Psykoterapia (2006), 25(1), 1—2

Pääkirjoitus

Psykoanalyysin sanotaan muuttuneen ja kehittyneen suuresti sitten Freudin. Transferenssia tutkitaan entistä tarkemmin. Tässä ja nyt; siinä modernin analyysin ja analyyttisen terapian motto. Mitä potilas on juuri nyt tekemässä terapeutilleen, ja mihin hän sillä pyrkii? Miksi potilas puhuu tänään juuri tästä asiasta? Kun hän puhuu kolmansista henkilöistä, tarkoittaako hän myös terapeuttiaan? Aiemmin transferenssin kautta yritettiin päästä menneisyyteen, joka oli tarkoitus muistaa ja rekonstruoida mahdollisuuksien mukaan. Idea traumojen torjunnasta, niiden uudelleen muistamisesta ja läpityöskentelystä oli viime vuosisadan analyyttisessä ajattelussa vallitseva. Nyt hoito on muuttunut enemmän kahdenkeskisen vuorovaikutuksen tarkasteluksi.

Nykyään monet ajattelevat, että paraneminen ei tapahtuisi niinkään lapsuuden muistamisen seurauksena. Analyysi tarjoaisi sen sijaan mahdollisuuden jäsentää tämänhetkistä elämäntilannetta, ajatuksia ja tunteita suhteutettuna johonkin toiseen, erilaiseen perspektiiviin tai näkökulmaan. Se voisi olla paitsi potilaan lapsuus, myös vaikkapa hänen suhteensa läheisiinsä, hänen terapiasuhteensa tai potilastovereiden kokemus hänestä ryhmäpsykoterapiatilanteessa. Terapiakoulukunnilla on kullakin oma painopistealueensa, jonka puitteissa tätä suhteuttamista tehdään. Paranemisen kannalta merkittävää ei olisi niinkään itse viitekehys tai sisältö, vaan se, että uudelleen jäsentäminen, uuden kertomuksen luominen ylipäätään tapahtuu. Tätä ajatustapaa sanotaan postmoderniksi.

Miten luotettava muisti on? Ovatko terapiassa mieleen tulevat muistikuvat aitoja? Tästä kysymyksestä keskustellaan vilkkaasti, ja asiasta on erilaisia mielipiteitä. Freudin aikoihin muistikuvien ajateltiin olevan konkreettisia ja valokuvan kaltaisina aivoihin varastoituneita asioita. Nykyään ajatellaan, että aivot eivät todellisuudessa tallenna muistoja sellaisinaan, vaan jaottelevat ja pätkivät ne informaatioksi, joka tallennetaan eri paikkoihin. Monimutkainen hermoverkosto koodittaa, varastoi ja uudelleen noutaa eri osista aivoja tietoa ja luo siitä muistikuvia. Eksplisiittinen, tietoinen, ja toisaalta implisiittinen, emotionaalinen ja tiedostamaton muisti paikantuvat eri paikkoihin aivoissa. Eri muistijärjestelmät vaikuttavat toisiinsa. Peter Fonagy, tämän ajan ehkä tuotteliain ja vaikutusvaltaisin analyytikko, on työtovereineen esittänyt, että psykoanalyyttisessa prosessissa heräävien muistojen tarkempi tutkimus olisi paljastanut, että ne eivät ole autenttisia, ja olisivat paremminkin kommentaareja analyyttiseen nykyhetkeen kuin heijastaisivat historiallista todellisuutta.

Juhani Ihanus ja Vesa Talvitie (Psykoterapia 2/2003) ovat tässä lehdessä aikaisemmin esittäneet, että se, mikä on tiedostamattomassa, ei ole sieltä sellaisenaan noudettavissa tietoisuuteen, sillä määritelmän mukaan tiedostamattomaan ei ole suoraa pääsyä. Tiedostamatonta voisi tutkia vain epäsuorasti luomalla tiedostamattoman implisiittisen tiedon ja muistin vaikutuksista tietoisia eksplisiittisiä tulkintoja, jotka ovat toissijaisia, uusia rakennelmia.

