Psykoterapia (2011), 30(1), 1—3

Pääkirjoitus

Valta, voima ja ...psykoanalyysi

Psykoterapian kentällä puhaltavat monet muutosten tuulet. Koulutusyhteisöt ovat kuluttaneet paljon voimavaroja saadakseen kuvaa siitä, millä lailla tulevaisuuden psykoterapeuttien koulutus uuden asetuksen myötä oikein järjestetään. Paljon on myös epävarmuutta, kenties epäluuloakin. Onko aika ajamassa erityisesti psykoanalyysiin pohjautuvien psykoterapioiden ohi? Sivusta seuraajaa on hämmästyttänyt se, miten nopeasti ja vähällä julkisella keskustelulla suuriakin linjanvetoja tehdään. Linjanvetojen motiivit ovat aina kuitenkin mielenkiintoisia.

Meidän psykoanalyyttisen psykoterapian edustajien on syytä kirkastaa, mitä oikein edustamme. Haaste koskee erityisesti itse psykoanalyysia, josta eri psykoterapiat ammentavat perusasennoitumisensa ja menetelmällisiä sovelluksiaan. Onko psykoanalyysi olemukseltaan aivan jotain muuta kuin se mitä voidaan määritellä valtiovallan asetuksilla ja kontrollijärjestelmillä? Aina ei ole jälkijättöistä konservatismia viitata vaikkapa sellaisiin lausahduksiin kuin: ”Älkää mukautuko tämän maailman ajan mukaan” (Roomalaiskirje 12:2) tai ”Suosiota tavoitteleva psykoanalyysi on menetetty psykoanalyysi” (Marita Torsti). Radikaalisuus – juuriin meneminen – on ennenkin toiminut emansipatoristen liikkeiden käyttövoimana. Ja sellaiseen valtaa pitävät usein suhtautuvat kielteisesti. Paavo Haavikko totesi: ”Negatiivisuutta ei pidä tilata, sitä tulee tilaamattakin.” Oman tien kulkeminen ja vahva identiteetti merkitsee kykyä kestää erimielisyyttä ja vastarintaa.

Eräs alaotsikko psykoanalyysin historiassa on ”vastarinnan historia”. Ei siis ole mitenkään uutta, jos erilaisissa hoitoalan organisaatioissa työskentelevät psykoanalyyttiset psykoterapeutit joutuvat nykyisin toteamaan, ettei kannata lyödä päätään seinään, ja lähtevät vaikkapa yksityisiksi ammatinharjoittajiksi. Ei ole uutta, että valtiovallan taholla ”unohdetaan” psykoanalyysin olemassaolo. Ei ole uutta, että psykoanalyysin olemusta on ulkopuolisen vaikea tajuta. Ruotsissa koettu kehitys ja päätöksenteko lienee useimpien lukijoiden tiedossa (ks. International Forum of Psychoanalysis, 2010(19), 135–137). Sikäläinen opetusministeriön osasto päätti evätä psykoanalyyttisilta koulutusyhteisöiltä oikeuden myöntää pätevyyksiä psykoterapeuteille. Samassa virrassa poistettiin kunnallinen tuki psykoanalyytikko- ja psykoterapeuttikandidaattien koulutushoitotyöltä ja lopuksi vielä julkisen sektorin psykiatrian klinikat ovat lopettaneet lähes kokonaan potilaiden ohjaamisen psykoanalyyttiseen psykoterapiaan!

Psykoanalyyttisissa koulutusyhteisöissä keskustellaan silloin tällöin siitä, miksi psykoanalyyttinen psykoterapia ei näytä menestyvän nykyisessä markkinatilanteessa. Hätäisesti kirjoitettu resepti on: lisätään markkinointia! Lienee syytä suhtautua skeptisesti tähän reseptiin. Kiinnostavaa sen sijaan on pohtia, mikä saa valtavirran vieroksumaan psykoanalyysia. Asiaa voi lähestyä monesta kulmasta, mm. psykoterapioiden/psykoanalyysin tieteenfilosofisista perusteista käsin (ks. lehtemme 4/2009). Arvioidessaan psykoanalyyttisten psykoterapiakoulutusten tulevia yliopistokytkentöjä viime numerossamme Leila Keski-Luopa piti ongelmallisena koulutustemme asettumista psykiatria- tai psykologia-tieteiden ”kainaloon”. On olemassa merkittäviä psykoanalyysin teoreetikkoja, jotka ovat kyseenalaistaneet psykoanalyysin kuulumista ylipäänsä luonnontieteiden yläkäsitteen alle. Psykoanalyysin tiedon intressi on radikaalisti toinen, koska se suuntautuu suhteeseemme tiedostamattomaan ja siitä avautuviin merkitysyhteyksiin.

Ruotsalaisten kollegojemme Divan-lehden viimeisessä numerossa on teemana vastarinta. Freudin kirjoitus psykoanalyysiin kohdistuvasta vastustuksesta vuodelta 1925 on edelleen ajankohtainen. Mutta Divanin numerossa on muitakin merkittäviä puheenvuoroja: mm. Iréne Matthiksen tekemä esittely Jurgen Reederin viimeisimmästä kirjasta Det tystade samtalet. Om staten, psykiatrin och försöken att undanröja det psykoanalytiska inflytandet (”Vaiettu keskustelu. Valtiosta, psykiatriasta ja yrityksestä sysätä syrjään psykoanalyysin vaikutus”). Sekä Reeder että Matthis ovat psykiatreja ja psykoanalyytikkoja. Lehden tärkeimmältä puheenvuorolta tuntuu Johan Erikssonin syvältä luotaava filosofinen artikkeli psykoanalyysista ja modernista tieteellisestä kulttuurista: ”Att lyssna till den röst som inte räknas vid almänna val” (’Sen äänen kuuleminen, jota ei noteerata yleisissä vaaleissa’). Artikkelin soisi tulevan julkaistuksi meidänkin lehdessämme.

