Psykoterapia (2013), 32(4), 250–263
Ossi Takala
Olemassaolevaksi ryhmässä
Näkyväksi psykoterapiassa
Kysyn itseltäni usein, miksi ihmiset hakeutuvat psykoterapiaryhmiin, vaikka he ryhmiin tultuaan näyttävät olevan niin vähän kiinnostuneita toisistaan? Näin käy vaikka moni hakeutuu psykoterapiaan vapautuakseen yksinäisyydestään, saadakseen yhteyden toisiin ihmisiin ja ollakseen läsnäolevampi. Yksinäisyydestään huolimatta he eivät kuitenkaan halua kohdata toisiaan. He eivät ole läsnä tässä ja nyt, vaan pakenevat vuorovaikutuksesta, jolloin yksilön ja koko ryhmän olemassaolo ikään kuin katkeaa. Ryhmän jäsenet eristäytyvät, vaikka samaan aikaan myös heidän suurin tyydytyksensä näyttää kumpuavan hetkittäisistä toinen toistensa kivuliaistakin kohtaamisista. Samaan ongelmaan törmätään yksilöpsykoterapiassa, joten uskon artikkelin tarjoavan eväitä myös yksilöpsykoterapeuteille sen pohtimiseksi, kuinka psykoterapiassa voi tulla olemassaolevaksi ja näkyväksi?
Ollako vai eikö olla
Tarkastelen olemassaolon kokemusta ja näkyväksi tulemista pääosin Donald Winnicottin teoriaan ja metapsykologiaan nojautuen. Hänen mukaansa vauva aloittaa elämänsä vailla psyykkistä elämää ja tulee psyykkisesti eläväksi vasta olemisen ja toiminnan kautta. (Winnicott 1963a, 192.) Olemassaolon lähtökohta ja aito itse on aina ruumiillinen. Tämä yhteys säilyy läpi elämän ja tulee esille mm. kehonhahmotuksen, hengityksen tai psykosomaattisten ongelmien muodossa. Asianmukaisen hoidon avulla vauva hyväksyy ruumiinsa osaksi itseään ja tuntee, että itse sijaitsee kaikkialla hänen ruumiissaan (Davis & Wallbridge 1984, 112). Kokemus olemassaolosta syntyy olemattomuudesta ja maailma kohdataan vasta, kun vauva alkaa katsella sitä älyllisesti ymmärtäen, kuinka muut sen ja hänet siihen mukaan lukien kokevat. (Khan 1958, 35; Winnicott 1962, 56.) Kokemus olemassaolosta syntyy toisen toimesta nähdyksi tulemisen ja sen toisen kasvoista havaitsemisen eli peilaamisen kautta (Winnicott 1962, 61). Heidegger toteaa, että ymmärtäminen on orientoitumista maailmassa ja maailmaan, olemisen osaamista (Siltala 1993, 2). Oman olemassaolon kokeminen on enemmän kuin olemassa oleminen. Se on suhteessa toisiin ihmisiin omana itsenään olemista. (Phillips 2007, 128.) Ryhmäpsykoterapiassa etsimme itseämme ja toista. Siksi tässä ja nyt syntyvät olemassaolon kokemukset (moments of meetings) ovat olennaisia. Sitä kautta löytyy todellinen itse, toiset ja jaettavissa oleva todellisuus. Potilaani on saattanut hoitonsa alussa kuvata pääongelmakseen sen, että hän ei koe olevansa olemassa. Hän on kuvannut sulkeutuneensa itsensä sisään. Ihminen onkin aina taipuvainen eristäytymään, vaikka hän yksilöityy ja voi tuntea itsensä olemassaolevaksi ainoastaan muiden kautta (Khan 1958, 13–14). Elossa olemisen kokemus ei olekaan itsestäänselvyys, vaan jokainen joutuu etsimään siitä oman kokemuksensa. Silloin ei ole kysymys siitä, millä tavalla ihmiset ovat todellisia, vaan mikä tuottaa yksilölle tunteen todellisena olemisesta. Itsensä todelliseksi tunteminen on enemmän kuin olla olemassa. Se tarkoittaa oman tavan löytämistä omana itsenään olemiseen ja suhteessa objekteihin omana itsenään olemiseen sekä sellaisen selfin omistamista, jonka suojiin voi vetäytyä lepäämään. (Saraneva 2006, 193–194; Phillips 2007, 128.)
Vauva voi tulla olemassaolevaksi ainoastaan äitiyteen omistautuneen äitinsä kautta (Winnicott 1960a, 39–44). Jos vauvan täytyy odottaa äitiä liian kauan, muodostuu vauvan ainoaksi olemassaolon todellisuudeksi aukko, kuolema, poissaolo ja unohdus (Phillips 2007, 2). Ilman riittävän hyvää äidillistä hoivaa käsittämätön ahdistus (unthinkable anxiety) uhkaa särkeä vauvan palasiksi ja syöstä hänet ikuiseen pudotukseen. Tällöin ahdistus saa vauvan hukkaamaan yhteyden omaan ruumiiseensa ja sitä kautta koko olemassaoloonsa. (Winnicott 1962, 57–58.) Kysymys ei ole kuitenkaan ainoastaan separaatioahdistuksesta, joka herää vanhemman ja vauvan konkreettisesta erosta, vaan myös tilanteesta, jossa vauvan ja vanhemman ulkoisessa olemassaolon jatkuvuudessa ei tapahdu mitään konkreettista katkosta (Winnicott 1963b, 78). Myöskään terapiassa olemassaolon ja terapian jatkuvuutta eivät uhkaa ainoastaan tauot ja tapaamisten väliajat, vaan myös terapeutin kyvyttömyys kannatella ja sisällyttää ryhmän tunteita mieleensä.
James on kuvannut sisällyttämiseen (Bion: containing) ja kannatteluun (Winnicott: holding) liittyvien ilmiöiden näyttäytymistä ryhmässä. Winnicott näkee psykoanalyysin ja vauvan hoidon muistuttavan toisiaan. Kyky jakaa omaa sisäistä maailmaa syntyy varhaislapsuuden vuorovaikutussuhteessa. Äiti–vauva-suhteessa tapahtuva todellisen itsen (true selfin) kehitys on kaikkien myöhempien ihmissuhteiden edellytys. Siten äidin kanssa yhdessä jaettavan todellisuuden havainnoiminen ja tutkiminen on aivan olennaista vauvan ihmissuhdetaitojen kehittymisen kannalta. Samasta syystä on tärkeä havainnoida psykoterapiaryhmän jäsenten välistä jaettua todellisuutta sekä sen suhdetta ryhmän kokonaisuuteen. Ryhmässä näkyvän kaoottisuuden avulla ryhmä jakaa yhteistä sisäistä maailmaa. Jakaminen tapahtuu leikin ja terapeutin uneksivan ajattelun avulla (reverie-funktio). (James 1984, 201–212.) Uneksiva ajattelu on valveilla tapahtuvaa tiedostamatonta ajattelutoimintaa ja mielentila, jossa äiti on kykenevä vastaanottamaan vauvan projektiivisia identifikaatioita (Bion 1962, 36–37). Psykoterapiaryhmä toimii yhteisen uneksunnan leikkikenttänä. Bion pitää uneksumiskykyä psyykkisen muutoksen ja kasvun perustana (Ogden 2005, 101). Psykoterapiaryhmän ryhmäprosessia on verrattu usein uneen (esim. Anziu 1984, 4). Unet rakentavat olemassaolon kokemusta ja ne myös ylläpitävät sen jatkuvuutta. Unet ovat silta sisäisen ja ulkoisen välillä. Ne työstävät kokemuksiamme. Terapeutti ottaa vastaan ryhmän unenomaisen kaaoottisen sisällön ja ”märehtii” sen ryhmälle sulatetumpaan muotoon.