Pearl King, André Green, Harold Blum ja monet muutkin ovat esittäneet huolestuneisuutensa tästä uudesta muistin ja vuorovaikutuksen huomioimisesta poikineesta analyysin käytännöstä, joka on heidän mielestään ”pinnallista ja interpersoonalliselle tasolle rappeutunutta”. Se ei kunnioita riittävästi tiedostamatonta eikä Freudin alkuperäistä radikaalia transferenssikäsitystä, jonka mukaan transferenssi on epäreaalinen, menneisyyden ja tiedostamattoman luomus. Tässä ja nyt -kulttuuri ohittaisi nämä syvemmät elementit ja siirtäisi painopistettä reaalisen suhteen ja vuorovaikutuksen suuntaan.

Ehkäpä hoitosuhteen kahta elementtiä, transferenssia ja todellisuuspohjaista ihmissuhdetta ei ole käytännössä tarpeellista tai mahdollistakaan erottaa toisistaan. Analyyttinen terapia on toimiessaan koko ajan uutta psyykkistä todellisuutta luovaa. Aineksina se käyttää menneisyyden muistikuvia, todellisuuden tosiasioita, piilotajunnan ja todellisuuden yhdessä muokkaamia fantasioita, pelkästään piilotajunnasta nousevia fantasioita, nykyisten ja entisten ihmissuhteiden jännitteitä, suhdetta terapeuttiin, unia, sanalla sanoen kaikkea mitä ihmisen mieleen voi pälkähtää. Näistä kehittyy analyyttinen prosessi, joka muistuttaa unennäköä valveilla tai leikkiä, on fantasianomainen ja todellinen samanaikaisesti, ja pysyttelee mahdollisuuksien mukaan niiden välimaastossa.

Silloin kun terapia luisuu tästä välitilasta jompaankumpaan suuntaan, joko terapiasuhteen pelkän reaalisen vuorovaikutuksen ja konkreettisen todellisuuden pohdiskeluun, tai toisaalta hukkuu pelkkään fantasiointiin ilman kosketuskohtia todellisuuteen liian pitkäksi aikaa, on analyyttinen momentti menetetty. Terapiasta voi tulla asiakeskeistä, jolloin se rappeutuu jonkinlaiseksi konsultaatioksi tai supportioksi, tai se voi muuttua päättymättömäksi todellisuudesta irti olevaksi narsistiseksi prosessiksi.

Analyyttiset psykoterapiat käyttävät välineenä transferenssia. Se on tekijältään vaativaa, joutuuhan terapeutti antamaan oman persoonansa ja sisäisen fantasiamaailmansa potilaan käyttöön. Uudemmat, jo paljon suosiota saaneet terapiamuodot kuten kognitiiviset terapiat, dialektinen käyttäytymisterapia tai ratkaisukeskeiset hoidot pyrkivät nimen omaan sivuuttamaan transferenssin. Terapeutti säästyy paljolta. Ne ovat luonteeltaan tavoitteellisia ja edukatiivisia. Niitä toteutetaan ennalta laaditun käsikirjan tai ohjelman mukaan. Jos tulee ongelmia, voi terapeutti katsoa kierrekansiostaan, mitä nyt pitäisi tehdä. Nämä hoitomuodot eivät edellytä samanlaista pitkää kouluttautumista tai omakohtaista hoitoa kuin analyyttiset terapiat, ja on helppo ymmärtää, että niiden suosio julkisella puolella on lisääntynyt tästäkin syystä samalla, kun analyyttinen ajattelu vähenee. Se, että analyyttisten terapioiden paremmuudesta ei ole näyttöön perustuvaa tietoa, vaikuttaa myös osaltaan asiaan. Kaikilla terapiamuodoillahan sanotaan olevan suunnilleen sama vaikutus, jos potilaan ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemisen perusehto täyttyy. Vakaa käsitykseni kuitenkin on, että nämä uudemmat hoidot eivät paini samassa sarjassa analyyttisen hoidon kanssa, ja että vaikka ne antavat symptomaattisen avun usein, on lopputuloksessa laadullinen ero, joka ehkä ei kuitenkaan koskaan ole mitattavissa objektiivisesti.

Martti Tuohimetsä
päätoimittaja