Psykoterapia (2011), 30(4), 346–359

Pertti Muurinen

Transferenssi-illuusio ja kehityksellinen illuusio psykoterapeuttisessa hoitosuhteessa

Artikkelissa pohditaan transferenssin ja transferenssitulkintojen käytön problematiikkaa erityisesti sellaisissa hoitosuhteissa, joissa potilaalla mm. traumaattisten kokemustensa vuoksi on vaara menettää kykyään kokemussisältöjensä representoimiseen. Potilaan mielen organisoituminen ja integroituminen vaarantuvat ellei terapeutti empaattisesti huomioi ns. ”kehittyvää lasta”. Kirjoittaja esittelee erilaisia transferenssikäsityksiä ja toteaa uusimpien käsitysten korostavan transferenssin merkitystä terapiasuhteen elävöittäjänä. Artikkelin keskeinen painopiste on Riitta Tähkän kehittämän transferenssi-illuusio-käsitteen käyttökelpoisuuden perustelussa. Tämä käsite auttaa hahmottamaan tulkintatyötä ja liittyy myös keskusteluun ns. korjaavista kokemuksista. Kirjoittaja liittyy keskustelussaan Thomas Ogdenin korostukseen, jonka mukaan psykoanalyysin päämäärä ei ole niinkään auttaa tiedostamattomien konfliktien ratkaisemisessa vaan potilaan sisällyttämisfunktion kasvun helpottamisessa.

Johdanto

Freud käytti psykoanalyysin varhaisessa vaiheessa ihmisen psyykestä ilmausta psyykkinen apparaatti. Tämän psyykkisen apparaatin ensimmäinen yritys ja saavutus on Freudin mukaan hallusinoida haluttu tyydytys (Manninen 2006, 51). Vesa Manninen kirjoittaa, että ”Freudille illuusio on yleensä jotain ensisijaisesti miinusmerkkistä, sellaista joka on murrettava ja josta on päästävä eroon, jotta toive ei määräisi suhdettamme todellisuuteen”. Mannisen mukaan Freud kuitenkin totesi myös, että elettäväksemme annettu elämä on meille liian raskas ja kykenemme kestämään sen vain erilaisten helpotuskeinojen, esim. illusoristen sellaisten avulla. Samansuuntaisesti psykoanalyytikko Helena Itälä totesi kerran ihmisessä olevan jonkinlaista ”tervettä psykoottisuutta”, kun hän tietoisena kuolemansa läheisyydestä tulee uskoon. Manninen päätyy kysymään (2006, 52): Kuinka voimme säilyttää realiteettihavainnon ilman, että se tuhoaa? Ja kuinka voimme säilyttää uskon toiveen toteutumaan ilman realiteetin kieltämistä?

Onko keväinen lintujen laulu nousevan auringon valaistessa maisemaa ja veden kimaltaessa lähes tyynellä säällä ”koko luonnon iloitsemista”, ”kauneutta ja harmoniaa minkä ihminen saa onnekseen kokea” vai itse asiassa lintujen ”reviiriraivoa, taistelua ja lisääntymiskiihkoa”? Vesa Mannisen (2006, 55) mukaan ihminen voi olla tietoinen jälkimmäisestä (realiteetista), mutta samalla hän voi sulkea sen pois tietoisuudestaan ja nauttia eheydestä ja rauhasta. Ihminen voi pitää kiinni uskostaan eheyteen ja rauhaan, mutta se ei silti välttämättä tuhoa hänessä todellisen realiteetin näkökulmaa. Tällaista kykyä illuusioon hän nimittää illuusioksi minän palveluksessa. Tämän ajattelutavan mukaan illuusiot minän palveluksessa ovat ideaalitilaan pyrkimistä tai sen uskon ylläpitämistä, että tuota ideaalitilaa voidaan lähestyä tai että ne ainakin antavat psyykkisen suunnan. Ne ovat tärkeitä elämän merkityksellisyyden säilyttämiseksi. Tämän asian liepeillä taisi Kauko Röyhkä olla sanoessaan yhdessä haastattelussa, että elämässä on niin paljon pahaa, että kannattaa keskittyä hyvään. Manninen (2006, 54) kuvaa tällä kohtaa kahta vaarallista tilannetta, joiden estämisen pitäisi sisältyä psykoanalyyttiseen käytäntöön. Toinen on se, että ns. raivorealismi tuhoaa yksilöllisen merkityksenannon arvon, tuhoaa ”siis sielun ulottuvuutta ja rikkautta”. Toisaalta psykoanalyyttisen käytännön tavoitteena on sen estäminen, ettei ihminen vaadi uskomuksilleen realiteetin statusta, mitä voidaan kutsua privaatiksi fundamentalismiksi.

Ranskalainen filosofi André Comte-Sponville kirjoittaa ylevästi rakkaudesta (2001, 325): ”Tämä on Spinozan salaisuus, ja viisauden ja onnen salaisuus: on vain ilon rakkaus, ja on vain rakastamisen ilo.” Psykoanalyyttisesta näkökulmasta tarkastellen tässä on kysymys genitaalisuuden muotoutumisesta, sen kasvusta täyteen integraatioon. Se muotoutuu halun ja moraalin, alkuaan viettiyllykkeiden ja narsismia kantavien ideaalien, yhdistymisestä toisten ihmisten kanssa jaettavissa olevaan todellisuuteen. Manninen (2006, 59) kirjoittaa tavoitellun genitaalisuuden olevan yhteydessä kaikkiin näihin tekijöihin, ja minkä tahansa tekijän ylivalta veisi integraatiolta sen olennaisimman arvon. Rakkaus illuusiona minän palveluksessa, intrapsyykkisenä genitaalisuutena ei saa madaltua vain haluksi. Manninen (2006, 59) toteaa meidän toivovan ”ettei todellisuus koskaan saisi sellaista tyranniasemaa, että sen kaikennielevä arkisuus tai suunnaton pettymystentuottopotentiaali murskaisivat uskon rakkauteen”.

Freud luonnehti analyysia parantamiseksi rakkauden avulla, nimenomaisesti parantamiseksi transferenssirakkauden avulla (Manninen 2006, 57; Reenkola 2009). Aira Laineen (2009, 37) mukaan Freud ei voinut uskoa olevansa niin rakastettava kuin monet viehättävät naispotilaat vakuuttivat, ja hän löysi tätä kautta transferenssirakkauden (myös Freud, S. 1915). Manninen (2006, 55) kuvaa analyytikon nimenomaisesti analyyttista transferenssia ajatellen yrittävän auttaa analysoitavaa mieltämään, että se ei ole hylättävä frustraatio koska se ei ole totta, ja ettei sen kehittymisestä tule toiveen toteutuman luonteista realiteetin sivuuttavaa tyydytyshakuisuutta. Näin analyyttinen transferenssikokemus lopulta voisi muodostua kuvatunlaiseksi illuusioksi minän palveluksessa, jolloin se olisi oman objektin uudelleenlöytämispyrkimyksen mieltämistä ja siten sen toteuttamismahdollisuuksien avaamista todellisessa elämässä.

Tutkimusongelma

Psykoanalyyttisessa hoidollisessa käytännössä transferenssi voidaan ymmärtää eri tavoin ja siihen voidaan samalla suhtautua monella eri tavalla. Tässä suhtautumisessa on ollut myös erilaisia vaiheita. On esim. kirjoitettu 40-luvun egopsykologian kivikasvoabstinenssista (Lohser & Newton 1996; Reenkola 2009). Siihen nähden esim. Winnicottin (1945) teorioista lähtevä tapa hahmottaa transferentiaalisia ilmiöitä on kovin toisenlainen (ks. myös Ogden 2005). Pyrin kirjoituksessani kuvaamaan erilaisia vaihtoehtoja käsittää transferenssi. Pyrin myös arvioimaan transferenssin eri puolten merkitystä teoreettisesti ja sen kannalta, mitä vaikutuksia niillä voi olla hoidollisiin ratkaisuihin ja käytäntöihin. Kuvailen sitä, mitä transferenssi on merkinnyt psykoanalyyttisen teorianmuodostuksen eri vaiheissa, sekä minkälaisia nykykäsityksiä transferenssista on löydettävissä. Jälkimmäisessä kohdassa keskityn Veikko ja Riitta Tähkän esille nostamaan transferenssi-illuusioon ja kehitykselliseen illuusioon. Jossain määrin tarkastelen myös transferenssin eri aspektien esille tuloa omissa psykoterapioissani.

