Psykoterapia (2011), 30(1), 4–17

Vittorio Gallese

Intersubjektiivisuus neurotieteen näkökulmasta
Ruumiillinen jäljittely ja sen merkitys intersubjektiivisuudessa

Kädelliset, erityisesti ihmiset, ovat sosiaalisia eläimiä, joiden kognitiivinen kehitys tapahtuu vuorovaikutuksessa lajikumppaneiden kanssa (aikuisten, sisarusten jne.). Sosiaalisessa kanssakäymisessä tuomme esiin sisäisiä aikomuksiamme, mielenlaatuamme ja ajatuksiamme ulkoisen käyttäytymisemme kautta. Samoin tarkkaillessamme toisten ihmisten käyttäytymistä yritämme saada selville, millaisia heidän aikomuksensa, asennoitumisensa ja ajatuksensa ovat. Sosiaalisista kyvyistä merkittävimpiä on kyky tarkasti havaita ja ymmärtää toisten päämäärähakuista toimintaa, jotta voidaan ennakoida heidän tulevaa käyttäytymistään, ja sen perusteella mukauttaa omaa käyttäytymistä.

Tämän kyvyn fylogeneettisestä alkuperästä ja sen kehittymisestä ontogeneesissa käydään keskustelua sekä vertailevan että kehityspsykologian piirissä.

Evoluution näkökulmasta perinteinen käsitys on ollut, että ihmisten ja muiden kädellisten välillä on selkeä kognitiivinen epäjatkuvuus. Ihmisten on ajateltu ymmärtävän toisiaan sen avulla, miten he kykenevät tulkitsemaan toistensa sisäisiä mielentiloja antamalla niille kausaalinen merkitys. Ajatuksena on tässä se, että kaikki muut eläinlajit pitäytyisivät havaittaviin kausaalisiin puoliin ulkoisessa todellisuudessa; ne ovat siis periaatteessa vain käyttäytymisen, ei mielentilojen tarkkailijoita. Yksilönkehityksen näkökulmasta teoriat vaihtelevat siinä, miten ja milloin oletettu mielentilojen lukemisen kyky ilmaantuu lapsen kognitiivisessa kehityksessä.

Viimeaikaiset kognitiivisen neurotieteen löydökset viittaavat siihen, että ihmisillä ja kädellisillä olisi olemassa yhteinen hermojärjestelmä, joka voisi olla toiminnan ja aikomusten ymmärtämisen kyvyn taustalla. Motorinen aivokuori, jonka pitkään katsottiin vastaavan vain toiminnan suunnittelusta ja toteuttamisesta, on tosiasiassa merkittävässä roolissa erilaisten monimutkaisten kykyjen taustalla, kuten aikomusten ja toiminnan tavoitteiden ymmärtämisen kyvyn. Kun tarkkailemme muiden yksilöiden toimintaa ja vastaanotamme heidän koko ilmaisuvoimansa (miten he toimivat, millaisia emootioita ja tunteita he ilmaisevat), syntyy automaattisesti merkittävä ruumiillinen interpersoonallinen yhteys.

Peilineuronien ja muiden peilimekanismien löytyminen ihmisaivoista osoittaa, että aivan samat neuraaliset alueet aktivoituvat sekä silloin kun ekspressiivistä toimintaa suoritaan että silloin kun sitä tarkkaillaan. Siispä meillä on suhteessa muihin neuraalisesti virittynyt me-keskinen tila. Esitän, että yleinen taustalla toimiva mekanismi – ruumiillinen jäljittely – edesauttaa kykyämme jakaa tekojen, aikomusten, tunteiden ja emootioiden merkityksiä muiden kanssa, ja siten se luo perustaa samastumisellemme muihin sekä yhteydellemme heihin.

Artikkeli on jaoteltu seuraavasti. Kokoan yhteen viimeaikaista neurotieteellistä todisteaineistoa, joka valaisee niitä hermojärjestelmiä, jotka todennäköisesti tukevat tärkeitä intersubjektiivisuuden ja sosiaalisen kognition puolia. Tämä todisteaineisto on syntynyt sen jälkeen kun löysimme makakiapinoiden premotoriselta aivokuorelta tietyntyyppisiä hermosoluja, joita kutsumme ”peilisoluiksi”. Käsittelen aineistoa suhteessa empatiaan ja esittelen mallini ruumiillisesta jäljittelystä, joka on erittäin merkittävä toiminnallinen intersubjektiivisuuden mekanismi siten, että muiden teot, emootiot ja tunteet kuvautuvat samoissa hermojärjestelmissä, jotka normaalisti aktivoituvat silloin, kun toimimme tai koemme samanlaisia emootioita tai tuntemuksia itse. Ruumillinen jäljittely tarjoaa mallin, jolla voi olla merkitystä ei vain ymmärryksellemme siitä, miten interpersoonalliset suhteet toimivat, vaan myös ymmärryksellemme tärkeistä psykopatologisista intersubjektiivisuuden puolista.

Peilisolut

Peilisolut ovat premotorisia hermosoluja, jotka aktivoituvat sekä silloin kun toimintaa suoritetaan että silloin kun sitä tarkkaillaan (Gallese ym. 1996; Rizzolatti ym. 1996). Hermosoluja, joilla on samanlaisia ominaisuuksia, löydettiin myös päälaenlohkon takaosasta (posterior parietal cortex) (Gallese ym. 2002; Fogassi ym. 2005). Sama motorinen hermosolu, joka aktivoituu, kun apina tarttuu pähkinään, aktivoituu myös silloin, kun apina tarkkailee toista yksilöä samassa puuhassa.

Toiminnan tarkkaileminen aiheuttaa katsojassa automaattisen aktivoitumisen samoissa hermojärjestelmissä, jotka teon suorittaminen aktivoi. Löydösten uutuusarvo on siinä, että ensimmäistä kertaa on tunnistettu hermojärjestelmä, joka mahdollistaa motorisen toiminnan visuaalisen kuvautumisen ja sen suorittamisen välillä tapahtuvan suoran kartoittamisen. Tämä kartoitusjärjestelmä selittää jossakin määrin sitä, miten havaitun liikkeen visuaalisen analyysin tulokset – jotka ovat periaatteessa vailla merkitystä tarkkailijalle – käännetään joksikin, mitä katsoja voi ymmärtää (Gallese ym. 1996; Rizzolatti ym. 1996).

Ajatus, että peilisolujen toiminta heijastelee sisäistä motorista kuvausta havaitun toiminnan merkityksestä pikemmin kuin pelkkää visuaalista kuvausta sen ominaisuuksista, on todennettu kahdessa uraauurtavassa kokeessa.

Ensimmäisessä tutkimuksessa Umiltà ym. (2001) löysi premotoristen hermosolujen alajoukon, joka aktivoitui myös silloin, kun tarkkailtiin osittain peiteltyä toimintaa; solut siis ennakoivat toiminnan lopputuloksen vaikka täydellinen visuaalinen informaatio puuttuikin. Makakiapinoiden peilisolut näin ollen tuottavat vasteen havaittuun toimintaan, ei vain sen visuaalisen kuvauksen pohjalta, vaan siltä perustalta, mikä on toiminnan odotettu lopputulos; tapahtuu siis jäljittelyä siten, että havainnoivan apinan premotorisella aivokuorella aktivoituu motorinen neuraalinen ”representaatio” toiminnan lopputuloksesta.

Nämä havainnot eivät tietenkään sulje pois sellaisen järjestelmän samanaikaista olemassaoloa, joka visuaalisesti analysoi ja kuvantaa toisten yksilöiden toimintaa, mitä todennäköisimmin ekstra-striaattisten visuaalisten hermosolujen aktivoitumisen kautta: ne ovat herkkiä biologiselle liikkeelle. Kuitenkin tällainen visuaalinen analysointi sinänsä on todennäköisesti riittämätön tarjoamaan ymmärrystä havaitusta toiminnasta. Ilman yhteyttä tarkkailijan sisäiseen ”motoriseen tietoon” tämä kuvaus on vailla tosiasiallista merkitystä tarkkailevalle yksilölle (Gallese ym. 2009).

