Psykoterapia (2013), 32(2), 143–149

Mervi Leijala-Marttila

Pirkko Siltala 80 vuotta

Elämä haluaa tulla eletyksi

Therapeian koulutuspsykoanalyytikko Pirkko Siltala täytti 80 vuotta lokakuussa 2012. Syntymäpäivänään hän tarjosi meille Therapeia-säätion kanssa ikimuistoisen juhlaseminaarin ”Taide ja psykoanalyysi” Finlandia-talossa. Iltajuhlakin jäi kaikkien mieleen taiderikkaana juhlana, jota siivitti ilo ja nauru. ”Halusin tuoda 80-vuotisjuhlissani jaettavaksemme taidetta Elämän rikkautena!”

ML-M: Istuimme täällä kodissasi 10 vuotta sitten täyttäessäsi 70 vuotta (ks. Psykoterapia 2/2002). Vanheneminen ja vanhuus ovat yksi keskeinen kirjoitustesi ja luentojesi aihepiiri. Miten kuvaisit meneillään olevaa ikävaihettasi?

PS: Ensinnäkin vanhuus on yksilöllinen asia. Kukin vanhenee itse, mutta vanhuus on myös hyvin yhteisöllisesti rakentuva. Itse olen ollut utelias sille, mitä kaikkea vanhuus voi sisältää ja antaa sekä millä tavalla olen vanha. Se antoi halun kirjoittaa aiheesta. Myös omasta vanhuudesta ilmeni asioita, joita en ollut tullut ajatelleeksi. Samalla kun vanhuus on subjektiivinen kokemus, se on myös yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja kunkin aikakauden todellisuus. Ensi syksynä ilmestyvässä Kirjapajan julkaisemassa kirjassani Vanhuus – elämä haluaa tulla eletyksi pohdin myös mielenterveyttä vanhuudessa. Keskeistä on, että vanhuus nojautuu elettyyn elämään, kohtaloihin ja niissä luotuihin mielen sisältöihin. Vanhuudessa kohdataan sekä elämään liittyvät eheyttävät että traumaattiset kohtalot, ja ne molemmat sävyttävät vanhuutta. Jos ei ole aikaisemmin voinut työstää vaikeita ja haavoittavia kokemuksiaan, ne ovat odottamassa vanhuudessa. Ilman niiden työstämistä vanhuus muodostuu kapeaksi ja uhkaavaksi asiaksi. Niinhän se on, että vanhuus on siirtymävaihe elämän ja kuoleman välissä. Eeva Kilven sanoin ”Anna minun levätä käsivarsillasi vanhuus ennen kuin kuolen.”

Vanhuudessa on luonnollista pyrkimys omien kehitysvaiheiden ja sisäisen historian tutkimiseen. Ihminen on sekä oma yksilöllinen historiansa että kansakunnan historia. Erik Erikson puhuu vanhuudessa kehittyvästä laajenevasta tietoisuudesta, jonka avulla vanhus voi tutkia elettyä elämäänsä ja näin kietoutua, kuin vain vanhuudessa voi, uudella tavalla elämäänsä. Tämä takaa vanhalle ”olemassaolon eli eksistentiaalisen identiteetin” löytymisen ja ylläpitämisen mahdollisuuden. Vanhusten muistelu on juuri sitä, mutta muistelijalla tulisi olla kuulija, jota nykyisin ei aina ole. Muistelijan ja kuulijan vuorovaikutuksessa kehittyy vanhuksen elämäntarina. Eksistentiaalinen identiteetti on vanhuuden ydin. Se on koko elämän tutkimista – myös sisäisen mielen löytämistä elämälle. Vanhana on tarve liittää eri vaiheet yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, viedä elämä ajalliseen päätökseen. Vanhuuden identiteetti syntyy ajallisesta jatkuvuudesta, menneisyyden saattamisesta tähän hetkeen ja siitä kulkemista tulevaisuutta kohti. Vanhuuteen sisältyy se, että pyritään hyväksymään elämä sellaisen kuin se oli, rikkaana ja puutteellisena. Paradoksaalisesti sen hyväksyminen, että elämään sisältyvä puute ei koskaan täyty, virittää halun elää tässä ja nyt.

