Psykoterapia (2010), 29(1), 3–19

Matti Vesterinen

Unohdus, muistaminen, eheytyminen lapsuuden traumassa

Pyrin tässä esityksessä kuvaamaan neljän tapausesimerkin avulla joitakin ilmiöitä, joiden avulla lapsuudessa traumatisoitunut ihminen voi pyrkiä suojaamaan itseään. Käytän ilmiöistä yleisellä tasolla yhteisnimitystä unohdus. Unohdus osoittautuu kuitenkin suhteelliseksi ja unohdetun muistaminen voi tapahtua eri tavoin vuosien, jopa useiden vuosikymmenten jälkeen. Pyrin kuvaamaan myös joitakin psykoterapeuttiseen työskentelyyn liittyviä tekijöitä, jotka käsittääkseni ovat keskeisiä unohdetun ja sittemmin muistetun trauman työstämisessä kohti eheyttävää konstruktiota.

Hän oli ilmeisesti kokonaan unohtanut,
että vain muutamaa päivää aikaisemmin
olin sanonut hänelle sen, minkä hän
puolestaan oli sanasta sanaan muistanut.

– M. Proust

Johdanto

Tämä teksti on alun perin kirjoitettu Pariisissa toukokuussa 2009 pidettyä psykoterapiaseminaaria varten, jonka yleisteemana oli psykoterapia ja aika. Teema on väljä ja mahdollistaa monenlaisia näkökulmia aiheeseen. Niinpä tätäkin esitystä valmistellessani olen matkan varrella muuttanut useamman kerran painopistettä. Alunperin aikomukseni oli etsiä ja kuvata yksi tapauskertomus, jossa lapsuusajan trauma olisi ollut tavalla tai toisella unohduksissa ja pulpahtanut esiin vuosien jälkeen. Kyseessä olisi ollut eräänlainen prosessikuvaus yksittäisestä tapauksesta. Törmäsin kuitenkin useampaan kiinnostavaan tapaukseen ja päätin siirtää painopistettä tarkasta yksittäiskuvauksesta yleisempään ilmiötason tutkimiseen.

Toinen lähtökohta alussa oli yrittää selkiinnyttää joitakin psyykkisten mekanismien käsitemäärittelyjä ja löytää ikään kuin jokin yksi täsmällinen määrittely tietyille mekanismeille kuten esim. torjunnalle, dissosiaatiolle tai joillekin muille defenssimekanismeille. Tässäkin kunnianhimoisessa yrityksessä huomasin ajautuvani umpikujaan. Käsitteillä näytti eri historiallisissa ajankohdissa ja/tai eri kirjoittajilla olevan erilaisia painotuksia. Yhden määritelmän löytäminen tuntui olevan mahdotonta, kun en voinut suoda itselleni sellaista auktoriteettia, että olisin joltakin metatasolta kiteyttänyt täsmällisiä määritelmiä.

Näin jouduin jälleen muuttamaan tavoitettani ja sallimaan itselleni hieman epämääräisemmän, mutta toivottavasti riittävän täsmällisen, kuvaustason niille ilmiöille, joita tässä esityksessä käsittelen. Tässä on tietysti omat riskinsä. Tiedän, että kun kuulijakunta koostuu hyvin kokeneista, koulutetuista ja asiaansa perehtyneistä psykoterapeuteista ja psykoanalyytikoista, jonkin uuden näkökulman löytyminen ei ole helppoa. Luotan kuitenkin siihen, että kertaus voi edelleen olla opintojen äiti. Toiseksi luotan siihen, että riittävän hyvässä esityksessä ei ole tärkeää se, mitä esitelmöitsijä ajattelee ymmärtäneensä vaan se, mitä kuulijat ymmärtävät. Aivan vastaavastihan ajattelemme kai psykoterapiasta: potilasta auttava merkitys muodostuu viime kädessä siitä, miten potilas itse itseään ymmärtää eikä vielä siitä, miten terapeutti häntä ymmärtää. Terapeutin ymmärrys voi toimia vain välineenä potilaan itseymmärryksen lisäämisessä.

Kuvaan aluksi lyhyesti muutamaa kliinistä esimerkkiä. Kaikille kuvattaville on yhteistä lapsuudessa tapahtunut traumaattinen kokemus, joka tavalla tai toisella on unohdettu mutta joka myöhemmässä elämänvaiheessa vuosien tai jopa vuosikymmenten saatossa tulee uudelleen muistettavaksi. Voimme siis perustellusti sanoa olevamme ”Kadonnutta aikaa etsimässä”.

Ennen kuin siirryn kliiniseen materiaaliin, on paikallaan sanoa jotakin traumasta. Traumatutkimus on nykyään kovin suosittua ja aiheesta ilmestyy sekä kirjallisuutta että siitä järjestetään koulutustilaisuuksia ja konferensseja. Nykyisen traumatutkimuksen ansiona ajattelen mm. sitä, että siihen on liitetty psyykkisen tason lisäksi myös neurobiologista tutkimusta. Sillä, kuten neuropsykoanalyysilla tai kognitiivisella ja affektiivisella neurotieteellä voi olla merkittävä panos aikanaan tajunnan ja psyyken kehittymisen ymmärtämisessä ilman dualismin tai reduktionismin seireenin lauluja. Tässä esityksessä lähestyn traumaa kuitenkin ”klassisemmalla” tavalla. Määrittelen psyykkisen trauman sisäiseksi tapahtumaksi tai prosessiksi, jossa ihminen kohtaa sietokykyynsä nähden liiallisen tai liian vähäisen psyykkisen stimulaation. Trauma ei siis ole jotakin, mitä tapahtuu meille, vaan jotakin, mitä tapahtuu meissä. Traumatisoivat tapahtumat, tapahtumasarjat tai olosuhteet toimivat pontimena itse trauman muodostumiselle. Kun ihminen sitten rakentaa suojaa traumaa vastaan, alkavat oireet. Defenssit pitävät traumaattisia muistoja poissa mutta eräällä tavalla oireet kantavat muistojen sisältöä.

Haluan nostaa esille vielä toisen näkökulman, joka on ehkä trivialiteetti ja sopii moneen muuhunkin psyykkiseen ilmiöön, ei ainoastaan traumaan. Tarkoitan ajatusta, että trauma ei ole varsinaisesti ”joko–tai” -ilmiö vaan pikemminkin ”enemmän tai vähemmän” -ilmiö. Traumaa voidaan intensiteettinsä perusteella tarkastella sijoittuneena jonkinlaiselle jatkumolle. Lievemmässä, vähäisemmässä muodossa sen voidaan ajatella olevan jotakin, josta Peter Blos (1982) käyttää nimitystä residuaalitrauma. Blos ajattelee, että trauma on varhaisessa lapsuudessa universaali ihmistila, joka suotuisimmissakin oloissa jättää jäänteen. Nuoruusiän kehitysprosessin aikana persoonallisuuden vähitellen vakiintuessa tämä residuaalitrauma integroituu egoon. Se ei häviä, sitä ei vältellä mutta se on muuttunut ego-syntoniseksi ja sopeutumista palvelevaksi.

Jatkumon toisessa päässä voidaan ajatella olevan niiden ihmisten, jotka ovat lapsuudessaan joutuneet elämään pitkäaikaisissa, massiivisesti traumatisoivissa oloissa ja joiden koko persoonallisuuden kehityksen voi ajatella ohjautuneen paljolti traumalta suojautumispyrkimysten kautta. Tällä alueella törmätään myös vaikeisiin psyykkisiin häiriöihin. Mitä massiivisempia traumatisoivat kokemukset ovat olleet, sitä raskaampiin puolustusmanöövereihin myös turvaudutaan.

Siirryn nyt esittelemään kliinistä materiaalia. Olen valinnut yhteensä neljä esimerkkiä, joiden kautta esityksen teema toivottavasti selkiintyy ja joiden avulla teoria ja käytäntö voivat lähentyä. Kolme esitettävistä tapauksista ovat sellaisia, joissa henkilö on ohjautunut tai hakeutunut psykoterapiaan erilaisten oireiden vuoksi. Neljäs pohjautuu kahteen tapaamiskertaan mutta olen valinnut hänet mukaan nimenomaan muistamisen problematiikan vuoksi.

Kliininen materiaali

Neiti A

Neiti A oli juuri täyttämässä 17 vuotta, kun hän ammatinvalintapsykologin kehotuksesta oli hakeutunut terveyskeskuspsykologin luo. Tämä ohjasi hänet sitten tarkempiin tutkimuksiin erikoissairaanhoitoon. Neiti A:n koulunkäynti oli takkuillut, ja hän oli korottamassa numeroitaan kymppiluokalla. Opiskelun hän koki raskaana mutta selvisi siitä jollain lailla. Ensimmäiselle vastaanottoajalle hän tuli yksin, joskin äidin kyyditsemänä. Päällisin puolin hän oli ikäisensä näköinen, tavalliseen nuorisotyyliin pukeutunut nuori nainen, joka istui tuolissa eleettömällä ja jähmeällä tavalla eikä juuri ottanut katsekontaktia. Neiti A:lla oli jo puoli vuotta jatkunut seurustelusuhde ja hänellä oli myös joitakin kavereita, joiden kanssa hän oli vapaa-aikana.

