Vesa Talvitie: Sherry Turklen matka lacanilaisesta Ranskasta piilaaksoon

Sher­ry Turklen ensim­mäi­nen tut­ki­mus­pro­jek­ti oli var­si­nai­nen hasar­di – New Yor­kis­sa syn­ty­neen alle kol­me­kymp­pi­sen ana­lyy­si Rans­kan psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ta liik­kees­tä. Psyc­hoa­na­ly­tic poli­tics: Jacques Lacan and Freud’s French revo­lu­tion ilmes­tyi vuon­na 1978. Han­kin teok­sen itsel­le­ni jou­lu­lah­jak­si vii­ti­sen­tois­ta vuot­ta myö­hem­min, ja muis­tan sen jät­tä­neen häm­men­ty­neen vai­ku­tel­man – halusin tutus­tua rans­ka­lai­seen psy­koa­na­lyy­siin, mut­ta Turkle ei tun­tu­nut pää­se­vän koko teok­sen aika­na kiin­ni itse asi­aan.

Oli­sin pääs­syt parem­min kiin­ni Turklen asi­aan ellen oli­si pitä­nyt esi­pu­hei­ta ja joh­dan­to­ja tar­peet­to­mi­na jaa­rit­te­lui­na. Esi­pu­hees­sa nimit­täin ker­ro­taan, että teos ei ole his­to­ria rans­ka­lai­ses­ta psy­koa­na­lyy­sis­ta. Sen sijaan kiin­nos­tuk­sen koh­tee­na on, miten psy­koa­na­lyy­sin kou­ke­roi­nen pai­kal­lis­ver­sio tuli var­sin lyhyes­sä ajas­sa osak­si taval­li­sen rans­ka­lai­sen ajat­te­lua – kuin­ka pei­li­vai­heet ja sym­bo­li­set jär­jes­tel­mät tuli­vat työ­paik­ko­jen lou­nas­kes­kus­te­luai­heek­si.

Esi­pu­heet skip­paa­va voi pitää Turklen tut­ki­ja­per­soo­naa kevyt­mie­li­se­nä aihees­ta toi­seen hyp­pe­li­jä­nä, sil­lä seu­raa­vas­sa tut­ki­mus­pro­jek­tis­saan hän tar­kas­te­li ihmi­sen ja tie­to­ko­neen vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Ilmas­sa oli jäl­leen uhkay­ri­tyk­sen hen­keä: hank­kiu­tues­saan legen­daa­ri­seen, muun muas­sa kog­ni­tio­tie­teen keh­to­na tun­net­tuun Mas­sac­husetts Ins­ti­tu­te of Technology:yn (MIT) Turkle ei ollut kos­kaan kos­ke­nut tie­to­ko­nee­seen.

Tämä tut­ki­mus­pro­jek­ti tuot­ti vuon­na 1984 ilmes­ty­neen The second self: Com­pu­ters and the human spi­rit. Teok­ses­ta muo­dos­tui kehi­tysp­sy­ko­lo­gian klas­sik­ko, jos­ta ajal­laan jul­kais­tiin (nyky­ään ver­kos­ta­kin löy­ty­vä) 20-vuo­tis­juh­la­pai­nos.

Turklen tut­ki­muso­te tekee ymmär­ret­tä­väk­si hänen tut­ki­mus­ten­sa uhkay­ri­tys­luon­teen. Turkle on psy­ko­lo­gi ja psy­ko­te­ra­peut­ti, mut­ta tut­ki­ja­na hän­tä luon­neh­tii etno­gra­fi­nen ja sosio­lo­gi­nen lähes­ty­mis­ta­pa. Hän ei tut­ki psy­koa­na­lyy­sia tai tie­to­tek­niik­kaa, vaan näi­den alo­jen ilmiöi­den siir­ty­mis­tä osak­si arkia­jat­te­lua, ihmi­sen psy­ko­lo­gi­aa.

* * *

Turkle oli todel­li­nen edel­lä­kä­vi­jä, sil­lä 1970- ja 1980-luvun tait­tees­sa tie­to­ko­neet oli­vat vas­ta tulos­sa kai­ken kan­san kapi­neik­si. Second sel­fiä var­ten hän haas­tat­te­li sato­ja tie­to­tek­nii­kan ammat­ti­lai­sia ja tie­to­ko­nei­ta käyt­tä­viä lap­sia. Mut­ta miten hän löy­si haas­ta­tel­ta­vak­si ja obser­voi­ta­vak­si 200 tie­to­ko­nei­den kans­sa puu­hai­le­vaa las­ta? Vas­taus liit­tyy MIT:ssa työs­ken­nel­lee­seen Sey­mour Paper­tiin, teko­ä­ly­tut­ki­muk­sen legen­daan ja Jean Piaget’n enti­seen työ­to­ve­riin.