Jaettu illuusio
Ihmisen ensimmäinen kosketus itsen ulkopuoliseen maailmaan on mahdollista ainoastaan illuusion kautta. Nälkäinen vauva luo fantasioissaan ruokkivan rinnan, jolloin vauva luo mielessään sen, jonka hän on jo itse asiassa äidistään löytänyt. Äiti ja vauva eivät kohtaa todellisuudessa ennen kuin tämä kokemus jaetaan vuorovaikutuksessa. Vain jos kaivattu objekti on oikeasti saatavilla, tapahtuu kannustava kohtaaminen ja siitä seuraava vuorovaikutus reaalimaailman kanssa. (Phillips 2007, 82–84.) Niinpä aluksi äiti sallii vauvan kaikkivoipaisuuden tunteen syntyä ja kestää sitä riittävän kauan. Myös terapeutin tulee olla saatavilla ja läsnä, jotta illuusio voisi syntyä. Äidin tulee hiljalleen purkaa illuusio, mutta ensin vauvan on saatava elää sitä riittävästi. Vasta kun illuusio kaikkivoipaisuudesta on purettu, vauva voi löytää todellisen itsen ja itsen maagisen kontrollin ulkopuolella olevan äidin. (Phillips 2007, 121.) Jos äiti myöhemmin kehityksen jo edettyä luulee tai osoittaa tietävänsä liian hyvin lapsen tarpeet, taikuus ei perustu enää todelliseen ihmissuhteessa olemiseen. Silloin liian hyvin lapsensa tarpeet tietävä äiti tulee esteeksi aidossa suhteessa ulkoiseen objektiin olemiselle. (Phillips 2007, 143.) Sama koskee liian tietävää ja yliaktiivista terapeuttia. Valmiit vastaukset eivät rakenna aitoa yhteyttä itseen ja sitä kautta toisiin. Tietävästä terapeutista riippuvainen ryhmä oppii vain tuntemaan terapeutin ja mitä itsen tulisi olla ja tuntea hänen mielestään. Winnicott on todennut, että jos äiti hääräilee liikaa lapsen kanssa tai ei vastaa riittävästi hänen tarpeisiinsa, seuraa törmäyksiä, joihin lapsen on pakko reagoida, ja reaktio uhkaa tällöin lapsen koko olemassaolon jatkuvuutta. (Davis & Wallbridge 1984, 56.)
Ihmisten ryhmäytyminen perustuu haluun jakaa yhteinen illuusio (Phillips 2007, 119). Illuusion jakamisen kautta voidaan kohdata toinen. Samoin taide toimii sen välityksellä. Koska ihminen ei voi koskaan hyväksyä ulkoista todellisuutta sellaisenaan, hän joutuu elämään sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välisessä jännitteessä. Tähän hänelle tuo helpotusta välitila, joka kuvitteellisena alueena jää primaarin luovuuden ja realiteettitestaukseen perustuvan objektiivisen havaitsemisen väliin. Se on sisäisen todellisuuden ja ulkoisten realiteettien välissä oleva lepopaikka, joka pitää sisäisen ja ulkoisen todellisuuden yhtä aikaa erossa toisistaan, mutta myös vuorovaikutuksessa keskenään. Se tekee ulkoisen ja sisäisen välisen vuorovaikutuksen mahdolliseksi. (Winnicott 1971, 2–14.) Ryhmässä jatkuvuuden ja ennustettavuuden turvaavat hoidon puitteet (setting) ja sen suojissa syntyvä koheesio luo mahdollisuuden illuusion jakamiseen, jolloin sisäinen ja ulkoinen voivat kohdata. Terapeutin tulkinnat vievät hänet ryhmän omnipotentin kontrollin ulkopuolelle. Transferenssin kautta määriteltynä analyytikko ja potilas ovat osa laajaa kokonaisprosessia, jossa kumpikin tulee luoduksi ja löydetyksi toistensa kautta (Khan 1958, 21). Molemmista tulee näkyviä tässä ja nyt, ja tulkinnat ovat alkusysäys sille. Tulkinnat saattavat olla loukkaus ryhmän kaikkivoipaisuudelle, joten niiden tulee olla ajoitettu, annosteltu ja rakennettu vastaamaan ryhmän sen hetkiseen tarpeeseen.
Olemassaolon katkos
Syntyminen on olemassaolon jatkuvuuden katkeamisen prototyyppi (Phillips 2007, 94). Tällöin kätilön tiukaksi käärimä kapalo vauvan suojana tukee olemassaolon jatkuvuutta. Myöhemmin elämässä äidin epäonnistuminen äitiyteen omistautumisessa aiheuttaa vauvalle selfin kadottamisen ja annihilaatioahdistuksen (Khan 1958, 26, 41). Alussa olemassaolon jatkuvuuden turvaaminen on äidin ja vastaavasti ryhmässä terapeutin perustehtävä:
”Ainoa perusta tekemiselle on oleminen.
Luovuus on tekemistä, joka syntyy olemisesta
ja olemista seuraa tekeminen
ja tekemisen kohteeksi joutuminen,
mutta alussa on oleminen.”
– D. W. Winnicott (1971, 85)
Vauvalle muodostuu äidin kannattelun seurauksena ihoa muistuttava rajaava kalvo psyyken ja ulkomaailman (minun ja ei-minun) välille. Tätä kautta hän muodostaa käsityksen sisä- ja ulkopuolestaan sekä ruumiistaan. (Winnicott 1960a, 45.) Psykoterapian lisäksi esimerkiksi psykofyysinen fysioterapia ja erilaiset mindfullness- sekä rentoutustekniikat tavoittelevat näitä lähes eriytymättömiä olemassaolon ja läsnäolon ruumiillisia kokemuksia. Mutta aluksi vauva tarvitsee äidin kannattelemaan itseään, jotta hän voisi vain olla. Silloin ympäristö reagoi eikä vauva. Suotuisissa olosuhteissa iho muodostuu myös psyykkiseksi rajaksi itsen ja ei-itsen välille. Toisin sanoen psyyke tulee eläväksi osaksi psyyke–sooma-kokonaisuutta, jolloin yksilön kokonaisvaltainen elämä saa alkunsa. (Winnicott 1962, 61.)
Ensimmäinen vastaeriytynyttä uhkaava vaara on jo koetun olemassaolon menettäminen. Tyydyttävän objektin täydellinen kokemuksellinen omistaminen on alussa itsekokemuksen ylläpitämisen perusedellytys. Silloin ”kokonaan hyvän” objektin representaation säilyttämisestä ja suojaamisesta tulee varhaiselle itselle eksistentiaalinen välttämättömyys. Annihilaatio on näin hypoteettista pelkoa oman olemassaolon puolesta (Tähkä 1996, 76–77), ja deprivaatiosta seuraa olemassaolon keskeytys, tyhjentyminen ja oman itsen kadottaminen (Phillips 2007, 20–22). Tällöin vauvan olemassaolossa ja psykofyysisessä kokonaisuudessa tapahtuu ikään kuin keskeytys, jolloin vauvan olemassaolon jatkuvuuteen syntyy katkos ja aukko (Winnicott 1949a, 185; 1951, 238–240; Phillips 2007, 2). Kun riittävän hyvän äidillisen hoivan puuttuessa vauvan on pakko reagoida, se aiheuttaa vauvan identiteetin hetkellisen häviämisen ja hajoamisen. Winnicottin mukaan äidin tärkein tehtävä olisi turvata vauvaa odottamattomilta ja siitä syystä traumaattisilta tapahtumilta, koska ne keskeyttävät vauvan olemassaolon jatkuvuuden. Kun tällainen olemisen jatkuvuuden keskeyttävä reagoiminen toistuu tiheästi, se hajottaa olemisen kappaleiksi. (Davis & Wallbridge 1984, 51, 61.)
Mitä tapahtuu esimerkiksi jos äiti alituiseen huutaa hädissään olevalle lapselleen eikä ota lapsen hätää kantaakseen? Silloin äiti ainoastaan vain lisää lapsen hätää kerta kerralta. Äiti ei näin ainoastaan siirrä lapselleen omaa vihaansa, vaan hän myös osoittaa vauvalle, että hänen ahdistuksensa on aivan sietämätöntä. Tämä aiheuttaa äärimmäisen epävarmuuden, elämän jatkuvuuden menettämisen ja synnynnäisen toivottomuuden tunteen. Tällöin vauvan psyykkinen kehitys häiriintyy ja hän joutuu kehittymään liian varhain. Tämän seurauksena vauva ei voi olla aidossa suhteessa oman ruumiinsa tunteisiin, toimintoihin, vietteihin, aistimuksiin ja ulkomaailmaan. Suhteet toisiin ihmisiin aiheuttavat sen takia minäkokemuksen häviämisen ja vauva voi palauttaa minäkokemuksensa vain palaamalla täydelliseen eristäytymisen tilaan. Jos vauva joutuu reagoimaan liian varhain, seurauksena ei ole frustraatio vaan annihilaatioahdistuksen herättämä kauhukokemus. (Phillips 2007, 122.) Monet ulkoiset ärsykkeet, joiden yhteydessä lapsen minää ei tueta, vaativat lasta reagoimaan. Trauma on sen seurausta, ettei yksilölle ole kehittynyt siinä vaiheessa vielä sellaisia mekanismeja, jotka tekevät odottamattoman odotetuksi (Davis & Wallbridge 1984, 117, 59). Vauva tarvitsee äidin, joka ottaisi kantaakseen hänen tuntemansa kuolemanpelon. Silloin äiti tuntee vauvan kauhun hänen puolestaan ja tunne välittyy projektiivisen identifikaation kautta. (Bion 1959, 103; Winnicott 1960a, 50.) Äidin ymmärrystä seuraavan frustraation vähenemisen kautta vauva pelastuu nimettömän kauhun vallasta (Bion 1967, 306–310; Winnicott 1949a, 185; 1949b, 245; 1952b, 222–225; 1960a, 47; 1962, 60–62; 1963a, 186–187). Samalla tavalla ryhmän alkuvaiheessa terapeutin oikeat ja oikein ajoitetut tulkinnat pelastavat ryhmän kauhun vallasta. Ryhmästä voi tulla sen intergroitumattomille jäsenille liian traumaattinen, jos hajaannusta ja kaaosta ei tulkita ajoissa. On tärkeää, että äiti tukee lapsen kehittyvää minää pitämällä lasta mielessään kokonaisena ihmisenä (Davis & Wallbridge 1984, 51), ja vastaavasti ryhmäpsykoterapeutilla tulee ryhmän säilyä ehjänä kokonaisuutena mielessään.
