tot­ta­kin. Jokai­nen ymmär­tää kyl­lä, mitä Neva­lai­nen tar­koit­taa. Ja sil­ti kysy­mys kuu­luu, mik­si me muut annam­me hänen olla se pas­kiai­nen. Myös mui­den ihmis­ten pahuus on mei­dän vas­tuul­lam­me, sanoo Levi­nas (1982/1996, 78–79). Jos haluat hyvää, nos­ta kat­see­si, sanoo Jah­ve. Kiusaa­mi­sen voi­ma on ryh­mäs­sä. Meis­sä.

Kiusaa­mi­sen taus­ta on bio­lo­gi­nen ja syn­nyn­näi­nen, luul­ta­vas­ti väis­tä­mä­tön osa ihmi­sen sosi­aa­li­suut­ta. Näin ollen sitä ei sen parem­min ole miel­tä kiel­tää (”Mei­dän kou­lus­sa ei ole ollen­kaan kiusaa­mis­ta!”) kuin ottaa annet­tu­na ja hyväk­syä (”Kyl­lä las­ten on opit­ta­va tule­maan toi­meen kes­ke­nään ja otet­ta­va paik­kan­sa ryh­mäs­sä! Tur­haa hyy­sää­mis­tä, elä­mä opet­taa.”). Kun tun­nem­me ilmiön, voim­me toi­mia. Eivät­kö ihmi­syys ja inhi­mil­li­syys perus­tal­taan ole juu­ri eläi­mel­li­syy­den ja itsek­kyy­den kesyt­tä­mis­tä ja kuris­sa pitä­mis­tä? Minun halu­ni, mui­den halut ja ulko­maa­il­man rea­li­tee­tit on sovi­tet­ta­va yhteen, läpi elä­män.

Kiusaa­mis­ta, kuten monia mui­ta­kin psy­ko­lo­gi­sia ilmiöi­tä, lähes­ty­tään nyky­ään lähin­nä tai­to­nä­kö­kul­mas­ta. Puhu­taan kave­ri­tai­dois­ta, tun­ne­tai­dois­ta ja itse­sää­te­ly­tai­dois­ta, joi­ta pyri­tään yhä tie­toi­sem­min ja sys­te­maat­ti­sem­min myös kehit­tä­mään kou­lu­po­lun eri vai­heis­sa. Tai­dois­ta puhu­mi­nen sopii­kin hyvin päi­vä­ko­tei­hin ja kou­lui­hin, siel­lä­hän on yli­sum­maan tar­koi­tus oppia ja opet­taa. Tämä saat­taa myös hel­pot­taa vai­kean asian puheek­si otta­mis­ta ja hoi­ta­mis­ta var­sin­kin, mitä pie­nem­mis­tä lap­sis­ta on kyse.

Samaan aikaan on sel­vää, että kiusaa­mi­ses­sa on kysy­mys myös hyvin perus­ta­vis­ta ja pri­mi­tii­vi­sis­tä psyyk­ki­sis­tä ilmiöis­tä, jois­ta osaa olen edel­lä kuvan­nut. Har­voin jos kos­kaan sil­ti kuu­lee, että ryh­mäp­sy­ko­te­ra­peut­tien osaa­mis­ta käy­tet­täi­siin apu­na sil­loin, kun kiusaa­mis­ti­lan­ne on vai­kea eikä tun­nu rat­kea­van kou­lun ammat­ti­lais­ten kei­noin. Bio­nia ei taval­li­ses­ti mai­ni­ta, kun kiusaa­mi­ses­ta ja sen lop­pu­mi­ses­ta on puhe. – Mie­len­kiin­tois­ta sinän­sä, että Bion ei ilmei­ses­ti kos­kaan kir­joit­ta­nut las­ten ja nuor­ten ryh­mis­tä saa­ti kou­lu­kiusaa­mi­ses­ta. Kui­ten­kin aikui­set ennen työ­elä­män, har­ras­tuk­sen tai hoi­dol­li­sen ryh­män jäse­nyyt­tä ovat koke­neet per­heen ulko­puo­li­sen ryh­män jo moneen ker­taan. Bio­nin aja­tuk­set ryh­män dyna­mii­kas­ta ja pro­ses­seis­ta (ks. esim. 1961/1979) ovat sovel­let­ta­vis­sa myös kou­lu­maa­il­maan.