Toinen tutkimus (Kohler ym. 2002) osoitti, että peilisolut myös tulkitsevat toiminnan merkitystä niihin liittyvien äänten pohjalta. Erityinen F5-neuronien luokka (”audiovisuaaliset peilisolut”) reagoivat, eivät vain silloin kun apina tekee tai tarkkailee kulloistakin toimintaa, vaan myös silloin kun se ainoastaan kuulee ääntä, jota toiminta tavallisesti aiheuttaa. Nämä hermosolut tuottavat vasteen toiminnan ääniin ja erottelevat toisistaan eri toimintojen synnyttämät äänet, mutta ne eivät reagoi toisiin yhtä kiinnostaviin ääniin, kuten kiihottaviin ääniin tai muiden apinoiden tai eläinten äännähdyksiin.

Peilineuronien aktiivisuus paljastaa, että on olemassa mekanismi, jonka avulla niinkin erilaiset havaitut tapahtumiset, kuten äänet ja kuvat, kuitenkin tulkitaan siinä määrin samankaltaisiksi keskenään, että ne edustavat jaoteltuja sensorisia puolia motorisen toiminnan päämäärästä. On esitetty, että kartoittamalla havaittuja, oletettuja tai kuultuja tiettyyn päämäärään tähtääviä motorisia toimintoja havainnoijan motorisen järjestelmän motorisessa osassa peilisolut mahdollistavat toiminnan ymmärtämisen suoraan ruumiillisen jäljittelyn avulla (Gallese 2005; 2006; Gallese ym. 2009).

Peilisolut ja toiminnan tarkoituksen ymmärtäminen

Tähän mennessä olemme havainneet, että makakiapinoiden peilisolut todennäköisesti tukevat toiminnan ymmärtämisen suoraa muotoa. Sosiaalinen kognitio on kuitenkin ihmisillä paljon kehittyneempää. Emme ainoastaan ymmärrä, mitä muut tekevät, vaan myös sen, miksi; voimme siis yhdistää tarkoitusperiä muihin ihmisiin. Aiempi yleinen valtavirran mukainen näkemys toiminnan ja tarkoitusperien ymmärtämisestä on se, että pyrkiessään ymmärtämään toisiaan ihmiset aluksi tarkkailevat tarkoitusperiltään epämääräistä käyttäytymistä, biologista liikettä, joka täytyy tulkita ja selittää mentaalisin keinoin. Tämä selittävä prosessi tunnetaan nimellä ”mind reading”, so. toisiin ihmisiin yhdistetään sisäisiä mielentiloja, jotka kuvautuvat havainnoijan mielessä propositionaalisessa muodossa olevina sisäisinä representaatioina. Nämä representaatiot ovat todennäköisesti merkittävässä roolissa, kun havaittua käyttymistä pyritään ymmärtämään.

Haastan tämän puhtaasti mentalistisen käsityksen intersubjektiivisuudesta. Esitän, että toisten tarkoituksellisen toiminnan ymmärtämisen perustalla meillä on – sekä fylogeneettiselta että ontogeneettiselta kannalta – perusluontoisempi toiminnallinen mekanismi, joka hyödyntää sisäsyntyisiä päälakilohkon premotoristen hermoratojen toiminnallisia rakenteita, kuten niitä jotka

käsittävät peilineuroneja. Väite perustuu niihin yllättäviin samankaltaisuuksiin, joita esiintyy niissä hermojärjestelmissä, jotka tukevat toiminnan ymmärtämistä apinoilla ja ihmisillä.

Itse asiassa eräässä tutkimuksessaan Fogassi ym. (2005) osoitti, että päälakilohkon peilisolut sen lisäksi, että tunnistettiin havaitun motorisen toiminnan tarkoitus, mahdollistivat havainnoivan apinan ennakoida toimijan tulevaa toimintaa, ja siten toiminnan lopullista tarkoitusta. Tämä hermojärjestelmä, joka ei-kielellisillä lajeilla on, saattaa tuoda esiin kehittyneempiä sosiaalisia kognitiivisia kykyjä, sellaisia jotka ovat omalle lajillemme ominaisia (Gallese & Goldman 1998; ks. myös Gallese 2006; 2007).

On korostettava, että peilineuronit eivät ole ”taikasoluja”. Niiden toiminnalliset ominaisuudet ovat tulosta yhdistämisestä, jota ne tekevät muilta aivoalueilta tulevista syötteistä. Mikä tekee peilisolujen toiminnallisista ominaisuuksista kuitenkin erityisiä, on se, että tällainen integraatioprosessi tapahtuu motorisessa järjestelmässä. Peilisolut eivät ole vain yksi laji multimodaalisia assosiatiivisia neuroneja aivoissa, kaukana siitä, vaan ne ovat multimodaalisen integraation perustassa niiden hermojärjestelmien kannalta, jotka hallitsevat pragmaattista suhdettamme muiden ihmisten maailmaan. Tästä syystä ne mahdollistavat sosiaalisen yhteydellisyyden kaventamalla kuilua Itsen ja muiden välillä (Gallese ym. 2009).

Peilijärjestelmät ihmisillä

Useat eri kokeellisia menetelmiä ja tekniikoita käyttävät tutkimukset ovat osoittaneet, että myös ihmisaivoissa on olemassa mekanismi, joka suoraan kuvantaa sekä toiminnan havaitsemista että suorittamista, määritelmällisesti siis peilijärjestelmä (ks. Rizzolatti ym. 2001; Gallese 2003a; b; 2006; Gallese ym. 2004; Rizzolatti & Craighero 2004). Toiminnan havaitsemisen aikana tapahtuu voimakasta aktivoitumista premotorisilla ja posteriorisilla päälakilohkon alueilla, siis niillä alueilla, jotka todennäköisesti vastaavat niitä apinoiden aivoalueita, missä peilisolut alunperin kuvattiin. Ihmisillä toimintaa peilaava järjestelmä on somatotooppisesti järjestynyt; premotorisilla ja posteriorisilla päälakilohkon kuorialueilla aktivoituvat samat alueet silloin, kun suoritamme toimintaa, johon liittyy suun, käsien ja jalkojen käyttämistä, kuin silloin kun havaitsemme muiden suorittavan samaa motorista toimintaa (Buccino ym. 2001). Kun katsomme jonkun toisen tarttuvan kahvikuppiin, puraisevan omenaa tai potkaisevan palloa, samat hermosolut aktivoituvat aivoissamme kuin silloin, jos itse tekisimme saman.

Ihmisillä peilijärjestelmä liittyy suoraan yksinkertaisten liikkeiden matkimiseen (Iacoboni ym. 1999), monimutkaisten taitojen oppimiseen jäljittelemällä (Buccino ym. 2004a) ja toiminnan tarkoitusten havaitsemiseen (Iacoboni ym. 2005). Edelleen premotorinen aivokuori, joka sisältää peilijärjestelmän, liittyy toimintaa kuvaavien sanojen ja lauseiden prosessointiin (Hauk ym. 2004; Tettamanti ym. 2005; Buccino ym. 2005; ks. myös Pulvermüller 2002), mikä viittaa siihen – kuten artikkelin lopussa käy ilmeisemmäksi –, että peilineuronit yhdessä muiden sensorimotoristen osien kanssa voisivat olla merkittävässä osassa kielen semanttisuuden kannalta (Gallese & Lakoff 2005; Gallese 2007; 2008).

Premotorisen järjestelmän neurofunktionaalinen arkkitehtuuri järjestää toiminnan suorittamista ja toiminnan havaitsemista, jäljittelemistä ja kuvittelemista, ja sillä on hermostolliset yhteydet motorisiin ja/tai muihin sensorisiin kuorialueisiin. Kun toimintaa suoritetaan tai jäljitellään, kortikospinaalinen polku aktivoituu johtaen lihasten jännittymiseen ja tästä seuraaviin liikkeisiin. Kun toimintaa havainnoidaan tai kuvitellaan, sen aktuaalinen toiminta on estetty. Kuorikerroksen motorinen verkosto aktivoituu – vaikkakaan ei kaikilta osiltaan eikä todennäköisesti samalla intensiteetillä 1 – mutta toimintaa ei synny, se on ainoastaan simuloitua.

Muut peilaavat mekanismit näyttäisivät olevan yhteyksissä kykyymme jakaa emootioita ja tunteita muiden kanssa (Gallese 2001; 2003a; b; 2006; de Vignemont & Singer 2006). Kun havaitsemme muiden ilmaisevan tiettyä perustunnetta, kuten vaikkapa inhoa, samat aivoalueet aktivoituvat kuin silloin, kun subjektiivisesti koemme samaa tunnetta (Wicker ym. 2003). Samanlainen suora vastaavuusmekanismi on kuvattu, kun havaitaan kivun kokemista (Hutchison ym. 1999; Singer ym. 2004; Jackson ym. 2005; Botvinick ym. 2005) ja koskettamista (Keysers ym. 2004; Blakemore ym. 2005; Ebisch ym. 2008).

