Psykoterapia (2004), 23(4), 260—270
Leena Pylkkänen
Sándor Ferenczi – psykoanalyysin Wise Baby
Käsittelen tässä esityksessä ensin Ferencziä aikansa psykoanalyysin ”viisaana lapsena” – Wise Babyna. Sitten pohdiskelen Wise Baby -käsitteen yhteyksiä tämän hetken psykoanalyyttiseen ajatteluun. Lopuksi mietin meidän Wise Baby -osaamme psykoterapeutteina ja psykoanalyytikkoina.
Artikkeli on yritys pukea sanoiksi kohtaamiseni Ferenczin kanssa, joka Budapestissa vunna 2001 järjestettyyn Lost childhood -kongressiin asti oli lähes tuntematon koko pitkän koulutus- ja uraputkeni aikana.
I Sándor Ferenczi Wise Babyna
Johdanto
Sándor Ferenczin (1873–1933) elämäntyö oli hänen kuolemansa jälkeen monen sukupolven ajan pimennossa, mutta se on viime vuosina palannut psykoanalyyttisen ajattelun keskukseen. Jopa siinä määrin, että voidaan kysyä, onko devaluaatio vaihtunut idealisaatioksi. Ferencziä on kirjallisuudessa kohdeltu toisaalta psykoottisena ja toisaalta psykoanalyysin marttyyrina.
Jungin erottua liikkeestä vuonna 1913 Ferenczistä tuli Freudin oikea käsi. Heidän yhteydenpitonsa jatkui 25 vuoden ajan, ja kirjeenvaihto oli vilkasta. Ferenczi oli edelläkävijä sellaisissa tärkeissä teemoissa kuin objektisuhteet, vastatransferenssi, empatia ja psyykkinen trauma. Ferenczin aloittamana ja Balintin jatkamana regression käsitteestä tuli funktionaalinen terapeuttinen aktiviteetti vaikeasti häiriytyneiden potilaiden hoidossa. Ferenczi ymmärsi psykopatologisia oireita, jotka olivat lähtöisin sekä traumaattisista kokemuksista että vaikeista ympäristöoloista. Hänelle oli olemassa vanhemman vaikutus lapseen. (Kohon et al. 1986.)
André Green on sanonut, että Ferenczi riisui klassisen tekniikan sen jäykkyydestä ja antoi vapauden analyytikko–analysandi-parille. Transferenssista tuli merkittävä introjektion (yhtä hyvin kuin projektion) prosessina. Analyytikko–analysandi-parissa Ferenczi painotti analyytikon merkitystä objektina, korostaen vastatransferenssia. (Kohon et al. 1986.)
Psykoanalyyttisen liikkeen johtohahmona Unkarissa hän analysoi mm. Ernest Jonesia, Melanie Kleinia, Michael Balintia, kaikkia joilla oli sittemmin suuri merkitys psykoanalyyttisen liikkeen kehittäjinä Englannissa. Ferenczi puhui varhaisesta maternaalisesta deprivaatiosta, ja hänen käsityksensä siitä, että objektisuhteet ovat olemassa mielen syvimmissäkin tasoissa, oli se pohja, jolta Klein, Balint, Fairbairn ja Winnicott kehittivät ajatuksiaan. Klein, joka tuolloin eli Budapestissa ja oli Ferenczin analyysissa, piti ensimmäisen esitelmänsä ”Lapsen kehitys” vuonna 1919 Unkarin psykoanalyyttiselle yhdistykselle. Balint kehitti käsitteensä ”basic fault” ja ”primary object love” Ferenczin artikkelin ”Confusion of tongues” pohjalta. Paula Heiman otti prosessoidakseen vastatransferenssin. Kleinin depressiivinen positio ja reparaatio ovat lähellä Ferenczin ajatusta traumatisoituneen lapsen osasta aikuisen psykiatrina. Projektiivisen identifikaation käsite polveutuu Ferenczin ajattelusta. Clara Thompson oli hänen analysandinsa ja osallistui Ferenczin vastavuoroisen (mutuaalisen) analyysin kokeiluun. Clara Thompson oli Harry Stack Sullivanin analyytikko, ja nämä kaksi ovat Amerikan mantereella suoraan Ferenczin seuraajia. (Haynal 2002.)
Psykoanalyysin varhaisina vuosina painotus oli intellektuaalisessa, kognitiivisessa psykoanalyysissa analyytikon pysyessä abstinentin neutraalina. Freud turvautui tieteelliseen malliin, joka välineenä merkitsi ongelmien rationalisoimista ja affektiivisten ilmiöiden hallintaa potilas–lääkäri-suhteessa. André Haynal pohtii, että tuolloin on ollut tarve viilentää affektien kuumuus luomalla teoreettiset käsitteet defensiivisenä operaationa. Freud totesi kirjeessään Jungille, että artikkeli vastatransferenssista olisi hyvin tarpeellinen, mutta että sitä ei voisi julkaista. Vastatransferenssia pidettiin salaisuutena. Freud suositteli kirurgin mallia kuvaten, miten ”tämä emotionaalinen kylmyys luo lääkärille suositeltavan suojan omalle emotionaaliselle elämälle”. Affektit piti tunnistaa ja sitten voittaa. (Haynal 2002.) Ferenczi oli pikemmin romanttisen tradition seuraaja painottaen sitä, mikä on persoonallista, yksilöllistä ja subjektiivista ja mikä voidaan saavuttaa vain kohtaamisessa Itsen ja Toisen välillä.
Ferenczi ei koskaan käsitellyt affektiivisia tiloja abstraktilla tavalla. Tästä asenteesta johtuen monet asiat saivat tulla sanotuiksi. Hän tutki kysymystä, miten ja miksi rakkaus ja muut affektit heräsivät ja miten ne kommunikoitiin – osin tiedostamattomasti – transferenssissa ja erityisesti vastatransferenssissa. Ferenczi toi vastatransferenssin esiin aikana, jolloin affektia pidettiin vieraana, jopa vaarallisena. Kun hän otti Gisela Palosin (joka oli Ferenczin rakastajatar ja myöhemmin vaimo) tyttären Elman hoitoon ja rakastui häneen, avautui intensiivinen tutkimus analyytikon affektiivisuudesta! Kirjoituksissaan Ferenczi on hyvin sensitiivinen ja rehellinen. Hän ei piiloudu neutraliteetin suojiin. Hän ei myöskään tee eroa yksityisten tunteiden ja ammatillisen sensitiivisyyden välillä. Ferenczi heittäytyi täydellä sydämellä transferenssi–vastatransferenssi-tunteiden kenttään avaten ja laajentaen näiden suhteissaolojen tutkimusmahdollisuuksia.