Meillä on hyvin paljon terveyspolitiikassa ja yleensäkin koko joukko erilaisia stereotypioita vanhuudesta, jotka ovat lisäksi kaavoittuneet joko liian positiivisiksi tai liian negatiivisiksi stereotypioiksi vanhuudesta. Olen saanut hoitaa psykoterapiassa useita vanhoja ihmisiä aina 90-vuotiaisiin asti, ja sen myötä olen vakuuttunut, että vanhus on erityisen sovelias psykoterapiaan, koska vanhuuteen tulvahtaa luonnostaan koko elämä. Vanhuus virittää ihmisen muistelemaan. Vanha ihminen on valmis liikkumaan tuttujen asioiden ulkopuolellekin, mitä tosiasiaa käytetään liian vähän hyödyksi. Vanhus on erityisen valmis korjaamaan sisäistä elämäänsä.

Kuolinunenkin voi jakaa toisen kanssa

ML-M: Mikä vanhuudessa on vaikeaa?

PS: Esimerkiksi menetykset ja luopumiset. Menetykset koskevat omaa ruumiillista ja psyykkistä minuutta. Lisäksi läheiset ihmiset kuolevat ja sairastuvat. Vanhus saattaa joutua luopumaan myös tutusta kodistaan, jopa kotiseudustaan. Vanhuus tosiaan on menetysten ja luopumisen aikaa, ja se vaatii paljon psyykkistä työtä, mihin tarvitaan muiden tukea. Vanhukset kokevat yksinäisyyden moni-ilmeisenä. Joillekin se on lähes ylivoimaisen vaikeaa ja he tarvitsevat siihen riittävästi yhteisöllistä tukea. Toiset vanhukset nauttivat yksinäisyydestä, sen rikkaudesta. Vanhuksia ymmärretään ja kohdellaan yhteneväisenä massana, enimmäkseen passiivisena väestöryhmänä. On harmillista, että keski-ikäiset määrittelevät ylhäältäpäin vanhusten tuen tarpeet: ei kysytä heiltä itseltään. Jos keskustelisimme ja ideoisimme avoimesti yhdessä heidän kanssaan, mitä mahdollisuuksia olisikaan! Nykyterveydenhuollossa on suuria puutteita ymmärtää vanhusta, vaikka monia edistysaskeleita on otettu. Hyviä vanhusten hoitoyhteisöjä onkin jo saatu luotua. Yhdessä on pystytty ratkaisemaan asioita ja toimimaan.

Myös ruumiillisina ja psyykkisinä oireina ilmenevä kliininen masennus on keskeinen mielenterveyden ongelma vanhuuden ikävaiheessa. Liitän sen siihen, että vanhuudessa on luovuttava niin monesta asiasta ja vanhuus sisältää monia elämän muutoksia. Niissä emme vielä osaa vanhuksia auttaa eikä siihen ole vielä riittävästi yhteiskunnallisia resursseja. Jokaisella vanhalla ihmisellä pitäisi olla kyllin hyvää huolenpitoa kuoleman lähestyessä. Ihmisen täytyisi saada kuolla elämänsä subjektina, kuolla silloin kun aika on. Eräs 100-vuotias vanhus, jonka psykoterapia oli päättynyt muutamia vuosia ennen 100-vuotispäiviä, halusi pyytää minut vierelleen kuoleman lähestyessä ja kertoa kuolinunensa. Hänen kuolinunessaan oli suomalaiselle kulttuurille tunnusomainen kuolemaan liitetty symboli, vene. Kesällä kuolema tulee veneellä, joka lipuu jokea pitkin Tuonelaan. Sen portilla on vielä joutsen kuolevaa vastassa. Talvella kuolema tulee reellä ja hakee kuolevan Tuonelaan.

Masennus ja työuupumus taakkasiirtymänäkö seuraavalle sukupolvelle?

