Psykoterapia (2009), 28(4), 358 – 363

Martti Tuohimetsä

Henki vai materia

Psykoterapian tieteenfilosofisena taustateoriana oleva humanistis-hermeneuttinen näkemys on saanut neurobiologian kehittymisen myötä rinnalleen uuden neurofilosofian, jonka piirissä on tutkittu mahdollisuutta korvata aikaisempi länsimainen dualistinen ihmiskäsitys materialistisella monismilla. Kirjoitus yrittää integroida uudempaa tietoa hermeneuttiseen ihmiskäsitykseen.

Brain-Wise -kirjansa johdannossa Patricia Churchland (2002) sanoo, että ”valtaosa todisteista viittaa siihen, että aivot tuntevat, ajattelevat ja päättävät, ei niinkään jokin ei-fyysinen asia. Tämä tarkoittaa, että ei ole sielua, joka rakastuu. On selvää, että rakastumme edelleenkin, ja intohimo polttaa kuten ennenkin. Ero on siinä, että ymmärrämme, että nämä tärkeät asiat ovat fyysisten aivojen tapahtumia. Mikä kummallisempaa, se tarkoittaa että sisäänpäin suuntautunut tajunta – ihmisen subjektiivisuus, on sekin aivoista riippuva tapa ymmärtää hermoston tapahtumia. Se tarkoittaa, että aivojen tieto siitä, että näin on, on myös aivoihin perustuvaa toimintaa. Mieli, jonka vakuutetaan olevan aineen yläpuolella, on oikeastaan tiettyjä aivotoimintojen hahmoja, jotka vuorovaikuttavat toisten aivojen hahmojen kanssa ja joita nämä hahmot tulkitsevat. Ihminen itse sellaisena kun se nähdään introspektiivisesti eli itseään havainnoiden on aivoihin perustuva rakenne, joka muuttuu kun aivot muuttuvat, ja katoaa kun aivot lakkaavat olemasta.” Churchlandia voi pitää materialistisena monistina.

Vaikka terapeuttien piirissä on herännyt orastavaa kiinnostusta ruumista ja aivojen toimintaa kohtaan neuropsykoanalyysin synnyn myötä, niin ylivoimaisesti vallitsevin on edelleen kuitenkin humanistis-hermeneuttinen asenne, jonka mukaan käsitteellisellä tasolla psyyken ja ruumiin toimintoja ei pidä sotkea keskenään. Tämä ajattelutapa on ollut vallitseva koko länsimaisessa kulttuurissa alkaen Platonista. Sielu asuu Platonin mukaan ruumiin vankilassa. Ihmisellä on vapaa tahto, ja sielu on ruumiiseen nähden ylivoimainen ja erillinen, vaikkakin toimii sen kanssa vuorovaikutuksessa. Sielulla on järki ja ymmärrys, joka ruumiilta puuttuu. Ruumiin tarpeet voivat vaikuttaa siihen, mihin sielu suuntautuu, mutta ruumis voi liikkua vain sielun käskemänä. Koska sielulla on ylivalta, ei ruumiin toimintaa kannata tutkia. Kaiken tämäntapaisen päättelyn seurauksena ihmisruumista koskevat luonnontieteelliset tutkimukset kuten anatomiset leikkelyt ja kokeet olivat kirkon kieltämiä aina uudelle ajalle saakka. Kirkko sulautti kreikkalaisen filosofian asenteita osaksi omaa ihmiskäsitystään. Luultavasti yhä edelleen valtaosalla ihmisiä on vaistomainen tapa ajatella dualistisesti siten, että ruumis ja mieli ovat jotenkin eri asioita.