Terveyskeskuspsykologin luona hän oli antanut apean vaikutelman. Hän myös söi niukasti mutta nukkui runsaasti, noin 14 tuntia vuorokaudessa. Keskeinen syy erikoissairaanhoitoon lähettämiseen oli kuitenkin, että hän ei sanonut muistavansa mitään elämästään ennen 11. ikävuottaan. Ensimmäinen muisto oli, kun perheen koira oli tuolloin jouduttu antamaan pois pikkusiskon sairastuttua astmaan. Itseään, poikaystäväänsä tai äitiään neiti A ei osannut millään lailla kuvata. Myöskään elämäänsä tai oloaan hän ei osannut kuvata muutoin kuin sanalla ”tavallinen”. Mitään tulevaisuuden haaveita ei ollut eikä hän miettinyt tulevaisuutta. Mitään muuttamisen tarvetta hän ei kokenut elämässään olevan. Hänen elämänvirtansa tuntui olevan seisahtunut.

Neiti A:n isä oli kuollut syöpään, kun neiti A oli 8-vuotias. Isän valokuva oli kotona kirjahyllyssä mutta hän ei sanonut muistavansa tästä mitään, ei edes etunimeä. Koska hänen oli vaikea kuvata millään lailla menneisyyttään, sovimme, että toiselle ajalle tulisi mukaan äiti, joka oli läheinen neiti A:lle. Toisella vastaanottoajalla äiti sitten kertoikin neiti A:n ollessa läsnä tämän taustasta. Neiti A oli isänsä ensimmäinen lapsi ja tälle hyvin rakas, ”isän tyttö”. Isä oli matkatöissä viikot ja vietti viikonloput tiiviisti tyttärensä kanssa ja myös tämä hakeutui aina isän luo. Neiti A:n ollessa muutaman vuoden ikäinen vanhemmat erosivat mutta palasivat lasten vuoksi yhteen melko pian. Yhteenmuutosta ehti kulua noin kuukausi, kun isässä todettiin syöpä. Neiti A oli tuolloin 4-vuotias. Isä ei halunnut puhua sairaudesta eikä olisi halunnut myöskään lasten näkevän häntä huonossa kunnossa. Kului neljä vuotta ja isä kuoli neiti A:n ollessa siis 8-vuotias. Vain päivää aiemmin perhe oli käynyt katsomassa isää sairaalassa ja neiti A muisti myöhemmin, terapian jo alettua, ajatelleensa omalla flunssallaan aiheuttaneensa lopullisesti isän kuoleman. Perheen elämä meni sekaisin ja äiti alkoi juoda, hankki kyllä lapsille aina hoitajan, jos oli muualla juomassa. Jonkin ajan kuluttua tuttavaperhe kehotti äitiä hakemaan apua, minkä tämä tekikin. Äiti lopetti juomisen ja perhe hakeutui psykologille. Vaikka pikkusiskotkin oireilivat, suurin huoli jäi neiti A:sta, joka sulkeutui, ei puhunut asioista eikä sanonut niitä muistavansakaan. 10-vuotiaana hänellä oli suisidaalisia pyrkimyksiä ja jossain määrin niitä myös hakeutuessaan erikoissairaanhoidon piiriin. Äidin kertomusta neiti A kuunteli ilmeettömänä ja sanoi, ettei ollut kuullut aiemmin kerrotuista asioista. Seuraavalla kerralla hän kuitenkin kertoi olleensa edelliskerran jälkeen ahdistunut ja halusi päästä siitä tunteesta eroon.

Pian tämän jälkeen sovittiin psykoterapian alkamisesta. Terapia kesti 3,5 vuotta. Vähitellen neiti A alkoi lähestyä peitettyjä muistojaan tutustumalla kotona valokuviin, videofilmeihin

ja mm. muistelemalla lempipehmoleluaan, vaaleanpunaista nallea, jonka saamisesta hänellä ei aluksi ollut muistikuvaa. Hän rohkaistui kysymään asiaa äidiltään, joka kertoi isän ostaneen sen neiti A:lle perheen Korkeasaaren matkalla. Parin ensimmäisen terapiavuoden aikana lähestyvät isäinpäivät olivat hyvin ahdistavia. Vähitellen muistot alkoivat palata yhä enemmän ja ahdistuksen rinnalle alkoi nousta kaipausta, joskus vihaakin. Neiti A tilasi sairaalasta isänsä sairauskertomuksen, oli kiinnostunut kuulemaan tästä sukulaisilta ja vähitellen ahdistus isäinpäivän lähestymisestäkin hiipui. Kolmen vuoden terapian jälkeen hän oli aikeissa kysellä eräältä isänsä ystävältä tästä vielä lisää mutta päätyi siihen, ettei teekään sitä. Selitykseksi neiti A kertoi luoneensa nyt itse jo riittävän kuvan isästään eikä tarvinnut siihen enää muilta lisäyksiä. Terapian päättyessä neiti A koki mielialansa hyväksi, hän nukkui hyvin ja oli suorittamassa viimeistä vuotta ammatillisesta koulutuksestaan.

Neiti B

Neiti B oli 17-vuotias, lukiossa toista vuotta opiskeleva nuori nainen, kun hän ohjautui kouluterveydenhoitajan kautta erikoissairaanhoitoon masennuksen vuoksi. Hänen koulunkäyntinsä oli sujunut hyvin peruskoulussa, jossa päästötodistuksen keskiarvo oli yli yhdeksän. Vielä ensimmäisen lukiovuoden syksyllä koulu sujui hyvin mutta kevätkaudella koulunkäynti alkoi tuntua raskaalta, numerot laskivat ja hän kärsi tuolloin myös hankalista selkäkivuista muutaman kuukauden ajan. Mieliala oli alhainen, mikään ei tuntunut kiinnostavan. Hän nukkui paljon mutta oli väsynyt ja vastaanotolla usein hyvin itkuinen. Hetkittäin hänellä oli kuolemantoiveita mutta ei kuitenkaan itsemurhayrityksiä. Vanhemmat olivat hankkineet hänelle oman asunnon opiskelua varten. Asunnollaan hän saattoi kokea olonsa epätodelliseksi, olla disorientoitunut aikaan ja paikkaan, koetella seiniä varmistaakseen hereilläolonsa ja ajoittain koki myös tulevansa tarkkailluksi ulkopuolelta, vaikka verhot olisivat olleet kiinni tai hän saattoi kokea, että asunnossa oli joku. Hän sanoi sen muistuttavan samanlaista turvattomuuden tunnetta kuin oli ollut ala-asteen aikana, ja tunne tuntui selässäkin väristyksinä. Oireet vaikuttivat kuitenkin enemmän dissosiatiivisilta kuin psykoottisilta. Neiti B oli täysin ymmällään, mistä hänen hankala olonsa johtui.

Neiti B:n tila koheni melko pian ja alkukäyntien jälkeen sovittiin harvajaksoisemmista seurantaluonteisista käynneistä. Neiti B löysi itselleen myös poikaystävän, joka oli ensimmäinen vakava seurustelusuhde. Ensikäynnistä oli kulunut kymmenisen kuukautta, kun neiti B soitti hädissään ja toivoi kriisiaikaa yllättäen alkaneen voimakkaan ahdistuksen ja tuskaisuuden vuoksi. Vastaanotolle hän tuli hyvin ahdistuneena, tuskaisena ja itkuisena. Hän kuvasi olon alkaneen yllättäen ollessaan yksin asunnollaan ja mieleen oli hiipinyt epäilys, mahtaako hän rakastaa poikaystäväänsä. Tunnin alkuosan kaoottisesta ahdistuksestaan hän kuitenkin koostui lopputuntia kohti. Muutaman selvittelykäynnin jälkeen sovittiin psykoterapian aloittamisesta.

Psykoterapian alettua neiti B:n olo oli edelleen tuskainen ja ahdistunut ja hänellä oli myös erilaisia somaattisia vaivoja kuten hartiakipuja, korkeaa verenpainetta, nopeaa sydämen sykettä, rintakipuja ja alapään vaivoja. Näiden vaivojen vuoksi hän kävi myös somaattisissa tutkimuksissa. Seurustelusuhteessa ei ollut muuta pulmaa kuin epäilys, ettei rakastaisi riittävästi poikaystäväänsä. Neiti B ei tavoittanut mitään, millä voisi ymmärtää oloaan, kunnes pari kuukautta psykoterapian alkamisen jälkeen, erään tunnin lopulla, hän tavoitti mielestään lapsuuden muiston, josta saattoi kertoa vaivalloisesti ja lohduttomasti itkien. Ollessaan n. 4-5-vuotias neiti B leikki usein naapurustossa asuvan samanikäisen pojan kanssa. Ollessaan kerran leikkikaverinsa kanssa tämän kotona kaverin lähes parikymppinen isoveli pyysi lapsia pihamökkiin, jossa käytti neiti B:tä seksuaalisesti hyväksi. Sama tilanne toistui parikin kertaa, kunnes neiti B ei enää suostunut menemään kaverinsa kotiin. Hän oli yrittänyt estää tapahtunutta mutta pienen lapsen tavoin ei voinut löytää keinoja siihen. Ollessaan n. kymmenvuotias neiti B oli kertonut asiasta äidilleen, joka oli kuitenkin vähätellyt tapahtunutta ja sanonut siitä olevan jo niin kauankin, ettei asiaa kannattanut muistella. Neiti B koki jääneensä jälleen tapahtuneen kanssa aivan yksin ja unohti asian.

