Psykoterapia (2011), 30(3), 210—222

Johan Eriksson

Sen äänen kuuntelemisesta, jota vaaleissa ei lasketa
Psykoanalyysi ja moderni tiedekulttuuri

Pyrkiessämme jokapäiväisen elämämme puitteissa ymmärtämään itseämme ja muita, teemme sen ensisijaisesti sellaista psykologisen tiedon ja henkisen sanaston taustaa vasten, jossa olemme kasvaneet ja johon meidät on kasvatettu. Ymmärrämme omia ja muiden tekoja ja käyttäytymismalleja käsitteiden – toiveiden, tarpeiden, tarkoitusten, todellisuuskäsitysten, toivomusten, pelkojen jne. – sekä niiden yhdistelmien kautta. Naapurin rouvan irtisanoutuminen ja perheen jättäminen kuin nallin kallioille sekä muutto Espanjaan kahvilaa perustamaan tulee ehkä ymmärrettäväksi siitä tosiasiasta käsin, että hän meni naimisiin ja hankki lapsia jo kaksikymppisenä – ja nyt kun lapset ovat jo riittävän isoja selviytyäkseen itse, hän antoi periksi pitkään torjutulle tarpeelleen olla vapaa ja toteuttaa itseään. Että hän palasi kolmen kuukauden kuluttua... ehkä yksinäisyys ja koti-ikävä yhdessä perityn velvollisuuden tunteen kanssa veivät lopulta voiton.

Mikä pohjimmiltaan luonnehtii tämänkaltaista arkipäiväistä psykologista selitystä, on että se on yritys ymmärtää ihmistä niin sanoakseni sisältä käsin. Henkilön käyttäytymisen selittäminen sen taustalla olevien motiivien, ajatusten, tunteiden ja todellisuuskäsityksen kautta tarkoittaa tämän käyttäytymisen tekemistä ymmärrettäväksi henkilön omasta näkökulmasta. Tässä käytämme omaa näkökulmaamme tai perspektiiviämme eräänlaisena ”fantasiaresurssina” (Nagel 1994, 27); hyödynnämme omia kokemuksiamme, omaa mielikuvitustamme ja emotionaalista liikkuvuuttamme ymmärtääksemme sitä materiaalista ja psykologista yhteyttä, joka ei ole omamme mutta jossa toisen henkilön käytös tulee ymmärrettäväksi.

Kun tästä arkipsykologiasta käsin lausumme, että joku on hyvä psykologi tai jollain henkilöllä on psykologista ymmärrystä, emme viittaa sellaiseen psykologiaan mitä opiskellaan yliopiston kursseilla, eikä niitä havaintoja, joihin ymmärrys perustuu, tehdä tieteellisissä tutkimuslaitoksissa. Pikemmin viittaamme sellaiseen tiedon muotoon, jota parhaiten voi kuvata ihmistuntemuksen ja arviointikyvyn käsitteiden avulla. Jotakin, jota esimerkiksi hyvä kirjailija voi osoittaa tavassaan kuvata hahmoja ja elämänkohtaloita. Sellainen tieto perustuu ensisijaisesti havaintoihin ja kokemuksiin, joihin on itse läheisesti kietoutunut psykologisen subjektin ominaisuudessa ja joita tehdään oman elävän elämän liikkeen puitteissa. Aidon psykologisen tiedon omaksuminen edellyttää toisin sanoen kiinnostusta ja henkilökohtaisia ominaisuuksia – ei kokeellisia metodeja ja hyvin koulutettuja toimitsijoita (vrt. Dilman 2000, 3f).

Psykologia tässä kaikin tavoin alkuperäisessä merkityksessä ei siis ole akateeminen tieteenala, eikä kaikkein kiinnostavimpiin psykologisiin kysymyksiin saada vastauksia niiden kokeellisten metodien ja toimintatapojen avulla, jotka dominoivat tämän päivän luonnontieteellistä yliopistopsykologiaa. Käyttäytymistieteellinen tai neurobiologinen selitys sille, miksi joku on toistuvasti uskoton, ei koskaan voi olemuksellisista tai käsitteellisistä syistä korvata, laajentaa tai edes täydentää ylläkuvattua psykologista selitystä (tällä ei tarkoiteta, että käyttäytymistieteellisellä tai neurobiologisella selityksellä ei olisi jotain intressialuetta, jolla se on oikeutettu ja relevantti – sitä ei vain kutsuta psykologiaksi). Nykyään marginalisoitu ihmistieteellinen psykologia on tähän tarkoitukseen paremmin varustettu.

Ihmistieteellistä psykologiaa kuvaa karkeasti ottaen, että se ottaa etäisyyttä kokeellisen psykologian luonnontieteellisestä tieteenihanteesta ja sen sijaan ottaa vaikutteita merkittävistä manner-eurooppalaisen filosofian virtauksista. Fenomenologinen, humanistinen ja eksistentiaalinen psykologia lähtee – kuten arkipsykologiakin – siitä tosiasiasta, että psyykkinen elämä on intentionaalisessa eikä kausaalisessa suhteessa maailmaan. Lähtökohtana on siis se, joka tekee ihmisen joksikin muuksi tai joksikin enemmäksi kuin psykofyysiseksi luonnollisen järjestyksen kausaliteettiin sisällytetyksi yksiköksi – ihmisen olemus psykologisena subjektina, joka tuntee, ajattelee ja toimii lähtökohtanaan mielekäs kokemus tai elämys itsestään ja ympäristöstään. Psyykkiset ilmiöt ovat lyhyesti sanottuna ilmaisuja siitä, jota arkipsykologiassa kutsutaan henkiseksi elämäksi.

Tällä en halua sanoa, ettei ihmistieteellisellä psykologialla olisi – ja tässä kohtaa se eroaa arkipsykologiasta – tieteellisiä, toisin sanoen systemaattisia ja metodologisia ambitioita. Niissä ei kuitenkaan ole kyse pyrkimyksistä muotoilla yleisiä lainmukaisuuksia pohjautuen induktiivisiin yleistyksiin. Fenomenologisten ja hermeneuttisten menetelmien avulla pyritään sen sijaan asettautumaan intentionaalisen elämän perustalle ja sieltä käsin, tulkitsevalla ja kuvailevalla tavalla, saavuttaa psykologista tietoa, ei ainoastaan yksittäisestä tapauksesta vaan tietoa myös yleisistä, formaalisista ja olemuksellisista intentionaalisista rakenteista ja yhteyksistä. Tämän sanottuamme alamme lähestyä tämän tekstin yleistä teemaa.

Tiede ja psykoanalyysi

Aina siitä saakka kun Freud loi psykoanalyysin runsaat sata vuotta sitten, on keskusteltu kysymyksestä, minne se oikeastaan kuuluu kulttuurin maisemassa. Freud itse ajatteli, että ohjelmallisella tasolla psykoanalyysi kuuluu tieteellisiin maailmankatsomuksiin (Freud 1932, 567). Tätä ei kuitenkaan pidä pitää julistuksena kapean luonnontieteellisen ja positivistisen tieteenihanteen puolesta. Pikemmin se tarkoittaa sitä, että Freud tunnustautuu modernin valistusprojektin hengen ja eettisen sisällön kannattajaksi. Freudille tieteen aikakausi edustaa ihmisen kehityksen korkeinta kehitysastetta . Tieteellistä ihmistä luonnehtii, ettei hän anna vietellä itseään ymmärtämään itseään ja maailmaansa animistisin, mytologisin tai uskonnollisin käsittein vaan perustaa näkemyksensä itsestään ja maailmastaan todennettuun tietoon ja totuuteen, toisin sanoen tosiasioille eikä perusteettomille uskomuksille. Psykoanalyysin tutkimuskohdetta – psyykkistä elämää – koskien tämä tarkoittaa, että jopa sen kaikkein oudoimpia ilmaisuja, kuten unia, virhesuorituksia, neurooseja ja hulluutta voidaan tutkia, ymmärtää ja selittää rationaalisella tavalla. Sen vuoksi saksalainen laaja käsite Wissenschaft kattaa psykoanalyysin.