René Descartes oli toinen suuri dualisti. Tietoisuus, mieli ja tajunta on syy, ja hermoston toiminta on tämän syyn seuraus. Mieli, aineeton substanssi siis vaikuttaa hermostoon. Ymmärrettävästi ajatus siitä, miten aineeton voi vaikuttaa aineelliseen, on ongelmallinen selitettäväksi, ja Descartes joutuikin keksimään monenlaisia teorioita käpyrauhasesta ja elohengistä, joita sielu liikuttaa. Descartes puhuttelee edelleen filosofeja ja psykoanalyytikkoja. Muun muassa Johannes Lehtonen (2006) samoin kuin hermeneutiikka laajemmin nostavat subjektiivisen itsetajuamisen tapahtuman cogito ergo sum eräänlaiseksi sielulliseksi alkutapahtumaksi. Descartes uskoi, että vain tietoinen mieli voidaan tuntea suoraan ja tarkemmin kuin mikään muu, ja siksi sen täytyy olla erilainen asia kuin fysikaalisen maailman asiat. Ihmistajunta muodostaa myös Lauri Rauhalan filosofian tutkimusalueen. Hän sanoo, että jos käsitteet ja aivotapahtumat olisivat identtisiä, emme voisi kommunikoida niillä muuten kuin lähettämällä niihin vastinesuhteessa olevia aivoprosesseja ainakin lusikallisen verran mukana. (Suomen Lääkärilehti 18.1.2002.) Yritän jäljempänä osoittaa, että juuri näin kommunikoinnin yhteydessä todella tapahtuukin.

Monen mielestä mielen ja aineen yhteyden ymmärrys ei ole edistynyt lainkaan, ja asia tuskin ratkeaa koskaan. Filosofia on ollut valistuksen aikaan saakka ja enimmältään sen jälkeenkin kirjoituspöydän takana tapahtuvaa ajattelutyötä, joka on erillään käytännön empiirisestä tutkimuksesta. Itsehavainnointia ja logiikkaa on pidetty riittävänä perustana mielen luonteen ymmärtämiselle. Filosofia on halunnut pitää etäisyyttä mielen/aivojen kokeellisesta tieteestä. G. E. Mooren, Bertrand Russselin, Ludwig Wittgensteinin sekä meillä mm. Henrik von Wrightin, Jaakko Hintikan ja Ilkka Niiniluodon edustama eurooppalaisessa filosofiassa keskeinen analyyttisen filosofian suuntaus pitää termien ja käsitteiden merkitysten analyysia ensisijaisena. Tällöin uskotaan, että useimmat filosofian ongelmat katoavat, kun kielen logiikka ja termien merkitykset analysoidaan asianmukaisesti. Analyysi koostuu pohdiskelusta, vastaesimerkkien harkinnasta, ajatuskokeista ja päättelyistä. Tämä edellyttää filosofista koulutusta. Tämä uusi logiikka on myös suunniteltu sopimaan yhteen matematiikan kanssa, ei niinkään aistihavaintojen psykologian tai avaruudellisen ja ajallisen ongelmanratkaisun tai kuviin perustuvan päättelyn kanssa. Logiikka ymmärretään tässä platonilaisessa viitekehyksessä, ja sen oletetaan tavoittavan universaalit logiikan lait, jotka ovat täysin riippumattomia mistään ihmisten päättelystä.

Psykoanalyysi ja psykoterapia kuuluvat hermeneutiikan piiriin, kuten tässä lehdessä olevat kirjoituksetkin yksiselitteisesti osoittavat. Hermeneutiikka eli tulkintatiede pohjautuu myös kielitieteeseen ja teologiaan. Se selvittelee määritelmän mukaan ihmistajunnan ontologisia peruspiirteitä, jolloin tarkoitetaan ymmärtämisen rakenteen kuvausta. Hermeneutikot pitävät tärkeänä paitsi merkityssuhteiden avautumista ja ymmärtämistä niin myös teorioiden kieleen ja käsitteisiin perustuvaa huolellista ja tarkkaa käyttöä. Tämä muistuttaa analyyttisen filosofian semanttista kielianalyysia.

Hermeneutiikan ongelmia

Hermeneuttisissa piireissä on perinteisesti suhtauduttu hyvin kriittisesti luonnontieteisiin ja positivismiin. Hermeneutiikka on humanismia, eikä se ole kiinnostunut olevaisen fyysisestä puolesta. Psykoterapeuttien koulutusohjelmista puuttuvat yhä edelleen kaikki myönteiset viittaukset neurotieteisiin, ikään kuin mieli operoisi aineettomassa käsiteavaruudessa. Tämä on ollut vahingollista psykoanalyysille ja johtanut vastakkainasetteluun esimerkiksi psykiatrian kanssa.

