Psykoterapia (2014), 33(1), 47–54

Joni Martikainen

Muistista

Muistikuvat rakennetaan jatkuvasti nykyhetken pohjalta uudelleen. Tämän seurauksena muistikuvissa tapahtuu vääristymiä. Jopa oman elämän käännekohtia koskevat muistikuvat ovat yhtä herkkiä muutokselle kuin mitkä tahansa muut muistot. Muistoja voidaan myös tarkoituksella tai tahattomasti istuttaa ihmiselle. Muistijärjestelmä, jossa tapahtuu virhettä, on toiminnallinen arjessa. Muistijärjestelmän toimintaperiaatteiden väärinymmärtämisestä saattaa kuitenkin syntyä syvällisiä ongelmia psykoterapioissa.

Muistin toimintaperiaatteiden synnyttämiä ongelmia psykoterapioissa

Lokakuun neljäntenä päivänä vuonna 1992 El Al -yhtiön rahtikone nousi ilmaan Amsterdamin Schipholin lentokentältä. Pian nousun jälkeen kaksi sen moottoreista sammui. Palatessaan kentälle se lensi liian matalalla ja osui 11-kerroksiseen asuinrakennukseen katastrofaalisin seurauksin. Kaikkiaan 39 asuinrakennuksen asukasta ja kaikki 4 miehistön jäsentä saivat surmansa. Onnettomuus sai kansallisissa lehdissä valtavasti palstatilaa ja yleinen keskustelu lentoturvallisuudesta kävi kiivaana. (Schacter 2002, 127.)

Kymmenen kuukautta onnettomuuden jälkeen Amsterdamin yliopiston tutkijat kysyivät ihmisiltä, olivatko he nähneet televisiofilmin lentokoneen törmäyshetkestä. 55 prosenttia vastasi kyllä. 82 prosenttia muisti videon pohjalta yksityiskohtia onnettomuudesta, kuten milloin tulipalo syttyi. (Crombag, Wagenaar, Van Koppen 1999.)

Myöhemmässä seurantatutkimuksessa puolestaan noin 66 prosenttia muisti nähneensä videon. He muistivat lisäksi enemmän yksityiskohtia, kuten lentokoneen nopeuden ja törmäyskulman, oliko se tulessa ennen törmäystä ja mitä tapahtui törmäyksen jälkeen. (Crombag, Wagenaar, Van Koppen 1999.) Mielenkiintoiseksi tuloksen tekee se, että lentokoneen törmäyshetkestä ei ole olemassa videonauhaa. Mitä luultavimmin he olivat nähneet onnettomuuden jälkeisiä lehtikuvia ja lukeneet analyyseja onnettomuudesta, joiden perusteella he rakensivat muiston videonauhasta. Oli kuitenkin myös havaittavissa, että suuri osa ihmisistä ei muistanut edes lehdissä olleita tietoja oikein, vaan he olivat luoneet täysin omia muistoja tapahtumien kulusta.

Erilaisissa tutkimuksissa eri puolilla maailmaa on paljastunut, että ihmisten arkikäsitys muistin toiminnasta on yleisesti virheellinen. Yhdysvalloissa 1 500 ihmisellä tehty kysely paljasti, että puolet ihmisistä uskoi, että kun muisto on kerran muodostettu, se ei muutu sen jälkeen (Chabris & Simons 2009, 45–49). Samoja väärinkäsityksiä muistin toiminnasta löydettiin 80-luvulla 84 prosentilla psykologeista (Loftus 1980, 409–420) ja vielä 90-luvun puolivälissä 75 prosenttia psykoterapeuteista uskoi, että hypnoosin avulla ihmiset voivat palauttaa mieleen asioita, joita eivät muuten voisi muistaa (Yapko 1994). Vuonna 2002 tehdyssä kyselyssä 36 prosenttia ihmisistä uskoi, että muisti toimii kuin videokamera tallentaen tarkkaa kuvaa kaikesta mitä koetaan (Alvarez & Brown 2002, 1–6).

Todennäköisesti väärien uskomusten pysyvyyteen on vaikuttanut vahvasti Sigmund Freudin käsitykset unohdetuista, traumaattisista muistoista, jotka kummittelevat alitajunnassa (Lilienfeld, Lynn, Ruscio, Beyerstein 2010, 65). Freudin vaikutusta käsityksiin ihmisen mielestä ei voi väheksyä. Freudilla on ollut myös valtava vaikutus arkisiin selityksiin ihmisen käyttäytymisestä. Yhden keittiöpsykologisen keskustelun aikana on mahdollista kuulla monta Freudin teorioihin nojaavaa, järkeenkäyvää, mutta perusteiltaan virheellistä selitystä omalle ja muiden käyttäytymiselle. Freudin teoriat eivät kuitenkaan täytä tieteellisiä standardeja. Ne selittävät kaiken jälkikäteen, usein niiden todenmukaisuutta on mahdotonta tieteellisesti testata, eikä niiden avulla voida tehdä luotettavia ennusteita.