Miten transferenssi on käsitetty psykoanalyyttisen teorianmuodostuksen eri vaiheissa?

Transferenssi virheenä

Glen Gabbardin (1994, 385) mukaan psykoanalyysin lähtökohtana on voimakkaan eroottinen hoidollinen umpikuja. Kun Josef Breuerin vaimo tuli mustasukkaiseksi miehensä ilmeisestä hullaantumisesta Anna O:hon, Breuer katsoi olevansa pakotettu päättämään hoitonsa Anna O:n kanssa ja konsultoi siitä Freudia. Kun pian tämän jälkeen ilmaantui Anna O:n hysteerinen valesynnytys, Breuer järkyttyi niin, että vei vaimonsa välittömästi toiselle kuherruskuukausimatkalle. R. D. Hinshelwoodin (1988) mukaan Breuer piti näitä hoitosuhteeseen liittyviä tapahtumia ei-toivottavina ja epäeettisinä, jonkinlaisena hoitovirheenä. Tämä Anna O:n hoidossa tapahtunut ”takaisku”, rakastuminen lääkäriin (ja lääkärin rakastuminen potilaaseensa), on kuitenkin keskeinen tekijä siihen, että Freud tavoitti transferenssin idean. Anna O:n hoidon alkaessa Freud ei ollut vielä määritellyt transferenssin käsitettä, vaan lähti Breuerin virheeksi kokemaa ilmiötä tutkimaan ja määrittelemään. Breuer oli tässä yhteydessä merkittävä, paitsi edellä kuvattujen ”virheiden”, myös intensiivistä läheisyyttä ja regressiota edistävän otteensa kautta (Klemelä 2011).

Aluksi transferenssi merkitsi siten ei-toivottavaa, epäeettistä tapahtumaa, jonkinlaista hoitovirhettä. Lähtökohtaisesti tarvittiin tietty emotionaalinen irtiotto tästä hoitovirheen kokemuksesta. Jospa hysteeriset oireet ja kertomukset ovatkin puhetta (Sjögren 1991), jospa kerrottuja asioita ei tapahtunutkaan todellisuudessa. Muistettakoon, että tuon ajan ihanteet olivat luonnontieteellisiä, jolloin tutkimuksen kohteenkin toivottiin käyttäytyvän sen mukaisesti. Freud tarvitsi irrottautumista positivistisista tieteen ihanteista, joita hänellä tunnetusti oli. Ihmistä ei voinut tutkia pelkästään ulkoisena objektina peruslääkärintarkastuksen mukaisesti, vaan tarvittiin eläytyvä tutkimusote, huomion kääntäminen siihen, mitä mielessä tapahtuu. Breuerin kautta tulleen kokemuksen mukaisesti eläytyvän tutkimustilanteen tulee vielä olla sellainen, ettei lääkäri mene mukaan potilaan tarjoamaan ihailtuun rooliin. Abstinenssisäännön lähtökohta on juuri tässä. Miten päästä ymmärtämään ja eläytymään potilaan tilanteeseen päätymättä siihen, että työntekijä tulee kiedotuksi potilaan viettitarpeisiin ja menettää sitä kautta kykynsä ymmärtää ja auttaa tätä. Levas Kovarskiksen (2009) mukaan abstinenssisääntö tiukasti määriteltynä tuli käyttöön vasta 1940-luvun Amerikassa. Varhaisemmat psykoanalyytikot, esim. Sándor Ferenczi, saattoivat esim. kosketella potilaitaan, ja Glen Gabbard yllä olevassa artikkelissaan mainitsee monia psykoanalyysin merkkinimiä, joilla oli seksuaalinen suhde potilaaseensa. Freud itse kertoili potilailleen intohimoistaan taiteeseen ja kirjallisuuteen, ja kertoi niistä mielipiteitään (Freud 1925; Lohser & Newton 1996; Reenkola 2009).

Transferenssi psykoanalyytikon liittolaisena

Breuerin intensiivistä läheisyyttä ja regressiota edistävä ote oli merkittävä myös sen suhteen, että transferenssia voitiin alkaa tarkastella psykoanalyytikon liittolaisena psykoanalyysiin liittyvän vastarinnan murtamisessa. Tämä tarkastelukulma liittyi havaintoihin hypnoosin menetelmällisestä rajallisuudesta ja sen vaikuttavuuden lyhytaikaisuudesta. Tämä näkökulma transferenssiin psykoanalyytikon liittolaisena on laajalti vaikuttamassa myös nykyisiin teoretisointeihin. Se löytyy vaikkapa Veikko Tähkän 70-luvun kirjasta koskien supportiivista psykoterapiaa, hänen 90-luvun kirjastaan koskien transferenssi-lasta ja kehittyvää lasta tai Henrik Carpelanin ajatuksessa siitä, että ”sublimoitu positiivinen transferenssi on se voima, joka motivoi potilaan yhteistyöhalua ja -kykyä” (1987). Winnicott on tällä kohtaa merkittävä teoreetikko kirjoittaessaan transitionaali-ilmiöistä psykoanalyyttisessa psykoterapiassa. Transferenssi ei ole vain jotakin purettavaa, analysoitavaa ja läpityöskenneltävää. Jotakin joka kumpuaa menneisyydestä ja joka pitää paljastaa. Transferenssi tarjoaa myös ”leikkivälineistön”, joka elävöittävää psykoterapiasuhteen (Klemelä 2008). Mitä enemmän on huomiota alettu kiinnittää psykoterapeuttiseen suhteeseen, sitä suurempia paineita on alkanut kohdistua transferenssin perinteiseen määritelmään ja tulkintojen hahmottamiseen yksinomaisesti merkittävänä tekijänä ihmisen eheytymiseen psykoanalyyttisessa psykoterapiassa. Toki jo vuonna 1905 Freudkin kirjoitti: ”Transferenssi on säädetty pysymään psykoanalyysin suurimpana esteenä, mutta siitä tulee sen mahtavin apuneuvo, jos se onnistutaan jäljittämään ja kääntämään se potilaalle.”

Transferenssi vastarintana

Freud alkoi melko pian tarkastella transferenssia myös vastarintana psykoterapeuttista työskentelyä ja psykoterapeuttista yhteistyösuhdetta kohtaan. Samalla transferenssi edustaa tässä tarkastelukulmassa virhettä, vääriä tunteita väärässä paikassa, vääriin henkilöihin kohdistettuina. Se edustaa menneisyyden pysähtynyttä umpikujaa, joka pyrkii toteuttamaan menneisyyden virheelliset objektisuhteet välittömästi ja on sokea nykyhetken realiteeteille. John Klauber (1987, 3) luonnehtii klassista kuvausta transferenssista vastarintana psykoanalyysia kohtaan. Se on vastarintaa, koska se on käyttäytymisen tietty muoto muistamisen asemesta. Myös Veikko Tähkän (1997, 360, 354) käyttämä vertauskuvallinen jako ”transferenssilapseen”, ”kehittyvään lapseen” ja ”analyyttiseen lapseen” on tällä kohtaa merkittävä. Hän toteaa analyyttisen abstinenssin tarkoittavan ”spesifisesti sitä, että analyytikko välttää omaksumasta potilaan transferenssiodotusten hänelle tarjoamia funktioita ja rooleja” (1997, 353). ”Transferenssilapsi on spesifisesti se osa potilasta, joka esittää milloinkaan muuttumattomia ja kyltymättömiä toistuvan tyydytyksen vaatimuksia” (1997, 354). Psykoanalyyttisen ajattelun valtavirrassa oli vaihe, jossa korostettiin juuri tätä aspektia transferenssista, nähtiin oikeastaan vain tämä Tähkän transferenssilapsi. Tähän vaiheeseen liittyi myös tietty psykoanalyytikon tyypillinen tapa olla potilaan kanssa, jota Bernard Apfelbaum (2005, 921) kuvaa pyrkimykseksi löytää yksi korjaava tulkinta, joka ”räjähtäisi” potilaan tajuntaan (tämänkaltaisia painotuksia on esiintynyt myös ryhmäanalyyttisissa käytännöissä). Etenkin vaiheen amerikkalaisessa versiossa neutraalius oli idealisoitua ja siihen liittyi tiukka abstinenssisääntö sekä peilianalyytikkona toimiminen. Menettelynä oli käyttää reagoimattomuutta (em. ”kivikasvoegopsykologia”), joka käsitettiin deprivaatioksi, ja sillä tavoin vähentää defenssejä ja tuoda toiveet lähemmäksi tietoisuuden pintaa. Tavatonta ei myöskään ollut se, että analyytikko tupakoi, joi kahvia tai söi ateriaansa potilaan maatessa sohvalla. Tälläkin tavoin voitiin pyrkiä deprivaation tunteen lisäämiseen potilaassa (S. Freud saattoi myös toisinaan tehdä tätä mutta yhdessä potilaansa kanssa, ks. Lohser & Newton 1996).