Lopuk­si

Ylei­nen elä­män­ko­ke­mus, myy­tit, tarut, maa­il­man­kir­jal­li­suus ja psy­ko­lo­gi­nen tut­ki­mus osoit­ta­vat, että ihmi­ses­sä on mah­dol­li­suus ja tai­pu­mus hyvään. Sii­tä muis­tu­te­taan ja sitä pyri­tään kehit­tä­mään maa­il­ma­nus­kon­nois­sa, hyvän teke­mis­tä tue­taan arki­ses­sa elä­mäs­sä. Koro­na­krii­sis­sä on vedot­tu ihmis­ten haluun huo­mioi­da ja suo­jel­la tois­ta: vält­tää mah­dol­lis­ta tar­tut­ta­mis­ta ja tar­jo­ta apua sitä tar­vit­se­val­le.

Esi­mer­kik­si KiVa Kou­lu ‑toi­men­pi­deoh­jel­mas­sa, joka täh­tää kiusaa­mi­sen vähe­ne­mi­seen, empa­tian herät­te­ly on yksi osa ohjel­maan kuu­lu­via yhtei­siä oppi­tun­te­ja, jot­ka pide­tään mää­rä­vä­lein perus­kou­lun aika­na.

Kana­da­lai­nen Roots of Empat­hy ‑ohjel­ma pyr­kii vähen­tä­mään kou­lu­lais­ten aggres­sii­vi­suut­ta kehit­tä­mäl­lä sosio­emo­tio­naa­lis­ta kom­pe­tens­sia ja empa­ti­aa, ja tämä näyt­tää tut­ki­mus­ten valos­sa myös onnis­tu­neen aina­kin joil­tain osin (https://rootsofempathy.org/). Ohjel­man kes­kiös­sä ovat vau­van ja tämän hoi­ta­jan sään­nöl­li­set vie­rai­lut kou­lu­luo­kas­sa. Kou­lu­lai­set saa­vat mah­dol­li­suu­den seu­ra­ta vau­van kehi­tys­tä ja ope­tel­la tun­nis­ta­maan ja nimeä­mään vau­van tun­tei­ta sekä tätä kaut­ta myös omia ja tois­ten las­ten tun­tei­ta.

Vau­vaob­ser­vaa­tio kuu­luu pakol­li­se­na osa­na myös joi­hin­kin psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tuk­siin. Aja­tus vau­vaob­ser­vaa­tios­ta kou­lu­luo­kas­sa tai päi­vä­ko­ti­ryh­mäs­sä on kos­ket­ta­va, vähän häm­men­tä­vä­kin. Lap­suu­den eri­lai­set maa­il­mat koh­taa­vat. Koko kylä kas­vat­taa näin­kin.

Onko mitään van­git­se­vam­paa – vas­tuut­ta­vam­paa – kuin vau­van kat­se ja hymy? Sen edes­sä emme las­ke kat­set­tam­me.

Kii­tän Ceci­lia Fors­ma­nia ja Vesa Tal­vi­tie­tä sekä Pirk­ko Olan­te­rää kir­joi­tuk­se­ni aiem­man ver­sion luke­mi­ses­ta ja hyö­dyl­li­ses­tä kom­men­toin­nis­ta.

Kir­jal­li­suus

Bion, Wil­fred R. (1961/1979). Koke­muk­sia ryh­mis­tä. Ryh­mä­dy­na­miik­ka psy­koa­na­lyy­sin näkö­kul­mas­ta. Suom. Lii­sa Syr­jä­lä. Espoo: Weilin+Göös.

