Psykoterapia (2009), 28(2), 97

Pääkirjoitus

Toisen ihmisen mielentilat olemme ajatelleet ymmärtävämme päättelyn tai symboleihin ja kieleen perustuvan ajattelun avulla kuvittelemalla, miltä itsestämme tuntuisi vastaavassa tilanteessa. Kun potilas projisoi meihin itseään, ovatko vastatunteemme samoja, joita potilas meihin laittaa, vai ovatko ne omiamme? Voimmeko tuntea toisen tunteita?

Näihin kysymyksiin voidaan nyt osittain vastata. Kun teemme jotakin itse, tai kun havainnoimme toisen tekevän saman asian, aktivoituvat samat neuraaliset rakenteet aivoissamme. Siten meillä on yhteinen me-keskeinen jaettu tila. On siis olemassa toimiva fyysinen simulaatiojärjestelmä, jonka avulla voimme välittää toisille pyrkimyksiämme, tunteitamme, tarkoituksiamme, liikkeittemme merkityksiä. Se tapahtuu suoraan ilman minkäänlaista psyykkistä ajattelua tai työstämistä. Emme siis vain näe muiden eleitä, liikkeitä ja tunteita, ja sitten yritä tuntemalla tai ajattelemalla asettua samaan kuvitteelliseen tilanteeseen ikään kuin itse tekisimme tai kokisimme samoja asioita, vaan voimme fyysisen simulaatiojärjestelmän avulla päästä erityiseen virittyneisyyden ja samastumisen tilaan, joka on yhtenevä toisen henkilön vastaavan kanssa. Tässä tapahtuu monitasoinen neuraalinen ja psyykkinen yhteyden synty. Sillä on fylogeneettinen ja ontogeneettinen historiansa, kun laumassa on toimittu ja jaettu yhteisiä tunteita. Peilisolututkimuksen avaama hätkähdyttävä uusi tieto ihmisten keskinäisestä kytkeytymisestä toisiinsa on kuitenkin vielä hyödyntämättä psykoterapian teorioiden tasolla.

Perinteisen freudilaisen tietoisuudesta torjutun piilotajuisen ohella huomiota on opittu kiinnittämään myös siihen tiedostamattomaan, joka ei ole koskaan ollut tietoisuudessa eikä siten ole sieltä torjuttu. Tämä laajempi tiedostamaton näkyy potilaan kokonaisvaltaisessa olemisen ja suhtautumisen tavassa sanattomina sävyinä, vivahteina ja reaktiotapoina. Se on rakentunut vähitellen elämän alussa vuorovaikutuksen alettua lapsen ja ulkomaailman välillä. Sanattoman viestinnän tärkeys ymmärretään terapiassa aiempaa paremmin.

Merkitysten on ajateltu syntyvän symbolisaation kautta. Kuitenkin terapiassa kaikkein tärkein psykodynaaminen merkitys usein toteutuu ja välittyy, varsinkin häiriintyneempien potilaiden kohdalla, ei-symbolisen prosessin avulla ja kautta. Aihepiiri on uusi, eikä sitä juurikaan vielä sivuta terapeuttien koulutusohjelmissa. Se ei kumoa aiempaa tietoa, mutta paikkaa ja täydentää sitä tehden monet ilmiöt paremmin ymmärrettäviksi. Alamme on hyvin kiinnostavassa kehitysvaiheessa.

James Grotsteinin artikkelissa, jota Esko Klemelä tässä numerossa esittelee, kuvataan projektiivisen transidentifikaation käsitettä, joka on Grotsteinin kehittelemä täydennys projektiiviseen identifikaatioon. Siinä viitataan myös Bioniin, jonka varhaiset käsitykset jo tukevat Damasion ja muiden neurotieteilijöiden väitteitä, että on olemassa introjektion lisäksi muitakin mekanismeja, joilla objekti lopulta saa tietoa subjektista. Toisaalta Bion on kuitenkin todennut esimerkiksi, että ”hän ei usko mihinkään laumavaistoon eikä ryhmäpsykologiaan: on olemassa vain yksilöiden psykologiaa”. Tässä hahmotustavassa ihminen pohjimmiltaan on aina viime kädessä yksin ja erillinen projektioistaan ja introjektioistaan huolimatta siten, että ”arkielämän ihmissuhteissa kaikki kohtaamamme ihmiset ovat pohjimmaltaan tiedostamattomassamme transferenssiobjekteja”. Nämä tietoteoreettiset perusoletukset ovat nyt neurobiologisen tiedon ja peilisolututkimuksen myötä uudelleen puntaroitavina.

Vaikka analyyttinen teoria tarvitsee jatkuvaa uudella tiedolla päivittämistä, on se edelleen kaikkien muiden terapiamuotojen isä ja äiti. On outoa, että psykoanalyyttinen psykoterapia puuttuu monien psykiatristen häiriöiden hoitosuositusluetteloista, vaikka se on kokonaisvaltaisin ja perusteellisin teoria ja hoitomenetelmä. Toisin kuin muut menetelmät, se hyödyntää transferenssia täysimittaisesti sekä integroi historiaa ja nykyhetkeä laiminlyömättä kumpaakaan puolta. Määrämittaiset kognitiiviset hoidot, ratkaisukeskeiset ja edukatiiviset menetelmät eivät paini samassa sarjassa. Näitäkin menetelmiä käytettäessä terapeutin taustalla oleva analyyttinen ymmärrys helpottaa toimimista. Samoin tavallinen psykiatrinen hoitotyö tehostuu ratkaisevasti, jos hoitajalla on jonkinlainen taju transferenssista sekä sisäisten objektien ilmentymisestä vastaanotolla ja potilaan elämän valinnoissa ja toimissa. Kunpa myös psykiatrisia organisaatioita ja menetelmiä uudistettaessa käytettäisiin hyväksi analyyttista ymmärrystä! Tämä olisi paras tapa luoda tehokkuutta ja säästöjä.

Martti Tuohimetsä
päätoimittaja