Ferenczi löysi äidin roolin ja varhaisten traumojen tärkeyden. Hän löysi sen, että affektien herääminen vastatransferenssissa on tärkeä työväline, erityisesti paikantamaan trauman alue. Interpersoonallisen, intersubjektiivisen lähestymistavan luomiseen Ferenczi käytti vastavuoroisen analyysin kokeiluja (Clara Thompson ja Elisabeth Severn). Mutuaalisessa analyysissa potilas ja analyytikko vaihtoivat paikkaa analysoiden toinen toisiaan. Näiden kokeilujen myötä Ferenczi havaitsi myös analyytikon metapsykologian välttämättömyyden edeltäen Bionia siinä, että hän puhui analyytikon funktioiden ekonomiasta! (Haynal 2002, Blum 2002.)
Freudin ja Ferenczin suhde on kahden nerokkaan ja kollegiaalisen ihmisen suhde – suhde, jossa ei voitu välttää vakavaa loukkaantumista. He olivat läheisiä sekä ystävyydessä että työtoveruudessa. Se oli myös analyytikko–analysandi-suhde. Kansainvälisen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen kokouksessa Budapestissa 1918 oli ensimmäisen kerran sovittu oman hoidon vaatimuksesta. Kun Ferenczi pyysi Freudia analysoimaan itseään, Freud oli hyvin ambivalentti. Analyysi tapahtui kolmessa jaksossa. Viimeinen jakso päättyi, koska Freud tunsi, ettei voinut jatkaa ja piti analyysia lopetettuna joskaan ei päättyneenä. Analyysi herätti Ferenczissä intensiivisiä transferenssikokemuksia. Freud taas yritti vaimentaa tilannetta yrittäen pysyä intellektuaalisella tasolla. Analyysissa jäi ratkaisematta isä–poika-suhde sekä transferenssissa että vastatransferenssissa. Heidän suhteensa jäi kompleksiseksi vaikkakin lämpimäksi. Odotuksia oli paljon molemmin puolin. Freud toivoi älykästä ja tehokasta yhteistyökumppania. Ferenczi toivoi jatkuvaa hyväksyntää ja ymmärrystä peläten samalla väärinymmärrystä. Kirjeenvaihdosta voi seurata, miten Ferenczi tiedotti jokaisen yksityiskohdan psyykkisestä ja fyysisestä tilastaan. (Dupont 1994.)
Miesten suhde kärjistyi ensimmäisen kerran Sisilian lomalla vuonna 1910. Ferenczi toivoi täydellista vastavuoroista suhdetta, johon Freud ei ollut valmis. Freud koki taas Ferenczin liian riippuvaisena. Ferenczi haki Freudista sekä äitiä että isää, melkein naisellisena passiivisuudessaan ja alistuvuudessaan.
Ferenczi käytti Freudia neuvonantajana selvitelläkseen monimutkaisia suhteitaan Gisela ja Elma Palosin kanssa. Ferenczi myös pyysi Freudia analysoimaan Elmaa rakastuttuaan tähän häntä analysoidessaan. Freud ottikin Elman analyysiin. Kirjeenvaihdossa selviteltiin vuosia Ferenczin ristiriitoja valita Gisela tai Giselan tytär Elma. Kirjeenvaihdosta selviää, miten Freud painosti Ferencziä avioitumaan Giselan kanssa toiveenaan saada vakautta ja turvallisuutta Ferenczin elämään äitihahmon muodossa. Päästäkseenkö itse vapaaksi Ferenczin takertuvuudesta? Ferenczi solmi avioliiton Giselan kanssa vuonna 1919. Hän ei kuitenkaan voinut täysin hyväksyä luopumista Elmasta, ja hän jäi katkeraksi Freudille tämän painostuksesta. Gisela oli kahdeksan vuotta Ferencziä vanhempi, eivätkä he voineet saada lasta. Ferenczi lähti tässä vaiheessa vuoden pituiselle matkalle Yhdysvaltoihin. Ero Freudista helpotti oman itsenäisen ajattelun kehittymistä.
Wise Baby -käsite
Ferenczin todellinen vallankumous oli hänen työnsä ”mahdottomien” eli regressoituneiden potilaiden kanssa. Samoissa teksteissä, joissa hän analysoi näitä kokemuksia, hän yrittää myös retrospektiivisesti ymmärtää vaikeaa suhdettaan Freudiin. Vaikuttavimpia ja inspiroivimpia kokemuksia oli tapaus R. N. (Elisabeth Severn). Työskentely tämän lapsena isänsä huumaaman ja hyväksikäyttämän naisen kanssa on pohjana monelle oivallukselle varhaisten traumojen merkityksistä. Ferenczin traumateoria on lähellä nykypäivän ajattelua.
Hoidossa traumaattisten muistojen esilletuloon liittyy tietoisuus äärimmäisestä kärsimyksestä, viheliäisestä avuttomuudesta ja epätoivosta, kun apua ei tule. Näihin äärimmäisiin tiloihin liittyy suisidaalinen kuolemantoive päästää irti kontrollista, tyhjentää itsensä, ja samalla tapahtuu samastuminen aggressoriin. Ferenczi kuvasi, miten hoidossa myös jotakin uutta tuli potilaan sisäisen elämän näytelmään, jota hän kutsui ”organisoivaksi elämän vietiksi”, Orphaksi. Käsite tuli antiikin mytologiasta. Ihminen kantaa itsessään tradition mukaan kahdenlaista perintöä: jumalaista, dionyysistä ja toisaalta hirviömäistä, joka on Titaaneilta. Orphismi ottaa pyrkimyksekseen yksilöllisen täydellisyyden ja täydentymisen pahojenkin kokemusten jälkeen. Tässä voidaan nähdä yhteyttä Kleinin depressiivisen position ja korjaamisvietin muotoihin.
Elisabeth oli varma, että itse Orpha oli lähettänyt Ferenczin maan päälle ainoana ihmisenä, joka voi auttaa häntä. Ferenczi kuvaa, miten vaikean trauman seurauksena yksilön persoonallisuus paloittuu, fragmentoituu kuoleman välttämiseksi – ajaen persoonan mielipuoleksi mieluummin kuin kuolleeksi. Traumatisoitunut yksilö kantaa sisällään kahta palaa: toista, joka on tuhottu, ja toista, joka näkee destruktion. Tuhottu lapsiosa on kärsimässä tiedostamattomassa, aktuaalinen lapsi, josta ego ei tiedä mitään. Tämän fragmentin voi kokea vain syvässä unessa tai transsissa. Lahjakkuutensa avulla lapsi alkaa suojata itseyttään samastumalla vanhempaan ja piilottamalla todellisen itseytensä. Tämä varhaiskypsyys suojaa lisätraumalta ja toimii substituuttina sietämättömäksi käyneessä ympäristössä. (Ferenczi 1950; 2003.)