Freudin ohjelmallinen lausuma psykoanalyysista tieteelliseen maailmankatsomukseen kuuluvana ei siis tarkoita lopullista ratkaisua kysymykseen, minne psykoanalyysin tutkimusalue sijoittuu, eikä siksi myöskään ratkaisua kysymykseen, minkälaisen psykologisen tieteen psykoanalyysi oikeastaan muodostaa. Näiden kysymysten suhteen Freud jäi, kuten tunnettua, ambivalentiksi . Vaikka hän jo Unien tulkinnassa vuonna 1900 alkoi taipua kannalle, että psyykkisille ilmiöille voidaan antaa vain psykologinen selitys – toisin sanoen huolimatta siitä, että hän jo sinä ajankohtana oli jättänyt alkuperäiset pyrkimyksensä ”esittää luonnontieteellinen psykologia” (Freud 195) neuronien vuorovaikutukseen perustuvana –, silti hän elämänsä loppuun saakka takertui kiinni kuvitelmaan, että olisi mahdollista neurobiologisesti perustella psykoanalyysin teorioita. Ja läpi koko Freudin tuotannon säilyy pinnalla ristiriita yhtäältä kliinisten tekstien humanistisen, intentionaalisen ja motivationaalisen kielenkäytön ja toisaalta metapsykologisten tekstien kvasiempiirisen, mekaanisen ja kausaalisen metaforiikan välillä.

Näitä olennaisia kysymyksiä koskeva ambivalenssi, jota Freud toi esille, on viime vuosikymmeninä ilmennyt pitkälle menevissä keskusteluissa siitä, pitäisikö psykoanalyysi sijoittaa luonnontieteelliseen vai ihmistieteelliseen paradigmaan. Eräs tapa hahmottaa keskustelun taustaa on seuraava. 1960-luvulla Karl Popper kritisoi voimakkaasti psykoanalyysin pyrkimystä luokitella itsensä tieteeksi ylipäätään. Popperin mukaan psykoanalyyttinen teoria on immuuni falsifikaatiolle. Kaikki psykoanalyyttiset havainnot voidaan saada sopimaan yhteen sen teorioiden kanssa, mistä seuraa etteivät sen teoriat täytä edes tieteellisyyden vähimmäisvaatimusta (Popper 1962). Tämä tieteenteoreettinen kritiikki sai seuraa 1980-luvulla Adolf Grünbaumilta, joka tietyssä mielessä katsoi, että psykoanalyysin teoriat ovat empiirisesti testattavissa. Psykoanalyyttiset teoriat ovat luonteeltaan kausaalisia (esim. torjuttu homoseksuaalisuus paranoian syynä – Freudin tapaus Schreber) ja sellaisina niitä voidaan testata periaatteessa samalla tavalla kuin testataan teorioita luonnontieteen parissa. Grünbaumin mukaan ongelma on kuitenkin siinä, että empiiriset havainnot, joihin psykoanalyysi vetoaa teoriansa tueksi – toisin sanoen havainnot, jotka perustuvat kliiniseen käytäntöön – ovat tieteellisesti riittämättömät (Grünbaum 1984).

Vastaus tähän arvosteluun ei ole antanut odottaa itseään. Kiinnostavimpien kommenttien mukaan sekä Popperin, että Grünbaumin kritiikki rakentuu sille, että psykoanalyysia arvioidaan sellaisten tieteellisyyden kriteerien pohjalta, jotka eivät tee sille oikeutta. Psykoanalyysi on pohjimmiltaan laajennus arkipsykologian pyrkimyksestä sisältä käsin ymmärtää ja selittää inhimillistä toimintaa (Hopkins 1988; Wollheim 1993; Gardner 1993; Lear 1998a), ja siksi se pitäisi sijoittaa ihmistieteiden joukkoon eikä sitä pidä arvioida luonnontieteiden positivistisesta tieteenihanteesta käsin, kaikkien siitä seuraavien spesifisti muotoiltujen evidenssin, objektiivisuuden, kontrolloitavuuden jne. vaatimusten pohjalta. Psykoanalyysi ei pyri mekaanisesti selittämään psyykkisiä ilmiöitä taustalla olevien syiden kautta, eikä se pyri muotoilemaan yleisiä kausaalisia lainmukaisuuksia. Sen sijaan sen ambitio on tuottaa psyykkisten ilmiöiden syvempää ymmärrystä tutkimalla niitä motiiveja, haluja, fantasioita ja todellisuuskäsityksiä, joiden puitteissa nämä ilmiöt saavat mielen ja sisällön. Erotuksena arkipsykologiasta – sen tosiasian lisäksi, että psykoanalyysilla muun ihmistieteellisen psykologian tavoin on systemaattisia ja tieteellisiä ambitioita – psykoanalyysi olettaa tiedostamattomien ja realiteetteihin sopeutumattomien motiivien, toiveiden jne. olemassaolon, minkä seurauksena se voi lisätä myös sellaisten ei-rationaalisten ilmiöiden ymmärrystä kuten unet, virhesuoritukset, neuroosit tai hulluus.

Luulen, että on oikein, että psykoanalyysi on pohjimmiltaan ymmärrettävissä laajennuksena arkipsykologian tavasta ymmärtää ja selittää inhimillistä toimintaa, ja siksi sen sijoittaminen luonnontieteellisen paradigman puitteisiin on mahdotonta. Mutta arkipsykologian laajennus on monin tavoin radikaalimpi kuin usein on ajateltu. Jopa niin radikaali – ja tätä ajatusta tutkin tässä kirjoituksessa –, että psykoanalyysin teorian ja kliinisen käytännön niveltäminen moderniin tieteenkulttuuriin on ylipäätään mahdotonta vääristämättä tunnistamattomuuteen sakka sen erityisyyttä ja tieteellisiä löydöksiä. Siis: luonnontieteet tai ihmistieteet eivät olemuksellisista syistä voi toimia paradigmana psykoanalyysin erityiselle psykologian muodolle. Tai: psykoanalyysin ja modernin tiedekulttuurin välinen yhteensopivuus on olennaisilta perusteiltaan heikko – tosin ei Popperin kuvittelemista syistä.

Mutta ensinnäkin: Mikä on modernille tieteelle ja tiedekulttuurille tunnusomaista? Miten voidaan filosofisella tasolla ymmärtää tieteen olemus? Ja, toiseksi, mitä oikeastaan tarkoittaa psykoanalyysin arkipsykologian laajennus? Aloittakaamme ensimmäisellä kysymyksellä ja kääntymällä ensisijaisesti sellaisen ajattelijan puoleen, joka Freudin lailla on dominoinut suurta osaa Euroopan intellektuaalista elämää 1900-luvulla ja joka lisäksi on omistanut runsaasti energiaa pyrkimykselle ymmärtää modernin tieteen olemusta filosofisella tasolla – Martin Heideggerin.

