Psykoterapia (2013), 32(4), 321–324

Martti Tuohimetsä

The brain and the inner world

Solms, Mark & Turnbull, Oliver (2002). The brain and the inner world. An introduction to the neuroscience of subjective experience. London: Other Press.

Biologian paluu psykoterapian piiriin

Psykoterapeuttien olisi hyvä tietää jotakin myös neurotieteistä. Käsillä oleva kirja on kirjoitettu erityisesti heitä varten siten, että sen voi lukea ilman etukäteistietoja aiheesta. Se on käännetty kahdelletoista kielelle, myös ruotsiksi. Teoksen ilmestyessä vuonna 2002 kirjoittajat totesivat sen olevan vähintään 10 vuotta myöhässä. Nyt on kulunut jälleen toistakymmentä vuotta, eivätkä neurotieteiden alkeet vieläkään kuulu psykoterapian koulutusohjelmiin. Psykoterapeuttien on ymmärrettävästi vaikea päästä aiheeseen sisälle, tuntuu raskaalta ryhtyä opiskelemaan uutta asiaa uusine käsitteineen. Mark Solms on useassa yhteydessä puhunut myös ideologissävyisestä voimakkaasta vastustuksesta, joka psykoanalyytikoilla on neurotieteitä kohtaan. Hän on ihmetellyt sitä, kuinka psykoanalyytikot, joiden luulisi olevan työnsä luonteen takia avoimia tutkailemaan uusia aihepiiriin liittyviä näköaloja, ovat erityisen voimakkaasti halunneet rajautua omaan alueeseensa ja vastustaneet kautta aikain ulkopuolelta tulevia vaikutteita. Ennakkoluulot neurotieteiden puolella ovat myös voimakkaat, ja Solmskin, joka oli alun perin neuropsykologi, salasi aikanaan psykoanalyysin opintonsa Lontoossa neuropsykologikollegoiltaan.

Kirja on erittäin selkeä ja nautinnollisen helppolukuinen. Se ei ole edelleenkään tärkeimmiltä osiltaan vanhentunut ja kattaa koko aihepiirin. Erillisissä luvuissa esitellään yleisiä hermoston toimintaperiaatteita, tieteenfilosofiaa, tietoisuuden ja tiedostamattoman neurologiaa, tunteita ja viettejä, muistin toimintaa, unennäköä, genetiikkaa, aivopuoliskojen asymmetriaa, ”puhehoidon” vaikutusmekanismeja sekä esitellään neuropsykoanalyysin tulevaisuuden perspektiivejä.

Neurofilosofia

Psykoanalyysin metapsykologiset teoriat kehittyivät Freudin jälkeen humanistiseen suuntaan. Viettien olemassaolo jäi vähemmälle huomiolle. Kokemusten ja kulttuurin merkitys persoonallisuuden rakentumisessa nousi keskeiseksi. Kuitenkin ihmiset ovat eri puolilla maailmaa tapojensa ja mieltymystensä takana hämmästyttävän samankaltaisia. Vihalle, i nholle, pelolle, ilolle, surulle ja pelästymiselle on universaalit ilmeet, jotka tunnistetaan kaikissa kulttuureissa. Olemme kaikki enemmän samankaltaisia kuin erilaisia. Kivikautta eristyneisyydessä Uudessa-Guineassa eläneet ihmiset kykenivät välittömästi asettumaan yhteyteen heidät löytäneiden länsimaalaisten kanssa 1940-luvulla, eivätkä he perusihmisyytensä ja ominaislaatunsa suhteen eroa ns. sivistyneistä ihmisistä. Myöskään ihmisen ero muuhun luomakuntaan nähden ei ole samalla tavalla laadullisesti erilainen kuin aiemmin ajateltiin. Jo Darwinin kirja Tunteiden ilmaisu ihmisissä ja eläimissä vuodelta 1872 osoittaa sen, että ilmeet ja eleet eivät ole opittuja vaan perittyjä, mutta myös vääjäämättömästi läheisen yhteytemme muihin nisäkkäisiin. Biologia pitäisi saada takaisin psykoanalyysin piiriin nyt, kun se on tullut mahdolliseksi. Solms ja Turnbull pyrkivät edistämään synteesiä psykodynaamisen ajattelun ja neurotieteiden välillä molempien hyödyksi.

