Psykoterapia (2007), 26(1), 1—2

Pääkirjoitus

Onnellisimmat hetket elämässä ovat usein niitä, jolloin voimme tuntea yhteyttä toisiin tai koemme olevamme osa suurempaa kokonaisuutta. Länsimaisen ihmisen masentuneisuus ja ahdistuneisuus johtuvat osittain sosiaalisten verkostojen pirstoutumisesta. Yhteisöpatologia oli aikaisemmin tärkeässä asemassa therapeialaisessa ajattelussa. Sittemmin se ikään kuin unohtui ja jäi psykoanalyyttisen yksilöpsykologian alle. Tässä teemanumerossa otamme uudestaan esille tämän ehkä entistäkin ajankohtaisemman ja tärkeämmän asian.

Pirjo Lindfors kuvaa kirjoituksessaan kehitysmaiden ihmisten elämää, joka on arjen kanssakäymisen tasolla välittömämpää kuin omamme. Hän sanoo myös, että länsimaat ovat sosiokulttuurisesti rappeutuneita ja tarvitsevat tukea ja opastusta kolmannen maailman mailta.

Kirkasvalohoito masennuksen hoidossa ei vaikuta niinkään sitä kautta, että se tuo mieleen kesän ja auringon tai muita mukavia asioita, vaan se vaikuttanee suoraan näköhermon kautta aivoihin ohittaen symboliset tai semioottiset merkitykset. Neurotieteiden mukaan myös ihmisillä on toisiinsa suora, symboliset merkitykset ja sanoihin liittyvän psykodynamiikan ohittava vaikutus, joka näkyy mm. peilisolujen aktivoitumisena.

The Boston Change Process Study Group , jonka eräs jäsen ja innoittaja on Daniel Stern, esittää pikkulasten kommunikaation tutkimiseen ja neurotieteisiin nojaten, että kaikkein tärkeimmät dynaamiset merkitykset siirtyvät, todentuvat ja ilmenevät ei-symbolisen prosessin välityksellä. Kasvojen ilmeet, eleet ja ruumiin liikkeet, äänet, jotka ovat jo vauvoilla synnynnäisinä, eivät olisi alun perin mitään symboleja tai semioottisia merkkejä, jotka viittaisivat johonkin niiden takana olevaan. Ne ovat biologinen osa alkuperäistä tunnetta. Ne aktivoivat suoraan peilisolut toisessa osapuolessa. Niissä on itsessään positiivinen tai negatiivinen merkitys. Ryhmän jäsenten mielestä on perustavaa laatua oleva virhe ajatella – ja tämä virhe on siirtynyt osittain psykoanalyyttiseen ajatteluunkin – että kaikki merkitykset perustuvat sanalliseen tai muuhun semioottiseen merkitykseen. Viime vuosien tärkein löydös vauvaobservaatiosta ja kiintymyssuhdetutkimuksesta on ns. implicit relational knowing -käsite, joka tarkoittaa sitä tiedostamatonta tietoa kontaktissa olemisesta, joka on syntynyt tällaisessa suorassa vuorovaikutuksessa. Vauva ajattelee, vaikka ei tee sitä kieltä ja symboleja käyttäen. Tämä tieto ja ajattelun tapa on olemassa, toimii ja vaikuttaa läpi elämän senkin jälkeen, kun symbolinen ajattelu alkaa noin puolentoista vuoden iässä. Suurin osa konflikteista, defensseistä sekä siitä, mitä sanotaan perinteisesti tiedostamattomaksi fantasiaksi, on luonteeltaan implisiittistä. Se ei olisi tiedostamatonta siksi, että se on tullut torjutuksi, vaan siksi, että se on alun perin organisoitunut implisiittisesti ja kielen ulkopuolelle.

Psykoterapiassa niin kuin muissakin kohtaamisissa avoimet tässä ja nyt -hetket kestävät tavallisesti 3—4 sekuntia. Ne ovat eräänlaisia kirkasvaloannoksia. Musiikin ja runon säe, tavallinen lause kestää tavallisesti saman verran. Vaikka nämä hetket voivat sisältää myös symbolisia tai semioottisia merkityksiä, niissä on myös implisiittinen osa, joka saattaa olla perustavanlaatuisempi ja ehkä merkityksellisempi. Siltä osin niissä on läsnä ihmisen historia sellaisenaan.