Moderni tiede

Pääteoksensa Sein und Zeit (1927) aikoihin Heidegger ajatteli, että pohjimmiltaan on olemassa kaksi mahdollista tieteen muotoa: positiiviset tieteet ja ontologinen tai transsendentaalinen tiede, ts. filosofia. Siinä missä positiiviset tieteet tutkivat erilaisia olemisen alueita niiden tosiasiallisten ominaisuuksien tai keskinäisten suhteiden suhteen, filosofia tutkii sitä merkitysyhteyttä, jossa olemisen mielekkyys rakentuu ja joka siksi myös muodostaa pelitilan positiiviselle tutkimukselle – sen tavalle muodostaa kysymyksiä ja saavuttaa vastauksia. Filosofia on tarkemmin ottaen luonnehdittavissa reflektiiviseksi perustieteeksi, jonka suhteen muita tieteitä voi pitää jokapäiväisen, naiivin ja objektisuuntautuneen tietoisuuden jatkeina. Kuten jokapäiväinen suhteemme maailmaan, positiivinen tietämys liikkuu piilossa operoivan implisiittisen merkitysyhteyden puitteissa, joka antaa positiiviselle tiedonhankinnalle annetun objektien piirin, johon se ikään kuin törmää, mutta joka kätketyllä tavalla on strukturoitu ja muodostettu a priori, jo ennen eksplisiittisen tiedonhankinnan alkua.

Kun Heideggger tähän aikaan puhuu filosofiasta transsdendentaalisena ja reflektiivisenä ”tieteenä”, hän käyttää Freudin tavoin saksan kielen laveaa Wissenschaft-käsitettä. Filosofia ei ole tavassaan tuottaa tietoa ja oivallusta löysien spekulaatioiden varassa, vaan myös sellaiset vaikeasti hahmotettavat asiat, kuten merkitys ja mieli ovat kurinalaisen filosofisen reflektion kautta evidentin kokemuksen tavoitettavissa. Myöhemmin kun Heidegger spesifimmin suuntaa kiinnostuksensa kohti modernia tiedettä, jonka hän asettaa antiikin ja keskiajan tieteen muotojen vastakohdaksi, hän lakkaa kuitenkin puhumasta filosofiasta tieteenä. Suurilta osin hän jopa lopettaa filosofia-käsitteen käyttämisen. Hän oivaltaa, että se, jonka hän aiemmin ajatteli kuuluvan tämän otsikon alle, eroaa luonteeltaan niin radikaalisti modernista tieteestä ja modernin filosofian muodoista, että siitä alkaen hän lyhyesti kuvaa sitä käsitteillä ”ajattelu” tai ”pohdinta”.

Essee ” Die Zeit des Weltbildes” (1938) on tiivis esitys modernin tieteen olemuksesta ja miten tämä tiede on modernin ajan historiallista ”epistemea” (Foucaultin sanoin) luonnehtivan ilmeisen subjektivismin suora ilmaisu ja edelleen kehittely; subjektivismin, joka lyhyesti tarkoittaa, että ihmisestä tulee kaiken mitta aiemmin aavistamattomassa laajuudessa – inhimillisestä subjektista tulee keskus, jonka suhteen muulle olevalle annetaan ”objektin” luonne ja muodollinen sisältö.

Heideggerin mukaan moderni tiede erottuu aikaisemmista tieteen muodoista lähinnä siinä, että se on ottanut ”tutkimuksen” hahmon, ja tämä koskee sekä luonnon- että ihmistieteitä. Tutkimukselle taas ovat tunnusomaisia seuraavat tiiviisti yhteen liittyvät vaiheet: 1. olemisen alueen hahmottaminen tai projisointi, 2. metodin ensisijaisuus, 3. jatkuva yritteliäisyys ja toimeliaisuus, 4. erikoistuminen ja institutionalisoituminen. Miten tämä on ymmärrettävissä?

Jotta tieteellinen tiedonhankinta ylipäätään olisi mahdollista, se edellyttää, että se määrittelee itselleen suunnan. Tieteenala perustetaan alustavasti avaamalla tutkimusalue, josta saadaan johtolangat sen jatkuvalle työlle ja kehittelylle. Modernissa tieteessä tämä ei tapahdu siten, että vailla ennakkokäsityksiä pyritään avautumaan sille, miten tietty olemisen alue antautuu kokemukselle, vaan tietyn merkityksellisen järjestyksen hahmottelun tai projektion kautta, eräänlaisen apriorisen perushahmotelman kautta, joka etukäteen määrittelee tavan, jolla oleminen, jota tutkitaan, näyttäytyy tiedonhankinnalle. On esimerkiksi olennainen ero tavalla, jolla ympäröivä luonto on meille annettuna, kun olemme metsässä sienestämässä, ja tavalla jolla se on annettuna matemaattisen fysiikan puitteissa sen yrittäessä määritellä määrällisiä momentteja, kuten liike, voima, paikka ja aika.

Vaikka ensi tarkastelussa niin voisi luulla, modernin tieteen tunnusmerkki ei siis ole tosiasian tms. havainnoimisen korkeampi arvostus, vaan että se määrittelee a priorin, jonka puitteissa sen tutkimusalue saa eksistenssinsä tavan määritellyksi. Siten moderni tiedonhankinta saa suunnan, varmuuden ja ankaruuden, kun se sitoutuu määrättyyn käsitteellisyyteen, totuuden ja varmuuden alueeseen ja määrättyihin tapoihin perustella ja todistaa. Alustava hahmotelma avaa toisin sanoen tilan sellaiselle, jota nimitetään tieteelliseksi menetelmäksi.

Metodin ensisijaisuudesta seuraa automaattisesti, että tiede voi alkaa organisoitua eräänlaisena jatkuvana yritteliäisyytenä ja toimeliaisuutena, eräänlaisena integroituna tieteellisenä toimintana, jossa tutkimusalue voidaan jakaa erillisiin alaosastoihin niihin liittyvine tutkimustehtävineen ja toiminnan tapoineen; jossa tietoa ja tuloksia tuotetaan, kumotaan ja vanhentuu; jossa määriteltyjen rajojen sisällä voi syntyä ristiriitoja ja koulukuntia ja jossa uusia tiedemiessukupolvia kasvatetaan ja koulutetaan vallitseviin metodeihin. Lyhyesti: modernin tieteen tutkimuksellinen luonne on viime kädessä siinä, että se toteuttaa itsensä erikoistumisen ja institutionalisoinnin muodossa.

Tämän toteuttamismuodon seurauksena tieteen perustava hahmotelma annetusta a priori’sta vähitellen lujittuu, rakentuu sisään ja lopulta tulee niin sanoakseni ensisijaiseksi suhteessa siihen olevaan, johon sitä alun perin sovellettiin. Hahmotelma unohtuu ja vaipuu syrjään luonteessaan olla juuri hahmotelma, josta mm. seuraa skientismin laajalle levinneen ideologian syntyminen, joka lyhyesti ilmaistuna tarkoittaa, että tieteen erikoismiehet laajemmalla kulttuurisella tasolla saavat vallan päättää, mitä asiat ja esineet oikeastaan ovat (esim. ”depressio on oikeastaan kemiallisen tasapainon puute aivojen signaaliaineiden järjestelmässä”). Kyselevä tiedon etsijä, sivistynyt, harkitseva ja kriittinen ajattelija katoavat siten samanaikaisesti kulttuuriselta näyttämöltä antaakseen tilaa sille tekniselle toimihenkilölle, jonka nykyään tunnemme ”tutkijana”.