Psykoanalyyttisen ajattelun piirissä ja ehkäpä Therapeiassa erityisesti on haluttu voimakkaasti painottaa eroa lääketieteeseen ja luonnontieteisiin. Reduktionismia ja positivismia on pidetty kielteisinä ilmiöinä. Humanistista erityislaatua on haluttu varjella, eikä vaikutteita naapuritieteistä juuri ole otettu vastaan. Yksipuolisesti humanistinen ja sosiaalinen ihmiskäsitys on neurotieteiden näkökulmasta kuitenkin selvästi virheellinen näkökanta. Ronald Britton, tunnettu kleinilainen analyytikko, totesi Suomen-vierailunsa yhteydessä, että psykoanalyysin paradigma on kypsä, sen mahdollisuudet edetä ovat pääosin käytetyt. Kuitenkin on kertynyt valtaisa määrä sellaista neurotieteellistä tietoa, joka on mitä suurimmassa määrin merkityksellistä niiden samojen kysymysten suhteen, joiden kanssa psykoanalyysi on perinteisesti askarrellut. Esimerkiksi uudempi vuorovaikutuksen biologiaa koskeva tieto on erittäin käyttökelpoista psykoanalyysin interpersoonallisten suuntausten kannalta. Kirjoittajat toteavat, että jos psykoanalyysin piirissä halutaan pitää yllä epäilevää asennetta neurotieteisiin toiset sata vuotta, ei se olisi onnetonta ainoastaan psykoanalyysin vaan myös neurotieteiden kannalta. On vain yksi psyykkinen apparaatti, vain yksi tietoisuus. Pidemmällä aikavälillä neurotieteet tulevat rakentamaan eri näkökulmia yhdistävän mallin subjektiivisesta tietoisuudesta, joko ilman psykoanalyysia tai sen myötävaikutuksella. Jos psykoanalyytikot ovat valmiita yhteistyöhön, nopeutuu tämä prosessi varmasti, sillä heillä on paljon annettavaa. Toisaalta luonnontieteillä on merkillinen kyky ennemmin tai myöhemmin löytää tiensä pimeydessä, eivätkä kirjoittajat epäile, ettei se onnistuisi tässäkin tapauksessa.

Psykoterapeutit työskentelevät elävien ihmisten subjektiivisten välittömien tunteiden, ajatusten ja muistojen kanssa terapiasuhteessa. Subjektiivinen kokeminen on luonteeltaan pakenevaa ja vaikeasti vangittavaa, mistä johtuen sitä on tavattoman vaikea tutkia kokeellisesti. On syntynyt erilaisia psykoterapeuttisia teorioita ja koulukuntia, joiden ajatuksia on vaikea osoittaa sen paremmin oikeiksi tai vääriksi. Toisaalta neurotieteellinen faktatieto lepää niin vankalla pohjalla, että se voi olla lähtökohtana arvioitaessa psykoanalyysin peruskäsitteitä ja oletuksia. Kyse ei ole subjektiivisten kokemusten muuttamisesta fyysisiksi ilmiöiksi. Epäilemättä on olemassa sellaista, mitä ei voida aistein havaita, eikä se ole vähemmän todellista, mutta jos siihen liittyviä fyysisiä ilmiöitä voidaan selvitellä, se avaa mahdollisuuden lähestyä subjektiivisuutta myös objektiivisesta tieteellisestä näkökulmasta.

Lähes kaikki kognition tutkijat pitävät lähtökohtanaan materialistista monismia. Idealistinen jako henkeen ja aineeseen on nykyään toivottomasti pois laskuista. Tietoisuus ja aivot voidaan yhdistää samaan fyysiseen perustaan: hermosolujen ja hermoverkkojen toimintaan. Solms ja Turnbull kuitenkin ovat sitä mieltä, että viime kädessä monistista tai dualistista näkökantaa ei voi tieteen menetelmin vahvistaa lopullisesti, mutta neurotieteellisessä tutkimuksessa monistinen näkökanta on käytännön tasolla toimiva valinta.

Tiedostamattoman syvyys

Tiedostamaton on muodostunut pääosin sellaisista aineksista, jotka eivät koskaan ole käyneet tietoisuuden piirissä eivätkä siten ole tulleet psykodynaamisista syistä torjutuiksi. Tietoisuudessa voi olla samanaikaisesti vain noin seitsemän informaatioyksikköä, minkä määrän täyttää jo pidempi puhelinnumero. Visuospatiaalisia yksiköitä tietoisuuteen mahtuu kerrallaan vain nelisen kappaletta. Valintojamme arkipäivän toimissa edeltää tiedostamaton prosessointi, joka voidaan havaita aivoja kuvantamalla esimerkiksi siten, että tutkija voi varmuudella sanoa useita sekunteja aikaisemmin, mitä tulee tapahtumaan, ennen kuin koehenkilö tekee tietoisen päätöksen, minkä väristä nappia hän tulee painamaan koetilanteessa. Toimimme pääosin autopilotin varassa. Tietoisuuden avulla voimme yrittää muuttaa tämän autopilotin asetuksia, oppia uusia reagointitapoja, mutta se on työlästä, kuten psykoterapeutit ja potilaat hyvin tietävät. Sen seikan ymmärtäminen, että nämä asetukset, spontaanit automatisoituneet reaktiot eivät ole tahdolla hallittavissa ja muuttuvat vasta poisherkistämisen ja harjoittelun jälkeen, helpottaa potilasta vähentäen syyllisyyttä ja tunnetta pahuudesta tai viallisuudesta. Implisiittinen suhteessaolon tieto, tapa, jolla kukin luonnostaan on suhteessa toisiin ihmisiin, on pääosin rakentunut ja sisäistynyt elämän ensimmäisinä vuosina suoraan ilman tietoisuutta.