Hajoaminen (disintegraatio) ja kaaos ovat psyyken puolustusmekanismeja unintegraatiota ja käsittämätöntä ahdistusta vastaan silloin, kun äidin kannattelu pettää liian varhain. Se on paluuta sulautumisen ja hajaantumisen varhaiseen tilaan. Se on toisin kuin ”unthinkable anxieties” psykoanalyyttisesti tulkittavissa (Winnicott 1962, 61). Myöhemmin kehittyvä kyky vetäytymiseen oman itsen rauhaan (unintegraatiokyky) ei enää samalla lailla katkaise olemassaolon sisäistä jatkuvuutta, vaan se on vauvan omnipotenssin vallassa oleva voimavara, joka suojaa vauvaa disintegraatioahdistukselta. Omaan itsen rauhaan vetäytymiskyvyn kehittyminen edellyttää, että vauva on ensin hajaantumisen tilassa ollessaan voinut luottaa ympäristön turvaan. (Phillips 2007, 80.) Sellainen täydellisen riippuvuuden tila on saavutettavissa vain, kun vauva kokee itsensä turvallisesti ja luotettavasti kannatelluksi. Unintegraatio on hyvinvointia ja kehitystä edistävää sekä ylläpitävää hetkittäistä selfin mykän ytimen suojaan lepäämään vetäytymistä, joka ei katkaise olemassaolon jatkuvuutta. Sen avulla kehittyy lopulta kyky yksinolemiseen. (Winnicott 1958, 29.) Jos tätä kykyä oman itsen rauhaan vetäytymiseen ei ole syntynyt lapsuudessa, on sitä mahdotonta tavoittaa esimerkiksi tietoisuus–taito-harjoitusten avullakaan. Se on psyykkisesti hyvin rakentuneen ihmisen luonnollinen lepopaikka, jossa hän lepää tiedostamattaan hetkittäin arkensa keskellä. Siinä sekunnin murto-osassa on jäljellä vain hengittävä keho.
Ryhmä puolustautuu hajoamisen uhkaa vastaan kaaoksella, joka näkyy mm. perususkomuksina (Bion 1979). Ryhmässä erillisyyden, yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemukset nousevat väistämättä esiin tässä ja nyt. Yksin yhdessä toisten kanssa oleminen muuttuu siedettäväksi vasta, kun kyky vetäytyä oman itsen rauhaan on riittävän kehittynyt. Analyyttinen tilanne voi olla traumaattinen, sillä se tuottaa samanlaisen avuttomuuden tilan kuin vastasyntyneellä. Syntymä on traumaattisen tilanteen prototyyppi ja alkuperäisen ahdistuskokemuksemme alkulähde (Rank 1924; Janov 1983). Analyysissa tämä ahdistava suhde primaariin objektiin nousee uudelleen esiin. Objektin menetys on kivun, ahdistuksen ja halun alkusyy. (Perelberg 2010, 207–214.) Ahdistus edustaa itsen alkuperäistä affektiivista vastetta olemassaoloon tai psyykkiseen tasapainoon kohdistuvaa uhkaa vastaan (Tähkä 1996, 76):
”What we are calling the beginning
is often the end
and to have the end
is to have a beginning
The end is where we are starting from”
– T. S. Eliot 1943 (Phillips 2007, 19)
Läsnäolollaan äiti sallii ehdottoman itsenäisyyden ja täydellisen riippuvuuden tilan synnyn, jolloin vauva ei koe riippuvuuden tunnetta, vaan täydellistä riippuvuutta. Seurauksena ei ole vain psykofyysisesti tyydyttävä kokemus, vaan samalla syntyy tunneliitto. (Winnicott 1948, 163.) Objekteihin suuntautuminen edellyttää niiden tarjoamista. Jos terapeutti ja ryhmä eivät ole tunneyhteydessä, jää terapia parhaimmillaankin vain älyllisellä tasolla tapahtuvaksi molemminpuoliseksi itsetyydytykseksi. Vaikka itsetyydytys nähdään normaalina selviytymiskeinona, se voi myöhemmin liiallisena jatkuessaan estää todellisen tyydyttävän suhteen luomisen ulkoisiin objekteihin. Myös terapia voi tulla uudeksi esteeksi yhteyden luomiselle, jos todellinen vuorovaikutus jää syntymättä.
Objektiin suuntautuvaa libidoa voidaan pitää kaikkien ihmissuhteiden ja rakkauden taustana. Kyvyttömyys ja kammo riippuvuutta ja avuttomuutta kohtaan estää kohtaamisen tässä ja nyt. Silloin ihminen ei uskalla olla inspiroivassa kosketuksessa itseen ja toisiin, vaan hän pyrkii olemassaolon tunteen saavuttamiseen epäaidon selfin (false selfin) avulla. Näin toimii ”Wise Baby”, jota liian varhainen kehittyminen (varhaiskypsyys) suojaa lisätraumoilta. (Ferenczi 1950.) Tällaiset potilaat piilottavat todellisen riippuvuutensa ja avuttomuutensa hengissä selvitäkseen. Tällaista lapselle vaarallista pikkuvanhaa itsenäisyyttä jopa ihannoidaan nykyajassa. Jos potilas ei kykene antautumaan riippuvuussuhteeseen, hoito epäonnistuu. Hän ei silloin asettaudu todelliseen vuorovaikutukseen analyytikon ja kanssa, vaan analysoi itse itseään. Potilas ei tällöin käytä ryhmää ja analyytikkoa (vrt. Winnicott: use of the object).
On huomattava, että vauva ei ole suhteessa äitiin vain tyydytystä hakeakseen, vaan myös siksi, että vasta suhde itsessään saa tuntemaan hänet itsensä elossa olevaksi. Vasta se tekee itse elämän tavoiteltavan arvoiseksi (Phillips 2007, 9). Vauvan fyysisten tarpeiden tyydytyksellä on psyykkisen olemassaolon kokemuksen synnyssä vain osittainen merkitys. Siksi ei myöskään terapiassa konkreettisten tarpeiden tyydyttämisellä päästä puusta pitkään. Kun ryhmä kehittyy työryhmätasolle, suhteet toisiin ja terapeuttiin nousevat tyydytyksen ja frustraation lähteiksi. Pelkkä itsetutkiskelu ei silloin riitä, vaan kokemukset ja tunteet on jaettava yhdessä. Todellinen olemassaolon kokemus syntyy aina suuntautumalla itsestä ulos- eikä sisäänpäin. Ainut tapa muistaa elämän varhaisvaiheen kauhukokemuksia on luoda ja kokea ne nyt ensimmäistä kertaa nykyhetken transferenssissa (Saraneva 2008, 168–188). Kun analyytikko kokemuksellisesti tavoittaa jotain toisen todellisuudesta, esimerkiksi häpeän, josta toinen ei ole lainkaan selvillä, hän luo parhaimmillaan uutta todellisuutta (Klemelä 2000, 30). Sama toistuu ryhmän jäsenten välillä. Kyse ei ole vain torjutun muiston mieleen palauttamisesta, vaan yhdessä luodaan aivan uusi kokemus, jota ei ole ollut aiemmin olemassa siinä muodossa, jonka se nyt ottaa (Ogden 2004, 178). Tämä tekee ryhmäkokemuksesta ainutkertaisen ja tuottaa todellisen olemassaolon sekä elossa olemisen kokemuksen, joka on yhdessä jaettavissa. Itse suhde toiseen nousee silloin tärkeimmäksi. Se sisältää transferenssin ja vastatransferenssin. Kun ymmärrämme potilasta syvästi ja näytämme sen oikea-aikaisen ja -sisältöisen tulkinnan avulla, me samalla myös itse asiassa kannattelemme potilasta (Winnicott 1954a, 261). Silloin tapahtuu oppimista, vaikka kukaan ei opeta. Kaikki merkittävä oppiminen tapahtuu tällaisessa siirrettävissä (transfer) olevassa vuorovaikutuksessa. Kyse on tiedostamattomasta implisiittisestä oppimisesta. (Juntumaa 2008.) Tämä korostuu ryhmässä, koska ryhmässä on sen jäsenten muodostamia peilejä niin paljon.