Neiti B koki kuin hänessä olisi ollut jokin ”valmistusvika”, joka auttamattomasti teki hänet huonoksi ja kelpaamattomaksi. Alkoi tuskallinen trauman työstäminen. Pala palalta epämääräiset affektit alkoivat saada symbolista muotoa. Aluksi terapiassakin käytimme asiasta vain epämääräistä nimitystä ”se”, kunnes vähitellen neiti B saattoi käyttää siitä spesifimpää nimitystä ja lopulta puhui jo hyväksikäytöstä, jonka ympärille sitten pikkuhiljaa alkoi kutoutua tarina. Dissosiatiivisia depersonalisaatio-oireita esiintyi edelleen aika ajoin erityisesti suhteessa poikaystävään. Poikaystävän hyvää tarkoittava halaus saattoi herättää ahdistavan epätodellisuuden tunteen, joka aikaa myöten saattoi muuttua täsmällisemmäksi muistikuvaksi lapsuuden traumasta. Joskus muisto sai voimakkaan vihan muodon. Neiti B mietti, miten löytää tavan tulla toimeen niin syvän loukkauksen kanssa, jota ei koskaan voi antaa anteeksi mutta silti sen kanssa joutuisi elämään.

Herra C

Herra C oli 30-vuotias, naimisissa, akateemisesti kouluttautunut mies hakeutuessaan terapiaan yllättäen alkaneiden ahdistus- ja jännittämisoireiden vuoksi. Hänen äitinsä oli kuollut pitkällisen sairauden jälkeen herra C:n ollessa 5-vuotias. Hänellä oli joitakin muistoja äidistään, pääosin sairauden ajalta sekä äidin hautajaisista. Herra C muisteli mm. hymyilleensä serkulleen äidin siunaustilaisuudessa, mikä jälkikäteen herätti hänessä syyllisyyden tunteita. Kotona äidistä puhuttiin ja hänen haudallaan käytiin säännöllisesti. Jollain lailla herra C:llä oli kuitenkin olo, että hänen elämänsä olisi alkanut vasta viisivuotiaana. Elämä sitä ennen kuului johonkin toiseen maailmaan, ikään kuin ajan jatkumo olisi katkennut tuossa vaiheessa.

Herra C:n elämä oli kulkenut päällisin puolin hyvin, ilman haittaavia psyykkisiä oireita läpi lapsuuden, nuoruuden ja varhaisaikuisuuden, kunnes hän siis oireiden ilmaannuttua hakeutui terapiaan. Sittemmin terapian aikana herra C muisti kyllä, miten hän opiskeluaikanaan oli lähdössä kesätöihin suureen kaupunkiin ja miten outo ahdistuksen tunne oli hetkeksi vaivannut häntä lähtöasemalla. Vasta myöhemmin terapian aikana hän yhdisti mielessään, että kesätyöpaikkakunta oli sama, jossa hänen äitinsä oli ollut viimeisenä elinvuotenaan hoidossa ja herra C oli muutaman viikon ajan samalla paikkakunnalla sukulaisperheessä, jotta saattoi käydä sairaalassa tapaamassa äitiään. Ahdistuksen tunne oli tuolloin kuitenkin ohimenevä.

Tuon hetken jälkeen kesti vielä useita vuosia, kunnes herra C työnsä puolesta oli tilaisuudessa, johon saapui edustajia eräästä sairaalasta. Tilaisuuden alkaessa herra C koki olonsa yhtäkkiä hyvin ahdistuneeksi. Tällä kerralla ahdistus ei mennytkään ohitse, vaan alkoi vaivata pitempään niin, että hän lopulta päätti hakeutua psykoterapiaan. Ensimmäinen terapeutti, johon herra C otti puhelimitse yhteyttä, arvioi äkillisesti alkaneen ahdistuksen kriisiksi eikä voinut tarjota hoitoa. Lopulta psykoterapia pääsi kuitenkin alkamaan.

Psykoterapian kulmakiveksi muodostui äidin kuoleman aiheuttaman menetyksen käsittely. Vähä vähältä herra C saattoi lähestyä menetystään enemmän myös tunnekokemuksena. Herra C oli dissosioinut äitinsä kuolemaan liittyneet tunnekokemukset sen rationaalisesta kohtaamisesta ja tilanne oli johtanut siihen, että ajan jatkuvuuden tunne oli katkennut, vaikka hän sen rationaalisesti ymmärsikin. Neljännesvuosisadan ajan herra C oli tullut toimeen defensseillään mutta lopulta turvasysteemi oli arvaamatta pettänyt viattoman tuntuisessa tilaisuudessa ja johti ahdistusoireen muodostumiseen. Psykoterapian päättyessä herra C:n oireet olivat huomattavasti lientyneet ja hänen kokemustaan oman elämänsä jatkuvuudesta ei enää häirinnyt 5-vuotiaana tapahtunut ”ajan katkeaminen”, vaan aika ennen ja jälkeen äidin kuoleman oli hitsautunut samaksi, yhden ihmiselämän jatkumoksi.

Rouva D

Jokin aika sitten minulla oli mahdollisuus haastatella rouva D:tä. Hän oli tapaamisemme aikaan 67-vuotias, henkisesti virkeä rouva, joka oli jäänyt jo eläkkeelle liike-elämän palveluksesta ansioituneen työuran jälkeen. Hän kertoi seuraavanlaisen tarinan.

Rouva D oli lähtöisin syrjäisiltä seuduilta. Hänen isänsä oli paljon poissa kotoa metsäsavotoissa äidin hoitaessa kotona lapsia. Rouva D:n omalla äidillä oli ollut ankara lapsuus, ja hän oli joutunut hoitamaan pieniä sisarpuoliaan oman äidin kuoltua ja äitipuolen tultua taloon. Rouva D oli perheensä neljäs lapsi. Kaksi ensimmäistä olivat tyttöjä ja kolmas oli poika. Rouva D:n jälkeen perheeseen syntyi vielä kolme poikaa. Lisäksi äidillä oli ollut kuusi keskenmenoa, osa itse aiheutettuja.

Lapsena rouva D oli sairastellut paljon, enemmän kuin sisaruksensa. Hän oli kastellut 8 –9 ikävuoteen asti. Sisarukset kutsuivat häntä ”itkupilliksi”, koska hän itki niin paljon ilman näkyvää syytä. Sisarusten kertoman mukaan runsas itkeminen oli alkanut vasta muutaman vuoden iässä, aivan pikkulapsi-iässä sitä ei ollut esiintynyt samassa määrin. Koko elämänsä ajan rouva D

muisti nähneensä painajaista, jossa oli liukastumaisillaan jäisen kaivonympäryksen kohdalta alas kaivoon. Koko elämänsä ajan hän kuvasi itsellään olleen paljon erilaisia pelkoja, mm. veden pelko eikä hän ollut uskaltanut esim. laittaa päätään veden alle. Hän koki myös koko kehonsa olleen jonkinlaisessa jännittyneessä tilassa. Hänen elämänsä kolme tärkeintä, pitkäaikaista miessuhdetta olivat kaikki miehiin, jotka olivat menettäneet äitinsä hyvin pieninä.

Ollessaan n. 60-vuotias rouva D oli ystävättärensä luona, joka oli rouva D:n tapaan kiinnostunut erilaisista rentoutusmenetelmistä. He olivat kuunnelleet rauhallisessa miljöössä kynttilänvalossa meditatiivista musiikkia. Rentoutuneessa tilassa rouva D oli äkkiä alkanut voimakkaasti ahdistua mieleen tulvineiden, aluksi epämääräisten mielikuvien myötä. Hän oli pelästynyt ja lopettanut rentouttamistilanteen sillä erää. Rouva D:n kiinnostus kokemustaan kohtaan jäi kuitenkin elämään, ja hän palasi siihen uudelleen vastaavissa oloissa. Lopulta mielikuva tarkentui muistoon, jossa rouva D oli noin kolmen vuoden ikäinen osaten jo puhua kohtalaisen hyvin. Rouva D:n äidillä oli tapana hakea läheisen suon hetteestä talousvetensä talon oman kaivon ollessa tyhjänä. Muistossaan rouva D istui vesikelkan kyydissä äidin työntäessä kelkkaa ja saavia hieman jo hämärtyvässä talvi-illassa. He saapuivat suon hetteelle, josta vesi oli tarkoitus nostaa saaviin. Rouva D kuvasi, miten hänen äitinsä oli kehottanut häntä astumaan hetteeseen, mistä tämä oli kieltäytynyt sanomalla, että se pelottaa. Äiti oli sitten pitkällä kepillä työntänyt hänet hetteeseen ja hän kuvasi muistaneensa, miten löysästi sidotun lakin alla hiukset nousivat pystyyn hänen vajotessaan kylmään veteen. Jollain tavalla, ehkä takin sisään jääneen ilman tai hetteen pohjavirtauksien avulla, hän kuitenkin nousi pintaan. Siinä vaiheessa äiti oli tarttunut häneen kiinni ja nostanut ylös hetteestä, ennen kuin hän olisi sujahtanut hetettä ympäröivän jään alle. Perheen isä oli tapahtumahetkellä savotassa eikä koskaan saanut tietää asiasta mitään. Muiston tavoittamisen jälkeen rouva D koki jonkin jännittyneisyyden kehostaan lauenneen siinä määrin, että joku ystäväkin oli huomannut muutoksen hänen fyysisessä olemuksessaan. Kerrottuaan muistonsa rouva D tunsi suurta helpotusta koettuaan, että kerrankin joku uskoi häntä.