ML-M: Olet kirjoittanut yli sata artikkelia ja lukuisia kirjoja. Onko jokin sinulle erityisen tärkeä tai ns. pääteos?

PS: Ei sellaista pääteosta ole, että ”tässä se on”. Taakkasiirtymä on ollut tärkeä teema ja on edelleenkin. Sukupolvesta toiseen siirtyvät työstämättömät ongelmat ja ristiriidat ovat nykyisin keskeinen pohdinnan aihe. Olen siitä kirjoittanut artikkelin viimeiseen kirjaani Psykoanalyyttisia esseitä (2012) Prometheuksen julkaisemana. Aiheesta pyydetään esitelmöimään eri puolille Suomea. Minulle on tullut siihen liittyen uusia ajatuksia ja ehkä siitä tulee kirjakin. Liitän siihen myös taiteen. Oma esitelmäni 80-vuotisseminaarissa käsitteli kirjallisuutta taakkasiirtymän vastaanottajana. Se ja muut esitelmät julkaistaan Therapeia-säätiön kustantamana.

ML-M: Minkä taakan arvelet siirtyvän nykypolvelta seuraavalle sukupolvelle ymmärrettäväksi?

PS: Nykyisessä yhteiskunnassa ja kulttuurissa, ajan elämässä on vallalla hengiltä kilpailuttaminen markkinatalouden hengessä. Ilmenee optiouskollisuutta, optiouskonnollisuutta. Eletään pudotuspelissä, jossa työtehokkuusajattelu ja voiton tavoittelu ovat lisääntyneet eikä työelämässä kohdata riittävästi ihmisyyttä ja sen erilaisia arvoja. On hyvä asia, että yrityksissä on kasvutavoitteet, mutta miksi kaiken pitää olla niin suurta ja mahtavaa, yksilölliset mahdollisuudet ja rajat ohittavaa? Nykyaikana on helppoa sanoutua irti menetyksistä, on helppoa siirtyä illuusiosta toiseen. Keräillään näennäiselämyksiä todellisten, kyllin aitojen elämysten sijaan. On helppo aloittaa uudestaan ilman menetysten suremista. Ihmissuhteissakin on tarjolla tulvimalla aina vain uusia tilaisuuksia, ja elämä näyttää olevan aina alullaan. Meidän alamme korostamat kiintymys, välittäminen, jatkuvuus ja vastavuoroisuuden merkitys jäävät jalkoihin. Myös tiedon ja tarjonnan tulva kuormittaa ihmistä. Nykyaika tarjoaa ihmisille addiktiivisia ratkaisuja. Hyvän elämänlaadun nimissä tarjotaan vain markkinatalouden arvoja. Kerääntyy paljon kuonaa, mutta ei keinoja sen käsittelyyn. Yhteiskunta ei kuitenkaan huomaa riittävästi sitä ongelmaksi. Tulee illuusio, ettei ole olemassaolollemme syventäviä vaihtoehtoja. Mistä saisimme vastavoimia, ettemme alistuisi systeemin passiiviksi palikoiksi pirstaleisuuden sekaan? Työuupumus ja masennus moni-ilmeisine oireineen ovatkin keskeisiä mielenterveysongelmiamme.

Psykoanalyysi ja nykymeno

ML-M: Psykoanalyysia kritisoidaan paljon. Vastustetaan tiedostamattoman merkitystä käyttäytymistä ohjaavana tekijänä. Toimitaan ennemmin kuin ajatellaan. Miten käy psykoanalyysin tässä menossa?

PS: Psykoanalyysi ja psykoterapia vaativat vuorovaikutusta, pysähtymistä, rauhaa, itsensä ja elämäntilanteensa havainnoimista ja tutkimista vuorovaikutuksessa toiseen. Pyrimme ymmärtämään mielemme sisäistä toimintaa, sisäistä aktiviteettia ja sen merkityksiä elämäämme. Psykoanalyysissa ja psykoanalyyttisessa psykoterapiassa tutkitaan subjektin kokemuksellista, merkityksiä luovaa maailmaa. Se merkitsee myös luopumista toisesta objektina ja puhumme nykyisin kahden subjektin välisestä vuorovaikutuksesta.