Kaikki nämä tulokset yhdessä viittaavat siihen, että kykymme kokea empatiaa suhteessa muihin välittyy ruumiillisten jäljittelymekanismien kautta, siten että samat hermoradat, jotka tukevat omia emotionaalisia ja sensorisia kokemuksia, aktivoituvat (ks. Gallese 2005a; b; 2006; Gallese ym. 2004). Tätä näkökulmaa seuraa, että empatian on ymmärrettävä olevan tulosta omasta luonnollisesta taipumuksestamme kokea interpersoonalliset suhteemme ennen kaikkea ruumiidenvälisellä implisiittisellä tasolla, siis tarkoituksellisesti merkityksellisen sensorismotorisen käyttäytymisen vastavuoroisena resonanssina (ks. alla).

Viimeikaiset tutkimukset viittaavat siihen, että nämä mekanismit voisivat puuttua ja/tai ne voisivat olla muuntuneita niillä yksilöillä, joilla on autistisen spektrin häiriöitä. Itse asiassa autistiset lapset kokevat vakavia ongelmia tunteiden ilmaisemisessa kasvojen ilmein ja niiden ymmärtämisessä muiden kasvoilla. He eivät osoita automaattista perustunteita ilmaisevien kasvonilmeiden jäljittelemistä, kuten EMG-tutkimuksissa on havaittu. Kun heitä pyydetään jäljittelemään kasvojen ilmeitä tai kasvoilta näkyviä tunteita, heillä ei esiinny peilisolujärjestelmän aktivoitumista otsalohkon alapoimun pars operculariksessa (osa Brocan puhekeskusta joka on myös peilineuronialuetta) (ks. Gallese 2003b; 2006). Autististisilta lapsilta puuttuva empaattinen osallistuminen saattaisi ainakin osittain johtua viallisesta ruumiillisesta jäljittelystä, joka todennäköisesti on osittain seurausta huonosti toimivasta ja/tai muuntuneesta peilijärjestelmän säätelystä (Gallese 2003b; 2006; ks. myös Oberman & Ramachandran 2007).

Ruumiillinen jäljittely ja ruumiidenvälisyys

Kaikki nämä kiehtovat löydökset liittyvät ymmärrykseemme intersubjektiivisuuden laajemmista ulottuvuuksista, ja ne valaisevat sitä, miten intersubjektiivisuudella on monikerroksinen ruumiillinen perusta, joka on koodautunut monille jaetuille hermoradoille. Peilisolujen löytyminen mahdollistaa uuden kokemusperäisen käsityksen intersubjektiivisuudesta, joka ennen kaikkea ilmenee ruumiidenvälisyytenä – vastavuoroisena resonanssina eri yksilöiden tarkoituksellisesti merkityksellisen sensorismotoristen käyttäytymisen välillä –, sillä se on muista ihmisistä suoraan kokoamamme tiedon pääasiallinen lähde (Gallese 2007; 2009). Ruumiidenvälisyys kuvaa merkittävää osaa intersubjektiivisuudesta, ei siksi että jälkimmäistä tulisi tarkastella fylogeneettisesti ja ontogeneettisesti perustuen ainoastaan havaittuun samankaltaisuuteen oman ruumiimme ja muiden ruumiin välillä. Ruumiidenvälisyys edustaa merkittävää osaa intersubjektiivisuudesta, koska ihmiset jakavat samat tarkoitusobjektit ja heidän sensorismotorinen järjestelmänsä on kussakin tilanteessa samalla lailla virittynyt, jotta voitaisiin saavuttaa samanlaiset peruspäämäärät ja kokea samanlaisia emootioita ja tunteita.

Aina kun tapaamme jonkun, olemme implisiittisesti tietoisia hänen samankaltaisuudestaan suhteessa meihin, koska kirjaimellisesti ruumiillistamme sen. Aivan sama hermoalue, joka aktivoituu, kun toimintaa suoritetaan ja emootioita tai tunteita subjektiivisesti koetaan, aktivoituvat myös silloin kun sama toiminta, samat tunteet tai emootiot suoritetaan tai koetaan toisten taholta. Yleinen taustalla oleva mekanismi – ruumiillinen jäljittely – edesauttaa kykyämme jakaa toimintojen, aikomusten, tunteiden ja emootioiden merkitystä muiden kanssa, siten luoden perustaa samastumisellemme ja yhteydellisyydellemme muihin.

Simulaation käsitettä on aiemmin käytetty monissa eri yhteyksissä, usein erilaisin, eikä välttämättä keskenään yhtyvin merkityksin. Simulaatio on toiminnallinen tapahtuma, jolla on tietty sisältö, jossa jäljitellään kohteen sisäistä tilaa. Jos ajatellaan filosofiaa, käsitettä on käytetty Mielen Teorian (TOM, Theory of the Mind) kannattajien keskuudessa (ks. Goldman 2006) luonnehtimaan tarkkailijan omaksumaa olettavaista tilaa, jotta tämä voisi ymmärtää toisen henkilön käyttäytymistä. Periaatteellisesti tämän näkemyksen mukaan me käytämme mieltämme asettautuaksemme toisen mentaalisiin saappaisiin.

Erotuksena Simulaatioteorian perusperiaatteista määrittelen jäljittelyn sen sijaan ruumiilliseksi luonnehtiakseni sen välttämättömäksi, esi-rationaaliseksi, ei-introspektiiviseksi prosessiksi. Mielen luennan malli, joka on esitetty Simulaatioteorian perusperiaatteissa (Goldman 2006), ei päde siihen pre-lingvistiseen ja ei-metarepresentationaaliseen luonteeseen, joka ruumiillisella jäljittelyllä on (Gallese 2003; 2005a; b; 2006). Minun ruumiillisen jäljittelyn mallini itse asiassa haastaa käsityksen, että interpersoonallisen ymmärtämisen ainoa merkitys olisi eksplisiittisesti osallistumisessa toisten propositionaalisiin tunnetiloihin, kuten uskomuksiin ja toiveisiin, jotka määrittyvät symbolisina representaatioina. Ennen mielen luentaa ja sen taustalla on ruumiidenvälisyys sen tiedon pääasiallisena lähteenä, jota suoraan keräämme toisista (Gallese 2007).

Toisten suora ymmärtäminen sisältä käsin – tarkoitushakuinen asettuminen samalle aaltopituudelle – saavutetaan sen neuraalisen järjestelmän aktivoitumisella, joka käsittelee sitä, mitä me ja muut tekevät ja tuntevat. Samalla tavoin kuin tapahtuu erillisen kolmannen persoonan havaitsemien sosiaalisten ärsykkeiden kuvautuminen, sisäiset ei-lingvistiset ”representaatiot” ruumiin tiloista, jotka liittyvät toimintoihin, emootioihin ja tuntemuksiin, heräävät tarkkailijassa, aivan kuin hän suorittaisi samanlaista toimintaa tai kokisi samanlaista emootiota tai tunnetta.

On korostettava, että käsitettä ”representaatio” käytetään tässä yhteydessä aivan eri merkityksessä kuin klassisessa kognitiivisessa tieteessä ja analyyttisessa filosofiassa. Se viittaa tietyntyyppiseen sisältöön, joka syntyy niiden suhteiden puitteissa, jotka meidän senhetkinen ja vuorovaikutuksessa toimiva aivo–ruumis-järjestelmämme muodostaa muiden maailman kanssa. Tällainen sisältö on esi-kielellistä ja esi-teoreettista, mutta sillä on kuitenkin ne ominaisuudet, jotka tavallisesti ja ainutlaatuisesti katsotaan olevan käsitteellisellä sisällöllä.

Isomorfisen rakenteen avulla voimme sovittaa toisten toimintaa omiin motorisiin representaatioihimme, samoin kuin toisten emootioita ja tuntemuksia omiin viskeromotorisiin ja somatosensorisiin representaatioihin. Tätä tarkoitan ruumiillisella jäljittelyllä. Väitän, että ruumiillinen jäljittely on empatiankyvyn kannalta olennaisen tärkeä toiminnallinen mekanismi.