Nelisen kuukautta myöhemmin minulla oli tilaisuus tavata rouva D uudelleen. Hänkin oli etukäteen tietoinen tapaamisestamme. Hän kertoi nähneensä tapaamistamme edeltävänä yönä painajaisunen. Unessa hän oli ollut hyvin ahdistunut ja pelännyt hukkuvansa. Unessaan hän oli ollut nousevien vesipatsaiden keskellä eikä ollut saada ilmaa. Hän oli herännyt unesta kovaääniseen, ahdistuneeseen parkaisuunsa. Parkaisu oli herättänyt hänen miehensäkin, joka oli huolestuneena kysynyt, mikä on hätänä. Rouva D ei muistanut koskaan aikaisemmin nähneensä samanlaista, samalla tavalla ahdistavaa unta ja mietti, olisiko hän nyt vapaa traumastaan.

Unohdus

Miten voimme ymmärtää tätä kliinistä materiaalia? Tässä yhteydessä on mahdollista nostaa esille vain joitakin näkökulmia. Voidakseen hyvin ihmisen pitää jatkuvasti saada tietoa paitsi ympäristöstään myös itsestään. Tämä pätee sekä somaattiseen puoleen, kuten mm. Antonio Damasio (2001) on korostanut, että psyykkiseen puoleen, mitä mm. Pentti Ikonen (2004) on tuonut esille. Ihmisen eri osien välillä tulisi toimia mahdollisimman esteetön tiedonkulku, jotta ihminen kokonaisuudessaan voisi toimia mahdollisimman adekvaatisti. Tiedämme kuitenkin, että tämä on ihannetila, joka tuskin koskaan voi täysin realisoitua.

Unohdus on yksi mekanismi, joka häiritsee tätä täydellistä informaation kulkua psyyken eri osien välillä. Koska se ihannetilan saavuttamisen kannalta näyttäisi olevan dysfunktionaalista, sillä täytyy olla myös muita tehtäviä. Jos huomioimme unohduksen kognitiivisen puolen ohella myös sen affektiivisen luonteen, törmäämme unohduksen psyykeä suojaavaan merkitykseen. Korostettakoon, että käytän tässä esityksessä termiä ”unohdus” melko väljästi viittaamaan tiedostetun tiedonkulun häiriintymiseen. Kun taas puhumme muistamisesta, tarkoitamme oikeastaan samaa ilmiötä, mutta kolikon kääntöpuolta.

Kuten aiemmin todettiin, traumakokemus viittaa sietämättömään psyykkiseen stressiin, jolta ihminen pyrkii suojautumaan käytettävissä olevin keinoin, vaikka se johtaisi oireenmuodostuksen kautta toisenlaiseen mutta siedettävämpään kärsimykseen. Yllä esittämissäni tapauskuvauksissa kukin henkilö on joutunut lapsuusvuosinaan kokemaan jotakin sellaista, mitä he eivät ole voineet käsitellä mielessään "normaalein" keinoin, vaan vapaa tiedonkulku eri osien välillä on häiriintynyt. Neiti A muisti, että hän oli unohtanut. Neiti B oli unohtanut, että hän muisti. Herra C oli kuvitellut, että affektin erottaminen kognitiosta voisi tuoda mielenrauhan. Rouva D oli ajatellut, että traumaattisen tapahtuman psyykkinen torjunta voisi tehdä sen tekemättömäksi. Aika on kuitenkin kuin Mefistofeles, joka tekee Faustille houkuttelevan tarjouksen tulevasta hyvästä mutta eräänä päivänä tulee keräämään maksun tarjoamastaan palvelusta. Niinpä erilaiset suojautumismekanismit traumaattisten kokemusten yhteydessä tarjoavat vain suhteellisen turvan, jonka rakosista piilotettu sietämätön kuitenkin tihkuu tavalla tai toisella ja tulee häiritsemään elämää.

Nykyään lähes muoti-ilmaisuksi on tullut dissosiaatio. On suorastaan vaikea törmätä traumaa käsitteleviin esityksiin, jossa dissosiaatiota ei mainittaisi. Vaikka termi sinänsä ei ole uusi, se on selvästi kokenut renessanssin viime vuosina. Laplanche & Pontalis (1973) eivät kuitenkaan perusteellisessa teoksessaan The Language of Psycho-Analysis mainitse käsitettä lainkaan. Sen sijaan Rycroft (1985) kirjasessaan A Critical Dictionary of Psychoanalysis sen mainitsee. Käsite on ulottunut jo diagnostiseen kieleenkin, mm. sivupersoonahäiriön muuntumiseen dissosiatiiviseksi identiteettihäiriöksi. Käsitteen laajan käytön myötä on tullut vastaan myös se, että käsitettä eri yhteyksissä saatetaan käyttää hieman eri merkityksissä, suppeammin tai väljemmin. Koska tässä esityksessä pyrin kuvaamaan enemmän ilmiöitä kuin käsitteitä ja käsitteet toimivat vain ymmärtämisen apuvälineinä, en sitoudu mihinkään tarkkaan määritelmään.

Hieman samanlaisen pulman edessä olemme, kun käytämme torjunnan käsitettä. Sitä voidaan käyttää laajemmassa tai suppeammassa merkityksessä. Laajemmassa merkityksessä sillä voidaan tarkoittaa yleisesti niitä erilaisia mekanismeja, joilla tietoisuudesta poistetaan ahdistavaksi tai epämieluisaksi koettua materiaalia, psyykkisiä ristiriitoja tms. Tässä mielessä dissosiaatiokin olisi vain torjunnan alalaji. Spesifimmässä merkityksessä torjunta tarkoittaa sitä suhteellisen kehittynyttä psyykkistä defenssimekanismia, joka esim. neuroottisessa problematiikassa tulee vastaan. Hieman yksinkertaistaen voitaisiin ehkä kuvata, että torjunta toimii vertikaalisella akselilla upottaen topografisessa mielessä muiston tiedostamattomaan, kun taas dissosiaatio toimii enemmän horisontaalisella akselilla katkaisten siten psyyken sisäisiä viestintäyhteyksiä.

Mielen toiminnan ymmärtämisen kannalta tällaisilla visualisoivilla kuvaustavoilla on kuitenkin puutteensa, jotka saattavat ohjata ajattelua harhapoluille. Ne saatetaan ymmärtää liian konkreettisesti. Emme voi löytää kaksi- tai kolmiulotteisesta avaruudesta mittoja määrittelemään psyykeä. Dissosiaation osalta toisenlaista lähestymistapaa on kuvannut mm. ruotsalainen psykoanalyytikko Iréne Matthis (2007), joka yhdistää perinteisempään psykoanalyyttiseen ajatteluun nykyistä aivotutkimusta ja myös psyyken ja sooman vuorovaikutusta. Hänen ajatuksensa on, että dissosiaatiossa tapahtuu siirtymä kognitiivisista, tiedostetuista reaktioista affektiivis-somaattisiin reaktioihin, jotka psyykkisesti kuuluvat tiedostamattomaan. Psyykkinen ahdistus saa tällöin ruumiillisen häiriön muodon. Ja käänteisesti: dissosiaation purkautuessa affektin työstämisen tarkoituksena on muuttaa piilotajuisten affektien ruumiilliset kaoottiset ilmaukset subjektiivisiksi tietoisiksi tunteiksi. Voisimme käyttää tässä myös symbolisaatio-termiä.

Esittämieni tapausten kohdalla yksinkertaistettu lähtökohta voisi olla, että neiti A:n kyvyttömyyttä muistaa lapsuudestaan mitään ennen 11:ta ikävuottaan voi pitää dissosiatiivisena muistinmenetyksenä. Samoin herra C:n kokema katkennut aika edustaa klassista dissosiaatiota, jossa emotionaalinen aines on irrotettu tapahtumasta eli äidin sairastamisesta ja kuolemasta. Neiti B:n kohdalla terapian myötä mieleen muistunut lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö kuten myös rouva D:n muistuma unohdetusta oman äidin suorittamasta hukuttamisyrityksestä voisivat olla enemmän torjunnan ilmauksia. Tämä kuvaus on luonnollisesti yksinkertaistava, ehkä turhan mekaaninenkin ja kaikissa tapauksissa on nähtävissä myös usean eri suojautumismekanismin yhteistyötä, esimerkkinä neiti B:n selkeästi dissosiatiiviset derealisaatio- ja depersonalisaatiokokemukset.

Kun Freud Seksuaaliteoriassaan vuonna 1905 puhuu lapsuuden amnesiasta, hän ei tarkoita vain kognitiivisen muistisysteemin kyvyttömyyttä tavoittaa lapsuuden kokemuksia vaan myös niitä, erityisesti sukupuolisuuteen liittyviä ilmiöitä, joita lapsen pitää torjua tietoisesta mielestään. Tätä Freud piti myös eräänä perusteena sille, että lapsuuden seksuaalisuutta yleisesti ei ollut osattu tarkastella aiemmin. Lapsuuden amnesian sukulaisuutta hysteeriselle amnesialle Freud piti myös ilmeisenä (Freud 1971). Ja kun puhumme hysteriasta, puhumme nykyään oikeastaan dissosiatiivisista häiriöistä.