Transferenssi menneisyyden uudelleen elämisenä

Myöhemmässä vaiheessa, osin edelliseen kohtaan liittyen, Hinshelwoodin mukaan transferenssi voitiin nähdä menneisyyden uudelleen elämisenä antaen näin uutta selkeyttä lapsuuden traumojen yksityiskohtien psykoanalyyttiselle rekonstruoinnille. Kleinilainen traditio on tässä oma lukunsa, siinä transferenssi on hahmotettu tiedostamattoman fantasian esille tuojana. Melanie Klein (1929) kysyi aikanaan, mitä noin kaksivuotiaat lapset esittävät leikkiterapiassaan. Tämä leikkiterapia oli sarja kaikenlaisten tapahtumien ja suhteiden esittämistä, joiden elävyys ja voima hämmästyttivät Kleinia. Leikki ei ollut vain ”huvin” vuoksi vaan se tapahtui tosissaan. Klein päätyi pohdinnoissaan siihen, että leikki oli lapsen oma tapa tulla toimeen pahimpien pelkojensa ja ahdistuksiensa kanssa. Ne suhteet, jotka esitettiin leikkiterapiahuoneessa, olivat Kleinin mukaan ilmaisuja lapsen yrityksistä tulla toimeen ja käsittää se traumaattinen tapa, jolla hän kokee jokapäiväisen elämänsä. Aikuisten psykoterapiassa transferenssi voidaan vastaavasti käsittää senhetkisten tiedostamattomien fantasioiden uudelleen esille tuomisena, samalla tavoin kuin lapsen leikki nähdään hänen traumojensa työstämisenä tiedostamattomien fantasioiden tasolla.

Elizabeth Bott Spilliuksen (2001) mukaan Freudille tiedostamattoman perusyksikkö on viettitoive, joka synnyttää toisaalta unia, toisaalta fantasioita. Kleinille taas tiedostamattoman perusyksikkö ovat tiedostamattomat fantasiat, joista mm. uni on yksi jo vähän muuntunut ja osaksi symboloitu ilmenemismuoto. Kleinille tiedostamattomassa fantasiassa yhdistyvät tarve ja tunne. Tiedostamattoman fantasian tehtävänä on juuri kytkeä yhteen toisaalta tarve/vietti ja toisaalta tunne/affekti (ks. myös Schulman 2005, 59; Klemelä 2008, 4). Tietynhetkiset tiedostamattomat fantasiat psykoterapiassa voidaan tavoittaa transferenssissa. Näin voisi otaksua, että kleinilaisen psykoterapeutin käsitys tietyllä hetkellä vaikuttavasta transferenssista on muuttuvampi ja tilanteen mukaan elävämpi kuin vaikkapa viettiteoreettisessa suuntauksessa tai egopsykologiassa, jossa on etsitty suurempia ja pysyvämpiä transferentiaalisia kokonaisuuksia.

Erilaisia nykykäsityksiä transferenssista

Veikko Tähkä pohtii 90-luvun kirjassaan laajasti erilaisia näkemyksiä koskien transferenssia, vastatransferenssia, psykoterapeutin vasteita, projektiota ja projektiivista identifikaatiota. Hän käyttää mm. nimityksiä vastatransferenssin kapeampi ja laajempi määritelmä. Edellä jo mainittiin Veikko Tähkän transferenssilapsi, kehittyvä lapsi ja analyyttinen lapsi analyyttisen vuorovaikutuksen erilaisten kehityksellisten aspektien vertauskuvina. Riitta Tähkä kirjoittaa erikseen transferenssi-illuusiosta ja ns. kehityksellisestä illuusiosta. Hän viittaa tekstissään (2001, 176) Modelliin ja ”monen muun kirjoittajan käytäntöön sijoittaa nämä keskenään kovin erilaiset analyyttisen suhteen ja prosessin alueet yleisen transferenssi-otsikon alle”. Tähän käytäntöön ei R. Tähkä voi mielestään yhtyä. Omasta mielestäni Veikko ja Riitta Tähkän esille nostama jaottelu on mielenkiintoinen, sillä se pyrkii jollain tavoin vastaamaan niihin asioihin, joita on aikaisemmin kuvattu esim. holdingin, containerin tai korjaavan kokemuksen käsitteillä. Samantyyppisiä ajatuksia ovat toki esittäneet muutkin, esimerkiksi Killingmo ja Kohut.

Jos ajattelemme käsitettä holding (Winnicott 1960) ”ilmapiirinä kaiken kyllästävästä hyvästä olosta, lämmöstä ja turvallisuudesta” (Tähkä, V. 1997, 363) tai käytämme Ogdenin (2005, 108) tapaan vertauskuvana sille aistimuspohjaista, emotionaalista tilaa äidin tukevassa ja hellävaraisessa sylissä olemisesta, niin voimmeko ajatella sen syntyvän pelkästään oikeaan osuneista geneettisistä transferenssitulkinnoista, transferenssista ja vastatransferenssista vai tarvitaanko tuollaisen ilmapiirin syntymisen ymmärtämiseen myös muita käsitteitä? Useimmat tunnustaisivat uusien käsitteiden tarpeen sen ymmärtämiseksi, mitä psykoanalyyttisessa psykoterapiassa tapahtuu potilaan ja psykoterapeutin välillä. Transferenssi, vastatransferenssi ja tulkinnat eivät riitä käsitteinä kaikkea tätä tapahtumista selittämään, niiden keskeisyydestä huolimatta.

Ellen Siegelman (2002, 21) toteaa, että klassisessa vietti-konflikti-mallissa tulkinta on se mikä merkitsee ja mikä parantaa. Tässä ajattelutavassa toki edellytetään tiettyä kunnioittavan empatian astetta turvallisen containerin luomiseksi, mutta sen funktio on sekundaarinen. Psykoanalyyttisessa keskustelussa on sittemmin siirrytty tulkinnan yksinomaisen merkityksen korostamisesta psykoterapeuttisen suhteen yksityiskohtaisempaan tarkasteluun. Samalla transferenssinäkemys on muuttunut. Transferenssi on ollut yleensä ”virhe”, jossa menneisyys tulee nykyisyyteen ja virheellisesti värittää sen (vrt. edellä: vääriä tunteita, väärissä paikoissa, vääriin ihmisiin kohdistettuina). Pahimmillaan tämä on merkinnyt, kuten Vesa Manninen (2009, 8) osuvasti kuvaa, ”nykyisyyden ahtamista fiksaatioiden pakkopaitaan”, sen sijaan että syntyisi prosessi, jossa mennyt hedelmöittää uutta ja uusi elävöittää entisen. Transferenssianalyysi on ideaalina voinut pervertoitua ideologiaksi (Manninen 2009, 8).