Ryhmäpsykoterapiassa korostetaan dialogisuuden merkitsevyyttä: yhdessä syntyvää ajattelua, sellaista kieltä, joka avaa yksilöllisiä ja yhteisöllisiä ilmiöitä. Dialogi on moniäänistä ja tarinallista. Ihmisen puhe sijaitsee itsen ja toisen rajalinjalla. Sana on puolittain toisen. Oman mielenmaailmamme tutkimisessa avautuu myös muistin eri tasojen avulla haavoittavia, vastenmielisiä, vaikeita, jopa traumaattisia kokemuksia. Niiden vastaanottamisessa ja työstämisessä juuri psykoterapeuttinen vuorovaikutus on välttämätöntä. Ihmisen ei pitäisi jäädä välinpitämättömäksi oman itsen havainnoimiselle ja samalla toinen toisistamme välittämiselle. Tällä hetkellä kadoksissa olevan yhteisyyden tunteen myötä on kadonnut kokemus jakamisesta.

Hysteriapotilaan ruumiin kielen ymmärtämisestä dialogiin, jossa on kaksi ruumista ja kaksi mieltä

ML-M: Ruumiillisuus ja ruumiillinen sairaus psykoanalyysissa on ollut keskeinen tutkimusintressisi. Jo 1960-luvulla olit HYKS:ssä Korva-, nenä ja kurkkutautien klinikalla mukana luomassa psykoterapeuttisille periaatteille pohjautuvaa lasten puhehäiriöiden osastoa, jossa hoidettiin myös perhettä. Työskentelyn piirissä oli myös foniatrinen poliklinikka. Sinua konsultoitiin koko Korva-, kurkku- ja nenäsairauksien klinikassa ja sittemmin olit kehittämässä psykoterapeuttista työotetta myös syöpäpotilaiden hoitoon.

PS: Aivan niin. Professori Niilo Hallman pyysi minua rakentamaan klinikalleen kokonaisvaltaisen psykoterapeuttisen osaston syöpäsairaille lapsille yhdessä Riitta Morenin ja Martti Siimeksen kanssa. Professori Martti Siimeksen ansioista suomalaiset leukemiaa sairastavat lapset alkoivat saada huippuhoitoa. Tähän korkeatasoiseen lääketieteelliseen tutkimukseen ja hoitoon yhdistettiin psykodynaaminen kokonaishoito: vanhempien tiivis läsnäolo osastolla, lasten ja vanhempien ja koko perheen psykoterapia sekä työntekijöiden tiivis työnohjaus. Tästä työstä sain Arvo Ylppö -mitalin. HUS:in Syöpäklinikalla ja Konsultaatiopoliklinikalla olin noin 17 vuotta työnohjaajana. Olin mukana luomassa Terhokotia ja siellä työnohjaajana näihin päiviin asti. Olen ollut työnohjaajana myös yleispsykiatrian poliklinikoilla joissakin Suomen keskussairaaloissa. Olen saanut hoitaa psykoterapiassani myös ruumiillisesti sairaita potilaita. Olen pyrkinyt toteuttamaan näkemystä mielen ja ruumiin molempiin suuntiin tapahtuvasta vuorovaikutuksesta. Työtäni niin psykoanalyytikkona, psykoterapeuttina kuin työnohjaajana on sävyttänyt mahdollisimman laaja ja syvä kokonaisvaltainen näkemys. Uusimpaan artikkeliini ”Ruumiillisuus psykoanalyysissa ja psykoterapiassa” olen pyrkinyt tiivistämään uusimmat ruumiillisuutta koskevat ajatukseni. Ne on julkaistu sekä Therapeia-säätiön kirjassa Terapeutin huoneessa, ja myös kirjassani Psykoanalyyttisia esseitä (Prometheus).