Ne Freudin teoriat, joita on kyetty testaamaan eivät useimmiten ole kestäneet tieteellisen tutkimuksen valoa (Stanovich 2007, 1–2). Moderni muistitutkimus on osoittanut myös Freudin olettamukset muistin toiminnasta virheellisiksi (Lilienfeld ym. 2010, 65–82). Todellisuudessa muistin toiminta on kaukana videokamerasta, joka tallentaa kaiken ihmisen ympärillä tapahtuvan tarkasti ja joka näyttää aina samat tapahtumat katsottaessa sitä uudelleen (Clifasefi, Garry, Loftus 2007, 60–75).

Modernin, tieteelliset standardit täyttävän muistitutkimuksen yksi selkeimmistä löydöksistä on, että muisti on luonteeltaan konstruktiivinen ja tämän vuoksi altis monenlaisille virheille (Schacter & Addis 2007). Muisti tallentaa asioiden yleisen luonteen ja luo yksityiskohdat jokaisella muistiinpalautumiskerralla uudelleen. Ihmisen tulkinta muistamistilanteessa vaikuttaa muistikuvan syntyyn. Myös aikaisempi tieto muuttaa muistikuvaa, kun se liitetään jo olemassa oleviin tietorakenteisiin.

Muistiin tallennetaan tarkasti vain tapahtuman ydin ja ytimen pohjalta rakennetaan tapahtuman yksityiskohdat. Yksityiskohtien rakentaminen jokaisella muistamiskerralla uudelleen johtaa siihen, että tämänhetkiset uskomukset, tarpeet, tulkinnat ja tuntemukset vaikuttavat syntyneen muistikuvan rakenteeseen. Tämä on puolestaan aina potentiaalinen virhelähde, koska jokainen muistamiskerta muuttaa myös muistettavan asian ydintä.

Asioiden yleistä luonnetta koskevaa muistiasi voit testata muistelemalla, kuinka monta pylvästä on eduskuntatalon portailla. Tiedät toki, miltä eduskuntatalo näyttää ja missä se on, tunnistat sen helposti kuvasta ja osaat matkustaa sinne mistäpäin Suomea tahansa. Todennäköisesti sinulla ei kuitenkaan ole tarkkaa kuvaa mielessäsi, jonka perusteella voisit vastata kysymykseeni.

Todennäköisesti muistat myös, missä sukujuhlissa kävit viimeksi. Muistat ehkä, keitä kaikkia oli paikalla. Sen sijaan muistatko, mitä kaikkea ruokaa oli tarjolla tai millaisiin vaatteisiin kukin henkilö oli pukeutunut? Muistat varmasti osia keskusteluista ja keskustelunaiheista, kuitenkin suurin osa keskustelujen yksityiskohdista on kadonnut. (Schacter 2002, 25–27.)

Jos eduskuntakysymys on mielestäsi epäreilu, koska et asu Helsingissä tai et käy sukujuhlissa, voit kokeilla piirtää ulkomuistista euron kolikon molemmat puolet.On todennäköistä, että olet pitänyt euron kolikkoa kädessäsi satoja kertoja. On myös todennäköistä, että et pysty palauttamaan euron ulkoasua muististasi unohtamatta ainakin muutamaa yksityiskohtaa. (Chabris & Simons 2009, 138.)

Muistojen vääristyminen

Challenger oli Yhdysvaltojen avaruusjärjestö NASA:n avaruussukkula, joka oli tarkoitus laukaista kiertoradalleen historiallisen alhaisessa lämpötilassa tammikuussa 1986.

Seitsemään testilaukaisuun perustuen NASA oli vetänyt johtopäätöksen, että alhainen lämpötila ei olisi ongelma. Ennen laukaisua järjestettävässä kokouksessa sukkula päätettiin laukaista suunnitelmien mukaan, ja mahdolliseen alhaisen lämpötilan aiheuttamaan tiivisteiden hajoamiseen suhtauduttiin välinpitämättömästi. (Bazerman & Moore 2009, 50.)

Jos NASA:n insinöörit olisivat perustaneet arvionsa kaikkiin kahteenkymmeneenneljään testilaukaisuun seitsemän sijasta, he olisivat tulleet johtopäätökseen, että tiivisteet hajoavat laukaisupäivän lämpötilassa yli 99 prosentin todennäköisyydellä. Challenger tuhoutui 73 sekuntia laukaisusta, koska sen tiivisteet vuotivat polttoainetta, aivan kuten koko aineiston analyysi olisi antanut olettaa. Kaikki sukkulan seitsemän miehistön jäsentä saivat surmansa välittömästi. (Bazerman & Moore 2009, 50.)