Ruumiillinen jäljittely ja empatia

Ruumiillisen jäljittelyn mallilla, joka on alkujaan tuoreesta neurotieteellisestä todisteaineistosta, on kuvaavia filosofisia edeltäjiä. Interpersoonallisten suhteiden affektiivinen ulottuvuus on vetänyt filosofien kiinnostusta puoleensa jo hyvin varhain, sillä se on havaittu ihmisolentojen selväpiirteiseksi ominaisuudeksi. 1700-luvulla skotlantilaiset moraalifilosofit havaitsivat kykymme tulkita toisten tunnetilaa ”sympatian” merkityksessä (ks. Smith 1759). 1800-luvun jälkipuoliskolla nämä kysymykset saivat monitieteistä luonnetta, kun ne asetettiin rinnan filosofien ja uusien oppineiden, psykologien, toimesta.

Empatia on myöhäisempi englanninkielinen käännös (ks. Titchener 1909) saksan sanasta Einfühlung. Kuten Pigman huomautti (1995), Robert Vischer esitteli käsitteen vuonna 1873 merkitsemään kykyämme symboloida sisäsyntyisiä objekteja luonnossa ja taiteessa (empatian ja esteettisen kokemuksen välisestä suhteesta, ks. Freedberg & Gallese 2007). Vischer oli syvästi vaikuttunut Lotzen (1854–64/1923) ajatuksista, kun tämä nosti esiin keinojen järjestelmän, jolla ihmiset ovat kykeneviä ymmärtämään sisäsyntyisiä objekteja ja toisia eläinlajeja ”sijoittamalla itsemme niihin” (sich mitlebend... versetzen).

Lipps (1903), joka kirjoitti laajasti empatiasta, laajensi Einfühlungin käsitettä intersubjektiivisuuden alueelle, jota hän luonnehti muiden yksilöiden havaittujen liikkeiden sisäiseksi imitaatioksi (Innere Nachamung). Katsoessaan nuorallakävelijää Lipps (1903) havaitsi, että ”tunnen olevani niin hänen sisällään” (Ich Fühle mich so in ihm). Voimme nähdä tässä ensimmäisen aavistuksen suhteesta, joka vallitsee imitaation, vaikkakin ”sisäisen” imitaation – Lippsin sanoin –, ja sen välillä, että meillä on kyky ymmärtää toisia sijoittamalla tunteita, emootioita ja ajatuksia heihin.

Fenomenologia on edelleen kehittänyt Einfühlungin käsitettä. Husserlin ajattelussa erittäin keskeinen tekijä on merkitys, jonka hän antaa intersubjektiivisuudelle kognitiivisen maailmamme rakenteessa. Husserlin solipsismin hylkääminen on selvästi julkituotu hänen teoksensa Cartesian meditations viidennessä osassa (1977, englanninkielinen käännös) ja vielä selvemmin postuumisti julkaistussa teoksessa Ideen II (1989, englanninkielinen käännös), jossa hän korostaa muiden roolia siinä, miten meidän maailmastamme tulee ”objektiivinen”. Objektiivisuus voi muodostua ”jaetun maailmakokemuksen” kautta, jonka muiden yksilöiden läsnäolo tarjoaa.

On kiinnostavaa, että Husserlin mukaan itsen ja muiden ruumiit ovat primaareja välineitä, kun ajatellaan kykyämme jakaa kokemuksia muiden kanssa. Mikä tekee toisten toimijoiden käyttäytymisen käsitettäväksi, on se tosiasia, että heidän ruumiinsa koetaan, ei materiaalisina objekteina (Körper), vaan jonakin elävänä (Leib), jonakin joka on analogista omaan kokemukseemme toimivasta ruumiista. Tämän päivän neurotiede osoittaa, miten tieteellinen tutkimus koskien ”Körperiä” (aivo–ruumis-järjestelmää) voi tuoda valaistusta ”Leibiin” (kokemuksen elettyyn ruumiiseen), siinä missä jälkimmäinen on eletty kokemus edellisestä.

Syntymästä alkaen ”Lebenswelt”, kokemuksellinen maailmamme, jota elolliset olennot asuttavat, muodostaa vuorovaikutustemme leikkikentän. Empatia on syvästi juurtunut kokemukseen eletystä ruumiistamme, ja tämä kokemus mahdollistaa meidän suoraan tunnistaa toiset, ei mielellä varustettuina ruumiina, vaan persoonina kuten me itse. Husserlin mukaan ei voi olla havaintoa ilman tietoisuutta toimivasta ruumiista.

Yhteys toiminnan ja intersubjektiivisten empaattisten suhteiden välillä tulee yhä ilmeisemmäksi Edith Steinin ja Merleau-Pontyn teoksissa. Kirjassaan On the problem of empathy (1912/1964, englanninkielinen käännös) Edith Stein, Husserlin entinen oppilas, selventää että empatian käsite ei ole rajoittunut yksinkertaiseksi tuntumaksi toisten tunteista ja emootioista. Empatia herättää perustavamman konnotaation: toinen koetaan toisena olentona, samanlaisena kuin oma itse samankaltaisuuden hyväksymisen kautta. Tärkeä osatekijä tässä samankaltaisuudessa on tavallinen kokemus toiminnasta. Kuten Edith Stein huomauttaa, jos käteni koko olisi määrätty tietyllä asteikolla, ikään kuin jonakin ennalta annettuna, olisi hyvin vaikea kokea empatiaa minkään muunlaisia käsiä kohtaan, jotka eivät vastaisi näitä ennalta määrättyjä fyysisiä määritelmiä.

Kuitenkin on niin, että voimme täydelleen tunnistaa lapsen kädet ja apinoiden kädet sinällään, huolimatta niiden erilaisesta visuaalisesta koosta ja rakenteesta. Edelleen voimme tunnistaa kädet sinänsä vaikka kaikki visuaaliset yksityiskohdat eivät olisikaan saatavilla, tai huolimatta näkökulman vaihtamisesta ja vaikka visuaalisia muodon määritelmiä ei annettaisi. Vaikka voisimme nähdä ainoastaan liikkuvia valopisteitä, jotka esittävät ihmisten käyttäytymistä, emme kykenisi ainoastaan tunnistamaan kävelevää ihmistä, vaan myös erottamaan, onko kyseessä joku muu vai me itse (ks. Cutting & Kozlowski (1977). Koska emme normaalioloissa koskaan katsele itseämme kävelemässä, tämä tunnistamisprosessi voidaan kuvata paljon paremmin sen mekanismin kautta, jossa katsottava liikkuva ärsyke aktivoi tarkkailijan kävelemistä ohjailevan motorisen järjestelmän, kuin ainoastaan puhtaasti visuaalisen prosessin keinoin. Jälleen huomaamme, miten ymmärtämystämme muista ei voi rajoittaa yksinomaan visuaalisesti ohjautuvaksi toiminnaksi.

Tämä näyttäisi viittaavan siihen, että ”tarttumisemme” maailman merkitykseen ei ainoastaan riipu sen kognitiivis-hermeneuttisesta ”visuaalisesta representaatiosta”, vaan siihen vaikuttavat voimakkaasti toimintaan liittyvät sensorismotoriset prosessit, siis siten, että luotamme omaan ”ruumiilliseen henkilökohtaiseen tietoomme”. Havaitsemisen monoliittinen luonne täytyy hylätä. On olemassa erilaisia tapoja havaita muita ihmisiä, ja niistä vain muutamat mahdollistavat tunteen yhteenkuuluvuudesta, jonka määrittelen käsitteellä intentionaalinen virittyminen.

Merleau-Ponty kirjoittaa kirjassaan Phenomenology of perception (1945; englanninkielinen käännös 1962, s. 185):

”Eleiden merkitys ei ole annettu, mutta kuitenkin ymmärretty, siis tavoitettu toiminnalla katsojan taholta. Koko vaikeus on käsittää tämä toiminta selkeästi, sekoittamatta sitä kognitiivisella toiminnalla. 2 Eleiden tuottama kommunikaatio tai niiden ymmärtäminen tapahtuu aikomusteni ja muiden eleideni välisessä vastavuoroisuudessa, eleideni ja aikomusteni, jotka voidaan havaita toisten ihmisten käyttäytymisessä. Aivan kuin toisen henkilön aikomus tulisi minun ruumiiseeni ja minun hänen ruumiiseensa.” Nämä sanat pitävät täysin valaisevuutensa tälläkin vuosisadalla; enemmänkin, sillä ne voidaan nyt perustella empiirisellä todisteaineistolla.