Lauri Rauhala toteaa (Helsingin Sanomat 4.9.2000) että mielisairauden käsite johdannaisineen on lääketeollisuuden intressejä palveleva myytti, jolle ei löydy tieteellisiä perusteita. Rauhalan mielestä esimerkiksi skitsofrenia ja depressio ovat ilmentymiä puutteellisesta maailmankuvasta ja elämäntaidollisesta kypsymättömyydestä. Ne eivät ole sairauksia, eikä niitä kannata lääkkeiden avulla hoitaa kuin väliaikaisesti. Lääkekaapin sijasta Rauhala neuvookin suunnistamaan filosofin tai psykologin puheille.

Hermeneutiikka on eristäytynyt lähes hermeettisesti toisenlaisista tietämisen tavoista. Niinpä sen piirissä on aikojen saatossa kehittynyt omassa eristyksessä monenlaisia teorioita, jotka sittemmin on ovat joutuneet uudelleen arvioitaviksi. 80-luvulla uskottiin, että homoseksualismi johtuu varhaislapsuuden ihmissuhteista, ja se voidaan analyyttisella terapialla korjata. Syöpäsairauksien arveltiin antropologisen lääketieteen piirissä johtuvan psykologisista ongelmista siten, että tietty persoonallisuuden rakenne aiheuttaa tietyn tyyppisen syövän. Syöpä tulisi siihen elimeen, jonka funktio on ihmiselle psykologisesti merkityksellinen ja konfliktoitunut. Psykoosit olisivat vain merkityksenannon häiriötiloja, kuten Rauhalakin edellä esittää. Autismi ja siihen liittyvät häiriöt olisivat epäonnistuneen äitisuhteen seurausta varhaislapsuudessa. Vauvassa itsessään ei olisi lähtökohtaisesti vikaa. Muistan itse olleeni aikanaan seminaarissa, jossa maan johtava asiantuntija itketti luennollaan paikalla olleita autististen lasten äitejä. Persoonallisuuden ja luonteen sanottiin vielä parikymmentä vuotta sitten lähes täysin olevan tulosta lapsuuden tapahtumista. Käyttäytymisen ja vuorovaikutuksen sekä siihen liittyvien eleiden ja ilmeiden sanottiin olevan opittuja. Antropologi Margaret Meadin teoriat alkukantaisista kulttuureista olivat yleisesti hyväksyttyjä. Niissä väitettiin, että ihmisluonto on kulttuurin tulos, mitään viettiperäistä tai kaikille kulttuureille yhteistä syvempää pohjaa ei ole. Sittemminhän on selvinnyt, että asia on päinvastoin, ihmiset ovat ympäri maapalloa ällistyttävän samanlaisia, ja ymmärtävät heti toistensa eleitä ja tarkoituksia. Kulttuurin määrittämät tavat ovat vain ohut pintakerros.

Hermeneutiikka samoin kuin kreikkalais-kristillinen länsimainen ihmiskäsitys yleensä on painottanut ihmisen erityislaatuisuutta muuhun luomakuntaan nähden. Vain ihminen kykenisi tietoisesti tajuamaan itsensä. Eläimillä ei uskottu tätä kykyä olevan, vaikka nyt tiedetään, että monet eläimet ovat itsestään ja omasta persoonastaan tietoisia. Erityisyyteen ja kulttuuriseen ylemmyyteen uskominen on oikeuttanut paitsi eläinten tunteettoman kohtelun kautta aikain niin myös toisenlaisten kulttuurien automaattisen ja säälimättömän tuhoamisen, kuten vaikkapa Australian tai Amerikan mantereiden alkuperäisasukkaiden kohtelu osoittaa.