Heideggerin esitys modernin tieteen olemuksesta muistuttaa monin tavoin tieteenfilosofi Thomas Kuhnin teoksessaan The structure of scientific revolution (1962) suorittamaa analyysia. Kuhnin mukaan tiedettä perimmiltään luonnehtii – mikä siis muodostaa toiminnan tieteellisyyden –, että se saa jatkuvan ja jossain määrin kitkattoman toiminnan muodon, jossa menetelmiä sovelletaan, hypoteeseja testataan, ristiriitoja syntyy, tuloksia yleistetään jne. Tämä on ”normaalitiedettä” Kuhnin käsitteistössä. Tätä vastaa Heideggerilla hänen lausumansa modernin tutkimuksen yritteliäisyyden, toimeliaisuuden, erikoistumisen ja institutionalisoitumisen tilasta. Heideggerin puheella perustavasta olemisen luonnehdinnasta, joka avaa suunnan tai apriorisen pelikentän tutkimuksen menetelmille ja jatkuvalle yritteliäisyydelle, on Kuhnilla vastaavuutensa ”paradigman” käsitteessä, joka kuvaa niitä usein implisiittisiä perusolettamuksia, normeja ja sääntöjä, joihin tutkijaryhmä voi liittyä ja siten muodostaa Kuhnin kutsuman tieteellisen ryhmän. Vallitseva paradigma täyttää toisin sanoen tehtävän tarjota yhteiset mittapuut tieteellisen ryhmän normaalitieteelliselle ongelmanratkaisulle ja sen tieteellisten tulosten tulkinnalle.

Tämä sanottuna on aika palata psykoanalyysiin. Kysymme: Onko psykoanalyysi todella moderni tiede? Voidaanko psykoanalyysia teoriana ja kliinisenä käytäntönä ylipäätään niveltää moderniin tiedekulttuuriin? Tai Kuhnin myötä: Voiko psykoanalyysi, ilman että se vääristyy tunnistamattomaksi, ottaa normaalitieteen muodon? Voiko esimerkiksi luonnon- tai ihmistieteellinen psykologia muodostaa paradigman psykoanalyysin erityiselle psykologian muodolle? Minun vastaukseni on siis kieltävä. Mutta ennen kuin yritän vastaustani kehitellä, on aika katsella tarkemmin perusteita, miksi vastauksen täytyy olla kieltävä. Nämä perusteet on löydettävissä viime kädessä psykoanalyysin laajennuksesta arkipsykologian tapaan ymmärtää ja selittää inhimillistä käyttäytymistä.

Arkipsykologian laajennus

Useimmat , jotka ovat jossain määrin asioista perillä, lienevät yhtä mieltä siitä, että Freud muutti ja syvensi radikaalilla tavalla tapaamme ymmärtää itseämme psykologisina olentoina. Voi kuitenkin keskustella siitä, missä radikaalisuus piilee. Luulen filosofi Richard Wollheimin (1993, 91) olevan oikeassa siinä, että jos Freud olisi esittänyt täysin ja perustaltaan uuden tavan ymmärtää ja käsitteellistää inhimillistä psyykeä, hänen kontribuutionsa olisi paradoksaalisesti ollut suhteellisen triviaali. Silloin olisi ollut vaikea nähdä, miten psykoanalyysi todella on muuttanut ja syventänyt ymmärrystämme eikä vain tarjonnut vaihtoehtoista selitysmallia, samalla tavalla kuten neurobiologia. Neurobiologinen selitys siitä, mitä aivoissa tapahtuu, kun suutumme, ei muuta eikä syvennä ymmärrystämme siitä, miksi naapuri heitti televisionsa ikkunasta ulos, kun Ruotsi hävisi Tanskalle karsintaottelun ja kävi ilmi, ettemme pääsisi kesän MM-lopputurnaukseen.

Freudin kontribuution radikaalius on siinä, että hän hyväksyi osana ja liitti teoriansa ja käsitejärjestelmänsä osaksi arkipsykologian alkuperäistä käsitystä inhimillisestä psyykestä, mutta tätä käsitystä laajentaen ja lisäten. Kuten aiemmin sanottu: olettamalla tiedostamattoman ja realiteetteihin sopeutumattoman sielunelämän olemassaolon, mitä kaikkea tämä pitääkään sisällään (palaan tähän kysymykseen kohta), Freud saattoi selittää myös näennäisesti irrationaalisia ilmiöitä, kuten unia, virhesuorituksia, neurooseja ja hulluutta, viittaamalla toiveisiin, haluun, fantasioihin, pelkoihin jne., eikä vialliseen hermojärjestelmään. Ilmiöitä, kuten unet, virhesuoritukset ja psyykkiset oireet, voitiin toisin sanoen ymmärtää jonain sellaisena, jota tietyssä mielessä teemme eikä vain meille tapahtuvana. Tai: myös nämä ilmiöt voitiin tästä lähtien nähdä psyykkisinä ”akteina” ja siten merkitystä kantavina, jossa psyykkisen aktin merkitys, Freudille kuten arkipsykologialle, on yhtä kuin ”sen tarkoitus ja paikka psyykkisessä tapahtumassa” (Freud 1915–1917, 47). Freudin arkipsykologian laajennus tarkoitti kuitenkin enemmän kuin että aiemmin vaille psykologisen selityksen mahdollisuutta jääneet ilmiöt saattoivat sellaisen saada. Se antoi myös mahdollisuuden nähdä syvempiä merkityskerrostumia ilmiöissä, joita aiemmin tulkittiin vain tietoisuuden psykologian lähtökohdista. Freudin kattavin motiivi ymmärrys- ja selitysmallissaan ”ylittää välittömän kokemuksen rajat” oli lyhyesti sanottuna ”voitot merkityksissä ja yhteyksissä” (Freud 1915, 154).

Mutta, kuten järjestyksen ystävä saattaa pohtia, jos arkipsykologian lähtökohtana on subjekti, joka tuntee, ajattelee ja toimii pohjautuen merkitykselliseen kokemukseen itsestään ja ympäristöstään ja jos sen tapa selittää henkilön toiminta tarkoittaa sen ymmärrettäväksi tekemistä henkilön omasta perspektiivistä, voidaanko silloin todella sanoa, että psykoanalyysi on arkipsykologian laajennus? Sehän olettaa henkilön toiminnan determinoivaksi tekijäksi jonkin tiedostamattoman, jonkin jolla on pikemminkin ”sen” kuin ”itsen” luonne. Eikö psykoanalyysin selitysmalli olekin pikemmin samansuuntainen esimerkiksi neurobiologian kausaalisen mekaniikan kanssa? Yhtä vähän kuin olemme tietoisia tiedostamattomasta, olemme tietoisia niistä kemiallisista aivoprosesseista, jotka tavalla tai toisella ovat syy–seuraus-suhteessa meidän kokemuksiimme ja toimintaamme.

Vastaus: siinä onko tiedostamattoman vai ei-tietoisen determinoima, on olennainen ero. Psykoanalyysin merkityksessä tiedostamaton koostuu siitä, joka eri syistä on torjuttu, ja siksi määritelmällisesti kuuluu subjektiviteettiin – muussa tapauksessa ei olisi syytä torjuntaan. Tiedostamattoman vaikutuksessa elämäämme ei ole kyse kausaalisesta determinaatiosta subjektiivisen kokemuksen taustalla, tai ulkopuolella olevasta positiosta . Pikemmin tässä vaikutuksessa on kyse intentionaalisen elämän de-subjektivoiduista tai de-identifioiduista – eikä ei-subjektiivisista – syvärakenteista, jotka myötävaikuttavat tietoisten kokemusten usein monikerroksisen sisällön ja mielen konstituoimiseen.