Kuten tiedetään, ihmisellä on käytettävissään erilaisia muistijärjestelmiä (Hämäläinen ym. 2006). Ne ovat jäsennettävissä ensinnäkin ajallisen kestonsa perusteella sensoriseen muistiin, työmuistiin ja pitkäkestoiseen muistiin. Muisti voidaan toisesta näkökulmasta jäsentää myös deklaratiiviseen ja ei-deklaratiiviseen muistiin. Ei-deklaratiivisen muistin voidaan katsoa olevan pitkälti sama kuin proseduraalinen muisti, josta joskus käytetään myös ilmausta taitomuisti tai ruumiinmuisti. Deklaratiivinen muisti jakautuu taas semanttiseen muistiin ja episodiseen muistiin. Semanttinen muisti sisältää mm. erilaisia yleisiä faktoja (”Helsinki on Suomen pääkaupunki”). Episodiseen muistiin kuuluvat omaelämänkerralliset kokemukset ja se on siis tämän esityksen kannalta keskeisin. Voidaan myös ajatella ero eksplisiittiseen, muistettavaan muistiin sekä implisiittiseen muistiin, joista jälkimmäiseen kuuluisivat varhainen proseduraalinen muisti sekä torjuttu, potentiaalisesti deklaratiivinen muisti. Nykyinen muistitutkimus katsoo lapsen deklaratiivisen muistin toimivan noin kolmannesta ikävuodesta alkaen. Kun Freud ulotti lapsuuden amnesian yläikärajan lähes seitsemänteen ikävuoteen, voidaan ajatella lapsuuden muistamisen ”harmaaseen alueeseen” jäävän usean vuoden ajanjakso.

Muistaminen

Muistamisen suhteen edessämme on ainakin kaksi kysymystä. Ensimmäinen kysymys koskee sitä, mitä ylipäätään voimme muistaa lapsuudestamme. Toinen kysymys liittyy siihen, miten pitkälle voimme luottaa siihen, että muistamamme on totta. Asian problematisoimiseksi siteeraan aluksi lyhyesti paria anekdoottia sekä paria muistamiseen liittyvää tutkimusta.

Alfred Adler muisti selvästi lapsuuden aikaisen pelkonsa, kun hän koulumatkallaan joutui kulkemaan hautausmaan ohitse. Kukaan hänen koulutovereistaan ei kokenut lainkaan samanlaista pelkoa. Karaistakseen itseään pelkonsa suhteen hän pakotti itsensä juoksemaan hautojen yli, kunnes hän oli voittanut pelkonsa. Ollessaan 35 vuoden ikäinen hän palasi kotikaupunkiinsa ja meni katsomaan hautausmaata. Mutta hautausmaata ei ollut eikä siellä sellaista ollut koskaan ollutkaan (Sandler & Fonagy 1997).

Muistitutkimuksia tehnyt psykologi Ulrich Neisser kertoi useiden vuosien ajan vakuuttavaa tarinaansa, kuinka hän täsmälleen muisti, mitä oli tekemässä, kun japanilaiset pommittivat Pearl Harboria 7. joulukuuta 1941. Hän oli intohimoinen baseball-fani ja muisti kuunnelleensa baseball-ottelua radiosta. Joitakin vuosia myöhemmin hän tajusi, ettei joulukuussa koskaan pelattukaan baseballia (Sandler & Fonagy 1997).

Tunnettu muistitutkija on myös Elizabeth Loftus. Eräässä tutkimuksessa hän tutkijatoverinsa kanssa esitti koehenkilöille näiden lapsuudesta neljä tarinaa, joista yksi oli täysin fiktiivinen mutta tätä tutkittavat eivät tienneet. Kaikissa keksityissä tarinoissa oli samanlainen traumaattinen sisältö, jossa koehenkilön kerrottiin lapsena eksyneen tavallista pidemmäksi aikaan tavarataloon tai kauppakeskukseen, ja hän itki, mutta lopulta iäkäs naishenkilö auttoi hänet takaisin perheensä luo.

Koehenkilöiden tehtävänä oli kirjoittaa muistikuvia, joita tarinat heissä herättivät. Jos he eivät muistaneet, heidän tuli mainita myös se. Aluksi koehenkilöt kirjoittivat kotonaan muistikuviaan ja sitten heitä haastateltiin parin viikon välein kaksi kertaa. Neljännes tutkittavista kertoi muistavansa fiktiivisen tarinan ja lisäsi siihen jopa tarkkoja yksityiskohtia, ja heidän arvionsa valheellisten muistojen oikeellisuudesta kasvoi ajan myötä. Tutkijat havaitsivat myös, etteivät jotkut halua luopua valemuistoistaan senkään jälkeen, kun heille on kerrottu niiden valheellisuudesta (Loftus & Pickrell 1995).

Toisena muistitutkimusviitteenä kuvaan Theodore Gaensbauerin tutkimusta, josta Veronica Mächtlinger (2008) raportoi jokin aika sitten Suomessa käydessään. Esimerkki on vuoden ikäisestä lapsesta, joka oli paikalla, kun kirjepommi räjähti surmaten lapsen äidin ja haavoittaen tämän ystävätärtä. Neljän ja puolen vuoden ikäisenä lapselle tarjottiin mahdollisuutta palata asiaan ja ensimmäisen istunnon aikana lapsi sanoi äitinsä kuolleen. Kun tutkija kysyi, miten se tapahtui, lapsi heittäytyi lattialle alkaen esittää tuskissaan sätkivää hahmoa. Myöhemmin tutkija esitti lapselle räjähdystä edeltävän kaltaisen asetelman ja antoi lapselle nukkeja. Aluksi lapsi leikki hoivatilannetta äiti- ja vauvanuken välillä mutta sitten yllättäen heitti nukkeja ja huonekaluja rajusti ympäriinsä asettaen lopulta vauvanuken seisomaan jonkin matkan päähän äitinukesta. Räjähdyksen silminnäkijät olivat todenneet lapsen seisovan lähellä äitinsä ruumista sitä tuijottaen. Viisi ja puoli-vuotiaana lapsi oli adoptiovanhemmilleen kertonut sanallisesti yksityiskohtia, joita adoptiovanhemmat eivät tienneet mutta joiden todenperäisyyden poliisi vahvisti. Tutkijoiden tulkinta oli, että preverbaalisen kehityskauden aikana traumatisoituneet lapset, paitsi säilövät muistonsa käytettävissä olevien aistijärjestelmien kautta, voivat myös kuvata niitä verbaalisesti kielen kehittymisen jälkeen. Näin eksplisiittisellä muistijärjestelmällä olisi sisäänpääsymahdollisuus implisiittiseen muistiin (Mächtlinger 2008).

Tulkinta on erityisen mielenkiintoinen näin varhaisen kokemuksen yhteydessä. Useinhan psykoterapiassa ajattelemme, että varhaiset preverbaaliset kokemukset ovat tavoitettavissa terapeutillekin esimerkiksi erilaisten acting out-ilmiöiden ymmärtämisen tai vastatransferenssiin liittyvien kokemustilojen kautta, ei niinkään sanojen muodossa. Toinen asia on sitten, missä määrin psykoterapian aikana kehittyvä symbolisaatio ja siihen kytkeytyvä rekonstruointi terapiaprosessin aikana löytävät myös sanallisen ilmaisun muodon. Siihen palaan vielä hieman myöhemmin. Gaensbauerin tutkimus on mielestäni kuitenkin hyvä esimerkki muistitutkimuksenkin todentamasta seikasta, että emotionaalisella aineksella on suuri merkitys sekä muistijäljen syntymiseen että sen palauttamiseen ja tässä mielessä kytkentä psykoterapian maailmaan on ilmeinen.

Yllä olevat esimerkit riittänevät kuvaamaan, miten monimuotoisista ilmiöistä muistamisen yhteydessä on kyse. Nykykäsityksen mukaan muistaminen ei ole niinkään sitä, että tavoitamme jonkin itseemme varastoidun muistikuvan jostakin aivojemme osan muistivarastosta. Sen sijaan muistaessamme joudumme aina uudelleen luomaan ja aktivoimaan niitä muistiratoja, jotka muodostuivat muiston syntyessä.

Jos palaamme kliiniseen materiaaliin, voimme nähdä kaikkien neljän esimerkin kohdalla muistamista eri tavoin, jo siinäkin vaiheessa, kun unohdus näytti suojaavan heitä traumaattisen kokemuksen muistolta. Voimme ajatella, että neiti A oli yrittänyt torjua isänsä kuolemaan liittyvän sietämättömältä tuntuvan menetyksen eräänlaisella kivettymisellä, joka näkyi hänen fyysisessäkin olemuksessaan hitautena ja jähmeytenä. Hänen kohdallaan traumalta suojautuminen oli saanut selkeän, päällepäinkin havaittavan depression muodon, johon oli liittynyt myös suisidaalisia yllykkeitä, halu karata jonnekin ja tappaa itsensä. Tätä voisi ajatella, ei ainoastaan pakona elämisen sietämättömyydestä, vaan myös acting out -tyyppisenä kaipauksena ja pyrkimyksenä mennä isän luo, siis myös eräänlaisena muistamisena. Yhden muistijärjestelmän unohdus olisikin toisen muistijärjestelmän muistamista. Vasta, kun sanojen käytön ja symbolisaation löytymisen kautta hän alkoi enemmän tavoittaa suruaan ja kaipaustaan verbaalisesti, väheni toiminnallisenkin oirekäyttäytymisen tarve, olemus vapautui ja kuva isästä alkoi saada sanallista hahmoa.

Neiti B kantoi lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön kokemustaan myös masennuksen ja ahdistuksen, mahdollisesti myös somaattisten vaivojensa muodossa. Kuukautistensa alettua 12-vuotiaana hän oli lähdössä nuoruusiän kehityksessä eteenpäin ja hänellä oli kapinavaihe suhteessa äitiinsä mutta tämä vaihe sammui eikä johtanut sillä hetkellä nuoruusiän kehitystehtävien suotuisaan etenemiseen. Neiti B palasi riippuvuuteen äitinsä suhteen. Muutaman vuoden kuluttua tilanne sai sitten selkeämmin depressiivisen ilmaisunsa, joka johti hänet psykoterapiaan. Neiti A:n tavoin trauman muisto oli unohtunut psyykkisen oireilun taakse, joka kuitenkin muistutti käsittelemättömästä ongelmasta. Psykoterapian alettua säännöllisemmin neiti B:llä oli mahdollisuus kohdata jälleen traumansa, jonka sitten eräällä tunnilla tavoittikin mielestään. Vasta kun traumaattinen menneisyys oli riittävästi työstetty ja se oli riittävästi integroitunut neiti B:n elämäntarinaan, saattoi hän jatkaa myös irrottautumistaan vanhemmistaan ja palata myös ikätovereidensa pariin.

