Juhani Ihanus: Psykoanalyysi näyttämönä

Pää­kir­joi­tus

Psy­koa­na­lyy­sin hah­mot­ta­mi­nen näyt­tä­mök­si voi vai­kut­taa kah­den yhteen­so­pi­mat­to­man alu­een, psy­ko­te­ra­pian ja teat­te­rin, kei­no­te­koi­sel­ta rin­nas­ta­mi­sel­ta. Psy­koa­na­lyyt­ti­nen hoi­to­ti­lan­ne on tie­ten­kin yksi­tyi­nen ver­rat­tu­na jul­ki­seen teat­te­rie­si­tyk­seen, mut­ta psy­koa­na­lyyt­ti­nen tila on siten lavas­tet­tu, että sen pri­vaa­til­la näyt­tä­möl­lä voi­daan esit­tää men­nei­syyt­tä kos­ke­vien muis­to­jen ja nykyi­sen ymmär­ryk­sen väli­siä koh­tauk­sia, mono­lo­gien ja dia­lo­gien, toi­vei­den ja halu­jen syn­nyt­tä­miä intii­me­jä draa­mo­ja. Asso­si­aa­tioi­ta voi pitää repliik­kei­nä; fan­t­asiat, mie­li­ku­vat, tun­teet, roo­lit, samas­tu­mi­set, trans­fe­rens­sit ja tul­kin­nat ris­tei­le­vät tie­dos­ta­mat­to­man ja tie­toi­sen dra­ma­tur­gian ohjaa­mi­na; oival­luk­set avaa­vat kät­ket­ty­jä salai­suuk­sia; unet, myy­tit ja tari­nat ryt­mit­ty­vät omae­lä­mä­ker­ral­li­ses­ti.

Kun psy­koa­na­lyy­sis­ta innos­tu­nut rans­ka­lai­nen näy­tel­mä­kir­jai­li­ja Hen­ri-René Lenor­mand vuon­na 1927 vie­rai­li Wie­nis­sä Freu­din luo­na, Freud oli näyt­tä­nyt hänel­le kir­ja­hyl­lys­tään Sha­kes­pea­ren ja antii­kin kreik­ka­lais­ten tra­ge­dia­kir­jai­li­joi­den teok­sia ja toden­nut: ”Nämä ovat mes­ta­ri­ni. – – Nämä ovat läh­tee­ni.” Vaik­ka Freud ei ollut suu­ri teat­te­ri­fa­ni ja kävi myö­hem­mäl­lä iäl­lä vain har­vak­sel­taan teat­te­ris­sa, hän seu­ra­si teat­te­ri­maa­il­man tapah­tu­mia. Psy­koa­na­lyyt­ti­sen sek­su­aa­li­teo­rian on vah­vas­ti sysän­nyt alkuun kunin­gas Oidi­puk­sen draa­ma.

Freud tar­kas­te­li teat­te­ria pikem­min draa­ma­teks­tien kuin teat­te­rie­si­tys­ten kaut­ta. Hän ei usko­nut, että psy­koa­na­lyy­sin teo­rioi­ta ja käy­tän­töä voi­tai­siin dra­ma­ti­soi­da tai­teel­li­ses­ti, mut­ta hän­tä kiin­nos­ti­vat teat­te­ri­kir­jal­li­suu­des­sa esiin­ty­vät tie­dos­ta­mat­to­mat motii­vit ja ris­ti­rii­dat. Sik­si hän myös viit­ta­si tuo­tan­nos­saan antii­kin kreik­ka­lai­siin näy­tel­mä­kir­jai­li­joi­hin, Sha­kes­pea­reen, Art­hur Sch­nitz­le­riin, Hen­rik Ibse­niin ja Her­mann Bah­riin. Wie­nis­sä 1905 esi­tet­ty Bah­rin näy­tel­mä Die Ande­re tuot­ti Freu­dil­le pet­ty­myk­sen ja sai hänet luon­nos­te­le­maan ainoan teat­te­riin liit­ty­vän kir­joi­tuk­sen­sa ”psy­ko­paat­ti­sis­ta luon­teis­ta näyt­tä­möl­lä”, jon­ka musiik­ki­krii­tik­ko Max Graf jul­kai­si englan­nik­si pos­tuu­mis­ti vuon­na 1942.