Ferenczi kuvasi Wise Baby -unen: ”– – jossa unessa pieni vauva kehdossa yht’äkkiä alkaa puhua ja antaa neuvoja vanhemmille tai aikuisille.” Ferenczi kuvaa Wise Babya sanoen, että lapset jotka ovat kärsineet paljon, ovat varhaiskypsiä, vanhoja, tarkkavaistoisia. (Ferenci 1950.)
Kontrolloimattoman, melkein hullun aikuisen pelko muuttaa lapsen ns. psykiatriksi. Pyrkimyksessä tulla itseksi (= jäädä henkiin) ja puolustaa itseä vaaroja vastaan, siis vailla itsekontrollia olevia aikuisia vastaan, hänen täytyy identifioitua täydellisesti heihin. Ferenczi sanoo: ”On uskomatonta, miten paljon voimme oppia viisailta lapsiltamme, neurootikoilta.” Varhaisen trauman seurauksena on ”infantiili pakko supersuorituksiin”, mikä on siis malli Wise Babylle yleensä. Wise Baby on abnormaliteetti, jonka taakse kätkeytyy infantiili passiivisuus, kuten myös raivo tästä passiivisuudesta; koettu hengenvaara painostaa kohti varhaiskypsyyttä. Wise Baby on penetroitu kärsimyksellä enemmän kuin muut. Hän on myös haavoittuvampi traumoille kuin muut. Lapset pyrkivät kokemaan vanhemman kärsimyksen ikään kuin se olisi oma. Viisas lapsi osaa lukea omaa ja muiden tiedostamatonta. Lahjakkuus altistaa ”viisaan lapsen” kehitykselle, koska tunne ja äly on varhain splitattu. (Haynal 2001.) Ferenczi kuvaa tarkoin myös sitä, miten traumatismin hoidon problematiikka panee analyytikon kohtaamaan oman traumatisoitumisensa.
Ferenczin traumatisoituminen
Ferenczi on todennut, että Wise Babyn oli voinut keksiä vain ”viisas lapsi”. Ferenczi oli itse Wise Baby, joka kirjoitti runoja 16-vuotiaana. Hän oli kahdeksas perheen kahdestatoista lapsesta ja koki jääneensä vaille äidinrakkautta. Ferenczi koki tulleensa suorastaan äitinsä vihaamaksi. Hän oli isänsä suosikki, mutta menetti tämän 15-vuotiaana.
Ferenczi oli läpi elämänsä kiinnostunut lapsesta aikuisessa – ”viisaasta lapsesta”, kuten hän kuvasi itseään yrittäessään ymmärtää lapsen osaamme. Haynal pohtii sitä, miten Ferenczillä oli syvä projektiivinen ja introjektiivinen suhde lapseen ja vauvaan ja miten hän sai tässä rohkaisua Melanie Kleinilta, Alice Balintilta ja Margaret Mahlerilta. (Haynal 2002.)
Elinaikanaan Ferenczi ei koskaan saanut kaipaamaansa tunnustusta. Hän koki tulevansa petetyksi ja loukatuksi suhteessa kollegoihin ja erityisesti Freudiin, jota hän piti ystävänään.
Mikä kaikki sitten johti Ferenczin ajatusten hautaamiseen useiksi vuosikymmeniksi?
Teoreettiset ja tekniset kiistanalaisuudet olivat yksi syy poissulkemiseen ja jopa tuomioon tavalla, jolla Ernest Jones esti ”Confusion of tongues” -artikkelin julkaisemisen pitäen sitä mielisairaan tuotteena. 1930-luvun sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät (esim. fasismi ja natsimiehitys, juutalaisväestöön kohdistunut vaino) pakottivat analyytikoita emigroitumaan, ja psykoanalyysin harjoittaminen tuli uhatuksi. Ferenczi jäi hyvin yksinäiseksi ja sosiaalisesti eristyneeksi. Hänen sairastumisensa (pernisiöösi anemia), intrapsyykkiset syyt ja hankalat perhesuhteet myötävaikuttivat poissulkemiseen. Ferenczi ei tunnistanut omaa aggressiivisuuttaan vaikkakin moitti Freudin laiminlyöneen analyysissa hänen negatiivisen transferenssinsa ymmärtämisen. (Dupont 1994.)
Persoonaltaan Ferenczi oli varsin impulsiivinen, passiivinen (preoidipaaliseen vaiheeseen fiksoitunut) luonne, jonka oli hyvin vaikea tehdä päätöksiä ja joka jäi riippuvuussuhteeseen Freudiin.
Päätekijänä Ferenczin ajatusten hylkäämiseen ja tuomioon voi olla kuitenkin Freudin, Eitingtonin ja Jonesin pelko koskien Ferenczin artikkelissa ”Confusion of tongues” esittämää teoriaa. Ferenczin ajatus oli, että lapsen kasvussa aktuaalinen seksuaalinen hyväksikäyttö on yleisempää kuin on luultu ja että se annihiloi oidipaalisen vaiheen merkitystä lapsen psykoseksuaalisessa kehityksessä. Freud oli luopunut viettelyteoriasta viettiteorian hyväksi. (Blum 1994.)
Tämä poliittinen lähitaistelu oidipuskompleksin universaalisuudesta kuvastanee kulttuurisidonnaisuuden merkitystä ja toisaalta potilasmateriaalin eroja Freudin ja Ferenczin välillä. Ferenczi hoiti hyvin häiriytyneitä, Freudin luokse tulivat senaikaiset intellektuellit.
Ferenczi on osin tietenkin itse vastuussa omasta häpäisystään. Hän seksualisoi suhteita potilaisiin, ehkä saadakseen sisäiset konfliktinsa pysymään aisoissa. Rajojen ylittämisellä ei ollut juurikaan yhteyttä potilaan tarpeisiin.
Freudin mielestä Ferenczi meni liian pitkälle halussaan parantaa, mutta hän otti nämä teemat itse uudelleen esiin traumateoriassaan Analysis Terminable and Interminable vuonna 1937.
Ferenczi toi ensimmäisenä esiin ennen kaikkea sen, miten traumatisoituneet potilaat menettivät perusluottamuksensa. ”Basic trust” on käsite, jota Balint kehitti. Ferenczin ansiota oli, että kaikkien epäonnistuneiden hoitojen jälkeen analyytikoiden usko palautui hoidon mahdollisuuteen näiden varhaisesti häiriytyneiden potilaiden kohdalla. (Kohon et al. 1986.)
Ferenczi sanoo Kliinisessä päiväkirjassaan: ”Analyysi itsessään on älyllinen anatominen leikkaus. Ystävällisyys yksin ei paljon myöskään pelkästään auta, vain nämä kaksi yhdessä auttavat potilasta luottamaan meihin ja vain siten potilas voi katsoa taaksepäin pelkäämättä räjähdyksen toistuvan.”