Neurologinen ajattelu on tullut psykoanalyyttisen ajattelun rinnalle toisiaan täydentävänä vuorovaikutuksena. Se on kiinnostavaa ja uusia ulottuvuuksia avaavaa ja syventää lisää ymmärtämystä ruumiin ja mielen molempiin suuntiin tapahtuvasta vuorovaikutuksesta. Antonio Damasio sanoo, että ruumiillisuus on laajan tietoisuuskäsityksen pohjana. Mieli on ruumiin idea. Mieli on ruumiin tilan peili. Merkittävää on, että vuoden 2000 lääketieteen Nobel-palkinnon sai professori Kandel tutkimustensa tuloksena siitä, että vuorovaikutus ympäristön kanssa vaikuttaa geeniperintöömme. Haluan korostaa myös sitä, etteivät psykoanalyysin ja neurotieteen tutkimukset ole toisilleen vastakkaisia vaan ne ovat toistensa edellytyksiä, eivät toisiaan poissulkevia. Minulle on kiteytynyt ajatuksia siitä, että elämässä ja sen ilmiöissä ei ole niinkään vastakohtaisuuksia vaan rinnakkaisuuksia, jotka edellyttävät toisiaan eivätkä sulje toista pois. Myöskään erilaiset tunteemme eivät ole vastakkaisia, kuten niistä yleisesti puhutaan, vaan esimerkiksi viha ja rakkaus, hyvä ja paha ovat toinen toisensa edellytyksiä ja täydentävät toinen toistaan.

Jo Freud osoitti hysteriapotilaita koskevilla tutkimuksillaan, että sanaton on yhtä tärkeää kuin sanallinen assosiaatio. Hysteriapotilaan ruumis yritti puhua ja saada naiseuden esiin ruumiillisesti, ja Freud otti sen vastaan ja ymmärsi sen kieltä. Ja psykoanalyysissa on aina kaksi ruumista ja kaksi mieltä. Vuorovaikutus on sekä moniaistimuksellista, sanatonta että sanallista. Moniaistisuus koskee sekä psykoanalyytikkoa että analysandia, ja juuri moniaistillisen vuorovaikutuksen taso koskettaa piilotajuista. Analyytikon vastatransferenssi ei siten ole vain sanallisia assosiaatioita. Tunnistamalla moniaistimuksellista kommunikaatiota saadaan piilotajuista vähitellen tietoisuuteen. Potilaan piilotajuinen ja analyytikon vastatransferenssi ovat vuorovaikutuksessa. Mutta tietenkin aina pyrimme sanallista vuorovaikutusta kohti, sanojen löytämiseen.

Miksi psykoanalyyttista liikettä vastustetaan?

PS: Psykoanalyysi liittyy ihmiskunnan hoitavaan traditioon ja on sitä edelleen. Psykoanalyysi on elänyt koko historiansa ajan ihmistä koskevien erilaisten rinnakkaisten ajatussuuntien ja käytäntöjen jännitteessä. Psykoanalyysiin on aina sen ulkopuolelta kohdistunut voimakasta vastarintaa, mutta myös eri koulukunnista toisiaan vastaan. Myös kunkin koulukunnan sisällä on olemassa erilaisia opillisia jännitteitä. Tämä vastus on haavoittavaa, mutta toisaalta myös tarpeen, koska se on pannut ja panee psykoanalyyttisen liikkeen eri koulukuntineen tutkimaan itseään tässä ja nyt, palaamaan alkuun, korjaamaan ja täydentämään sekä olemaan avoin uudelle ajattelulle ja säilyttämään elävän vuorovaikutuksen ympäröivän ajan elämään, kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Kulttuuri ja ajan elämä tuottavat myös koko ajan uusia vivahteita ja käytäntöjä erilaisille ja uusille psyykkisille ja ruumiillisille sairauksille. Ne vaativat myös uusien hoitomuotojen ja käytäntöjen kehittämistä. Myös erilaiset psyykkisten ja ruumiillisten sairauksien uudet tutkimustulokset, esimerkiksi psykoanalyysin ja neurotieteen toinen toistaan täydentävät tutkimukset ja niiden tulokset, laajentavat ymmärrystämme erilaisista sairauksista ja niiden hoitomuodoista. Tulee uusia mahdollisuuksia psykoanalyysin hyödyntämiseksi erilaisissa sairauksissa. Myös näin vältytään suljetulta ja aukottomalta totuudelta.

