Psykoterapia (2008), 27(1), 2—18

Allan N. Schore

Neuropsykoanalyyttinen näkökulma

Lokakuussa 2004 sain kunnian esitelmöidä konferenssissa, jossa käsiteltiin psykoanalyysin uusimpia kehitysaskelia otsikolla ”Implisiittisten ja eksplisiittisten prosessien vuorovaikutus psykoanalyysissa”. Esitykseni lisäksi (”Oikean aivopuoliskon merkitys implisiittiselle itselle: Kehitys, psykopatogeneesi ja psykoterapia”) kommentoin Steven Knoblauchin erinomaista artikkelia ”Ruumiin rytmit ja tiedostamaton: Kohti lisääntyvää kliinistä tarkkaavuutta”. Kokoan seuraavassa lyhyesti yhteen näitä kahta esitystäni ja koetan havainnollistaa, miten uudet edistysaskeleet kehitys- ja neuropsykoanalyysissa soveltuvat kliinisen psykoanalyysin käytäntöihin. Artikkeli on osa pyrkimystä laajentaa säätelyteoriaa, luoda kattavaa teoreettista mallia kehityksestä, psykopatogeneesista ja implisiittisen itsen hoidosta.

Tiedostamattoman tieteellinen tutkimus eli psykoanalyysi rakentaa jatkuvasti syvällisempiä yhteyksiä muihin tieteenaloihin luodakseen sellaisia psyykkisten rakenteellisten järjestelmien kliinisiä malleja, jotka olisivat sovitettavissa yhteen biologisia rakenteita koskevan tiedon kanssa. Neurotieteilijät ovat erityisesti alkaneet kiinnostua implisiittisistä, ei-tietoisista prosesseista. Neurokuvantamismenetelmät, joilla tutkitaan reaaliajassa aivotoimintoja, jotka ovat niin nopeita, että ne jäävät tietoisuuden tuolle puolen, tarjoavat tietoa, joka on suoraan yhdistettävissä nykyiseen psykoanalyyttiseen implisiittisten prosessien tutkimukseen. Neurotieteilijä Joseph LeDoux (2002, 28) on äskettäin julistanut, ”että eksplisiittiset ja implisiittiset itsen puolet eivät ole mikään uusi keksintö. Ajatus on likeisesti yhteydessä Freudin tekemään mielen jaotteluun tietoiseen, esitietoiseen (tavoitettavissa olevaan mutta ei vielä tavoitettuun) ja tiedostamattomaan (ei-tavoitettavaan) tasoon.”

Viimeisten kymmenen vuoden aikana on saavutettu merkittäviä edistysaskelia sekä aivojen neurobiologisessa tutkimuksessa että mielen psykoanalyyttisessa tutkimuksessa. Olen dokumentoinut tätä ajanjaksoa kattavissa kolmessa teoksessani sekä sitä, miten näiden tieteenalojen lähentyminen on tuottanut koostuneempia malleja aivoista/mielestä/ruumiista, malleja joita voidaan sekä soveltaa kliinisesti että testata kokeellisesti (Schore 1994; 2003a; 2003b). Samanaikainen ja -suuntainen tiedon kehitys molempien tieteenalojen piirissä ja – mikä vielä tärkeämpää – vastavuoroinen tiedon rikastaminen molemman tieteenalan välillä on vihdoin edennyt tarpeeksi mahdollistaakseen paradigman vaihdoksen. Nykyinen vuoropuhelu biologisten ja psykologisten tieteiden kesken mahdollistaa Freudin ennustuksen toteutumisen: läheisten suhteiden kehittymisen psykoanalyysin ja luonnontieteiden välille (Schore 1997a).

Tämä integraatio on helpottanut nykyistä neuropsykoanalyysin uudelleen elävöittämistä ja laajentumista, kliinisen psykoanalyysin alkuperäistä lähdettä (Freud 1895). Koska psykoanalyysi on aivan alusta lähtien osoittanut jatkuvaa ja intensiivistä kiinnostusta mielen kehityksen varhaisvaiheita kohtaan, kehityksellisen neuropsykoanalyysin uusi tieteenala on ollut hedelmällinen maaperä kehityspsykologian, kehitysbiologian ja kehityksellisen neurokemian tieteidenvälisen tutkimusaineiston yhteensovittamiselle. Tämä uusin psykoanalyysin tieteellinen alalaji on palautunut kehityksellisten muutosten mekanismien perustavaan ongelmaan, mutta nyt psyykkisen funktion ja rakenteen muutos ovat sen polttopisteessä. Tuloksena syntyy entistä kehittyneempiä psykoneurobiologisia malleja muutoksista aivoissa/mielessä/ruumiissa, ei vain varhaisimmissa vaan kaikissa kehitysvaiheissa.

Koska implisiittiset ei-verbaaliset toiminnot kypsyvät niin varhaisessa kehitysvaiheessa – ennen myöhemmin muodostuvia verbaalisia eksplisiittisiä järjestelmiä – olen kirjoituksissani keskittynyt oikeassa aivopuoliskossa tapahtuviin varhaisiin kypsymistapahtumiin. Varhaislapsuudesta aina elämän myöhäisvaiheisiin asti tämä varhainen, kehittyvä ja oikealle aivopuoliskolle sijoittuva järjestelmä (Chiron ym. 1997) vaikuttaa keskeisesti implisiittiseen oppimiseen (Hugdahl 1995) sekä niihin elintärkeisiin toimintoihin, jotka tukevat eloonjäämistä ja mahdollistavat organismin stressitilojen ja haasteiden käsittelemisen (Wittling & Schweiger 1993). Tästä syystä olen esittänyt, että oikean aivopuoliskon implisiittisen itsejärjestelmän kehittyminen kehityksen esiverbaalisissa vaiheissa on dynaamisen tiedostamattoman biologinen perusta (Schore 2002a).

Neurotieteilijät ovat päätelleet, että ”oikea aivopuolisko on yhteydessä implisiittisen informaation käsittelyyn, vastakohtana eksplisiittisemmälle ja tietoisemmalle prosessoinnille vasemmassa aivopuoliskossa” (Happaney, Zelazo, Stuss 2004, 7), että tämä varhaisvaiheessa kypsyvä aivopuolisko on olennaisilta osin ”ylläpitämässä koherenttia, jatkuvaa ja koosteista itsetunnetta” (Devinsky 2000, 69) ja että ”ei-hallitseva otsalohkossa tapahtuva prosessointi, joka yhdistää yksilön hänen itsekuvansa perustana oleviin emotionaalisesti tärkeisiin kokemuksiin ja muistoihin, on itsekokemusta koossapitävä liima” (Miller ym. 2001, 821).

Oikea aivopuolisko on keskeisessä osassa useissa psykiatrisissa tiloissa (Cutting 1992) sekä monissa kiinnittymishäiriöissä ja itsen patologioissa (Schore 1994, 2002b, 2002c, 2003c). Puutokset implisiittisissä subjektiivisissa ja intersubjektiivisissa toiminnoissa kertovat ongelmista ei-verbaalisessa kommunikaatiossa ja itsen säätelyssä, joissa oikea aivopuolisko on tärkeässä roolissa. Tällaiset puutokset ovat tietenkin kehityksellisesti suuntautuneen psykoanalyyttisen psykoterapian uusien intersubjektiivisten mallien keskiössä. Decety ja Chaminade (2003, 591) pitävät oikean aivopuoliskon toimintoja elintärkeinä sopeutuvalle interpersoonalliselle toimimiselle; nämä toiminnot aktivoituvat spesifisti terapeuttisessa allianssissa: ”Mentaaliset tilat, jotka ovat pääsääntöisesti selfin yksityisomaisuutta, voidaan jakaa yksilöiden kesken – –. Tietoisuus itsestä, empatia, samastumiset muihin ja yleisemmin intersubjektiiviset prosessit ovat suurelta osin riippuvaisia – – oikean aivopuoliskon resursseista, jotka kehittyvät ensimmäisinä.” Oikea aivopuolisko lisää implisiittistä relationaalista tietoa, joka on tallentunut ei-verbaaliselle alueelle (Stern ym. 1998) ja on siten psykoanalyyttisen muutosprosessin ytimessä.

Vuoden 1994 kirjassani luonnehdin silloista psykoterapiaprosessin tutkimusta (s. 469):

”Tutkimus suurelta osin – – keskittyy potilaan verbaaliseen ulosantiin psykoterapiaprosessin pääasiallisena aineistona. Tämä aineisto esitetään usein kirjoitetussa muodossa eikä potilaan (ja terapeutin) verbaalisen toiminnan tosiasiallisina tallenteina. Tällaiset tapausesimerkit tuhoavat täysin potilaan ja terapeutin välillä kommunikoidut oleellisen tärkeät ’kätketyt’ prosodiset vihjeet ja visuoaffektiiviset viestit. Väitän, että lähes yksinomainen keskittyminen tutkimaan kielellisiä ja kognitiivisia psykoterapeuttisia tapahtumia ei-verbaalisten ja affektiivisten tapahtumien kustannuksella on vakavalla tavalla rajoittanut ymmärtämystämme dyadisesta terapiaprosessista. Olennaista on, että pelkästään vasemman aivopuoliskon toimintojen tutkiminen ei voi milloinkaan valaista niitä sosioemotionaalisia häiriötiloja, jotka johtuvat oikean aivopuoliskon affektien säätelyn rajoittuneisuudesta.”

Kymmenen vuotta myöhemmin lokakuun 2004 konferenssissa keskityttiin suoraan ei-verbaalisiin mekanismeihin, jotka ovat implisiittisten prosessien perustassa ja siis vahvasti psykoanalyyttisen kohtaamisen keskiössä. Onko tietämyksemme syvemmistä mekanismeista, jotka ovat muutosprosessien perustassa, lisääntynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana? Ja jos näin on, miten tämä tietämys voidaan kääntää kliinisen hoidon kielelle?

Tämä johdanto mielessäni aion seuraavassa esitellä lyhyesti kehityksellisessä psykoanalyysissa saavutettua viimeaikaista tietoa implisiittisen itsen intersubjektiivisesta alkuperästä. Sitten, viitaten Knoblauchin mainioihin kliinisiin havaintoihin, hahmottelen neuropsykoanalyyttisia malleja niistä implisiittisistä mekanismeista, jotka luovat terapeuttisessa allianssissa syntyvän intersubjektiivisen alueen, ja lopuksi esittelen uusia kliinisen psykoanalyysin käsitteitä siitä oikean aivopuoliskon/mielen/ruumiin implisiittis-affektiivisesta vuorovaikutuksesta, joka on transferenssi—vastatransferenssi-kommunikaation ytimessä. Helpottaakseni vuoropuhelua psykoanalyysin ja muiden tieteiden kesken lainaan useassa kohtaa neurotieteilijöitä suoraan. Tämä esitys edustaa rakenteilla olevan säätelyteoriani edelleenkehittelyä; teorian mukaan implisiittiset mekanismit ovat psykoterapeuttisen muutosprosessin ytimessä, ja oikea aivopuolisko on psykoanalyyttisessa työskentelyssä hallitsevana (Schore 1994; 2003a; 2003b).