Ferenczi totesi edelleen, että aikuispotilaiden piti saada vapaus käyttäytyä analyysissa kuin tuhmat lapset. Analyytikon tuli kohdata potilas melkein loppumattomalla kärsivällisyydellä ja hyvällä tahdolla. Vain silloin potilas voi kokea eron vanhempien ja analyytikon käyttäytymisen välillä ja tuntea olonsa riittävän turvalliseksi voidakseen kohdata tuskallisen menneisyytensä. (Ferenczi 1988.)
Ferenczi julkaisi tärkeimmän tekstinsä ”The Confusion of Tongues and Psychic Trauma” vuonna 1933. Se herätti silloin ja myöhemminkin myrskyisää vastaanottoa ja johti traumaan psykoanalyysin kentällä – psykoanalyyttisen maailman jakautumiseen ja Freudin ja Ferenczin välien rikkoutumiseen. Tämä klassinen essee on edelleen relevantti psykoanalyyttisessa keskustelussa koskien analyytikon funktioita, tiedostamatonta kommunikaatiota, vastatransferenssia, fantasian ja realiteetin suhdetta psykoanalyyttisen suhteen sisä- ja ulkopuolella.
Ferenczi oli tuolloin jo kuolemansairas, hyvin regressiivisin ja toisaalta progressiivisin piirtein. Ferenczi oletti myös Freudin olevan kuolemansairas. Psykoanalyytikot välttelivät silloin ja ainakin vuosikymmeniä eteenpäin konfrontoimasta sairaan, heikentyneen ja kuolemansairaan analyytikon ongelmia. (Blum 1994.)
Ferenczin artikkeli on yritys käsittää lapseen kohdistuneen väkivallan ja trauman merkitystä. Se oli kuolevan analyytikon kirjoittama analyytikolleen, jonka koki olevan kuolemassa. Freud koki tekstin olevan paluuta sellaiseen, josta hän oli jo luopunut, viettelyteoriaan eli teoriaan lapsen aktuaalisesta viettelystä. Ristiriita syntyi siitä, missä määrin viettely on faktaa tai fantasiaa. Ristiriitaa syntyi myös siitä, että Ferenczi toi esiin sen, ettei analyyttista tilannetta voinut erottaa analyytikon persoonasta, tiedostamattoman kommunikaation merkityksestä, analyytikon roolin ja reaktioiden vaikutuksista analysandiin.
Tuolloin monet pitivät Ferenczin artikkelia harhaoppina. Freud sanoi pitävänsä artikkelia harmittomana ja lapsellisena. (Dupont 1994.)
Ferenczi oli hämmentynyt ja regressiivinen vakavan sairautensa kanssa, ja se lisäsi hänen kateuttaan ja kilpailunhaluaan Freudin huomiosta. Ferenczi halusi pitää Freudin idealisoituna vanhempana ja rakkauden ja välittämisen mahdollisuutena. Freud oli ärsyyntynyt ja koki Ferenczin riippuvaisena lapsena. Toisaalta Ferenczi koki olevansa kapinallinen ja kuvasi itseään ”enfant terriblenä” – psykoanalyysin kauhukakarana. Vaikka Ferenczi pohti kyllä genitaalisuutta ja seksuaalisuutta, keskeinen teema oli toive paluusta äidin kohtuun. Preoidipaaliset teemat kiinnostivat, samoin separaatioahdistus. Freudille oidipaalisuus ja kastraatioahdistus olivat keskeisiä. (Fogel 1993, Haynal 2002.)
Freudia on joskus kutsuttu psykoanalyysin isäksi, Ferencziä äidiksi. Ferenczi kamppaili ristiriidan kanssa toisaalta jäädä läheiseksi Freudille – idealisoidun sankarin ja kollektiivisen egoideaalin suojaan – ja toisaalta hän etsi uutta itsenäisyyttä. ”Confusion of tongues” on persoonallinen itsenäisyysjulistus, ilmaus halulle löytää uutta elämään ja työhön, ratkaista sisäiset ristiriidat ja olla innovatiivinen ilman pelkoa rakkauden menettämisestä. Tähän liittyivät myös hänen epäortodoksiset kokeilunsa vastavuoroisissa analyyseissa, joissa potilas ja analyytikko vaihtoivat paikkaa ja analysoivat toinen toisiaan. Ferenczi halusi löytää mahdollisuuden päästä pois epäaidosta analyytikon käyttäytymisestä. Hän varoittelee ”professionaalisesta tekopyhyydestä”. Analyytikon on tunnistettava tendenssinsä kiduttaa ja tuhota potilas, mihin epäaito, keinotekoinen ystävällinen asenne ja kohteliaisuus perustuvat vastareaktioina. Tämä epäaitous taas johtaisi kaiken toivon tuhoutumiseen todellisesta vastatransferenssista. Vastatransferenssissa mennyt ja läsnäoleva sekoittuvat. Analyytikon on tunnistettava väistämätön: ”Hoidossa tulee hetki jolloin kaiken hyvän ja ystävällisen asenteen tilalle tulee analyytikon suoritettavaksi omin käsin se murha tai trauma, joka potilaan osaksi tuli menneisyydessä. Mutta toisin kuin alkuperäisen murhaajan, analyytikon on tunnustettava oma virheensä.” Tässä Ferenczi palasi oman lapsuutensa traagiseen hetkeen, jolloin hänen äitinsä sanoi hänelle: ”Sinä olet murhaajani.” Ferenczi pohtii suhdettaan naispotilaisiin sanoen, että infantiili aggressiivisuus ja kieltäytyminen rakastamasta äitiä siirtyi hänen suhteisiinsa naispotilaiden kanssa. ”Onko niin, että äärimmäinen ystävällisyys, jota vaadin itseltäni potilaita kohtaan, onkin ilmausta tunteista, joita ei ollenkaan ole?”
Ferenczi käsitti jo tuolloin, että traumapotilaan hoito pitää sisällään trauman toistumisen hoidossa. Jos analyytikko on liian pelokas tekemään virheitä ja olemaan oikeassa, tuloksena on kuollut analyysi. Ferenczi sanoo: ”Transferenssi ja vastatransferenssi sekoittuvat, ja se muistuttaa kahta pelokasta lasta yhdessä, jotka vaihtavat kokemuksiaan ja siinä ymmärtävät täydellisesti toisiaan jakaen samanlaisen kohtalon ja jotka hakeutuvat toistensa luo vahvistaakseen itseään.” (Haynal 2002; 2001.)