Perustavia korjauksia metapsykologiaan

On ymmärretty jo kauan, että tietoisuus ja valveillaolo syntyvät aivorungosta tietyistä tumakkeista käsin, alhaalta ylöspäin. Tietoisuuden perusta rakentuu niistä ärsykkeistä ja ärsykkeiden representaatioista, joita sisäelimistöstä, lihaksista ja nivelistä tulee aivojen syviin osiin aivorunkoon ja tunteita synnyttävään limbiseen järjestelmään. Primääri olemassaolon tunne on siten luonteeltaan sisäsyntyinen, viettiperäinen, affektiivinen ja emotionaalinen.

Aistien kautta ulkomaailmasta tulevia aistimuksia sen sijaan käsitellään aivokuorella, ja niistä jäsentyy ja koostuu kuvallinen ja verbaalinen mielikuvamaailma, joka on luonteeltaan hallusinatorinen. Aivot ikään kuin rakentavat ulkoisesta todellisuudesta jonkinlaisen sisäisen representaation, joka on eri asia kuin ulkoinen todellisuus sellaisenaan. Sitä ei voi siten koskaan suoraan tavoittaa. Solms esittää Neuropsychoanalysis-lehden viimeisimmässä numerossa (2013, issue 1) että aivokuoren toiminta on tiedostamatonta itsessään ja siihen kytkeytyvä tietoisuus on heijastusta syvemmistä kerroksista, aivorungosta ja limbisestä järjestelmästä. Aistien kautta syntyneet representaatiot ikään kuin kirjoittautuvat sisäsyntyisen tietoisuuden lehdelle. Kuorikerros voi vaurioitua laajastikin siten, että syntyy halvauksia tai puhevaikeuksia ilman, että tietoisuus kuitenkaan perimmältään häiriintyy, mutta sama ei päde toisin päin: aivorungon tumakkeiden toiminnan lakkaaminen sammuttaa tietoisuuden välittömästi, ja esimerkiksi nukutusaineiden vaikutus kohdistuu näihin tumakkeisiin.

Perinteisen psykoanalyyttisen näkökannan mukaan vietit ovat idissä tiedostamattomina, mutta niiden johdannaiset ilmentyvät tunteina, käyttäytymisenä ja emootioina. Kuten sanottu, neurotieteissä vietit on paikannettu aivojen syviin osiin, aivorungon yläosaan ja limbiseen järjestelmään. Kehityksellisesti myöhäisemmän aivokuoren on ajateltu kontrolloivan ja ohjaavan ylhäältä alaspäin erityisesti otsalohkon kautta viettejä, tunteita ja toimintaa. Egon on ajateltu kytkeytyvän tähän kortikaaliseen toimintaan.

Aivokuoren mentaalisella toiminnalla on pyrkimys automatisoitua. Autopilotti on nopeampi ja tehokkaampi kuin tietoisen ajattelun kautta tapahtuva ohjaaminen. Solms esittää psykoanalyyttisen torjunnan olevan ennenaikaisesti tapahtuvaa tietoisen ajattelun irtoamista automatisoituvasta algoritmista, jolloin se ei ole ehtinyt rakentua yhteensopivaksi realiteettiperiaatteen kanssa ja vaistonvaraiset reaktiot ovat joissakin suhteissa irrationaalisia. Tällöin syntyy ikään kuin jatkuva hälytystila ja siihen liittyvä vapaan energian, affektien vapautuminen. Psykoterapiassa pyritään kytkemään egon automatisoituneet reaktiot uudelleen idin tietoiseen ja tajunnalliseen prosessiin siten, että syntyy uusia parempia automatisoituneita toimintamalleja. Solms pitää keinotekoisena psykodynaamisen ja neurokognitiivisen tiedostamattoman sekä niihin kytkeytyvän torjunnan käsitteiden erottelua.

Solmsin mukaan tietoisuuden ensisijainen subjekti (ruumis subjektina) on id, tietoisuus on idin toimintaa. Ego ei ole tietoinen. Tällä havainnolla Solms katsoo olevan on massiivisia vaikutuksia psykoanalyysiin. Edessä on valtava työ, kun joudutaan uudelleen arvioimaan, miten psykoanalyysin teoriaa on muutettava. Solms on perehtynyt seikkaperäisesti Freudin teoretisointiin, ja nostaa esille sen lukuisia ristiriitaisuuksia ja nykytiedon valossa ongelmallisia kohtia.