Kehityksellinen neuropsykoanalyysi: Implisiittisen itsen intersubjektiiviset alkuperät

Lyons-Ruth (1999) määrittelee implisiittiset prosessit ytimekkäästi ja sitoo niiden varhaisen kehityksen nykyisiin kliinisen psykoanalyysin malleihin (s. 586—587):

”Sekä psykoanalyyttinen teoria että kognitiivinen tiede ovat yhtä mieltä siitä, että merkitysjärjestelmät sisältävät sekä kokemuksen tietoiset (esim. sanoitettavissa olevat tai kuullut) että tiedostamattomat tai implisiittisesti prosessoidut puolet. Nykyaikaisessa kognitiivisessa tieteessä implisiittinen prosessointi on sovellettu mentaaliseen toimintaan, joka on toistuvaa, automaattista, mahdollistaa nopean luokittelun ja päätöksenteon ja toimii fokaalisen tarkkaavaisuuden ja verbalisoidun kokemuksen ulkopuolella. Vaikka kognitiivisessa kirjallisuudessa aihetta ei olekaan käsitelty, implisiittiset prosessit voivat olla erityisen merkityksellisiä ei-verbaalisten vihjeiden nopealle ja automaattiselle käsittelylle; tällaisia vihjeitä tunnistetaan ja esitetään varhaislapsuuden monimutkaisissa ’protodialogeissa’ (Trevarthen 1980), ja siten niiden alkuperä on symbolisen kommunikaation mahdollisuutta varhaisempi.”

Ihmisen kehitystä koskevissa tutkimuksissani (Schore 2005) olen kuvannut, miten intersubjektiiviset affektiiviset kokemukset, jotka perustavat kiinnittymissuhteen äitiin, vaikuttavat tunteiden käsittelyyn limbisessä järjestelmässä kehittyvässä oikeassa aivopuoliskossa, joka hallitsee emotionaalista itseä (Devinsky 2000). Suuri määrä tieteidenvälistä tutkimusaineistoa oikean aivopuoliskon merkittävästä roolista implisiittisen itsen dynaamisille prosesseille on suoraan lähtöisin Lyons-Ruthin kuvauksesta, jonka mukaan implisiittinen prosessointi on ei-verbaalisten affektiivisten vihjeiden nopean ja automaattisen käsittelyn pohjana varhaislapsuudessa. Kaksisuuntaisen implisiittis-affektiivisen viestinnän – protodialogin – neurobiologisessa kuvauksessa Trevarthen (1990) esitteli koordinoitua visuaalista silmästä silmään tapahtuvaa ja kosketusviestintää, ruumiin eleitä ja auditorista prosodista äänteiden muodostamista, jotka kaikki toimivat viestinnän kanavina ja saavat aikaan välittömiä emotionaalisia vaikutuksia. Kuvatessaan kiinnittymiskommunikaation välttämättömiä välineitä Bowlby (1969, 120) mainitsi myös ”kasvojen ilmeet, asennot ja äänensävyt”.

Sekä tutkimus- että kliiniset havainnot osoittavat nyt yksityiskohtaisesti, miten kehittyvän itsen affektiivinen perusydin välittää aktiivisesti subjektiivisia psykobiologisia tilojaan primääriobjektille kasvojen ilmeillä, kosketuksilla ja eleillä sekä auditoris-prosodisissa molemminpuolisissa intersubjektiivisissa protovuoropuheluissa (Schore 2001a). Tämän ei-verbaalisen kiinnittymisviestinnän, joka tapahtuu kasvojen ilmeinä, asentoina ja äänensävyinä, dyadinen implisiittinen prosessointi on tulosta lapsen oikean aivopuoliskon yhteistoiminnasta äidin oikean aivopuoliskon kanssa. Oikea aivopuolisko on hallitseva, ei vain emotionaalisessa viestinnässä, vaan myös mieleenpainamisessa, oppimismekanismissa joka on kiinnittymisen perustana (Johnston & Rogers 1998). Kiinnittymisen kokemukset ovat siten ”affektiivisesti polttomerkityt” (Stuss & Alexander 1999) lapsen nopeasti kehittyvään oikeaan aivopuoliskoon leimaten siihen sisäisen työskentelymallin, joka luo implisiittisillä ei-tietoisilla tasoilla toimivia strategioita affektien säätelemiseksi.

Oikealta aivopuoliskolta toisen ihmisen oikealle aivopuoliskolle tapahtuvan implisiittisen viestinnän mallin perusteella neurotieteilijät ovat havainneet, että kyky tehokkaasti käsitellä toisen ihmisen kasvonilmeiden tarjoamaa informaatiota vaatii kehittyäkseen visuaalista syötettä oikeaan (ei vasempaan) aivopuoliskoon varhaislapsuudessa (Le Grand ym. 2003). PET-tutkimuksissa kahden kuukauden ikäisillä lapsilla, jotka katsoivat kuvaa naisen kasvoista, ilmeni aktivoitumista oikeassa fusiform gyruksessa, visuaalisella alueella, joka tulkitsee kasvojen ilmeitä (Tzourio-Mazoyer ym. 2002). Vastaavasti toiminnallisessa magneettiresonanssikuvantamisessa (fMRI), jossa äidit katsovat videoita omista 4—8 kuukauden ikäisistä lapsistaan, havaitaan vastaavaa aktivoitumista oikean ohimolohkon kuorikerroksen etu-alaosassa, jossa käsitellään kasvojen ilmeiden emotionaalista tunnistamista, sekä oikeassa takaraivolohkon poimussa, jossa käsitellään visuaalista tuttuutta (Ranote ym. 2004). Nämä löydökset tukevat aiempia psykoanalyyttisessa kirjallisuudessa esiintyneitä oletuksia, joiden mukaan ”merkittävimmät perusvuorovaikutukset äidin ja lapsen välillä ovat tavallisesti visuaalisia: lapsen ruumiin välittämä viesti saa vastauksensa äidin silmän pilkkeessä” (Kohut 1971, 117). Löydökset tukevat myös oletuksia, että varhaiset mentaaliset representaatiot ovat spesifisti visuaalisesti suuntautuneita (Giovacchini 1981) ja että historiallinen visuaalinen kuvasto on kehityksen varhaisvaiheiden johdannainen (Anthi 1983).

Eleisiin ja ruumiillisuuteen perustuvaan viestintään liittyen useimmilla naisilla on tapana pitää lapsiaan sylissään vasemmalla puolella. Tämä taipumus helpottaa äidillisten affektiivisten signaalien kulkua lapsen vasempaan korvaan ja silmään (signaalit prosessoidaan kehittyvällä oikealla aivopuoliskolla), ja edelleen seuraavat auditoriset ja visuaaliset viestit lapselta kulkevat takaisin äidin oikean aivopuoliskon emotionaalisen tulkitsemisen keskukseen (Manning ym. 1997). Tutkijat olettavat, että tämä sylissä pitäminen vasemmalla puolella mahdollistaa parhaan somatoaffektiivisen palautteen saamisen dyadissa, ja tekevät johtopäätöksen: ”Oikean aivopuoliskon merkitys on äitien ja lasten tärkeimpien tarpeiden kannalta perustava.” (Sieratzki & Woll 1996, 1747.) Kiinnittymiskommunikaation auditoris-prosodiselta kannalta viimeaikainen neurokuvaustutkimus paljastaa, että inhimillinen äidillinen vaste lapsen itkuun, kiinnittymisdynamiikan peruskäyttäytyminen, saa aikaan aktivoitumisen äidin oikeassa aivopuoliskossa ja että emotionaalisten äänten aikaansaamat muutokset vaikuttavat vahvemmin lapsen varhaiseen kypsymiseen erityisesti aktiivisemmalla oikealla aivopuoliskolla (Lorberbaum ym. 2002).

Äidin osallistumisen tutkimus äidin ja lapsen dialogissa osoittaa, että ”useat oikeaan aivopuoliskoon sijoittuvat toiminnot tapahtuvat yhdessä jotta vauvan tarkkailu helpottuisi. Emootioiden ja kasvojen ilmeiden käsittelemisen ohessa oikea aivopuolisko on myös erikoistunut kuulohavaintojen käsittelemiseen, intonaatioiden havaitsemiseen, tarkkaavaisuuteen ja kosketukselliseen informaatioon.” (Bourne & Todd 2004, 22—23.) Kirjoittajat viittaavat ”affektiivisen informaation parhaaseen mahdolliseen siirtämiseen oikealle aivopuoliskolle” (s. 22) ja sen adaptiiviseen merkitykseen. Lapsen osuuden tutkimus dyadisessa järjestelmässä täydentää ajatusta oikealle aivopuoliskolle sijoittuvasta viestinnästä. Varhaisemmassa tutkimuksessa Semrud-Clikeman ja Hynd (1990) päättelivät, että ”lapsen emotionaalinen kokemus kehittyy äänten ja kuvien kautta, jotka muodostavat suuren osan lapsen varhaisesta oppimiskokemuksesta ja mitä suurimmassa määrin tallentuvat tai käsitellään oikealla aivopuoliskolla aivojen kehityksen varhaisissa vaiheissa” (s. 198).

On tärkeää huomata, että näitä varhaisia kokemuksia voidaan säädellä tai häiritä, jolloin ne luovat joko turvallisia tai turvattomia kiinnittymisiä ja siten vastustuskykyä tai haavoittuvuutta tulevia psykopatologioita vastaan. Intersubjektiiviset puutokset näissä häiriötiloissa merkitsevät oikean, eivät vasemman aivopuoliskon toimintahäiriöitä. Feinbergin ja Keenanin mukaan (2005, 15; kurs kirjoittajan):

”Oikea aivopuolisko, erityisesti oikea otsalohkoalue, näyttelee normaaleissa olosuhteissa merkittävää roolia luotaessa tarkoituksenmukaisia suhteita itsen ja maailman välille – –. Toiminnallinen häiriö johtaa kaksisuuntaiseen häiriytymiseen henkilökohtaisessa suhteessaolossa itsen ja ympäristön välillä, mikä puolestaan voi johtaa häiriöihin, jotka ilmenevät itsen sekä vähäisenä että ylenmääräisenä suhteessaolona maailmaan nähden.”