Ferenczi itse oli pelokas ja traumaattisessa tilassa, kun hän laajensi psykoanalyyttista käsitystä traumasta. Voi vain miettiä, kuinka tietoinen hän oli sairaudestaan, joka eteni vääjäämättä aiheuttaen hänelle monia sekä neurologisia että psyykkisiä ongelmia; mm. sitkeä kielitulehdus vaivasi. Vaikka hän oli regressiivinen, hän ei ollut hullu tai deterioitunut.
Moni analyyttinen oivallus on lähtenyt siitä, että analyytikko on joutunut työstämään omia sisäisiä konfliktejaan ja traumojaan. Ferenczin sisäisen traumatisaation ja hedelmällisen traumatutkimuksen välillä on selvä yhteys.
Voimme kuvitella hänen suruaan, syyllisyyttään, ahdistustaan ja raivoaan, kun ”Confusion of tongues” julkaistiin ja heti ilmestyessään tyrmättiin. ”Clinical Diarya” hän piti tammikuusta lokakuuhun 1932; mutuaaliset analyysikokeilut ovat siinä kuvattuina. Hän luopui vastaanotosta vuoden 1932 lopulla ja kuoli toukokuussa 1933.
”Kliininen päiväkirja” on todiste palavasta innosta ideoida, mutta myös infantiilista ajeerauksesta hakea apua itselleen potilaiden kautta. Ferenczin halu antaa heille sama rakkaus, jota itse janosi, johti haluun saada heiltä hellyyttä ja hoivaa. Ferenci halusi luoda uutta ja voittaa siten kohtalonsa – väistämättömän kuoleman. (Haynal 2001, Blum 2002.)
Ferenczi koki sairastuneen ruumiin hyökkäävän ja pahoinpitelevän häntä. Roolien kääntämisessä potilaiden kanssa hän ajeerasi omaa toivettaan olla potilas. ”Confusion of tongues” käsittelee kielten sekaannusta aikuisten ja lasten välillä; myös Ferenczin ja potilaiden välillä oli kielten sekaannusta, kuten myös Freudin ja Ferenczin välillä ja suhteessa muuhun psykoanalyyttiseen yhteisöön.
Ferenczi toivoi tulevansa pelastetuksi potilaiden, Freudin, kollegojen avulla. Hänen koko tilanteensa oli traumaattinen: maailmanpoliittinen tilanne, Unkari fasismin kourissa, juutalaisvastaisuus (Ferenczi oli juutalainen), ruokapula, kollegat lähtivät emigranteiksi, ammatillinen ja sosiaalinen eristyminen, huono avioliitto, sairaus ja kireät välit Freudiin. (Blum 1994.)
Kirjeenvaihdossa Freudin kanssa näkyy Freudin huoli Ferenczin viettelevästä tahdittomuudesta ja varomattomuudesta potilaiden kanssa. Ferenczi oli idealisoinut Freudin, ja pettymys oli suuri välien romahdettua. Freud oli myös suhtautunut Ferencziin hemmotellen häntä rakkaimpana ja suosikkikollegana, kutsuen häntä ”rakkaaksi pojaksi”. (Dupont 1994.)
Freudin ”hemmottelun” on täytynyt herättää Ferenczissä paljon infantiileja odotuksia. Harold Blum miettii, onko Ferenczi voinut sittemmin kokea itsensä syylliseksi Freudin sairauteen (olihan hänellä äidin kirous lapsuustraumanaan). Syyttikö Ferenczi Freudia sairaudestaan? Ferenczin ja Freudin suhteessa jälkimmäinen edusti ”korkeampaa voimaa ja valtaa”, ja Ferenczi pohtii ”Kliinisessä päiväkirjassaan” surullisena pernisiöösin anemian ja suhteen välistä yhteyttä näin: ”Minun tapauksessani verikriisi nousi esiin, kun tajusin, etten voi enää nojata korkeampaan voimaan vaan päinvastoin minua poljetaan maahan välinpitämättömyydellä heti kun kuljen omia teitäni, enkä hänen.” Hän jatkaa: ”Onko ainoa mahdollisuus jatkaa omaa olemassaoloa luopumalla suuresta osasta itseä, toteuttaakseen korkeamman voiman tahtoa (ikään kuin omanaan). Ja nyt, samoin kuin minun täytyy rakentaa uusia verisoluja, täytyykö minun luoda uusi pohja persoonallisuudelleni, luopua epäluotettavana siitä, mikä minulla nyt on? Ovatko vaihtoehdot kuoleman ja uudelleen rakentumisen välillä 59 vuoden iässä.” (Ferenczi 1988.)
Se, että Ferenczi oli sekä riittävän viisas että riittävän sekasortoinen, johti viime vaiheessa hänet tekemään ”villiä” analyysia, joka taas auttoi analyytikoita tutkimaan ja tekemään kestäviä ja hedelmällisiä löytöjä vastatransferenssista, traumasta ja analyytikon persoonan funktioista.
Harold Blum pohtii sitä, miten toisaalta Ferenczi idealisoi sekä lapsen että potilaan. Ferenczille lapsi oli jotakuinkin viaton ja puhdas, jotakin jota aikuinen häiritsi. Lapsi ei kuitenkaan ole tabula rasa tai viaton tai tyhjä säiliö ja aikuisen jäljittelijä. Lapsi alkaa jo varhain aktiivisesti muovata kohtaloaan. Idealisoimalla lapsuuden viattomaksi Ferenczi joutui sivuuttamaan universaalin tiedostamattoman, infantiilit seksuaaliset ja aggressiiviset konfliktit.
Hän puhui potilaasta ylikasvaneena vauvana, joka saattoi tarvita analyyttista vanhemmuutta joko lujan isän tai hemmottelevan äidin muodossa. Ferenczille potilaat ovat hyvin tarkkanäköisiä tietämään analyytikon pyrkimyksistä ja odotuksista ja konflikteista. Tämä oli kaikkitietävyyden ja omnipotenssin siirtämistä potilaalle. (Blum 1994.)
Mutta potilas yhtä vähän kuin Wise Baby on kykenevä johtamaan analyysia. Jokainen potilas reagoi analyytikon regressioihin ja virheisiin ja reaktioihin omalla tavallaan, oman persoonansa ja transferenssinsa kautta. Ferenczin kautta Wise Baby sai opettaa kieltään aikuisille, ja ämä avasi ovia valtavalle teoreettiselle kehitykselle.
Wise Baby ei saanut tunnustusta elinaikanaan. Ferenczin kuoleman jälkeen vastatransferenssin ja regression ongelmat näyttivät joksikin aikaa hävinneen. Syynä oli tietenkin osittain maailmanpoliittinen tilanne ja psykoanalyyttisen ajattelun rajoittaminen Euroopassa. Psykoanalyysin henkiinjäämiskamppailu johti analyyttiseen konservatismiin ja siihen, ettei Ferenczin tekstejä käännetty. Artikkelit odottivat kääntämistä 50 vuotta. Konservatismi johti jonkinlaiseen häpäisyyn. Ferenczistä tuli näissä häpäisyissä hirvittävän sairas lapsi.