Aggressio ja olemassaolo
Terapiassa muodostuvat auttaviksi ja korjaaviksi ne transferenssissa toistuvat varhaisen ympäristön puutteet, jotka olivat vauvan omnipotentin kontrollin ulkopuolella. Kun potilaan viha suuntautuu nyt terapeutin puutteisiin ja virheisiin, voidaan hoidossa lopulta onnistua. Potilaat käyttävät analyytikon virheitä vihatakseen transferenssissa analyytikkoaan. Aivan kuten he vihasivat lapsuudessaan vanhempiaan. Eli ei siis ainoastaan objektin tarjoama tyydytys herätä vauvassa ulkoisen objektin tarvetta, vaan myös vauvan oma impulsiivisuus ja aggressiivisuus tarvitsevat kohteen (Winnicott 1950, 217). Raivoissaan oleva vauva yksilöityy vahvasti. Hän tietää, mitä haluaa ja miten sen voi saada eikä luovuta helposti. Hän on niin elossa kuin suinkin vain voi. (Phillips 2007, 10.) Winnicottille aggressiivisuus on elämänvoima, joka varhaislapsuudessa näyttäytyy aktiivisuutena ja liikkuvuutena (Davis & Wallbridge 1984, 82–83). Myös aikuisten ryhmissä aggressio näyttäytyy ilmeinä, eleinä ja liikkeinä, kuten haukotuksina, katseina, silmien sulkemisena, häiritsevänä puuhasteluna tai selän kääntämisenä. Varsinainen acting out -touhotus voi johtaa ennalta-arvaamattomiin esityksiin, joihin on pakko reagoida. Ryhmän jäsenet kertovat useasti ryhmän päättyessä, että he kokivat erityisen tärkeäksi sen, että terapeutti kesti paikallaan rauhallisena ja tehtävästään hievahtamatta heidän kiukustaan huolimatta. Terapeutin hengissä säilyminen tarkoittaa myös sitä, ettei pelättyä kostoa tullut. Klein viittasi tähän depressiivisen position hyvittämisellä. Mainittakoon vielä, että Winnicott näkee äidin vihaavan lasta ennen kuin lapsen äitiään (Winnicott 1947, 201). Tätä terapeutin on hyvä tutkailla mielessään.
Voidaan sanoa, että laiminlyömme potilaita heidän toivomallaan tavalla. Potilaat kutsuvat meidät epäonnistuneen vanhemman rooliin eikä meidän ole helppo ottaa sitä vastaan ellemme näe sen arvoa hoidolle. Analyytikon väistämättömät virheet (esim. tauot ja lipsahdukset) saattavat potilaan kosketuksiin hänen lapsuutensa aikaisten ympäristön puutteiden kanssa, jolloin potilas saa lopulta yhteyden vihaansa. (Winnicott 1963c, 253–258; 1955, 298.) Siitä seuraavaan tuhoamiseen ei liity vain vihaa, vaan ennen kaikkea iloa objektin eloonjäämisestä fantasoidun tuhoamisen jäljiltä. Vasta objektin eloonjääminen mahdollistaa normaalin objektisuhteen luomisen. Winnicott (1971, 86–94) viittaa tähän termillä objektin käyttäminen ( use of an object). Psykoanalyysin eettinen vastaus ja vastuu liittyy hylkäämättömyyden etiikkaan hetkinä, joissa toinen ei vastaa yhdessätulemisen kutsuun (Ihanus 2011, 195). Greenin sanoin analyytikon on annettava potilaan käyttää itseään tuhottavaksi vastustelematta ainakin siinä määrin, että tuhoamisen toistuminen on osoitettavissa. Näin analysoitavan oma kiinnostus herää tapahtuneeseen, jolloin itse analyyttinen suhde tulee tarkasteltavaksi. (Torsti-Hagman 2006, 296.) Tämän seurauksena kokemuksellisesti syntynyt oivallus siirtyy hoitotilanteen ulkopuolisiin vuorovaikutussuhteisiin eikä jää ainoastaan tämän yksittäisen tilanteen ulkoa opituksi selitykseksi. Oman aggression haltuunottaminen tekee näkyväksi ja olemassaolevaksi. Tästä on mainio esimerkki Tove Janssonin sadun Näkymätön Ninni, jossa Ninni muuttuu näkyväksi vasta Muumimamman terapeuttisessa hoivassa aggressionsa ja sitä kautta myös rakkauden löytäessään. Vauvan kannalta ei ole kysymys halusta tuhota äiti, vaan ainoastaan rakastaa tätä välinpitämättömästi. Se ei ole perisynti, vaan ihmisen julma synnynnäinen hyve. (Phillips 2007, 107.)
Kuolemanvietin vallitessa olemassaolon jatkuvuuden tunne ja sisäinen rauha tulee itsen sisälle eikä objekteihin suuntautumisen kautta, koska objektirakkauden vain pelätään tuottavan uuden pettymyksen. Psyykkinen jännite lähenee nollaa, jolloin lopulta seuraa psyykkinen kuolema. Subjekti luopuu tällöin kaikista haluistaan, jolloin elämästä tulee yhtä kuin olisi kuollut. Green kutsuu tätä toiveen toteutumisen negatiiviseksi hallusinaatioksi. Seurauksena on negatiivinen narsismi eli ego muuttuu kiinnostumattomaksi itseä ja objektia kohtaan. (Torsti-Hagman 2006, 280–281.) Syntyy negatiivinen hoidon tarve ja objekteista vetäytyminen (Winnicott 1949b, 245). Tämä näkyy ryhmässä vetäytymisenä, myöhästelyinä, poissaoloina, vaikenemisena, vähättelynä, haukotteluna ja torkkumisena. Ryhmän mitätöinti, ylenkatse ja uhkaukset ryhmän keskeyttämisestä lisääntyvät. Kun toiset ja todellinen itse hylätään, ei millään tunnu enää olevan mitään väliä. Ryhmää leimaa empatian puute ja kylmyys. Tarvitsevuus ja riippuvuus kielletään. Erityismuoto tästä on ryhmän taistelu–pako-perususkomus (Bion 1979) . Thanatokseen liittyvä toistamispakko perustuu tällöin paitsi uhkaavan ärsykkeen hallitsemisyritykseen, myös siihen, että toistuminen luo tunteen omasta jatkuvuudesta. Freud erotti toistamispakon lisäksi kuolemanvietille neljä muuta toimintamallia, jotka ovat masokismi/sadismi, negatiivinen terapeuttinen reaktio, itsemurha ja tuhoavat itsetuhoiset kehityskulut ryhmissä. Nämä uhkaavat ryhmän olemassaolon jatkuvuutta. Winnicottin sanoin vihan ja rakkauden tulee yhdistäytyä toisiinsa sekä objektiin, jotta aggressio ei dissosioituisi erilliseksi saarekkeeksi vauvan persoonallisuuteen (Phillips 2007, 105). Hänelle aggressio on osa primitiivisen rakkauden ilmaisemista. Jos kehityksellinen aggressio puuttuu, jää kehittymättä myös kyky rakkauteen ja ihmissuhteiden luomiseen. (Winnicott 1950, 205–206.) Vasta kun aggressio yhdistyy rakkauteen, alkavat objektisuhteet tuntua todellisilta ja itsen ulkopuolisilta. Tämän jälkeen libidinäärinen tyydytys tulee mahdolliseksi. (Winnicott 1959–1964, 127.) Winnicottin vastine Freudin kuolemanvietille on objektista piittaamaton rakkaus (Winnicott 1947, 201).Kuolemanvietti on perisynti-käsitteen uudelleenilmentymä, ja ahneus ilmentää parhaiten ajatusta rakkauden ja aggression yhteensulautumisesta (Davis & Wallbridge 1984, 83). Ahneus on ryhmän olemassaolon taustavoima. Sen avulla ryhmältä saa hyvää.
Olemassaolon juurilla
Todetessaan potilaalleen, että tämä ei ole läsnäoleva, Winnicott saa ensi kertaa yhteyden potilaan todelliseen itseen (true selfiin). Suoraan osoittamalla tunneyhteydestä vetäytymistä saadaan usein aikaan paljon enemmän edistystä kuin jatkuvalla muiden defenssien osoittamisella. Samalla tavalla voi kommentoida myös muita olennaisia puutteita potilaan olemassaolossa: ”Huomasin ettet ole tullut vielä oikeasti näkyväksi ja olemassaolevaksi.” (Winnicott 1960b, 152.) Kristevaa mukaillen etsimme silloin häntä, joka on muukalainen itselleen: näkymätön, tyhjä ja poissaoleva (Siltala 2006, 340–341). Jokaisessa terveessä ihmisessä on aitoa itseyttä muistuttava ydin, joka ei kommunikoi ulkoisen todellisuuden objektien kanssa. Tätä ydintä ei saa puhutella eikä siihen saa vaikuttaa suoraan. Vaikka terveet ihmiset nauttivat vuorovaikutuksesta toisten kanssa, heissä on myös aina olemassa samaan aikaan tämä mykkä ei-kommunikoiva ja vieras osa, joka ei halua tulla löydetyksi. Winnicott viittaa tähän paradoksiin lauseellaan: ”on ilo olla piilossa, mutta katastrofi olla löytymättä”. Häntä kiehtoo tämä ihmisen yhtäaikainen tarve piiloutua ja tulla löydetyksi sekä kommunikoivaksi. ( Winnicott 1963a, 185–192; Saraneva 2006, 194; Phillips 2007, 3, 150–151.) Eino Leino yhdistää runossaan ”Meri kuutamolla” hienosti ihmisen ambivalenssin ja mielen rakenteet:
”Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois mä touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin korkea
kuin taivahan tähtivyöhyt,
sen alle mahtuvi maailma
ja yhdessä päivä ja yöhyt.”
