Psykoterapia (2009), 28(1), 2–17

Terttu Sitolahti

Eugenia Sokolnickan analyysi

”Sinäkö puhuisit avoimesti”, sanoin. ”Niin sanoo vain sellainen, joka aikoo salata ajatuksensa. Tohditkohan olla avoin edes itsellesi.” (Waltari 1952/1978, 132.)

Esitän seuraavassa Sándor Ferenczin vuonna 1920 aloittaman, noin vuoden verran kestäneen tri Eugenia Sokolnickan analyysin, joka on ensimmäisiä hoitoja, joissa psykoanalyyttinen työskentely jatkuu potilaan toistuvista negatiivisen transferenssin ilmauksista huolimatta ja niiden avulla. Se on Ferenczin uran käännekohta, joka ennakoi hänen 1920-luvun loppuvuosina ja 1930-luvun alussa esittämiään menetelmällisiä innovaatioita ja josta tuli siemen objektisuhdeteorialle. Hänen ponnistelunsa saada naiskollegan luottamus ja viedä hoitoa eteenpäin osoittavat niiden haasteiden mittavuuden, joita psykoanalyysilla metodina on edessään.

Ferenczi ei tietämäni mukaan ole missään erikseen julkaissut tätä analyysia, mutta hän kuvaa sitä monia yksityiskohtia myöten kesäkuun 4. päivänä 1920 Freudille kirjoittamassaan kirjeessä. Hoitoa koskeva keskustelu jatkuu heidän välisessään kirjeenvaihdossa maaliskuuhun 1921 asti. Rivien välissä elävät koko ajan ystävysten keskinäinen kiintymys, aggressiot ja ristiriidat, joille kompleksisen naiskollegan analyysin eri vaiheet antavat muodon. Koska käytettävissä oleva aineisto ei ole tarkoitettu tapausselostukseksi, se sisältää aukkoja, jotka pakottavat tekemään olettamuksia, mutta toisaalta materiaali on tavanomaista tapausselostusta avoimempi. Suhteutan Ferenczin hoidollisia ratkaisuja nykyisiin objektisuhdeteoreettisiin näkemyksiin ja käytäntöihin.

Ferenczi menetelmän kehittäjänä

1920-luvulle tultaessa yhä useammat psykoanalyytikot kokivat tarvetta saada jotain uutta psykoanalyysin menetelmään. Freudin mielenkiinto suuntautui kuitenkin teorian uusimiseen ja täydentämiseen. Sen sijaan Ferenczi alkoi kehitellä jo sodan aikana ”aktiiviterapiaksi” kutsumaansa menetelmää. Siinä analyytikko aluksi kehotti potilastaan tuomaan esille ja tyydyttämään aikaisemmin torjuttuja seksuaalisia yllykkeitään. Seuraavassa vaiheessa hän rajoitti niiden tyydyttämistä ja lopuksi osoitti, miten ne kytkeytyivät lapsuudenaikaisiin tunteisiin ja kokemuksiin (ks. Sitolahti 2007, 262–264).

Ferenczi toimi sodan aikana mm. Melanie Kleinin analyytikkona. J.-M. Petot (1990, 5), joka on tehnyt mittavan tutkimuksen Kleinin teorioiden ja menetelmän kehityksestä, olettaa Ferenczin kaltaisen miehen, joka ei tehnyt koskaan mitään puolittain, uudesta menetelmästä innostuneena soveltaneen sitä kaikkiin potilaisiinsa ja hoitaneen aktiiviterapialla siis myös Kleinia. Ferenczin jatkuva valppaus kaikelle, mitä potilas ilmaisi sanoilla ja kehollaan, oli tälle nuorelle, masentuneelle naiselle elvyttävä kokemus.

Klein kertoi myöhemmin olleensa hyvin voimakkaan positiivisen transferenssin vallassa, jonka vaikutusta ei hänen mielestään ollut syytä aliarvioida. Hän ei kuitenkaan pitänyt Ferenczin tekemää analyysia riittävänä. Tämä menetelmä poikkesi Kleinin mielestä paljon siitä, mihin psykoanalyysi myöhemmin kehittyi, eikä se sisältänyt vielä negatiivisen transferenssin analyysia (Grosskurth 1989, 72–73). 1 Hän kiinnitti analyysiaan arvioidessaan huomiota samaan asiaan, josta Ferenczi puolestaan myöhemmin moitti Freudia. Hän asetti tämän analyytikkona henkilökohtaisesti vastuuseen negatiivisen transferenssin osoittamisen ja käsittelemisen laiminlyömisestä oppianalyysissa, jonka Freud hänelle teki. Klein piti negatiivisen transferenssin käsittelyn puuttumista osoituksena psykoanalyysin menetelmän keskeneräisyydestä, minkä korjaamiseen hän myös itse jo 1920-luvun alkupuolella aktiivisesti osallistui (Klein 1955/1975, 123–124).

Vielä 1920-luvulle tultaessa psykoanalyytikot pitivät yleisesti positiivista transferenssia keskeisenä hoitoa kannattelevana voimana, jonka ylläpitämisestä oli pidettävä huolta. Aktiiviterapiaa kuvailevassa artikkelissaan ”Technical Difficulties in the Analysis of a Case of Hysteria” (1919/1980, 189–197) Ferenczi kertoi kuitenkin hankaluuksista, joita vahva positiivinen transferenssi toi analyysiprosessiin. Melanie Kleinin elämäkerran kirjoittaja Grosskurth (1989, 73) uskoo, että Kleinin positiivinen transferenssi oli Ferenczille asia, jota hän ei kyennyt käsittelemään analysandinsa kanssa.

Otto Rankin kanssa vuosina 1922–1923 kirjoittamassaan kirjassa Entwicklungsziele der Psychoanalyse (1924; engl. 1925: The Development of Psychoanalysis) Ferenczi toteaa, miten erityisesti hoidon alussa voimakas positiivinen transferenssi oli osoitus muutoksen vastustamisesta ja vaati paljastamista. Negatiivisesta transferenssista tuli Ferenczille kuitenkin positiivista transferenssia suurempi mielenkiinnon kohde. Hän väitti (Ferenczi & Rank 1925/1986, 40), että negatiivista transferenssia on ymmärretty väärin, jos sitä pidetään vain vastarinnan muotona.

Hänen mielestään potilaan negatiivisten reaktioiden oli saatava tulla esille. Analyytikon ei pitänyt pelätä niitä, koska ne kuuluivat ehdottoman varmasti jokaiseen analyysiin. Hoitaessaan vaikeista luonnehäiriöistä kärsiviä potilaita ja tullessaan aikaisempaa tietoisemmaksi omasta pettymyksestään Freudin hänelle suorittamaan analyysiin Ferenczi tuli yhä vakuuttuneemmaksi negatiivisen transferenssin käsittelyn tärkeydestä.

Eugenia Sokolnicka

Puolalainen Eugenia Sokolnicka (1884–1934) Varsovasta oli opiskellut luonnontieteitä ja psykologiaa Pariisin Sorbonnessa. Hän kävi myös tunnetun psykologin ja psykiatrin Pierre Janetin luennoilla. Freudin analyysissa Sokolnicka oli vuosina 1913–1914. Ennen tätä hän oli Jungin oppilaana Burghölzlissä vuosina 1911–1912. Lahjakas nainen hyväksyttiin Wienin psykoanalyyttisen yhdistyksen jäseneksi vuonna 1916. Sodan jälkeen hän yritti perustaa psykoanalyyttista yhdistystä kotikaupunkiinsa Varsovaan, mutta epäonnistui (FrFe = Freud Ferenczille 19.1.1918, alaviite 4).

Helmikuun 10. päivänä 1920 päivätyssä kirjeessään Ferenczi mainitsi asian, jonka hän arveli kiinnostavan Freudia. Hän kertoi aloittaneensa rva Sokolnickan hoidon noin kuusi viikkoa sitten. Tavoitteena oli suorittaa Budapestissa loppuun tämän naiskollegan analyysi, jonka Freud oli Wienissä kuutisen vuotta sitten lopettanut kesken riitaantuessaan tämän kanssa. Ferenczi pyysi, ettei Freud mainitsisi rva Sokolnickan hoidon uudelleen käynnistymisestä toistaiseksi kenellekään (FeFr = Ferenczi Freudille 10.2.1920). Psykoanalyytikkojen piirissä silloin kuten ei nykyisinkään ollut epätavallista olla usean kollegan hoidossa. Koska kyseessä oli nimenomaan Freudin aloittama ja keskeyttämä analyysi, Ferenczi koki ehkä asian arkaluonteiseksi ja/tai rva Sokolnicka toivoi vaitioloa.

Kyvykkäästä puolalaisesta kollegasta, joka oli hoidon alkaessa 36-vuotias, tuli Ferenczille enemmän kuin tavallinen potilas. Hän arvosti suuresti tämän naiskollegan lahjakkuutta ja piti häntä merkittävänä henkilönä. Ferenczin jatkaessa Freudin keskenjäänyttä työtä hänen oli mahdollista verrata omien kehitteillä olevien hoidollisten menettelytapojensa tuloksellisuutta perinteiseen psykoanalyysiin. Pohjimmiltaan hänellä oli tilaisuus osoittaa onnistuvansa siinä, missä Freud oli epäonnistunut.