Herra C:n tilanne poikkesi neitien A ja B tilanteesta sikäli, että hän oli selvinnyt lapsuudesta ja nuoruudesta ainakin päällisin puolin ilman näkyvämpää psyykkistä oireilua, suoriutunut opinnoistaankin vielä hyvin ja törmännyt häiritsevällä tavalla traumaansa vasta aikuisiällä. Emme tarkkaan voi tietää, mitä kaikkea ”pohjatyötä” hänen mielessään oli tapahtunut, mutta sen laukaisevana tekijänä näytti olevan assosiatiivinen mielen kytkentä sairaalamaailmaan ja sitä kautta äidin sairastamiseen.

Herra C:n tapauksen yhteydessä haluan tuoda esiin erään muistamisen muodon, Freudin esittelemän ”Nachträglichkeit”-ilmiön. Vaikka Freud ei koskaan tarkkaan määritellyt käsitettään, se on kuitenkin melko keskeinen varsinkin traumapsykologian yhteydessä. Käsitteellä viittaan prosessiin, jossa jonkin myöhemmän tapahtuman tai kehitysvaiheen kautta saadaan kosketusta joskus aiemmin syntyneeseen mutta piilotettuun traumaan. Jos muistatte herra C:n tapausta, hänen ensimmäinen yhteydenottonsa oli ymmärretty avun hakemiseksi kriisiin. Näinhän äkillisesti alkanut oireilu voidaankin nähdä. Kuitenkin sekä diagnostisesti että hoidon kannalta on eri asia, onko kyse kriisistä vai ”Nachträglichkeitista”. Kriisi voi hoitua melko lyhyellä interventiolla mutta unohdetun trauman työstäminen vaatii todennäköisesti pitkäaikaisempaa työskentelyä, kuten herra C:n kohdalla sitten osoittautuikin. ”Nachträglichkeit” voidaan siis ymmärtää myös tapana muistaa. Mitä silloin muistetaan? Tässä yhteydessä viitataan usein Freudin artikkeliin ”Das Unheimliche”. Kun Freud artikkelissaan tutki ”unheimlich”-sanan erilaisia merkityksiä, hän nosti erityisesti esiin von Schellingin tulkinnan, jonka mukaan ”unheimlich” on jotakin, minkä piti pysyä salassa, kätkettynä ja mikä on tullut ilmi. Termin käytössä siihen liittyy myös merkitys ”kammottava” (Freud 2005). ”Nachträglichkeit” nostaa siis traumatisoituneen ihmisen mieleen jotakin tuttua mutta kammottavaa, jonka hän on yrittänyt piilottaa, koska sen kohtaaminen olisi ollut sietämätöntä.

Samasta kokemusmaailmasta on Winnicott kirjoittanut artikkelin ”Fear of Breakdown”. Romahduksella Winnicott ymmärtää tässä yhteydessä defenssiorganisaation epäonnistumista, mistä seurauksena on uhka koko minuuden (egon) eheyden kokemiselle. Defenssiorganisaatio taas on suojannut minuutta sellaiselta primitiiviseltä hädältä, joka on ollut niin sietämätön. että se on työnnetty tiedostamattomaan. Kyseessä ei ole varsinaisesti ”psykodynaamisesti torjuttu” tiedostamaton eikä myöskään lähellä neurofysiologiaa olevan tiedostamaton (Winnicott 1974). Kyseessä on varhaiseen eriytymisvaiheeseen (mm. Mahler ym. 1973, Tähkä 1996)) ajoittuva, psykologisesti vasta syntymässä olevan erillisen subjektin kokemusmaailma, jossa tarkemmat psyykkiset representaatiot eivät vielä pysty antamaan täsmällisempää muotoa epämääräisille kauhun kokemuksille. Keskeistä tämän hädän kokemisen uhalle on se, että potilaat pelkäävät jonkin sellaisen kauhun toistumista, jonka ovat jo kokeneet mutta eivät voi sitä aktiivisesti muistaa. Tässä voi huomata läheisen yhteyden Freudin ”unheimlich”-käsitteeseen. Usein kuulee sanottavan, että ihminen toistaa traumaansa. Itse näkisin ilmiön kuitenkin niin, että ihminen ei varsinaisesti pyri toistamaan traumaansa, vaan hän pelkää sen toistuvan ja siksi alituiseen varautuu sen realisoitumisen mahdollisuuteen.

Myös rouva D näytti tulleen toimeen traumaattisen kokemuksensa kanssa läpi aikuisiän pärjäämällä työelämässä. Lapsuuden tavanomaista pidempään jatkunut kastelu, itkuherkkyys ja sairastelut sekä aikuisiän erilaiset pelot antavat jälkikäteen ajatellen viitteitä, että trauma ei ollut kokonaan unohtunut, mutta muistaminen oli saanut peitetyn muodon kuudeksikymmeneksi vuodeksi. Ihmisen mielentilat riippuvat monista eri tekijöistä ja musiikki on eräs keino vaikuttaa niihin. Musiikki voi muuttua mielikuviksi ja mielikuvat muistikuviksi. Näin kävi rouva D:lle. Lapsuuden hukuttamisyritys muistui hänen mieleensä oloissa, joissa hän oli rentoutuneessa tilassa kuunnellen meditatiivista musiikkia. Voimme yrittää ymmärtää hänen mielentilaansa esimerkiksi Pentti Ikosen ja Eero Rechardtin Thanatos-tulkinnan näkökulmasta. Heidän mukaansa Thanatoksen keskeinen pyrkimys on kaiken mieltä häiritsevän vähentäminen ja viime kädessä poistaminen, ts. se on ”jatkuvaa pyrkimystä helpotukseen ja elämykselliseen rauhaan muodossa tai toisessa ja tavalla tai toisella” (Ikonen & Rechardt 1994, 43). Rauhoittuminen mietiskelemään on yksi mieltä häiritsevän aineksen poistamisen keino ja mahdollisuus tavoittaa rauha ilman tuhoavuutta. Paradoksaalisesti rouva D:n kohdalla tosin häiritsevän poistuminen johti uudenlaisen häiritsevän kohtaamiseen, mikä kuvaa myös ihmisen mielen kerroksellisuutta. Rouva D:n kohdalla voidaan ajatella Thanatos-pyrkimyksen johtaneen defensiivisyyden vähenemiseen, mielen vapaampaan kulkuun ja sitä kautta traumaattisen muiston kohtaamiseen.

Kun mietimme kliinistä aineistoa, huomaamme, miten eri tavoin muistaminen voi tapahtua ja myös, miten kerroksellista muistaminen voi olla. Kaikki se, mikä on mielessämme vaikkakin piilotettuna, jättää jonkinlaisen jäljen. Kyse onkin siitä, miten ymmärrämme sitä tietoa, mikä silmiemme edessä on. Elias Canetti on siteerannut sveitsiläistä historioitsijaa Jacob Burckhardtia, joka on sanonut: ”Esimerkiksi Thukydideellä saattaa olla jokin ensiarvoisen tärkeä tosiasia, jonka joku huomaa vasta vuosisadan kuluttua” (Canetti 1990, 10). Samoin kliinisessä työssäkin on usein vihjeitä tarjolla mutta niiden ymmärtäminen voi viedä aikaa. Neiti A:n muistaminen tapahtui, kun hän lähti tietoisesti tavoittelemaan psykoterapian keinoin mielestään sitä, mitä ei vielä nähnyt. Neiti B:n muisto palasi yllättäen psykoterapiaprosessin aikana ilman, että hän olisi voinut sitä ennustaa. Herra C:n kohdalla assosiatiivisesta linkistä alkoi prosessi kohti muistamista, vaikka hänkään ei alussa nähnyt, mitä oli etsimässä. Rouva D:n kohdalla nähdään, miten mielen rauhoittuminen auttaa sitä vapaammin liikkumaan, jolloin mielen kaikuluotaimeen voi tarttua ääniä hyvinkin kaukaa.

Eheytyminen

Olen yrittänyt edellä kuvata tapausesimerkein matkaa, jonka ihminen voi kulkea traumatisoitumisesta unohdukseen ja unohduksesta muistamiseen. Kuten esimerkeissäkin kävi ilmi, muistaminen ei vielä riitä trauman työstämiseksi, se pikemminkin voi lisätä ahdistusta. Psykoterapeuttisesti yhtä tärkeä kuin muistaminen on myös eheytyminen. Mitä eheytymisessä tapahtuu ja millä tavoin psykoterapia voi olla sitä edistämässä? Artikkelinsa ”Fear of breakdown” johdannossa Winnicott toteaa, että jos hänen teoriansa on tosi, siitä ovat maailman runoilijat kirjoittaneet jo aikoja sitten. Niinpä itse aloitan eheytymistarkastelun siteeraamalla erästä Dostojevskin varhaiskauden romaania, joka tosin jäi hieman keskeneräiseksi hänen tultua pidätetyksi ja jouduttua sittemmin Siperiaan.

