Martti Tuohimetsä: Psykoanalyysin itsekritiikki

Pää­kir­joi­tus

Psy­ko­te­ra­pias­ta on tul­lut salon­ki­kel­pois­ta, ja monet ker­to­vat jul­ki­suu­des­sa­kin saa­neen­sa apua sii­tä. Kelan kun­tous­tus­va­ro­ja käyt­ti vuon­na 2018 noin 44 000 hen­ki­löä noin 80 mil­joo­nan euron arvos­ta. Kan­sa­lais­aloi­te tera­pia­ta­kuun puo­les­ta on menos­sa edus­kun­nan käsit­te­lyyn. Ter­veys­kes­kuk­seen oli­si sen mukaan pääs­tä­vä arvioon kol­men päi­vän sisäl­lä, ja jos tera­pia kat­so­taan aiheel­li­sek­si, se oli­si aloi­tet­ta­va kuu­kau­den aika­na. Vaik­ka voi­kin ihme­tel­lä, miten se oli­si mah­dol­lis­ta käy­tän­nös­sä, nämä ovat hyviä uuti­sia.

Oikeu­den psy­ko­te­ra­peu­tin ammat­ti­ni­mik­kee­seen voi saa­da mur­to-osal­la sii­tä vai­vas­ta ja kus­tan­nuk­ses­ta, jon­ka psy­ko­dy­naa­mi­nen tera­pia­kou­lu­tus vaa­tii. Kuka­pa uusi alal­le tuli­ja ei osai­si täs­tä teh­dä omat joh­to­pää­tök­sen­sä. Tasa­pai­no kou­lu­tuk­sis­sa on kään­ty­nyt kog­ni­tii­vis­ten ja rat­kai­su­kes­keis­ten mal­lien eduk­si kan­sain­vä­li­sen käy­tän­nön mukai­ses­ti. Sel­vää kui­ten­kin on, että psy­ko­dy­naa­mi­sel­le tera­pial­le ei ole vaih­toeh­toa sil­loin kun tar­vi­taan perus­teel­li­sem­paa hoi­toa ja pysy­väm­pää hoi­to­tu­los­ta. Se tar­jo­aa myös muis­ta mene­tel­mis­tä poi­ke­ten ymmär­rys­tä oirei­den syn­ty­his­to­rioi­hin sekä jon­kin­lai­sen käsi­tyk­sen ja ker­to­muk­sen sii­tä, kuka minä olen ja mitä minul­le on aiem­min tapah­tu­nut.