Mitä terapeutin olisi hyvä tietää neurobiologiasta

Wilhelm Wundt valitti jo 1862 ilmestyneessä tutkimuksessaan, että toisin kuin fysiikka ja kemia, psykologia oli tuskin edennyt sitten Aristoteleen parituhatta vuotta aikaisempien töiden (Wundt 1862). Hän kehotti empiiristä psykologiaa vapautumaan ensinnäkin filosofien metafyysistä pohdinnoista ja toiseksi ajatuksesta, että itsehavainnointi ja logiikka olisivat yhdessä riittävä perusta mielen luonteen ymmärtämiselle: ”Itsetarkkailu ei pääse tietoisia asioita pidemmälle – – tietoisuuden ilmiöt ovat tiedostamattoman psyyken tuotteiden yhdistelmä.” Naiivi itsehavainnointi ei voi olla filosofian perusta, sillä laaja tiedostamaton prosessointi edeltää kaikkea tajuista ja myöskin aistihavaintojen kuten värin, muodon tai äänen nousua tietoisuuteen. Myös psykoanalyysin käsitys tiedostamattomasta on ollut vajavainen, kun se on yrittänyt omnipotentisti psykologisoida kokonaan itselleen tämän alueen.

Freudilaisella tiedostamattomalla tarkoitetaan kaikkea sitä, joka on joskus tietoisesti tai esitietoisesti koettu, ja sitten puolustusmekanismien avulla torjuttu. Piilotajunta, joka olisi periaatteessa ilman puolustusmekanismeja tiedostettavissa, sisältää kuitenkin vain pienen osan laajemmasta tiedostamattomasta, jonka sisältö ei ole koskaan ollut tietoisuudessa, eikä voi sinne sellaisenaan päästä. Ennakoimme täysin automaattisesti, nopeasti ja välittömästi kaikkea ympärillämme tapahtuvaa, ja reagoimme siihen varhain ehdollistuneiden kaavojen mukaan ikään kuin ydinjatkoksella. Ohitamme silloin noin sekunnin viidesosassa paitsi tietoisuuden myös niin sanotun freudilaisen piilotajunnan. Myös ruumiissamme lähes kaikki tapahtuu itsestään ilman että siitä tulemme koskaan tietoiseksi. Etulinjan ensimmäinen puolustautuminen, tietoisuuteen valikoituminen tapahtuneekin suurelta osin tällä vielä tuntemattomalla ja arvoituksellisella rintamalinjalla, jonne varsinainen psykodynamiikka symbolifunktioineen ja merkityksineen ei yllä. (Tuohimetsä: ”Alkukantaisen suojautumisen taustoja.” Tulossa Therapeian kustantamassa teoksessa Psykoterapeutin huoneessa: Psykoterapia 2. Toim. Esko Klemelä, Kristiina Mälkönen, Pirkko Sammallahti.)

Vaikka ihmiset ovat vaistonvaraisesti aina ymmärtäneet toisiaan, ei tuhatvuotisesta filosofoinnista huolimatta ole tiedetty, miten se tapahtuu. Tilanne on nyt äkkiä muuttunut. Peilineuronitutkimus, uusi tieteenala, viittaa siihen, että sosiaaliset koodimme ovat suurelta osin biologiamme sanelemia, emmekä siinä määrin kuin olemme luulleet kykene nousemaan biologiamme yläpuolelle ja määrittelemään itseämme ajatuksillamme. Peilineuronit yhdistävät itsen ja toisen syvällisesti ja konkreettisesti biologisella tasolla. Intersubjektiivisuudella, yksilöidenvälisyydellä on siten biologiset juuret. Kulttuurimme vahvat filosofit ja yksilölliset perinteet ovat jarruttaneet tämän havainnon tekoa. (Iacoboni 2008.)

Lukemattomat onnistuneet ja vähemmän onnistuneet vuorovaikutustilanteet tallentuvat varhaislapsuudessa sekä lapsen että äidin muistiin, ja se tapahtuu ilman, että asia on ensin tietoisuudessa. Niistä muodostuu eräänlainen representaatiojärjestelmä. Se on intuitiivista omaan historiaan perustuvaa tiedostamatonta tietoa siitä, miten olla toisten kanssa. Se ohjaa hetkestä hetkeen tapahtuvaa vuorovaikutusta kaikissa kohtaamistilanteissa läpi elämän, myös psykoterapiassa tai psykoanalyysissa. Se ilmenee eleiden, ilmeiden, äänensävyn, taukojen ja rytmin kautta. Boston Change Process Study Group, jonka yksi jäsenistä on Daniel Stern, priorisoi tämän implisiittisen tiedon, toiminnan ja vuorovaikutuksen merkityksen psykodynamiikassa. Ryhmän mielestä se ensisijaisesti ohjaa sitä, miten tunteet, konfliktit ja defenssit alunperin organisoituvat, ilmenevät ja mahdollisesti muuttuvat. (Stern, Process of Change Study Group, Boston, Massachusetts 1998).