Kaksikymmentäneljä tuntia onnettomuuden jälkeen muistitutkijat Ulrich Neisser ja Nicole Harsch pyysivät ihmisiä kertomaan, missä he olivat onnettomuuden sattuessa (Neisser & Harsh 1992, 9–31). Heidän tarkoituksensa oli kysyä samoilta ihmisiltä sama kysymys kahden ja puolen vuoden kuluttua ja verrata vastauksia toisiinsa.

Tässä yksi esimerkki tyypillisestä vastauksesta kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin: ”Olin uskonnontunnilla, kun muutamat ihmiset tulivat huoneeseen ja alkoivat puhua siitä. En tiennyt mitään yksityiskohdista, paitsi että se oli räjähtänyt. Tunnin jälkeen menin huoneeseeni ja katsoin televisiosta ohjelmaa, jossa puhuttiin siitä. Sain tietää yksityiskohtia vasta silloin.”

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin sama henkilö kertoi uudelleen, mitä kyseisenä päivänä tapahtui: ”Kun kuulin siitä ensimmäisen kerran, istuin huoneessani huonekaverini kanssa ja katsoimme televisiota. Uutinen ilmestyi ruutuun ja olimme molemmat järkyttyneitä. Olin järkyttynyt ja menin yläkertaan puhumaan ystävälleni, jonka jälkeen soitin vanhemmilleni.”

Neisser Ja Harsch raportoivat, että noin 33 prosentissa vastauksista oli samansuuruisia eroja eri vastauskertojen välillä. Samanlaisia tuloksia on saatu muun muassa O. J. Simpsonin tuomion jälkeisestä ajasta (Schmolck, Buffalo, Squire 2000). 15 kuukautta myöhemmin ihmisten muistoista suunnilleen 50 prosenttia oli tarkkoja ja noin 11 prosentissa muistoista oli suuria vääristymiä. 32 kuukauden jälkeen tarkkoja muistoja oli jäljellä enää 29 prosenttia ja 40 prosentissa oli suuria vääristymiä. Jopa ihmisillä, joilla on havaittu olevan valokuvamuisti, tapahtuu muistivirheitä ja muistojen uudelleenluomisen aiheuttamia vääristymiä (Lilienfeld ym. 2010, 81).

Muiston istuttaminen

Toinen mielenkiintoinen muistitutkimuksen haara on paljastanut kuinka johdateltavissa ihmisen muistikuvat ovat. Alan pioneerin Elizabeth Loftuksen tutkimukset käynnistivät ilmiötä koskevan tutkimusryöpyn.

Loftus kysyi koehenkilöiltään heidän lapsuutensa tapahtumista (Loftus 1994, 73–102). Vihjailevilla kysymyksillä Loftuksen onnistui saada esimerkiksi 25 prosenttia koehenkilöistä uskomaan, että he olivat lapsena eksyneet ostoskeskukseen. Havaittiin, että vihjailevilla kysymyksillä oli mahdollista istuttaa muisto. Tutkijat kysyvät koehenkilöltä esimerkiksi, pitääkö paikkansa, että 5-vuotiaana hän juoksenteli muiden lasten kanssa perhetuttujen häävastaanotolla ja törmättyään pöytään kaatoi boolimaljan morsiamen vanhempien syliin. (Hyman, Husband, Troy, Billings 1995.) Aluksi koehenkilöt eivät muista tapahtumaa. Kuitenkin myöhemmissä haastatteluissa 20–40 prosenttia koehenkilöistä muistaa tapahtuman. Todellisuudessa kysymys on heille tuttu ja he erehtyvät uskomaan, että tapahtuma on tuttu.

Samalla tekniikalla on istutettu ihmisille muistoja vakavasta eläimen hyökkäyksestä ja lapsuuden aikana sattuneesta onnettomuudesta (Porter, Yuille, Lehman, Darrin 1999), sormen jäämisestä hiirenloukkuun (Ceci, Crotteau-Huffman, Smith, Loftus 1994), kiusatuksi tulemisesta (Mazzoni, Loftus, Seitz, Lynn 1999), kuumailmapallolennosta (Wade, Garry, Read, Lindsay 2002)ja demonin valtaamasta ihmisestä (Mazzoni, Loftus, Kirsch 2001).

Muistoja on onnistuttu istuttamaan, vaikka koehenkilöt tietävät alkuperäisen kuvauksen olevan valhetta. Tutkimuksessa, jossa koehenkilöitä pyydettiin kirjoittamaan kirje, johon heidän tuli tarkoituksella tekaista tapahtumia, koehenkilöt päätyivät myöhemmissä haastatteluissa muistamaan monia itse tekaisemiaan tapahtumia tositapahtumina. (Tversky & Marsh 2002.)