II Wise Baby -käsite ja sen yhteys tämän hetken ajatteluun
Budapestin kongressissa 2001 André Haynal puhui menetetystä lapsuudesta ja toipumisesta. Haynal tutkaili kysymystä ja havaintoa siitä, että luovien lahjakkuuksien joukossa orvot tai lapsuudessa paljon menettäneet olivat aikuisina kirjailijoita, taiteilijoita, tiedemiehiä: Poe, Byron, Dante, Hawking, Sartre jne. Haynal kysyi, miten haavoittuvuus muuntuu joustavuudeksi ja voimaksi? Ja suojellaanko traumoilta liikaa?
Ferenczin käsite Wise Baby edustaa ajattelua, jonka mukaan trauma voi tuoda lahjakkuuden esiin. Traumaattinen kokemus voi stimuloida kehitystä. Wise Baby -syndrooma syntyy nimenomaan niin, että pahoinpidelty lapsi selviytyy traumasta parentifioitumalla ja adoptoimalla vanhemman roolin omia vanhempia kohtaan ja omaa sairastunutta puoltaan kohtaan. Infantiili persoona fragmentoituneena ja kidutettuna tulee piilotetuksi fasadin taakse lahjakkuuden ja älyn avulla. Toisaalta Ferenczi ja Lost Childhood -kongressissa Haynal pohtivatvat, voiko varhainen ja hyvin korkea älykkyys olla trauman seurausta vai onko korkea älykkyys itsessään liian varhaisena patologinen ja traumalle altistava. (Haynal 2001.)
Haynal totesi, että korkea älykkyys on patologinen, mikäli se on varhaiskypsä. Winnicott on myös puhunut varhaiskypsyyden patologisuudesta. Lapsi pyrkii jouduttamaan kasvuaan puutteellisen vanhemmuuden ja kannattelun vuoksi. Sellainen älykkyys ja kypsyys voivat olla patologisia defensiivisiä psyykkisiä rakenteita. Menetetty lapsuus tai lapsuus, jossa lapsi ei ole koskaan löytynyt itsenään, merkitsee lapsuuden kertaamisen pakkoa aikuisuudessa tavalla tai toisella. Tästä voi seurata menetetty aikuisuus. Tulee mieleen ns. Peter Pan -miehet tai -naiset, joilla ylikorostunut nuoruuden tavoittelu jatkuu läpi elämän.
Ensimmäisenä objektisuhdeteoreetikkona Ferenczi löysi varhaisen trauman ja maternaalisen deprivaation merkityksen ja on tässä ajattelussaan lähellä nykypäivää – varhaisen vuorovaikutuksen ja vauvaobservaatioiden kenttää.
Ferenczin Wise Baby tutkii, miten lapsi on alistettu vanhempien tulkinnalliseen valtaan ja miten lapsi voi luoda vääristyneen kuvan todellisuudesta, joka ei vastaa lapsen omia kokemuksia. Tällaisen vääristyneen peilauksen pohjalta syntyvän ”väärän ja ryöstetyn” itsen kuva alkaa kehittyä jo preverbaalisessa vaiheessa.
Unkarilaiset tutkijat Lenard ja Tenyi tutkivat artikkelissaan Ferenczin käsityksiä bifaasisesta traumasta, jossa vanhempien lapselle aiheutettujen traumojen merkitys täydentyy, kun lapsen tuska selitetään pois, sivuutetaan. (Lenard & Tenyi 2003.)
Wise Baby -käsite tutkii vastavuoroisuuden, affektiivisen virittäytymisen merkitystä. Ferenczin ”Confusion of tongues” ja Wise Baby avaavat suoran väylän tämän hetken attachment-teorioihin ja neurotieteisiin.
Ferenczi sanoo: ”Infantiili persoona on paljon lähempänä universumia ja sensitiivisyys on paljon suurempi kuin aikuisen.” ”Koko persoona resonoi ympäristöön, vauva tuntee ja tietää varmasti paljon enemmän kuin aikuinen.” Tämä ajatus lienee paralleeli vauvaobservaation kanssa.
”Viisas vauva” ihmeellisine vaistoineen hyväksyy hullun vastaanoton jonain väistämättömänä ja kuitenkin pitää oman persoonallisuutensa erillisenä alusta lähtien. Lapsi on ainoa järkevä olento hullussa maailmassa. Näin pohtii Ferenczi. Vertaan tätä ajatusta Gregorio Kohonin esityksessään ”Love in the time of madness” esiin tuomiin ajatuksiin (IPA:n Love-kongressi, 2002). Hän pohti sitä, miten vauvan syntymään liittyy toiveita ja kokemuksia primaarista omnipotentista rakkaudesta luoden samalla kokemuksen primaarista hulluudesta, koska vauvan on vastaanotettava kaikki vastaanottomaailman sekä rakastamaan pyrkivät että tuhovat piirteet. Se, miten väistämätön kasvuun kuuluva normaali hulluus muuntuu terveydeksi, on herooinen saavutus. (Kohon 2002.)
Väärän itsen rakentuminen alkaa preverbaalisessa vaiheessa. Voidaan sanoa, että äidin ruumis – hänen liikkeensä, ilmeensä, rytminsä, kielensä – tulevat osaksi lapsen äidinkieltä. Stern mm. puhuu siitä, miten tärkeä affektiivinen virittyminen vauvalle on. Puhumme nykyään siitä, miten äiti voi kadottaa virittymisen tai ei löydä itsessään emotionaalista tilaa, joka olisi yhteensopiva vauvan emotionaalisen tai fyysisen tilan kanssa. Äiti tai vanhempi, jonka oma tila on omien tunteiden ja affektien täyttämä, lisää negatiivisia affekteja, ja vauvan traumakynnys ylittyy. Projektiivisen identifikaation kyllästämässä ilmassa lapsi attribuoi omiksi ominaisuuksikseen kummallisia sisäisiä tiloja. Lapsi tulee omissa tunteissaan ja affekteissaan deprivoiduksi.
Lenard ja Tenyi pohtivat artikkelissaan Ferenczin traumakäsitettä ja nostavat esiin sen, miten lapsen traumatisoituessa tunteista ei tule myöskään yhteisesti jaettua tuttua todellisuutta, jonka voisi turvallisesti toistaa, jos vanhemmat ohittavat lapsen kivun ja kärsimyksen. Näin syntyy jatkuva turvattomuuden ja valppauden kehä, ja pelokas lapsi alkaa käyttää lahjakkuuttaan ja älyään selviytyäkseen kuin ”sotilas” mahdottomassa tilanteessa. (Lenard & Tenyi 2003.)