Ferenczi ei pitänyt Eugenia Sokolnickaa tavanomaisena neurootikkona. Alussa hänestä näytti, ettei naisella ollut muita hermostollisia oireita kuin kyvyttömyys saada seksuaalinen tyydytys vain masturboimalla. Hoidon kuluessa kuitenkin paljastui, että uusi potilas oli poikkeuksellisen herkkä paranoidisuuteen asti, hän loukkaantui hyvin helposti ja vetäytyi tällöin pois suhteesta. Ferenczi arvioi, että Sokolnickan korostunut naisellisuus kätki alleen miehiset homoseksuaaliset piirteet. Lisäksi hän uskoi naisen tukahtuneella raivolla olevan taipumus suuntautua häneen itseensä, mikä oli johtanut kahteen itsemurhayritykseen. Ensimmäinen itsemurhayritys tapahtui potilaan lapsuudessa, jolloin hän hyppäsi kiehuvaan veteen. Toisella kerralla hän otti myrkkyä (FeFr 4.6.1920). Tämä johtui potilaan omien sanojen mukaan siitä, että Freud keskeytti hänen analyysinsa (FeFr 11.2.1921). Nykydiagnostiikan näkökulmasta Eugenia Sokolnicka näyttää kärsineen vaikeasta narsistisesta persoonallisuuden häiriöstä, johon sisältyivät yliherkistynyt ja epäluuloinen suhde muihin ja omnipotentit suuruuden ja itseriittoisuuden mielikuvat.

Suhde Freudiin alkaa liikahdella

Keväästä 1920 tuli Freudille hyvin raskas. Tammikuussa hänen ystävänsä ja kollegansa Anton von Freund menehtyi sekä hänen tyttärensä Sophie kuoli äkillisesti ja odottamatta. Toukokuun loppuun mennessä Ferenczi oli kirjoittanut Freudille kahdeksan kirjettä, joista useimmat koskivat psykoanalyyttisen yhteisön toiminnan kannalta ajankohtaisia asioita tai olivat lyhyitä tiedonantoja. Ystävykset tapasivat toisensa huhtikuun alussa Wienissä, mutta kohtaaminen oli todennäköisesti jokseenkin asiapitoinen. Pääasiana olivat salaisen komitean neuvottelut, jotka tapahtuivat Freudin työhuoneessa viiden miehen kokoonpanolla. 2 Freud kaipasi kuitenkin henkilökohtaista kontaktia Ferencziin, ja toukokuussa lähettämässään kirjeessä hän esitti ystävälleen toivomuksen, että tämä kirjoittaisi myös itseään koskevista asioista (FrFe 14.5.1920).

Kesäkuun alussa Freud sai Ferencziltä pitkän kirjeen, jonka hän aloitti luvaten tällä kertaa kertoa henkilökohtaisista asioista ja erityisesti sellaisista, joilla ainakin hänen mielestään oli myös tieteellistä merkitystä. Kirje oli ensi sijassa selontekoa Eugenia Sokolnickan analyysista. Hän selosti käsityksiään uudesta potilaastaan ja kertoi omista hoidollisista ratkaisuistaan (FeFr 4.6.1920).

Rva Sokolnicka oli katkeran pettynyt Freudiin eikä salannut sitä. Naiskollegan estoton tapa ilmaista kiukkuaan ja raivoaan tarjosi oletettavasti tässä suhteessa estyneelle Ferenczille hyvän samastumiskohteen. Rva Sokolnicka oli vakuuttunut, että Freud keskeytti hänen analyysinsa, koska hänellä ei ollut riittävästi rahaa maksaa siitä (FeFr 4.6.1920). Ferenczi itse syytti samalla tavalla myöhemmin Freudia potilaiden huonosta kohtelusta muistaen tämän nimittäneen heitä ”roskaväeksi”, joka oli tarpeellinen ”vain rahan hankkimiseksi ja tutkimuksia varten” (Ferenczi 1995, 118). 3

Analyysin alku

Ferenczin ja rva Sokolnickan yhteistyö sujui aluksi hyvin. Potilas kertoi auliisti aikaisempaa historiaansa ja nykyisistä vaikeuksistaan, joista keskeinen oli avioero ja siihen liittyvät taloudelliset erimielisyydet. Ferenczin kuvauksen perusteella potilaan kiinnittyminen hoitoon oli kuitenkin haurasta. Naiskollega salli kyllä itselleen annettavan ohjeita ja selityksiä, mutta hän ei mielellään noudattanut niitä. Sen lisäksi hän halusi saada analyysinsa päätökseen mahdollisimman nopeasti. Aika ajoin joidenkin infantiilien tapahtumien tultua rekonstruoitua, potilas uskoi voivansa lopettaa analyysinsa hyvin lyhyeen (FeFr 4.6.1920).

Rva Sokolnicka oli kuunnellut Ferenczin luennon aktiivimenetelmästä runsaat kaksi kuukautta aikaisemmin ja oli silloin periaatteessa hyväksynyt metodin. Ferenczi alkoi soveltaa aktiiviterapiaa myös häneen ja kehotti potilasta luopumaan itsetyydytyksestä. Hän oli aikaisemmin menetellyt samoin hyvällä menestyksellä edellä mainitun hysteerisen potilaansa kanssa (Ferenczi 1919/1980, 189–197). Rva Sokolnicka suostui aluksi Ferenczin menettelyyn, mikä sai aikaan tilapäisen infantiilin pakkoneuroosin. Pian hän kuitenkin suuttui suuresti.

Ferenczin teknisille kokeiluille tulivat myöhemmin tunnusomaiseksi pyrkimys saada aikaan potilaiden kanssa mahdollisimman tasa-arvoinen suhde ja ennen kaikkea tilan tekeminen potilaan analyytikkoon kohdistuvalle kritiikille. Eugenia Sokolnickan hoidossa hän näytti joutuneen yllättäen ja tahtomattaan tilanteeseen, jossa hänen oli luovuttava aikaisemmasta aktiiviterapiassa käyttämästään autoritatiivisesta asenteestaan. Metodin edellyttämä komentavuus ei sopinutkaan tähän potilaaseen vaan sai tämän ahdistumaan ja aktivoi hänen epäluuloisuutensa ja pelkonsa sekä samalla yrityksen hallita niitä omnipotentein keinoin. Ferenczi kirjoitti Freudille: ”– – paksuja pilviä kertyi välillemme.” Hoitosuhteen luonne muuttui käden käänteessä tiivistyen potilaan epäilyistä ja hänen raivonsa voimasta. Ferenczi sai kokea, mitä oli olla ankaran, vihamielisen kritiikin kohde. Rva Sokolnicka vertasi häntä Adleriin ja Jungiin sekä piti häntä samanlaisena sadistina kuin Federn hänen mielestään oli. Hän epäili lopulta kaikkea ”aktiviteeteiksi”, mitä Ferenczi analyytikkona teki, yrittipä hän puhua tai olla hiljaa (FeFr 4.6.1920).

Vaikka Ferenczi arvosti ja ihaili rva Sokolnickan lahjakkuutta, hän oppi kuitenkin pian näkemään tämän persoonallisuuden ongelmallisia puolia ja käyttäytymisen toistuvuutta. Tavan, jolla rva Sokolnicka reagoi analyysissaan, ja hänen muualla esille tulevan käyttäytymisensä välillä vaikutti olevan yhtäläisyys. Potilas asui Budapestissa täysihoitolassa, jossa hänestä alussa pidettiin, mutta vähitellen hän ajautui kiistoihin useiden siellä asuvien naisten kanssa. Tällöin hän vetäytyi loukkaantuneena heidän seurastaan. Ferenczi oivalsi, että kuten usein lahjakkaille, vaikeasta persoonallisuuden patologiasta kärsiville henkilöille oli ominaista, myös Eugenia Sokolnicka kykeni viemään kahta roolia. Hän huomasi, että tämä kätki tarkoin sosiaalisissa tilanteissa mielensä salat ylläpitäen erinomaista fasadia. Potilas pyrki näissä tilanteissa hinnalla millä tahansa esiintymään itselleen ja muille kiihkottomana ja asiallisena henkilönä (FeFr 4.6.1920). Analyysissa tuli kuitenkin esille hänen luonteensa toinen puoli, joka oli ylimielinen, hävytön, röyhkeä ja itsensä kontrolloimisesta piittaamaton.

Ferenczi ei liioin ollut sokea potilaansa miehiin kohdistuvalle kateudelle ja kilpailevuudelle. Nämä tunteensa rva Sokolnicka ilmaisi selkeästi mm. unessaan, jossa hänellä oli kummankin rinnan kohdalle kasvanut peniksen kaltainen elin. Ferenczille paljastui potilaan unien avulla naisen persoonaan kätkeytyvä vahva miehinen puoli. Hän pani myös merkille, että naiskollega pyrki kovasti analyysin alussa miellyttämään häntä. Tämä vaikutti olevan hyvin tietoinen ja itserakkaalla tavalla tyytyväinen naisellisesta viehätysvoimastaan. Ferenczin käsitys oli, että nainen liioitteli naisellisuuttaan salatakseen korostuneet maskuliiniset piirteensä. Tämän mielessä elivät myös analyytikkoaan kohtaan eroottiset fantasiat, joita hän projisoi Ferencziin väittäen tämän osoittaneen olevansa rakastunut häneen heidän tavatessaan sattumalta Wienissä jossakin kahvilassa (FeFr 4.6.1920).

Ottaen huomioon prosessin, jonka Ferenczi kävi aikoinaan myös suhteessa vaimonsa Gisellan tyttäreen Elmaan tämän ollessa hänen analyysissaan, hän lienee pelästynyt Eugenia Sokolnickan väitettä rakastumisesta häneen (ks. Sitolahti 2007, 256–257). Hän kirjoitti Freudille moittineensa tätä tavasta nopeasti erotisoida mielessään minkä tahansa vuorovaikutustilanteen. Rva Sokolnicka ei tosin tunnistanut itsessään tällaista ominaisuutta, mutta Ferenczistä tuntui, että hän kykeni torjumatta asiaa jossain määrin pohtimaan sitä. Tilanne tuli näin hallintaan. – Ferenczin varovaisuus oli perusteltua. Kymmenisen vuotta myöhemmin hän joutui naispotilaansa käyttäytymisen takia hyvin kiusalliseen tilanteeseen. Kokeillessaan silloin menetelmää, jossa tavoite oli saada potilas rentoutuneeksi sallimalla hänen olla mahdollisimman vapaasti, hänen analyysissaan ollut amerikkalainen kollega suuteli häntä. Koska Ferenczi ei halunnut silloiselle menetelmäkokeilulleen uskollisena asettaa potilaalle rajoja ja pidättäytyi passiiviseen rooliin, potilas piti käyttäytymistään täysin luvallisena, ehkäpä toivottuna. Tieto tästä levisi analyytikkopiireihin aiheuttaen Ferenczille paljon haittaa ja leimaten hänen työnsä pitkälle tulevaisuuteen (Ferenczi 1995, 2–4).