Transferenssi psykoterapiasuhteen elävöittäjänä

Transferenssista on alkanut tulla enemmänkin psykoterapiasuhteen elävöittävä, uutta luova illuusio, joka on potilaalle tämänhetkistä tunnevoimaista todellisuutta. Tällöin korostetaan transferenssikokemuksen emotionaalista todellisuutta ja elävyyttä, eikä tämä illuusio niinkään asetu realiteettia vastaan, vaan on tie todellisuuden parempaan haltuun ottamiseen. Melanie Klein ja Donald Winnicott ovat olleet tässä keskeisiä suunnannäyttäjiä. Riitta Tähkä katsoo olevan musertava kokemus potilaalle, jos hänen ns. kehityksellistä illuusiota analyyttisessa vuorovaikutuksessa ylläpitävä toiveensa tulee tulkituksi menneisyyteen kuuluvaksi transferenssitoiveeksi. Tämä vastaa Vesa Mannisen nykyisyyden ahtamista fiksaatioiden pakkopaitaan. Seurauksena on itsekokemuksen merkityksellisyyden eriasteinen tuhoutuminen (Tähkä, R. 2001, 173).

Mikäli Riitta Tähkä on oikeassa, tulisi psykoterapeutin kyetä oikein arvioimaan, milloin hän käyttää perinteistä geneettistä sisältötransferenssitulkintaa, miksi hän sitä käyttää (myös oman vastatransferenssinsa kannalta) ja milloin taas pidättäytyy siitä.

Transferenssin pelottavuudesta

Myös John Klauber on esittänyt arvelun siitä, että psykoanalyytikot ylikorostavat tulkinnan yksinomaista merkitystä. Tässä voi hänen mukaansa olla analyytikon omaa vastarintaa illuusion (transferenssin) intensiivisen emotionaalisen merkityksen tunnistamista ja vastaanottamista kohtaan. Voitaisiin puhua L. R. Ormontia mukaillen jonkinlaisesta psykoterapeutin defensiivisestä paosta menneisyyteen, paosta psykoterapiasuhteessa aktivoituneiden illuusioiden, toiveiden, pelkojen ja odotusten intensiteetistä, halusta päästä niistä etäämmälle ja niiltä suojaan. Klauberin (1987, 4) mukaan analyytikon rauhallinen, peilaava asennoituminen palvelee myös hänen omaa suojautumistaan potilaan emootioilta, ja hän mainitsee joidenkin analyytikkojen varhaisina aikoina kantaneen jopa valkoisia takkeja. Potilaiden infantiileja toiveita, toiveita esim. syliin pääsystä tai seksuaalisesta kanssakäymisestä on usein vaikea ottaa vastaan. Tällaisten toiveiden esiin tuominen voi aikaansaada sen, että terapeutti pelästyy, tuo itseään suojellakseen sääntöjä tai pakenee tulkintoihin tavalla, jonka potilas kokee totaalisena hylkäyksenä. Potilaat myös yllättävän usein tavoittavat sen, miltä pohjalta säännöt ja tulkinnat tehdään. Tekeekö psykoterapeutti niitä psykoterapiaa varten, sen eteenpäin viemiseksi ja potilaan hyväksi vai tekeekö hän ne omaksi suojakseen, siksi että potilaan aineisto on hänet pelästyttänyt ja saanut pois tolaltaan? Aira Laine (2009, 46) kuvailee tätä ilmiötä aloittelevan psykoterapeutin suhteen, jolle tulkinta voi ennen kaikkea muodostua toiminnaksi oman psykoterapeutin identiteetin tukemiseksi.

Klauberin (1987, 4) mukaan sekä potilasta että analyytikkoa uhkaa kaiken aikaa se, että he ajautuvat intiimissä suhteessaan tunteiden vieminä pois psykoanalyyttisesta tutkimustilanteesta. Hänen mukaansa psykoanalyysista tehdyt vitsit vahvistavat tämän todellisuudessa tapahtuneiden onnettomien sattumusten lisäksi. Näiden vitsien prototyyppi on miesanalyytikko, joka kieltäytyy naispotilaan hartaasta pyynnöstä sanomalla: ”Minun ei myöskään pitäisi olla kautsilla kanssasi.”

Edellä olevasta voidaan päätellä, että kulloisessakin hoitotilanteessa transferenssia voidaan tulkita eri tavoin, eri näkökulmista liikkeelle lähtien. Se vastatransferenssipohja, jolle psykoterapeutin transferenssitulkinta rakentuu, voi myös vaihdella. Transferenssin eri puolien korostamisella voi olla edelleen vaikutuksia hoidollisiin käytäntöihin. Mikäli esim. psykoterapeutti käsittää potilaan toiveessa olevan ns. kehityksellisen illuusion, Riitta Tähkän mukaan se jätetään tulkitsematta (ainakin perinteisessä mielessä vastarintana tai geneettisenä tulkintana). Ogden (2005, 97), Winnicottin näkemyksiä kuvatessaan, tuo esille ajatuksen siitä, että psykoterapeutti luodessaan holding-ympäristöä potilaalleen joutuu sietämään myös sitä, ettei tehdä analyyttista (tulkinnallista) työtä. Verbaalisten tulkintojen asemesta psykoterapeutin tulee keskeytyksettä olla ”se inhimillinen paikka, jossa potilas tulee kokonaiseksi”.

Lopuksi transferenssin tulkitsemisen tavalla voi olla huomattava merkitys tulevan psykoterapeuttisen yhteistyön rakentumisessa. Psykoterapeutti voi käyttää transferenssitulkintaa myös siten, että potilas kokee psykoterapeutin häntä moittivan tai sanovan, että potilas pyrkii lapsellisesti ja naurettavasti liian lähelle, sopimattomaan suhteeseen. Riitta Tähkä kirjoittaa (2001, 177): ”Analysoitavan konfrontoituminen analyyttisen suhteen realistiseen luonteeseen kehityksellisen illuusion kokemisen hetkellä sen sijaan rikkoo helposti illuusion kokonaan, pudottaa sen kovakouraisesti todellisuuden kamaralle ja tekee siitä pelkän naurettavan fantasian, jonka kuvitteleminen yhteiseksi, merkityksellisenä jaetuksi kokemukseksi onkin vain typerää toiveunta ja lapsellista harhaa.”

Me voimme analogisesti ajatella nuorta romanttista miestä, joka nettipalstalla kirjoittaa nuorelle naiselle, onhan kontaktin luominen vastakkaiseen sukupuoleen kehityksellinen tehtävä. Nainen vastaa viesteihin sillä seuraamuksella, että nuori miehemme kokee löytäneensä rakkaussuhteen sekä alkaa kirjoitella ja toimia sen pohjalta. Kunnes tulee tyly ja maahan pudottava viesti naiselta, jossa todetaan, että mitä toinen oikein kuvitteli ja onko hänellä vikaa päässään. Nuoren miehemme reaktio on tässä vastavuoroisuuden puutteessa häpeä, romanttisen paratiisin illuusio on kovakouraisesti tuhottu, se olikin naurettava fantasia, typerää toiveunta ja lapsellista harhaa. Mitä oikein kuvittelinkaan itsestäni! Niinpä myös psykoterapeutin on opittava suhtautumaan varoen niihin illuusioihin ja transferentiaalisiin ilmiöihin, joihin liittyy ns. kehityksellisiä tarpeita. Hänen tulee nähdä potilaan illuusiossa oleva mahdollisuus päästä parempiin ratkaisuihin todellisuuden kanssa.

Tulkinnat psykoterapeuttisen suhteen hedelminä

Transferenssin käsittämisen painotus on erilainen, jos sanotaan, että transferenssin näyttämöllä menneisyyden piilotajuiset, ristiriitaiset toiveet heräävät ”elävästi koettuna nykyisyytenä” (Tähkä, R. 2001, 162). Tai transferenssi-illuusiossa voidaan nähdä, ei pelkästään väärää havaintoa tai väärää uskomusta, vaan ilmaus menneen ja nykyisen tapahtuman herättämän subjektiivisen kokemuksen samankaltaisuudesta. Loewald (1975) on määritellyt transferenssineuroosin potilaan psyykkisen elämänhistorian uutena näyttämölle panona ja dramatisointina, joka kokonaiskehityksessään on psykoanalyyttisen prosessin ainutkertainen luomus, sen molempien osapuolten yhdessä luoma (ks. myös Klemelä 2003). Näin nähtynä transferenssissa korostuu psykoterapeuttinen suhde ja psykoterapeutin välttämätön mukaan tulo myös omine ominaisuuksineen ja bionilaisittain ilmaistuna valensseineen. Voidaan edelleen väittää, että oikeaan osuvat tulkinnat ovat tämän psykoterapeuttisen suhteen hedelmiä. Ne eivät synny ”ulkopuolelta”, jonkinlaisina luonnontieteellisinä totuuksina, vaan ne edellyttävät tietynlaisen psykoterapeuttisen suhteen muodostumista potilaan ja psykoterapeutin välillä.