Usein ajatellaan, että merkitys syntyy vain symbolisaation kautta. Terapiassakin kaikkein tärkein psykodynaaminen merkitys siirtyy, toteutuu ja välittyy ei – symbolisen prosessin avulla ja kautta. Vaikka semioottiset systeemit ovat tärkeitä, ne ovat vain osa laajempaa intersubjektiivista systeemiä, joka syntyy affektiivisen ja intentionaalisen vuorovaikutuksen alkaessa lapsen ja aikuisen sekä lapsen ja ulkomaailman välillä. On fundamentaalinen virhe ajatella – ja se virhe on siirtynyt myös psykoanalyyttiseen ajatteluun – että merkitys perustuu semanttiseen merkitykseen. (Boston Change Process Study Group 2007). Kieli ja abstrakti ajattelu pohjaa aikaisempiin merkityksen syntymisiin, mutta nämä varhaisemmat moodit eivät ole symbolisia, eivätkä ne myöskään myöhemmin korvaudu symbolisilla. Moninainen tutkimus on osoittanut, että monimutkaisten sääntöjen ja niihin liittyvien tunnevalenssien oppimiseen ei tarvita välttämättä explisiittistä deklaratiivista muistia eikä tietoisuutta. Ei-tietoinen informaation hankkiminen ei ole vain nopeampaa, vaan se on rakenteeltaan monimutkaisempaa. Moniulotteisen vuorovaikutuksellisen suhteen prosessointi tapahtuu näin tehokkaasti (Tuohimetsä).

Stern kuvaa tietoisuuden kolme eri muotoa. Ensiksi on paljas fenomenologinen tietoisuus, jolloin vain ruumiin tuntemukset ja aistien kautta tuleva informaatio rekisteröidään. Eksistentiaalisissa ja fenomenologisessa terapiassa tähän kiinnitetään paljon huomiota. Toiseksi on Sternin mukaan introspektiivinen tietoisuus, jolloin ihminen ajattelee sitä, mitä havainnoi, ja luo esimerkiksi metaforisia mielikuvia. Hän on metatasolla muuntaen havaintonsa abstraktiksi ja symboliseksi siten, että voi sen verbaalisesti kertoa esimerkiksi terapeutilleen. Niin tehdessään hän järjestää fenomenologisen tietoisuuden uudelleen narratiivisen logiikan kaavan mukaan, ja mahdollinen fenomenologisella tasolla oleva sekavuus tai ongelmallisuus voi hävitä. Kolmanneksi Stern esittää intersubjektiivisen tietoisuuden, joka syntyy yhdessä koettujen 3–4 sekunnin mittaisten ”present moment” -hetkien myötä. Molempien osapuolien fenomenaalinen tietoisuus lomittuu ja sisältää osia myös toisen fenomenaalisesta tietoisuudesta. Toisin sanoen minulla on oma kokemukseni sekä lisäksi toisen kokemus omasta kokemuksestani sellaisena, kuin se heijastuu takaisin toisen silmistä, äänensävystä, kasvojen ilmeestä ja vartalon liikkeistä. Meidän kokemuksemme ovat luonnollisesti hieman erilaiset, mutta riittävän samanlaiset, jotta yhteisen kokemisen maisema voi syntyä, silloin kun kumpikin vastavuoroisesti reaktioillaan vahvistaa toisen kokemuksen (Stern 1998).

Vanhaan filosofiseen kysymykseen siitä, missä määrin voimme jakaa toistemme kokemuksia ja ymmärtää toista, voidaan nyt osittain vastata. Kun potilas projisoi meihin itseään, ovatko vastatunteemme samoja, joita potilas meihin laittaa, vai ovatko ne omiamme? Voimmeko tuntea toisen tunteita?