”Tieteellinen” löytö

Ferenczi halusi tehdä havaintoja, joilla olisi myös tieteellistä merkitystä ja jotka saisivat Freudin tunnustuksen. Rva Sokolnickaa analysoidessaan hän uskoi tehneensä tieteellisesti kiinnostavan ja omia olettamuksiaan tukevan havainnon. Hän oletti luonteenpiirteiden olevan paranoidisten symptomien kaltaisia, koska ne kuuluivat molemmat egoon (kursiivi Ferenczin). Tämän hänen mielestään vahvisti se, että Sokolnickan luonteen analyysi toi esille myös paranoidisia piirteitä. Ferenczi todisteli edelleen diagnoosiaan kertomalla, miten potilas uneksi usein vakoilijoista. Päiväsaikaan hän puolestaan pohti liian paljon, mitä muut ihmiset hänestä ajattelivat. Samoin hän arveli naisen epänormaalisti voimistuneiden sukupuolisten yllykkeiden ja miehisten piirteiden sopivan hyvin tähän aladiagnoosiin (FeFr 4.6.1920).

Hankala konflikti

Rva Sokolnickan havahtuminen siihen, että Ferenczillä oli muita potilaita, sai aikaan tilanteen, jota Ferenczi piti ensimmäisenä suurena ”konfliktina” heidän välillään. Potilas tapasi vastaanotolle tullessaan toisen naispotilaan. Hän tunsi tämän naisen, koska kyseinen henkilö liikkui myös psykoanalyytikkopiireissä. Rva Sokolnicka oli loukkaantunut. Hänen mielessään alkoi elää kuvitelma, että tämä toinen naispotilas voisi saada selville asioita, joita hän ei halunnut paljastaa. Tämä saattoi ajatella, että hän oli neurootikko tai että hän kävi Ferenczin luona saadakseen opetusta.

Ferenczi oli ystävällinen potilastaan kohtaan, mutta hän pyrki välttämään joutumasta tämän kontrolloimaksi. Hän ei kiirehtinyt välittömästi muuttamaan kummankaan potilaansa aikaa, vaikka rva Sokolnicka toivoi hänen tekevän niin. Se sai potilaan vimmastumaan. Tämän kestettyä muutamia päiviä Ferenczi pyrki sovittelemaan ja selvittämään tilannetta perin pohjin. Hän tulkitsi raivonpurkauksia mustasukkaisuutena, lapsuudenaikaisten raivokkaiden fantasioiden toistona (kursiivi Ferenczin), kun potilas oli kokenut isänsä suosivan sisarta. Tulkinta mustasukkaisuudesta rauhoitti Ferenczin mielestä tilanteen hetkeksi (FeFr 4.6.1920). Hän ei maininnut puuttuneensa potilaan pelkojen sisältöihin, vaan ilmeisesti ohitti niiden ja niihin liittyvien ahdistusten tutkimisen. Hän tyytyi vain pitämään potilaansa pelkoja mielettöminä, koska rva Sokolnicka oli ollut Freudin analyysissa. Analyysin sisäinen tapahtuma vaikuttaa uhanneen hänen mielessään hänen ja Freudin keskinäisen suhteen tasapainoa ja estäneen tältä osin analyyttisen työskentelyn.

Hoito etenee

Ferenczin muutettua aikataulua siten, ettei rva Sokolnickan tarvinnut nähdä toista potilasta, tätä alkoi ärsyttää Ferenczin sallivuus. Tämän hyvää tarkoittava toimenpide ja ystävällinen asennoituminen tuntuivat rva Sokolnickasta halveksittavalta heikkoudelta. Mahdollisesti Ferenczi myöntyvyydellään tuli liian lähelle emotionaalisesti eristäytynyttä potilastaan. Naiskollega käynnisti torjuntataistelun. Ferenczi sai kuulla olevansa ”idiootti”, ”aasi”, ”pesulappu”, ”vailla luonnetta”. Analysandi vaikutti menettäneen otteensa realiteettikontrollista. Ferenczistä näytti, että hän oli täysin varma, että hänen solvauksensa olivat raudanlujia totuuksia eivätkä mitään assosiaatioita (FeFr 4.6.1920).

Epäilemättä Ferenczi ei halunnut joutua negatiivisen vastatransferenssin valtaamaksi, kuten Freudin oli käynyt. Hän yritti sietää ja saada tilannetta hallintaan sallimalla potilaan käyttäytymisen ja luottamalla empatian voimaan. Hän oli ensimmäinen, joka ymmärsi, että hoidossa on etsittävä aikuisessa elävää sisäistä lasta ja edettävä sen kautta, jotta auttaminen olisi mahdollista. – Myöhempinä vuosikymmeninä lukuisat tutkijat ovat kuvanneet vaikeisiin luonnevaurioihin liittyviä persoonallisuuden defensiivisiä järjestelmiä, jotka yhtäältä suojaavat psyykkisen kivun ja ahdistuksen kokemuksilta ja toisaalta luovat riippuvuussuhteen pelkoon ja kärsimykseen vaikeuttaen tai estäen täten hoidollisten yritysten onnistumista (ks. Steiner 1993, 47–53). Ferenczillä ei ollut vielä kokemusta siitä, että potilaan avuttomuuden, tarvitsevuuden ja haavoittuvuuden kokemuksiin voi olla vaikea saada yhteyttä. Ferenczi ei huomioinut, kuten Igra (2006, 52) toteaa, että sisäinen lapsi voi alistaa itsensä persoonallisuuden tuhoavien puolien valtaan ja omaksua sadomasokistisen henkiinjäämisstrategian samastumalla ja sisäistämällä vainoojansa ja tulemalla niiden kaltaiseksi tai tekemällä salaisen sopimuksen niiden kanssa.

Ferenczi piti lujasti kiinni hoitoideastaan. Hän kirjoitti Freudille, ettei hän muuttanut käyttäytymistään edes silloin, kun hän oli potilaan kiukun ja halventamisen kohteena. Tällä hän osoitti, miten hän toimi toisin kuin Freud. Hän ei raivostunut, vaan pysyi vakaana, reagoipa potilas millä tavalla tahansa. Samalla hän yritti ylläpitää tämän toivoa ja luottamusta eikä asettanut yhteistyön jatkumista minään hetkenä kyseenalaiseksi (FeFr 4.6.1920).

Ferenczin sitkeä myötämielisyys potilastaan kohtaan ei ollut merkityksetöntä. Se todennäköisesti esti analyysisuhteen katkeamisen. Koettelevien vaiheiden jälkeen yhteinen työskentely jatkui.

Osoituksena Ferenczin innosta ja halusta kertoa menetelmänsä tuloksellisuudesta voinee pitää sitä, että kirje Freudille oli kirjoitettu samana päivänä jona hän havaitsi analyysitilanteen rauhoittuneen ja rva Sokolnickan ryhtyneen uudelleen työskentelemään. Hän uskoi ystävällisyydellä, potilaan vihat ja halveksunnan vastaanottavalla ja sallivalla asennoitumisella pystyneensä siihen, mihin Freud ei ollut kyennyt Ferenczin omassa analyysissa eikä liioin samaisen potilaan kohdalla hoidon päättyessä riitaan. Ferenczi ei vielä tiennyt, ettei hän pelkällä ystävällisyydellä saanut aikaan pysyviä muutoksia potilaansa psyykkisessä rakenteessa, vaikkakin hän kykeni varmistamaan analyysin jatkumisen. Myöhemmin hän totesi, ettei ystävällisyydestä ole paljon apua, jollei siihen liity myös älyllinen erittely (Ferenczi 1995, 207).

Analyytikko, analysandi vai oppilas

Ferenczi ei toiminut ainoastaan Eugenia Sokolnickan analyytikkona, vaan myös opettajana ja ammattiin rohkaisijana. Psykoanalyysia kehittävän eliitin intresseissä oli löytää lahjakkaita, kehityskykyisiä seuraajia. Kyvykkäältä vaikuttava analysandi saattoi löytää itsensä koulutettavan osasta. Näin kävi myös Melanie Kleinille hänen ollessaan muutamia vuosia aikaisemmin Ferenczin analyysissa. Mitä ristiriitoja kaksoisrooli aiheutti analysandille ja millä tavalla se mahdollisesti haittasi hänen hoitoprosessiaan, näitä kysymyksiä ei vielä silloin pohdittu.

Ferencziä kiehtoi erityisesti Eugenia Sokolnickassa kyky psykoanalyyttiseen ajatteluun. Hän kertoi Freudille rva Sokolnickan osoittaneen Unkarin psykoanalyyttisen yhteisön istuntoihin osallistuessaan olevansa herkkä ja erityisesti menetelmän käytössä erittäin lahjakas psykoanalyytikko. Ferenczi auttoi hoidon ohessa häntä kirjoittamaan ammatillisista asioista ja rohkaisi esiintymään. Hän avusti naiskollegaa mm. yhdistyksessä pidettävän luennon valmistelussa ja Lagerlöfin novellin analysoinnissa. Rva Sokolnickan luennot saavuttivat yleistä tunnustusta. Yhdistyksen piirissä siirryttiin jopa joksikin aikaa saksan kielen käyttöön, jotta puolalainen kollega voisi osallistua keskusteluun täysipainoisesti yhdistyksen kokouksissa.