Kun psy­koa­na­lyy­sin ja psy­koa­na­lyyt­ti­sen tera­pian ase­ma on hei­ken­ty­nyt, oli­si­ko se itse­kin vai­kut­ta­nut tähän? Se on pal­jol­ta kehit­ty­nyt irral­laan muun­lai­ses­ta psy­ko­lo­gi­ses­ta ja psy­kiat­ri­ses­ta tie­dos­ta, mikä on mah­dol­lis­ta­nut myös monien arve­lut­ta­vien teo­rioi­den ja usko­mus­ten syn­nyn. Edel­lä sanot­tua voi­si täs­sä valais­ta esi­mer­kin­omai­ses­ti yksi Freu­din pää­teo­riois­ta. Hän uskoi, että oidi­pus­komplek­si on psyyk­ki­sen elä­män kes­ki­pis­te, jon­ka ympä­ril­le muu on pal­jol­ti raken­tu­nut. Se oli­si myös saat­ta­nut alkuun sivi­li­saa­tion syn­nyn. Kaik­kien neu­roo­sien ydin oli­si sek­su­aa­li­nen. Freud kamp­pai­li itsea­na­lyy­sin­sa kans­sa vuon­na 1897. Sen seu­rauk­se­na hän hyl­kä­si teo­rian­sa sii­tä, että etu­pääs­sä isät oli­si­vat käyt­tä­neet lap­sia sek­su­aa­li­ses­ti hyväk­si ja aiheut­ta­neet poti­lail­le trau­mo­ja. Hän etsi unien avul­la muis­ti­ku­via omas­ta lap­suu­des­taan. Hen­ki­lö, joka oli aiheut­ta­nut hänen neu­roo­sin­sa, oli­kin per­heen las­ten­hoi­ta­ja, joka oli hyväk­si­käyt­tä­nyt hän­tä ja herät­tä­nyt ennen­ai­kai­ses­ti hänen sek­su­aa­li­sen libi­don­sa. Freud ker­toi kir­jees­sään Flies­sil­le että libi­do äitiin syt­tyi kah­den ja puo­len vuo­den iäs­sä, kun hän oli mat­kal­la nuk­ku­nut äitin­sä vie­res­sä ja näh­nyt tämän alas­to­ma­na. Sit­tem­min Freud tuli vuo­sien mit­taan sii­hen käsi­tyk­seen, että oidi­pus­komplek­si on uni­ver­saa­li. Poi­ka himoit­see äiti­ään sek­su­aa­li­ses­ti ja kokee isän­sä kil­pai­li­jak­si. Sek­su­aa­li­nen iden­ti­teet­ti oli­si seu­raus­ta iden­ti­fi­kaa­tiois­ta ja int­ro­jek­tiois­ta, joi­ta tapah­tuu komplek­sin pro­ses­soin­nin myö­tä. Sekä poi­kien että tyt­tö­jen mie­les­tä pojan suku­puo­lie­li­met oli­si­vat var­si­nai­ses­ti oikean­lai­set. Tyt­tö­lap­set koki­si­vat itsen­sä kastroi­duik­si. Vuon­na 1923 Freud esit­ti, että kastraa­tio­ah­dis­tus pakot­taa molem­mat suku­puo­let irrot­tau­tu­maan oidi­pus­komplek­sin sek­su­aa­li­sis­ta pyr­ki­myk­sis­tä. Yli­mi­nä syn­tyi­si täs­sä vai­hees­sa. Kos­ka tytöt ovat jo kastroi­tu­ja, eikä hei­dän tar­vit­se sitä enää pelä­tä, hei­dän itse­tun­ton­sa on huo­nom­pi, yli­mi­nä hei­kom­min kehit­ty­nyt, ja bisek­su­aa­li­suus huo­mat­ta­vas­ti ylei­sem­pää. Tytön kehi­tys tapah­tui­si penis­ka­teu­den mer­keis­sä, ja sur­kas­tu­nees­ta penik­ses­tä joh­tu­va alem­muu­den­tun­to laa­je­ni­si kos­ke­maan hänen koko per­soo­naan­sa. Freud kir­joit­ti yllä ole­vat häm­men­tä­vät oival­luk­sen­sa uudel­leen vie­lä vuon­na 1938, joten kyse ei ole nuo­ruu­den aja­tus­ko­kei­lus­ta.

Epäi­le­mät­tä Freu­dil­la oli oidi­pus­komplek­si, jon­ka syn­tyyn lap­suu­den sek­su­aa­lit­rau­ma vai­kut­ti. Mela­nie Klein esit­ti myö­hem­min, että äidin rin­taan liit­ty­vät tuhoa­vat fan­t­asiat ovat psyyk­ki­sen ja sek­su­aa­li­sen kehi­tyk­sen läh­tö­koh­ta. Oidi­pus­komplek­si alkai­si ensim­mäi­sen elin­vuo­den aika­na. Kun rin­ta tuot­taa välil­lä pet­ty­myk­siä, kään­tyy vau­va isän penik­sen puo­leen, mis­tä etsii mie­li­ku­vis­sa oraa­lis­ta tyy­dy­tys­tä. Sekä hyvät että tuhoa­vat fan­t­asiat kes­kit­tyi­si­vät penik­seen ja rin­taan vuo­ro­tel­len koh­det­ta vaih­taen ja oli­si­vat posi­tii­vi­sen ja nega­tii­vi­sen oidi­pus­komplek­sin perus­ta. Kun vau­van geni­taa­li­set tun­te­muk­set alka­vat, herää kastraa­tio­ah­dis­tus ja pel­ko, että isä puree penik­sen irti kos­tok­si sii­tä, että poi­ka on halun­nut itse pur­ra isän penik­sen irti ja sisäis­tää sen. Klein liit­tää näi­hin fan­t­asioi­hin myö­hem­min myös koko­nais­val­tai­sem­man idean van­hem­mis­ta sisäis­tet­tä­vi­nä objek­tei­na. Kan­ta­nä­ky­fan­ta­sias­sa yhdis­ty­neet van­hem­mat oli­si­vat lop­pu­mat­to­mas­sa oraa­li­sen, anaa­li­sen ja geni­taa­li­sen tyy­dy­tyk­sen hur­mios­sa, jon­ka ulko­puo­lel­le lap­si jää. Tee­mas­ta kehit­tyi eri teo­ree­tik­ko­jen toi­mes­ta vuo­si­kym­men­ten saa­tos­sa luke­mat­to­mia ver­sioi­ta. Maal­li­kot ihmet­te­li­vät aika­naan näi­tä käsi­tyk­siä, ja nyt voi ihme­tel­lä, miten niis­tä tuli psy­koa­na­lyy­sin pii­ris­sä niin kes­kei­siä. Psy­ko­lo­gian pal­jas­ta­ma tie­to mei­dän kaik­kien ihmis­ten alt­tiu­des­ta poh­jus­tuk­sel­le ja havain­to­jen tie­dos­ta­mat­to­mal­le vali­koi­tu­mi­sel­le sug­ges­tioi­den mukaan, tai­pu­mus uskoa todek­si se mitä tar­peek­si usein tois­te­taan, voi­si ehkä osal­taan jar­ru­tel­la sukel­te­lua syvyysp­sy­ko­lo­gi­siin syö­ve­rei­hin. Mark Solms ker­too kysel­leen­sä psy­koa­na­lyy­tik­ko­kol­le­goil­taan mitä he muis­ta­vat oidi­pus­komplek­sis­taan, mut­ta kel­lään ei ollut sii­tä muis­ti­ku­via.

