Psykoterapia (2006), 25(3), 161—162

Pääkirjoitus

”Psykoanalyyttinen teoria on todellisuudessa ylärakennelma, joka jonakin päivänä laskeutuu orgaaniselle pohjallensa... On muistettava, että väliaikaiset psykologiset ideamme tulevat jonakin päivänä pohjautumaan orgaaniseen alarakenteeseen... Psykoanalyyttinen teoria ei millään muotoa väitä, etteikö neurooseilla olisi orgaaninen pohja... Biologia on todellakin rajattomien mahdollisuuksien maa. Voimme odottaa sen antavan meille muutaman kymmenen vuoden kuluttua mitä hämmästyttävimpiä vastauksia kysymyksiimme. Keinotekoiset oletusrakennelmamme saattavat tulla pois puhalletuiksi...”

Freud joutui aikanaan siirtymään fysikaalisen tiedon puutteen takia pelkästään psykologiselle maaperälle, ja siten psykoanalyysi menetti ne metodologiset ja käytännölliset edut, joita luonnontieteillä on. Tiedostamattomasta esimerkiksi jouduttiin tekemään päätelmiä vain subjektiivisen sisäisen tietoisuuden kautta. Psykoanalyysista tuli vähitellen humanistinen, psykologinen ja sosiaalinen tiedon ala, ja monet sen suuntaukset sivuuttivat Freudin viettiteoriankin. Psykoosien, autismin, homoseksuaalisuuden ja neuroosien ajateltiin aiheutuvan pääosin varhaislapsuuden traumoista. Psykoanalyysi on legitimoinut itsensä tietämisen lajina, mutta sen suosion lasku liittynee siihen, että se ei ole halunnut integroida uutta neurotieteellistä tietoa itseensä. Monet, kuten Lauri Rauhala, katsovat että näitä tiedon lajeja ei ole aihettakaan sotkea keskenään.

Freudin uumoilema aika on tullut. Monien psyykkisten toimintojen jälkiä voidaan seurata aivoissa, ja sen osien toimintaa ja niveltymistä kokonaisuudeksi ymmärretään aivan uudella tavalla. Lääkkeitä rakennellaan reseptorien molekyylibiologista toimintaa ja avaruudellista rakennetta koskevan tiedon pohjalta. Pelon ja ahdistuksen, muistin, ajattelun ja jopa tietoisuuden fysikaalinen pohja alkaa alustavasti hahmottua. Tarkkaavaisuuden kohdentamiseen, ylläpitoon ja sen siirtämiseen uuteen kohteeseen liittyvät aivorakenteet on löydetty. Aivopuoliskojen toiminnan erilaisuus ja työnjako on selvinnyt. Ihmisten sanatonta vaikuttamista toistensa aivotoimintoihin ilmeiden ja eleiden kautta on tutkittu kiinnostavasti. Ympäristön ärsykkeiden merkityksestä synapsien rakentumiselle ja geenien toiminnan säätelylle on paljon tietoa. Evoluutio on lahjoittanut meille suuren määrän vaistotoimintoja seksuaalisuuden ja aggression lisäksi.

Psykopatologiset teoriat ovat muutostilassa. Perimän sanotaan selittävän suurimman osan häiriöiden synnystä. Psykoottisten aivotoiminnoissa on poikkeavuuksia, vähentynyttä toimintaa otsalohkon etuosissa, lähdemuistin ja työmuistin heikkoutta, toiminnanohjauksen vajavuutta, joka liittyy tiettyjen rakenteiden toimintahäiriöön. Skitsofreenikkojen kognitiivinen kapasiteetti on usein laskenut, ja heillä on moninaisia muita neuropsykologisia toiminta- ja hahmotushäiriöitä. On oikeastaan aika outoa, että nämä asiat on huomattu vasta näinkin myöhään. Mantelitumake on pelon, ahdistuksen ja paniikin keskus, jonka toimintaa ehdollistuminen muuttaa. Ihmisen muisti on osoittautunut epävarmaksi ja pettäväksi. Sitä on helppo manipuloida, ja me kaikki luomme itsellemme myös vääriä muistoja.

Nobelisti Eric Kandel esittää, että psykoterapia, mikäli se on vaikuttavaa, vaikuttaa oppimisen kautta muuttamalla hermosolujen välisiä yhteyksiä. Kaikki muutokset kohtaavat materian asettaman vastuksen ja tapahtuvat siten hitaasti. Ihmisen persoona, luonne on ankkuroitunut aivoihin syvälle monenlaisiin automaattisiin ja tiedostamattomiin basaaliganglioiden ja pikkuaivojen ohjaamiin toimintoihin. Tapa liikkua, toimia, havainnoida, keskittyä, ajatella ja reagoida muuttuu silmiinpistävän vähän minkään terapian vaikutuksesta. Olisiko niin, että terapia vaikuttaa etupäässä aivojen viimeksi kehittyneisiin osiin, otsalohkon etuosaan ja ehkä vasemman aivopuoliskon suorittamaan kielen prosessointiin? Koko muu valtava tapahtumien meri jää sanallisen terapian ulkopuolelle. Neurotieteet ovat kuin mikroskooppi, joka 1600-luvulla paljasti ihmisten kauhuksi piilossa olleen osan luomakuntaa kirppuineen ja alkueläimineen. Kielen ja käsitteiden alla ja takana on toinen maailma.