– Eino Leino 1898 (toim. Kapari 1995)
Persoonallisuuden salattu ydin sisältää ihmisen synnynnäisen kyvyn kokea olemassaolon jatkuvuutta, yksilöllistä ja omatahtista psyykkistä todellisuutta sekä ruumiillisuutta. Mikä tahansa uhka tätä salattua ydintä kohtaan nostattaa valtavan ahdistuksen ja suojautumisen tarpeen. (Winnicott 1960a, 46.) Tällainen uhka nousee esille varsinkin ryhmän alkuahdistuksessa, kun toinen puoli ryhmästä tuo esiin halua vuorovaikutukseen ja toinen puoli tarvetta vetäytymiseen, suojautumiseen ja piiloutumiseen : kuinka olla yhtä aikaa piilossa ja tulla löydetyksi? (Winnicott 1963a, 192.) Terapeutti tulkitsee tätä ambivalenssia. Koettu uhka muovaa ryhmän ilmapiirin sellaiseksi, jota Freud kuvaa sanalla uncanny (unheimlich). Se on se kätketty ja pelottava, joka johtaa vanhastaan tuttuun, mutta yhtä aikaa vieraaseen. Se ei ole mitään vierasta tai uutta, vaan jotain jo ennestään salaisesti tuttua, jonka torjunta on tukahduttanut. (Freud 1919, 244–248.) Kun terapeutti kohtaa tuntemattoman sisällyttämisfunktiollaan, tapahtuu terapeutin oman tunne- ja kokemustaustan pohjalta tuntemattoman muuntuminen hetkelliseksi totuudeksi. Syntyy K-linkki, toinen toisensa tuntemisen yhteys. (Klemelä 2009, 153.) K-tunneyhteyden ollessa aktiivinen ihminen on todella halukas tutustumaan tunnetasolla toiseen. Koska analyytikon tehtävä on ylläpitää analyyttista tilannetta luovana tunneyhteytenä, hyökkäykset kohdistuvat nyt juuri tätä analyytikon toimintaa sekä itse analyyttista suhdetta vastaan. Yhteys katkaistaan kateuden voimalla. Hyökkäys tapahtuu sisäisessä maailmassa ja se suuntautuu kohti sisäistä kantanäkyä. Lopez-Corvo (2003) käyttää tästä nimeä itsekateus. Ilman tulkintaa tällainen kateus vaarantaa koko hoidon (hoito keskeytyy). Kun primaarikateus pilaa hyvän rinnan, se estää ottamasta hyvää vastaan. Kateus on tällöin este ihmissuhteen luomiselle. Mainittakoon tässä kuitenkin, että Winnicott ei Kleinin tapaan uskonut siihen, että kateus johtaisi tuhoavuuteen elämän alusta alkaen (Davis & Wallbridge 1984, 82).
Olemassaolon peilaaminen
Näkyväksi ei voi tulla, jos kukaan ei katso. Lapsi voi ryhtyä katselemaan muita vasta nähtyään ensin itsensä. Vasta äidin toimesta nähdyksi tuleminen saa lapsen tunnistamaan olemassaolonsa: kuka hän on ja mitä hän tuntee. (Phillips 2007, 130.)
”When I look I am seen, so I exist.
I can now afford to look and see.
I now look creatively and what I apperceive I also perceive.
In fact I take care not to see what is not there to be seen (unless I am tired).”
– Winnicott (1971, 114)
Peilaaminen on vuorovaikutusta, jossa vauva näkee itsensä toisen silmien kautta (Winnicott 1971, 11). Vauvan tulee nähdä äidin kasvoja katsoessaan itsensä (Winnicott 1971, 112). Silloin äidin kasvot ovat peili, josta vauva näkee olemassaolonsa. Se, miltä äiti näyttää, on suhteessa siihen, mitä hän näkee. Jos äidin kasvot eivät ole peili, havaitseminen korvaa sen, missä olisi voinut tapahtua merkityksellinen vuorovaikutus. Tässä on false self -kehityksen lähtökohta. (Winnicott 1971, 111–118.) Narsismin taustalla on suhteen katkeaminen objektiin.
Kun true self kätketään false selfin taakse, yksilö on olemassa mutta ei löydetty (Khan 1958, 42). Kun vauva samastuu masentuneeseen äitiin, hän heijastelee äidin mielialoja eikä itseään. Syntyy turvaton ja välttelevä kiintymyssuhdemalli. Vauva ja äiti vetäytyvät vuorovaikutuksesta. Tästä nk. kuollut äiti -kompleksista seuraa elinikäinen pyrkimys purkaa aktiivisesti kiintymyksen tunteet (”varaukset”) jokaisesta merkityksellisestä ihmissuhteesta. Haluamisesta ja kiintymyksestä on luovuttava ja jopa koko olemassaolo koetaan kiellettynä. Tällöin tyhjyys ja viettien puute leimaavat analyyttista tilannetta, johon Green tarjoaa neuvoksi elävää ja aktiivista läsnäoloa. (Torsti-Hagman 2006, 274–290.) Samaa neuvoa tarjosi jo Winnicott. Hän kuvasi saman surullisen tilanteen, jossa äidin todellinen itse kuolee hänen muuttuessaan depressiiviseksi ja emotionaalisesti poissaolevaksi. Lapsen täytyy tällöin mukautua kuolleen objektin rooliin, jos hän ei pyri vastustamaan eri keinoin äitinsä ennakko-oletusta hänen elottomuudestaan. Lapsi voi vastustaa tätä näyttelemällä hyvin eläväistä. Tällainen elävyys ei ole aitoa, vaan se on muotoiltu vastaamaan äidin odotuksia. Se on luonteeltaan vakuuttelevaa, mukautumiseen perustuvaa false self -kommunikaatiota. Greenin kuolleen äidin käsitteen pääsisältö on itse asiassa kuvattu jo tässä Winnicottin ajatuksessa. (Kurkela 2004, 128–156.) Ryhmässä maaniset puhevyöryt ovat keinoja, joilla ryhmä tavoittelee false selfin kautta elävyyden ja olemassaolon kokemusta. Ryhmän vakuutteleva kommunikaatio kieltää deprivaation ja depressiiviset tunteet. Näin syntyvä yhteisyys ja elävyys ei synnytä todellista yhteyttä. Äidit, jotka ovat sisäistäneet kuolleen äitinsä, yrittävät pitää vauvaansa yliaktiivisesti elävänä ja itseään varten hymyilevinä kestääkseen oman varhaisen kuoleman kokemuksensa (Siltala 2001, 191–192). Winnicottin mukaan läsnäolo, vuorovaikutus ja hiljaisuus ovat yhteyden luomisessa tärkeämpiä kuin verbaaliset tulkinnat. Terapia on yhteinen leikki. Aikuisilla se tarkoittaa esimerkiksi yhteisen huumorin ja äänensävyjen löytämistä. (Khan 1958, 28.) Todellisesta itsestä kumpuava huumori ei ole defensiivistä, vaan se vahvistaa olemassaolon kokemusta. Se ei edellytä maanisia defenssejä tai hypomaniaan pakenemista. Huumori ei saa jäädä yksin tai vierekkäin leikkimiseksi vaan sen tulee kasvaa jaetuksi kokemukseksi. Sellaiseksi luovaksi, yllätykselliseksi ja jännittäväksi leikiksi.