Jäädessään aina ja periaatteellisesti reflektiivisen introspektion saavuttamattomaksi, kemiallinen aivoprosessi muodostaa eräänlaisen ”sen”. Se ei siis ole omittavissa ensimmäisessä persoonassa tai lausuttavissa ensimmäisenä persoonana. Tämä ei koske tiedostamatonta, joka kuuluu toisenlaiseen kategoria-järjestykseen. Jopa sen syvimmät tasot ovat, jollei de facto niin ainakin periaatteellisesti integroitavissa, subjektivoitavissa ja artikuloitavissa – muuten emme voisi puhua minun tiedostamattomasta ja psykoanalyyttinen hoito olisi periaatteellinen mahdottomuus. Siksi psykoanalyysi voi tarjota psykologisia selityksiä, jotka ovat samanmuotoisia arkipsykologian selitysten kanssa siinä mielessä, että myös psykoanalyysi on tapa selittää henkilön käyttäytyminen tekemällä se ymmärrettäväksi henkilön omasta perspektiivistä käsin. Kuitenkin sillä erotuksella, että psykoanalyysi olettaa henkilön oman perspektiivin sisältävän psykologisia kerrostumia, joista henkilö itse ei ole tietoinen. Tuen tämän oletuksen oikeutukselle, erityisesti sen radikaaleimmissa muodoissa, Freud haki siitä erityslaatuisesta tilanteesta, jonka psykoanalyyttinen kliininen tilanne muodostaa.

Tässä vaiheessa esitystäni voi syntyä vaara, että Freudin käsitys tiedostamattomasta sielullisesta elämästä ymmärretään siten, että hän yksinkertaisesti olettaa toisentyyppisen tietoisuuden olemassaolon. Tietoisuuden, jolta kylläkin puuttuu tietoisen kvaliteetti ja jolla on toisenlainen agenda kuin tavallisella tietoisuudella, mutta joka sen tavoin koostuu keskinäisissä suhteissa olevien toiveiden, halujen, fantasioiden, pelkojen, ajatusten, uskomusten, todellisuuskäsitysten jne. koherentista ja dynaamisesta järjestelmästä. Tämä on kuitenkin virheellinen kuva. Esimerkiksi Freudin puhuessa tiedostamattomista fantasioista, sana ”fantasia” ei tarkoita aivan samaa kuin yleensä. En lähde tässä yksityiskohtaisesti selvittämään sitä, minkälaisena Freud eri ajanjaksoina mieltää psyykkisen elämän tiedostamattoman puolen, mutta yritän joka tapauksessa hahmotella sen pysyvien ja periaatteellisten peruspiirteiden ääriviivoja. Ajatukseni on, ettei tiedostamaton ole ensisijaisesti ymmärrettävissä erillisenä paikkana psyykkiselle sisällölle vaan että se pikemmin muodostaa jokaisessa erityisessä tapauksessa syvästi idiosynkraattisen, arkaaisen ja protointentionaalisen luovuuden tai toiminnan.

Aina 1920-luvulle saakka Freud ajattelee tiedostamatonta yksinomaan torjunnan käsitteen kautta. Tiedostamaton on tässä vaiheessa nimitys psyykkiselle ”systeemille”, joka nk. primääritorjunnan kautta on erottunut esitietoisen ja tietoisen systeemeistä oidipaalisen kehitysvaiheen aikana. Siten Freud voi sanoa, että tiedostamattoman systeemin ydin koostuu infantiileista ja preoidipaalisista viettiyllykkeistä, jotka on de-subjektivoitu ja irtilohkottu ja siten vedetty pois niiden lainalaisuuksien ja loogisten rakenteiden alueelta, jotka koskevat kehittynyttä, synteettistä, ajallista ja realiteettiin sopeutunutta kokemuselämää. Irtikytketyt ja infantiilisti värittyneet toiveet alkavat hakea tyydytystä psyyken primäärin ja ei-realiteettiin sopeutuneen toimintatavan kautta, toimintatapa, joka seuraa mielihyväperiaatetta. Tämä tarkoittaa ensinnäkin, että viettitoiveiden latauksella tai intensiteetillä on poikkeuksellisen suuri liikkuvuus, ja toiseksi, että toiveille ero todellisen ja illusorisen tai hallusinatorisen viettityydytyksen välillä ei ole merkityksellinen.

Hyvin kaavamaisesti ilmaistuna tämä tarkoittaa, että kun infantiili viettiyllyke – pyrkiessään päästä tietoisuuteen ja viime kädessä tulla tyydytetyksi todellisten tyydyttävien tekojen kautta – törmää sensuurin vastarintaan kehittyneiden ja realiteetteihin sopeutuneiden systeemien rajalla, sen lataus ja intensiteetti siirtyy mielikuviin esitietoisessa, jotka tavalla tai toisella ovat assosiatiivisessa yhteydessä tyydytyksen mielikuvaan, johon viettiyllyke alun perin oli yhteydessä. Olettaen, että esitietoiset mielikuvajohdannaiset ovat riittävästi etääntyneet alkuperäisestä ja kielletystä mielikuvasta assosiatiivisten vääristymien ja väliin sijoitettujen välivaiheiden avulla, ne pääsevät ongelmitta sensuurin läpi tietoiseen. Siten mielikuvajohdannaiset voivat alkaa toimia sellaisina, joiden kautta alkuperäinen yllyke voi muuntua tyydyttäviksi teoiksi (esim. unen näkemiseksi, lasten hankkimiseksi, analyysitunnilta myöhästymiseksi, kotitekoisten pommien räjäyttämiseksi yleisillä paikoilla, kroonisen päänsäryn kehittämiseksi tai mitä se kulloinkin voisi olla); teoiksi, jotka ollessaan usean assosiatiivisen vaiheen päässä alkuperäisestä yllykkeestä eivät muodosta reaalista tyydytystä, mutta kuitenkin hallusinatorisen tyydytyksen.

Täten Freud saattoi selittää sellaisten tekojen, kuten unien, virhesuoritusten ja psyykkisten oireiden, taustalla olevan genealogian, merkityksen ja motivationaalisen voiman. Ja siten hän avasi myös mahdollisuuden niiden nk. normaalien tekojen ja luomusten syvempien ja infantiilisti värittyneiden merkityskerrostumien ymmärtämiseen, jotka ensi katsauksella vaikuttavat voivan tulla tyhjentävästi ymmärretyksi sellaisen ymmärrys- ja selitysmallin pohjalta, joka yksinomaan pohjautuu intentionaaliseen tietoisuuteen.

1920-luvulla Freud hylkäsi, kuten tunnettua, topografisen mallinsa ja siihen sisältyvän psyyken jaottelun tiedostamattomaan, esitietoiseen ja tietoiseen systeemiin. Sen sijaan hän alkoi käyttää idin, egon ja superegon käsitteitä, ja samalla tiedostamattoman käsite alkaa muuttaa muotoaan substantiivista adjektiiviksi. Freud esimerkiksi kiinnittää suurta huomiota nk. puolustusmekanismeihin (projektio, introjektio, torjunta, kieltäminen, eristäminen jne.), joiden hän arvelee muodostavan minän tiedostamattomia puolia, mekanismeja jotka ”käyttäytyvät kuten torjuttu”, ts. ”joilla on suuri vaikutus, olematta tietoisia” ja joiden tehtävä ei ainoastaan ole torjua kiellettyjä infantiileja yllykkeitä ja toiveita vaan ennen kaikkea luoda mahdollisuuksia kompromissi- tai sijaisluonteiselle tyydytykselle (Freud 1923, 314). Psykoanalyysin pyrkimys tehdä tiedostamaton tietoiseksi alkaa täten muuttua yritykseksi tehdä tietoiseksi koko psyyken eri instanssien välinen dynaaminen suhde ja liike.