Tässä eri ajatussuuntien ja käytäntöjen liikehdinnässä ovat myös psykoanalyyttisten koulukuntien ydinnäkemykset terävöityneet, ja samalla on voimistunut myös lähestyminen ja avoimuus toisen koulukunnan näkemyksiä kohtaan. Onpa joskus aika ajoin ollut, ja on mahdollista hyväksyä keskinäinen, toinen toisensa hedelmöittävä vuorovaikutus. Sama koskee myös koulukunnan sisällä olevia jännitteitä.

PS: Kuten Freudkin oli, myös nykyanalyytikoiden ja psykoterapeuttien on oltava elävässä liikkeessä ympäröivään elämään ja kulttuuriin. Freud eli ja vaikutti sen ajan kulttuurissa, ja hänen näkemysten pohjalle me rakennamme koko ajan uutta. Psykoanalyysi on elävä eikä mikään jähmettynyt liike. Ja enpä tiedä, onko nyt enemmän vastarintaa kuin mitä Freud sai aikanaan osakseen! Uudistamme vanhaa vanhaan nojaten. On meidän vastuullaamme miettiä mahdollisuuksia pitää psykoanalyyttista liikettä elävänä ja psykoanalyysi ja psykoterapia merkitsevänä hoitomuotona. Vastarinta kuuluu jokaiseen aikaan. Nämä vastarinnan ilmentymät ovat omalta osaltaan olleet estämässä psykoanalyyttista liikettä ja psykoanalyyttisia koulukuntia kaikkivoipaiselta, narsistiselta suojautumiselta ja eristäytymiseltä – myös ajan elämästä. Tämä vaara on ollut ja on jokaisella merkittävällä liikkeellä yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme.

Muistettakoon myös, että psykoanalyysissa potilaan vastarinta ei ole vain suojautumista, vaan myös polkuna uuteen, tuntemattomaan ja kätkettyyn. Tärkeää on, että kukin löytää oman koulukuntansa, joka tuntuu itselle läheiseltä ja jonka piirissä opiskelee ja työskentelee, samalla kun on rikastuttavaa kuunnella muita, olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa ja oppia muilta. On narsistista ja harhaista kuvitella, että vain oma koulukunta omistaa oikean tiedon. Luotan edelleen psykoanalyyttisen ajattelun ja yhteisön säilymiseen.

Taide ja psykoanalyysi

ML-M: Sinussa yhdistyy taide ja psykoanalyysi. Miten taide tulikaan elämääsi?

PS: Monenlainen taide on kuulunut lapsuudenkotiini. Opettaja-äiti oli musikaalinen, hän soitti pianoa, lauloi kauniisti ja hän oli myös kuvataiteellisesti lahjakas. Hän suunnitteli tekstiilejä, ryijyjä, vaatteita ja teki niitä myös. Ennen avioliittoa hän suunnitteli naisten juhla-asuja. Äiti kirjoitti myös paljon runoja, esitelmiä ja päiväkirjaa. Me lapset saimme osallistua musiikin kuunteluun ja luomiseen, kirjoitimme ja näyttelimme, saimme lukea paljon, meille hankittiin kirjoja. Olisin halunnut teatterikouluun, mutta vanhemmat eivät sitä halunneet, kuuntelin heitä. Niinpä opiskelin maisteriksi kirjallisuus pääaineena ja kansanrunous ja taidehistoria sivuaineina. Näyttelemistä harrastin ylioppilasteatterissa. Lausuntaa opin Kaarlo Marjasen ohjauksessa. Suoritin lausujan tutkinnon Suomen Puheopistossa. Psykoanalyytikko Pentti Ikosen luennot saivat minut kiinnostumaan psykoanalyysista, ja ensin oli opiskeltava psykologiaa ja kasvatustiedettä.