Kyseinen romaani Netotška Nezvanova on traumaattisen taustan omaavan tytön kehityskertomus. Dostojevski kuvaa Netotškan sanoin: ”Aloin muistaa elämäni tapahtumia hyvin myöhään, vasta yhdeksännestä vuodesta alkaen. En osaa selittää, miksi minulle ei ollut jäänyt siihen asti kokemastani selkeitä muistikuvia, joita voisin nyt muistella. Kahdeksan ja puolen vuoden iästä lähtien muistan kaiken selvästi ja keskeytyksettä, päivän toisensa jälkeen, aivan kuin kaikki tuosta alkaen olisi tapahtunut vasta eilen.” Netotška pelkäsi äitiään ja vanhempien erään riidan jälkeen hän jatkaa: ”Vihdoin riita hiljeni ja äiti lähti jonnekin. Isä kutsui minut luokseen, suuteli minua ja silitti päätäni, otti polvilleen, ja minä painauduin lujasti ja hellästi hänen rintaansa vasten. Se oli ehkä ensimmäinen vanhemmilta saamani hyväily, ja kenties juuri tästä syystä aloin muistaa kaiken niin selvästi tuosta ajasta.” (Dostojevski 2008, 46, 48.)

Psykoterapeutteina voimme ymmärtää, että Netotška kuuluu niihin kaiken myötätuntomme ansaitseviin lapsiin, joita hyvän kosketus on heidän elämänsä aikana vain ohimennen sipaissut mutta ei koskaan ollut jäänyt pysyväisemmäksi, suojelevaksi syleilyksi. Kokemaltaan pahalta hän oli suojautunut unohtamisella. Vasta hyvän kokemus saattoi auttaa häntä luopumaan suojauksestaan. Ajattelisin, että tässä kiteytyy jotain olennaista siitä, mitä ihminen voi psykoterapiassa kokea ja miten kokemus voi auttaa aluksi muistamisessa ja sitten eheytymisessä. Herkän eläytymisen ja ymmärtämisen kautta terapeutti voi välittää potilaalle sitä hyvää, jonka varassa tämä vähitellen rohkenee kohtaamaan traumansa ja rakentamaan minuuttaan eheytyneempään suuntaan.

Kun traumalta on suojauduttu unohduksella, vaatii sen hoitaminen usein pitkäkestoista hoitosuhdetta. Psykoterapiassa yleisestikin mutta erityisesti piilotettua traumaansa työstävien potilaiden psykoterapeuttisessa hoidossa korostaisin kolmea näkökulmaa, joiden on tärkeä tavalla tai toisella välittyä potilaalle. Käytännön työssä näkökulmat linkittyvät toisiinsa.

Ensimmäinen näkökulma on pysyvyys. Tällä tarkoitan varsinkin terapeutin pysyvyyttä ajan jatkumolla. Potilaan on tärkeä voida kokea, että hänellä ja terapeutilla on aikaa, ikään kuin loputtomasti aikaa. Potilas voi välillä vetäytyä asiansa työstämisestä, suojautua eri tavoin, kun traumaattinen kokemus uhkaa käydä sietämättömäksi. On veteen piirretty viiva, milloin terapeutin tulee ”antaa löysiä” ja milloin taas kannustaa ongelman kohtaamiseen ja juuri tällaisissa arvioissa tarvitaan terapeutin herkkyyttä. Potilaalle on kuitenkin välttämätöntä tietää, että terapeutti ei katoa, vaan pysyy ja on valmis kohtaamaan kaiken potilaan kanssa silloin, kun se tälle sopii.

Lapsuudessa traumatisoitunut ihminen on tavallisimmin myös jonkinlaisen menetyksen kokenut ihminen. Jos ajattelemme tämän esityksen kliinistä aineistoa, ovat kaikki tuoneet esille menetyksen. Neiti A ja herra C kokivat konkreettisen vanhemman menetyksen, neiti B ja rouva D kokivat molemmat taas äidin hylkäämisen. Neiti B toi sen esille riipaisevalla tavalla erään tunnin aikana. Hän kuvasi tuskaista hetkeään, jolloin hänen mieleensä ei ollut tullut muuta kuin kolme itkuista sanaa: ”Äiti, älä jätä!” Kuten Winnicottin artikkelin mukaan totesimme, ihminen pelkää jotain sellaista, jonka on jo kerran kokenut. Traumaattisen menetyksen kohdannut ihminen pelkää ja toistaa menetyksen pelkoaan ja siksi terapeutin tarjoama pysyvyys ja läsnäolo sellaisissa hetkissä on niin tärkeää nimenomaan heille.

Toinen näkökulma on toivo. Terapeutin on kyettävä luomaan ja ylläpitämään potilaan mielessä toivoa siitä, että jonakin päivänä asiat ovat ymmärrettävämpiä ja tuntuvat helpommilta. Traumatisoitunut ihminen elää jatkuvasti ”unheimlichin” uhkan alla. Hän on jo joutunut kohtaamaan sellaista, mikä on tuntunut sietämättömältä. Hänellä ei ole ollut käytettävissään välineitä, joiden avulla ”unheimlich” olisi voitu kesyttää. Terapeutin tehtävä on luoda toivo ja luottamus siihen, että se kuitenkin on mahdollista. Voisimme verrata tätä prosessia hiekkalinnan rakentamiseen meren rannalla. Potilas rakentaa toivoaan kuin hiekkalinnaa rannalle. Juuri, kun se on valmistumassa, tulevat vellovat ahdistukset nousuveden muodossa ja huuhtovat linnan pois. Sitten hiekkalinna rakennetaan ylemmäs rannalle mutta ei vieläkään riittävän ylös nousuvedeltä. Tätä rakentumisen ja tuhoutumisen vuoropuhelua käydään, kunnes erään kerran nousuvesi ei enää ylety linnaan. Juuri tämän hetken koittamisen toivoa terapeutin tulee ylläpitää kaikkien tuhoutumisen hetkienkin aikana.

Kolmas olennainen näkökulma on sietäminen. Tiedämme, että psykoterapeuttisessa työssä terapeutti saa kannettavakseen potilaalta eri tavoin välittyneitä oloja ja tunnelmia. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan ole tarkoitus keskittyä välittävien mekanismien kuten projektiivisen identifikaation tarkasteluun. Sietämisellä viittaan terapeutin container-funktioon. Kuten jo todettu, lapsuuden trauma on sietämättömien kokemistilojen läsnäoloa, ja näitä kokemisen tiloja potilas psykoterapiassaan välittää myös terapeutille. Terapeutin on otettava vastaan ja kannettavakseen näitä tiloja, toimittava apu-egona, kunnes kokemustilat voidaan palauttaa takaisin potilaalle. Winnicott saattaisi puhua riittävän hyvän äidin holdingista, Tähkä funktionaalisena objektina olemisesta. Terapeutin tehtävä on juuri kaiken tämän potilaalle toistaiseksi kestämättömän vastaanottaminen ja sietäminen niin kauan kuin se potilaan kannalta on tarkoituksenmukaista. Tätä kantamista ei voi jouduttaa eikä kokemuksia voi selittää pois. Täytyy vain sietää, kunnes potilaan ego terapian kuluessa vahvistuu itse kantamaan tuskaiset kokemukset.

Eheytyessään potilas oppii luottamaan mahdollisuuteensa selviytyä hankalistakin tunnemyrskyistä. Hän joutuu myös jäsentämään menneisyytensä uudenlaiseksi totuudeksi omasta elämästään. Tämä totuus ei välttämättä eikä edes todennäköisesti ole identtinen historiallisen totuuden kanssa. Tiedämme, miten muisti on altis erilaisille häiriöille, faktat voivat muuntua, sekoittua jne. Jotkut historioitsijatkin kuvaavat, miten historia luodaan aika ajoin uudelleen kunkin sukupolven mukaan. Kun lapsuudessa traumatisoitunut, traumansa ”kätkenyt” ihminen muistaa ja kohtaa oman historiansa, täytyy hänenkin rakentaa oma tarinansa uudelleen. Nykyään voisimme sanoa hänen rakentavan oman narratiivisen totuutensa. Mikä tahansa tarina ei kelpaa narratiiviseksi totuudeksi. Jotta se voisi tuntua omalta tarinalta, sen täytyy olla potilaalle riittävän looginen ja ymmärrettävä ja sen täytyy olla riittävän ego-syntoninen. Eheytymisen myötä tarinasta voi tulla myös sellainen, että potilas voi tulla sen kanssa riittävän hyvin toimeen ilman, että se häiritsisi liikaa tavanomaista elämää.

Freud tutki tätä tematiikkaa 1937 julkaisemassaan artikkelissa ”Konstruktiot analyysissa”. Analyysissa potilas ja analyytikko yhdessä rakentavat vuoropuhelun avulla konstruktion tai ehkä mieluummin rekonstruktion (Freud ei ottanut tiukkaa kantaa asiaan) potilaan menneisyydestä. Hänen mukaansa konstruktion tulee riittävästi vastata menneisyyttä mutta ei välttämättä olla identtinen sen kanssa. Ihannetapauksessa analyytikon esittämästä konstruktiosta lähtevän tien tulisi johtaa potilaan muistielämykseen mutta aina näin ei käy. Potilasta ei aina saada muistamaan torjuttua. Freudin mukaan asianmukaisesti suoritettu analyysi – joka eroaa selkeästi manipulaatiosta, kuten hän artikkelissaan kuvaa – saa potilaan kuitenkin vakuuttumaan konstruktion riittävästä oikeellisuudesta, mikä terapeuttisesti vaikuttaa samoin kuin uudelleen löydetty muisto (Freud 2005). Vastauksen kysymykseen, miksi konstruktion muodossa esitettävä epätäydellinen korvike saa aikaan täyden vaikutuksen, Freud jättää avoimeksi. Voiko laiva sittenkin jättää sataman ennen kuin viimeinenkin poijuköysi on irrotettu?