Ferenczi sai kuitenkin havaita, että rva Sokolnicka oli vain käyttävinään häneltä saamaansa apua. Tosiasiassa hän toimi kaikessa täysin omin päin, vaikkakin hän kielsi pontevasti asian olevan näin. Ferenczi epäilemättä tunsi Freudin vuonna 1912 esittämät käsitykset tiedostamattomasta masturbaatiosta ja sen aikaansaamaan kiihottuneisuuteen liittyvästä maanisesta mielentilasta, jota Freud piti infantiilin omnipotenssin ensisijaisena ilmentymänä. Igra (2006, 110) kuvaa myöhemmin masturbaatioon liittyvän kiihottuneisuuden ilmenemistä analyysisuhteessa maanisena triumfina, jolloin analysandi on ylimielinen ja itsetietoinen analyytikon näyttäytyessä avuttomana ja huolestuneena. Myös Ferenczi yhdisti naiskollegan ammatillisen itseriittoisuuden hänen seksuaaliseen käyttäytymiseensä, joka oli lukkiutunut itsetyydytykseen. Hän havaitsi, että siinä vaiheessa, kun naiskollega varmistui oman psykoanalyyttisen osaavuutensa ylivoimaisuudesta, tämä ”käänsi keihäänsä toisin päin”. Hän alkoi arvioida ja tulkita analyytikkoaan, kuten tapahtui hoidon alussakin Ferenczin soveltaessa aktiiviterapiaa. Hän määritteli Ferenczin vaikeasti neuroottiseksi, joka oli paralysoitunut potilaansa ylivoimaisen psykoanalyyttisen osaavuuden edessä, ja luetteli hänelle hänen analyyttisia syntejään, kuten esim. kyvyttömyyden saattaa ideoitaan valmiiksi jne. (FeFr 4.6.1920).

Toisinajatteleva Ferenczi

Freudin viimeisiä psykoanalyysin menetelmää koskevia julkisia esityksiä oli hänen luentonsa Budapestin kansainvälisessä kongressissa vuonna 1918. Hän luotti tutkijan objektiivisuuteen ja neutraliteettiin ja puhui analyytikkojen pidättyvyyden ja harkitsevuuden puolesta. Ne tiivistyivät hänen määrittelemässään abstinenssisäännössä, jonka mukaan analyytikon ei pidä tyydyttää potilaan libidinaalisia vaatimuksia ja toteuttaa tämän hänelle antamaa roolia (Freud 1919, 164).

Ferenczi (1933, 158–159) suhtautui tähän sääntöön epäillen. Kokemuksen karttuessa hän ei enää uskonut, että analyysi olisi objektiivinen ja analyytikon asenteesta riippumaton menetelmä. Hänen mielestään analyytikon pyrkimys pidättyvyyteen tuntui väistämättä analysoitavasta ”tekopyhyydeltä”. Hän oli vakuuttunut myös siitä, että esimerkiksi analyytikon ja analysandin henkilökohtaista kontaktia analyysin ulkopuolella ei pitänyt välttää. Sellainen järjestely analyysissa johti hänen mielestään useimmiten luonnottomalla tavalla inhimillisten tekijöiden pois sulkemiseen ja niin muodoin analyyttisen kokemuksen teoretisointiin (Ferenczi & Rank 1925/1986, 40–41).

Freud puhui analyytikon näkökulmasta ja suuntasi huomionsa potilaaseen. Ferenczi sen sijaan tarkasteli asiaa potilaan näkökulmasta ja halusi asettaa analyytikon suurennuslasin alle. Hänelle ei riittänyt, että analyysitilanteessa analysandi oli paljastettavana. Myöskään analyytikon ei pitänyt piiloutua roolinsa taakse. Ferenczi vaati analyytikkoa esille ja laskemaan naamarinsa sekä edellytti analyytikolta rehellisyyttä itsensä suhteen. Oli suostuttava vastaanottamaan potilaiden tekemiä huomioita itsestä ja olemaan provosoitumatta ankarastakaan arvioinnista.

Ferenczi oli vakuuttunut, että potilas kykeni aistimaan analyytikon vastatunteita ja tämän henkilökohtaisia ongelmia paljon paremmin kuin analyytikot olivat siihen asti halunneet ottaa huomioon. Esimerkiksi huolimatta hänen osoittamastaan lempeydestä rva Sokolnickaa kohtaan hän uskoi naisen vaistonneen, että tämän toraisat huomautukset ja kinastelu olivat hänestä äärimmäisen epämiellyttäviä. Hän suhtautui vakavasti rva Sokolnickan käsityksiin hänestä ja myönsi tämän olleen oikeassa väittäessään hänen väsymyksensä takana olevan jotain neuroottista. Hän tunsi jopa saaneensa potilaansa avulla uutta näkemystä avioliittonsa ristiriitojen ymmärtämiseen ja arveli naiskollegan prosessin edetessä myös hoitaneen hänen ”laiskuuttaan” (FeFr 4.6.1920).

Ferenczi uskoi hyvyyden ja rehellisyyden voimaan ja tuli yhä varmemmaksi siitä, että potilas voi vapautua aikaisemmista traumoistaan vain analyytikon ollessa analyysisuhteessa aito ja rehellinen. Analyytikon oli kyettävä tunnustamaan myös antipatiansa potilasta kohtaan, koska tämä aavisti ne kuitenkin (FeFr 4.6.1920). Eugenia Sokolnickan tapa ryhtyä välillä analysoimaan Ferencziä analyytikkona muokkasi todennäköisesti maaperää vastavuoroiselle analyysille, jota Ferenczi kokeili amerikkalaisen analysandinsa aloitteesta muutamia vuosia myöhemmin ja joka hänen mielestään palautti analysandin luottamuksen analyytikkoonsa tämän tunnustaessa oman rajallisuutensa (Ferenczi 1988, 96–100).

Ferenczin sensitiivisyys terapeutissa ja potilaassa syntyville tunteille sekä sen ymmärtäminen, että molempien tunnereaktiot oli otettava hoitosuhteessa huomioon, loivat perustaa myöhemmälle transferenssi–vastatransferessi-vuorovaikutuksen laaja-alaiselle tutkimukselle ja hoidolliselle hyödyntämiselle. Työskennellessään monien vaikeasti persoonaltaan häiriintyneiden potilaidensa ristiriitaisten yllykkeiden tulituksessa Ferenczi joutui kuitenkin avoimuuden, läpinäkyvyyden ja rehellisyyden vaateissaan hetteiselle maaperälle. Hän oli suojaton potilaidensa psyykkisen tunkeutumisen edessä. Hän ei tuntenut projektiivisen identifikaation mekanismia, jonka Klein (1946) myöhemmin kuvaa, eikä liioin Bionin erottamaa projektiivisen identifikaation patologista muotoa, joka pyrkii väkivaltaisesti särkemään selfin ja objektin rajat ja ottamaan kohteen omaan kontrolliinsa. Ferenczin ongelmaksi tuli se, ettei hän kyennyt erottamaan, mikä oli ”transferenssia”, mikä todellisia tunteita ja kuinka voi erottaa toisistaan analyytikon, analysandin, rakastajan, ystävän ja oppilaan roolit (Haynal 2002, 23). Tässä maaperässä kasvoivat hänen vaikeutensa suojella omaa ja samalla myös toisen intimiteettiä, suostua erillisyyteen siihen sisältyvin etäisyyden kokemuksin ja ymmärtää frustroimisen ja frustroitumisen väistämättömyyden oman itsensä löytämisen ehtona.

Umpikuja

Kesän ja loma-ajan lähestyessä Ferenczi joutui rva Sokolnickan kanssa tilanteeseen, jossa hänen omat toiveensa ja potilaan odotukset menivät vastakkaisiin suuntiin. Analysandista ajatus kesän mukanaan tuomasta erosta tuntui sietämättömältä. Hän tunsi itsensä hylätyksi ja halusi tulla Ferenczin mukaan lomanviettoon ja saada samalla psykoanalyysin oppitunteja. Ferenczi puolestaan tunsi tarvitsevansa rauhaa ja hiljaisuutta eikä kinastelemaan taipuvaisen analysandinsa seuraa (FeFr 4.6.1920). Hänestä tuntui kuitenkin vaikealta torjua potilaansa ehdotus. Freudille hän kirjoitti jättäneensä vastustamatta toivomusta, koska hänellä oli mielessään rva Sokolnickan itsemurha-alttius ja koska hän arvosti tämän persoonallisuutta. Myötäilevällä ystävällisellä asennoitumisellaan ja antamatta selkeää vastusta analysandille hän ylläpiti omaa ambivalenssiaan ja analysandinsa katteetonta toivoa ajautuen umpikujaan.

Tämän taustalla ja seurauksena oli tapahtumien sarja, jossa tuli näkyviin myös ongelma, johon Ferenczi kietoutui myöhemmin yhä tiukemmin pitäessään analyytikon tärkeänä tehtävänä puolustaa potilaan sisällä vangittuna olevaa traumatisoitunutta lasta. Igra (2006, 51) toteaa tällaiseen asetelmaan sisältyvän vaaran osoittamalla sen johtavan helposti terapeutin ja potilaan keskinäiseen idealisointiin ja pahan lohkoutumiseen ulkopuolelle projisoitavaksi. Miten räikeästi rva Sokolnickan analyysissa analyytikon ja analysandin yhteisvoimin toteutui hyvän ja pahan ajautuminen erilleen, on vaikea arvioida käytettävissä olevan aineiston pohjalta. Oletettavasti Ferenczin usein mainitsema rva Sokolnickan lahjakkuus ja herkkyys sekä oman sallivuutensa ja ymmärtävyytensä toistuva korostaminen olivat omiaan viettelemään heidät ihannoimaan toisiaan ja sulkemaan pahan analyysisuhteen ulkopuolelle. Tässä tapauksessa pahuus oli helposti sijoitettavissa aggressiiviseen ja helposti loukkaantuvaan sekä potilaansa hylkäävään Freudiin. On myös oletettavaa, että Ferenczin pidätetty aggressio Freudia kohtaan, joka myöhemmin sai hyvin avoimiakin muotoja, altisti häntä rintamatoveruuteen rva Sokolnickan kanssa.