Salamavalomuistot

Niin sanottujen salamavalomuistojen tutkimuksessa on havaittu, että vaikka pienet yksityiskohdat saattavat olla alttiimpia vääristymille, myös elämän suuria tapahtumia koskevissa muistoissa tapahtuu muutoksia (Talarico & Rubin 2003). Salamavalomuistolla viitataan eläviin, yksityiskohtaisiin, usein tunnepitoisiin muistikuviin ihmisen elämän tärkeistä tapahtumista (Eysenck & Keane 2005, 274–277). Jos listaat kymmenen elämääsi eniten määrittänyttä tapahtumaa, saat listan omista salamavalomuistoistasi. Salamavalolla viitataan valokuvaan ja näin muistikuvan valokuvanomaiseen tarkkuuteen.

Tutkimuksissa on paljastunut, että salavalomuistot ovat yhtä alttiita vääristymille kuin mitkä tahansa muut muistot. Ne eivät eroa muista muistoista tarkkuuden, johdonmukaisuuden tai pitkäikäisyyden perusteella (Talarico & Rubin 2009, 79–92). Siinä missä muitakin muistoja, jopa yksi keskustelu voi muuttaa niitä (Coman 2009).

Salamavalomuistoihin liittyvät voimakkaat tunteet eivät näytä lisäävän muistojen tarkkuutta, vaan ennemmin ihmisen käsitystä kyseisten muistojen tarkkuudesta. Niihin voimakkaasti liittyvä varmuuden tunne ei siis heijastele niiden tarkkuutta, vaan uskomusta siitä, ovatko ne tarkkoja vai eivät (Chabris & Simons 2009, 76).

Salamavalomuistolle ominainen piirre on myös, että mitä epätarkemmaksi ne ajan myötä muuttuvat, sitä tarkemmilta ne ihmisestä tuntuvat. Näin ollen erotus muistikuvan todellisen tarkkuuden ja muistikuvan tarkkuutta arvioivan tunnekokemuksen välillä on suurempi kuin tavallisissa muistoissa (Eysenck & Keane 2005, 274–277).

Muistitutkimusten tulosten mielenkiintoisinpiirre ei kuitenkaan ole, että vääristymiä tapahtuu, vaan se, että ihmiset näyttäisivät olevan sokeita niille. Elävät muistikuvat saavat ihmiset vakuuttuneiksi, että se, mitä he muistavat, todella tapahtui.

Neisserin ja Harschin Challenger-kokeessa ihmiset uskoivat muistikuvien muuttuneen vasta nähtyään omalla käsialallaan kirjoitetut, alkuperäiset vastauksensa. Monet eivät uskoneet todisteista huolimatta (Chabris & Simons 2009, 73).

Muistojen istuttamisessa puolestaan istutettu muisto on yhtä todentuntuinen kuin mikä tahansa muu muisto. Ihminen ei itse huomaa valheellisen muiston istuttamista, vaan hyväksyy sen osaksi henkilökohtaista tarinaansa omasta elämästään.

Muistivirheet auttavat sopeutumista

Muistivirheet ovat keskeinen osa tehokkaasti toimivaa muistijärjestelmää, eivät vain jokin mielenkiintoinen sivuseikka muistin toiminnassa. Ihmisen muistijärjestelmän tekemät ennustettavat virheet eivät siis ole heikkous järjestelmässä. Evoluutiopsykologiselta näkökannalta muisti kehittyi tarjoamaan ihmiselle menneisyyden tapahtumien pohjalta ajankohtaista ja oleellista tietoa nykyisyydessä kohdattuun tilanteeseen (Klein, Cosmides, Tooby, Chance 2002). Muistijärjestelmän tehtävä onkin valikoivasti varastoida selviytymisen ja lisääntymisen kannalta oleellista tietoa.

Carnegie Mellon -yliopiston professori John R. Anderson on esittänyt, että ajan mittaan unohtaminen on tehokasta sopeutumista kulloiseenkin ympäristöön (Anderson & Milson 1989, 703–719). Muistojen katoavaisuus heijastelee sitä ympäristöä, jossa muistijärjestelmä toimii (Schacter 2002, 221). Muistijärjestelmä laskee kokemuksien perusteella, mikä on ollut oleellista viime aikoina ja unohtaa asioita, joita ei ole käytetty (Anderson & Milson 1989, 703–719).

Muistin toimintaa voisi karkeasti verrata Amazon-verkkokaupan tekoälyyn, joka suosittelee asiakkaalle uusia tuotteita asiakkaan ostamien tuotteiden perusteella. Jos asiakas ostaa paljon dekkareita, tekoäly katsoo, että dekkarit ovat asiakkaan kannalta oleellisia ja suosittelee niitä.

Jos asiakas alkaa yhtäkkiä ostaa pelkästään tieteiskirjoja, tekoälyllä kestää hetki sopeutua. Se tarjoaa asiakkaalle edelleen dekkareita, mutta myös ajoittain tieteiskirjoja. Mitä enemmän asiakas ostaa tieteiskirjoja, sitä vähemmän tekoäly tarjoaa enää dekkareita, kunnes lopulta se ei tarjoa niitä enää ollenkaan. Tekoäly on unohtanut dekkarit, koska olettaa, että ne eivät enää ole oleellisia asiakkaan kannalta. Tekoäly, joka tarjoaisi edelleen dekkareita, vaikka asiakas ei olisi ollut niistä pitkään aikaan kiinnostunut, ei olisi kovin toiminnallinen.