Jans­son, Tove (1962/2003). Näky­mä­tön lap­si. Teok­ses­sa Näky­mä­tön lap­si ja mui­ta ker­to­muk­sia. Suom. Lei­la Jär­vi­nen. Hel­sin­ki: WSOY.

Klein, Mela­nie (2016). Mie­len mosaiik­ki: rak­kau­den ja vihan, kateu­den ja kii­tol­li­suu­den dyna­miik­ka. Suom. ja toim. Irja Kan­ta­nen & Mar­ja Schul­man. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Knausgård, Karl Ove (2016). Tais­te­lu­ni. Kuu­des kir­ja. Suom. Kat­rii­na Hut­tu­nen. Hel­sin­ki: Like.

Lea­ry, Mark R.; Kowals­ki, Robin M.; Smith, Lau­ra & Phil­lips, Step­hen (2003). Tea­sing, rejec­tion, and vio­lence: Case stu­dies of the school shoo­tings. Aggres­si­ve Beha­vior, 29(3), 202–214.

Levi­nas, Emma­nuel (1982/1996). Etiik­ka ja ääret­tö­myys. Kes­kus­te­lu­ja Phi­lip­pe Nemon kans­sa. Suom. Ant­ti Pön­ni. Hel­sin­ki: Gau­dea­mus.

Man­ni­nen, Vesa (1991). Pojan pol­ku, isän tie. Hel­sin­ki: Kir­jayh­ty­mä.

Mene­si­ni, Ersi­lia & Sal­mi­val­li, Chris­ti­na (2017). Bul­lying in schools: The sta­te of know­led­ge and effec­ti­ve inter­ven­tions. Psyc­ho­lo­gy, Health & Medici­ne, 22(sup 1), 240–253.

Meri­kal­lio, Kat­ri (2015). Val­koi­nen rai­vo ei jätä Lau­ria. Kou­lu­kiusaa­mi­nen voi tap­paa: sil­ti sen anne­taan jat­kua. Suo­men Kuva­leh­ti, 47, 30–35.

Neva­lai­nen, Vesa (2014). Kiusaa­ja on ilkeä pas­kiai­nen. Suo­men Psy­ko­lo­gi­lii­ton Psy­ko-blo­gi 6.2.2014. https://www.psyli.fi/ajankohtaista/blogi/blogiarkisto/vesa_nevalaisen_blogi/kiusaaja_on_ilkea_paskiainen.1293.blog

Rec­hardt, Eero & Iko­nen, Pent­ti (1994). Häpeä psyyk­ki­sen lamaan­nuk­sen aiheut­ta­ja­na. Aika­kaus­kir­ja Duo­decim, 110, 278–286.

Rön­kä, Ant­ti (2019). Jalat ilmas­sa. Hel­sin­ki: Gum­me­rus.

Saa­ri­ki­vi, Jan­ne (2020). Mie­hen tie. Ima­ge, 3, 70–73.

Sito­lah­ti, Tert­tu (2006). Viet­ti­teo­rias­ta objek­ti­suh­tei­den teo­ri­aan – Mela­nie Klein sil­lan­ra­ken­ta­ja­na. Teok­ses­sa Mäl­kö­nen, Kris­tii­na; Hyrck, Riit­ta; Sara­ne­va, Kris­ti­na & Sito­lah­ti, Tert­tu (toim.), Psy­koa­na­lyy­sin isät ja äidit, 91–167. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Sou­ran­der, Andre; Gyl­len­berg, David; Klo­mek, Anat Bruns­tein; Sil­lan­mä­ki, Lau­ri; Ilo­la, Anna-Mar­ja & Kum­pu­lai­nen, Kirs­ti (2016). Associa­tion of bul­lying beha­vior at 8 years of age and use of specia­lized ser­vices for psyc­hiat­ric disor­ders by 29 years of age. JAMA Psyc­hiat­ry, 73, 159–165.

Tuo­hi­maa, Mari­ka (2001). Emma­nuel Levi­nas ja vas­tuu Toi­ses­ta. niin & näin, 3, 35–39.