Tilanne kesätauon edellä näytti riistäytyneen Ferenczin käsistä. Hän vaikuttaa joutuneen projektiivisen vastaidentifikaation valtaan sellaisena kuin Grinberg (1993, 48–49) sitä kuvaa. Kyvyttömänä sietämään analysandinsa häneen projisoimaa materiaalia Ferenczi pyrki työntämään sen takaisin potilaaseen. Rva Sokolnicka oli ilmaissut tarvitsevansa Ferencziä vaikkakin naamioiden sen lisäopinnoiksi. Koska naiskollega oli rakentanut persoonallisuutensa itseriittoisuudelle ja omaehtoisuudelle, riippuvuuden ilmaiseminen oli häneltä pitkä askel toista ihmistä kohti. Pyrkimys sitoutumiseen aktivoi samalla suurella todennäköisyydellä infantiilit pelot haavoitetuksi ja hylätyksi tulemisesta.

Oliko tässä tarjoutumassa mahdollisuus tavoittaa rva Sokolnickan sisin omnipotenttien defenssien takaa? Nykyisen käsityksen mukaan analyytikko, joka tunnistaa, vastaanottaa ja sietää potilaan sisäiset mielikuvat ja mielialat sekä kykenee jäsentämään niitä tulkintatyöllä, antaa potilaalleen mahdollisuuden uudenlaisiin kokemuksiin ja toisenlaiseen suhteessaoloon. Ferenczillä ei ollut käyttävissään sitä tietoa ja kokemusta, joita seuraavat vuosikymmenet antoivat vaikeiden luonnevaurioiden hoitamisessa. Hän ei näytä ymmärtäneen eikä ilmaisseen analysandilleen, miten pelottavalta tästä täytyi tuntua oman tarvitsevuutensa paljastaminen, koska hän kantoi sisässään hylkäävää, pahaa vanhemmuutta. Hän ei osannut ajatella, että huolimatta kaikesta ystävällisyydestään ja sallivuudestaan hän oli ”tässä ja nyt” pohjimmiltaan analysandille transferenssissa tahallisesti ja pahansuovasti hylkäävä ”vanhempi”, jota mielikuvaa vahvisti loma-ajan lähestyminen ja odotettavissa oleva katko analyysiprosessiin. Sen sijaan Ferenczi alkoi toimia tavalla, jolla hän huomaamattaan siirsi vastuun tilanteesta potilaalle itselleen ja samalla hylkäsi tämän. Hän ei pysynyt enää potilastaan ymmärtävänä ja hänestä huolehtivana analyytikkona, vaan alkoi toteuttaa potilaansa tiedostamattomia pelkoja hylkäävästä ja omille teoilleen sokeasta vanhemmuudesta.

Rva Sokolnickan konflikteissa ex-aviopuolison ja Freudin kanssa taloudellisilla seikoilla oli keskeinen osa. Tämä toistui jälleen. Hän valitti Ferenczille varojensa hupenemisesta ja tämä meni tavallaan ”ansaan” tunkeutuen analysandinsa taloudellisiin ongelmiin. Ferenczi ilmaisi mielipiteenään, ettei kollega voinut kielellisten vaikeuksien vuoksi tehdä töitä ja ansaita Unkarissa. Käytännössä tämä toteamus merkitsi potilaalle kehotusta siirtyä alueelle, jonka kielen tämä hallitsi, mikäli hän halusi hoitaa taloutensa kuntoon. Tilanne paheni Ferenczin sisällyttäessä naiskollegan ja itsensä väliseen suhteeseen luottamusongelman, minkä mahdollisesti tämä provosoi (kirjoittajan olettamus). Vaikka Ferenczi analyytikkona oli erittäin tietoinen rva Sokolnickan Freudiin kohdistuvasta pettymyksestä ja suuttumuksesta, hän esitti tälle kysymyksen. Hän tiedusteli, eikö tämä haluaisi mennä uudelleen entisen analyytikkonsa hoitoon, jos kollega ei tuntenut luottamusta häneen, nykyiseen analyytikkoonsa.

Eugenia Sokolnicka oli nyt siinä tilanteessa, mihin hän todennäköisesti tiedostamattaan pyrki. Kun hän tunsi ja ilmaisi tarvitsevansa toista, tämä torjui hänet. Tätä hän pelkäsi, mutta sen toteutuminen ehkä antoi hänelle maata jalkojen alle. Naiskollegan vastaus lienee ollut ennakoitavissa ja Ferenczin kannalta mieluisa. Hän kieltäytyi ottamasta yhteyttä Freudiin. Syy haluttomuuteen turvautua uudelleen tähän oli, kuten Ferenczi ystävälleen kirjoitti, ”– – sinä olet loukannut häntä liian paljon” (FeFr 4.6.1920). Ferenczin ja hänen analysandinsa välinen kuumentunut tilanne laukesi. Rva Sokolnicka oli valmis jatkamaan hoitoa Ferenczin kanssa ja Freud sai edelleen kantaa vastuun naiskollegan loukkaamisesta ja hylkäämisestä.

Kriisi ei ollut kuitenkaan päättynyt, vaan jatkui uudessa muodossa. Rva Sokolnicka piti kiinni Ferenczistä, mutta samalla hänen narsistinen puolustusjärjestelmänsä aktivoitui. Hän todisteli itselleen kykyään selviytyä omin päin ja kosti tavallaan analyytikolleen mitätöimällä tämän. Huolimatta tekemästään valinnasta Ferenczin hyväksi, rva Sokolnicka ilmoitti tunnistavansa vain yhden ainoan analyytikon. Se analyytikko oli Freud.

Igran (2006, 52) mukaan patologisesti narsistinen mielikuvamaailma muodostuu valtaa pitävistä ja alistetuista, jollaiseen suhdekuvioon narsistisesti vaurioitunut henkilö nopeasti kytkeytyy luottamuksen varassa olevan riippuvuussuhteen sijasta. Freudin voi olettaa näyttäytyneen rva Sokolnickan näkökulmasta pahuudessaan luottavalta. Vanha mestari suuttui, osoitti sen avoimesti ja karkotti hänet jahkailematta. Tämän aggressiivisen ja rohkean käyttäytymisen saattoi sisäistää sekä samastua häneen, vaikka hänen luokseen ei voinut palata. Sadomasokistinen henkiinjäämisstrategia toimi paremmin kuin turvautuminen toiseen ihmiseen ja luottaminen hänen hyvyyteensä ja ystävällisyytensä.

Itsensä rva Sokolnicka arvioi ilman mitään poikkeusta muita paremmaksi (FeFr 4.6.1920). ”Kaikkein parhaimpana analyytikkona” hän ei viime kädessä tarvinnut ketään ja hän kykeni suojautumaan itselleen tyypillisellä omnipotentilla tavalla petetyksi tulemisen kokemukselta, arvottomuuden tunteelta ja myös ulkopuolisuudelta hänen ja kahden ristiriitaisesti mutta lujasti toisiinsa sidoksissa olevan miehen muodostamassa kolmiossa.

Ferenczi sen sijaan oli vaikeuksissa sekä rva Sokolnickan että Freudin suhteen. Tunnistiko hän olleensa tavallaan epärehellinen, loukkaava ja hylkäävä analysandiaan kohtaan, ei käy aineistosta selville. Oma käyttäytyminen tätä kohtaan lienee kuitenkin vaivannut häntä, koska hänellä oli tarve puolustaa itseään. Hän pyysi Freudia panemaan tarkoin merkille, että hän myöhemmin vakuutti rva Sokolnickalle tehneensä ehdotuksensa vain tämän aineellisen tilanteen takia ja tarjosi edelleen apuansa lempeän toimintatapansa mukaisesti. – Mitä tuli Freudiin, Ferenczi tarvitsi vanhempaa kollegaa erilaisiin psyykkisiin tehtäviin. Hän oli ryhtynyt jatkamaan tämän keskeyttämää ja epäonnistunutta analyysia sekä samalla osoittamaan oman menettelytapansa toimivuuden. Vanhan ystävän ja ehkä itsensäkin silmissä hänen oli todisteltava, ettei hän ollut tuhoavalla tavalla kilpailemassa vaan luottamuksellisessa yhteistyössä. Ferenczi tarvitsi Freudia päätöksenteon tueksi sekä tiedostamattoman syyllisyytensä lievittämiseksi (kirjoittajan tulkinta), vastuun ja ”pahan” kantajaksi hyvin kompleksisen potilaan aiheuttamassa tunnemyrskyssä. Hänen tavoittelemansa symbioottinen suhde analysandiinsa oli romuttunut todellisuuden mukanaan tuomien tosiasioiden edessä. Hän koetti liittoutua ystävänsä kanssa pyytäen hänen mielipidettään potilaansa diagnoosista ja käyttämästään terapeuttis-teknisestä menettelystä. Samalla hän toivoi tältä hyvää ideaa, miten voisi torjua rva Sokolnickan suunnitelmat tulla hänen mukaansa kesälomaa viettämään (FeFr 4.6.1920).