Turklen ja Paper­tin välil­lä kipi­nöi monel­la­kin taval­la. Hei­dän tava­tes­saan jäl­kim­mäi­nen kävi psy­koa­na­lyy­sis­sa, ja aika­naan Turkle ja Papert avioi­tui­vat. Second self:in suh­teen olen­nai­sin­ta oli kui­ten­kin Paper­tin kehit­tä­mä Logo-ohjel­moin­ti­kie­li. Logon myö­tä lap­set saat­toi­vat ohjel­moi­da lat­tial­la liik­ku­van leik­ki­kil­pi­kon­nan liik­kei­tä, ja Turkle obser­voi­da lap­sen ja tie­to­ko­neen vuo­ro­vai­ku­tus­ta.

Second self kuu­luu samaan kehi­tysp­sy­ko­lo­gian tut­ki­mustra­di­tioon Piaget’n ja Mar­ga­ret Mah­le­rin tuo­tan­non kans­sa. Edel­tä­jien­sä hen­ges­sä Turkle erot­taa­kin lap­sen tie­to­ko­ne­suh­tees­sa kol­me vai­het­ta (metap­hy­sics, mas­te­ry, iden­ti­ty). Turkle sai ins­pi­raa­tion teok­sen­sa nimeen yhdel­tä haas­ta­tel­ta­val­taan, 13-vuo­ti­aal­ta Debo­ra­hil­ta.

Ohjel­moi­tu­aan tie­to­ko­net­ta Logol­la Debo­rah tote­si, ”Nyt pie­ni pala minun miel­tä­ni on pie­ni pala tie­to­ko­neen miel­tä”. Freu­di­lai­set ja laca­ni­lai­set ”dis­kurs­sit” ovat vai­kut­ta­neet aikuis­ten käsi­tyk­siin mie­les­tä, mut­ta tie­to­ko­neet vai­kut­ta­vat jo lap­sen mie­len teo­ri­aan. Tie­to­ko­nei­den tul­tua osak­si arkie­lä­mää ihmis­mie­li ei ole enää enti­sen­sä.

Debo­ra­hin lausah­dus havain­nol­lis­taa Turklen mukaan sitä, kuin­ka tie­to­ko­nei­siin liit­ty­vät ”objek­tit” ovat osin itsen ulko­puo­lel­la, osin osa itseä. Tämä aja­tus oli sosi­aa­lis­ta medi­aa edel­tä­vä­nä aika­na suo­ras­taan pro­fee­tal­li­nen: Some­pro­fii­lim­me ovat sikä­li ulko­puo­li­sia, kont­rol­loi­ta­vaia objek­te­ja, että voim­me muo­ka­ta nii­tä halu­jem­me mukaan. Toi­saal­ta ne ovat minuu­den vir­tu­aa­li­sia laa­jen­tu­mia, joi­hin koh­dis­tu­vat tyk­kää­mi­set ja viha­pu­heet kos­ket­ta­vat mei­tä pai­koin jopa voi­mak­kaam­min kuin kor­po­re­aa­li­seen minääm­me koh­dis­tu­va huo­mio.

Second self on nel­jän­nes­vuo­si­sa­ta ilmes­ty­mi­sen­sä jäl­keen luet­tu­na­kin häm­mäs­tyt­tä­vän antoi­sa joh­da­tus tie­to­ko­nea­jan ihmi­sen (kehitys)psykologiaan. Turkle on jat­ka­nut tema­tii­kan tut­ki­mis­ta muun muas­sa teok­sis­sa Life on the screen: Iden­ti­ty in the age of the inter­net (1995) ja Alo­ne toget­her (2011).