Kuten aiemmin mainittiin, puutokset subjektiivisuudessa ja intersubjektiivisuudessa korjautuvat terapeuttisessa tilanteessa, jossa intersubjektiivinen viestintä ja vuorovaikutuksen säätely tapahtuu parhaalla mahdollisella tavalla.

Kommunikaatiossa laajemmin on oikea aivopuolisko hallitseva (van Lancker & Cummings 1999), samoin subjektiivisissa emotionaalisissa kokemuksissa (Wittling & Roschmann 1993). Affektiivisten tilojen implisiittistä välittämistä oikeiden aivopuoliskojen välillä lapsi—äiti- ja potilas—terapeutti-dyadeissa voi parhaiten kuvata sanalla intersubjektiivisuus. Sekä kehityksellisissä että terapeuttisissa kasvua helpottavissa yhteyksissä intersubjektiivisuuden periaatteen neurobiologinen luonne on muodollisesti ilmaistu: ”Kehittyvien aivojen itseorganisaatio ilmenee suhteessa toisen itseen, toisiin aivoihin.” (Schore 1996, 60.)

Ei-tietoinen affektiivinen vuorovaikutus toisiinsa virittyneiden oikeiden aivopuoliskojen välillä, jotka hallitsevat ei-verbaalista kommunikaatiota (Benowitz ym. 1983), on siten pohjana Orlinskyn ja Howardin (1986) havainnolle, että ”ei-verbaalinen, esirationaalinen ekspressioiden virta, joka yhdistää lapsen vanhempaansa, on läpi elämän pääasiallinen väline intuitiivisesti koetussa tiedonvälityksessä ihmisten välisissä affektisuhteissa”. Lause pätee erinomaisesti psykoterapia-asetelmaan. Niinpä ajatus oikeanpuoleisten aivopuoliskojen vuorovaikutus sopii yhteen myös Daviesin (1996) relationaalisen tiedostamattoman kanssa siten kuin se ilmenee psykoanalyyttisessa kohtaamisessa sekä Lyons-Ruthin (2000) affektiivisen implisiittisen relationaalisen tiedon välittämisen kanssa siten kuin sitä tapahtuu terapeuttisessa allianssissa: ”Enin osa relationaalisesta vuorovaikutuksesta nojaa vahvasti affektiivisiin ilmauksiin. Ne aina arvottavat tai ohjaavat relationaalista viestintää implisiittisellä tasolla nopeassa viittausten ja vastausten sarjassa, joka on liian nopea simultaaniselle verbaaliselle kääntämiselle ja tietoiselle reflektiolle.” (S. 91—92.)

Neuropsykoanalyysi: Implisiittinen viestintä terapeuttisessa allianssissa

Scaer (2005) kuvaa olennaisen tärkeää implisiittistä viestintää, joka tapahtuu terapeutti—potilas-suhteen ytimessä (s. 167—168):

”Monet sosiaalisen vuorovaikutuksen ilmentymät ovat ei-verbaalisia ja koostuvat kasvojen ilmeiden hienovaraisista muutoksista, jotka määrittävät vuorovaikutuksen sisällön sävyn. Terapeutin ruumiin asennot ja liikkumisen tavat – – voivat myös ilmaista tunnetiloja, kuten kiistämistä, tukemista, huumoria ja pelkoa. Äänen sävy ja voimakkuus, verbaalisen viestinnän tavat ja nopeus sekä katsekontakti sisältävät subliminaalisen viestinnän rakennusaineita sekä, muun ohella – – terapeutin käyttäytyminen auttaa turvallisen, parantavan ympäristön tiedostamattomassa luomisessa – –. Ruumiilliset ilmaisut sisältävät tärkeitä viestejä, jotka määrittelevät potilaan ja terapeutin – – vuorovaikutuksen luonteen.”

Oikean aivopuoliskon viestit heijastelevat terapeutin persoonallisuutta enemmän kuin kielellinen sanoittaminen.

Olen kirjoituksissani kautta linjan hyödyntänyt useita eri tieteenaloja luodakseni kliinisiä malleja, jotka valaisevat potilaan ja empaattisen terapeutin yhdessä luomaa ei-tietoista implisiittistä vuorovaikutuksellista affektiviestintää ja säätelymekanismeja terapeuttisessa allianssissa (Schore 1994; 1997b; 2001b; 2002b; 2002d; 2003d; 2003e). Kehityksellisten tutkimusten suora sovellettavuus psykoterapeuttiseen prosessiin on riippuvainen kaikilla ihmisillä tapahtuvasta implisiittisen intersubjektiivisen emotionaalisen tiedon välittämisestä oikeanpuoleisten aivopuoliskojen kesken sekä säätelymekanismeista hoitaja—lapsi- ja terapeutti—potilas-suhteissa. Kuvasin äskettäin julkaistussa kirjassani implisiittisten ja eksplisiittisten prosessien luonnetta psykoterapeuttisessa kehyksessä (Schore 2003b, 52):

”Hoidon aikana empaattinen terapeutti on tietoisesti, eksplisiittisesti vastaanottavainen potilaan puheelle diagnosoidakseen ja järkeistääkseen objektiivisesti häiriöt potilaan affektien säätelyssä. Terapeutti kuitenkin myös kuuntelee ja on vuorovaikutuksessa toisella tasolla, kokemuksellisella ja subjektiivisella tasolla, joka implisiittisesti käsittelee hetkessä tapahtuvaa sosioemotionaalista informaatiota tietoisuuden ulkopuolella.”

Knoblauch nostaa artikkelissaan esiin perustavan kysymyksen: ”Kuinka pääsemme käsiksi kommunikaation sisältöön – – joka ei symboloidu sanoiksi?” Kysymyksellään hän viittaa Buccin tutkimukseen subsymbolisesta prosessoinnista ja lainaa tämän huomiota: ”Tunnistamme muutokset muiden ihmisten emotionaalisissa tiloissa havaitsemalla hienovaraisia muutoksia heidän kasvojensa ilmeissä ja asennoissa, ja tunnistamme muutokset omissa tiloissamme somaattisten ja kinesteettisten kokemusten perusteella.” (S. 194.) On hyvä muistaa Bowlbyn (1969) kuvaus lapsi—äiti-kiinnittymisviestinnästä, joka tapahtuu ”kasvojen ilmeinä, asentoina, äänensävyinä, fysiologisina muutoksina, vaihtelevina liikkeinä ja syntyvänä toimintana” (s. 120). Nykyaikainen neurotiede tarjoaa runsaasti uutta tietoa niistä elintärkeistä psykoneurobiologisista mekanismeista, jotka liittyvät ei-verbaalisen kommunikaation hienovaraiseen, nopeaan ja siten ei-tietoiseen järjestelmään. On syytä muistaa, että oikea aivopuolisko tallentaa ei-verbaalisten affektiivisten signaalien sanastoa, kuten kasvojen ilmeitä, prosodiaa ja eleitä (Bowlbyn kuvaus kiinnittymisjärjestelmästä).

Implisiittiset viestit saavat siten ilmaisunsa terapeuttisessa allianssissa ei-tietoisina viesteinä, kasvojen ilmeinä, eleinä ja prosodiana potilaan ja terapeutin oikeanpuoleisten aivopuoliskojärjestelmien välillä. Affektiivinen ja sosiaalinen neurotiedetutkimus on osoittanut oikean aivopuoliskon keskeisen roolin kasvojen tunnistamisessa ja erityisesti kasvojen välittämän emotionaalisen informaation vastaanottamisessa (Nakamura ym. 1999; Dimberg & Petterson 2000). Hoshiyama ym. (2003) kuvaavat oikean aivopuoliskon hallitsevuutta kasvojen ilmeiden alitajuisessa havaitsemisessa:

”Olemme jokapäiväisessä elämässämme hämmentävän signaalipaljouden ympäröimiä, ja signaalit havaitaan ja prosessoidaan alitajuisesti. [Subliminaalinen altistuminen] hyvin heikoille tai lyhytaikaisille ärsykkeille vaikuttaa suorituskykyyn ja saa aikaan muutoksia [aivojen] herätevasteissa, vaikka ärsykkeitä itseään ei voi tietoisesti havaita (s. 435). – – Kasvojen tunnistaminen – – voi olla tärkeää, jopa elintärkeää sosiaalisessa ympäristössä eläville ihmisille.” (S. 441.)

Implisiittistä viestintää tapahtuu myös terapeuttisessa dyadissa oikean aivopuoliskon toimintoina, kasvojen tunnetilojen ilmaisuina (Blonder ym. 1993). Tutkimus on osoittanut selvästi, että kasvojen vasen puoli (oikean aivopuoliskon hallitsemana) ilmentää tunteita oikeaa enemmän. Mandal ja Ambady (2004) tekevät johtopäätöksen: ”Kasvojen oikea puoli (vasemman aivopuoliskon hallitsemana) tuottaa sosiaalisesti tarkoituksenmukaisia viestejä, siinä missä (oikean aivopuoliskon ohjaama) vasen puoli paljastaa kätkettyjä henkilökohtaisia tunteita.” (S. 23.) Kirjoittajat esittävät myös:

”Päivittäisessä emotionaalisessa ja interpersoonallisessa vuorovaikutuksessa ihmiset ovat suuressa määrin riippuvaisia ei-verbaaleista kommunikaatiokanavista. Verbaalinen kanava, kieli, on suhteellisen köyhä väline ilmaisemaan tunteiden ja affektien laatua, voimakkuutta ja vivahteita erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa – –. Kasvojen ajatellaan olevan affektiivisen informaation ilmaisemisessa tärkeimmässä roolissa.” (S. 23.)

Viime vuosisadan alussa Wolff (1933) oletti, että kasvojen vasen puoli kuvastaa henkilökohtaisempaa, kätketympää ja tiedostamattomampaa sisältöä, kun taas oikea puoli paljastaa sosiaalisempia, eksplisiittisempiä ja tietoisempia persoonallisuuden sisältöjä. Tämä pätee suoraan Winnicottin (1960) kuvaukseen true ja false selfistä ja selkeästi vihjaa, että false self ilmenee vasemman aivopuoliskon, tietoisen mielen ja eksplisiittisen verbaalisen itsen toiminnoissa.