Samalla tavalla, jos muistijärjestelmässä jotain tietoa ei tarvita pitkään aikaan, muistijärjestelmä olettaa, että tiedon tarpeellisuuden todennäköisyys on käynyt pienemmäksi. Se lyö vetoa, että koska tietoa ei ole tarvittu viime aikoina, sitä ei luultavasti tarvita vastaisuudessakaan. Se voittaa vedon useammin kuin häviää. (Schacter 2002, 207.)

Harvardin yliopiston muistitutkija Daniel Schacter huomauttaa, että ihminen on tuskallisen tietoinen unohtamisen turhautumista, mutta ei koskaan tiedosta unohtamisen hyötyjä (Schacter 2002, 207). Unohtamisen hyödyn puolesta puhuu myös venäläisen neuropsykologi Aleksandr Lurijan tutkimukset supermuistin omanneella koehenkilöllä (Schacter 2002, 209). Lurijan koehenkilö tallensi erittäin yksityiskohtaisia muistoja kaikista kohtaamistaan tapahtumista riippumatta siitä, olivatko tapahtumat tärkeitä vai yhdentekeviä. Täysin tasavertainen muistojen virta, joka ei tehnyt eroa olennaisten ja epäolennaisten yksityiskohtien välillä, häiritsi hänen päivittäistä toimintaansa ja ajattelua.

Muistivirheet edesauttavat minäkuvan ylläpitoa

Muistivirheet ovat oleellisia tehokkaan muistijärjestelmän toiminnan kannalta. Niillä on tämän lisäksi tärkeä tehtävä yksilön minäkuvan ylläpitämisessä. City University Londonin professori Martin Conwayn mukaan haluamme omaelämäkerrallisten muistojemme olevan johdonmukaisessa suhteessa nykyisten uskomustemme ja tavoitteidemme kanssa. Haluamme kuitenkin samalla, että omaelämäkerralliset muistot ovat tarkkoja. Näiden kahden ristiriidassa ensimmäinen usein voittaa. (Conway 2005.)

Muistilla on tärkeä tehtävä ylläpitää ihmisen kuvaa itsestään. Ilman yksilön elämänhistoriaan liittyviä muistoja yksilöllä ei ole tarinaa itsestään eikä tunnesiteitä ihmisiin ja tapahtumiin ympärillään. Omaelämäkerrallisessa muistissa oleva tarina omasta elämästä on perusta sille, kuka ja millainen ihminen yksilö on. Ilman sitä elämässä yleisesti arvokkaina pidetyistä asioista jäisi vain hyvin vähän jäljelle. (Eysenck & Keane 2005, 261–281.)

Ihmisen omasta elämästään rakentama tarina ei kuitenkaan heijastele täysin todellisuutta (Eysenck & Keane 2005, 261–281).Tarinassa korostuvat hetket, jotka ovat olleet yksilölle merkityksellisiä. Lukuisat vähemmän tärkeät elämäntapahtumat unohtuvat ja lukuisat tärkeät tapahtumat muistetaan sellaisina, että ne säilyttävät ihmisen senhetkisen kuvan omasta itsestään. Kuten mitkä tahansa muistot, myös muistot itsestä luodaan joka hetki uudelleen nykyhetken asenteiden ja tunteiden pohjalta.Ajan myötä muistoista tulee vähemmän tarkkoja, mutta enemmän johdonmukaisia suhteessa yksilön näkemykseen itsestään (Aronson 2011, 146–148).

Muistojen muokkaamisen taakse kätkeytyviä mekanismeja on verrattu George Orwellin romaanissa Vuonna 1984 esiintyvään totuusministeriöön (Schacter 2002, 155–156).Orwellin romaanissa eletään suljetussa diktatuurissa, jossa historiaa kirjoitetaan koko ajan uudelleen siten, että se sopii vallanpitäjien tavoitteisiin. Mitään perimmäistä totuutta ei ole olemassa, on vain se totuus, jonka totuusministeriö kulloinkin kansalle ilmoittaa.

Hieman samaan tapaan ihmisen muistimekanismit kirjoittavat menneisyyttä uudelleen siten, että se on sopusoinnussa nykyisten näkemysten ja tavoitteiden kanssa.Kuten missä tahansa toimivassa diktatuurissa, usein huonot uutiset vaimennetaan ja hyviä uutisia julkaistaan suurin otsikoin etusivulla. Ihmiset eivät muista, mikä on totuus heistä itsestään, vaan muistavat ainoastaan sen, minkä totuusministeriö heille näyttää.