Eriksson, joka on koulutukseltaan sekä filosofi että psykoanalyytikkokandidaatti, päätyy esittelemään argumentteja, joiden mukaan psykoanalyysin ei ole mahdollista laskea perustuksiaan minkään nykytieteen varaan. Ei sen enempää ns. henkitieteiden kuin luonnontieteenkään varaan. Näyttää siltä, että keskustelu kiertyy tällöin siihen, mitä me ymmärrämme tiedostamattomalla. Tiedostamaton on tietysti muissakin tieteissä tunnustettu termi. Mutta silloin puhutaan esimerkiksi ”kognitiivisesta” tai ”neuraalisesta” tiedostamattomasta. Psykoanalyyttisessa teoriassa keskeinen ”dynaaminen” tiedostamaton jätetään psykoanalyytikkojen kummajaiseksi. Mutta edes tämä dynaaminen torjuttujen mielensisältöjen maailman olemassaolo ei ole vielä psykoanalyysin varsinainen ”loukkauskivi”, se mikä viime kädessä tekee psykoanalyyttisesta tilanteesta psykoanalyyttisen. Sitä, mikä tekee psykoanalyysista aivan omalaatuisen, voimme kutsua radikaaliksi tiedostamattomaksi. Se on jotain, jota ei voi paikantaa millään tieteellisellä apparaatilla. Se on enemmän kuin vain torjuttujen tai muulla tavalla ”piiloutuneiden” mielensisältöjen alue. Se liittyy äärimmäisen ainutkertaiseen ja yksilölliseen ja ennalta arvaamattomaan, johon psykoanalyyttinen pari sitkeästi ja luovasti yrittää saada kosketusta. Psykoanalyyttisessa maailmassa on ollut jo muutamia merkkejä kiinnostuksesta pohtia tätä tuntematonta, esimerkiksi W. R. Bion, I. Matte-Blanco ja F. de Masi, jotka puhuvat tiedostamattomasta ”äärettömyytenä” (Matte-Blanco 1975: The unconscious as infinite sets: an essay in bi-logic; Matte-Blanco 1981: ”Reflecting With Bion”. Teoksessa Grotstein, J. S.: Do I dare disturb the universe?).

Jos otamme huomioon psykoanalyysin vallankumouksellista paradigmaa, emme voi pöyhkeillä tietämyksellämme vaan edustamme pikemminkin ei-tietämisen sietämistä. Tiedon intressimme on toisenlainen. Olisi naiivia ajatella, että tämä toisenlaisuus sulkisi pois mahdollisimman syvällisen paneutumisen siihen, mistä muut tieteet puhuvat. Mutta psykoanalyysia ei ulkopuolelta – muiden tieteiden deterministisen kausaaliajattelun pohjalta – voi määrittää. Voiko siis ”evidence based -ajattelu” kuulua psykoanalyyttiseen metodologiaan? Kaikkien terapiamuotojen, jotka omistavat ”näyttöä” siitä, että ne ovat lyhyessä ajassa saaneet toivottavia muutoksia, on helppo saada nyky-yhteiskunnassa valtaa, voimaa ja kunniaa. Ehkä ne voivat esittää sen suuren Totuuden, jota poliittiset päättäjät ja virkamiehet kovasti kaipaavat. Lienee tyypillistä, kuten Reeder toteaa, että päätöksentekijöitä, joilta puuttuu psykoterapian (erityisesti psykoanalyysin) ymmärrystä – saati omaa kokemusta – on helppo jymäyttää uskomaan yhtä Totuutta.

Psykoanalyyttisen ajattelun ja asetelman toisenlaisuus ja siihen liittyvä vastarinta koskee myös analyytikkoa ja psykoterapeuttia itseään. Me vastustamme luonnostamme sitä, mitä ”protointentionaalinen”, alkuperäisin mielekkyyteen pyrkivä ja luova tiedostamattomamme voi saada meidät sieppaamaan menneisyyden, tulevaisuuden tai nykyhetken äärettömyydestä. Juuri siksi psykoanalyyttiset yhteisöt tarvitsevat rakenteita, jotka mahdollistavat psykoanalyyttisten asetelmien pohtimista, vastustuksen yhteistä työstämistä, teorioiden kirkastamista ja vuorovaikutuksen kehittämistä yhteiskunnassa. Tähän tarkoitukseen lehtemmekin on perustettu. Tällaista reflektiota ajatellen Psykoterapia-lehden toimitusneuvosto on viime vuoden aikana työstänyt oman strategialuonnoksensa, joka jossain vaiheessa tullaan julkaisemaan lehdessämme.

Viime aikoina on näyttänyt heräävän entistä enemmän kirjoitusintoa lukijoidemme parissa. Kiitokset toimituksen puolesta! Olemme saaneet myös kolme uutta kolumnistia, joista toinen astuu tänään esiin. Tervetuloa keskusteluun! Ehkäpä näemme vielä senkin ajan, jolloin keskustelupuheenvuoroja alkaa virrata toimitukseen.

Esko Klemelä

PS. Onnittelut 60-vuotiaalle Parnasso-lehdelle! Lehteä on luonnehdittu vastaanottavaiseksi asiantuntija-auktoriteetiksi, joka on rakastettavan huolissaan sitoutumattomuudestaan. Perässä tullaan, vaikka olemme vasta puolet tuosta iästä.