Oikean aivopuoliskon ohjaaman implisiittisen viestinnän toinen ilmentymä terapeuttisessa allianssissa on katse-peilaus. Knoblauch kuvaa korostuneita affektiivisia hetkiä, jolloin potilas ”katsoi suoraan [hänen] silmiin” ja myöhemmin ”laski katseensa”. Oikea aivopuolisko on molemminpuolisessa katseessa hallitsevana, ”prosessissa jonka aikana kahdella henkilöllä on tunne lyhyestä yhteydestä heidän kahden mielensä välillä” (Wicker ym. 1998, 221); sekä molemminpuolinen että poiskäännetty sosiaalinen katse aktivoivat oikeanpuoleisen superior temporal sulcuksen ja oikeanpuoleisen fusiform gyruksen (Watanabe, Miki, Kakigi 2002; Pelphrey, Viola, McCarthy 2004).

Spontaanit eleet, jotka ovat yksi oikean aivopuoliskon hallitsema ei-verbaalisen viestinnän väline (Blonder ym. 1995), ilmaistaan myös implisiittisesti terapeuttisessa dyadissa. Sapirin (1927) mukaan ”vastaamme eleisiin – – harkitun ja salaisen koodin mukaisesti, jota ei ole kirjoitettu minnekään, jota kukaan ei tunne ja jota kaikki ymmärtävät” (s. 892). Gallagher ja Frith (2004) erottavat ekspressiiviset eleet (jotka ilmaisevat sisäisiä tunnetiloja) ja aktivoitumisen oikeanpuoleisessa superior temporal sulcuksessa instrumentaalisista eleistä (joiden tarkoitus on vaikuttaa toisen ihmisen välittömään käyttäytymiseen) ja aktivoitumisesta vasemmanpuoleisessa järjestelmässä, joka on yhteydessä kieleen ja motoriseen jäljittelyyn.

Samalla tavoin kuin kehityksellisessä kiinnittymisessä, oikealta aivopuoliskolta toiselle oikealle aivopuoliskolle tapahtuva prosodinen viestintä toimii tärkeänä implisiittisen viestinnän välineenä myös terapeuttisessa suhteessa. Knoblauch korostaa, miten tärkeää on kuunnella ”hienovaraisia vaihdoksia äänen sävyssä, rytmissä ja vuoron ottamisessa”. Mitchell ym. (2003) viittaavat ”oikean aivopuoliskon tärkeyteen emotionaalisen prosodian käsittelemisessä” (s. 1410):

”Kuunnellessamme puhetta luotamme tiettyihin vihjeisiin, joiden perusteella teemme johtopäätöksen toisten ihmisten viestinnällisistä tarkoitusperistä. Puheen merkityksen tulkitseminen, miten jokin asia sanotaan, voi olla yhtä tärkeää kuin se, mitä itse asiassa sanotaan. Prosodia – – välittää erilaisia merkityksen sävyjä muutoksina painotuksissa ja äänen korkeudessa – – riippumatta sanoista ja kieliopillisesta rakenteesta.”

Suuri osa tutkimuksista, joissa käytetään erilaisia koeasetelmia, osoittaa oikean aivopuoliskon selvästi erikoistuneen käsittelemään prosodiaa tai puheen melodiaa (Weintraub & Mesulam 1981; Blonder, Bowers, Heilman 1991; George ym. 1996; Ross, Thompson, Yenkosky 1997), tulkitsemaan äänen korkeuden sisältämää informaatiota (Meyer ym. 2002) ja analysoimaan äänihavaintoja, jotka välittävät keskeistä paralingvististä informaatiota, joka on ilmaisun tulkinnan kannalta välttämätöntä (Lattner, Meyer, Friederici 2005). Sieratzkin ja Wollin (1996, 1748) mukaan:

”Kuuntelukokeissa vastasyntyneillä ja aikuisilla tulee esille eroja vasteiden tarkkuudessa ja nopeudessa oikean korvan ja vasemman korvan ärsykkeisiin; oikea korva tunnistaa paremmin puheen rakenteellisia puolia, vasen korva paremmin kielen musikaalisia ja melodisia puolia, erityisesti affektiivista intonaatiota.”

Nämä tulokset tukevat aikaisempia psykoanalyyttisia oletuksia, että kielen esiverbaaliset elementit – intonaatiot, sävyt, voimakkuus ja rytmi – ovat jo varhaisessa äiti—lapsi-suhteessa heränneitä reaktioita (Greenson 1978). Uudemmassa psykoanalyyttisessa kirjallisuudessa Andrade (2005, 683) toteaa: ”Analyytikon äänen affektiivinen sisältö – ei semanttinen sisältö – vaikuttaa potilaan implisiittisten muistojen varastoon.”

Monien tutkijoiden ja kliinikkojen yleinen virhekäsitys on, että vasen aivopuolisko olisi yhtä lailla erikoistunut kaikkiin kielellisiin toimintoihin. On kuitenkin selvästi osoitettu, että oikea, eikä vasen, aivopuolisko on hallitseva prosodian tunnistamisssa sekä emotionaalisten sanojen käsittelemisessä (Bowers, Bauer, Heilman 1993), oman etunimen tunnistamisessa (Perrin ym. 2005), huumorissa (Borod ym. 2000), naurussa (Meyer ym. 2005), sosiaalisessa keskustelussa (Bryan & Hale 2001), metaforissa (Sotillo ym. 2005) ja informaation järjestämisessä pragmaattis-kommunikatiivisella tasolla; sama koskee sellaisten mielellisten mallien luomista ja muotoilemista, jotka sopivat yhteen sisällön kanssa (Marini ym. 2005). Tämä tieto on linjassa sen kanssa, että psykoanalyytikot ovat kohdistaneet kiinnostustaan tulkintaan, samoin kuin ainutlaatuiseen affektiivisesti ladattuun kieleen, jota syntyy terapeuttisessa intersubjektiivisessa tilanteessa.

On tärkeää painottaa, että kaikki implisiittinen, ei-tietoinen oikean aivopuoliskon/oikean mielen/ruumiin viestintä on kaksisuuntaista ja siten intersubjektiivista (ks. Schore 2002d; 2003b oikealta aivopuoliskolta oikealle aivopuoliskolle tapahtuvasta projektiivisesta identifikaatiosta sekä perustavanalaatuisesta implisiittisen viestimisen prosessista terapeuttisessa allianssissa). Meares (2005, 124) kuvaa:

”Ei vain terapeuttiin, vaan myös potilaaseen vaikuttaa tiedostamattomasti joukko hienovaraisia, joissain tapauksissa subliminaalisia signaaleja. Terapeutin asentojen, katseiden, äänensävyjen, jopa hengityksen yksityiskohdat tallentuvat ja ne käsitellään. Taitava terapeutti voi käyttää tätä prosessointia hyväksi, näin mahdollistaen muutoksen potilaan tilassa ilman sanoja, tai niiden lisäksi.”

Potilaan ja terapeutin oikeiden aivopuoliskojen välinen implisiittinen intersubjektiivinen vuorovaikutus on pikemmin terapeuttisen suhteen ytimessä kuin eksplisiittinen vasemmalta aivopuoliskolta vasemmalle aivopuoliskolle tapahtuva verbaalinen viestintä. Edellä sanottu tuo yhteen Sanderin (1992) nimeämät kohtaamisen hetket potilaan ja terapeutin välillä ja Knoblauchin kuvailemat kliinisesti ratkaisevat relationaaliset vaikutukset, jotka syntyvät kummankin analyyttisen osapuolen kokemusten kriittisen subjektiivisen värittämisen tuloksena. Nykyisen neurobiologisen tietämyksen valossa (van Lancker & Cummings 1999) ”vasemman aivopuoliskon toimiessa enimmän kielellisen käyttäytymisen välittäjänä oikea aivopuolisko on tärkeä viestinnän kokonaisvaltaisemmille puolille” (s. 95). Tältä pohjalta väitän, että samalla tavoin kuin vasen aivopuolisko välittää tietoa itsestään toisille vasemmille aivopuoliskoille tietoisen kielellisen käyttäytymisen kautta, oikea aivopuolisko ei-verbaalisesti kommunikoi tiedostamattomia tilojaan toisille oikeille aivopuoliskoille, jotka ovat virittyneet vastaanottamaan sen viestejä (Schore 2003b).

Relationaaliset psykoanalyyttiset mallit kuvaavat täten, miten terapeutin implisiittiset järjestelmät ovat vuorovaikutuksessa potilaan implisiittisten järjestelmien kanssa. Knoblauch viittaa Freudin menetelmän tavalliseen ilmentymään ”puhehoitona”. Viimeaikaisen kehityksellisen ja neuropsykoanalyysin parissa tehdyn tutkimuksen valossa väitän, että psykoanalyysi ei ole ”puhehoitoa” vaan ”viestivää hoitoa”.

Kliininen psykoanalyysi: Implisiittinen oikean aivopuoliskon/mielen/ruumiin vuorovaikutus transferenssi—vastatransferenssi-viestinnän puitteissa

Freud (1912) totesi, että terapeutin tulisi ”kääntää oma tiedostamattomansa kuin vastaanottava elin kohti potilaan lähettävää tiedostamatonta” (s. 111—112). Neurotieteen edistysaskeleet osoittavat selvästi, että kyky vastaanottaa ja ilmaista viestejä implisiittisen alueen puitteissa on parhaimmillaan, kun kliinikon oikea aivopuolisko on vastaanottavassa tilassa. Marcus (1997) on havainnut, että ”analyytikko, reverien ja intuition keinoin, kuuntelee oikealla aivopuoliskollaan suoraan analysandin oikeaa aivopuoliskoa” (s. 238). Neurotieteellinen kirjallisuus pitäytyy ajatuksessa, että ”vasen aivopuolisko osallistuu enemmän etualalla olevan analyyttisen (tietoisen) informaation käsittelemiseen, kun taas oikea aivopuolisko suorittaa enemmän taustalla olevan holistisen (alitajuisen) informaation käsittelyä” (Prodan ym. 2001, 211). ”Tasaisesti kohdistuvan tarkkaavaisuuden tila”, johon Knoblauch viittaa, merkitsee siten hallinnan siirtymistä vasemmalta oikealle aivopuoliskolle.