Peilisolututkimus on osoittanut, että kehon liikekieli on peilaamisessa keskeistä. Motoriikka tulee jopa ennen intentiota ja sanoja. Jo Freud puhui (1915, 194) tiedostamattoman kommunikaation arvoituksesta todetessaan, että ihmiset voivat kommunikoida keskenään tulematta siitä edes tietoisiksi. Aivojen peilisolut aktivoituvat, kun yksilö näkee toisen tekevän jotain tai kun hän matkii toisen tekemistä. Jopa silloin, kun hän on vasta aikeissa reagoida jotenkin näkemäänsä toisen tekemiseen. (Hari 2003, 1465–1470.) Tiedostamaton äänetön kommunikaatio on ryhmissä merkittävässä roolissa. Mitä enemmän ryhmä vastaa perususkomusryhmää, sitä vähemmän se kommunikoi rationaalisella tavalla sanojen välityksellä (Bion 1979, 141). Ryhmän peilisalissa peilisolujen välityksellä syntyvät kokemukset järjestävät kaaosta. Ryhmän jäsenet lukevat herkeämättä terapeutin ja toistensa ruumiinkieltä. Heille tiedostamaton kysymys on se, välitetäänkö minusta ja olenko minä tärkeä?
Valheellinen olemassaolo
Valeitseys (false self) korvaa ja kätkee taakseen aidon ja persoonallisen poissaolevan todellisen itsen (true self). Valeitseyttä edustavat esimerkiksi tavanomaiset sosiaaliset käytöstapamme, joihin verhoutumalla sopeudumme vallitsevaan todellisuuteen. (Phillips 2007, 134–135.) Valeitseyden kautta eläminen katkaisee todelliset yhteydet ja vuorovaikutuksen ulkomaailmaan. Esimerkiksi small talk on valeitseyden ilmiasu eikä se pysty tuottamaan oikeaa ja todellista elämän tuntua. (Winnicott 1955, 296–297.) Ryhmässä tyhjä lörpöttely johtaa väistämättä pettymykseen, koska se ei kosketa todellista itseä. Valheellinen puhe deprivoi ja masentaa. Terapeutti tuntee tämän vastatransferenssissa ja hänen tulee osoittaa se tulkinnassaan.
Joskus fantasioinnista muodostuu järjestelmällinen tapa false self -rakenteiden ylläpitämiseksi (Khan 1958, 16). Äärimmilleen vietynä sisäisen tiedostamattoman maailman halkaisu ja projisointi ulkomaailmaan johtaa ulkoisen todellisuuden ymmärtämisen kadottamiseen. Tällöin fantasiointi ei ole enää kommunikoivaa, vaan varhainen lohkominen johtaa valeitseyden kehittymiseen. Silloin vauvan mentaalisesta aktiivisuudesta muodostuu hänen psyykensä vihollinen. (Winnicott 1952a, 225.) Tällainen lapsi lähestyy lohkotun minuutensa toisella puolella ulkoista objektia, josta rakentuu mukautunut valeitseys. Toisella puolella lapsi luo suhteen subjektiiviseen objektiin tai ehkä ilmiöihin, jotka ovat luonteeltaan vain ruumiillisia tuntemuksia (esim. autistinen heijaaminen). Näihin subjektiivisiin objekteihin ei objektiivisesti havaittava maailma pääse juurikaan vaikuttamaan. Subjektiivisten objektien kanssa kommunikoidessaan lapsi on aktiivisessa ei-kommunikoivassa suhteessa ulkomaailmaan. Valeitseyden kautta tapahtuva kommunikaatio, aktiivinen ei-kommunikoiva ulkomaailmaan suhteessaoleminen, ei synnytä todellista yhteyttä. Se ei ole todellista kommunikaatiota, koska siinä ei ole mukana itseyden ydintä. Pahimmillaan tämä näyttäytyy skitsofreniassa (Winnicott 1963a, 183–184), mutta se voi tulla näkyviin myös muulla tavoin etäisenä, outona ja todellisesta itsestä irrallisena viestintänä. Vaikkapa puheen intonaatiossa. Silloin ei-kommunikaatio on ryhmän ja potilaan sairaus, jota terapeutti hoitaa. H iljaisen yhteenkuuluvuuden ja yhdessä läsnä- ja olemassaolemisen täydellinen vastakohta on, kun ei-kommunikointi ulkomaailman kanssa verhotaan puheeseen, joka ei kommunikoi kuitenkaan mitään. Se on false self -puhetta, jonka lähtökohta ei ole todellisessa itseydessä. Olemassaolon ja elävyyden tavoitteleminen fantasioinnin kautta ilmenee ryhmissä usein perususkomuksina. Bion nimesi ne riippuvuus-, taistelu–pako- ja parinmuodostusryhmiksi. Niiden vallitessa ryhmän kosketus realiteettiin katoaa ja ryhmä hakee perususkomuksiin sisältyvien fantasioiden kautta tyydytystä ja olemassaolon kokemusta. Vaikka ryhmä voi olla tällöin hyvin elossa olevan tuntuinen, kyseessä on olemassaolon kokemuksen tavoittelu valeitseyden kautta. Se ei synnytä aitoa toinen toisensa tuntemisen ja kohtaamisen kokemusta. Siksi perususkomusryhmä johtaa aina lopulta pettymykseen.
Eräs valeitseyden erityismuoto on, kun älyllisistä prosesseista tulee osa false selfiä (Winnicott 1959–1964, 134). Tällöin vauvan mielenmaailman toiminnot tulevat liian tärkeiksi itsessään, jolloin ne korvaavat ja tekevät hyvän äidin tarpeettomaksi (Winnicott 1949b, 246). Älyllistävä ryhmä suojautuu filosofoinnin ja psykologisten pohdintojen taakse. Terapeutin on osoitettava, kuinka Wise Baby -ryhmä pyrkii tekemään terapeutin tarpeettomaksi. Tulkintaa miettiessään terapeutti voi uneksia, kuinka äitiyteen omistautunut äiti kommunikoi elävästi ja leikkisästi vauvalleen. Äidin elävä lepertely saa vauvan tuntemaan itsensä olemassaolevaksi ja eläväksi. Elävä kommunikaatio luo tunneyhteyden ja herättää ryhmän luovuuden. Terapeutille hymyillessään tai suuttuessaan ryhmä herää henkiin. Vastustus on Winnicottin mukaan potilaan vastaus analyytikon kyvyttömyyteen leikkiä (Saraneva 2006, 179). Potilas herättää terapeutin itseään varten henkiin ja eläväksi (Siltala 2001, 195). Ryhmä luo maailman.
Ainoastaan true self voidaan analysoida. False selfin alueeseen suuntautuva hoito johtaa aina pettymykseen, vaikka se voi aluksi tuottaa hyviäkin tuloksia. Siksi hoidossa tulee tavoittaa aina analysoitavaksi potilaan voimakkaan riippuvainen ja lapsenomainen true self. (Winnicott 1959–1964, 134.) Kun toisten sallitaan tulla tärkeiksi itselle, syntyy lopulta aito yhteys itseen ja toisiin. Vain sitä kautta todellinen olemassaolon kokemus vahvistuu. Ryhmä siirtyy näin toimien bionilaisittain narsismista sosiaalisuuteen. Silloin depressiivinen positio korvaa autistis-kosketuksellisen moodin ja skitsoparanoidisen position. Samalla herää terve syyllisyys, hyvittämisen ja korjaamisen tarve. Pian löytyy myös empatia. Projektiot kootaan takaisin itseen ja integroidutaan. Kun ryhmä eheytyy, integroituvat yksilötkin ja ryhmä vapautuu narsismi-autismistaan.
Jälkibionilainen perususkomus-olemattomuus
Kehityksen tärkeimpiä kysymyksiä on, kuinka olla erillään mutta ei eristäytynyt? (Winnicott 1963a, 187.) Kysymys kohdataan joka kerta ryhmän kokoontuessa. Työryhmätason lisäksi tulee väistämättä esille myös ryhmän pyrkimykset paeta yhteistyöstä. Silloin Bionin perususkomusryhmien lisäksi voidaan tavoittaa myös perususkomus-olemattomuusryhmä. Siinä vallitseva paratiisifantasia suojelee true selfin ydintä ja toimii defenssinä syntymätrauman ja alkuperäisen riippuvuus- ja deprivaatiokokemuksen toistumista vastaan. Se suojaa ryhmää psyykkisen romahduksen pelolta ja kauhulta. Perususkomus-olemattomuusryhmän (basic assumption absence) taustalla on omnipotentti fantasia, jossa ryhmä ruokkii itse itseään. Fantasia itse luodusta hyvästä rinnasta on Wise Baby -itsetyydytysfantasia, joka kieltää ja mitätöi toisten arvon ja tarpeellisuuden. Ryhmä nauttii kuvitellun rinnan ravinnosta. Kyseessä ei ole jaettu illuusio, vaan yhteisen illuusion kieltäminen. Kateus ja ahneus hellittävät, kun paha deprivoiva rinta häviää disintegraation, kieltämisen ja lohkomisen avulla. Ryhmä vetäytyy hautavuoteelle. Se ei kaipaa mitään eikä ketään. Ryhmän olemassaoloon syntyy aukko ja katkos.