Mekanismi minäkuvan säilyttämiseksi toimii hieman samalla tavalla kuin huoneen lämmöstä vastaava termostaatti (Tavris & Aronson 2007, 30–31). Epätasapainotilat tunnetaan epämiellyttävänä tunnepitoisena paineena, ja ne korjataan järkeilemällä aikaisempia tuntemuksia uudelleen, kunnes tasapainotila on saavutettu.

Muistin toimintaperiaatteiden synnyttämiä ongelmia psykoterapioissa

Ihminen suorittaa suurimman osan päivän tehtävistä käyttämällä muistiaan ilman, että hänen täytyy pysähtyä miettimään sen toimintaperiaatteita. Kulttuurievoluution myötä on kuitenkin syntynyt instituutioita, joissa muistin toimintaperiaatteiden väärinymmärtämisestä saattaa olla vakavia seurauksia. Muistikuviin ja niiden käsittelyyn nojaavat psykoterapiamuodot ovat yksi yhteiskunnallinen osa-alue, joissa ongelmia ilmenee.

Tosiasia, että muisti on luonteeltaan konstruktiivinen, eli muistikuvat rakentuvat joka hetki nykyhetken pohjalta uudelleen, on syvällinen ongelma menneisyyden analysointiin keskittyvissä psykoterapiamuodoissa. Ongelmana on, että tällaisissa psykoterapiamuodoissa on taipumuksena tulkita potilaan nykyistä tilaa menneiden tapahtuminen perusteella. Oletetaan, että potilaan muistamat negatiiviset tapahtumat ovat syynä potilaan negatiivisiin tuntemuksiin. Todellisuudessa syy-yhteys on kuitenkin usein päinvastainen. Potilaan negatiiviset tuntemukset ovatkin syynä potilaan muistamiin negatiivisiin tapahtumiin.

On osoitettu, että masentunut potilas muistaa enemmän negatiivisia asioita ollessaan masentunut. Masentuneet muistavat terveitä ihmisiä todennäköisemmin, että heidän vanhempansa olivat torjuvia ja etäisiä heidän lapsuudessaan.Parannuttuaan potilaat eivät muista enää samoja asioita, vaan puolestaan enemmän positiivisia tapahtumia elämänsä varrelta. He muistavat, että heidän vanhempansa olivat torjuvia ja etäisiä heidän lapsuudessaan yhtä todennäköisesti kuin kuka tahansa terve ihminen. Toisin sanoen ikävät lapsuuden muistot eivät niinkään aiheuta masennusta, vaan masennus aiheuttaa ikävät lapsuuden muistot. (Lewinsohn & Rosenbaum 1987.)

Toinen merkittävä ongelma menneisyyden analysointiin keskittyvissä psykoterapiamuodoissa on kaikkien muistikuvien epäluotettavuus. Muistot vääristyvät sekä muistin toiminnallisten periaatteiden, että minäkuvaa ylläpitävien mekanismien kautta. Edes elämän käännekohtia koskevat muistikuvat, eli salamavalomuistot, eivät ole sen tarkempia kuin muutkaan muistikuvat (Talarico & Rubin 2009, 79–92). Itse asiassa ne ovat niin alttiita vääristymille, että yksikin keskustelu, kuten keskustelu psykoterapeutin kanssa, saattaa muuttaa niitä (Coman 2009). Jos haastattelussa esille tulevat muistikuvat menneisyyden tapahtumista heijastelevatkin enemmän luonnollista virhettä muistijärjestelmässä tai minäkuvaa ylläpitäviä mekanismeja kuin todellisia tapahtumia, johtopäätökset näiden tapahtumien vaikutuksesta potilaan nykyiseen tilaan heikkenevät merkittävästi.

Kolmas merkittävä ongelma on, että muistoja voi sekä tarkoituksellisesti, että tahattomasti istuttaa potilaalle. Vuonna 1992 perustettiin False Memory Syndrome Foundation. Sen perustivat vanhemmat, joiden aikuiset tyttäret olivat alkaneet syyttää heitä lapsuuden aikana tapahtuneista seksuaalisista hyväksikäytöistä. (Loftus 1994, 201–226.)

Monet älykkäät ja koulutetut keskiluokkaiset naiset päätyivätmasennuksen tai muiden mielenterveysongelmien takia psykoterapioihin, joissa oli vallitsevana menetelmänä käyttää johdattelevia tekniikoita, kuten hypnoosia ja mielikuvaharjoituksia, joissa potilaat kuvittelivat mahdollisia hyväksikäytön kuvaelmia.

Tekniikoiden tarkoituksena oli vapauttaa traumaattiset muistot alitajunnasta tietoiseen käsittelyyn. Näiden tekniikoiden avulla naiset alkoivat muistaa lapsuudessa tapahtuneita seksuaalisia hyväksikäyttöjä ja saivat muistikuvia muun muassa satanistisista menoista, joista he eivät aikaisemmin olleet tietoisia.