Einfühlungin keinoin saamme tietää toisten läsnäolosta ja heidän kokemustensa erityisluonteesta suoraan, sen sijaan että tämä tapahtuisi ”kognitiivisen toiminnan” avulla. Tämä on kaikkein perustavanlaatuisin tapa lähestyä intersubjektiivisuutta; se sisältää toiminnan alueen, ja laajentaa ja integroi erilaiset modaliteetit tuntemiselle ja kommunikoimiselle muiden kanssa. Se on sen kokemuksen ytimessä, joka meillä on itsestä ja muista, intersubjektiivisuuden juuri.

On kuitenkin lisättävä, että vaikka on varmasti totta, että peilisolut aktivoituvat huolimatta siitä, suoritetaanko toimintaa itse vai havaitaanko se, on myös totta, että vasteen intensiteetti ei ole sama näissä kahdessa tilanteessa. Keskimäärin motorinen purkautuminen, joka peilisoluissa tapahtuu makakiapinoilla, on toimintaa suoritettaessa merkittävästi voimakkaampaa kuin se, joka syntyy kun ne tarkkailevat muita samanlaisissa puuhissa. Yleisemmin on korostettava, että ruumiillinen jäljittely ei viittaa siihen, että kokisimme toiset yksilöt samalla tavoin kuin koemme itsemme. Minä–sinä-identiteettien suhde on vain intersubjektiivisuuden kolikon toinen puoli. Kuten Edmund Husserl (1969; 1989) esitti, ja äskettäin Dan Zahavi (2001) otti uudelleen esiin, toisen toiseudellisuus takaa sen objektiivisuuden, jonka normaalisti liitämme todellisuuteen.

Toisten toiseudellinen luonne siten kuin koemme heidät, kuvautuu sub-persoonallisella neuraalisella tasolla, koska työskentelevät kortikaaliset hermoradat, silloin kun me toimimme, eivät kokonaan ole päällekkäisiä eivätkä osoita samaa intensiteettiä kuin silloin kun muut ovat toimijoina ja me todistamassa heidän toimintaansa. Sama logiikka pätee myös tunteisiin (ks. Blakemore ym. 2005) ja emootioihin (ks. Jabbi ym. 2008). Jabbin ym. tekemä tutkimus on erityisen informatiivinen tässä mielessä, sillä se osoittaa, että niinkin erilaiset kokemukset kuin subjektiivisen inhon tunteminen, inhon tuntemisen kuvitteleminen ja inhon tunteiden näkeminen muiden kasvojen ilmeissä ei ainoastaan tuota aktivaatiota samassa aivoaluiden verkostossa (anterior insula ja anterior singular cortex), vaan myös aktivoi eri aivoalueet sen määrätyn modaliteetin mukaisesti, miten inhoa koetaan (oma todellinen inhotus, oma kuviteltu inho, sinun kokemasi inho).

On myös lisättävä, että ruumiillisen jäljittelyn funktionaalista mekanismia ei pidä käsittää kankeaksi, refleksinomaiseksi ulos ja sisään suuntautuvien syötteiden yhdistymiseksi. Useat aivokuvaustutkimukset ovat osoittaneet, että peilisolujärjestelmän aktivoitumisen intensiteetti toiminnan katselemisen aikana riippuu tarkkaillun toiminnan ja osallistujan toimintarepertoaarin samankaltaisuudesta.

Kaikki edelliset pohdinnat johtavat minut vastustamaan käsitystä, että jäljittelyä on välttämättä luonnehdittava samankaltaisuutena kohteen ja jäljittelijän välillä. Kuten edesmennyt Susan Hurley (2007; 2008) esitti, jäljittelyä voi oikeammin luonnehtia uudelleenkäyttämisenä. Jäljittelyn uudelleenkäyttämisen ajatuksen mukaisesti se, mikä erottaa jäljittelyn teoretisoinnista, on sen prosessin uudelleenkäyttäminen, joka luo informaatiota tuosta prosessista. Tässä tarkasteltu neurotieteellinen todisteaineisto todella osoittaa, että ihmiset käyttävät uudelleen motorisia prosesseja ymmärtääkseen suoraan toisten toimintaa ja, samalla tavoin, uudelleenkäyttävät emootioon liittyviä prosesseja ymmärtääkseen suoraan toisten ihmisten emootioita.

Se, mikä tekee jäljittelystä ruumiillista, on erityisesti tämä uudelleenkäyttämisen ajatus, jota voidaan kuvailla isomorfiseksi kuvautumiseksi kohteen ja jäljittelijän välillä. Se, mikä tekee peilisolujen aktivoitumisesta toisten toimien katselemisen aikana ”ikään kuin” -prosessin, ei ole samankaltaisuuden näkökulma, vaan se tosiasia, että aivojen motorisen järjestelmän aktivoitumisesta huolimatta toimintaa ei suoriteta vaan vain simuloidaan. Tästä syystä olen eri mieltä Gallagherin kanssa siitä, että herättääkseen simulaatiota peilisolujen ”pitäisi tuottaa ylimääräinen kopio toiminnasta ikään kuin se olisi havainnoitsijan omaa toimintaa” (2001, 102).

Todettuani tämän ajattelen, että Gallagherin ja minun näkökulmilla on paljon enemmän yhteistä kuin mitä Gallagherin ruumiillisen jäljittelyn kritiikistä voisi olettaa. Sekä Gallagher että minä olemme sitä mieltä, että rooli, jonka klassinen kognitivismi on perinteisesti antanut arkipsykologialle on liian suuri ja perusteeton. Sekä Gallagher että minä ajattelemme, että mielen luentaa ei pidä samastaa etupäässä sen teoreettisen rakennelman kanssa, joka määritellään ”Mielen teoriaksi” (TOM, Theory of the Mind). Tämä on pääasiallinen syy siihen, miksi otsikoin vuoden 2007 artikkelini ”Ennen Mielen teoriaa ja sen alapuolella” ja kirjoitin: ”– – sosiaalinen kognitio ei ole vain ’sosiaalista metakognitiota’, siis eksplisiittisesti ajattelemista, mitä jonkun toisen mieli pitää sisällään symbolien keinoin tai muina representaatioina propositionaalisessa formaatissa” (Gallese 2007, 659). Lopultakin sekä Gallagher että minä ajattelemme, että primaari tapa ymmärtää toisia on luonteeltaan suoraa. Uskon kuitenkin, että tuollainen suoruus on täydellisen yhteensopiva sen uudelleenkäyttämisen ajatuksen kanssa, jota olen tuomassa esiin. Väittäminen, että muiden ymmärtäminen mahdollistuu peilipohjaisen ruumiillisen jäljittelyn kautta ei ole sama kuin sanoa, että jonkinlainen väärä oletus auttaa toisten käyttäytymisen havaitsemista. Kaikki nämä pohdinnat tekevät vaikeaksi pitää peilaamisilmiöitä ”suoran havaitsemisen” muotoina.

Kokoava katsaus fenomenologiseen perinteeseen filosofiassa tässä kappaleessa sekä neurotieteellinen todisteaineisto tässä luvussa viittaavat siihen, että klassisen kognitivismin tarjoama näkemys on mielivaltainen ja rajoittava. Uusi kokemuspohjainen Einfühlung-näkökulma, jota tarjoan, voi olla hyödykäs, ei vain uudelle lähestymiskulmalle ihmistenväliseen intersubjektiivisuuteen, vaan kenties myös uusille kehitysaskelille psykopatologisen ajattelun suunnassa.

Ruumiillinen jäljittely ja tarkoitushakuinen virittyminen

Kykymme hahmottaa muiden toimivat ruumiit selfeinä kuten me itse riippuu jaetun mielekkään interpersoonallisen tilan rakentuneisuudesta. Tätä ”jaettua monimuotoisuutta” (ks. Gallese 2001; 2003a; b; 2005a; b) voidaan luonnehtia toiminnallisella tasolla ruumiilliseksi jäljittelyksi, erityiseksi mekanismiksi, joka muodostaa perustavan toiminnallisen ominaisuuden siten, millä tavoin aivo/ruumis-järjestelmämme mallintaa vuorovaikutustaan ulkomaailman kanssa. Erilaiset peilimekanismit, jotka tässä kuvaillaan, muodostavat sub-persoonallisen esimerkin ruumiillisesta jäljittelystä.