Oikean aivopuoliskon tarkkaavaisuustoiminta on siis laaja-alaista keskittyen kokonaisvaltaiseen vastaanottamiseen vasemman puoliskon toimiessa rajoittuneemmin ja keskittyessä pienempiin yksityiskohtiin (Derryberry & Tucker 1994); luonnehdinta sovittuu Knoblauchin ”kliinisen tarkkaavuuden laajentumiseen”. Vastakohtana vasemman aivopuoliskon ”kapeiden semanttisten alueiden” aktivoitumiselle oikean aivopuoliskon ”karkea semanttinen muuntaminen on hyödyllistä havaittaessa ja yhdisteltäessä erilaista etäisesti keskenään tekemisissä olevaa informaatiota” (Beeman 1998, 279); toiminta mahdollistaa vapaan assosiaation prosessin. Bucci (1993) on kuvannut vapaan assosiaation seuraavan ei-verbaalisia kaavoja löyhentämällä verbaalisen järjestelmän otetta assosiatiivisesta prosessista ja antamalla ei-verbaaliselle toiminnalle mahdollisuuden ohjailla representationaalista ja ekspressiivistä järjestelmää, siirtämällä hallinnan vasemmalta aivopuoliskolta oikealle.

Ei-verbaalinen affektiivinen mielen/ruumiin viestintä on siis lähtöisin oikeasta aivopuoliskosta, ruumiillisen itsen keskipisteestä. Adolphsin ym. (2000, 2683) mukaan:

”Tunteiden erottaminen visuaalisesti ilmaistuista kasvojen ilmeistä tarvitsee onnistuakseen oikeanpuoleisia somatosensorisia kuorikerroksia – –. Tunnistamme toisen yksilön emotionaalisen tilan sisäisesti luomalla somatosensorisia representaatioita, jotka mallintavat sitä, mitä yksilö tuntisi viestiessään kasvojensa ilmeillä jotakin tiettyä asiaa.”

Oikea aivopuolisko on tärkeässä roolissa analysoitaessa suoraa kinesteettistä informaatiota, jota subjekti vastaanottaa omasta ruumiistaan; kyseessä on tärkeä implisiittinen prosessi. Tämä oikea aivopuolisko – ei lingvistinen, analyyttinen vasen aivopuolisko – sisältää ruumiillisesta tilasta kaikkein kattavimman ja integroiduimman kartan, joka aivoilla on käytössään (Damasio 1994).

Oikean aivopuoliskon limbisillä alueilla insulassa, oikeassa ohimolohkossa sijaitseva osa ja orbitaalisessa kuorikerroksessa, oikeanpuoleisessa etuotsalohkossa sijaitseva osa ovat merkittävässä roolissa käsiteltäessä ruumiillista informaatiota. Oikea anterior insular korteksi tukee viskeraalisia vasteita, jotka ovat tietoisuuden tavoitettavissa, tarjoten perustan subjektiivisille tunnetiloille (Critchley ym. 2004). Oikea orbitofrontaalinen korteksi on tärkeä ruumiillisten ärsykkeiden tarkkailemiselle, implisiittiselle subjektiiviselle ruumiin fysiologisen tilan arvioimiselle ja ruumiilliseen tunteeseen yhdistyvän affektin erittelemiselle (Craig 2003). Tutkimukset osoittavatkin, että yksilölliset erot subjektiivisessa sisäisten ärsykkeiden hahmottamisessa sekä emotionaalisessa syvyydessä ja monimutkaisuudessa ilmenevät oikean anterior insulan ja viereisten orbitofrontaalisten korteksien laajuuden asteessa (Craig 2004).

Niinpä terapeutin oikea aivopuolisko mahdollistaa hänen tuntea potilaansa ”läpikotaisin” (Bromberg 1991, 399). Kyetäkseen tähän kliinikon täytyy päästä käsiksi omiin ruumiillisiin intuitiivisiin vasteisiinsa, joita syntyy suhteessa potilaan ruumiilliseen viestintään. Tapaustutkimuksessaan Knoblauch kuvaa tietoisuutta ”tarkkaavuuteni siirtymisenä hänen ruumiiseensa ja minun ruumiiseeni”. Mathew (1998, 17) esittelee tyylikkäässä kuvauksessaan tätä kaikkialla läsnäolevaa ruumiillisen viestinnän implisiittistä prosessia: ”Ruumis selvästikin on fysikaalisten prosessien väline, joka voi kuulla, nähdä, koskettaa ja haistaa maailman ympärillämme. Tämä herkkä instrumentti kykenee myös virittymään psyykkeelle: kuuntelemaan sen hienovaraista ääntä, kuulemaan sen hiljaista musiikkia ja etsimään merkityksiä sen pimeydestä.”

Sekä viimeaikaiset tieteelliset tutkimukset että kliiniset havainnot viittaavat vahvasti siihen, että intersubjektiivisuus – nykyisen kehityksellisen, kliinisen ja neuropsykoanalyysin keskeinen rakennelma – on enemmän kuin eksplisiittisten kognitioiden yhteensopivuutta tai viestintää ja että intersubjektiivinen alue, jonka kaksi yksilöä yhdessä rakentavat, sisältää kahden mielen lisäksi kaksi ruumista (Schore 1994; 2003a; 2003b). Toisin sanoen intersubjektiivisen alueen psykobiologisessa ytimessä on emotionaalisen viestinnän ja interaktiivisen säätelyn kiinnittymissidos. Pippin ja Harmonin (1987, 651) mukaan ei-tietoisten kiinnittymisdynamiikoiden tärkein rooli on interaktiivinen säätely: ”Ehkä koko elämän ajan olemme biologisesti yhteydessä niihin, joihin meillä on läheiset suhteet – –. Homeostaattinen säätely dyadin jäsenten välillä on pysyvää kaikissa intiimeissä suhteissa koko elämän ajan.” Affektiivisesti virittyneissä kiinnittymisvuorovaikutuksissa implisiittisen tiedostamattoman intersubjektiivisen viestinnän tärkeät osat ovat enemmän kuin mentaalisia sisältöjä; ne ovat pikemmin interaktiivisesti ilmaistuja, säädeltyjä ja vajaasti säädeltyjä psykobiologisia somaattisia prosesseja, jotka välittävät jaettuja tietoisia ja tiedostamattomia emotionaalisia tiloja. Muistakaa Freudin huomautus Groddeckille: ”Tiedostamaton on todellinen välittäjä somaattisen ja mentaalisen välillä, kenties kauan kaivattu ’puuttuva rengas’.” (Lainaus: Groddeck 1997, 38.)

Intersubjektiivisen viestinnän tärkeä biologinen tarkoitus kaikessa inhimillisessä vuorovaikutuksessa, mukaan lukien siinä joka on terapeuttisen allianssin psykobiologisessa ytimessä, on säädellä oikean aivopuoliskon/mielen/ruumiin tiloja. Nämä ajatukset sopivat mainiosti Knoblauchin väitteeseen, jonka mukaan analyyttinen tarkkaavuus suhteessa ruumiillisesti ilmaistuun kokemukseen on terapeuttisessa toiminnassa keskeistä. Ne myös sointuvat yhteen Shawn (2004, 271) päätelmän kanssa:

”Psykoterapia on sisäisesti ilmaistu prosessi. Jos psykoterapia on asiakkaan ja terapeutin intersubjektiivisen tilan tutkimusta, meidän on ammatissamme otettava ruumiilliset reaktiot paljon vakavammin kuin tähän asti sillä – – ruumis on ’ihmisen subjektiivisuuden perusta’.”

Viime aikoina on versonut enenevässä määrin yhteisymmärrystä siitä, että huolimatta psykoanalyysin useiden erilaisten teoreettisten näkökulmien olemassaolosta, transferenssin (Wallerstein 1990) ja vastatransferenssin (Gabbard 2001) kliiniset käsitteet kasvavat yhteisestä maaperästä. Kuvauksessaan, joka erittelee psykoanalyyttisia käsityksiä transferenssista, Shuren ja Grafman (2002, 918) esittävät:

”Oikea aivopuolisko sisältää emotionaalisten tilojen representaatiot, jotka assosioituvat yksilön kokemiin tapahtumiin. Kun yksilö kohtaa tutun tilanteen, representaatiot menneistä emotionaalisista kokemuksista nousevat esiin oikean aivopuoliskon herättäminä ja ne sisällytetään ajatteluprosessiin.”

Toiset löydökset, joiden mukaan oikea pikemmin kuin vasen aivopuolisko näyttää vastaavan tarkkaavuutta edeltäviin negatiivisiin emotionaalisiin ärsykkeisiin (Kimura ym. 2004), viittaavat siihen, että negatiivinen transferenssi spesifisti välittyy oikealla aivopuoliskolla.

Transferenssi—vastatransferenssi-vuorovaikutus edustaa siten ei-tietoista ei-verbaalista oikean aivopuoliskon ja mielen/ruumiin viestintää. Transferenssia on kuvattu ”potilaan implisiittisten havaintojen ja implisiittisten muistojen ilmentymäksi” (Bornstein 1999). Tutkimukset paljastavat, että transferenssi näkyy terapeutin kasvoilla nopeina silmien ympäristön liikkeinä ja prosodisina ilmeinä suun alueella (Krause & Lutolf 1988). Vastatransferenssi on samalla tavoin äskettäin määritelty ei-verbaalisin implisiittisin termein terapeutin ”autonomisiksi vastauksiksi, jotka ovat tiedostamattomalla tasolla reaktioita ei-verbaalisiin viesteihin” (Jacobs 1994). Tarkkaillessaan vastatransferenssiaan suhteessa potilaan implisiittisiin kasvojen ilmeisiin, eleisiin ja prosodiseen kommunikointiin kliinikon oikea aivopuolisko seuraa esitietoisella tasolla, ei vain potilaan affektiivisten tilojen rytmejä ja virtauksia, vaan myös kliinikon omia sisäisiä ruumisperustaisia affektiivisia vastineita potilaan vaihtuviin vireystasoihin.

On varmasti totta, että kliinikon vasemmanpuoleinen aivopuolisko, tietoinen mieli, on tärkeänä apuna hoitoprosessissa. Mutta kenties enemmän kuin muut hoitomuodot, psykoanalyyttiset psykoterapeuttiset mallit ovat keskittyneet terapeutin ”oikean mielen” kriittisiin toimintoihin (Ornstein 1997). Oikea aivopuolisko on tärkeässä roolissa käsiteltäessä affektiivisia ärsykkeitä ja itselle merkityksellistä informaatiota (Molnar-Szakacs, Uddin, Iacoboni 2005), empatiaa (Schore 1994; Devinsky 2000; Perry ym. 2001), itse-tietoisuutta (Uddin ym. 2005), affektiivista mielen teoriaa (Shamay-Tsoory ym. 2005), samoin kuin mentalisaatiossa (Ohnishi ym. 2004), toiminnoissa jotka tapahtuvat terapeuttisen suhteen molemmissa navoissa. Neuropsykoanalyyttinen oikeaan aivopuoliskoon keskittyvä näkökulma hoitoprosessiin mahdollistaa syvällisemmin ymmärtää niitä kriittisiä tekijöitä, jotka toimivat implisiittisillä tasoilla terapeuttisessa allianssissa, kielen ja eksplisiittisten kognitioiden tuolla puolen. Tässä intersubjektiivisessa vuoropuhelussa, psykobiologisesti virittynyt, intuitiivinen kliinikko ensi kohtaamisesta alkaen oppii tuntemaan potilaan sisäisten tilojen tässä-ja-nyt-vaikuttavia rytmisiä rakenteita ja säätelemään suhteellisen joustavasti omaa käyttäytymistään sopusointuun potilaan järjestelmän kanssa ja siten luomaan yhdessä potilaan kanssa kasvua helpottavan kehyksen terapeuttisen allianssin rakentumiselle.