Kun psyykkisen romahduksen, putoamisen ja riippuvuuden pelko kielletään, jopa sisällyksetön harvasanainen false self -rupattelu lakkaa ja tilalle laskeutuu mykkä hiljaisuus. Ennen ryhmän vaikenemista harvat lauseet ovat irrallisia eivätkä liity mihinkään, mitenkään tai kehenkään. Niillä ei ole edes tarkoitus hakea todellista yhteyttä toisiin. Ne ovat sisäistä puhetta itsen osille. Ryhmä ei ole enää lainkaan tietoinen depressiivisestä ahdistuksestaan ja riippuvuuden pelostaan. Disintegraatio suojaa ryhmää deprivaatio depressiolta ja kauhulta. Riippuvuusryhmän hiljaisuus on erilaista, koska silloin ryhmän odotukset suuntautuvat terapeuttiin. Perususkomus-olemattomuusryhmän tunnelma on pysähtynyt, innoton, lamaantunut ja kuollut. Vietit haudataan. Mieli ei tavoita toisen mieltä (autistinen mindblindness). Terapeutin vastatransferenssitunne on ensin tylsistynyt, väsynyt, yksinäinen, pysähtynyt, tyhjä ja eloton. Niinpä terapeutin luovuus tuhoutuu. Hänen kykynsä ja intonsa ajatella ryhmää sammuu ja hän harhautuu pohtimaan kauppalappujaan tai muita arjen askareita. Pienikin miete tai kehonliike vaatii valtavia ponnisteluja. Terapeutin onkin kuunneltava kehoaan, kun ryhmä vaipuu mykkään hiljaisuuteen. Perususkomus-olemattomuus on hyökkäys analyytikon ajattelukykyä (attacks on linking) ja äidillistä luovuutta (reverie) vastaan. Haukotustaan ja harhailevia ajatuksen itujaan ihmetellessään terapeutti voi tavoittaa tarpeettomuuden tunteensa ja löytää sen takaa deprivoidun lapsen halvaannuttaneen kauhun. Taitava terapeutti tavoittaa silloin vihansa, jota ryhmä tai potilas hänessä herättää. Sen sijaan anakliittisessa depressiossa oleva lapsi tai ryhmä ei enää itke tai raivoa, vaan halvaantuu kuoleman uhan alla. Uhkaa kätkytkuolema (vrt. Rene Spitzin tutkimukset orpokodissa v. 1945).
Työryhmätyöskentely on mahdotonta, koska kukaan ei ole kiinnostunut tai tietoinen toisistaan. Ryhmä ei ole enää yhteistyössä, vaan sen jäsenet suuntautuvat sisäänpäin irti realiteeteista. Perususkomus-olemattomuus edustaa ryhmän varhaisinta suojautumispyrkimystä täydellistä riippuvuutta ja sen herättämää nimetöntä kauhua sekä psyykkisen romahduksen pelkoa vastaan. Perususkomus-olemattomuuden disintegraatio, kuten psykoosisairaus, on viimeinen todellisen itsen defenssi. Se suojaa psyykkisen romahduksen pelkoa vastaan, kun ryhmän rohkeus ei riitä sen työstämiseen. Ryhmä suojautuu, kun se pelkää regressiosta seuraavaa hulluutta (vrt. Winnicott 1954c, 287), josta sillä ei olisi pelkonsa mukaan paluuta. Se tarkoittaa tilaa, jossa oma ruumis katoaa (Winnicott 1952a, 100). Toisena vaihtoehtona olisi terveyteen pakeneminen, joka johtaa ryhmän maaniseen vakuuttelevaan false self -vuorovaikutukseen. Sairaus on defensiivinen suoja joskus menneisyydessä tapahtunutta psyykkistä romahdusta vastaan (Winnicott 1959–1964, 139). Yksilöterapiassa sinnikkäästi ummessa oleva mutistinen potilas haastaa terapeutin elävyyden. Ryhmässä perususkomukset edustavat ryhmän sairautta, jota terapeutti tulkinnoillaan hoitaa.
Olemattomuusryhmässä esiintyy ainoastaan suoraa kommunikaatiota, joka on kaikkein varhaisin vuorovaikutustapa. Se on mahdollista vain subjektiivisen objektin kanssa ja kuuluu olennaisesti yhteensulautumisen vaiheeseen. Kun objekti on subjektiivinen, ei tarvita lainkaan normaalia selkeää kommunikaatiota. Elämänsä alussa vauva kykenee sanattomaan kommunikaatioon äidin kanssa, koska hän on sulautunut äitiin. Myös äitiyteen omistautunut äiti kykenee sanattomaan kommunikaatioon säilyttäen silti oman identiteettinsä. Äänetön kommunikaatio liittyy silloin itsen ytimen tapahtumiin ja sen kautta tapahtuvaan olemassaolon jatkuvuuden turvaamiseen. Jos suora kommunikaatio jatkuu yhteensulautumisen vaiheen luonnollisen päättymisen jälkeen, se johtaa umpikujaan, jossa itse on vuorovaikutuksessa ainoastaan subjektiivisten objektien kanssa. Tällöin henkilö on vuorovaikutuksessa vain itsen eri ominaisuuksien ja osien kanssa, mikä johtaa vain eristäytymiseen. Jotta erillisten yksilöiden välille muodostuisi yhteys, tarvitaan aina jossain määrin kehittyneempää epäsuoraa, selkeää ja tarkoituksenmukaista kommunikaatiota. (Davis & Wallbridge 1984, 125–126.) Terapeutti auttaa tulkinnoillaan ryhmää selkeään kommunikaation ja todellisen yhteyden syntymiseen. Olemattomuusryhmässä vallitseva suora kommunikaatio toimii projektiivisen identifikaation tavoin. Terapeutin on palautettava sen kommunikoivuus. Tulkinta tekee sisäiset objektit näkyviksi ja olemassaoleviksi tässä ja nyt. Näin intrapsyykkinen muuttuu interpersoonalliseksi ja subjektiiviset objektit objektiivisiksi. Terapeutti palauttaa sisäisen ja ulkoisen keskinäisen vuorovaikutuksen. Se mahdollistaa jaettavissa olevan olemassaolon kokemuksen (moments of illusion) synnyn. Olemattomuusryhmä ei käytä analyytikkoa ja ryhmää. Objektin käyttäminen edellyttää todellisen reaalimaailman objektin olemassaoloa, jolloin objekti ei ole enää vain kooste projektioista. Aluksi vauva on ainoastaan suhteessa ympäristöönsä. Kasvun ja kehityksen sekä ennen kaikkea ympäristön tuella suhteessaoleminen muuttuu objektin käyttämiseksi. Realiteettiperiaatteen mukaan tullessa vauva joutuu myös tunnustamaan objektin olevan itsen omnipotentin kontrollin ulkopuolella, mikä johtaa objektin tuhoamiseen. Kun ryhmän jatkuvuus on vaarassa, ei se johdu jäsenten aggressiivisuudesta, vaan pikemminkin jäsenten henkilökohtaisen aggressiivisuuden tukahduttamisesta. (Winnicott 1971, 88–89; Davis & Wallbridge 1984, 86.) Terapeutti nostaa kiukun tietoisuuden piiriin tarkasteltavaksi. Realiteettiperiaatteen tullessa mukaan vauva joutuu tunnustamaan objektin olevan itsen omnipotentin kontrollin ulkopuolella, mikä johtaa tapahtuvaan objektin tuhoamiseen (Winnicott 1971, 88–89). Tästä fantasioissa tapahtuvasta tuhoamisesta objekti säilyy elävänä omana itsenään eikä yhteys objektiin ja reaalimaailmaan katkea, vaan olemassolon kokemus vain vahvistuu.
Olemattomuusryhmän johtajaksi valikoituu ryhmän deprivoiduin jäsen. Hänestä tulee pettymyksen jälkeen ryhmän syntipukki, jonka ei koeta olevan muista kiinnostunut ja välittävä. Hän saa epäempaattisen vihaisen äidin roolin kannettavakseen. Transferenssitulkinnoista seuraa kiukun herääminen. Terapeutista tulee nyt epäonnistunut hylkäävä vanhempi. Aggressiiviset kokemukset ja tunteet tuntuvat todellisemmilta ja kontakti sen takia aidommalta (Phillips 2007, 110). Kehitys vaatii vaiheen, jossa potilaan tärkein kokemus on hyvän ja mahdollisesti tyydyttävän objektin torjuminen. Se on väistämätön osa objektin luomista. (Winnicott 1963a, 182.) Se ei katkaise yhteyttä ja olemassaolon jatkuvuutta, vaan herättää ryhmän aidosti olemassaolevaksi ja eläväksi. Ryhmä tuhoaa fantasioissaan terapeutin, joka nousee uudestaan ja uudestaan kuin feenikslintu. Fantasioissa tapahtuvasta tuhoamisesta, välinpitämättömästä rakkaudesta, läsnäolevana ja luovana selviytyvä terapeutti rohkaisee kaikkien tunteiden ja oman luovuuden löytämiseen. Näin löytyvät lopulta hyvittämisen, terveen syyllisyyden ja välittämisen kokemukset. Syntyy ryhmän hyvä kehä. Sisäisten objektien muuttuessa myös ulkoiset objektisuhteet muuttuvat.