Tämän suhteen ominaislaatu vaikuttaa samalla ratkaisevasti siihen, miten potilas vastaanottaa tulkinnat riippumatta niiden ”oikeellisuudesta”. Muistan erään noin 30-vuotiaan miehen, joka oli käynyt usealle psykoterapeutille kertomassa, miten hänen äitinsä ikäinen naispsykoterapeutti on käyttänyt häntä henkisesti seksuaalisesti hyväkseen. Tämä mies oli uskonnollisesta perheestä, vanhemmilla oli ollut avioero varhain ja potilas oli jäänyt uskonnollisen äitinsä luo asumaan. Potilas kertoi, miten hän psykoterapiansa aikana oli luopunut kristillisestä uskostaan ja oli sen sijaan ”alkanut uskoa Freudiin”. Hänen seksuaalisuutensa oli ollut pitkään tukahdutettua, ja psykoterapian aikana psykoterapeutti oli yrittänyt sitä avata tulkinnoilla samalla, kun potilas uskaltautui kokeiluihin tällä alueella. Tulkinnat vaikuttivat oikeaan osuvilta, mutta ne eivät aina vieneet eteenpäin, koska potilas koki psykoterapeuttisen suhteen tasolla, että nyt hänellä on uusi, sitoutumista vaativa äiti, joka aikoo hänet kuitenkin hylätä ja joka näin on vain käyttänyt häntä hyväkseen. Transferenssi-illuusio psykoterapeuttista sitoutumista vaativana uutena äitihahmona oli jäänyt seksuaalisten kokeilujen taakse piiloon.

Kuten edellä todettiin, transferenssi voidaan käsittää senhetkisten tiedostamattomien fantasioiden esille tuojana (kleinilaiset kirjoittajat ovat jossain vaiheessa käyttäneet tällä kohdin ilmaisua ”phantasy” erotuksena ”fantasy’sta”, joka englannin kielessä tarkoittaa tietoista fantasiaa). Tällöin ajatellaan, että transferenssi syntyy tässä ja nyt -ongelmista itse asiassa analyysi-istuntojen aikana. Kleinilaisessa traditiossa transferenssi käsitetään tiedostamattoman fantasian ilmaisuna, fantasian joka on juuri sillä hetkellä aktiivinen ja toiminnassa. Tämän transferenssin katsotaan samalla kuitenkin muovautuvan niiden lapsenomaisten mekanismien mukaiseksi, joilla potilas käsitteli (traumaattisia) kokemuksiaan kauan sitten. Tämä transferenssin käsittämistapa on johtanut myös transferenssin suorempaan käsittelyyn ja tulkinnalliseen ilmaisuun.

Transferenssi-illuusio ja kehityksellinen illuusio

Kerron aluksi erään tapauksen omasta työstäni. Eräs psykoterapiapotilaani oli erään toisen psykoterapiasuuntauksen et-koulutuksessa. Olin huomannut, että hän pyrki melko nopeasti ymmärtämään, mitä olen sanomassa. Luvalla sanoen arvaukset menivät myös melko usein pieleen, sittemmin näin tapahtui harvemmin. Hän oli kuin innokas oppilas, joka koulussa viittaa innokkaasti ja pyrkii saamaan vastausvuoron. Ikään kuin hän sanoisi: ”Isi, isi (opettaja, opettaja) mä tiedän, anna mun kertoa!”

Kerran tämä potilaani murehti terapiatunnillaan sitä, että oli kokenut pääkouluttajansa kääntyneen häntä vastaan. Kun kouluttaja aikaisemmin suhtautui hyväksyvästi potilaan kommentteihin, potilaan mukaan suhtautuminen oli muuttunut ynseämmäksi. Hän sitten mietti, johtuisiko asia siitä, että hän kyselee ja kommentoi liikaa (mikä oli samalla oma kokemukseni hänestä). Mielessäni liikkuivat erilaiset tulkinnalliset mahdollisuudet (isätransferenssi, opettajatransferenssi, pyrkimys miellyttää auktoriteettia, kilpailu huomiosta, toive olla kurssin priimus jne.). Päädyin kuitenkin toteamaan yksinkertaisesti, että joskus on hyvä malttaa mielensä ja kuunnella toisen esitys loppuun, silloin omatkin kommentit osuvat paremmin itse asiaan. Potilas nyökkäili ja tuntui hyväksyvän kommenttini sekä koki ilmeisesti samalla, että hänet hyväksytään oppimaan innokkaana pikkutyttönä ja että saa olla innostunutkin jos vain vähän malttaa mielensä. Hän oli edelleen jatkossa innostunut koulutuksestaan, vaikka ilmeisesti ”viittailikin” siellä vähän vähemmän kuin aikaisemmin. Myös pääkouluttajan koettu suhtautuminen palautui normaaliksi ja hyväksyväksi.

Kuten kaikissa potilassuhteissa, suhteessani tähän potilaaseen oli jotakin sellaista, mitä löytyy vanhempi–lapsi-suhteesta. Potilas oli ajoittain innostunut itsensä tutkimisesta ja löytämisestä psykoterapiassa, ja suhteessamme oli sellaista, mitä Riitta Tähkä nimittää kehitykselliseksi illuusioksi, samalla kun Veikko Tähkän analyyttinen lapsi oli herännyt henkiin. Veikko Tähkä (1997, 350) toteaa regression tyypillisesti etenevän fiksaatiokohtaan, jossa kehityspysähdys kertautuu sekä epäonnistuneissa että keskeytyneissä aspekteissaan. Tämä viittaa toisaalta transferenssilapseen, toisaalta kehittyvään lapseen. Kuvailemani potilas oli ollut voimakkaan ja määrätietoisen isosiskonsa komennon alla pitkään. Hän oli ollut lahjakas kirjoittaja, mutta vanhemmat eivät olleet oikein osanneet häntä kannustaa. Psykoterapeuttina minun täytyi päättää hänen puhuessaan opinnoistaan, pitäydynkö transferenssitulkinnoissa vai sallinko myös ”yhdessä opiskelemisen” illuusion. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.

Tämän potilaan kanssa oli myös vaikeita vaiheita. Hänen psykoterapiakoulutuksensa pääkouluttaja sairastui vakavasti, eikä ollut enää kykenevä jatkamaan kouluttajana. Kyseinen koulutusyhteisö oli siksi nuori, että tämä sairastuminen oli vakava ja todellinen uhka sille, että potilaani tai hänen kurssikaverinsa kykenevät saavuttamaan psykoterapeutin pätevyyden. Tämä tärkeän tavoitteen vaarantuminen nosti psykoterapiasuhteessamme joitakin kuukausia kestäneen vahvan negatiivisen transferenssin pintaan. Potilas oli ensin hyvin vihainen ”hänet sairastumisellaan pettäneelle” kouluttajalle, kunnes idealisoi tämän ja kohdisti vihansa minuun. Eräällä istuntokerralla hän kertoi sitten kissansa saaneen poikasia. Kerroin potilaalle yhden oman kissakokemukseni, jossa tulin yhden tyttökissan ”viettelemäksi” sillä seurauksella, että tämä synnytti täysin yllättäen asuntooni kaksi poikasta (asuin tuolloin maaseudulla). Seuraavalla istuntokerralla jää oli sulanut väliltämme, ja potilas toi minulle lehdestä leikkaamansa sarjakuvan kissamaisesta elämästä.

Menettelytapani ei ollut perinteinen, mutta jollakin tavoin aavistelin, että on kysymys jonkin elämän tai elämisen sallimisesta ja sille arvon antamisesta. Tämä sai minut kertomaan tarinani ja tunnen edelleenkin tässä osuneeni riittävästi oikeaan kohteeseen. Pystyin muutamien kuukausien ajaksi palauttamaan psykoterapeuttisen yhteistyösuhteen.