Hoidon seuraavissa vaiheissa terapeutin oskilloiva tarkkaavaisuus (Schwaber 1995) kohdistuu niihin tuskin havaittaviin vihjeisiin, jotka kertovat muutoksista potilaan tilassa (Sander 1992), sekä ei-verbaaliin käyttäytymiseen ja affektien vaihdoksiin (McLaughlin 1996). Ei tiedostamattoman sisällön vaan tiedostamattoman prosessin tarkkaileminen vaatii kliinikolta oikean aivopuoliskon vastaanottavuutta hänen omille vaihteleville kiihtymystiloilleen suhteessa potilaan implisiittisiin affekteja herättäviin tiloihin, samoin kuin potilaan samanaikaisiin implisiittisiin sitoutumisen ja sitoutumattomuuden ilmaisuihin yhdessä luodulla intersubjektiivisella alueella. Tämä puolestaan mahdollistaa terapeutin toimia potilaan psykobiologisten tilojen interaktiivisena säätelijänä. Tällainen työskentely ”vihjaa molempien syvästä sitoutumisesti analyyttiseen asetelmaan ja syvästä emotionaalisesta osallistumisesta analyytikon puolelta” (Tutte 2004, 915). Viime kädessä tehokas psykoanalyyttinen hoito varhain kehittyvien patologioiden tapauksissa (vaikeat persoonallisuushäiriöt) helpottaa muutoksia oikean aivopuoliskon kompleksisuudessa, aivopuoliskon joka on etusijassa tekemisissä ”itsekuvien prosessoinnin kanssa, ainakin silloin kun itsekuvia ei tietoisesti tavoiteta” (Theoret ym. 2004, 57), ja todella etusijassa vaikuttaa ”ihmisyyden tunteen” olemassaoloon (Mendez & Lim 2004).

Tulevaisuuden suuntaviivoja

Nykypsykoanalyysi, joka on monien vuosien ajan korostanut liikaa eksplisiittisiä verbaalisia kognitiivisia mekanismeja, keskittyy nyt intensiivisesti implisiittiseen ei-verbaaliseen viestintään, ruumisperustaisiin affektiivisiin tiloihin ja interaktiiviseen säätelyyn tärkeinä muutosmekanismeina terapeuttisessa suhteessa. Näemme paradigman vaihdoksen vihdoin tapahtuvan. Merkittävässä artikkelissaan terapeuttisesta toiminnasta psykoanalyysissa Andrade (2005, 697) toteaa:

”Tärkeimpänä tekijänä psyykkisessä muutoksessa tulkinnan teho rajoittuu niihin patologioihin, jotka nousevat verbaaliselta puolelta, niihin jotka liittyvät eksplisiittisiin muistoihin, eikä sillä ole vaikutusta preverbaaliseen puoleen, missä implisiittiset muistot sijaitsevat. Tulkinta – menetelmä jota on vuosisadan ajan käytetty muiden menetelmien kustannuksella – on vain osittaista; kun sitä käytetään yksinomaan, se ei täytä nykyaikaisen laaja-alaisen psykoanalyysin vaatimuksia.”

Andrade esittää, että affektiivinen linkki, joka välittyy intersubjektiivisen ”empaattis-introjektiivisen vastavuoroisen samastumisen” läpi (s. 694), johtaa sekä psyykkiseen että somaattiseen muutokseen.

Knoblauchin artikkelia lukiessa on syytä huomata, miten usein ja yksityiskohtaisesti hän kuvailee omia vasteitaan potilaan ei-verbaalisiin hetkestä toiseen tapahtuviin vaihdoksiin ruumiin ilmaisuissa, asennoissa, rytmeissä, sävyissä ja kasvojen ilmeissä; miten tämä laukaisee hänen oman oikean aivopuoliskonsa elämäkerrallisen muistijärjestelmän; miten hän käyttää tätä informaatiota palauteinterventioissa; ja miten tämä vuorostaan vaikuttaa potilaan itsesäätelytoimintoihin. Hänen lausuntonsa, jonka mukaan ”spontaanisti improvisoidut, tiedostamattomasti esiintuodut ilmiöt voidaan tunnistaa ja niihin vastata niiden muuntamiskyvyn mukaisesti”, on hyvin linjassa kehityksellisen ja neuropsykoanalyysin viimeaikaisten kehitysaskeleiden kanssa. Kyseessä on erinomainen esimerkki siitä, miten äärimmäisen vaikeat potilaat, joilla on tapahtunut vaikeita varhaisia itsen sijoiltaan suistumisia, voidaan tehokkaasti hoitaa suoraan keskittymällä ei-verbaalisen implisiittisen alueen subjektiivisiin ja intersubjektiivisiin affektiivisiin ruumisperäisiin ilmaisuihin. Tällainen kliininen näkökulma mahdollistaa oikean aivopuoliskon, ihmisen tiedostamattoman biologisen perustan, edelleen kehittymisen ja monimuotoisuuden.

Yhdessä Knoblauchin kanssa kirjoittamassaan kirjassa Theodore Jacobs (2005) toteaa: ”Ei-verbaalin ulottuvuuden tutkimus analyysissa muodostaa yhden sen jäljellä olevista tutkimattomista korpimaista” (s. 185). Jacobs kuvailee ei-verbaalisten ilmiöiden sivuuttamista nykypäivän psykoanalyyttisessa koulutuksessa näin (s. 185):

”Monilla vanhemmilla analyytikoilla, vaikka he ovatkin olleet hyvin kokeneita muilla analyysin alueilla, on ollut suhteellisen vähän kokemusta ei-verbaalisen materiaalin lukemisesta ja tulkinnasta. Koska he kokevat tämän ilmaisutavan parissa työskentelyn hankalaksi, he tapaavat vähätellä sitä ja suosia tutumpaa ja miellyttävämpää verbaalista materiaalia. Tämän seurauksena kommunikaatio, joka tapahtuu asentojen, eleiden, liikkeiden ja muiden ruumiillisten keinojen välityksellä, jää usein tunnistamatta.”

Kliinisen artikkelini viimeisessä kappaleessa (Schore 1997a) lainasin Arnold Modellin nuhdetta (1993): ”Kaikki tieteenalat ovat autonomisia, silti niiden on jaettava käsitteet, jotka ovat niiden rajojen ulkopuolella” (s. 194). Päätän toisella lainauksella kollegaltani affektiivisen neurotieteen parissa, Jaak Pankseppilta (2003, 11):

”Jos kävisi ilmi, että vasen aivopuolisko vaikuttaa oikeaa enemmän suurimmassa osassa tieteellistä tutkimusta (mikä näyttää perin todennäköiseltä), synnyttäisikö se väärää ennakkoluuloisuutta niihin tieteellisiin näkökulmiin, joita kannatamme? Missä määrin tutkijoiden omat persoonallisuudet vaikuttavat tutkimustyyppeihin, -teorioihin ja -menetelmiin, joita he kannattavat ja käyttävät? Edistyminen kohti affektiivisten prosessien ymmärtämistä voi olla hidasta ja teoreettisesti toispuoleista – – jos sitä ajavat yksinomaan yksilöt, joiden vasemman aivopuoliskon kyvyt ovat laajat mutta oikean aivopuoliskon kyvyt kehnot.”

Viimeaikaiset löydökset kehityksellisen psykoanalyysin parissa sekä neuropsykoanalyysissa koskien oikean aivopuoliskon tärkeitä ei-verbaalisia implisiittisiä toimintoja on sovitettava psykoanalyyttisiin koulutusohjelmiin.

Artikkeli saapunut toimitukseen 20.12.2007, hyväksytty 15.1.2007.
Alkuperäinen artikkeli: Psychoanalytic Dialogues, 15(6), 829—854, 2005.
Knoblauchin artikkeli: Psychoanalytic Dialogues, 15(6), 807—827, 2005.

Suomentanut Tuomo Välkki

Kirjallisuus

Adolphs, R., Damasio, H., Tranel, D., Cooper, G., Damasio, A. R. (2000). A role for somatosensory cortices in the visual recognition of emotion as revealed by three-dimensional lesion mapping. J. Neurosci., 20, 2683—2690.

Andrade, V. M. (2005). Affect and the therapeutic action in psychoanalysis. Internat. J. Psychoanal., 86, 677—697.

Anthi, P. R. (1983). Reconstruction of preverbal experience. J. Amer. Psychoanal. Assn., 31, 33—58.

Beeman, M. (1998). Coarse semantic coding and discourse comprehension. Teoksessa: Beeman, M. & Chiarello, C. (toim.), Right Hemisphere Language Comprehension, 255—284. Mahwah, NJ: Lawrence Erlbaum Associates.

Benowitz, L. I., Bear, D. M., Rosenthal, R., Mesulam, M.-M., Zaidel, E., Sperry, R. W. (1983). Hemispheric specialization in nonverbal communication. Cortex, 19, 5—11.

Blonder, L. X., Bowers, D., Heilman, K. M. (1991). The role of the right hemisphere in emotional communication. Brain, 114, 1115—1127.

Blonder, L. X., Burns, A. F., Bowers, D., Moore, R. W., Heilman, K. M. (1993). Right hemisphere facial expressivity during natural conversation. Brain & Cognition, 21, 44—56.

Blonder, L. X., Burns, A. F., Bowers, D., Moore, R. W., Heilman, K. M. (1995). Spontaneous gestures following right hemisphere infarct. Neuropsychologia, 33, 203—213.

Bornstein, R. F. (1999). Source amnesia, misattribution, and the power of unconscious perceptions and memories. Psychoanal. Psychol., 16, 155—178.