Käsittämätön uni

Eugenia Sokolnicka oli lisäksi nähnyt unen, joka myös vaivasi Ferenczin mieltä. Hän toivoi Freudin paneutuvan siihen tarkoin:

Unen ensimmäisessä osassa vanhahko herrasmies makaa divaanilla ja kaksi urkkijaa seisoo huoneessa. Herrasmies käyttäytyy ikään kuin olisi potilaan ystävä, mutta samaan aikaan hän näyttää olevan liitossa urkkijoiden kanssa, jotka ovat potilaalle vihamielisiä. – Unen toisen osan tapahtumapaikka on täysihoitola. Potilaan likööripullo on puoliksi tyhjä. Joku on varastanut siitä. Huoneessa on useita kalustoon kuulumattomia ylimääräisiä liköörilaseja. Puolalainen psykologian professori, rva Karpinska makaa divaanilla ja näyttää tietävän asiasta, mutta hän hymyilee sille ikään kuin joku olisi tehnyt varkauden pilanpäin. Potilas moittii häntä (FeFr 4.6.1920).

Rva Sokolnickan mieleen tuli, että Ferenczi oli vanha herrasmies divaanilla, koska hän oli neurootikko, samoin kuin hänen serkkunsa poikaystävä, jolla oli tapana maata hänen kotonaan divaanilla. Urkkijoista hän ei kyennyt sanomaan mitään. Ferenczi ajatteli, että potilas ilmaisi siinä kuvittelevansa oleva analyytikkonsa analyytikko.

Ferenczin mielestä rva Karpinska divaanilla edusti rva Sokolnickaa. Koska tämä yhdisti unessaan rva Karpinskan ja varkauden, Ferenczi arveli, ettei potilas ollut varma, oliko hän itse vai hänen analyytikkonsa sairas tahi rikollinen. Liköörin hän uskoo puolestaan muistuttavan potilasta siitä, että hänet kutsuttiin ”meidän [psykoanalyytikkojen] pöytäämme ja odotamme todennäköisesti hänen kostoaan”.

Kaksi lahjakasta, luovaa tutkijaa kykeni yllättäen assosioimaan uneen jokseenkin niukasti. Ikään kuin molemmat olisivat sensuroineet itseään unen suhteen, joka on täynnä epäluottamusta ja myös seksuaalisesti vihjaileva. (Ferenczi oli neuroottinen kuten serkun poikaystävä, joka tapasi maata divaanilla Sokolnickan luona kyläillessään.) Nousiko uni sensitiivisen potilaan epäilystä, että hänen analyytikkonsa oli näennäisesti hänen ystävänsä, mutta tosiasiassa liitossa hänelle vihamielisten tahojen, so. muiden psykoanalyytikkojen kanssa ja urkkimassa häntä; vai kertoiko se mielikuvasta, että he, psykoanalyysin kunnianhimoiset tutkijat Freud ja Ferenczi (urkkijat), ja ehkäpä hän itsekin (herrasmies laverilla = potilaan miehinen puoli), olivat lyöttäytyneet yhteen hänen hoitoa tarvitsevaa puoltaan vastaan; vai kokiko herkkätuntoinen nainen, jonka likööripullo oli juotu unessa puolilleen, syvimmiltään joutuneensa kahden miehen tai koko psykoanalyytikkokunnan käyttöön (heidän pöytäseurueeseensa) heidän tieteen kehittelyssään ja heidän keskinäisen suhteensa mittelöissä?

Toisen psykoanalyytikkopiireissä liikkuvan potilaan kohtaaminen Ferenczin vastaanotolla, Freudin ottaminen kesätauon yhteydessä kouriintuntuvasti hoitosuhteen sisälle ja rva Sokolnickan luottamuksen Ferencziin rapautuessa nostivat analyysisuhteen uudelle tasolle. Kahden suhde muuttui kolmen suhteeksi. Ferenczillä oli käytettävissä tarvittava tieto oidipaalisen tilanteen hahmottamiseen ja käsittelyyn, mutta hänelle ei tullut mieleen tarkastella potilastaan ja itseään sekä Freudia triadina, johon väistämättä syntyy oma dynamiikkansa. Sen sijaan älykäs ja herkkävaistoinen naiskollega tunnisti kolmion ja pohti Freudin ja Ferenczin suhdetta ja sen vaikutusta häneen. Rva Sokolnicka väitti Ferenczin nöyristelevän orjamaisesti Freudia. Hänellä oli selityskin sille: Hän arveli Ferenczin nöyristelevyyden Freudia kohtaan johtuvan siitä, että hänen analyytikkonsa halusi voittaa hänet analysandinsa (Freudin) avulla. Tätä väitettä Ferenczi piti naiskollegan oman suuruuden tavoittelun projektiona eikä saanut kiinni analysandin hänelle tarjoamasta vihjeestä, joka olisi voinut johdatella hänet triadin aiheuttamiin ongelmiin, vallankäytön mielikuviin ja uusiin tulkintoihin unesta. Sen sijaan hänen ajatuksensa kiinnittyivät Freudin ja hänen suhteeseensa. Ferencziä alkoi askarruttaa, oliko hän Freudiin nähden edelleen nöyristelevä kuten aikaisempina aikoina. Myös tähän hän pyysi Freudilta vastausta (FeFr 4.6.1920).

Freudin vastaus ja Ferenczin ratkaisu

Freudilla oli kiireitä syntymäpäiväonnittelujen kiitosten laatimisessa. Lisäksi Wienissä vieraili varteenotettavia tutkijoita, mm. saksalainen filosofi Karl Jaspers, jonka vierailua ei sopinut ohittaa. 4 Ferenczi sai odottaa vastauskirjettä pari viikkoa (FrFe 17.6.1920).

Vanhempi kollega ei suostunut Ferenczin kysymysten syvälliseen pohdintaan, vaan kertoi lyhyesti erilaisia pieniä arkipäivän kuulumisia. Nuoremman kollegan teoreettisen, tieteellisesti kiinnostavaksi kokeman pohdinnan paranoian suhteen hän ohitti toteamalla vain, ettei hän pitänyt rva Sokolnickaa paranoidisena. Ottaen huomioon Ferenczin kunnianhimon tehdä tiedettä, tämän ohituksen, joka jätti huomiotta hänen rva Sokolnickan paranoidisilla piirteillä perustelemansa teoreettisen rakennelman luonteenpiirteiden ja paranoidisten oireiden yhtäläisyydestä, täytyi koskettaa häntä kipeästi. Ferenczi sai lukea varsin maanläheisen arvioinnin potilaansa persoonallisuudesta. Vanhempi heistä ei jättänyt epäselväksi sitä, ettei hän ollut järin ihastunut nuoremman itselleen ottamaan potilaaseen. Hän kirjoitti: ”Hän [Sokolnicka] on ollut aina minusta inhottava huolimatta kiistämättömistä lahjoistaan. – – En pidä häntä paranoidina vaan pohjimmiltaan vastenmielisenä henkilönä.” Freud ei jättänyt asiaa tähän, vaan lisäsi pitävänsä häntä naisena, joka ei liittynyt mieheen rakkaudesta vaan tyytymättömyyden synnyttämästä vihasta. Hän ei suositellut Ferenczille tällaista naista lomaseuraksi.

Eugenia Sokolnickan transferenssitunteista kertova uni sisälsi suuren tragedian: Kehenkään ei voinut luottaa, ei itseen eikä muihin. Kuka tahansa saattoi osoittautua sairaaksi, kriminaaliksi tai epäluotettavaksi. Freud ei antanut sen koskettaa itseään, vaan ohitti koko unen. Oliko Freudin vaikeneminen ilmaus hänen realistisuudestaan suhteessa psykoanalyysin senaikaisiin mahdollisuuksiin korjata vaikeaa luonnehäiriötä, hänen leppymättömyydestään naiskollegaa kohtaan vai loukkasiko häntä Ferenczin ryhtyminen hänen työnsä korjaamiseen? Vai vaistosiko hän, että Eugenia Sokolnicka oli välineenä alkavassa kamppailussa vuosien takaisen ystävän koettaessa päästä pois itselleen ”liian suureksi” kokemansa miehen varjosta (Fortune 2002: Ferenczin kirje Groddekille joulupäivänä 1921)?

Freud ei näytä halunneen kuitenkaan avoimesti kyseenalaistaa Ferenczin hoitoponnisteluja, mutta hän päätyi pessimistiseen arvioon ottaen tuekseen itse elämän lait. Hän vakuutti, että rva Sokolnickan analyysi sinänsä näytti terapeuttisilta näkymiltään hyvältä. Hänen mielestään oli kuitenkin muuan seikka, joka oli otettava huomioon ja jolle ei kukaan voinut mitään. Se oli naisen vanheneminen, minkä kanssa tämä itse ei suostunut olemaan vastakkain. Oli tuskin kenenkään estettävissä, Freud ennusti, etteikö rva Sokolnickassa iän myötä kehity täysin mielettömiä piirteitä (FrFe 17.6.1920).

Ferenczi ja Freud eivät tavanneet toisiaan kesän 1920 aikana vaan vasta 8.–10. päivänä syyskuuta Haagissa pidetyssä psykoanalyysin kansainvälisessä kongressissa. Ei ole tietoa, kävivätkö he siellä keskustelua rva Sokolnickan analyysista.

Ferenczi ei ottanut potilastaan mukaan lomalle. Hän kirjoitti Freudille lomasuunnitelmiensa muuttuneen matkustamiseen liittyvien esteiden vuoksi ja pysyttelevänsä Budapestissa elokuun alkuun asti (FeFr 18.7.1920). Elokuun puolivälissä hän kertoi viettävänsä lomaa pääkaupungin lähistöllä sijaitsevassa täysihoitolassa, mutta käyvänsä viikoittain vastaanotollaan ja jatkavansa Sokolnickan hoitoa (FeFr 15.8.1920).