Psykoterapeutin vastaukseksi ei välttämättä riitä tietäminen, konfrontoiminen nykyhetken todellisuuteen ja nykyhetken tulkinta menneisyyden toistoksi. Potilas tarvitsee ”omaa kokemistaan jakavaa ja peilaavaa toista ihmistä löytääkseen ja tunnistaakseen erilaiset itsekokemuksen aspektit” (Tähkä, R. 2001, 160). Olavi Hämäläinen (1999, 46) kuvailee kyvyn yksin olemiseen merkitsevän myös kykyä nauttia epätäydellisestä vastavuoroisesta ymmärryksestä ja läheisyydestä sekä kykyä hyötyä yhteyksien ja yhteydessä olemisen illuusiosta sosiaalisessa elämässä. Ennen tähän pääsemistä potilas voi tarvita holding-ympäristön, jossa hän voi saada itsensä psykologisesti kokoon ja jossa hän voi tuntea itsensä psykoterapeutin läpikotaisin tuntemaksi, kaikkine ominaisuuksineen, ja samalla psykoterapeutin hyväksymäksi, puutteista huolimatta (Winnicott 1945, 150; Ogden 2005, 96).

Kerron toisesta potilaastani, joka on keski-ikäinen naimaton nainen. Hänellä on yksi vanhempi, perheellinen sisko sekä noin 10 vuotta nuorempi sisarpuoli, jolla on myös oma perhe ja lapsia. Hän kertoi jo aikoja sitten saaneensa lahjaksi nuoremmalta siskoltaan Pikku Myy -mukin. Myös muut läheiset saivat Muumilaakso-mukin, mutta vain hän sai Pikku Myyn. Potilaani oli ollut tästä selvästi pahoillaan ja näki tapahtuman siinä valossa, että hänet nähdään pienenä tuittupäänä ja ei-romanttisena, äreänä ja suorasuisena henkilönä. Huomasin tämän ja sanoin Pikku Myyn olevan rakastetuin hahmo Muumilaaksossa. Jos lapsilta kysytään, kenen mukin he haluavat, Pikku Myy on varmasti ainakin tyttöjen keskuudessa ehdoton ykkönen ja voittaa suosiossa romanttisemman Niisku-neidin Mymmelistä puhumattakaan. Pikku Myyssä kun on särmää. Viittasin näin reagoinnillani muunlaisen arvioinnin mahdollisuuteen. Emme keskustelleet asiasta sillä kertaa enempää.

Puolen vuoden kuluttua potilaani kertoi, miten hän oli ollut työpaikallaan vähän kireä ja sanonut joitakin asioita hiukan äkäisesti. Sitten hän sanoi tämän olleen itsessään olevaa Pikku Myytä eikä se ole niin vakavaa, ei hän jäänyt sitä miettimään pidemmälti. Ja sitten hän hymyili. Ja minäkin hymyilin. Pikku Myy -keskustelumme oli jäänyt elämään hänessä, ja oli johtanut siihen, että hän kykeni paremmin hyväksymään itsessään olevaa ärtymystä ja vihaisuutta. Tämä Pikku Myy -puoli hänessä oli tullut jaetuksi ja tunnistetuksi, jolloin se voitiin hyväksyä osaksi kokonaisuutta. Se ei enää ollutkaan niin vaarallista, sen saattoi hyväksyä paremmin itsessään. Näen tässä tapahtumisessa winnicottilaista ”leikkikenttää”, potilaassa olevien eri puolien tunnistamista ja vastaanottamista sekä niiden hyväksyvää ymmärtämistä, jaetun transitionaalisen kokemuksen muodostumista.

Illuusiot todellisuutta rikastamassa

Riitta Tähkän mukaan potilaassa herää transferenssi-illuusioita ja kehityksellisiä illuusioita. Edelliset edustavat menneisyyden pysähtynyttä umpikujaa, menneen ristiriidan ja sen ratkaisun toistoa. Edellä kuvatun 30-vuotiaan miehen illuusio psykoterapeutistaan oli selkeästi transferenssi-illuusio. Jälkimmäiset edustavat uutta avautumista kohti objektia, uskaltautumista asettaa itsekokemus joltain tärkeältä osaltaan uudelleen riippuvaiseksi objektin vastauksesta. Tällöin objektia koskeva mielikuva ja odotus objektin vastauksesta ei ole ennalta määrätty ja suljettu kuten toistamispakkoisessa transferenssi-illuusiossa. Edelleen, psykoterapeutin ymmärrys lisää kehitykselliseen illuusioon liittyvää toivetta, toiveen oikeutusta ja hyväksyttävyyttä, kun taas transferenssi-illuusioon liittyvän toiveen ymmärtäminen ja tulkinta vähentää sitä. Kuten tiedämme, kehityksellinen trauma merkitsee luottamuksen menettämistä sellaisen toiveen alueella, jossa objektin peilaava palaute on tärkeä oman itsekokemuksen määrittelyn ja vahvistamisen kannalta. ”Ne esteet, joita analysoitava kokee analyytikkoon kohdistuvien kehityksellisten toiveidensa heräämisen ja ilmaisemisen suhteen, ovat yhteydessä varhaisten, traumaattisten kehityksellisten vuorovaikutusten sisältämiin kielteisiin tunteisiin ja sisältöihin. Keskeisin este tällaiselle kokemukselle on häpeä, kuten on yleensäkin laita silloin, kun vuorovaikutuksellinen toive objektin peilaavasta ja itsekokemusta vahvistavasta vastauksesta frustroituu.” (Tähkä, R. 2001, 173–174. Ks. myös Ikonen & Rechardt 1993.)

Potilaan ja hänen illuusionsa tuleminen terapeutin empaattisesti välitettyjen tulkintojen avulla uudella ja ennen kokemattomalla tavalla ymmärretyksi on se olennainen kokemus, joka tekee mahdolliseksi illuusion ja todellisuuden integraation. Illuusio ei tällöin asetu todellisuutta vastaan vaan rikastaa todellisuuden. Tähän voidaan lisätä, että potilas, paitsi että tulee ymmärretyksi, tulee myös illuusioissaan hyväksytyksi ja vastaanotetuksi. Infantiilit fantasiat tulevat samalla merkityksellisiksi yhdistyessään analyyttisen suhteen tämän hetken todellisuuteen. Winnicottin holdingin kautta analyysitilanteeseen syntyy transitionaalitilaa, joka mahdollistaa analysoitavalle jonkinlaisen ”pehmeän laskun” todellisuuteen (Hämäläinen 2007, 13).

Saaden merkitystä toinen toisiltaan todellisuus ja illuusio muodostavat yhdessä uuden kokemuksellisen todellisuuden, Winnicottin transitionaalisen kolmannen alueen. Klauberin (1987, 8) mukaan emme voi elää yksinomaan todellisuudesta (vrt. Mannisen ”raivorealismi” edellä). Tarvitsemme illuusioita, jotka koskettavat todellisuutta ”taivaallisella valolla”, tarvitsemme yksilöllistä merkityksen antoa sekä ”sielun ulottuvuutta ja rikkautta” (Manninen 2006, 54). Samaan asiaan viittaa Pentti Ikonen ”Pienessä tutkielmassaan rakkaudesta” (2001, 257–258) puhuessaan rakkauden päihtymyksestä. Kun se katoaa, rakastavakin tulee näkemään karun totuuden. Mutta ei tässä kaikki. Jokin saa Ikosen vetämään takaisin, kun hän seuraavaksi toteaa, mitä Omar Khaijam irti ottavasti sanoo tervejärkisestä tai ”selvästä” (ei-rakastuneesta) ihmisestä:

”ei tajua hän suurta salaisuutta:
vain päihtyneelle kirkkain valo loistaa!”