Tämän Freudin ajattelun kehityksen myötä tulee selvemmäksi, että tiedostamaton, kuten aiemmin totesin, ei ensisijaisesti ole psyykkinen sisältö vaan muodostaa idiosynkraattisen, arkaaisen ja protointentionaalisen luovuuden tai aktiviteetin, jolla jokaisessa yksittäisessä tapauksessa on tehtävänään jonkinlaisen tyydytyksen tilan tai energeettisen tasapainon saavuttaminen psyykkisessä elämässä (tyydytys tai tasapaino, jotka psyyken tietoiset puolet voivat sinänsä kokea hyvinkin tuskallisina). Tämän aktiviteetin nimittäminen protointentionaaliseksi tarkoittaa, että sillä on toisaalta joka vaiheessaan jonkinlainen teleologinen suunta – jota Freud metapsykologisella tasolla kutsuu pyrkimykseksi saavuttaa mielihyvää tai välttää mielipahaa – mutta samalla, erotuksena tietoisuuden realiteetteihin sopeutuneista toimista, se ei muodosta koherenttia ja sisäisesti yhtenäistä rakennetta, joka on rationaalisesti suuntautunut ja organisoitunut suhteessa ympäristöönsä.

Esimerkiksi tiedostamattomalla aggressiivisella oidipaalisella yllykkeellä, joka suuntautuu arkaaista isähahmoa kohtaan, on juuri ”yllykkeen” olomuoto koska se on de-subjektivoitu, de-indetifioitu ja ajallisesti sopimaton ja josta syystä se ei ole rationaalisesti perusteltu tai integroitu koherentilla tavalla kehittyneeseen mieleen. Sen sijaan se on ikään kuin ajelehtiva ja kiinnittyneenä idiosynkraattiseen toimintaan – jonka sisäisillä osilla on juuri ”mekanismin” luonne –, jossa se assosiatiivisesti siirtyy, tulee torjutuksi, liittyy toisiin, kääntyy vastakohdakseen, eristetään, projisoidaan, sublimoidaan... ts. on eri tavoin liikkeessä kohti peiteltyä ja väliaikaista hallusinatorista tyydytystä tietoisessa kokemuselämässä.

Täten voidaan sanoa tiedostamattoman muodostavan intentionaalisten kokemusten irtilohkotut ja perustavat syvärakenteet. Ja siten voidaan sanoa, että Freudin suorittama arkipsykologian laajennus pohjimmiltaan merkitsi hänen ymmärrystään, että sekä ”terve” että ”sairas” yksilö (Freudille näiden ero on määrällinen, ei laadullinen) elää aina vähintään kahdessa maailmassa – ei sisäisessä ja ulkoisessa maailmassa avaruudellisessa mielessä, vaan yleisessä ja idiosynkraattisessa maailmassa. Toisin sanoen: elämme aina osin intersubjektiivisessa ja koherentissa maailmassa, jolla on yleinen merkitys tietyn kulttuurin puitteissa ja osin subjektiivisessa, tiedostamattomassa ja arkaaisessa maailmassa, jonka seurauksena jokainen kokemus saa usein monimutkaisten assosiatiivisten väylien kautta syvästi idiosynkraattisen merkityksen yleisen rinnalla tai kanssa (ks. Lear 1998b, 69f).

Mutta, ja nyt on aika vetää langat yhteen, miksi tämä merkitsee, ettei psykoanalyysi voi ottaa normaalitieteen muotoa? Tai: Miksi tämä tarkoittaa, ettei psykoanalyysi koskaan voi muodostaa normaalitiedettä kuhnilaisessa mielessä?

Psykoanalyysi ja moderni tiede

Yleisellä tasolla ilmaistuna Freudin arkipsykologian laajennus merkitsi radikaalia oivallusta, ettei psyykeksi kutsumamme ole itsessään merkityksellisen ja merkityksillä ladatun maailman passiivinen vastaanottaja vaan sitä luonnehtii pikemminkin aktiivinen, luova ja mielikuvituksellinen tapa organisoida vaikutelmiaan ja antaa niille merkitys. Psyyken sisäinen problematiikka, rakenne ja hetkellinen dynamiikka ei ole passiivisesti vastaanotettujen kokemusten hedelmä vaan sen sijaan tulos aktiivisista ja idiosynkraattisista ratkaisuista – onnistuneista tai epäonnistuneista, dynaamisista tai jäykistä, ajallisesti adekvaateista tai epäadekvaateista, arkaaisista tai kehittyneistä – niihin enemmän tai vähemmän vaikeisiin koettelemuksiin, joita sisäinen ja ulkoinen elämä jatkuvasti kohtaa. Psyyke ei ole objektiivinen suure maailmassa, joka mekaanisesti reagoi ärsykkeisiin ja jota ohjaavat kiinteät kausaaliset lait, vaan se on jokaisessa yksittäisessä tapauksessa vastaus tiettyyn puhutteluun. Psyykeksi kutsumamme on itsessään psykologinen luomus, joka tavalla tai toisella aina on ”matkalla”. Lyhyesti: ei ole olemassa yksilön ylittävää ja lainmukaista ”miten psyyke oikeastaan toimii”.

Eri muodoissaan ja runsaan kahden sadan vuoden ajan suuressa osassa länsimaista filosofiaa psyyke on tunnustettu aktiiviseksi merkityksen luojaksi. Kantin mielestä subjektiviteetti järjen kategorioineen ja aisti-intuition muotoineen on maailman merkityksellisyyden alkupaikka. Husserlille itse merkityksen käsite on erottamattomasti ja loogisesti punoutunut yhteen intentionaalisen tietoisuuden käsitteeseen. Heidegger vuorostaan oli sitä mieltä, ettei arkinen käytännöllinen merkitysyhteys ole ajateltavissa ilman sen ankkuroimista inhimillisen eksistenssin perustavaan kiinnostukseen ja intressiin. Ja lopulta Wittgensteinille kielemme tarkoitus ja merkitys on täysin riippuvainen siitä tavasta, jolla kieltä käytetään kulttuurin elämismaailman puitteissa.

Verrattuna näihin filosofeihin Freud siis keksi tiedostamattoman ja arkaaisen luovuuden psyykkisen elämän perustalta, mikä tarkoittaa, että jokainen kokemus yleisen merkityksensä ohella on kyllästetty idiosynkraattisilla ja infantiilisti värittyneillä merkityksillä. Ja mitä tulee tieteelliseen ja kliiniseen tehtävään jäljittää idiosynkraattisten merkityskerrosten konstituutio ja genealogia, niin se ei ole mahdollista manifestin kokemuksen reflektiivisen ja rationaalisen rekonstruktion avulla. Arkaainen luovuus on tuottanut luomuksia, jotka eivät rakennu Freudin nimittämän sekundaariprosessin logiikalle, ja siksi niiden genealogia on mahdollista jäljittää vain psykoanalyyttisen tilanteen tarjoamissa erityislaatuisissa olosuhteissa ja sen tarjoaman erityislaatuisen ”tekniikan” avulla – siksi Paul Ricoeur voi todeta psykoanalyysin olevan kaikista yhtäläisyyksistä huolimatta jotakin muuta kuin fenomenologinen analyysi intentionaalisuuden apriorisista rakenteista (Ricoeur 1970, 390–395).