ML-M: Tiedostamaton taiteessa ja yleisemminkin on puhututtanut Sinua läpi kirjoitustesi.

PS: Taide tekee totuuden vielä totuudellisemmaksi – kuten tekee psykoanalyysikin. Taiteella on kyky luoda ja muotoilla uutta, päästää irti totutusta. Sanoisin, että taide on tietoisen ja tiedostamattoman jännitteessä. Taiteilijan kykyä on taiteen kautta sukeltaa tiedostamattomaan, tuntemattomaan. Taiteen elementit, kosketus, väri, liikkeet, rytmit, visuaaliset ja kuulohavainnot sekä sävyt kuljettavat taiteilijan tiedostamattomaan, jolloin se alkaa elää. Taide voi tuoda esiin kätkeytymättömän, joka on kätketyn takana.

PS: On kaksi tiedostamattoman tasoa. On syvin pulppuava tiedostamaton lähde ja sitten torjuttu, eristetty ja dissosioitu tiedostamaton. Tiedostamattomassa mikään ei häviä vaan säilyy. Siinä on ikuinen preesens. Molempiin tiedostamattoman ulottuvuuksiin taiteilija saa kosketuksen omilla lahjoillaan, ajattelullaan ja kyvyillään. Syvimmän tiedostamattoman alati pulppuava lähde on jatkuvassa tulemisen liikkeessä, se jos mikä, on luovaa tulemista. Kuvataide siirtää näkemisen kentälle muuten tiedostamattomaan jääviä jälkiä, laajoja ja syviä ulottuvuuksia. Niinhän myös psykoanalyysi tavoittelee. Katsoja, lukija tai kuuntelija antaa taideteokselle uuden elämän mahdollisuuden. Taidemaalari Maaria Wirkkala heijastaa eri tavoin piilotajuntaan jäävät kuvat näkyviin. On lisäksi kollektiivista piilotajuntaa, johon myös taiteilija ulottautuu. Taide vie myös omimpaan ahdinkoomme ja osoittaa tien ulos.

ML-M: Olet ollut mukana väitöskirjojen ohjaamisessa tai vastaväittäjänä.

PS: Taideihmiset ovat kääntyneet puoleeni sen myötä kun ovat lukeneet artikkeleitani tai olleet luennoillani. Olen saanut olla mukana ARS 2006 -näyttelyä suunniteltaessa ja rakennettaessa silloisen Kiasman intendentin Marja Sakarin kutsumana. Kirjoitin myös näyttelyä kuvaavaan teokseen artikkelin ”Taide elämän ja kuoleman vietin jännitteessä”. Vuoden 2002 taiteilijaksi valitun Maaria Wirkkalan näyttelykirjaan So what kirjoitin artikkelin ja myös hänen näyttelykirjaansa Jokaisella on oma aikansa. Lisäksi on muita vanhempia artikkeleja, kuten Frida Kahlosta. Moni taidetta koskeva artikkelini on kirjassani Askelista, jotka otamme. Olen saanut olla myös opettajana Taideteollisessa korkeakoulussa, Kuvataideakatemiassa, Sibelius-Akatemiassa ja Helsingin yliopiston kirjallisuuden laitoksella.

Meneillään olevat artikkelit

PS: Valmistelen esitelmää professori Risto Friedistä psykoanalyytikkona toukokuussa Jyväskylässä pidettävään seminaariin. Sodan lapsista jatkan kirjoittamista. Valmistelen myös esitelmää saduista elämän voimana Espoon Sellosalissa pidettävään Kaiho-konserttisarjaan, joka liittyy Schumannin ja Mendelssohnin musiikkiin. Alussa jo mainitsinkin syksyllä ilmestyvän Vanhuus-kirjani. Minulta on kysytty artikkelia myös psykoanalyytikon identiteetistä Therapeiassa suunnitteilla olevaan kirjaan. Varhaisesta vuorovaikutuksesta ja sen psykoterapiasta kirjoitan edelleen artikkeleita.

ML-M: Kiitos haastattelusta.