Analyysin päättämisen ongelmallisuus

Nykyiseen psykoanalyyttiseen hoitokäytäntöön verrattuna Eugenia Sokolnickan analyysi jäi lyhyeksi ja hajanaiseksi. Tammikuun alussa vuonna 1921 Ferenczi ilmoitti naiskollegan analyysin olevan loppuvaiheessa sen kestettyä yhden vuoden. Rva Sokolnicka oli muuttamassa Pariisiin, jossa hänen veljensäkin asui. Ferenczi arvioi kuitenkin analyysin onnistuneen. Hän kiinnitti huomionsa ensimmäiseksi analysandinsa ammatilliseen menestykseen. Rva Sokolnicka oli kunnostautunut älyllisesti monella tavalla Budapestin psykoanalyytikkojen piirissä ja osoittanut olevansa myös tarkkanäköinen psykiatriassa. Ferenczin arvion mukaan potilaan neuroosin tutkiminen oli edennyt aikaisempaa paljon syvemmälle ja hänen luonteensa ei ollut enää samalla tavalla kova kuin ennen (FeFr 6.1.1921).

Erityisesti analyysin loppuvaiheessa tuli esille, miten monipuolinen Ferenczin käsitys oli analyytikon roolista. Hän ei työskennellyt vain prosessin päätökseen saattamiseksi, vaan hän ryhtyi ”järjestelemään” potilaansa tulevaisuutta. Hän yritti organisoida rva Sokolnickalle työtä kääntäjänä Pariisissa ottaen yhteyttä psykoanalyyttisen kustantamon, Verlagin, johtoon pyytäen heitä suosittelemaan naiskollegaa ranskalaiselle kustantajalle Payotille ja Unien tulkinnan kääntäjälle Serge Jankélévitchille. Lisäksi Ferenczi halusi saada maininnan tri Sokolnickan muutosta Pariisiin Zeitschrift-lehteen.

Otto Rank oli Ferenczin lisäksi yksi Freudin läheisimmistä nuorista työtovereista, jota hän koulutti ja tuki monella tavalla. Eugenia Sokolnickan asuessa Wienissä Rank oli osoittanut kiinnostusta häneen. Lahjakas ja kaunis naiskollega oli kuitenkin tunnistanut rakastuneensa Rankiin vasta miehen avioiduttua Beata Mincerin kanssa (FeFr 4.6.1920). 5 Ferenczi kirjoitti Freudille analyysin päätyttyä, ettei hän ollut onnistunut saamaan rva Sokolnickaa luopumaan päähänpinttymästä, että Freud keskeyttämällä analyysin moitti häntä siitä, että hän oli menettänyt Rankin (FeFr 11.2.1921). Eugenia Sokolnicka näyttää onnistuneen ikään kuin tunkeutumaan läpi Freudin emotionaalisesti kaikkein läheisimmän ammatillisen piirin, lähestyen ensin Jungia, ottaen haltuunsa Rankin ja lopulta Ferenczin. Yhteinen nimittäjä näille miehille oli, että kaikkien heidän suhteessaan Freudiin oli isä–poika-suhteen piirteitä. Rva Sokolnickan suhde Freudiin oli ehkä monisäikeisempi kuin missään yhteydessä tulee esille. Hänen ideansa, jonka mukaan Freudilla olisi ollut jokin erityinen intressi nähdä hänet Rankin valittuna, saa kyselemään, millaiseen psykoanalyyttiseen perheromanssiin rva Sokolnicka mahdollisesti tavoitteli pääsyä ja mistä hän loppuun asti päähänpinttymällään piti kiinni.

Ferenczi kertoi lisäksi Freudille rva Sokolnickan tavanneen Otto Rankin muutamia kuukausia aikaisemmin Haagin kongressissa syyskuussa 1920. Tämä oli käyttäytymisellään (mahdollisesti kylmäkiskoisuudellaan, kirjoittajan huomautus) loukannut ja suututtanut naisen (FeFr 6.1.1921).

Ferenczi otti tehtäväkseen vaikuttaa myös analysandinsa sosiaalisten suhteiden rakentamiseen. Vedoten jälleen tämän itsemurha-alttiuteen hän toivoi Rankilta ja Freudilta puolivirallista ystävällistä, puoltavaa kirjettä edellä mainituille tahoille Pariisiin ja kopiot niistä rva Sokolnickalle näytettäväksi (FeFr 6.1.1921).

Freud oli myöntyväinen Ferenczin pyyntöihin ja ryhtyi toimenpiteisiin niiden täyttämiseksi. Hän lupaisi puhua Rankille asiasta ja lähettää Budapestiin heidän kirjoittamansa suosituksen. Freud ei kyennyt olemaan kuitenkaan ilmaisematta tuntemuksiaan, vaan jatkoi sarkastiseen sävyyn: ”Paitsi että me molemmat [kursiivi Freudin] emme pidä hänestä, kun taas sinulla on ilmeinen heikkous epämiellyttävään henkilöön.” (FrFe 16.1.1921.)

Helmikuun aikana rva Sokolnickan muuton lähestyessä Ferenczi lähetti Freudille kaksi kirjettä, joissa hän nosti esille potilaansa hoidon päättymisen (FeFr 7.2.1921; 11.2.1921). Hän oli tyytyväinen tämän vaikeaan ja vaihtelevaan luonneanalyysiin ja vakuutti edelleen potilaansa hyötyneen hoidosta. Vanhemman kollegan huomautus nuoremman heikkoudesta epämiellyttäviin potilaisiin näytti ärsyttäneen Ferencziä. Freud (FeFr 7.2.1921) sai lukea epämiellyttäviin luonteenpiirteisiin paneutumisen tarjoavan mielenkiintoisen työmaan, mikäli pystyi kontrolloimaan affektejaan, ja samalla sai tilaisuuden oppia hyvin paljon egopsykologiasta (Freudin kasvavan mielenkiinnon kohde vuosikymmenen alusta lähtien, kirjoittajan huomautus).

Huoli siitä, että Eugenia Sokolnicka tekisi itsemurhan, riippui kuitenkin kuin Damokleen miekka Ferenczin päällä. Freud (FeFr 11.2.1921) sai tietää rva Sokolnickan yrittäneen myrkyttää itsensä siksi, että hän keskeytti tämän analyysin. (Oliko asiasta keskusteltu Freudin ja Ferenczin kesken jossain muussa yhteydessä, ei tule kirjeenvaihdossa esille.) Ferenczi näyttää tässä loppuvaiheessa tehneen kaikkensa saadakseen siirretyksi vastuuta Freudin harteille nostamalla vanhemman kollegan keskeiseen asemaan Eugenia Sokolnickan tulevaisuuden kannalta. Nuorempi pyrki ohjaamaan määrätietoisesti Freudin käytöstä toivomaansa suuntaan. Hän kirjoitti me-muodossa ja vetosi: ”– – meidän pitäisi tarjota hänelle tilaisuus saada ainakin normaalit suhteet sinuun.” Ferenczi teki selväksi, että vain siinä tapauksessa, jos naiskollega saa korjattua suhteensa Freudin vähintään tavanomaiseksi kohteliaaksi suhteeksi, hän voi toimia analyytikkona. Freudin oli sitä paitsi tehtävä aloite rva Sokolnickan suuntaan, koska tämä ei Ferenczin mielestä ylpeytensä vuoksi itse kyennyt lähestymään Freudia. Mikäli Freud lisäksi haluaisi osoittaa erityistä ystävällisyyttä entistä potilastaan kohtaan, hän voisi pyytää tätä purkamaan ”vähän höyryjä” häntä kohtaan, Ferenczi neuvoi. Hän oli sitä mieltä, että aluksi kuitenkin riittäisi, jos Freud ilmoittaisi haluavansa haastatella naiskollegaa hänen ammatillisista ja henkilökohtaisista tulevaisuudennäkymistään, kun tämä oli valmistautumassa ottamaan tärkeää uutta asemaa lännessä.

Samalla tavoin kuin yrittäessään suojella kesälomaansa potilaansa tunkeutuvalta käyttäytymiseltä Ferenczi pyysi apua myös hoitosuhteensa päättämiseksi. Hän halusi, että Freud ilmaisisi selvästi rva Sokolnickalle, että ”hän [Freud] oli edelleen samaa mieltä kuin aikaisemminkin, ettei hänen [Sokolnickan] pitänyt missään nimessä jatkaa analyysiaan loputtomiin [ins Endlose] vaan astua lopultakin elämään”.

Analyysin jälkeen

Kuukautta myöhemmin, kun Eugenia Sokolnickan oli lähtenyt Budapestista, osoittautui, että Ferenczin käsitys hänestä ja hänen hoidostaan oli liukumassa yhä lähemmäksi Freudin näkemystä (FeFr 6.3.1921). Vaikka Ferenczi piti edelleen kiinni siitä, että potilaan persoonallisuudessa tapahtui merkittävä kehitys, hän kuitenkin lisäsi, ettei tämän voi sanoa parantuneen. Samalla hän myönsi rva Sokolnickan olleen erittäin epämiellyttävä potilas. Koska Freud oli todennäköisesti tavannut naiskollegan tämän Budapestista lähdön jälkeen, Ferenczi oli vielä kiinnostunut tietämään, miten hän oli käyttäytynyt Freudin kanssa. Hän arveli potilaansa haukkuneen hänet läpikotaisin (kursiivi kirjoittajan). Vanhat ystävykset olivat palanneet samalle lähtöviivalle. Ikään kuin nuorempi kollega olisi antanut vanhemman ymmärtää, ettei hänkään ollut voittanut Eugenia Sokolnickaa puolelleen, eikä sitä halunnutkaan.

Epilogi

Ferenczin suhde rva Sokolnickaan ei loppunut kokonaan. Runsas kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1924 Ferenczi vietti lomaansa Sveitsin Alpeilla hyvin kauniissa ympäristössä ja ensiluokkaisessa hotellissa, kuten hän itse olinpaikkaansa kuvasi. Hänellä oli mukanaan kaksi naispotilasta. Toinen heistä oli Eugenia Sokolnicka (FeFr 14.8.1924).