Psykoterapeutti, vastatessaan strukturoivalla, organisoivalla, osallistuvalla ja eläytyvällä ymmärryksellään potilaan illuusioihin ja toiveisiin, tekee mahdolliseksi potilaan kokemussisällön korkeammanasteisen representoitumisen ja luo siten uusia vaihtoehtoja sen organisoitumiseen ja integroitumiseen. Ei siten riitä, että transferenssiin liittyvä infantiilisuus ymmärretään, se pitää myös empaattisesti ottaa vastaan ja hyväksyä siinä mielessä, että se on edustanut potilaan toistaiseksi parasta ratkaisua. Sekä Veikko että Riitta Tähkän mukaan on näin välttämätöntä, että psykoterapiasuhteessa syntyy ”kehittyvän lapsen” suhde psykoterapeuttiin uutena kehityksellisenä objektina, joka ymmärtää, ottaa vastaan ja hyväksyy potilaassa olevaa infantiilia puolta. Mikäli kysymyksessä on ns. kehityksellinen illuusio, on tarpeen sallia tämän jäädä elämään Winnicottin tarkoittamana transitionaalisena kolmantena alueena, jaettuna illuusiona ja jaettuna kokemuksena, jota ei kyseenalaisteta perinteisillä tulkinnoilla. On syytä myös huomata, että kehityksellisen illuusion synnyttyä potilas kykenee tuomaan tarkastelun piiriin infantiileja puoliaan siinä odotuksessa, että terapeutilta tuleva vastaus veisi asioita uudella tavalla eteenpäin. Näin potilas uskaltautuu integroimaan eri puoliaan psykoterapeuttisessa suhteessaan. Samalla luodaan liikkumatilaa Veikko Tähkän analyyttiselle lapselle, joka usein samalla aktivoituu.

Keskustelu

Käsitteellä ”korjaava kokemus” on pitkään ollut psykoanalyyttisessa keskustelussa huono kaiku. Käsitteen ottivat käyttöön Alexander ja French (1925; 1946) tarkoittaen sillä tarkoituksellista potilaan transferenssiodotuksille vastakkaisen roolin omaksumista (ks. Tähkä, V. 1997, 303). Mentiin siis vielä askel pidemmälle manipulatiiviseen suuntaan kuin 1940-luvun ”kivikasvoegopsykologiassa”, jossa reagoimattomuudella ja deprivaatiolla ajateltiin saatavan defenssejä vähennettyä ja toiveita tällä tavoin lähemmäksi tietoisuuden pintaa. Riitta Tähkä on mielestäni nostanut Winnicottiin ja Veikko Tähkään pohjaten tärkeän puolen esille kirjoittaessaan kehityksellisestä illuusiosta. Samoja alueita on lähestytty aikaisemminkin, kun on kirjoitettu edellä mainitusta korjaavasta kokemuksesta, containerista tai holdingista.

Korjaavan kokemuksen teoretisoinneissa sekä siihen perustuvissa hoidollisissa ratkaisuissa ja käytännöissä on ollut merkittäviä puutteita, mutta kun nämä on hylätty, on saattanut mennä samalla ”lapsi pesuveden mukana”. Veikko Tähkän vertauskuvallinen jaottelu transferenssilapseen, kehittyvään lapseen ja analyyttiseen lapseen (Tähkä, V. 1997, 354, 360) on tässä suhteessa erittäin selventävä. Transferenssilapsi on se osa potilaasta, joka odottaa psykoterapeutin käyttäytyvän odotetulla tavalla ja jonka kanssa potilas odottaa voivansa toistaa menneisyyden ihmissuhteita ja asetelmia. Transferenssilapsi edustaa menneisyyden pysähtynyttä umpikujaa, menneen ristiriidan ja sen ratkaisun toistoa, muuttumatonta toistamista. Transferenssilapsi edustaa samalla sitä puolta potilaan transferenssista, jota on yritetty tulkinnalla murtaa ja vastaavaan transferenssi-illuusioon liittyvää toivetta vähentää, toisin sanoen transferenssin vastarintaista puolta.

Jotta psykoterapeutista tulisi potilaalle uusi kehitysobjekti, hänen tulee käyttäytyä potilaan kannalta odottamattomalla tavalla. Tässä suhteessa hänen tulee tuottaa uusi, korjaava kokemus. Jotta tämä olisi mahdollista, hänen tulee ensinnäkin olla herkkä potilaassa olevalle kehitykselliselle illuusiolle, jonka objektia koskeva mielikuva ja odotus objektin vastauksesta ei ole ennalta määrätty ja suljettu. Hänen tulee kyetä hahmottamaan potilaassa oleva kehityksellinen lapsi, ja tämän lisäksi hänen tulee kyetä vastaamaan sille kehitystä eteenpäin vievällä, aikaisemmasta poikkeavalla ja odottamattomalla tavalla. Kun näin sitten tapahtuu, potilas rohkaistuu tutkimaan itseään ja ratkaisujaan avoimemmin ilman tukahduttavia häpeän ja syyllisyyden tunteita. Näin hänessä syntyy liikkumatilaa Veikko Tähkän kolmannelle vertauskuvalliselle lapselle, analyyttiselle lapselle, joka on psykoterapeuttisen työn olennainen agentti ja jolle psykoterapeutti tai psykoanalyytikko toimii Pentti Ikosen sanoin itsetutkiskelun assistenttina.

Wilfred Bion (1962, 89) kuvailee unen näkemistä sellaisena psykologisen työn muotona, jossa tapahtuu luova keskustelu mielen esitietoisten aspektien ja sellaisten häiritsevien ajatusten, tunteiden ja fantasioiden välillä, jotka ovat tietoisuudesta poissuljettuja mutta samalla pyrkivät tietoisuuteen (kuuluvat ns. dynaamiseen tiedostamattomaan). Bionille uniajatus on tiedostamaton ajatus, jonka syntyy vastauksena elettyyn emotionaaliseen kokemukseen. Niinpä hänelle unennäkö on ensi sijassa jotakin sellaista, jossa me teemme tiedostamatonta psykologista työtä emotionaalisten kokemustemme suhteen. Bion on kirjoittanut säiliö- tai paremminkin sisällyttämisfunktiosta, kyvystä nähdä unta sekä unessa että valveilla (container), sekä säilötystä, joka tarkoittaa eletystä emotionaalisesta elämästä nousseita tiedostamattomia ajatuksia (contained). Thomas Ogden (2005, 104) esittää, että tästä Bionin container-näkökulmasta käsin psykoanalyysin päämääränä ei ole ensi sijassa helpottaa tiedostamattomien konfliktien ratkaisua, vaan helpottaa ja auttaa potilaan sisällyttämisfunktion kasvua. Ogden kuvaa (2005, 103), mitä tämä voi merkitä eri potilaille. Potilas voi alkaa muistaa paremmin uniaan ja löytää niihin assosiaatioita, myös analyyttiseen suhteeseen liittyen. Toisella potilaalla psykosomaattinen oireilu tai perverssi käyttäytyminen saattaa vähentyä sekä samalla kyky ilmaista tunteita ja kyky olla niistä kiinnostunut lisääntyä. Tai toistuvat posttraumaattiset painajaiset voivat vähetä tai loppua kokonaan. Potilas saattaa kyetä lisäämään ajatustensa ja tunteidensa ulottuvuutta ja syvyyttä koskien emotionaalista kokemistaan. Kasvu voi merkitä ajatusten parempaa nousemista tietoisuuteen ja sen parempaa sietämistä, että joutuu olemaan epätietoisuudessa, mysteereissä, epävarmuuksissa, ilman malttamatonta totuuden ja järkevyyden tavoittelua. Tämä on Veikko Tähkän analyyttisen lapsen liikkumatilan laajenemisen kuvausta toisesta teoreettisesta lähtökohdasta käsin.

Muistan erään potilaani, joka kertoi hoitonsa alkuaikoina monia, hyvin ilmaisevia unia, joissa myös psykoterapeutti oli mukana. Hän ei kuitenkaan näyttänyt antavan arvoa unilleen suhtautuen niihin kuin jonkinlaiseen ”neurologiseen kohinaan”, ja usein noihin aikoihin minä muistin nämä unet mutta potilas ei. Vähitellen hän kuitenkin oppi suhtautumaan uniinsa vakavammin ja ymmärtämään niiden sanomaa. Uniensa kautta potilas vähitellen tavoitti myös paremmin sen, että hänen psykoterapeuttinsa on hänelle merkittävä henkilö, että hänessä itsessään tapahtuu kaikenlaisia kiinnostavia emotionaalisia asioita ja että hän on arvokas ja merkittävä henkilö. Ogdenin termein potilaassa oli tapahtunut merkittävää sisällyttämisfunktion kasvua. Winnicottin holding, Veikko Tähkän transferenssilapsi, kehityksellinen lapsi ja analyyttinen lapsi sekä Bionin sisällyttämisfunktio edustavat erilaisia psykoanalyyttisia tarkastelukulmia tai ”tähystyspisteitä”, joista tarkastellaan samaa analyyttista kokemista. Ne kaikki omalla tavallaan monipuolistavat käsitystä transferenssista tarkastelemalla psykoterapeuttisen suhteen merkitystä, vapauttamalla transferenssianalyysin ”nykyisyyden ahtamisesta fiksaatioiden pakkopaitaan”, jotta ”syntyisi prosessi, jossa mennyt hedelmöittää uutta ja uusi elävöittää entisen” (Manninen 2009, 8).