Minässään haavoittunut ja köyhtynyt lapsi jää yhä pahemmin vanhemman määrittelyn ja tulkinnan valtaan. Alvarezhan puhuu siitä, miten vanhempien tehtävä on auttaa lasta etsimään, löytämään tunteensa ja siten kartoittamaan oma mielensä. Voisi sanoa niin, että ”minua on ajateltu – siis olen olemassa”. (Alvarez 2004.)
Vanhemmat, jotka eivät tunnista traumaattista käytöstään, tukahduttavat myös reaktiot lapsen taholta (Ferenczin kaksivaiheinen traumatisaatio) sanomalla ”mitään ei ole tapahtunut”, ”älä välitä siitä”. Ikävistä asioista ei koskaan puhuta. Lenard ja Tenyi ovat tutkineet, miten Ferenczi käytti unkarinkielistä termiä (vaikka muutoin ei kirjoittanut artikkeleitaan unkariksi) katonadolog ilmaisemaan tätä pois selittämistä. Katonadolog tarkoittaa englanniksi: ”soldiers can take it”. Suomeksi voisi sanoa: ei se mitään, olepa nyt reipas, ei tuosta kannata välittää jne.
Ferenczi kuvasi, miten lapsi, kuten sotilas, kyllä selviää siitä, mikä on mahdotonta. Vaatimuksena on jonkinlainen sankaruus ja heroismi, johon lapsi ei tietenkään ole kypsä. Lapsi oppii pian olemaan näkemättä ja tunnistamatta tätä hiljaista kumuloituvaa traumatisaatiota jääden näin vieraaksi itselleen. Lenard ja Tenyi puhuvat siitä, miten vihamielisen, pelottavan äidin lapsi yrittää päästä eroon tunteesta, että kokee äitinsä vainoavana. Kyky tunnistaa äidin todelliset sisäiset tunteet ja aikeet estyvät, mentalisointi deaktivoituu suojaksi. Vieraat osat integroituvat selfiin, dissosiaatio tapahtuu vastakohtana mentalisaatiolle. Kyky kohdata ja reflektoida omaa tai toisen minuutta kapeutuu. Differentioitumaton, kapea, tyhjä, jäykkä minäkuva tulee tilalle.
Ferenczi hoiti sotatraumapotilaita ja käytti katonadolog-termiä kuvaamaan traumalapsen elämää yksinäisenä, eristyneenä ja deprivoituneena, analogisena sodan jo hävinneen sotilaan elämään. Sotilaan elämä, kuten lapsenkin elämä, liittyy valtaan, kontrolliin ja käskyihin. Katonadolog on fragmentoituneen, hauraan yksilön symboli, joka on sekä sisäisten että ulkoisten valtasuhteiden riistämä. Tämä kurinalainen yksilö voi kestää mitä tahansa kuten sotilaan pitääkin – lapsenkin täytyy selvitä ja toisaalta olla tunnistamatta, missä tulee haavoitetuksi.
Wise Baby voi toimia viisaana defenssinä tilanteessa, jossa ei ole muita henkiinjäämiskeinoja. Logoksen ja älyn käyttö ja suojaksi kehittynyt false self turvaavat kasvun ja minän henkiinjäämisen.
III Psykoterapeutin/psykoanalyytikon osa Wise Babyna
Thomas Ogden sanoo, että tullakseen psykoterapeutiksi tai psykoanalyytikoksi on itsereflektio/itseanalyysiprosessi välttämätön. Tämä tarkoittaa, että näemme itsemme ikään kuin välimatkan takaa ilman valheita tai tuomioita tai että teeskentelisimme olevamme muuta kuin olemme. Itsereflektiivinen prosessi tapahtuu, kun ”minä” (subjektina) katsoo itseä (objektina). Metafora tarvitaan kielenmuotona kuvaamaan itseä niin, että minä voin nähdä itseni. Psyykkisen materiaalin tuomiseksi tiedostamattomasta tietoiseen tarvitsemme käännöstyön metaforiksi. (Ogden 1997.)
Psykoterapeutin ja analyytikon oma metaforisaatio on tulosta oman ”kadotetun lapsuuden” etsimisestä ja löytämisestä. Työssään psykoterapeutti väistämättä paljastaa oman metaforisaationsa. ”Tabula rasa” -mielikuva on vain mielikuva, ei käytäntö.
Toisaalta analyytikon yksityinen tarina ei ole se tärkeä asia, vaan kohtaamisessa syntyvä resonanssi, jota potilas käyttää löytääkseen ja luodakseen oman metaforisaationsa. Psykoterapeutti ja analyytikko toimii kielekääntäjänä, ei pelkästään sanoille, vaan tunteille pehmeästä äidinkielestä kylmempään ja loogisempaan yhteisön isänkieleen.
Kielenkääntäjänä toimiminen edellyttää oman metaforisaation elävänä pitämistä. Oman elävyyden suojeleminen on jatkuvaa reflektiota siitä, hukkuuko oma ääni ja ajattelu liioitellussa auktoriteettiuskossa. Kielten sekaannus ja teorioiden yltäkylläisyys tunkeutuu kaikkialle psykoanalyyttisella näyttämöllä.
Psykoanalyyttisella näyttämöllä on kysymys tuhoutumisen ja hengissäpysymisen paradoksista.
Ferenczi on nykyisen psykoanalyyttisen ajattelun mentori. ”Clinical Diaryssaan” hän puhuu kahdesta samanaikaisesta prosessista: menneisyyden uudelleen elämisestä ja menneisyydestä hengissä selviämisestä. Trauman hyväksyminen potilas–analyytikko-suhteessa ja myös analyytikkojen välisissä suhteissa tarkoittaa samanaikaista trauman kokemista ja siitä henkiinjäämistä. Tuhoamisen ja hengissäselviytymisen paradoksi on aina läsnä, paradoksi, jota Ferenczi tarjoaa meille puhuessaan analyytikon hengissä pysymisestä potilaan hyökkäysten alla. Potilas pyrkii murtamaan analyyttisen suhteen symbolisen luonteen ja aikaansaamaan primitiivisemmän suoran suhteen. Näin joudumme ajoittain tuottamaan pettymyksiä. Tästä on otettava vastuu, koska meidän on pysyttävä hengissä. Ollaksemme rehellisiä, joudumme myöntämään, että jokaiseen analyysiin ryhtymistä edeltää epäröinti, jopa pelko. Ferenczi omien kokemustensa viisastamana sanoo olevansa vakuuttunut siitä, että analyytikko on työssään riippuvainen omista tunteistaan ja että ”yksikään analyysi ei voi olla tuloksekas, jos analyytikko ei onnistu rakastamaan potilasta hoidon aikana”. Vain elämän voima voi vastustaa kuoleman voimia.