Mallini mukaan on niin, että kun seuraamme toisten tarkoitushakuista käyttäytymistä, ruumiillinen jäljittely luo spesifin ”intentionaalisen virittymisen” fenomenaalisen tilan. Tämä fenomenaalinen tila vuorostaan luo tietynlaisen samastumisen muihin yksilöihin, ja se syntyy kun luodaan dynaaminen vastavuoroisuuden suhde ”Minän” ja ”Sinän” välille. Ruumiillisen jäljittelyn avulla emme vain ”näe” toimintaa, emootiota tai tunnetilaa. Rinnan havaitun sosiaalisen ärsykkeen sensorisen kuvauksen kanssa tarkkailijassa herää sisäisiä representaatioita näistä ruumiillisista tiloista, jotka liittyvät tähän toimintaan, ”ikään kuin” hän suorittaisi samanlaista toimintaa tai kokisi samanlaisia emootioita tai tunnetilaa. Tämä mahdollistaa sosiaalisen samastumisen muihin. Toisen käyttäytymisen näkeminen ”toimintana” tai koettuna emootiona tai tunnetilana spesifisti vaatii tällaisen käyttäytymisen kuvautumista isomorfisen järjestelmän mukaisesti. Tämä kuvautuminen on ruumiillista jäljittelyä.

Mikä tahansa päämäärätietoinen suhde voidaan kuvantaa suhteena toimivan subjektin ja objektin välillä. Peilaava mekanismi, jota tässä tarkoitetaan, kuvantaa erilaisia intentionaalisia suhteita tavalla, joka on – tietyssä määrin – neutraali toimijan/subjektin identiteetin suhteen. Riippumatta siitä, kuka toimija on, jaetun funktionaalisen tilan kautta, joka toteutuu kahdessa erillisessä ruumiissa jotka noudattavat samoja funktionaalisia sääntöjä, ”objektuaalinen toinen” tulee ”toiseksi itseksi”, ikään-kuin-minäksi, joka kuitenkin säilyttää toiseudellisen luonteensa.

Kun havaitsemme toisten suorittamaa toimintaa, miten he ilmentävät kokemiaan emootioita tai tunteita, emme välttämättä ala tulkita ja loogisesti analysoida tuon käyttäytymisen sensorista kuvautumista kognitiivisilla – ja ruumiista irrallisilla – välineillämme. Monissa päivittäisissä tilanteissa toisten käyttäytyminen on välittömästi merkityksellistä, koska se mahdollistaa suoran yhteyden omaan senhetkiseen koettuun kokemukseemme samoista käyttäytymismalleista, siten että prosessoimme sen, mitä havaitsemme muista (heidän toimintaansa, emootioitaan tunteitaan) samoilla neuraalisilla alueilla, jotka vastaavat meidän omista samankaltaisista toiminnoistamme, emootioistamme ja tunteistamme.

Sosiaalisen kognition kehittyneemmät mekanismit

Tietenkin on niin, että ruumiillinen jäljittely ei ole ainoa toiminnallinen mekanismi, joka tukee sosiaalista kognitiota. Sosiaaliset ärsykkeet voidaan myös ymmärtää eksplisiittisen kognitiivisen harkinnan perustalta, mitä tulee niiden asiayhteydessään havaittaviin ominaisuuksiin, siten että hyödynnämme aiemmin saatua tietoa oleellisin näkökohdin siitä tilanteesta, jota tulkitsemme. Kykyymme liittää vääriä uskomuksia muihin ihmisiin, joka kuuluu monimutkaisimpiin mentaalisiin kykyihimme, todennäköisesti liittyy laajojen aivoalueiden aktivoitumista, varmastikin laajempien kuin aiemmin oletettu rajoittuneempi Mielen teoria olettaa.

On lisättävä, että hermojärjestelmät, jotka ovat tällaisen monimutkaisen mentalisaatiokyvyn taustalla, on kaikkea muuta kuin kokonaan ymmärretty. Edelleen viimeaikaiset löydökset osoittavat, että niinkin nuoret kuin 15-kuukautiset lapset käyttäytyvät aivan kuin he liittäisivät vääriä uskomuksia muihin ihmisiin, kun heitä testataan esi-verbaalisin kokein, kuten katseen kohdistusta tarkkailemalla (Onishi & Baillargeon 2005). Tämä osoittaa, että jopa näennäisesti hyvin monimutkainen mentalisaation kyky – kuten väärien uskomusten liittäminen toisiin – saattaisi silti olla ala-tason mekanismien tukema; joita ei vielä ole kaikkia löydetty eikä täysin ymmärretty.

Peilaavien järjestelmien kehityslinjat

Vielä on selvennettävä erästä oleellista asiaa, eli sitä, miten peilaava järjestelmä muotoutuu kehityksen yhteydessä. Emme vielä tiedä, missä määrin peilaavat mekanismit, joita tässä artikkelissa on kuvattu, ovat synnynnäisiä ja miten ne muotoutuvat ja mallintuvat kehityksen kuluessa. Tiedämme kuitenkin, että motoriset kyvyt kypsyvät paljon aiemmin kuin aikaisemmin on luultu. Tuoreessa tutkimuksessa (Zoia ym. 2007) mitattiin sikiön kädenliikkeiden kinematiikkaa. Tulokset osoittivat, että spatiaaliset ja temporaaliset luonteenpiirteet sikiön liikkeissä eivät millään muotoa olleet koordinoimattomia tai epäsäännönmukaisia. 22-viikkoisena sikiön kädenliikkeet osoittavat kinemaattisia kaavamaisuutta, mikä riippuu sikiön tekemien eri motoristen toimien päämäärästä. Nämä tulokset johtivat tutkimuksen tekijät väittämään, että 22-viikkoa vanhat sikiöt osoittavat yllättävän kehittynyttä motorista suunnitelmallisuutta, jota jo tuossa vaiheessa voidaan sanoa ”päämäärätietoisten tekojen” suorittamiseksi. Koska näin monimutkaista motorisen järjestelmän kehittymistä on olemassa jo ennen syntymää, voidaan olettaa, että syntymää edeltävän kehityksen aikana voi syntyä tiettyjä yhteyksiä motoristen keskusten jotka kontrolloivat suun ja käsien päämääräsuuntaunutta toimintaa ja niiden aivoalueiden jotka vastaanottavat visuaalisia syötteitä syntymän jälkeen, välille. Tällaisten yhteyksien syntyminen voi tarjota toiminnallisia malleja (siis spesifejä spatio-temporaalisia kaavoja neuraaliselle aktivoitumiselle) niillä aivoalueilla, jotka visuaalinen informaation tullessa olisivat valmiina spesifisti tuottamaan vasteen tarkkailtaessa biologista liikettä, kuten käsien tai kasvojen eleitä, ja siten mahdollistuisi esimerkiksi vastasyntyneiden tekemä jäljittely.

Raskauden loppuvaiheessa tapahtuvan aivojen motoristen ja ”visualisoivien” alueiden välisen yhteenliittymisen ansiosta vastasyntyneet ja pienet lapset ovat valmiita jäljittelemään aikuisten hoitajiensa eleitä, ja edelleen heille kehittyvät ne hermojärjestelmät, jotka mahdollistavat vastavuoroisen toiminnan, joka on luonteenomaista syntymänjälkeiselle elämällemme aivan sen alusta alkaen (ks. Gallese ym. 2009).

Tähän mennessä varhaisin havainto peilijärjestelmän olemassaolosta lapsilla on saatu Shimadan ja Irakin (2006) tutkimuksessa, jossa osoitettiin lähi-infrapunaspektroskopialla (NIRS) toiminnan suorittamisen/havainnoimisen vastaavuusjärjestelmän olemassaolo 6-kuukautisilla vauvoilla. On kiintoisaa, että tämä tutkimus osoitti, että lasten sensoris-motorinen aivokuori (mutta ei aikuisilla koehenkilöillä) aktivoitui myös silloin, kun vauvat katsoivat liikkuvaa kohdetta tv-ruudulla. Nämä löydökset viittaavat siihen, että varhaisissa kehitysvaiheissa myös ei-biologiset liikkuvat kohteet ”antropomorfistetaan” siten, että ne kuvannetaan motorisina representaatioina havainnoijan saavuttamien motoristen taitojen mukaisesti.

Voidaan olettaa, että kehittyvä peilisolujärjestelmä on jo olemassa syntymässä, että se muotoutuu motorisen kokemuksen karttuessa ja vähitellen rikastuu visuomotorisen oppimisen myötä. Lepage ja Theoret (2007) väittivät hiljan, että peilisolujärjestelmän kehittyminen voidaan käsitteellistää prosessiksi, jossa lapsi oppii pidättäytymään toteuttamasta automaattista mekanismia, joka johtaa toiminnan havaitsemisesta sen suorittamiseen. Prefrontaalisten hillitsemismekanismien kehittyminen todennäköisesti muuntaa motorisen suorittamisen motoriseksi sisäiseksi simulaatioksi ilman motorista toimintaa. Tällainen kehitys johtaa vähittäiseen siirtymään automaattisesta motorisesta toistamisesta sen ruumiilliseen sisäiseen simulaatioon.