Hypnoosi on todellinen ilmiö ja sen käyttö esimerkiksi kivun, pelon ja huonojen tapojen muokkaamisessa on tieteellisesti perusteltua (Lönnqvist, Heikkinen, Henriksson, Marttunen, Partonen 2008, 802–806). Hypnoosin vaikutukset muistamiseen ovat kuitenkin ristiriitaisia. Sen on jossain määrin havaittu lisäävän tarkkojen muistojen määrää, mutta samalla lisäävän myös epätarkkojen muistojen määrää. Sen on havaittu myös lisäävän hypnotisoidun henkilön varmuutta sekä oikeiden että väärien muistikuvien todenperäisyydestä. (Lilienfeld ym. 2010, 72.) Hypnoosiin menetelmänä uskova yksilö tulkitsee sen aikana heräävät mielikuvat todellisiksi muistoiksi, vaikka hänen muistinsa sanoisi muuta. Vaikka tapahtuma ei vaikuta tutulta, niin se tuli hypnoosin avulla mieleen, joten sen täytyy olla totta.

Psykoterapiassa palautuneiden hyväksikäyttöä koskevien muistikuvien tapauksessa Geraerts, Schooler, Merckelbach, Jelicic, Hauer ja Ambadar (2007) vertailivat, kuinka monessa näissä tapauksista oli jotain konkreettista todistusaineistoa, kuten tunnustus. Ihmisillä, joilla oli koko elämän jatkuneita muistikuvia hyväksikäytöstä, konkreettista todistusaineistoa oli 45 prosentissa tapauksia. Ihmisillä, joilla muistikuvat olivat palautuneet terapian ulkopuolella, konkreettista todistusaineistoa oli 37 prosentissa tapauksia. Ihmisillä, joilla muistikuvat olivat palautuneet terapiassa, konkreettista todistusaineistoa ei ollut kenelläkään. Tämä viittaisi siihen, että terapian ulkopuolella muistetut hyväksikäytöt olivat todennäköisesti aitoja, terapiassa muistetut eivät.

Muistot luodaan siis joka hetki uudelleen, ne vääristyvät ajan kuluessa ja niitä voidaan tahallisesti tai tahattomasti istuttaa potilaalle. Menneisyyden vaikutusta yksilön nykyiseen olotilaan ei voida kuitenkaan kieltää. Jokainen yksilö on kussakin hetkessä geeniensä ja kohtaamiensa tapahtumien vuorovaikutuksen summa.

Myöskään lapsuuden korostunutta merkitystä ihmisen myöhemmälle kehitykselle ei voida aliarvioida. Ihminen on lapsuudessa kaikkein vastaanottavimmillaan. Lapsuudessa opitaan niin hyviä kuin huonoja tapoja huomattavasti tehokkaammin kuin aikuisena, eivätkä asioiden kriittisestä tarkastelusta vastaavat etuaivokuoren yhteydet ole vielä täysin kehittyneet.

Menneisyyden ymmärtäminen on tärkeää yksilön kehityshistorian ymmärtämisen kannalta, ja menneisyyden uudelleen ajatteleminen on tärkeää yksilön tulevan kehityksen kannalta. Muistitutkimus on kuitenkin tunnistanut syvällisiä ongelmia liittyen näihin tavoitteisiin. Miten potilaan haastattelutilannetta voidaan kehittää muistitutkimuksen tunnistamia virheitä huomioonottavampaa suuntaan, on hyvin vaikea kysymys. Sen pohdinta on tämän artikkelin aihepiirin ulkopuolella. Ensimmäinen askel on kuitenkin muistivirheiden ja niiden luomien ongelmien olemassaolon tiedostaminen ja tunnustaminen.