Kun teemme jotakin itse, tai kun havainnoimme toisen tekevän saman asian, aktivoituvat samat neuraaliset rakenteet aivoissamme. Siten meillä on yhteinen me – keskeinen jaettu tila. On siis olemassa toimiva fyysinen simulaatiojärjestelmä, jonka avulla voimme välittää toisille pyrkimyksiämme, tunteitamme, tarkoituksiamme, liikkeittemme merkityksiä. Se tapahtuu suoraan tiedostamattomasti, ohjelmoidusti ja predeklaratiivisesti ilman minkäänlaista psyykkistä ajattelua tai työstämistä. Paitsi että voimme lukea toistemme ajatuksia, niin ennen kaikkea voimme lukea toistemme käyttäytymistä. Emme siis vain näe muiden eleitä, liikkeitä ja tunteita, ja sitten yritä tuntemalla tai ajattelemalla asettua samaan kuvitteelliseen tilanteeseen ikään kuin itse tekisimme tai kokisimme samoja asioita, vaan voimme fyysisen simulaatiojärjestelmän avulla päästä erityiseen intentionaalisen virittyneisyyden ja samaistumisen tilaan, joka on yhtenevä toisen henkilön vastaavan kanssa. Tässä tapahtuu omalta kuorikerrokselta toisen tai toisten kuorikerrokselle ylettyvä monitasoinen neuraalinen ja psyykkinen yhteyden synty. Sillä on fylogeneettinen ja ontogeneettinen historiansa, kun laumassa on toimittu ja jaettu yhteisiä tunteita (Tuohimetsä). Tässä toteutuu Lauri Rauhalan peräänkuuluttama aivoprosessien siirtyminen lusikalla henkilöltä toiselle.

Kuunnellessamme toisen ihmisen puhetta on välttämätöntä puheen ymmärtämisen kannalta, että peilineuronien avulla simuloimme puheen sisäisesti kuten itse puhuisimme niin, että kielen lihaksissa tapahtuu hermoärsytystä. Jos tämä motorinen ärsytys estetään TMS:llä (kallon läpi tapahtuvalla magneettistimulaatiolla) lamaamalla motorinen puhealue, estää se meitä ymmärtämästä kuultua puhetta (Wilson ym. 2004). Tämä näyttää pätevän jopa silloin, kun korkeasti koulutetut henkilöt puhuvat äärimmäisen abstrakteista käsitteistä. Kielen kykymme on siten olennaisesti ”kiinni lihassa”. (Aziz-Zadeh ym. 2006.)

Hermeneutiikan ja neurobiologian yhteyden mahdollisuudesta

Terapeutti, joka on perillä edellä olevasta viitteellisesti ja pinnallisesti referoidusta uudemmasta tiedosta, ja on hitaasti ja vaivalloisesti opetellut sitä käyttämään, toimii mitä todennäköisimmin käytännön tilanteissa eri tavalla kuin pelkästään kielen, käsitteiden ja narratiivisen ajattelun ohjaama perinteinen psykoterapeutti. Hän luottaa enemmän prosessin luontaiseen kulkuun, ikään kuin etsii nonverbaalista sävyä, virettä, yhteistä cantus firmusta, pohjaääntä sekä sen kontrapunktia. Hänelle asioitten oikea käsitteellinen hahmottaminen ei ole keskeistä, ja hän voi antaa potilaan rauhassa prosessoida omaa mieltään uskoen tässä itsessään olevaan syvempään ymmärrykseen ja itsekorjaukseen, jos sille annetaan mahdollisuus. Hoidon sävy muuttuu ratkaisevasti vähemmän autoritaariseksi, ja riitatilanteita tai umpikujia on vähemmän. Terapeutin piilevä ylemmyys, joka on ikävällä ja vaarallisella tavalla läsnä hyvin usein terapiasuhteissa siten, että huomaamatta terapeutti on suhteessa paremmin osaava ja tietävä, ratkeaa itsestään siihen, kun terapeutti etsii biologispohjaista resonanssia potilaansa kanssa. Tässä ei ole oikeassa olevia osapuolia. Narratiivinen ja älyllinen elementti muodostaa edelleen tärkeän osan terapiaa, mutta se ei ole koko asia. Hoito voi onnistua muodollisesti ja teoreettisesti, potilas voi oppia tietämään, miksi on sairas, mutta ei parane. Toisaalta hoito voi auttaa, vaikka mitään suuria oivalluksia ei syntyisikään.