Gregorio Kohon puhui Lontoossa persoonallisesta normaalista hulluudesta, joka saa alkunsa yksilöllisen inhimillisen kehityksen alkulähteillä. Tämä ainutkertainen persoonallinen hulluus on läsnä kaikissa myöhemmissä rakkauden muodoissa. Hulluus näin käsitettynä kytkeytyy ”alkukantaisen Eroksen” kohtalon vaiheisiin meissä.
Normaali hulluus ilmestyy dramaattisimmin transferenssitilanteessa. Transferenssirakkauden kehittymisen, sen synnyttämän tuhoamisen ja hengissäpysymisen vuoropuhelussa joutuvat analyytikon henkilökohtaiset ominaisuudet eniten peliin. Vain omien menetysten ja surujen tunnistaminen mahdollistaa henkiinjäämisen.
Koulutusyhteisöjen traumatisoitumisen käsittely ja puhuminen antaa mahdollisuuden kokea yhdessä henkiinjääminen sekä sisäisten että ulkoisten tuhon voimien paineessa.
Ferenczi riittävän viisaana hulluna on omalla tavallaan se mentori, jota on hyvä kuunnella. Jokainen psykoterapeutti ja analyytikko on psykoanalyysin näyttämöllä vaarassa. Georg Groddeckin kirje kuvaa kauhua, jota hän tunsi, kun läheinen ystävä Sándor lähti tutkimaan inhimillistä psyykkistä kosmosta tieteellisesti. Hän sanoo: ”Sándor kulutti voimansa tässä täydellisesti. Sándor halusi purkaa sielun osiin. Mutta voimme purkaa vain oman sielumme, ja se juuri voi tuhota meidät.” (Fortune 2002.)
Psykoanalyytikko Danielle Quinodoz sanoo, että analyytikon on uskallettava olla tarpeeksi viisas ollakseen hullu. Hän jatkaa: ”3. vuosituhannella hoidamme vaikeita varhaisia primitiivisiä tiloja, jolloin on puhuttava sellaista kieltä, joka koskettaa. Vastatransferenssissa se tarkoittaa usein ei-verbaalista symbolismia, ruumiillisia symboleja ja manifestaatioita. Psykoanalyytikko rakentaa tämän kielen ja samalla uskaltaa löytää itsestään oman hullun aspektinsa ja sallia itselleen riittävän psyykkisen vapauden hyväksyä sen.” (Quinodoz 2001.)
Ferenczi kirjoittaa Georg Groddeckille vuonna 1922: ”Myönnän, että jokaisen tiedemiehen on tosiasiassa työskenneltävä kuvitteellisen kanssa, tiedostamattoman logiikalla, ja näin tehdessään hän on runoilija tai taiteilija. Poeettinen intuitiivinen halu on intohimoa ymmärtää – – muiden viettiensä ohella inhimillisellä olennolla on vietti ymmärtää itseä ja maailmaa.”
Psykoanalyytikon/psykoterapeutin ”viisas lapsi” itsessä luo pohjan ”kyvylle leikkiä ja unelmoida” – tehdä runoutta, mikäli ei hukkaa kieltään ja mieltään.
Psykoanalyytikko/psykoterapeutti tulee työssään olemaan monenlaisen kielen kääntäjänä ja luojana yhdessä potilaansa kanssa. Pehmeä äidinkieli ja looginen isänkieli ovat psykoanalyyttisen näyttämön toisiaan täydentäviä ”sanakirjoja”. Ferenczi edustaa psykoanalyysin äidinkieltä. Wise Baby on metafora autenttisen lapsen epäsuoralle kielelle analyytikossa. Freudin loogisempi isänkieli on yhtä välttämätön, jotta mitään yhteyttä runollisen ja reaalisen, sisäisen ja ulkoisen minän välillä voisi syntyä.
Artikkeli perustuu Budapestissa toukokuussa 2004 pidettyyn esitelmään.
Kirjallisuus
Alvarez, Anne (2004). On Imagination and Play. Julkaisematon luento.
Blum, Harold P. (1994). The confusion of tongues and psychic trauma. Int. J. Psycho-Anal., 71, 871–881.
Blum, Harold P. (2002). The Wise baby and controversial analyst. International Conference ”Clinical Sándor Ferenczi”. Torino. Julkaisematon luento.
Dupont, Judith (1994). Freud’s analysis of Ferenczi as Revealed by Their Correspondence. Int. J. Psycho-Analysis, 75.
Ferenczi, Sándor (1950). Further Contributions to the Theory and Technique of Psychoanalysis. Hogarth Press.
Ferenczi, Sándor (1988). The Clinical Diary of Sándor Ferenczi. Edited by Judith Dupont. Harvard University Press.
Ferenczi, Sándor (2003). Ei-toivottu lapsi ja hänen kuolemanviettinsä. Psykoterapia, 22(1), 15–18.
Ferenczi, Sándor (2003). Kielten sekaannus aikuisten ja lapsen välillä. Psykoterapia, 22(1), 19–26.
Fogel, Gerald I. (1993). A Transitional Phase in Our Understanding of the Psychoanalytic Process: A New Look at Ferenczi and Rank. J. of the American Psychoanalytic Association, 41(2), 585–602.
Fortune, Christopher (2002). Ferenczi–Groddeck Correspondence 1921–1933. London: Open Gate Press.
Haynal, André E. (2001). Childhood Lost and Recovered. Esitelmä Lost Chilhood -konferenssissa Budapestissa.
Haynal, André E. (2002). Disappearing and reviving. Sándor Ferenczi in the History of Psychoanalysis. London: Karnac Books.
Kohon, G. (ed.) (1986). The British School of Psychoanalysis. London: Free Association Books.
Kohon, G. (2002). Love in the Time of Madness. Esitelmä IPA:n kongressissa Lontoossa.
Lenard, K. & Tenyi, T. (2001). The View of Infants is Implicitly Present in Ferenczi’s Late Writings. Esitelmä Lost Childhood -konferenssissa Budapestissa.
Lenard, K. & Tenyi, T. (2003). Ferenczi’s Concept of Trauma. Connected with the ”Katonadolog-Soldiers can take it” Concept. Int. Forum of Psychoanalysis, 12(1), 22–30.
Ogden, Thomas (1999). Reverie and Interpretation. Sensing something Human. London: Karnac Books.
Quinodoz, Danielle (2001). The psychoanalyst of the Future: Wise Enough to Dare to Be Mad at Times. Int. J. Psycho-Anal., 82(2), 235–248.