Sit­tem­min syn­tyi uudem­pia ja parem­pia teo­rioi­ta, tär­keim­piä mai­ni­tak­se­ni egop­sy­ko­lo­gia, brit­ti­läi­set objek­ti­suh­de­teo­riat, Kohu­tin Self-psy­ko­lo­gia, rela­tio­naa­li­set ja inter­sub­jek­tii­vi­set mal­lit sekä laca­ni­lai­nen kou­lu­kun­ta. Niil­le on yhteis­tä pait­si aikai­sem­pi kou­lu­kun­tai­nen kiis­te­ly myös her­me­neu­tiik­kaan nojaa­va työs­ken­te­ly mie­len sisäis­ten ilmiöi­den paris­sa. Mil­lään näis­tä teo­riois­ta ei voi kat­ta­vas­ti selit­tää yhden­kään poti­laan kaik­kia aspek­te­ja, ne ovat osa­teo­rioi­ta. Voi­si olet­taa, että mitä moni­puo­li­sem­pi teo­reet­ti­nen arse­naa­li tera­peu­til­la on käy­tet­tä­vis­sään, sitä jous­ta­vam­min hän voi eri­lai­sia ongel­mia ja ihmi­siä ymmär­tää. Psy­koa­na­lyy­sin para­dig­ma on kyp­sä, oleel­li­sin on jo sanot­tu. En itse kek­si muu­ta tie­tä pääs­tä eteen­päin kuin kyt­ke­mäl­lä her­me­neu­tii­kan kans­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­seen sitä tie­toa, mitä eri­tyi­ses­ti affek­tii­vi­nen neu­ro­tie­de, tie­toi­suu­den ja neu­ro­kog­ni­tii­vi­sen tie­dos­ta­mat­to­man sekä muis­tin tut­ki­mi­nen on tuo­nut.

Eri­lai­sia viet­te­jä omi­ne ana­to­mi­si­ne rata­jär­jes­te­lyi­neen on monia. Äitiy­teen liit­ty­vät tun­te­muk­set esi­mer­kik­si eivät ole niin­kään subli­moi­tua sek­su­aa­li­suut­ta, vaan viet­ti­pe­räis­tä hoi­vaa­mi­sen tar­vet­ta. Ime­mi­nen ja ulos­ta­mi­nen ovat eri asia kuin sek­su­aa­li­nen halu, ja tus­kin pik­ku­po­jan ylpei­ly pip­pe­lis­tään on var­si­nais­ta sek­su­aa­li­sen halun osoit­ta­mis­ta. Lap­suu­den itse­tyy­dy­tys­kin lie­nee useim­mi­ten epäs­pe­si­fin sti­mu­laa­tion hake­mis­ta parem­min kuin että se hei­jas­tai­si van­hem­piin koh­dis­tu­nut­ta himoa.