Intersubjektiivisuus ihmisenä olemisen perustassa

Jaettu intersubjektiivinen me-keskinen tila, jota peilaavat mekanismit kuvantavat, on todennäköisesti oleellisen tärkeä, jotta vastasyntyneet ja pikkulapset voivat kiinnittyä sosiaaliseen maailmaan, mutta enenevästi sillä on myös toisenlainen merkitys. Se tarjoaa selfille kyvyn samanaikaisesti toteuttaa samastumista toisiin ja erottautumista toisista.

Kun olellisen tärkeät sidokset toisten ihmisten maailmaan ovat luodut, mahdollistaa se aikuisten käsitteellisen sosiaalisen kartoittamisen kykyvyn sekä samuuden ja erillisyyden kokemuksen synnyn. (”Olen erillinen itse”). Sosiaalinen samastuminen, ”itseys”, jonka helposti liitämme toisiin, sisäinen tunne ”olemisesta samanlainen kuin sinä”, joka saa sytykkeensä kohtaamisissa muiden kanssa, ovat tulosta säilötystä ja jaetusta me-keskisestä tilasta. Itsen ja muiden ihmisten fyysiset ja episteemiset vuorovaikutukset muotoutuvat ja ehdollistuvat samoin ruumiillisin ja ympäristöllisin rajoituksin. Aivojen tasolla tämä relationaalinen tilanne kytkeytyy jaettuihin peilaaviin hermoverkostoihin. Samanlaiset yhtenevät neuraaliset mekanismit mahdollistavat toiminnan, emootioiden ja tunteiden – jotka ovat sosiaalisen elämämme varhaisimpia rakennusosia – jaettavuuden. Mallini mukaan me-keskisyys ja intersubjektiivisuus ontologisesti luovat ihmisenä olemisen perustaa, ja vastavuoroisuus perustavasti määrittää olemassoloa ihmisenä.

Viitteet

1. Keskimäärin peilisolujen vaste apinoilla on suurempi toiminnan suorittamisen kuin sen tarkkailemisen yhteydessä.

2. Alleviivaus minun.

Alkuperäinen artikkeli: Embodied simulation and its role in intersubjectivity. Teoksessa Fuchs, T., Sattel, H. C., Henningsen, P. (toim.), The embodied self. Dimensions, coherence and disorders, 78–92. Stuttgart: Schattauer.

Suomentanut Tuomo Välkki.

Kirjallisuus

Anderson, M. L. (2003). Embodied cognition: a field guide. Artificial Intelligence, 149, 91–130.

Arciero, G. (2006). Sulle Tracce di Sé. Milano: Bollati-Boringhieri.

Avenanti, A., Bueti, D., Galati G., Aglioti S. M. (2005). Transcranial magnetic stimulation highlights the sensorimotor side of empathy for pain. Nat Neurosci., 8, 955–60.

Barrett L. & Henzi, P. (2005). The social nature of primate cognition. Proc. Royal Soc. Biol., 272, 1865–1875.

Barsalou, L. W. (1999). Perceptual symbol systems. Behav. Brain Science, 22, 577–609.

Blakemore, S.-J., Bristow, D., Bird, G., Frith, C., Ward J. (2005). Somatosensory activations during the observation of touch and a case of vision–touch synaesthesia. Brain, 128, 1571–1583.

Botvinick, M., Jha, A. P., Bylsma, L. M., Fabian, S. A., Solomon, P. E., Prkachin, K. M. (2005). Viewing facial expressions of pain engages cortical areas involved in the direct experience of pain. Neuroimage, 25, 315–319.

Buccino, G., Binkofski, F., Fink, G. R., Fadiga, L., Fogassi, L., Gallese, V., Seitz, R. J., Zilles, K., Rizzolatti, G., Freund, H.-J. (2001). Action observation activates premotor and parietal areas in a somatotopic manner: an fMRI study. European Journal of Neuroscience, 13, 400–404.

Buccino, G., Lui, F., Canessa, N., Patteri, I., Lagravinese, G., Benuzzi, F., Porro, C. A., Rizzolatti, G. (2004a). Neural circuits involved in the recognition of actions performed by nonconspecifics: an fMRI study. J Cogn. Neurosci., 16, 114–126.

Buccino, G., Vogt, S., Ritzl, A., Fink, G. R., Zilles, K., Freund, H.-J., Rizzolatti, G. (2004b). Neural circuits underlying imitation learning of hand actions: an event-related fMRI study. Neuron, 42, 323–334.

Buccino, G., Riggio, L., Melli, G., Binkofski, F. , Gallese, V., Rizzolatti, G. (2005). Listening to action-related sentences modulates the activity of the motor system: a combined TMS and behavioral study. Cog. Brain Res., 24, 355–363.

Clark, A. (1997) Being there: Bringing brain, body, and world together again. Cambridge, MA: MIT Press.

Cutting, J. E. & Kozlowski, L. T. (1977). Recognizing friends by their walk: gait perception without familiarity cues. Bull. Psychonomic Soc, 9, 353–356.

de Vignemont F. & Singer T. (2006). The emphatic brain: how, when, and why? Trends in the cognitive sciences, 10, 435–441.

Ebisch, S. J. H., Perrucci, M. G., Ferretti, A., Del Gratta, C., Romani, G. L., Gallese, V. (2008). The sense of touch: embodied simulation in a visuo-tactile mirroring mechanism for the sight of any touch. Journal of Cognitive Neuroscience, 20, 1611–1623.

Fogassi, L., Ferrari, P. F., Gesierich, B., Rozzi, S., Chersi, F., Rizzolatti, G. (2005). Parietal lobe: from action organization to intention understanding. Science, 302, 662–667.

Freedberg D. & Gallese V. (2007). Motion, emotion and empathy in esthetic experience. Trends in Cognitive Sciences, 11, 197 –203.

Gallagher, S. (2001). The practice of mind. Journal of Consciousness Studies, 8(5–7), 83–108.

Gallagher, S. (2007). Simulation trouble. Social Neuroscience, 2(3), 353–365.

Gallese, V. (2001). The “Shared Manifold” Hypothesis: from mirror neurons to empathy. Journal of Consciousness Studies, 8(5–7), 33–50.

Gallese, V. (2003a). The manifold nature of interpersonal relations: the quest for a common mechanism. Phil. Trans. Royal Soc. London B., 358, 517–528.

Gallese, V. (2003b). The roots of empathy: the shared manifold hypothesis and the neural basis of intersubjectivity. Psychopathology, 36(4), 171–180.

Gallese, V. (2005a). Embodied simulation: from neurons to phenomenal experience. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 4, 23 –48.

Gallese, V. (2005b). “Being like me”: self-other identity, mirror neurons and empathy. Teoksessa Hurley, S. & Chater, N. (toim.), Perspectives on imitation: From cognitive neuroscience to social science (Vol. 1, s. 101–118). Cambridge, MA: MIT Press.

Gallese, V. (2006). Intentional attunement: a neurophysiological perspective on social cognition and its disruption in autism. Brain Res. Cog. Brain Res., 1079, 15–24.

Gallese, V. (2007). Before and below theory of mind: embodied simulation and the neural correlates of social cognition. Proc. Royal Soc. Biol. Biology, 362, 659–669.

Gallese, V. (2008). Mirror neurons and the social nature of language: the neural exploitation hypothesis. Social Neuroscience, 3, 317–333.

Gallese, V. & Goldman, A. (1998). Mirror neurons and the simulation theory of mindreading. Trends in Cognitive Sciences, 12, 493–501.

Gallese, V. & Lakoff, G. (2005). The brain’s concepts: the role of the sensory-motor system in reason and language. Cognitive Neuropsychology, 22, 455–479.

Gallese, V. & Umiltà, M. A. (2002). From self-modeling to the self model: agency and the representation of the self. Neuro-Psychoanalysis, 4(2), 35–40.

Gallese, V., Keysers, C., Rizzolatti, G. (2004). A unifying view of the basis of social cognition. Trends Cognitive Sciences, 8, 396–403.