Eugenia Sokolnicka asettui pysyvästi Pariisiin. Hän aloitti siellä ensimmäisenä psykoanalyyttisen praktiikan ja toimi analyytikkona useille vaikutusvaltaisille psykiatreille ja psykoanalyytikoille. Heitä olivat mm. kiistanalainen ranskalainen psykoanalyytikko ja psykiatri René Laforgue (FrFe 18.10.1925, alaviite 4), tunnettu sairaala- ja lastenlääkäri, monarkisti Édouard Pichon (FrFe 8.8.1927, alaviite 5) ja ranskalaisen lapsianalyysin alullepanija Sophie Morgenstern (FrFe 19.1.1918, alaviite 4). Freudin mainitaan pitäneen Eugenia Sokolnickaa varhaisena edustajanaan Pariisissa. Hänellä oli myös Pariisin kirjallisten piirien arvostus. Kirjailija André Gide oli hänen analyysissaan ja käytti häntä romaanissaan Vääränrahantekijät rva Sophroniskan mallina (Ihanus 2008, 279). 6

Eugenia Sokolnicka mainitaan myös vuonna 1926 perustetun Pariisin psykoanalyyttisen yhdistyksen perustajajäsenenä ja sen varapuheenjohtajana. Hän ei kuitenkaan saanut Ranskassa tunnustettua ja näkyvää asemaa. Hänellä ei ollut lääkärin koulutusta, eivätkä lääkäripiirit hyväksyneet häntä joukkoonsa. Hänen elämänsä viimeiset vuodet olivat erityisen murheellisia. Eugenia Sokolnicka kuoli oman käden kautta vuonna 1934 köyhänä ja eristäytyneenä (FrFe 19.1.1918, alaviite 4).

Sándor Ferenczin kohdalla Eugenia Sokolnickan analyysi osui hänen oman kehityksensä murroskauteen. Pyrkimys itsenäistyä henkilönä ja löytää oma ammatillinen tiensä oli oraalla. Ferenczi avioitui ennen vuosikymmen vaihtumista ja 1920-luvun alkuvuosina hän loi uutta ystävyys- ja yhteistyöverkostoa. Suhde Freudiin alkoi laimeta. Ferenczi ystävystyi vuonna 1921 värikkään saksalaisen lääkärin Georg Groddeckin kanssa, josta tuli hänelle hyvin tärkeä henkilö. Yhteistyö Otto Rankin kanssa alkoi seuraavan vuonna. Näihin aikoihin Ferenczi sai havaita työnsä herättäneen laajaa huomiota kollegapiireissä ja olevansa kiinnostava henkilö. Elokuussa 1922 hän kirjoitti Freudille seuranneensa tämän jalanjälkiä ja kesän olleen kuin ”krooninen psykoanalyyttinen kongressi” Hitschmannin, Helen Deutschin, myös Bernfeldin, Rankin pariskunnan, Abrahamin, Gloverin veljesten, Sachsin ja englantilaisnaisen, tri Colen vieraillessa hänen luonaan loman aikana (FeFr 17.8.1922).

Eugenia Sokolnickan analyysissa menetelmän kehittämiseksi löytynyt linja jatkui Ferenczin kiinnittäessä erityisesti huomiota analyytikon tapaan olla suhteessa potilaaseensa. Yhteinen teos Rankin kanssa ilmestyi vuonna 1924, ja vuosikymmenen puolenvälin jälkeen useita muita, erityisesti psykoanalyysin menetelmää koskevia artikkeleita.

Viitteet

1. Melanie Klein itse tuli myöhemmin tunnetuksi negatiivisen transferenssin käsittelyn puolestapuhujana. Lasten kanssa työskennellessään hän havaitsi jo vuonna 1923, hoitaessaan alle kolmivuotiasta Ritaa, että lasten aggressioiden osoittaminen ja niiden tulkinta olivat edellytys kontaktin saamiselle pienokaisiin. (Grosskurth 1989, 3, 8.)

2. Salaisen komitean kokouksessa läsnä olivat Freudin ja Ferenczin lisäksi Wienissä asuvat Sachs ja Rank sekä Lontoosta saapunut Jones. Abraham ja Eitingon Berliinistä eivät olleet saaneet matkustuslupaa.

3. Sodan jälkeisinä kovan inflaation vuosina molemmat, Freud ja Ferenczi, olivat ankarassa rahapulassa ja ahdistuneita siitä yrittäen saada mahdollisimman paljon maksukykyisiä potilaita voidakseen kattaa jokapäiväiset menonsa. Molemmat olivat työlääntyneitä taloudelliseen niukkuuteensa ja liialliseen työmääräänsä, molemmat toivoivat varakkaita, mieluiten valuutassa maksavia potilaita (esim. FrFe 15.3.1920; FeFr 28.3.1921; FeFr 6.11.1921).

4. Karl Jaspers, josta tuli myöhemmin eksistentialismin johtava edustaja, oli esittelemässä toden näköisesti psykopatologiaa käsittelevää teostaan. Freud ei ollut kovinkaan innostunut filosofisista ajatusrakennelmista. Hänelle Jaspersin kuunteleminen merkitsi ”yhdeksän tunnin kidutusta” (FrFe 17.6.1920).

5. Beata Mincer oli syntyisin puolalainen, joka työskenteli Verlagissa ja käänsi Freudin tekstejä puolaksi. Hän muutti aviopuolisonsa Otto Rankin kanssa ensin Pariisiin ja myöhemmin Bostoniin, jossa hänestä tuli tunnettu lapsi- ja koulutusanalyytikko (FeFr 24.11.1918).

6. Giden romanissa rva Sophroniska on puolalaislääkäri, joka on viettämässä lomaansa 15-vuotiaan tyttärensä ja vähän nuoremman, hoitoonsa ottaman pojan kanssa Sveitsin Alpeilla olevassa hotellissa. Lääkäri yrittää saada hermoherkkää poika muistamaan tämän kokeman seksuaalisen järkytyksen tavalla, joka vaikuttaa asiasta kiinnostuneesta henkilöstä inkvisitoriselta ja loukkaavalta. Rva Sophroniska saa pojan täydellisesti tunnustamaan. Lääkärin kasvatusmenetelmät vaikuttavat hyviltä teoriassa, mutta käytännössä toteutettuina herättävät sivullisessa epäilyä, että ne yliarvioivat lasten voimavarat. Gide antaa romaanissaan molempien lasten kuolla. Samalla hän pohtii hyvän ja pahan suhdetta. Rva Sophroniskan luja usko hyvyyden voittoon ei kestä, vaan julmuus näyttäytyy vahvempana.

Kirjallisuus

Alexandris, Athina & Vaslamatzis, Grigoris (1993). Countertransference: Theory, Technique, Teaching. London: Karnac Books.

Brabant, Eva, Falzeder, Ernst, Giamperi-Deutsch, Patricia (toim.) (1993). The Correspondence of Sigmund Freud and Sandor Ferenczi. Volume I, 1908–1914. Cambridge, Massaschusetts: The Belknap Press of Harvard University Press.

Falzeder, Ernst & Brabant, Eva (toim.) (1996). The Correspondence of Sigmund Freud and Sandor Ferenczi. Volume II, 1914–1919. Cambridge, Massaschusetts: The Belknap Press of Harvard University Press.

Falzeder, Ernst & Brabant, Eva (toim.) (2000). The Correspondence of Sigmund Freudand Sandor Ferenczi. Volume III, 1920–1933. Cambridge, Massachusetts: The Belknap Press of Harvard University Press.

Ferenczi, Sándor (1919). Technical Difficulties in the Analysis of a Case of Hysteria. Main. teos: Ferenczi, S. (1980). 189–197.

Ferenczi, Sándor (1980). Futher Contributions to the Theory and Technique of Psycho-Analysis. New York: Brunner/Mazel (Reprinted of the 2 nd ed. 1950).

Ferenczi, Sándor (1995). The Clinial Diary of Sandor Ferenczi. Cambridge, Massachussets: Harvard University Press.

Ferenczi, Sándor & Rank, Otto (1986/1925). The Development of Psycho-Analysis. Madison, Connecticut: International Universities Press.

Fortune, Christstopher (toim.) (2002). The Sandor Ferenczi–Georg Groddeck Correspondence 1921–1933. London: Open Gate Press.

Freud, Sigmund (1919). Lines of Advance in Psycho-Analytic Therapy. S.E. XVII, 157–168.

Gide, André (1925/1950). Vääränrahantekijät. Helsinki: Otava.

Grinberg, Leon (1993). Countertransference and the concept of projective counterindentification. Main. teos: Alexandris, A & Vaslamatzis, G. (1993). 47–68.

Grosskurth, Phyllis (1989). Melanie Klein: Her world and her Work. London: Maresfield Library.

Haynal, Andre E. (2002). Disappearing and reviving Sandor Ferenczi in the History of Psychoanalysis. London & New York: Karnac.

Ihanus, Juhani (2008).Ranskalaisen psykoanalyysin varhaisvaiheita. Psykoterapia, 27(4), 278–289.

Igra, Ludwig (2006). Muutoksia sisäisessä maailmassa: Narsismista, identifikaatiosta ja sisäisestä objektista. Helsinki: Therapeia-säätiö.

Klein, Melanie (1955). The Psycho-Analytic Play Technique: Its History and Significance. Main. teos: Klein, M. (1975). 122–140.

Klein, Melanie (1975). Envy and Gratitude and Other Works 1946–1963. London: The Hogarth Press.

Petot, Jean-Michel (1990). Melanie Klein. Volume I: First Discoveries and First System, 1919–1932. Madison, Connecticut: International Universities Press.

Sitolahti, Terttu (2007). Sándor Ferenczin elämästä ja työstä vuosina 1908–1920: Uran nousu ja läheinen ystävyys Freudiin. Psykoterapia, 26(4), 243–270.

Steiner, John ( 1993). Psychic Retreats: Pathological Organizations in Psychotic, Neurotic and Borderline Patients. London & New York: Routledge.

Waltari, Mika (1952/1978). Johannes Angelos: Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä. Porvoo: WSOY.