Kirjallisuus

Alvarez, C. X. & Brown, S. W. (2002). What people believe about memory despite the research evidence. The General Psychologist, 37, 1–6.
Anderson, John R. & Milson, Robert (1989). Human memory: An adaptive perspective. Psychological Review, 96(4), 703–719.
Aronson, Elliot (2011). The social animal. 11. painos. New York: Worth Publisher.
Bazerman, Max H. & Moore, Don A. (2009). Judgement in managerial decision making. 7. painos. New York: John Wiley & Sons, Inc.
Ceci, Stephen J., Crotteau-Huffman, Mary Lyndia, Smith, Elliot, Loftus, Elizabeth F. (1994). Repeatedly thinking about a non-event: Source misattributions among preschoolers. Consciousness and Cognition, 3(3–4), 388–407.
Chabris, Christopher & Simons, Daniel (2011). The invisible gorilla: How our intuitions deceive us. New York: Harmony.
Clifasefi, Seema L., Garry, Maryanne, Loftus, Elizabeth (2007). Setting the record (or video camera) straight on memory: The video camera model of memory and other memory myths. Teoksessa Sala, S. (toim.), Tall tales about mind and brain: Separating fact from fiction. New York: Oxford University Press.
Coman, Alin, Manier, David, Hirst, William (2009). Forgetting the unforgettable through conversation: Socially shared retrieval-induced forgetting of september 11 memories. Psychological Science, 20(5), 627–633.
Conway, Martin A. (2005). Memory and the self. Journal of Memory and Language, 53(4), 594–628.
Crombag, Hans, Wagenaar, Willem A., Van Koppen, Peter J. (1999). Crashing memories and the problem of ”source monitoring”. Applied Cognitive Psychology, 10(2), 95–104.
Eysenck, Michael W. & Keane, Mark T. (2005). Cognitive psychology: A student’s handbook. 5. painos. Oxford: Psychology Press.
Geraerts, Elke, Schooler, Jonathan W., Merckelbach, Harald, Jelicic, Marko, Hauer, Beatrijs J. A., Ambadar, Zara (2007). The reality of recovered memories: Corroborating continuous and discontinuous memories of childhood sexual abuse. Psychological Science, 18(7), 564–568.
Hyman, Ira E., Husband, Troy H., Billings, James (1995). False memories of childhood experiences. Applied Cognitive Psychology, 9(3), 181–197.
Klein, Stanley B., Cosmides, Leda, Tooby, John, Chance, Sarah (2002). Decisions and the evolution of memory: Multiple systems, multiple functions. Psychological Review, 109(2), 306–329.
Lewinsohn, Peter M. & Rosenbaum, Michael (1987). Recall of parental behavior by acute depressives, remitted depressives, and nondepressives. Journal of Personality and Social Psychology, 52(3), 611–619.
Lönnqvist, Jouko ym. (toim.) (2008). Psykiatria. Helsinki: Duodecim.
Lilienfeld, Scott O., Lynn, Steven J., Ruscio, John, Beyerstein, Barry L. (2010). 50 great myths of popular psychology: Shattering the widespread misconceptions about human behavior. New Jersey: Wiley-Blackwell.
Loftus, Elizabeth (1994). The myth of repressed memory: False memories and allegations of sexual abuse. New York: St. Martin’s Griffin.
Loftus, Elizabeth F. & Loftus, Geoffrey, R. (1980). On the permanence of stored information in the human brain. American Psychologist, 35(5), 409–420.
Mazzoni, Giuliana A. L., Loftus, Elizabeth F., Kirsch, Irving (2001). Changing beliefs about implausible autobiographical events: A little plausability goes a long way. Journal of Experiment Psychology, 7(1), 51–59.
Mazzoni, Giuliana A. L., Loftus, Elizabeth F., Seitz, Aaron, Lynn, Steven J. (1999). Changing beliefs and memories through dream interpretation. Applied Cognitive Psychology, 13, 125–144.
Neisser, Ulrich & Harsch, Nicole (1992). Phantom flashbulbs: False recollection of hearing the news about challenger. Teoksessa Winograd, E. & Neisser, U. (toim.), Affect and accuracy in recall: Studies of ”flasbulb” memories. Cambridge: Cambridge University Press.
Porter, Stephen, Yuille, John C., Lehman, Darrin R. (1999). The nature of real, implanted, and fabricated memories for emotional childhood events. APA Journals, 23(5), 517–537.
Schacter, Daniel (2002). Muistin seitsemän syntiä: miten aivot muistavat ja unohtavat. Helsinki: Terra Cognita.
Schacter, Daniel L. & Addis, Donna R. (2007). The cognitive neuroscience of constructive memory: Remembering the past and imaging the future. Philosophical Transaction of Royal Society Biological Science, 362(1481), 773–786.
Schmolck, H., Buffalo, E. A., Squire, L. R. (2000). Memory distortions develop over time: Recollections of the O. J. Simpson trial verdict after 15 and 32 months. Psychological Science, 11(1), 39–45.
Stanovich, Keith E. (2007). How to think straight about psychology. 8. painos. New York: Pearson Education, Inc.
Talarico, Jennifer M. & Rubin, David C. (2003). Confidence, not consistency, characterizes flashbulb memories. Psychological Science, 14(5), 455–461.
Talarico, Jennifer M. & Rubin, David C. (2009). Flashbulb memories result from ordinary memory processes and extraordinary event characteristics. Teoksessa Luminet, O. & Curci, A. (toim.), Flashbulb memories: New issues and new perspectives. East Sussex: Psychology Press.
Tavris, Carol & Aronson, Elliot (2008). Mistakes were made (but not by me): Why we justify foolish beliefs, bad decisions and hurtful acts. Boston: Mariner Books.
Tversky, Barbara & Marsh, Elisabeth J. (2002). Biased retellings of events yield biased memories. Cognitive Psychology, 40(1), 1–38.
Yapko, Michael D. (1994). Suggestibility and repressed memories of abuse: A survey of psychotherapist’s beliefs. American Journal of Clinical Hypnosis, 36(3), 163–171.
Wade, Kimberley A., Garry, Maryanne, Read, Don J., Lindsay, Stephen D. (2002). A picture is worth thousand lies: Using false photographs to create false childhood memories. Psychonomic Bulletin and Review, 9(3), 597–603.