Tie­toi­suus raken­tuu aivo­jen alao­sis­ta käsin emoo­tioi­hin ja affek­tei­hin liit­tyen, ja pro­ses­si on sisä­syn­tyi­nen, peri­män ohjaa­ma. Tun­teet edel­tä­vät useim­mi­ten ajat­te­lua, ja siten tera­peu­tin kan­nat­tai­si eri­tyi­ses­ti nii­hin kiin­nit­tää huo­mio­ta. Kuo­ri­ker­rok­seen, kor­ti­ko-talaa­mi­seen jär­jes­tel­mään ais­tien kaut­ta tul­lut ja sin­ne tal­len­tu­nut aineis­to ikään kuin vain toi­mit­taa tie­toi­suu­del­le sisäl­töä. Freu­din id oli­si Mark Solm­sin mukaan tie­toi­nen, ego oli­si tie­dos­ta­ma­ton, kokoel­ma auto­ma­ti­soi­tu­nei­ta reak­tio­mal­le­ja ja repre­sen­taa­tioi­ta. Aivot pyr­ki­vät auto­ma­ti­soi­maan toi­min­taan­sa ener­geet­ti­sis­tä syis­tä, toi­min­ta on inten­tio­naa­lis­ta, enna­koi­maan pyr­ki­vää ja tavoit­te­lee homeos­taat­tis­ta tilaa. Kun jon­kin ongel­man rat­kai­su­mal­li auto­ma­ti­soi­tuu lii­an aikai­sin ja toi­mii huo­nos­ti, syn­tyy psyyk­kis­tä oireis­toa. Psy­ko­dy­naa­mi­nen tie­dos­ta­ma­ton, jos­ta psy­koa­na­lyy­si puhuu, muo­dos­taa vain pie­nen osan laa­jas­ta neu­ro­kog­ni­tii­vi­ses­ta tie­dos­ta­mat­to­mas­ta, joka koos­tuu elä­män­his­to­rian aika­na auto­ma­ti­soi­tu­neis­ta kaa­vois­ta ja algo­rit­meis­ta. Sen tar­koi­tus on olla elä­mää suo­je­le­va ja yllä­pi­tä­vä. Sekä suu­rem­mat trau­maat­ti­set tapah­tu­mat että ennen kaik­kea arki­päi­vän kur­juu­teen liit­ty­vä hal­vek­sun­ta ja vähek­syn­tä voi­vat sisäis­tyä ilman tie­toi­suut­ta ja mah­dol­li­suut­ta tor­jua. Niis­tä muo­dos­tuu auto­ma­ti­soi­tu­nei­ta kaa­vo­ja. Psy­koa­na­lyy­sin pii­ris­sä on ollut vuo­si­kym­me­nien ajan tapa­na aja­tel­la, että aivot ja neu­raa­li­set tapah­tu­mat eivät mää­rää toi­min­taam­me, vaan ihmis­tä voi­daan pitää vas­tuul­li­se­na sub­jek­ti­na, jol­la on sie­lu. Nyt tie­de­tään, että aivoil­la on sie­lus­ta ja tie­toi­suu­des­ta riip­pu­ma­ton oma roo­lin­sa, ja van­ha käsi­tys on yksin­ker­tai­ses­ti vää­rä ja hai­tal­li­nen. Poti­laat häpeä­vät itse­ään ja oirei­taan, joi­den syn­tyyn usein ovat syyt­tö­miä, ja koke­vat minuu­ten­sa, per­soo­nan­sa pahak­si tai kel­vot­to­mak­si. Kun he ymmär­tä­vät tämän, he voi­vat tun­tea parem­min myö­tä­tun­toa itse­ään koh­taan. Psy­ko­te­ra­pian ilma­pii­ri muut­tuu eri­lai­sek­si, kun tera­peut­ti ei näe poti­las­ta samas­sa mää­rin nega­tii­vi­ses­sa valos­sa oireis­taan vas­tuul­li­se­na, defen­sii­vi­se­nä, tor­ju­va­na, hal­ko­va­na, yhteyk­siä kat­ko­va­na.

Arve­len, että tera­peu­tin osit­tai­nen­kin ymmär­rys aivo­jen toi­min­ta­pe­ri­aat­teis­ta voi aut­taa pitä­mään jal­ko­ja maan pin­nal­la. Vuo­ro­vai­ku­tuk­sen mik­ro­ta­son, emoo­tioi­den reaa­liai­kai­sen luke­mi­sen ja pei­laus­funk­tion huo­mioi­mi­nen on ensi­si­jai­sem­paa kuin yri­tyk­set palaut­taa asioi­ta tie­toi­suu­teen. Psy­ko­te­ra­pia on taval­laan käsi­työ­läi­sam­mat­ti, ja se nojaa pal­jol­ti arkie­lä­män ymmär­ryk­seen. Metap­sy­ko­lo­gis­ten teo­rioi­den sovel­ta­mi­nen tai raken­te­lu voi ohja­ta sitä mihin suun­taan kul­kea. Sik­si nii­den päi­vit­tä­mi­nen ja sovit­te­le­mi­nen yhteen muun­lai­sen tie­don kans­sa ei ole niin­kään kupa­rin lisää­mis­tä kul­taan vaan tar­peel­lis­ta uudis­tu­mis­ta. Psy­koa­na­lyy­sin sta­tus para­nee, jos se kor­jaa itse­ään kuten eri tie­tee­na­loil­la on tapa­na.

Mart­ti Tuo­hi­met­sä
pää­toi­mit­ta­ja