Gallese, V., Eagle, M. E., Migone, P. (2007). Intentional attunement: mirror neurons and the neural underpinnings of interpersonal relations. J. of the American Psychoanalytic Association, 55, 131–176.

Gallese, V., Fadiga, L., Fogassi, L., Rizzolatti, G. (1996). Action recognition in the premotor cortex. Brain, 119, 593–609.

Gallese, V., Fogassi, L., Fadiga, L., Rizzolatti, G. (2002). Action representation and the inferior parietal lobule. Teoksessa Prinz, W. & Hommel, B. (toim.), Attention & performance XIX. Common mechanisms in perception and action, s. 334–355. Oxford, U.K.: Oxford University Press.

Gallese, V., Rochat, M., Cossu, G., Sinigaglia, C. (2009) Motor Cognition and its role in the phylogeny and ontogeny of intentional understanding. Developmental Psychology, 45, 103–113.

Glenberg, A. M. Webster, B. J., Mouilso, E., Havas, D., Lindeman, L. M. (painossa). Gender, emotion, and the embodiment of language comprehension. Emotion Review.

Goldman, A. (2006). Simulating minds: The philosophy, psychology and neuroscience of mindreading. Oxford: Oxford University Press.

Hauk, O., Johnsrude, I., Pulvermüller, F. (2004). Somatotopic representation of action words in human motor and premotor cortex. Neuron, 41(2), 301–307.

Hurley, S. (2007). Simulating minds. Commentary on Alvin Goldman’s Simulating Minds. Paper presented at “Author meets critic”, the Pacific APA Meeting, San Francisco April 2007.

Hurley, S. (2008). The shared circuits model (SCM): how control, mirroring, and simulation can enable imitation, deliberation, and mindreading. Behav. Brain Sci., 31: 1–22.

Husserl, E. (1977). Cartesian meditations (D. Cairns, translator). Dordrecht: Kluwer Academic Publisher.

Husserl, E. (1989). Ideas pertaining to a pure phenomenology and to a phenomenological philosophy, Second Book: Studies in the phenomenology of constitution. Dordrecht: Kluwer Academic Publishers.

Hutchison, W. D., Davis, K. D., Lozano, A. M., Tasker, R. R., Dostrovsky, J. O. (1999). Pain related neurons in the human cingulate cortex. Nature Neuroscience, 2, 403–405.

Iacoboni, M., Woods, R. P., Brass, M., Bekkering, H., Mazziotta, J. C., Rizzolatti, G. (1999). Cortical mechanisms of human imitation. Science, 286, 2526–8.

Iacoboni, M., Molnar-Szakacs, I., Gallese, V., Buccino, G., Mazziotta, J., Rizzolatti, G. (2005). Grasping the intentions of others with one’s owns mirror neuron system. PLOS Biology, 3, 529–535.

Jabbi, M., Bastiaansen, J., Keysers, C. (2008). A common anterior insula representation of disgust observation, experience and imagination shows divergent functional connectivity pathways. PLoS ONE, 13, 3(8), e2939.

Jackson, P. L., Meltzoff, A. N., Decety, J. (2005). How do we perceive the pain of others: a window into the neural processes involved in empathy. NeuroImage, 24, 771–79.

Keysers, C., Wickers, B., Gazzola, V., Anton, J.-L., Fogassi, L., Gallese, V. (2004). A touching sight: SII/PV activation during the observation and experience of touch. Neuron, 42, April 22, 1–20.

Knoblauch, S. H. (2000). The musical edge of therapeutic dialogue. Hillside, NJ: Analytic Press.

Kohler, E., Keysers, C., Umiltà, M. A., Fogassi, L., Gallese, V., Rizzolatti, G. (2002). Hearing sounds, understanding actions: action representation in mirror neurons. Science, 297, 846–48.

Lakoff, G., & Johnson, M. (1980). Metaphors we live by. Chicago and London: University of Chicago Press.

Lakoff, G. & Johnson, M. (1999). Philosophy in the flesh. New York: Basic Books.

Lepage, J. F. & Théoret, H. (2007). The mirror neuron system: grasping other’s actions from birth? Developmental Science, 10(5), 513–529.

Lipps, T. (1903b). Einfulung, innere nachahmung und organenempfindung. Archiv. F. die Ges. Psy., vol I, part 2. Leipzig: W. Engelmann.

Lotze, R. H. (1856–64/1923). Mikrokosmos, Ideen zur Naturgeschichte und Geschichte der Menschheit. Versuch einer Anthropologie, ed 6. Leipzig, Meiner, vol 2. Leipzig: Hirzel.

Merleau-Ponty, M. (1945/1962). Phenomenology of perception. (Translated from the French by C. Smith). London: Routledge.

Merleau-Ponty, M. (1960/1964). Signs. (R. C. McClearly; trans.). Evanston, IL: Northwestern University Press.

Niedenthal, P. M. (2007). Embodying emotion. Science, 316, 1002–1005.

Niedenthal, P. M., Barsalou, L. W., Winkielman, P., Krauth-Gruber, S., Ric, F. (2005). Embodiment in attitudes, social perception, and emotion. Personality and Social Psychology Review, 9, 184–211.

Oberman, L. M. & Ramachandran, V. S. (2007). The simulating social mind: mirror neuron system and simulation in the social and communicative deficits of Autism Spectrum Disorder. Psychological Bulletin, 133, 310–327.

Pigman, G. W. (1995). Freud and the history of empathy. Int. J. Psycho-Anal., 76, 237–252.

Pulvermüller, F. (2002). The neuroscience of language. Cambridge, UK: Cambridge University Press.

Onishi, K. H. & Baillargeon, R. (2005). Do 15 months-old understand false beliefs? Science, 308, 255–258.

Rizzolatti, G. & Arbib, M. A. (1998). Language within our grasp. Trends in Neuroscience, 21, 188–94.

Rizzolatti, G. & Craighero, L. (2004). The mirror neuron system. Ann. Rev. Neurosci., 27, 169–192.

Rizzolatti, G., Fogassi, L., Gallese, V. (2001). Neurophysiological mechanisms underlying the understanding and imitation of action. Nature Neuroscience Reviews, 2, 661–670.

Rizzolatti, G., Fadiga, L., Gallese, V., Fogassi, L. (1996). Premotor cortex and the recognition of motor actions. Cog. Brain Res., 3, 131–141.

Rochat, M., Serra, E., Fadiga, L., Gallese, V. (2008). The evolution of social cognition: goal familiarity shapes monkeys’ action understanding. Current Biology, 18, 227–232.

Shimada, S. & Hiraki, K. (2006). Infant’s brain responses to live and televised action. Neuroimage, 32(2), 930 –9.

Singer, T., Seymour, B., O’Doherty, J., Kaube, H., Dolan, R. J., Frith, C. F. (2004). Empathy for pain involves the affective but not the sensory components of pain. Science, 303, 1157–1162.

Smith, A. (1759/1976). The theory of moral sentiments. Toim. Raphael, D. D. & Macfie, A. L. Oxford: Oxford University Press.

Stein, E. (1964). On the Problem of Empathy. The Hague: Martinus Nijhoff. (English translation).

Tettamanti, M., Buccino, G., Saccuman, M. C., Gallese, V., Danna, M., Scifo, P., Fazio, F., Rizzolatti, G., Cappa, S. F., Perani, D. (2005). Listening to action-related sentences activates fronto-parietal motor circuits. J. Cogn. Neurosci., 17, 273–281.

Titchener, E. B. (1909). Lectures on the experimental psychology of the thought-processes. New York: The MacMillan Company.

Umiltà, M. A., Kohler, E., Gallese, V. ym. (2001). “I know what you are doing”: a neurophysiological study. Neuron, 32, 91–101.

Vischer, R. (1873). Über das optische Formgefühl: Ein Beiträg zur Ästhetik. Leipzig: Credner.

Wicker, B., Keysers, C., Plailly, J., Royet, J.-P., Gallese, V., Rizzolatti, G. (2003). Both of us disgusted in my insula: the common neural basis of seeing and feeling disgust. Neuron, 40, 655–664.

Zahavi, D. (2001). Beyond empathy: phenomenological approaches to intersubjectivity. J. Consc. Studies, 8, 151–167.

Zoia, S., Blason, L., D’Ottavio, G., Bulgheroni, M., Pezzetta, E., Scabar, A., Castiello, U. (2007). Evidence of early development of action planning in the human foetus: a kinematic study. Exp. Brain Res., 176, 217 –226.