Psykoanalyyttinen hoitotilanne muodostaa siis psykoanalyysin ”tieteellisen laboratorion”, ts. paikan, jossa saavutetaan ne kokemukset, jotka muodostavat perustan, tuen ja evidenssin niin yksittäistapauksen kliiniselle ymmärrykselle kuin psykoanalyysin yleisemmillekin teorioille. Voidaan tietenkin keskustella pitkään siitä, mikä luonnehtii psykoanalyyttista tilannetta ja hoitotekniikkaa. Aion tässä vain mainita tunnetuimmat piirteet, sellaisina kuin Freud ne alun perin muotoili, valaistakseni sitä tosiasiaa, että psykoanalyysin asenne ja sen tapa tuottaa tietoa on monin tavoin ja olennaisista syistä vastakkainen sille, joka kuvaa modernia tiedettä.

Voidaan sanoa, että on olemassa kolme peruspiirrettä, jotka määrittävät psykoanalyyttista tilannetta, ja nämä liittyvät tilaan, analysandiin ja analyytikkoon. Ajattelen tietenkin 1. huoneen järjestämistä siten, että analyytikko istuu uppoutuneena nojatuoliin analysandin näköpiirin ulkopuolella, 2. kehotusta analysandille alistua ”psykoanalyysin perussäännölle” vapaista assosiaatioista (Freud 1912a, 137) ja 3. analyytikon tapaa kuunnella analysandin materiaalia ”vapaasti liikkuvalla tarkkaavaisuudella” (Freud 1912b, 141).

Näiden teknisten piirteiden määrittäminen kertoo pohjimmiltaan Freudin oivalluksesta, ettei psykoanalyysi aidolla tavalla kykene saavuttamaan tietoa spesifistä intressialueestaan vähemmällä kuin luopumalla kontrollin pyrkimyksestä – tiedostamaton löytyy vain jos sallii itsensä eksyä. Tällä oivalluksella on tietenkin perustansa ja vastaavuutensa syvässä kokemuksessa tiedostamattoman vaikuttamisen tavoista.

Sohva- – ja lepotuoli – -asetelma turvaa analysandin regression ja sitä vastaa oivallus tiedostamattoman infantiilista ja arkaaisesta luonteesta. Perussääntöä vapaista assosiaatioista – kehotusta analysandille puhua vailla sensuuria mitä mieleen tulee, riippumatta siitä miten hävettävältä, irrelevantilta tai merkityksettömältä se vaikuttaakin – vastaa oivallus tiedostamattoman luovasta toiminnasta, joka mielihyväperiaatteen assosiatiivisen logiikan mukaisesti on muovannut infantiilien merkityskerrostumien kyllästämää käyttäytymistä, oireita ja unia, jotka merkityskerrostumat vuorostaan ja pinnan alla määrittelevät analysandin assosiaatioketjuja. Ja analyytikon vapaasti liikkuva tarkkaavaisuus? Myös tätä vastaa oivallus tiedostamattoman luovuudesta: tietynlaisessa meditatiivisessa tilassa vailla tietoisia odotuksia ja pyrkimystä kiinnittää huomionsa valikoituihin aspekteihin analysandin puheesta analyytikko pyrkii ”vangitsemaan potilaan tiedostamattoman omalla tiedostamattomallaan” ja siten saamaan perustan adekvaateille tulkinnoille (Freud 1923, 241). Mutta pyrkimystä kuunnella vapaasti liikkuvalla tarkkaavaisuudella vastaa myös – ja tämä on oikeastaan vain sävyero, joskaan ei merkityksetön sellainen – tosiasia, että tiedostamattoman luovuus on jokaisessa yksittäisessä tapauksessa syvästi idiosynkraattinen (jotakin, joka tietenkin on olemassa jo luovuuden käsitteessä).

Koska ei siis ole olemassa mitään sellaista lainmukaista ”miten psyyke oikeastaan toimii”, emme yksittäisessä tapauksessa voi lähestyä psyykkistä elämää jo etabloidun tiedon perustalta. Tutkiessamme spontaanisuuden ja vapauden sfäärissä emme voi tietää ennalta, riippumatta siitä miten paljon kokemusta tai miten kehittyneitä teorioita meillä on käytössämme. Kuuntelemisessa vapaasti liikkuvalla tarkkaavaisuudella on siksi viime kädessä kyse paradoksaalisesta yrityksestä tutkia vailla ennakko-oletuksia ja pyrkiä vastustamaan tendenssiä, ”ettemme löydä mitään muuta kuin mitä jo tiedämme” (Freud 1912b, 142). Tai kuten samassa tekstissä hieman edempänä: psykoanalyyttinen toiminta kärsii tapauksissa, ”joissa alusta alkaen tieteellinen arviointi siintää silmissä ja hoitoa muokataan sen tarpeiden mukaan; parhaiten onnistutaan tapauksissa, joissa toimitaan vailla päämäärää, joissa sallitaan itsensä yllättyä jokaisesta käänteestä ja joita kohden kuljetaan kerta toisensa jälkeen avoimella mielellä ilman ennakko-oletuksia” (ibid., 144).

Freud puhuu tässä siitä, miten tieteellinen ambitio estää terapeuttista onnistumista. Mutta koska psykoanalyyttisessa terapiassa, sellaisena kuin Freud sen ajatteli, ei koskaan ole oikeastaan kyse muusta kuin analysandin tiedostamattoman tutkimisesta, tutkimus ja hoito ”samastuvat” aina psykoanalyysissa (ibid., 144). Mutta miten merkillinen tiede, jossa tieteelliset ambitiot ehkäisevät itse tutkimusta! Ehkä nyt alamme ymmärtää, miksei psykoanalyysia filosofisella tasolla voida niveltää moderniin tiedekulttuuriin.

Moderni tieteellinen tutkimus, Kuhnin mukaan normaalitiede, on sisäiseltä olemukseltaan dogmaattinen, autoritäärinen ja suvaitsematon – ja sellaisena sen täytyy säilyä pysyäkseen juuri tieteenä. Kuten aiemmin todettu: ainoastaan realisoimalla toimintansa hyväksytyn paradigman tai tietyn merkityksellisen järjestyksen hahmotelman puitteissa – toisin sanoen ainoastaan liittämällä toimintansa etukäteen rajattuun asia-alueeseen, joka tarjoaa johtolangat sen edelleen työstämiselle ja kehittämiselle – voi tiede saada tutkimuksen luonteen. Tieteen täytyy hankkia itselleen suunta, varmuus ja ankaruus sitoutumalla määrättyyn käsitteellisyyteen, määrättyyn totuuden ja varmuuden alueeseen ja määrättyihin tapoihin perustella ja todistaa. Ainoastaan havainnot, jotka annetun tieteen sisällä voivat vahvistaa tai falsifioida tieteen hypoteesit ja teoriat, lasketaan legitiimiksi evidenssiksi. Samanaikaisesti: ainoastaan ne hypoteesit ja teoriat nähdään legitiimeinä, jotka näiden havaintojen kautta voivat saada vahvistuksen tai tulla kumotuiksi. Ilman tätä dogmaattista sirkulaarisuutta tieteellä ei olisi tieteellistä ”metodia” ja se jäisi vallankumoukselliselle tai esitieteelliselle asteelle ja siten ei voisi kehittyä adekvaatilla tieteellisellä tavalla.