Miten käytännön terapeutti voi neurotieteistä hyötyä? Ehkä arjen toiminnassa ei toistaiseksi paljonkaan, mutta eräitä tärkeitä näköaloja uusi tieto avaa.

Ensinnäkin neurotieteellisesti informoitu terapeutti huomioi luultavasti entistä tarkemmin sitä, mitä terapiassa tapahtuu sanotun lisäksi. Vaikeus keskittyä ja pysyä aiheessa, vaikeus huomata uusi näkökulma ja siirtyä uuteen aiheeseen, muistin toiminta, assosiaatioiden löyhyys, johdateltavuus, sivujuonteiden seuraaminen, abstrahointikyky tai vaikeus ajatella monikerroksisesti samanaikaisesti ovat kaikki asioita, jotka ovat usein rakenteellisia eivätkä aina suinkaan psykodynaamisesta tilanteesta johtuvia.

Toiseksi hän ottaa huomioon pelon ja ahdistuksen työmuistia ja assosiaatioita lamaavan vaikutuksen. Muisti pätkii, ajatus tökkii. Uutta ei synny, ei tapahdu oppimista, vaan negatiivista ehdollistumista ja mantelitumakkeen toiminnan häiriintymistä entisestään. Terapeutti huolehtii aktiivisesti ilmapiirin ja puitteiden otollisuudesta työskentelylle. Pelottomassa ilmapiirissä molemmat osapuolet stimuloivat toistensa assosiaatioita ja ajatusten kytkeytymistä yhteen.

Kolmanneksi terapiassa fyysinen läsnäolevuus molemmin puolin on entistä tärkeämpi. Vaistomaisuus, spontaanius, improvisaatio ja intuitio ovat kunniassa. Yhdessä olo ei ole vain yhteistä järkeilyä, vaan ikään kuin yhteistä tanssia kielen tuolla puolen. Asennot, pienet vivahteet, sävyt, melodia ja rytmi ovat yhteisiä ja jaettuja sitä enemmän, mitä toimivampi kontakti on. Neuronien värähtelytaajuus samoilla aivoalueilla eri henkilöillä asettuu peilikuvan kaltaisesti samaksi yhteyden onnistuessa!

Neljänneksi hän tietää, että ihminen muistaa menneisyytensä nykyhetken värjäämien silmälasien läpi. Huonosti voiva näkee menneisyytensä kurjana ja päinvastoin. Jos terapeutilla on käsitys siitä, että nykyhetken onnettomuus johtuu vaikkapa oidipuskompleksista tai hylkäävästä kohtelusta, potilas alkaa muistaa tähän sopivia tapauksia. Elizabeth Loftusin klassinen tapaus ”kadonnut ostoskeskuksessa” kuvaa tätä asiaa. Siinä vanhempi veli pyysi teini-ikäistä Chrisiä muistamaan ajan, jolloin hän oli eksynyt ostoskeskukseen 5-vuotiaana. Aluksi Chris ei muistanut mitään, mutta muutaman päivän päästä hän tuotti yksityiskohtaisen muiston tapahtumasta. Perheenjäsenten mukaan hän ei ollut milloinkaan eksynyt ostoskeskukseen. Kun traumateoriat ovat jälleen nousseet enemmän esille, antaa neurotieteellinen tieto aihetta tässä myös varovaisuuteen. Muistaminen on luonteeltaan sirpaleista ja fragmenteista kokonaisuutta syntetisoivaa, ja osat saattavat mennä ikään kuin väärään järjestykseen. Lisäksi muistoon voi sekoittua helposti asiaankuulumatonta aineistoa. Mitä useammin mieleen palauttaminen ja uudestaan muistiin siirtäminen on tapahtunut, sitä vähemmän muisto muistuttaa alkuperäistä. Psykoanalyysi syntyi aikanaan reaktiona siihen, kun Freud ymmärsi menneisyyden mielikuvien epävarmuuden ja tulkinnanvaraisuuden.

Lewis Aron, jonka ajatuksia Mirja Malmberg esittelee Seminaarikuulumisia-osastossa, puhuu tarpeesta integroida erilaisia psykoanalyysin teorioita, koska ne ovat kaikki vain osateorioita. Hän puhuu myös kauniisti ja neuropsykoanalyyttisesti siitä, kuinka kumpikin osapuoli vaikuttaa toiseen koko ajan. Terapiassa on kaksi subjektia, eikä kumpikaan subjekti objektivoi toistaan. Terapia voi toteutua tiedostamattomana näytelmänä, ruumiin kielellä ja sanoittamatta jättämisenä, tuntemuksina jne...

Martti Tuohimetsä
päätoimittaja