Borod, J. C., Rorie, K. D., Pick, L. H., Bloom, R. L., Andelman, F., Campbell,

A. L., Obler, L. K., Tweedy, J. R., Welkowitz, J., Sliwinski, M. (2000). Verbal pragmatics following unilateral stroke: Emotional content and valence. Neuropsychol., 14, 112—124.

Bourne, V. J. & Todd, B. K. (2004). When left means right: An explanation of the left cradling bias in terms of right hemisphere specializations. Develop. Sci., 7, 19—24.

Bowers, D., Bauer, R. M., Heilman, K. M. (1993). The nonverbal affect lexicon: Theoretical perspectives from neurological studies of affect perception. Neuropsychol., 7, 433—444.

Bowlby, J. (1969). Attachment and Loss, Vol. 1: Attachment. New York: Basic Books.

Bromberg, P. M. (1991). On knowing one’s patient inside out: The aesthetics of unconscious communication. Psychoanal. Dial., 1, 399—422.

Bryan, K. J. & Hale, J. B. (2001). Differential effects of left and right cerebral vascular accidents on language competency. J. Internat. Neurolog. Soc., 7, 655—664.

Bucci, W. (1993). The development of emotional meaning in free association: A multiple code theory. Teoksessa: Wilson, A. & Gedo, J. E. (toim.), Hierarchical Concepts in Psychoanalysis, 3—47. New York: Guilford Press.

Chiron, C., Jambaque, J., Nabbout, R., Lounes, R., Syrota, A., Oulac, O. (1997). The right brain hemisphere is dominant in human infants. Brain, 120, 1057—1065.

Craig, A. D. (2003). Interoception: The sense of the physiological condition of the body. Curr. Opin. Neurobiol., 13, 500—505.

Craig, A. D. (2004). Human feelings: Why are some more aware than others? Trends in Cognitive Sciences, 8, 239—241.

Critchley, H. D., Wiens, S., Rotshtein, P., Ohman, A., Dolan, R. J. (2004). Neural systems supporting interoceptive awareness. Nature Neurosci., 7, 189—195.

Cutting, J. (1992). The role of right hemisphere dysfunction in psychiatric disorders. Brit. J. Psychiat., 160, 583—588.

Damasio, A. R. (1994). Descartes’ Error. New York: Grosset/Putnam.

Davies, J. M. (1996). Dissociation, repression and reality: Testing in the countertransference. The controversey over memory and false memory in the psychoanalytic treatment of adult survivors of childhood sexual abuse. Psychoanal. Dial., 6, 189—218.

Decety, J. & Chaminade, T. (2003). When the self represents the other: A new cognitive neuroscience view on psychological identification. Consciousness & Cognition, 12, 577—596.

Derryberry, D. & Tucker, D. M. (1994). Motivating the focus of attention. Teoksessa: Niedenthal, P. M. & Kiyayama, S. (toim.), The Heart’s Eye: Emotional Influences in Perception and Attention, 167—196. San Diego: Academic Press.

Devinsky, O. (2000). Right cerebral hemispheric dominance for a sense of corporeal and emotional self. Epilepsy & Behav., 1, 60—73.

Dimberg, U. & Petterson, M. (2000). Facial reactions to happy and angry facial expressions: Evidence for right hemsphere dominance. Psychophysiology, 37, 693—696.

Feinberg, T. E. & Keenan, J. P. (2005). Where in the brain is the self? Consciousness and Cognition.

Freud, S. (1895). Project for a scientific psychology. Standard Edition, 1, 295—397. London: Hogarth Press, 1966.

Freud, S. (1912). Recommendations to physicians practicing psycho-analysis. Standard Edition, 12, 111—120. London: Hogarth Press, 1958.

Gabbard, G. O. (2001). A contemporary psychoanalytic model of countertransference. In Session: Psychotherapy in Practice, 57, 983—991.

Gallagher, H. L. & Frith, C. D. (2004). Dissociable neural pathways for the perception and recognition of expressive and instrumental gestures. Neuropsychologia, 42, 1725—1736.

George, M. S., Parekh, P. I., Rosinsky, N., Ketter, T. A., Kimbrell, T. A., Heilman,

K. M., Herscovitch, P., Post, R. M. (1996). Understanding emotional prosody activates right hemispheric regions. Arch. Neurol., 53, 665—670.

Giovacchini, P. L. (1981). Object relations, deficiency states, and the acquisition of psychic structure. Teoksessa: Tutman, S., Kaye, C., Zimmerman, M. (toim.), Object and Self: A Developmental Approach, 397—327. New York: International Universities Press.

Greenson, R. (1978). Explorations in Psychoanalysis. New York: International Universities Press.

Groddeck, G. (1977). The Meaning of Illness. London: Hogarth Press.

Happaney, K., Zelazo, P. D., Stuss, D. T. (2004). Development and orbitofrontal function: Current themes and future directions. Brain & Cognition, 55, 1—10.

Hoshiyama, M., Kakigi, R., Watanabe, S., Miki, K., Takeshima, Y. (2003). Brain responses for the subconscious recognition of faces. Neurosci. Res., 46, 435—442.

Hugdahl, K. (1995). Classical conditioning and implicit learning: The right hemisphere hypothesis. Teoksessa: Davidson, R. J. & Hughdahl, K. (toim.), Brain Asymmetry. Cambridge: MIT Press.

Jacobs, T. J. (1994). Nonverbal communications: Some reflections on their role in the psychoanalytic process and psychoanalytic education. J. Amer. Psychoanal. Assn., 42, 741—762.

Jacobs, T. J. (2005). Discussion of forms of intersubjectivity in infant research and adult treatment. Teoksessa: Beebe, B., Rustin, J., Knoblauch, S., Sorter, D. (toim.), Forms of Intersubjectivity in Infant Research and Adult Treatment. New York: Other Press.

Johnston, A. N. B. & Rogers, L. J. (1998). Right hemisphere involvement in imprinting memory as revealed by glutamate treatment. Pharmacol. Biochem. Behav., 60, 863—871.

Kimura, Y., Yoshino, A., Takahashi, Y., Nomura, S. (2004). Interhemispheric difference in emotional response without awareness. Physiol. & Behav., 82, 727—731.

Kohut, H. (1971). The Analysis of the Self. New York: International University Press.

Krause, R. & Lutolf, P. (1988). Facial indicators of transference processes within psychoanalytic treatment. Teoksessa: Dahl, H. & Kachele, H. (toim.), Psychoanalytic Process Research Strategies. New York: Springer-Verlag.

Lattner, S., Meyer, M. E., Friederici, A. D. (2005). Voice perception: sex, pitch, and the right hemisphere. Human Brain Mapping, 24, 11—20.

LeDoux, J. (2002). Synaptic Self: How Our Brains Become Who We Are. New York: Viking.

Le Grand, R., Mondloch, C., Maurer, D., Brent, H. P. (2003). Expert face processing requires visual input to the right hemisphere during infancy. Nature Neurosci., 6, 1108—1112.

Lorberbaum, J. P., Newman, J. D., Horwitz, A. R., Dubno, J. R., Lydiard, R. B., Hamner,

M. B., Bohning, D. E., George, M. S. (2002). A potential role for thalamocingulate circuitry in human maternal behavior. Biol. Psychiatr., 51, 431—445.

Lyons-Ruth, K. (1999). The two-person unconscious: Intersubjective dialogue, enactive relational representation, and the emergence of new forms of relational organization. Psychoanal. Inq., 19, 576—617.

Lyons-Ruth, K. (2000). ”I sense that you sense that I sense...”: Sander’s recognition process and the specificity of relational moves in the psychotherapeutic setting. Infant Ment. Health J., 21, 85—98.

Mandal, M. K. & Ambady, N. (2004). Laterality of facial expressions of emotion: Universal and culture-specific influences. Behav. Neurol., 15, 23—34.

Manning, J. T., Trivers, R. L., Thornhill, R., Singh, D., Denman, J., Eklo, M. H., Anderton, R. H. (1997). Ear asymmetry and left-side cradling. Evol. Human Behav., 18, 327—340.

Marcus, D. M. (1997). On knowing what one knows. Psychoanal. Quart., 66, 219—241.

Marini, A., Carlomagno, S., Caltagirone, C., Nocentini, U. (2005). The role played by the right hemisphere in the organization of complex textual structures. Brain & Language, 93, 46—54.

Mathew, M. (1998). The body as instrument. J. Brit. Assn. Psychother., 35, 17—36.

McLaughlin, J. T. (1996). Power, authority, and influence in the analytic dyad. Psychoanal. Quart., 63, 201—235.

Meares, R. (2005). The Metaphor of Play: Origin and Breakdown of Personal Being, 3rd ed. London: Routledge.

Mendez, M. F. & Lim, G. T. H. (2004). Alterations of the sense of ”humanness” in right hemisphere predominant frontotemporal dementia patients. Cog. Behav. Neurol., 17, 133—138.

Meyer, M., Alter, K., Friederici, A. D., Lohmann, G., von Cramon, D. Y. (2002). fMRI reveals brain regions mediating slow prosodic modulations in spoken sentences. Human Brain Mapping, 17, 73—88.

Meyer, M., Zysset, S., von Cramon, D. Y., Alter, K. (2005). Distinct fMRI responses to laughter, speech, and sounds along the human peri-sylvian cortex. Cogn. Brain Res., 24, 291—306.

Miller, B. L., Seeley, W. W., Mychack, P., Rosen, H. J., Mena, I., Boone, K. (2001). Neuroanatomy of the self. Evidence from patients with frontotemporal dementia. Neurology, 57, 817—821.

Mitchell, R. L. C., Elliott, R., Barry, M., Crittenden, A., Woodruff, P. W. R. (2003). The neural response to emotional prosody, as revealed by functional magnetic resonance imaging. Neuropsychologia, 41, 1410—1421.

Modell, A. H. (1993). The Private Self. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Molnar-Szakacs, I., Uddin, L. Q., Iacoboni, M. (2005). Right-hemisphere motor facilitation by self-descriptive personality-trait words. Europ. J. Neurosci., 21, 2000—2006.

Nakamura, K., Kawashima, R., Ito, K., Sugiura, M., Kato, T., Nakamura, A., Hatano,

K., Nagumo, S., Kubota, K., Fukuda, H., Kojima, S. (1999). Activation of the right inferior frontal cortex during assessment of facial emotion. J. Neurophysiol., 82, 1610—1614.

Ohnishi, T., Moriguchi, Y., Matsuda, H., Mori, T., Hirakata, M., Imbayashi, E., Hirao,

K., Nemoto, K., Kaga, M., Inagaki, M., Yamada, M., Uno, A. (2004). The neural network for the mirror system and mentalizing in normally developed children: An fMRI study. NeuroReport, 15, 1483—1487.