Affektiivinen neurotiede

On väitetty, että ihmisellä ei olisi juurikaan vaistoperäisiä toimintoja kuten eläimillä. Kuitenkin aivojen tunteita ja niihin kytkeytyviä toimintoja säätelevät alueet ovat samankaltaisia. Seksuaalisuuden ja aggression lisäksi on olemassa myös joukko muita viettiperäisiä toimintoja, kuten jälkeläisistä huolehtiminen, uteliaisuus, uuden etsiminen, mielihyvän saaminen uusien asioiden löytämisestä ja monien erilaisten tarpeiden tyydytyksestä, pelko, paniikki, viha, sekä leikki ja siihen liittyvät monet sosiaaliset toiminnot. Ne pohjautuvat kukin tiettyihin erillisiin neuraalisiin rakenteisiinsa, välittäjäaineisiin ja hormoneihin, niillä on oma biologinen pohjansa. Psykoanalyysin teoria on affektien osalta selvästi puutteellinen, ja tässä olisi runsaasti mahdollisuuksia uudelle teorianmuodostukselle.

Elämme kognition ylivallan aikaa, kognitiiviset terapiat mainitaan hoitosuosituksissa useimmiten ensisijaisina. Esimerkiksi masennuksen hoidossa ajatusvääristymien edukatiivista oikomista pidetään keskeisenä. Kun emootioita ei ole tarpeeksi huomioitu psykoterapioiden teorioissa, on asia jäänyt neurotieteiden huoleksi. Solms esittää, että tulevaisuuden neurotiede ei voi olla muunlaista kuin psykodynaamista, affektiivinen neurotiede täydentää viime vuosisadan kognitiivista neurotiedettä. Olemme pääsemässä kehittämään todella mentaalista tiedettä, joka ymmärtää, että aivot eivät ole pelkästään informaatiota prosessoiva objekti vaan myös intentionaalinen subjekti.

Muisti

Aivot kypsyvät hitaasti, minkä vuoksi ensimmäiset elinvuodet eivät ole tallentuneet episodiseen muistiin. Moni ihminen kertoo kuitenkin muistavansa jo ennen kolmatta ikävuotta sattuneita yksittäisiä tapahtumia, mutta ne lienevät luonteeltaan ”muistamisen uudelleen muistamista”, muisto on koostettu jälkikäteen muistissa olevista sirpaleista. Kun psykoanalyyttisessa psykoterapiassa on menneisyyden rekonstruktiota pidetty tärkeänä, on muistia koskeva tutkimustieto tuonut tähän yhteyteen huomionarvoisen lisätekijän. Kun jo normaali tietoinen valveillaolokin nykyhetkessä on pohjimmiltaan aivojen hallusinatorinen prosessi kuten aiemmin mainittiin, menneisyyden muistaminen on sitä vieläkin enemmän ja antaa aiheen varovaisuuteen menneisyyttä koskevien johtopäätösten teossa. Luotettavimmin menneisyyttä voinee rekonstruoida tutkimalla potilaan nykyhetkessä toimivia vaistonvaraisia automatisoituneita reaktiomalleja, implisiittistä suhteessaolon tietoa.

Geenit

Ympäristön ja perimän vaikutus kietoutuvat erottamattomasti yhteen. Jo kohdussa sikiöön vaikuttavat monet ympäristötekijät, ja varhaisen hoivan laatu vaikuttaa biologisiin prosesseihin, varsinkin aivojen muokkautumiseen. Kehityksessä on monia kriittisiä vaiheita, jolloin ympäristöstä tulevat ärsykkeet ovat välttämättömiä sen etenemiseksi. Esimerkiksi vaikkapa psykoseksuaalinen kehitys ei ole laisinkaan yksinkertainen asia, eikä homoseksuaalisuuttakaan voine selittää joko varhaisilla ihmissuhteilla tai geeneillä toisensa pois sulkien.

Potilaiden ominaislaadun ymmärtäminen vaatii samanaikaista kehityshistorian, psykologian ja biologian huomioon ottamista. Psykodynaamisen psykoterapian teorian ongelma on ollut eräänlainen reduktionismi, psykologisointi, joka tuntuu selittävän liikaa ja yksinkertaistavan asioita. Biologinen psykiatria puolestaan on sortunut samaan kaikkivoipaisuuteen, yksinkertaistuksiin sekä erityisesti emootioiden merkityksen ohittamiseen. Solmsin ja Turnbullin kirjalla voisi olla tasapainottava vaikutus kummankin suunnan kannattajaan: se stimuloi katsomaan asioita eri puolilta ja olemaan avoin uudelle tiedolle. Sen sanoma on myös siinä, että kumpikin puoli tarvitsee toisiaan.