* * *

Kuvit­te­lem­me hel­pos­ti, että psy­ko­lo­gi­ses­sa ja muus­sa ihmis­tie­teel­li­ses­sä tut­ki­muk­ses­sa pätee jon­kin­lai­nen naii­vi kumu­la­tii­vi­suus: ihmi­sen psy­ko­lo­gia pysyy sama­na, ja tie­de muo­dos­taa sii­tä yhä tar­kem­paa ja objek­tii­vi­sem­paa kuvaa. Niin rans­ka­lai­set psy­koa­na­lyy­ti­kot kuin MIT:n (joka muu­ten sijait­see Pii­laak­son vas­tak­kai­ses­sa nur­kas­sa Yhdys­val­to­ja) kog­ni­tio­tie­tei­li­jät ajat­te­li­vat var­mas­ti uuden vii­te­ke­hyk­sen­sä ker­to­van jotain ainut­laa­tuis­ta, sivuut­ta­ma­ton­ta ja lopul­lis­ta ihmis­mie­les­tä.

Mie­li on kui­ten­kin tut­ki­muk­sel­le Ian Hac­kin­gin sanoin ”liik­ku­va maa­li”: se käsit­teel­lis­te­tään eri aikoi­na eri taval­la, ja psy­ko­lo­gi­nen tut­ki­mus muut­taa arki­kie­leen values­saan mie­liäm­me. Se, miel­läm­me­kö itsem­me ruu­mii­nauk­ko­jen mer­ki­tyk­sen myö­tä kehit­ty­väk­si hydrau­li­sek­si koneek­si (Freu­din metap­sy­ko­lo­gia), semioot­ti­sek­si sys­tee­mik­si (laca­ni­lai­nen psy­koa­na­lyy­si) vai tie­to­ko­neek­si, on osa psy­ko­lo­gi­aam­me.

Tie­teel­li­set kiis­tat tapaa­vat olla tosik­ko­mai­sia tais­to­ja, ja kiis­te­ly onkin kes­kei­nen osa tie­teel­lis­tä tie­don­muo­dos­tus­ta. Nii­den myö­tä onnis­tu­taan toi­vot­ta­vas­ti kehit­tä­mään elä­määm­me koh­ti hii­li­neut­raa­liut­ta ja glo­baa­lia oikeu­den­mu­kai­suut­ta. Turklen aate­his­to­rial­li­sen ja tie­teen­so­sio­lo­gi­sen näkö­kul­man sisäis­tä­mi­nen edel­lyt­tää kui­ten­kin etäi­syy­den­ot­toa totuus­tur­na­jai­siin. Vai­kein­ta on ottaa etäi­syyt­tä oman aikan­sa tut­ki­mus­suun­tauk­siin.

Aivo­tut­ki­mus on ajas­sam­me kuin laca­ni­lai­suus 1970-luvun Rans­kas­sa tai kog­ni­tio­tie­de vuo­si­sa­dan lopun käyt­täy­ty­mis­tie­teis­sä. Sen nyans­sit eivät avau­du ulko­puo­li­sel­le yhtään hel­pom­min kuin objek­ti pik­ku a tai uni­ver­saa­li Turin­gin kone, joten se valuu arkia­jat­te­luun vah­vas­ti kar­ri­koi­dus­sa asus­sa. Aivo­tut­ki­muk­sen yleis­ta­juis­ta­mi­ses­sa ihmi­nen näyt­tää jää­neen aivo­jen jal­koi­hin. Jul­ki­suu­des­sa esi­tet­ty­jen tie­to­jen mukaan aivoi­hin – tuo­hon pää­ko­pas­sa sijait­se­vaan run­saan kilon pai­noi­seen limai­seen eli­meen – pitä­män nimit­täin suh­tau­tua kuin omaan olioon­sa.

Inter­net­ha­ku ”aivot tar­vit­se­vat” tuot­taa 13 400 osu­maa, ja vaih­te­le­val­la asian­tun­te­muk­sel­la esi­tet­ty­jen suo­si­tus­ten mukaan mei­dän oli­si hyvä huo­leh­tia aina­kin aivo­jen levos­ta, unen­tar­pees­ta, palau­tu­mi­ses­ta ja virik­keis­tä. Aivot kuu­lem­ma myös rakas­ta­vat tou­hua­mis­ta ja väri­käs­tä ruo­kaa, käsi­työt ja risusa­vot­ta kutit­te­le­vat aivo­ja, ja hil­jai­suus kas­vat­taa nii­tä. Ker­ro­taan myös, että aivot pitä­vät ”mekaa­ni­sis­ta ja yksin­ker­tai­sis­ta teh­tä­vis­tä, jois­sa ei tar­vit­se aja­tel­la lii­kaa”.