Psykoterapia (2004), 23(3), 177

Pääkirjoitus

Brittiläisalkuiset objektisuhdeteoreetikot ovat vallanneet tilaa Therapeiassa. Niiden voittokulku vaikuttaa maailmanlaajuiselta tällä hetkellä. Tästä on seurannut monenlaisia jännitteitä ja hajaannustakin. Saksan ja Ruotsin IFPS:ään kuuluneet sisarjärjestömme ovat liittyneet IPA:aan. Meilläkin on jo kuultu ajatuksia, että näin pienessä maassa pitäisi vähäiset psykoanalyyttiset voimat yhdistää. Tämän numeron Sohvi’en maailmassa Christer Sjödin kertoo Ruotsissa tapahtuneesta kehityksestä.

Ovatko nämä uudet opit sitten entisiä parempia? Ne ovat tuoneet monenlaista uutta käytäntöä hoitoihin. Transferenssia tutkitaan entistä huolellisemmin ja tarkemmin nykyhetkessä. Empatian ja eläytymisen lisäksi korostetaan analyyttisen ymmärryksen merkitystä, ja hoito onkin tullut rohkeammin ja välittömämmin tulkitsevaksi. Potilasta ei mielletä enää samassa määrin kuin ennen vaille jääneenä tai uhrina, vaan oman kohtalonsa rakentajana ja ylläpitäjänä. Kiinnostus on siirtynyt potilaan elämänhistoriasta sekä siihen liittyvien traumojen selvittelystä menneinä tapahtumina ja muistista torjunnan takaa esiin kaivettavina asioina siihen, miten ne mahdollisesti vaikuttavat hoitosuhteessa ja potilaan muissa ihmissuhteissa juuri nyt. Tämä on vuorovaikutuksen, kahdenkeskisyyden psykologiaa aikaisempaa yksilöpsykologiaa täydentäen. Menneisyyden rekonstruktiota ei kaikin osin enää edes pidetä mahdollisena, sillä varsinkin implisiittisessä muistissa eri aikakausilta peräisin olevat muistot ja tapahtumat sekoittuvat, siirtyvät ja tiivistyvät eri tavoin.

Alkuperäiseen therapeialaisuuteen nähden uudet objektisuhdeteoriat ovat siten rajallisia, että niissä ei paljon huomioida yhteisöllisiä seikkoja. Myös holistinen näkemys ruumiin ja psyyken yhteydestä on saanut uutta vauhtia neurotieteiden kautta.

Olisi tärkeää, että omassa yhteisössämme eri perinteet voisivat elää toistensa kanssa vuorovaikutuksessa ja välttyisimme monomaanisilta yhden teorian tai näkemyksen kulttuureilta.

Menneen talven jupakoinnista mediassa saattoi monelle kansalaiselle jäädä sellainen vaikutelma, että erilaiset pikahoidot ovat yhtä tehokkaita kuin pitkät terapiat ja että näyttöä pitkien analyyttisten hoitojen tehosta ei ole. Analyyttisen psykoterapian kysyntä on joka tapauksessa selvästi vähentynyt, ja koulutettuja terapeutteja on vajaatyöllistettynä ainakin pääkaupunkiseudulla. Kukapa ei haluaisi päästä vähällä ja halvalla silloin, kun hoitoon on pakko ryhtyä.

Lehdessämme olevasta seminaarikuulumisia-osastosta ilmenee, että tutkimusten mukaan kunnollisen pitkän analyyttisen terapian tehosta ei pitäisi olla epäilystä. Sitä paitsi analyyttinen ajattelu on valtavan tehokas väline muussakin psykiatrisessa työssä kuin varsinaisessa psykoterapiassa. Englannissa tehdyssä selvityksessä (Chiesa, Fonagy, Holmes; Int. Journal of Psychoanalysis, kesäkuu 2003) ilmenee analyyttisesti virittyneen hoitohenkilökunnan työn kymmenkertainen tehokkuus vakiintuneeseen yleispsykiatriseen hoitokäytäntöön nähden. Kunpa meilläkin julkinen psykiatria kustantaisi tai antaisi henkilöstöllensä edes perustiedot psyyken rakentumisesta ja analyyttisen ajattelun perusteista! Pidän varmana, että kustannustehokkaampaa sijoitusta ei voisi tehdä.

Martti Tuohimetsä

päätoimittaja