Kaikki tämä on tietenkin vastakkaista psykoanalyysin perusasenteelle, joka antaa teorioiden ja tiedon kasvaa kuuntelemisesta, jota kuvaa sensitiivisyys ja vailla ennakko-oletuksia oleminen, jossa yllättyminen on koko ajan sallittua. Analyyttinen asiantuntijuus, jos ilmaisu sallitaan, ei ole hankitun tiedon soveltamisessa vaan kyvyssä sietää tietämättömyyden tilaa riittävän pitkään tullakseen vastaanottavaiseksi uusiille kokemuksille (vrt. Caper 2001, 108). Ja siksi psykoanalyysilla ei ole metodia tieteellisessä mielessä. Ei ole olemassa psykotekniikkaa, joka koostuu määrätystä määrästä yleisesti sovellettavia metodologisia säädöksiä ja sääntöjä, joiden tavoitteina on turvata oikea tiedostamattoman tutkimustapa. Se, josta hieman huolimattomasti puhutaan psykoanalyysin teknisenä perussääntönä, on pikemmin yritys hahmotella laadullinen suhtautumistapa, jossa on kyse avautumisesta ja ryhtymisestä innostavaan ja molemminpuoliseen suhteeseen, jossa tiedostamattomalle annetaan mahdollisuus näyttää itsensä itsestään ja itsessään.

Tämä ei tarkoita, että psykoanalyysin kliininen ja teoreettinen tutkimus olisi hillitöntä mielivaltaa. Myös psykoanalyysilla, kuten olemme nähneet, on olemassa muodolliset puitteensa ja yleiset teoriansa. Ero on siinä, etteivät ne koskaan voi vetäytyä taustalle ja muodostaa kyseenalaistamatonta paradigmaa, absoluuttista ja tietyssä mielessä unohdettua käsitteellistä kehystä, jossa normaalitieteellistä ja metodiohjautuvaa psykoanalyyttista tutkimustoimintaa akkumuloivalla tavalla voidaan kehittää – jossa tuloksia tuotetaan, kirjataan, kumotaan, vanhentuu ja korvataan. Teoria ei siis voi, jollei lakkaa harjoittamasta psykoanalyysia, toimia hyväksyttynä taustana, jota vasten analyyttisessa tilanteessa voi muodostaa ja testata ”hypoteeseja”. Psykoanalyysin yleisillä teorioilla on sen sijaan muotoileva funktio, jotka lisäävät tarkkaavaisuutta ja sensitiivisyyttä niiden idiosynkraattisten merkityskerrostumien kohdalla, jotka tiedostamattoman luova aktiviteetti jokaisessa yksittäisessä tapauksessa tuottaa. Teoria on osa analyyttisen kuuntelemisen instrumenttia ja kaikupohjaa, ja siksi se on koko ajan haparoiva, liikkuva, väliaikainen ja dialektisessa sekä vastavuoroisessa suhteessa kliinisiin kokemuksiin ja niistä nouseviin tulkintoihin. Ja sillä tiedon muodolla, jota teoria ilmentää, ei siksi ole tieteellisen lainmukaisuuden induktiivista yleisyyttä, vaan sillä on sen laatuinen yleisyys, joka luonnehtii perspektiiviä, perspektiiviä joka sallii nähdä, ymmärtää, kuulla, oppia tuntemaan.

Jos psykoanalyysi haluaa olla uskollinen omille löydöksilleen ja vastata niitä, se ei voi ottaa modernin tieteen hahmoa. Kun kyseessä on itse luovaan maailmaan avautumisen tutkiminen ja sille avautuminen eikä tietyn maailman puitteissa olevan alueen tieteellinen tutkiminen, täytyy perusasenteen ja tavan tuottaa tietoa olla olennaisesti toisen muotoinen. Sisimmän olemuksensa mukaisesti psykoanalyysin täytyy siksi pysytellä Kuhnin mielessä pysyvässä vallankumouksellisessa vaiheessa. Ja siellä psykoanalyysi monessa mielessä on aina pysynytkin, mikä on näyttäytynyt, ei vähiten niissä jatkuvissa sisäisissä riidoissa siitä, mikä on sen paikka kulttuurisella kartalla – riidoissa, jotka ovat eläneet psykoanalyysin sydämessä sen syntymästä saakka.


Alkuperäinen artikkeli julkaistu Divan-lehdessä 1—2/2010.
Suomentanut Jan Johansson.


Kirjallisuus

Caper, R. (2001). The goals of clinical psychoanalysis: notes on interpretation and psychological development. The Psychoanalytic Quarterly, 70.
Dilman, I. (2000). Science and psychology. Raskolnikov’s rebirth. Chicago & LaSalle: Open Court Publishing Company.
Freud, S. (1985). Utkast till en psykologi. S. Skr. III. Stockholm: Natur och Kultur, 1997.
Freud, S. (1912a). Om överföringens dynamik. S. Skr. VIII. Stockholm: Natur och Kultur, 2002.
Freud, S. (1912b). Råd till läkaren vid den psykoanalytiska behandlingen. S. Skr. VIII. Stockholm: Natur och Kultur, 2002.
Freud, S. (1914). Bidrag till den psykoanalytiska rörelsens historia. S. Skr. III. Stockholm: Natur och Kultur, 1997.
Freud, S. (1915). Det omedvetna. S. Skr. IX. Stockholm: Natur och Kultur, 2003.
Freud, S. (1915–1917). Föreläsningar i Wien 1915–1917. S. Skr. I. Stockholm: Natur och Kultur, 1996.
Freud, S. (1923). Jaget och detet. S. Skr. IX. Stockholm: Natur och Kultur, 2003.
Freud, S. (1923). ”Psykoanalys” och ”libidoteori”. S. Skr. VII. Stockholm: Natur och Kultur, 2001.
Freud, S. (1932). Nya föreläsningar publicerade 1932. S. Skr. I. Stockholm: Natur och Kultur, 1996.
Gardner, S. (1993). Irrationality and the philosophy of psychoanalysis. Cambridge: Cambridge University Press.
Grünbaum, A. (1985). The foundations of psychoanalysis. Berkeley & Los Angeles: University of California Press.
Heidegger, M. (1923). Sein und Zeit. Tübingen: Max Niemeyer Verlag, 1993.
Heidegger, M. (1938). Die Zeit des Weltbildes. Holzwege. Gesamtausgabe 5. Frankfurt am Main: Vittorio Klostermann, 1977.
Hopkins, E. (1988). Epistemology and depth psychology. Critical notes on the foundations of psychoanalysis. Teoksessa Clark, P. & Wright, C. (toim.), Psychoanalysis. Mind and science. Oxford: Blackwell.
Kuhn, T. S. (1962). The structure of scientific revolutions. Chicago: The University of Chicago Press, 1970.
Lear, J. (1998a). On killing Freud (again). Open minded. Working out the logic of the soul. Cambridge: Harvard University Press.
Lear, J. (1998b). An interpretation of transference. Open minded. Working out the logic of the soul. Cambridge: Harvard University Press.
Nagel, T. (1994). Freud’s permanent revolution. Other minds. Critical essays 1969–1994. Oxford: Oxford University Press.
Popper, K. R. (1962). Conjectures and refutations. The growth of scientific knowledge. London: Routledge.
Ricoeur, P. (1970). Freud and philosophy: An essay on interpretation. New Haven: Yale University Press.
Wollheim, R. (1992). Desire, belief and professor Grünbaum’s Freud. The mind and its depths. Cambridge, Massachusetts & London: Harvard University Press.