Eräs näkökulma, josta käsin asiaa voisi tarkastella, on residuaalitrauma. Käsite on sama, mihin tämän esityksen alussa viittasin Peter Blosin käyttämänä. Seuraavassa laajentaisin kuitenkin sen sisältöä suuntaan, jota Blos ei ymmärtääkseni täsmälleen ottaen tarkoittanut. Tässä yhteydessä tarkoitan käsitteellä eräänlaista lapsuuden normaalikehityksen ulkopuolelle sijoittuvan trauman jäännettä, joka hyvänkin psykoterapeuttisen työskentelyn jälkeen jää vaikuttamaan tietynlaisena orientoivana suhtautumistapana elämän erilaisiin ilmiöihin, vaikka arkielämä sinänsä sujuisikin suhteellisen vaivattomasti. Käytännössä tämä voisi näkyä esim. melko neutraaleissakin uusissa tilanteissa, joissa jäännöstrauman omaava ihminen näkee paljon erilaisia potentiaalisia uhkia mutta muut ihmiset vaikkapa lähinnä kiinnostavia mahdollisuuksia. Näin Freudin ”epätäydellinen korvike” tarjoaisi riittävän huojennuksen arkielämän sujumiseen mutta jättäisi jälkensä elämänasenteeseen.

Palaan vielä kliiniseen aineistoon ja rouva D:n tapaukseen, vaikka hänen tarinaansa ja konstruktion muodostumista emme ole voineet seurata psykoterapian avulla. Hänen tarinaansa voi kuitenkin käsiteltävän teeman kannalta tarkastella kiteytymänä pitkän ajanjakson aikana. Hänen muistumansa kuudenkymmenen vuoden takaa oli, miten oma äiti yritti hukuttaa hänet. Kuinka luotettava hänen muistikuvansa on? Emme tiedä täsmällistä historiallista totuutta mutta tiedämme, että kolmen ikävuoden jälkeen lapselle alkaa muodostua pysyvämpiä sanallistettavia muistoja. Muistikuvan pyrkiessä hänen mieleensä kuusikymmentä vuotta myöhemmin hän ahdistui voimakkaasti. Toista tapaamistamme edeltävänä yönä hän näki ahdistavan painajaisunen, jossa oli hukkua nousevien vesipatsaiden alle. Valehtelevatko unet? Kysymys on yksinkertaistettu ja vastaus voisi olla monenlainen. Eräs vastaus voisi olla, että unet sekä valehtelevat että kertovat totuuden. Voitaisiin myös sanoa, että unet eivät valehtele mutta niiden totuudellisuuden tulkinnat vaihtelevat. Jos haluamme uskoa rouva D:n tarinaa, tulee hänen unensa myös hyvin ymmärrettäväksi sekä sisältönsä, tunnetilansa että ajankohtansa vuoksi. Olen täysin tietoinen siitä, että tämä päätelmä ei toki vastaa tiukan logiikan vaatimuksia mutta voi mahdollistaa riittävän konstruktion muodostamisen.

Rouva D tavoitti unohdetun muistonsa, kun yllättävä ahdistus alkoi suunnata häntä sen etsimiseen. Tässä hän joutui aluksi konstruoimaan yhteyden ahdistuksen ja löytyneen muiston välille. Sen jälkeen hän saattoi yhdistää erilaisia asioita elämänsä varrelta tähän konstruktioon. Hänelle tuli ymmärrettäväksi hänen elämänaikaiset painajaisensa, veden pelkonsa ja sairastelualttiutensa. Hän saattoi nyt ajatella lapsuuden itkuisuutensa ja pitkään jatkuneen kasteluoireensa liittyneen perusturvallisuuden järkkymiseen. Mutta miten saattoi ymmärtää, miksi äiti yritti hukuttaa oman lapsensa? Rouva D oli selvitellyt lapsuuttaan myös kyselemällä vanhemmilta sisaruksiltaan näiden muistikuvia. Ajan myötä hän oli luonut seuraavanlaisen konstruktion.

Rouva D oli siis neljäs lapsi, joista tässä vaiheessa vain häntä edeltävä oli poika. Rouva D:n äiti ei ollut tyytyväinen avioliittoonsa. Hänellä oli ollut nuoruuden rakkaus ja juuri miehensä ollessa savotassa tämä nuoruuden rakkaus oli tullut käymään, ja poikalapsi oli seurausta tästä ulkopuolisesta suhteesta. Poika oli äitinsä lemmikki ja poikkesi ulkonäöltään ja muutenkin perheen muista lapsista mutta asia ei ollut julkinen. Rouva D:n synnyttyä hän tuli vauvan vaatimuksillaan sotkemaan pojan ja äidin läheisen suhteen ja muistutti vielä lisäksi epätyydyttävästä avioliitosta. Kun äiti suhtautui ylipäätään tyttölapsiinsa viileästi, sai hänen vihansa selityksen. Se, että äiti lopulta nosti tyttärensä suon hetteestä, saattoi merkitä rouva D:lle kuitenkin myös äidin katumusta teostaan ja siten jonkinlaista merkkiä äidin rakkaudesta.

Lopuksi

Olen edellä pyrkinyt kuvaamaan sitä prosessia ja joitakin siihen liittyviä ilmiöitä, joita lapsuudessaan traumatisoitunut ihminen voi joutua kohtaamaan. Sietämättömän psyykkisen tuskan unohduksella voi olla monenlaiset kasvot ja usein osoittautuu, että unohdus kuitenkin on epätäydellistä. Unohduksen sijasta voisimmekin puhua erilaisista naamioista, joiden taakse tuska kätkeytyy. Nämä naamiot voivat olla somatisaatioita, psyykkisiä oireita tai vaikkapa joidenkin defenssien kärjistymisiä. Muistamisen myötä naamiot laskeutuvat, ja traumakokemuksen psyykkinen työstäminen mahdollistuu. Vaikka jokainen kehityskulku on yksilöllinen, voi esittämäni kolmen psykoterapiassa hoidetun tapausesimerkin perusteella sanoa, että piilossa olleen lapsuuden trauman työstäminen psykoterapeuttisesti vaatii usein pitkää, vuosia kestävää työskentelyä. Egon tulee vahvistua kestämään turvattomuutta, luottamaan selviytymiseen, ja syntyvän eheyttävän konstruktion pitää olla ymmärrettävä ja egosyntoninen.

Ihmisen psyykkinen kehitys ei kulje kausaalisen tai teleologisen determinismin mukaan. Kuten geenien potentiaali voi avautua tai sulkeutua, niin myös psyykkinen kehitys voi lukemattomien tekijöiden tuloksena kulkea moneen suuntaan. Tämän ajatuksen on kauniisti ilmaissut unkarilainen nobelkirjailija Imre Kertész: ”Emme synny mitään varten, mutta jos meidän onnistuu pysyä hengissä tarpeeksi kauan, emme voi välttyä tulemasta joksikin” (Kertész 2006, 110–111).

Kirjallisuus

Blos, P. (1982). The Adolescent Passage. Int. Univ. Press.

Canetti, E. (1990). Kellon salainen sydän. Helsinki: Tammi.

Damasio, A. (2001). Descartesin virhe. Emootio, järki ja ihmisen aivot. Helsinki: Terra Cognita.

Dostojevski, F. (2008). Netotška Nezvanova. Helsinki: Minerva.

Freud, S. (1971). Seksuaaliteoria. Jyväskylä: Gummerus.

Freud, S. (2005). Das Unheimliche – epämukavuuden elämyksestä. Teoksessa Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia. Tampere: Vastapaino.

Freud, S. (2005). Konstruktiot analyysissa. Teoksessa Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia. Tampere: Vastapaino.

Hämäläinen, H., Laine, M., Aaltonen, O., Revonsuo, A. (2006). Mieli ja aivot. Kognitiivisen neurotieteen oppikirja. Jyväskylä: Gummerus.

Ikonen, P. & Rechardt, E. (1994). Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia. Helsinki: Yliopistopaino.

Ikonen, P. (2004). Psykonalyyttisia tutkielmia. Helsinki: Yliopistopaino.

Kertész, I. (2006). Tappio. Helsinki.

Laplanche, J. & Pontalis, J.-P. (1973). The Language on psycho-analysis. New York: W.W. Norton & Company, Inc.

Loftus, E. & Pickrell, J. (1995). The formation of false memories. Psychiatric Annals, 25, 720–725.

Mahler, M., Pine, F., Bergman, A. (1973). The Psychological Birth of the Human Infant. New York: Basic Books.

Matthis, I. (2007). Emootiot ja ruumiillisuus. Teoksessa Kantanen, I. & Aalberg, V. (toim.), Vieraiden ääniä. Vammalan kirjapaino.

Mächtlinger, V. (2008). Acting out and Enactment. Luento Nuorisopsykoterapiasäätiön koulutuspäivillä.

Proust, M. (1985). Kadonnutta aikaa etsimässä (5). Helsinki: Otava.

Rycroft, C. (1985). A Critical Dictionary of Psychoanalysis. Singapore: Richard Clay Pte Limited.

Sandler, J. & Fonagy, P. (1997). Recovered Memories of Abuse: True or false? London: Karnac.

Tähkä, V. (1996). Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. Helsinki: WSOY.

Winnicott, D. W. (1974). Fear of Breakdown. Int. Rev. Psychoanalysis, 1.