Psykoterapia, joka nojaa pelkästään hermeneutiikkaan ja humanismiin, on jatkuvassa vaarassa toistaa kreikkalais-kristillisen kulttuurimme väkivaltaisia, hybristisiä piirteitä. Kaikkien psykoterapioiden rakenteellinen ongelma on terapeutti-potilas asetelman epätasa-arvo, joka muodostaa vaikean paradoksin, vaikka sen tiedostaisikin. Terapeuttisten koulutusyhteisöjen tukahduttava tai väkivaltainen dynamiikka liittynee tähän samaan ongelmaan. On ikään kuin yhteinen fantasia, että on osattava ajatella oikealla tavalla. Sen sijaan jos terapeutilla on jonkinlainen kunnioitus luontoa, ikään kuin ihmisen tietoista viisautta suurempaa viisautta kohtaan, ei hän asetu ketään ylemmäksi.

Neurotieteiden on mahdollista palauttaa psykoanalyysin alkuperäinen kunnioitus tiedostamatonta kohtaan, joka tuntuu välillä hävinneen egopsykologian ja monenlaisen potilasta epäsuorasti kehittämään ja kasvattamaan pyrkivien terapiateorioiden myötä.

Ajatus materialistisesta monismista, siitä että kaikki on pohjimmiltaan ainetta ja energiaa, on todistamaton, mutta sen ottaminen perusoletukseksi on avannut tiedon pandoran lippaan, joka oli vuosituhansia suljettu. Itse pidän kaikkia olevaista koskevia teorioita käytännöllisinä siten, että niillä on kullakin eri tilanteeseen sopivat puolensa, mutta ylivoimaisesti hedelmällisimmältä tällä hetkellä vaikuttaa materialistisen monismin teoria. Voisikohan jumalakin olla ainetta tai energiaa?

Uskon, että neurotieteellisen tiedon lisääntyminen edistää aitoa humanismia keskuudessamme. Se on tässä suhteessa tehokkain tuntemani lääke, joka voisi käytännön tasolla auttaa vähentämään yhteistä inhimillistä kurjuuttamme ja vieraantuneisuuttamme.

Kirjallisuus

Aziz-Zadeh, L., Wilson, S., Rizzolati, G. ym. (2006). Congruent Embodied Representations for Visually Presented Actions and Linguistic Phrases Describing Actions. Current Biology, 16, 1818–1823.

Boston Change Process Study Group (2007). The foundational level of psychodynamic meaning: Implicit process in relation to conflict, defense and dynamic unconscious. Int. J. Psychoanal., 88, 843–860.

Churchland, P. (2002). Brain-Wise: Studies in Neurophilosophy. Cambridge, Massachucsetts: The MIT Press.

Iacoboni, M. (2008). Ihmisten peilaus: Kytkeytymisemme uusi tiede. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cogita.

Lehtonen, J. (2006). Descartesin cogito ja olemassaolon tunne. Teoksessa Ajattelen – olen siis psykiatri. Helsinki: Duodecim.

Stern, D. (1998). The process of therapeutic change involving implicit knowledge: Some implications of developmental observations for adult psychotherapy. Process of Change Study Group, Boston. Infant Mental Health Journal, 19(3), 300–308.

Tuohimetsä, M. (tulossa). Alkukantaisen suojautumisen taustoja. Teoksessa Klemelä, E., Mälkönen, K., Sammallahti, P. (toim.), Psykoteraputin huoneessa: Psykoterapia 2. Helsinki: Therapeia-säätiö.

Wilson, S., Saygin, M., Sereno, M. I. ym. (2004). Listening to Speech Activate Motor Areas Involved in Speech Production. Nature Neuroscience, 7, 701–702.

Wundt, W. (1862). Beiträge zur Theorie der Sinneswahrnehmung. Teoksessa Classics in Psychology, s. 57. New York: Philosophical Library, 1961.