Perususkomus-olemattomuusryhmä on suoja itseyden salattuun ytimeen tunkeutumisen uhkaa vastaan. Se pelastaa ryhmän käsittämättömältä (unthinkable) ahdistukselta. Ahdistus liittyy syntymätraumaan, anakliittiseen depressioon, täydellisen riippuvuuden pelkoon, kantanäkyfantasiaan, deprivaation ja psyykkisen romahduksen uhkaan. Nämä johtivat lapsuudessa pakkoon reagoida. Kun sama uhkaa toistua ryhmässä, ryhmä luo suojakseen vauvan tavoin disintegraation. Hajoamisen ja kaaoksen avulla ryhmä pyrkii eroon ahdistuksestaan. Ryhmän kaoottisuus tulee esille erityisesti perususkomusten kautta. Perususkomus-olemattomuuden avulla hengissä säilyminen katkaisee kuitenkin olemassaolon jatkuvuuden kokemuksen ja yhteydet ulkomaailmaan. Todellinen objektisuuntautuneisuus ja unintegraatiokyky on mahdollista vasta, kun disintegraatio väistyy tulkinnan avulla. Tätä kautta ryhmän jäsenet voivat löytää ensimmäistä kertaa elämässään kyvyn olla yksin, joka on yksi tärkeimmistä emotionaalisen kypsyyden merkeistä. Paradoksaalisesti kyky olla yksin kehittyy kyvystä olla ensin yksin toisen läsnäollessa. Kyky nauttia yksinolosta toisten seurassa on terveyden merkki. Se on yhteydessä yksilön kykyyn kohdata kantanäkyfantasioista nousevia tunteita. (Winnicott 1958, 29–31.) Samalla opitaan sietämään omaa aggressiivisuutta (Davis & Wallbridge 1984, 85), jota ei enää tarvitse kieltää ja sijoittaa itsen ulkopuolelle.
Winnicottin metapsykologian yhdistäminen ryhmäpsykoterapiaan ei ole täysin ongelmatonta, koska hän kirjoitti yksilöpsykoterapian näkökulmasta. Toinen hyväksymistä vaativa asia on Winnicottin tapa rinnastaa psykoterapia lapsen hoitoon. Ryhmävauva on tässä suhteessa vieläkin mutkikkaampi. Tästä huolimatta Winnicott elävöittää näkemyksiämme ryhmistä ja tarjoaa hyviä mahdollisuuksia pohtia yksilön ja ryhmän olemassaoloon liittyviä ongelmia. Siksi kannustan Winnicottin tavoin: leikkikää rohkeasti teorioilla ja niiden leikkikentillä!
”Oh God! May I be alive when I die!” – D. W. Winnicott (Phillips 2007, 19)
Artikkeli saapunut toimitukseen 23.1.2013, hyväksytty 14.9.2013.
Kirjallisuus
Anziu, D. (1984). The group and the unconscious. London: Routledge & Kegan Paul.
Bion, W. R. (1959). Attacks on linking. International Journal of Psychoanalysis, 40(5–6). Reprinted 1967 in Second thougts. Selected papers on psycho-analysis. London: Heinemann.
Bion, W. R. (1962). Learning from experience. London: Karnac Books.
Bion, W. R. (1967). The psycho-analytic study of thinking. International Journal of Psychoanalysis, 43.
Bion, W. R. (1979). Kokemuksia ryhmistä. Espoo: Weilin+Göös.
Davis, M. & Wallbridge, D. (1984). Äidin ja lapsen mysteeri. Winnicottin psykoanalyyttinen ajattelu. Espoo: Weilin+Göös.
Freud, S. (1919). The ’uncanny’. S.E. XVII. London: Hogarth Press.
Ferenczi, S. (1950). Further contributions to the theory and technique of psychoanalysis. London: Hogarth Press.
Hari, R. (2003). Sosiaalisen kognition hermostollinen perusta. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim, 119. Helsinki: Duodecim-seura.
Ihanus, J. (2011). Kytkeytymisiä ja eriytymisiä matriisisssa rajatiloissa. Psykoterapia, 30(2).
James, D. C. (1984). Bion’s ”Containing” and Winnicott’s ”Holding” in the context of the group matrix. International Journal of Group Psychotherapy, 34(2).
Juntumaa, R. (2008). Psykoanalyysi oppimisprosessina. Helsingin yliopiston Kasvatustieteen laitoksen tutkimuksia 217.
Kapari, M. (toim.) (1995). Eino Leinon suuri runokirja. Porvoo: WSOY.
Klemelä, E. (2000). Ihminen vastapäätä äärimmäistä, tietomme ulkopuolella olevaa rajoittamatonta todellisuutta. Wilfred Bionin ajattelua. Psykoterapia 4/2000.
Klemelä, E. (2009). Projektiivinen transidentifikaatio. Psykoterapia, 28(2).
Kurkela, K. (2004). Winnicott, raja, luova asenne. Psykoterapia, 23(2).
Ogden, T. H. (2004). The analytic third: Implications for psychoanalytic theory and technique. Psychoanalic Qarterly, 73.
Ogden, T. H. (2005). This art of psychoanalysis: Dreaming undreamt dreams and interrupted cries. London & New York: Routledge.
Perelberg, J. (2010). Tila ja aika psykoanalyyttisessa kuuntelemisessa. Psykoterapia, 29(3).
Phillips, A. (2007). Winnicott. London: Penguin Books.
Saraneva, K. (2006). D. W. Winnicott ihmisenä ja teoreetikkona. Teoksessa Mälkönen, K. ym. (toim.), Psykoanalyysin isät ja äidit: teoreettisia näkökulmia. Helsinki: Therapeia-säätiö.
Saraneva, K. (2008). Freudin traumateoria ja Nachträglichkeit-periaatteen merkitys psykoanalyysissa. Psykoterapia, 27(3).
Siltala, P. (1993). Psykoanalyytikon identiteetti. Psykoterapia 2/1993.
Siltala, P. (2001). Emotionaalissti poissaoleva äiti. Psykoterapia 3/2001.
Siltala, P. (2006). Julia Kristeva: kerroksellinen subjekti. Teoksessa Mälkönen, K. ym. (toim.), Psykoanalyysin isät ja äidit: teoreettisia näkökulmia. Helsinki: Therapeia-säätiö.
Torsti-Hagman, M. (2006). Viettiteoreetikon näkemys André Greenin tuotannosta. Teoksessa Mälkönen, K. ym. (toim.), Psykoanalyysin isät ja äidit: teoreettisia näkökulmia. Helsinki: Therapeia-säätiö.
Tähkä, V. (1996). Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. Porvoo: WSOY.
Winnicott, D. W. (1987). Through paediatrics to psycho-analysis. Collected papers with an introduction by Masud R. Khan. London: The Hogarth Press. First published 1958:
– Khan, M. R. (1958). Introduction to through paediatrics to psycho-analysis.
– Winnicott, D. W. (1947). Hate in the counter-transference.
– Winnicott, D. W. (1948). Paediatrics and psychiatry.
– Winnicott, D. W. (1949a). Birth memories, birth trauma and anxiety.
– Winnicott, D. W. (1949b). Mind and its relation to the psyche-soma.
– Winnicott, D. W. (1950). Aggression in relation to emotional development.
– Winnicott, D. W. (1951). Transitional objects and transitional phenomena.
– Winnicott, D. W. (1952a). Anxiety associated with insecurity.
– Winnicott, D. W. (1952b). Psychoses and child care.
– Winnicott, D. W. (1954b). The depressive position in normal emotional development.
– Winnicott, D. W. (1954c). Metapsychological and clinical aspects of regression within the psycho-analytical set-up.
– Winnicott, D. W. (1955). Clinical varieties of transference.
Winnicott, D. W. (1987). The maturational processes and facilitating environment. London: The Hogarth Pres s. First published 1965:
– Winnicott, D. W. (1958). The capacity to be alone.
– Winnicott, D. W. (1960a). The theory of the parent-infant relationship.
– Winnicott, D. W. (1960b). Ego distortion in terms of true and false self.
– Winnicott, D. W. (1962). Ego integration in child development.
– Winnicott, D. W. (1963a). Communicating and not communicating leading to a study of certain opposites.
– Winnicott, D. W. (1963b). The development of the capacity for concern.
– Winnicott, D. W. (1963c). Dependence in infant-care. In child-care, and in the psycho-analytic setting.
– Winnicott, D. W. (1959–1964). Classification: Is there a psycho-analytic contribution to psychiatric classification?
Winnicott, D.W. (1971). Playing and reality. New York: Tavistock Publications Ltd.