Teat­te­riin liit­ty­viä meta­fo­ri­sia ilmauk­sia on myös psy­koa­na­lyy­sin ydin­kä­sit­teis­sä. Hys­te­ria­tut­kiel­mas­saan Freud ja Breuer kuvaa­vat poti­lai­den pri­vaat­tia teat­te­ria, jos­sa tapah­tuu ”täy­del­li­nen näyt­tä­mön vaih­dos” siten, että trans­fe­rens­si­näyt­tä­mö ottaa todel­li­sen näyt­tä­mön pai­kan. Jo 1800-luvul­la filo­so­fi ja psy­ko­fyy­sik­ko Gus­tav Theo­dor Fech­ner kir­joit­ti neu­ro­fy­sio­lo­gi­ses­ti pai­kan­tu­vas­ta unen ”näyt­tä­mös­tä” (Schauplatz), joka on toi­nen kuin val­ve­ti­las­sa. Freud viit­ta­si mones­ti ”suu­reen” Fech­ne­riin ja psy­ko­lo­gi­ses­ti – ei fysio­lo­gi­ses­ti – pai­kan­tu­vaan tie­dos­ta­mat­to­man ja unen ”toi­seen näyt­tä­möön”. Myö­hem­min Jacques Lacan ja Julia Kris­te­va ovat kiin­nit­tä­neet huo­mio­ta Freu­din ajat­te­lus­sa tois­tu­vaan tie­dos­ta­mat­to­man ”teat­te­ri­mai­suu­teen”.

Mie­len­si­säi­nen teat­te­ri näyt­tä­möl­lis­tää Freu­din abstrak­te­ja teo­reet­ti­sia käsit­tei­tä, kuten viet­tiyl­ly­ke, mie­li­hy­vä­pe­ri­aa­te, psyyk­ki­nen ris­ti­rii­ta, sen­suu­ri, tor­jun­ta ja vas­ta­rin­ta. Unen näyt­tä­möl­lä mah­dol­lis­tu­vat vaih­tu­vat roo­li­tuk­set, dra­ma­ti­soin­nit, sym­bo­loin­nit, kuol­lei­den elä­voit­tä­mi­set, mer­ki­tys­ten tihen­ty­mät ja siir­ty­mät. Nyky­ään tajun­nan­tut­ki­mus ja neu­rop­sy­koa­na­lyy­si ovat avan­neet ovia uusil­le näyt­tä­möil­le, muun muas­sa havain­to­jen, oppi­mi­sen, pää­tök­sen­teon ja käyt­täy­ty­mi­sen teko­ä­ly­si­mu­laa­tioi­hin sekä unen subli­mi­naa­li­siin ja vir­tu­aa­li­siin tiloi­hin.

Tun­ne­tuin teat­te­ri­viit­taus Freu­din teo­rias­sa lie­nee ”kan­ta­näyt­tä­mö” tai ”kan­ta­näy­tös” (Ursze­ne), joka on usein vää­rin suo­men­net­tu ”kan­ta­näyk­si”. Visu­aa­li­set ainek­set eivät kan­ta­näyt­tä­mö­fan­ta­sias­sa vält­tä­mät­tä ole kes­kei­ses­sä roo­lis­sa vaan kuu­loais­tin ja mui­den ais­tien lap­sen fan­ta­sial­le anta­mat vih­jeet ja ole­tuk­set sii­tä, mitä outoa tapah­tuu van­hem­pien välil­lä. Kir­jees­sään Wil­helm Flies­sil­le (30.5.1896) Freud jo mai­nit­see sii­tä, miten var­hai­ses­sa lap­suu­des­sa sek­su­aa­li­suu­den havait­se­mi­nen voi sisäl­tää trau­ma­ti­soi­via ainek­sia, jot­ka eivät kään­ny sanoik­si. Toi­ses­sa kir­jees­sään Flies­sil­le (2.5.1897) Freud käyt­tää ensim­mäis­tä ker­taa ter­miä ”kan­ta­näyt­tä­mö” ja arve­lee, että lap­set noin puo­len vuo­den iäs­sä ”kuu­le­vat asioi­ta”, joi­ta he eivät voi vie­lä ymmär­tää ja jot­ka tule­vat tor­ju­tuik­si.

Freud uskoi aluk­si, että täl­lai­set koke­muk­set ovat todel­li­sia ja trau­ma­ti­soi­via, mut­ta siir­tyi vähi­tel­len käsit­te­le­mään tie­dos­ta­ma­ton­ta kan­ta­näyt­tä­mö­fan­ta­si­aa, las­ta askar­rut­ta­via ja ahdis­ta­via kuvi­tel­mia ja alus­ta­via ”sek­su­aa­li­teo­rioi­ta” yhty­mi­ses­tä, hedel­möi­ty­mi­ses­tä, syn­ty­mäs­tä ja suh­teis­sao­lon muo­dois­ta. Nämä fan­t­asiat ulot­ta­vat Freu­din – ja Mela­nie Klei­nin – mukaan vai­ku­tuk­sen­sa myös myö­hem­män iän mie­len näyt­tä­möil­le ja vuo­ro­vai­ku­tus­mal­lei­hin. Jo Unien tul­kin­nas­sa Freud kuvaa nuo­ren mie­hen fan­ta­si­aa sii­tä, että hän seu­raa van­hem­pien­sa yhdyn­tää olles­saan koh­dus­sa. ”Susi­mie­hen” tapaus (1914/1918) puo­les­taan sisäl­tää Freu­din jul­kai­se­mas­sa tuo­tan­nos­sa ensim­mäi­sen mai­nin­nan kan­ta­näyt­tä­mös­tä.