Voidaan kysyä, missä määrin positiivisen transferenssin käsite kattaa kehityksellisen illuusion kaltaiset ilmiöt ja tuleeko kehityksellisen illuusion käsitteessä jotakin olennaisesti uutta, mikä oikeuttaisi sen vakiintuneen käyttöönoton. Aika näyttää, vakiintuuko kehityksellinen illuusio psykoanalyyttiseen kielenkäyttöön ja saavuttaako se samanlaisen aseman kuin nykyisellään on vaikkapa käsitteillä ”holding” tai ”sisällyttämisfunktio”. Kehityksellinen illuusio ja holding pyrkivät molemmat kuvaamaan tilannetta, jossa pinnalta tarkastellen ei tapahdu psykoanalyyttista työskentelyä klassisten tulkintojen muodossa. On mahdollista, että kehityksellisen illuusion käsite tarkentaa kuvaa niistä vaikutusmekanismeista, joihin positiivisen transferenssin terapeuttinen merkitys perustuu. Tällainen merkitys Winnicottin holding-käsitteellä on jo tunnustettu olevan. Voi myös olla, että kehityksellisen illuusion käsite auttaa syventämään ja tarkentamaan kuvaa siitä, mitä holdingissa itse asiassa tapahtuu.

Artikkeli saapunut toimitukseen 30.7.2011, hyväksytty 19.10.2011.

Kirjallisuus

Alexander, F . (1925). A metapsychological description of the process of cure. Int. J. Psycho-Anal., 8, 13–34.
Alexander, F. & French, T. M. (1946). Psychoanalytic therapy. New York: Ronald Press.
Apfelbaum, B. (2005). Interpretive neutrality. J. Amer. Psychoanal. Assn, 53, 917–943.
Bion, W. R. (1962). Learning from experience. Teoksessa Seven Servants. New York: Aronson, 1977.
Bott Spillius, E. (2001). Freud and Klein on the concept of phantasy. Teoksessa Bronstein, C. (toim.), Kleinian theory. A contemporary perspective. London: Whurr Publishers.
Carpelan, H. (1987). Terapeutin tunnereaktiot potilaaseen ja niiden merkitys hoidossa. Duodecim, 103, 1370–1378.
Comte-Sponville, A. (2001). Pieni kirja suurista hyveistä. Helsinki: Basam Books Oy.
Freud, S. (1905). Fragment of an analysis of a case of hysteria. S.E., 7, 1–122.
Freud, S. (1915). Observations on transference-love. S.E., 12, 157–171.
Freud, S. (1925). An autobiographical study. S.E., 20, 42.
Gabbard, G. O. (1994). On love and lust in erotic transference. J. Amer. Psychoanal. Assn, 42, 385–404.
Hinshelwood, R. D. (1991). A dictionary of Kleinian thought. London: Free Association Books.
Hämäläinen, O. (1999). Some considerations on the capacity to be alone. Scand. Psychoanal. Rev., 22, 33–47.
Hämäläinen, O. (2007). Mikä on sisäistä ja mikä ulkoista psykoanalyysissä. Opiskelumoniste.
Ikonen, P. (2001). Pieni tutkielma rakkaudesta. Teoksessa Roos, E., Manninen, V., Välimäki, J. (toim.), Rakkaus, toive, todellisuus. Helsinki: Yliopistopaino.
Ikonen, P. & Rechardt, E. (1994). Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia. Helsinki: Nuorisopsykoterapia-säätiö.
Klauber, J. ym. (1987). Illusion and spontaneity in psychoanalysis. London: Free Association Books.
Klein, M. (1929). Personification in the play of the child. Teoksessa Love, guilt and reparation and other works, Vol. 1 of the Writings of Melanie Klein: London: Hogarth Press, 1981.
Klemelä, E. (2003). Äidin pelosta isänmurhaan. Transferenssikuvioiden vaihtuvuudesta ryhmätilanteissa. Teoksessa Pölönen, R. & Sitolahti, T. (toim.), Ryhmä hoitaa. Teoriaa ja käytäntöä. Helsinki: Yliopistopaino.
Klemelä, E. (2011). Transferenssi ja vastatransferenssi. Teoksessa Klemelä, E., Mälkönen, K., Sammallahti, P. (toim), Terapeutin huoneessa. Kirjoituksia psykoanalyyttisesta menetelmästä. Helsinki: Therapeia-säätiö.
Kovarskis, L. (2009). Psykoottiset ilmiöt psykoanalyyttisen psykoterapian kannalta. Helsingin psykoterapiayhdistyksen VET-koulutuksen viikonloppuseminaari 13.–14.3.2009.
Laine, A. (2009). Analyytikon transferenssi ja analyyttinen tilanne. Teoksessa Transferenssi ja rajallisuus. Suomen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen VII viikonloppuseminaari. 31.1.–1.2.2009 Gustavelund. Helsinki: Yliopistopaino.
Loewald, H. W. (1975). Psychoanalysis as an art and the fantasy character of the psychoanalytic situation. J. Amer. Psychoanal. Assn, 23, 277–299.
Lohser, B. & Newton, P. M. (1996). Unorthodox Freud. The view from the couch. New York: Guilford Press.
Manninen, V. (2006). Illuusio minän palveluksessa. Teoksessa Roos, E., Enckell, H., Kumento, A. (toim.), Myytit, vietit ja minuus. Psykoanalyyttisia tutkielmia. Helsinki: Yliopistopaino.
Manninen, V. (2009). ”Ainoa todellinen vaikeus...” Transferenssin analysointi ideaalina. Teoksessa Transferenssi ja rajallisuus. Suomen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen VII viikonloppuseminaari. 3.1.–1.2.2009. Gustavelund. Helsinki: Yliopistopaino.
Modell, A. H. (1990). Other times, other realities. Toward a theory of psychoanalytic treatment. Cambridge (MA): Harvard University Press.
Ogden, T. H. (2005). This art of psychoanalysis. Dreaming, undreamt dreams and interrupted cries. London & New York: Routledge.
Ormont, L. R. (1992). Resolving transferences. Teoksessa Ormont, L. R.: The group therapy experience, 163–177. New York: St. Martin’s Press.
Reenkola, E. (2009) s-postipalaute tutkielmaan 25.3.09.
Schulman, G. (2005). Vauvasta se alkoi. Varhainen vuorovaikutus yksilö- ja ryhmäprosesseissa, Melanie Kleinin keskeiset havainnot. Teoksessa Hyyppä, H., Keski-Luopa, L., Ruotsalainen, S. (toim.), ”Ettemme olisi kuin lampaat...” Oulu: Metanoia Instituutti.
Siegelman, E. Y. (2002). The analyst’s love. An exploration. Archive Issues. Journal of Jungian Theory and Practice, 4(1), 19–34.
Tähkä, R. (2001). Illuusio ja todellisuus psykoanalyyttisessa suhteessa. Teoksessa Roos, E., Manninen, V., Välimäki, J. (toim.), Rakkaus, toive, todellisuus. Helsinki: Yliopistopaino.
Tähkä, V. (1970). Psykoterapian perusteet. Porvoo: WSOY.
Tähkä, V. (1997). Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. Porvoo: WSOY.
Winnicott, D. W. (1945). Primitive emotional development. Teoksessa Through paediatrics to psycho-analysis, 145–156. New York: Basic Books, 1975.
Winnicott, D. W . (1960). The theory of the parent-infant relationship. Teoksessa The maturational processes and the facilitating environment, 37–55. New York: International Universities Press.