Bostonilaiset kääntävät päälaelleen sen, mitä psykoanalyysissa on pidetty pinnallisena ja mitä syvällisenä. Monestihan on ajateltu, että psyyken sisällä oleva tiedostamaton on syvintä, interpersoonallinen tapahtuminen on vain pintakerrosta tai heijastumaa tästä. Ei-symbolisen vuorovaikutuksen ymmärtäminen, ”implicit relational knowing”, olisi kuitenkin kaikkien myöhempien ja myös symbolisten merkitysjärjestelmien perusta, myös piilotajuisen. Terapiassa olisi tärkeintä huolehtia näiden kuvainnollisten kirkasvaloannosten toteutumisesta tunnilla ainakin silloin tällöin. Daniel Sternin mielestä psykoanalyysissa käytetään aivan liian paljon aikaa narratiivisten kertomusten luomiseen, jotka ovat verbaalisia ja eksplisiittisiä. Tunnilla olisi parempi pohtia sen kaltaisia kysymyksiä, kuten missä, miten ja kuinka, sillä ne auttavat pysymään implisiittisen kokemisen tasolla, kun taas kysymys miksi vie välittömästi potilaan pois nykyhetkestä introspektiiviseen ajatteluun.

Kaikilla terapeuteilla on varmaankin kokemuksia potilaista, jotka tavoittavat menneisyytensä vain älyllisesti ja käsitteellisesti ja joilla on voimakas muutosvastarinta. Toisaalta tiedetään, että terapia voi auttaa, jos suhde on hyvä viitekehyksestä riippumatta. Kaikki teoriat eivät varmaankaan ole samanarvoisia, mutta niistä ei aina ole hyötyä, jos implisiittinen suhteeseen liittyvä tieto ei rikastu terapiassa. Joidenkin ihmisten kanssa on helppo ja hyvä olla erimielisyyksistä huolimatta, mikä viittaa juuri implisiittisen tason toimimiseen.

Mieleen nousee myös toinen yhteisöllisyyden tapaan unohdettu vanhatherapeialainen viisauden laji: fenomenologia ja daseinanalyysi. Muun muassa Medard Bossin tapausselostukset aikanaan hänen vieraillessaan täällä Suomessa herättivät allekirjoittaneessa hämmästyksen ja uteliaisuuden, mikä ilahduttavalla tavalla tyydyttyykin uuden neurotieteen myötä. Boss työskenteli Sternin kuvaamalla mikro- tai paikallistasolla vältellen abstrakteja teorioita.

Vaikka terapiassa tapahtuu semioottisen ja symbolisen maailman rakentumista ja rikastumista – ja päältä päin katsottuna työ tapahtuukin enimmältään tällä tasolla – olisi hyvä, jos terapeutit pitäisivät mielessä myös toisen näkökulman ja muistaisivat, että ihmiset, kuten eläimetkin, ajattelevat myös ilman kieltä ja käsitteitä. Psykoanalyysin kehityksen painopiste näyttää siirtyvän entistä enemmän intrapsyykkisestä interpersoonalliselle alueelle, vaikka tällä kehityksellä on luonnollisesti myös vastustajansa. Humanististen ja sosiaalisten interpersoonallisten teorioiden pulmana on ollut se, että niistä on puuttunut vietin käsite, mikä on vastoin neurotieteellistä tietoa. Freudilainen viettiteoria on kuitenkin nyttemmin täydentynyt monipuolisilla biologisesti ohjautuvilla ja synnynnäisiin valmiuksiin perustuvilla motivaatio- ja säätelyjärjestelmillä, joita mm. Jaak Panksepp on kuvannut.

Einstein käytti loppuelämänsä suhteellisuusteorian jälkeen yhtenäisteorian, ”kaiken teorian” etsimiseen, jolloin myös painovoima olisi voitu liittää mukaan. Hän ei tässä onnistunut. Tulevaisuus näyttää, miten yhtenäisteorian synnyttäminen onnistuu ihmistieteiden alalla. Muun muassa Peter Fonagy pyrkii integroimaan attachment-teoriaa, neurotieteitä, vauvatutkimusta ja psykoterapian tuloksellisuustutkimusta eräänlaiseksi yleisteoriaksi. Tähän asti psykoanalyysin kuuluisat nimet ovat olleet yksittäisiä ajattelijoita, mutta esimerkiksi Fonagy toimii tutkimusryhmässä. Luultavasti yksittäisten nerojen aika onkin tieteessämme ohi. Neurotieteet antavat vihdoin mahdollisuuden yrittää jonkinlaista kokonaissynteesiä hajanaisessa moniteoreettisessa tilanteessamme.

Martti Tuohimetsä
päätoimittaja