Myös kiin­ty­mys­suh­de­teo­ria, vaik­ka se onkin erot­tau­tu­nut psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ta kehi­tys­teo­rias­ta, sisäl­tää näky­miä bio­lo­gis­poh­jai­sen kiin­nit­ty­mi­sen kaut­ta tun­ne­vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­siin mie­len näyt­tä­möi­hin ja niil­lä toteu­tet­ta­viin ja koe­tel­ta­viin kiin­ty­mys­suh­de­mal­lei­hin. Sisäl­lyt­tä­mi­nen ja pois sul­ke­mi­nen ovat kes­kei­siä jän­nit­tei­tä sekä psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa itse­ha­vain­noin­nis­sa että yli­pään­sä monen­lai­ses­sa tera­pia­työs­sä.

Näyt­tä­möl­li­nen ymmär­rys ja näyt­tä­möl­lis­tä­mi­nen (enact­ment) ovat saa­neet yhä enem­män sijaa her­me­neut­ti­ses­sa, kom­mu­ni­ka­tii­vi­ses­sa ja inter­sub­jek­tii­vi­ses­sa psy­koa­na­lyy­sis­sa. Esi­mer­kik­si Alfred Lorenzer kat­soi, että sub­jek­ti juon­tuu vuo­ro­vai­ku­tus­muo­dois­ta, ei objek­ti­suh­teis­ta. Sub­jek­ti ja objek­ti toi­mi­vat yhtei­ses­sä ja dia­lo­gi­ses­sa näyt­tä­möl­li­ses­sa suh­de­ken­täs­sä. Näyt­tä­möl­lis­tä­mi­nen, toi­min­ta­dia­lo­git, ker­ron­nan uudet ver­siot ja suh­de­po­si­tiot ovat olen­nai­sia psy­ko­te­ra­pia­pro­ses­sin osia. Sosi­aa­li­kon­struk­tii­vi­ses­ta ja rela­tio­naa­li­ses­ta näkö­kul­mas­ta ana­ly­san­di ja ana­lyy­tik­ko (joka ei vetäy­dy pidät­ty­vyy­teen) raken­ta­vat yhdes­sä osal­lis­ta­via koke­mus­näy­tök­siä ja sopi­vat mer­ki­tys­kä­si­kir­joi­tus­ten tul­kin­nois­ta ja muun­nel­mis­ta. He ovat kans­sa­näyt­te­li­jöi­tä, yhtä aikaa samal­la dia­lo­gi­sel­la vuo­ro­vai­ku­tus­näyt­tä­möl­lä ja omil­la mono­lo­gi­sil­la int­ros­pek­tii­vi­sil­lä näyt­tä­möil­lään. Acting out ei ole kiel­let­tyä, kun­han se pal­ve­lee toi­min­ta- ja vuo­ro­vai­ku­tus­mal­lien sekä suh­de­mie­li­ku­vien ja ‑toi­vei­den ymmär­tä­mis­tä. Tul­kin­ta ja toi­min­ta voi­vat hedel­möit­tää toi­si­aan.

Psy­koa­na­lyy­sis­sa on moni­ää­ni­siä ja ‑mie­li­siä inhi­mil­lis­ten kome­dioi­den, tra­ge­dioi­den, ris­ti­rii­to­jen, para­dok­sien ja absur­dien tapah­tu­mien rin­nak­kai­sia näyt­tä­möi­tä, mut­ta myös tilaa ja aikaa impro­vi­saa­tiol­le, luo­val­le lei­kil­li­syy­del­le ja huu­mo­ril­le. Havain­noi­va, häm­mäs­ty­vä, arvioi­va, jäsen­tä­vä ja uudel­leen ohjaa­va tera­pia­näyt­tä­mö yhdis­tää intui­tio­ta ja ana­lyy­sia. Psy­koa­na­lyy­sin näyt­tä­möl­lä voi kokea vas­ta­vuo­roi­sia muo­don­muu­tok­sia minäs­tä toi­sek­si ja päin­vas­toin. Oman mie­len ja elä­män­ta­ri­nan havain­noin­ti toteu­tuu tera­peut­ti­ses­sa yhteis­työs­sä: käsi­kir­joit­ta­ja, dra­ma­tur­gi, lavas­ta­ja, kuis­kaa­ja, mas­kee­raa­ja, ohjaa­ja ja kat­so­ja sulau­tu­vat ja eläy­ty­vät näyt­tä­mön valoi­hin ja var­joi­hin. Psy­koa­na­lyy­sin draa­ma virit­tää jat­ko­ky­sy­myk­siä, jot­ka liik­kut­ta­vat mer­ki­tyk­siä ja soit­ta­vat herk­kiä kie­liä.

Juha­ni Iha­nus
pää­toi­mit­ta­ja