Orlinsky, D. E. & Howard, K. I. (1986). Process and outcome in psychotherapy. Teoksessa: Garfield, S. L. & Bergin, A. E. (toim.), Handbook of Psychotherapy and Behavior Change, 3rd ed., 311—381. New York: Wiley.

Ornstein, R. (1997). The Right Mind: Making Sense of the Hemispheres. New York: Harcourt Brace.

Panksepp, J. (2003). At the interface of the affective, behavioral, and cognitive neurosciences: Decoding the emotional feelings of the brain. Brain & Cognition, 52, 4–14.

Pelphrey, K. A., Viola, R. J., McCarthy, G. (2004). When strangers pass. Processing of mutual and averted gaze in the superior temporal sulcus. Psycholog. Sci., 15, 598—603.

Perrin, F., Maquet, P., Peigneux, P., Ruby, P., Degueldre, C., Balteau, E., Del Fiore,

G., Moonen, G., Luxen, A., Laureys, S. (2005). Neural mechanisms involved in the detection of our first name: A combined ERPs and PET study. Neuropsychologia, 43, 12–19.

Perry, R. J., Rosen, H. R., Kramer, J. H., Beer, J. S., Levenson, R. L., Miller, B. L. (2001). Hemispheric dominance for emotions, empathy, and social behavior: Evidence from right and left handers with frontotemporal dementia. Neurocase, 7, 145—160.

Pipp, S. & Harmon, R. J. (1987). Attachment as regulation: A commentary. Child Devel., 58, 648—652.

Prodan, C. I., Orbelo, D. M., Testa, J. A., Ross, E. D. (2001). Hemispheric differences in recognizing upper and lower facial displays of emotion. Neuropsychiat., Neuropsychol. Behav. Neurol., 14, 206—212.

Ranote, S., Elliott, R., Abel, K. M., Mitchell, R., Deakin, J. F. W., Appleby, L. (2004). The neural basis of maternal responsiveness to infants: An fMRI study. NeuroReport, 15, 1825—1829.

Ross, E. D., Thompson, R. D., Yenkosky, J. (1997). Lateralization of affective prosody in brain and the callosal integration of hemispheric language functions. Brain & Language, 56, 27—54.

Sander, L. (1992). Letter to the editor. Internat. J. Psychoanal., 73, 582—584.

Sapir, E. (1927). Speech as a personality trait. Amer. J. Sociol., 32, 892—905.

Scaer, R. (2005). The Trauma Spectrum: Hidden Wounds and Human Resiliency. New York: W. W. Norton.

Schore, A. N. (1994). Affect Regulation and the Origin of the Self. Mahwah NJ: Lawrence Erlbaum Associates.

Schore, A. N. (1996). The experience-dependent maturation of a regulatory system in the orbital prefrontal cortex and the origin of developmental psychopathology. Develop. & Psychopathol., 8, 59—87.

Schore, A. N. (1997a). A century after Freud’s Project: Is a rapprochement between psychoanalysis and neurobiology at hand? J. Amer. Psychoanal. Assn., 45, 841—867.

Schore, A. N. (1997b). Interdisciplinary developmental research as a source of clinical models. Teoksessa: Moskowitz, M., Monk, C., Kaye, C., Ellman, S. (toim.), The Neurobiological and Developmental Basis for Psychotherapeutic Intervention, 1—71. New York: Aronson.

Schore, A. N. (2001a). The effects of a secure attachment relationship on right brain development, affect regulation, and infant mental health. Infant Ment. Health J., 22, 7—66.

Schore, A. N. (2001b). The Seventh Annual John Bowlby Memorial Lecture, Minds in the making: Attachment, the self-organizing brain, and developmentally oriented psychoanalytic psychotherapy. Brit. J. Psychother., 17, 299—328.

Schore, A. N. (2002a). The right brain as the neurobiological substratum of Freud’s dynamic unconscious. Teoksessa: Scharff, D. (toim.), The Psychoanalytic Century: Freud’s Legacy for the Future, 61—88. New York: Other Press.

Schore, A. N. (2002b). Advances in neuropsychoanalysis, attachment theory, and trauma research: Implications for self psychology. Psychoanal. Inq., 22, 433—484.

Schore, A. N. (2002c). Dysregulation of the right brain: A fundamental mechanism of traumatic attachment and the psychopathogenesis of posttraumatic stress disorder. Austral. New Zeal. J. Psychiat., 36, 9—30.

Schore, A. N. (2002d). Neurobiology and psychoanalysis: Convergent findings on the subject of projective identification. Teoksessa: Edwards, J. (toim.), Being Alive: Building on the Work of Anne Alvarez, 57—74. London: Brunner-Routledge.

Schore, A. N. (2003a). Affect Dysregulation and Disorders of the Self. New York: W. W. Norton.

Schore, A. N. (2003b). Affect Regulation and the Repair of the Self. New York: W. W. Norton.

Schore, A. N. (2003c). Early relational trauma, disorganized attachment, and the development of a predisposition to violence. Teoksessa: Solomon, M., & Siegel, D. (toim.), Healing Trauma: Attachment, Mind, Body, and Brain, 107—167. New York: W. W. Norton.

Schore, A. N. (2003d). The human unconscious: The development of the right brain and its role in early emotional development. Teoksessa: Green, V. (toim.), Emotional Development in Psychoanalysis, Attachment Theory, and Neuroscience, 23—54. London: Brunner-Routledge.

Schore, A. N. (2003e). Clinical implications of a psychoneurobiological model of projective identification. Teoksessa: Alhanati, S. (toim.), Primitive Mental States, Volume III: Pre- and Peri-natal Influences in Personality Development, 1—65. London: Karnac.

Schore, A. N. (2005). Attachment, affect regulation, and the developing right brain: Linking developmental neuroscience to pediatrics. Pediatr. in Rev., 26, 204—211.

Schwaber, E. A. (1995). A particular perspective on impasses in the clinical situation: Further reflections on psychoanalytic listening. Int. J. Psychoanal., 76, 711—722.

Semrud-Clikeman, M. & Hynd, G. W. (1990). Right hemisphere dysfunction in nonverbal learning disabilities: Social, academic, and adaptive functioning in adults and children. Psychol. Bull., 107, 196—209.

Shamay-Tsoory, S. G., Tomer, R., Berger, B. D., Goldsher, D., Aharon-Peretz, J. (2005). Impaired ”affective theory of mind” is associated with right ventromedial prefrontal damage. Cog. Behav. Neurol., 18, 55—67.

Shaw, R. (2004). The embodied psychotherapist: An exploration of the therapist’s somatic phenomena within the therapeutic encounter. Psychother. Res., 14, 271—288.

Shuren, J. E. & Grafman, J. (2002). The neurology of reasoning. Arch. Neurol., 59, 916—919.

Sieratzki, J. S. & Woll, B. (1996). Why do mothers cradle babies on their left? The Lancet, 347, 1746—1748.

Sotillo, M., Carretie, L., Hinojosa, J. A., Tapia, M., Mercado, F., Lopez-Martin, S., Albert, J. (2005). Neural activity associated with metaphor comprehension: Spatial analysis. Neurosci. Lett., 373, 5—9.

Stern, D. N., Sander, L., Nahum, J. P., Harrison, A. M., Lyons-Ruth, K., Morgan, A.

C., Bruschweiler-Stern, N., Tronick, E. Z. (1998). Non-interpretive mechanisms in psychoanalytic therapy. Int. J. Psychoanal., 79, 903—921.

Stuss, D. T. & Alexander, M. P. (1999). Affectively burnt in: One role of the right frontal lobe? Teoksessa: Tulvin, E. (toim.), Memory, Consciousness, and the Brain, 215—227. Philadelphia: Psychology Press.

Theoret, H., Kobayashi, M., Merabet, L., Wagner, T., Tormos, J. M., Pascual-Leone, A. (2004). Modulation of right motor cortex excitability without awareness following presentation of masked self-images. Cogn. Brain Res., 20, 54—57.

Trevarthen, C. (1980). The foundations of intersubjectivity: Development of interpersonal and cooperative understanding in infants. Teoksessa: Olson, D. (toim.), The Social Foundation of Language and Thought, 316—342. New York: W. W. Norton.

Trevarthen, C. (1990). Growth and education of the hemispheres. Teoksessa: Trevarthen, C. (toim.), Brain Circuits and Functions of the Mind, 334—363. Cambridge, UK: Cambridge University Press.

Tutte, J. C. (2004). The concept of psychical trauma: A bridge in interdisciplinary space. Internat. J. Psychoanal., 85, 897—921.

Tzourio-Mazoyer, N., De Schonen, S., Crivello, F., Reutter, B., Aujard, Y., Mazoyer, B. (2002). Neural correlates of woman face processing by 2-month-old infants. NeuroImage, 15, 454—461.

Uddin, L. Q., Kaplan, J. T., Molnar-Szakacs, I., Zaidel, E., Iacoboni, M. (2005). Self-face recognition activates a frontoparietal ”miror” network in the right hemisphere: An event-related fMRI study. NeuroImage, 25, 926—935.

van Lancker, D. & Cummings, J. L. (1999). Expletives: Neurolinguistic and neurobehavioral perspectives on swearing. Brain Res. Rev., 31, 83—104.

Wallerstein, R. (1990). Psychoanalysis: The common ground. Int. J. Psychoanal., 71, 3—19.

Watanabe, S., Miki, K., Kakigi, R. (2002). Gaze direction affects face perception in humans. Neurosci. Lett., 325, 163—166.

Weintraub, S. & Mesulam, M. M. (1981). Disturbances of prosody: A righthemisphere contribution to language. Arch. Neurol., 38, 742—744.

Wicker, B., Michel, F., Henaff, M. A., Decety, J. (1998). Brain regions involved in the perception of gaze: A PET study. NeuroImage, 8, 221—227.

Winnicott, D. W. (1960). The theory of parent–infant relationship. Teoksessa: The Maturational Processes and the Facilitating Environment, 37—55. New York: International Universities Press, 1965.

Wittling, W. & Roschmann, R. (1993). Emotion-related hemisphere asymmetry: Subjective emotional responses to laterally presented films. Cortex, 29, 431—448.

Wittling, W. & Schweiger, E. (1993). Neuroendocrine brain asymmetry and physical complaints. Neuropsychologia, 31, 591—608.

Wolff, W. (1933). The experimental study of forms of expression. Charact. & Personal., 2, 168—173.