Psykoterapia (2007), 26(3), 149

Pääkirjoitus

Väline on viesti, totesi mediatutkija Marshall McLuhan aikanaan. Niin myös kaikkiin psykoterapeuttisiin tekniikoihin ja psykiatrisiin hoitokäytäntöihin sisältyy itsessään viesti ja merkitys, joka on irrallaan niiden sisällöstä. Kun terapeutti tai hoitava taho valitsee jonkin menetelmän tai toimintatavan, se ilmaisee heti, mitä ongelman luonteesta ajatellaan, miten sitä pitäisi yrittää korjata ja minkä suuntaisia ovat hoitotahon taustateoriat. Potilas lukee tätä viestiä omalla tavallaan.

Jos uusi potilas otetaan poliklinikalla vastaan aina useamman työntekijän voimin, se saattaa tuntua potilaasta joko huolenpidolta ja ylenpalttiselta välittämiseltä, tai vaikkapa politbyroon kuulusteluun joutumiselta. Kyselylomakkeet, tutkimusjakson läpikäynti, rajatut hoitojaksot ja enenevässä määrin manualisoidut hoitopaketit ovat tätä päivää. Hoidosta päättää usein työryhmä, ei yksittäinen terapeutti. Potilas lukee erilaisten vastaanottokäytäntöjen implisiittisiä merkityksiä, vaikka ei niitä tietoisesti ajattelisikaan. Hän voi myös ymmärtää, että tällainen järjestely on luotu suojaamaan kahdenkeskisyydestä rasittuvaa työntekijää, joka viihtyy paremmin joukon suojaamana työssään.

Joissakin psykiatrisissa sairaaloissa on osastoilla luovuttu kokonaan kahdenkeskisistä hoidollisista keskusteluista, minkä ilmiön perimmäisiä motiiveja voi vain aprikoida. Potilas niitä ainakin aprikoi. Kun hoitokokouksissa on usein myös omaisia mukana, voi ymmärtää, että sairautta ei pidetä mielen sisäisenä tai yksityisenä asiana, kuten menneinä vuosikymmeninä oli tapa ajatella.

Analyyttinen ajattelu ja ymmärrys säästää mittaamattomasti terveydenhuollon resursseja, tehostaa kaikkea terapeuttista ja psykiatrista hoitamista ja varjelee sekä henkilökuntaa että potilaita turhalta kärsimykseltä. Toivottavaa olisi, että sitä käytettäisiin myös hoidon välineitä kehitettäessä.

Anu Rasinkangas esittelee tässä numerossa David Sternin ja hänen taustaryhmänsä Boston Change Process Study Groupin ajatuksia. Tämänhetkisyys, nyt-hetki, kohtaamisen hetket, haparoivuus, paikallistaso, intersubjektiivinen tila ovat heidän käyttämiään käsitteitä. Perinteisesti on ajateltu, että intrapsyykkiset tekijät, kuten konfliktit ja defenssit, määrittävät sen, mitä vuorovaikutuksen tasolla tapahtuu. Bostonilaiset kääntävät asian toisin päin esittämällä, että mikrotason implisiittinen vuorovaikutus itsessään on primaari ja syvin taso, ja siitä syntyy se materiaali, josta analyytikko tekee yleistäviä sanallisia abstraktioita, joita nimitetään konflikteiksi, defensseiksi ja fantasioiksi. Ne ovat syvätason toissijaisia sanallisia tulkintoja, joilla yritämme kuvata ei-verbaalisia implisiittisiä vuorovaikutuskuvioita, ja ne ovat etäällä eletystä todellisuudesta.

Psykoanalyysissa on aiemmin liiaksi yritetty ohjata vuorovaikutusta kielen alueelle reflektiivisesti ymmärrettäväksi, ja analyytikon tehtävänä on ollut hahmottaa potilaan vuorovaikutusmalleja, objektisuhteita lähes pelkästään kielellisesti. Suoraan havainnoidun vuorovaikutuksen tasolla emme kuitenkaan näe niinkään tiedostamattomia fantasioita tai esimerkiksi oidipaalisia toiveita, vaan erilaisia tapahtumia ja liikkeitä suhteen tässä-ja-nyt-tasolla, kuten yrityksiä päästä keskustelussa niskan päälle, yrityksiä välttää toisen lähestymistä tai kiintymyksen ilmauksia, keskustelun hajoamista lähestyttäessä vaikeita aiheita, kuten seksuaalisuutta jne. Psykoanalyyttiset tulkinnat tehdään näiden elettyjen tapahtumien pohjalta. Ensisijaista olisi se, että terapeutti olisi mukana tässä paikallistason eletyssä todellisuudessa tasaveroisena partnerina, eikä pelkästään tulkintoja ja puhetta tuottavana roolihenkilönä.

Väline, terapiasuhde, on Bostonilaisten mukaan tärkein. Sisältö, sanat, abstraktiot, teoriat, voivat olla hyödyllisiä, mutta toissijaisia. Ne ovat pintaa, suhde on syvyyttä. Väline onkin viesti.

Martti Tuohimetsä
päätoimittaja