Juhani Ihanus & Kristiina Lindfors: Liisa Keltikangas-Järvisen haastattelu

”Toi­mi­nut asian­tun­ti­ja­na” – Lii­sa Kel­ti­kan­gas-Jär­vi­sen haas­tat­te­lu

Kuva: Mark­ku Ver­ka­sa­lo

Lii­sa Kel­ti­kan­gas-Jär­vi­nen toi­mi sovel­ta­van psy­ko­lo­gian apu­lais­pro­fes­so­ri­na 1981–1992 ja psy­ko­lo­gian pro­fes­so­ri­na Hel­sin­gin yli­opis­tos­sa vuo­si­na 1992–2014. Sen jäl­keen hän on ollut ”Per­so­na­li­ty and well-being” ‑tut­ki­mus­ryh­män joh­ta­ja­na Hel­sin­gin yli­opis­tos­sa. Hänen moni­tie­tei­set tut­ki­muk­sen­sa ovat kos­ke­neet muun muas­sa tem­pe­ra­ment­tie­ro­ja ja nii­den yhteyk­siä var­hais­kas­va­tuk­seen, kou­lu­pe­da­go­giik­kaan, las­ten ja nuor­ten hyvin­voin­tiin sekä työ­elä­mään. Kel­ti­kan­gas-Jär­vi­nen on tun­net­tu myös tie­to­kir­jai­li­ja­na, joka on jul­kais­sut esi­mer­kik­si teok­set Hyvä itse­tun­to (1994), Tun­ne itse­si, suo­ma­lai­nen (2000), Tem­pe­ra­ment­ti: Ihmi­sen yksi­löl­li­syys (2004), Tem­pe­ra­ment­ti ja kou­lu­me­nes­tys (2006), Sosi­aa­li­suus ja sosi­aa­li­set tai­dot (2010), ”Hyvät tyy­pit” – tem­pe­ra­ment­ti ja työ­elä­mä (2016) sekä uusim­pa­na Ujot ja int­ro­ver­tit (2019). Pro­fes­so­ri­liit­to valit­si Kel­ti­kan­gas-Jär­vi­sen Vuo­den pro­fes­so­rik­si 2008. Vuon­na 2010 hän sai Lau­ri Jän­tin sää­tiön tie­to­kir­ja­pal­kin­non ja vuon­na 2019 Suo­men Kult­tuu­ri­ra­has­ton suur­pal­kin­non ”van­ho­jen totuuk­sien tuu­let­ta­mi­ses­ta, ujo­jen roh­keas­ta puo­lus­ta­mi­ses­ta”. Yhteis­kun­nal­li­ses­ta vai­kut­ta­mi­ses­ta hän on saa­nut Suo­men Val­koi­sen Ruusun I luo­kan rita­ri­mer­kin ja Suo­men Lei­jo­nan komen­ta­ja­mer­kin.

Leh­tem­me toi­mit­ta­jat tapa­si­vat Lii­sa Kel­ti­kan­gas-Jär­vi­sen 19.3.2019 ja kävi­vät pit­kän kes­kus­te­lun, jos­ta tähän on vali­koi­tu muu­ta­mia ottei­ta.

Digi­ta­li­saa­tio ja yksi viral­li­nen totuus

Kris­tii­na Lind­fors (= KL): Puhu­taan­pa ensin hie­man digi­ta­li­saa­tios­ta.

Lii­sa Kel­ti­kan­gas-Jär­vi­nen (= LKJ): Vie­ras­tan sii­hen liit­ty­vää hypeä, joka tekee sii­tä itsei­sar­von ja yli­pään­sä itses­tään sel­vän arvon. Tie­tys­ti digi­ta­li­saa­tion käyt­tö­tai­toa tar­vi­taan nyky­ään, mut­ta on eri asia suun­ni­tel­la kou­lu digi­ta­li­saa­tio­ta var­ten kuin digi­ta­li­saa­tio kou­lua var­ten. Jos ensi­si­jai­sek­si tulee tek­niik­ka ja tois­si­jai­sek­si subs­tans­si, sil­loin subs­tans­sis­ta jou­du­taan aina anta­maan perik­si. Kuin­ka hir­veän pal­jon lob­baus­ta on tämän digi­ta­li­saa­tion taka­na, kun se ete­nee sel­lais­ta vauh­tia, että sii­hen on vai­kea yhdis­tää kriit­tis­tä kes­kus­te­lua. Tot­ta kai yhteis­kun­ta menee sitä koh­ti ja lap­set ope­te­taan käyt­tä­mään sitä.

Juha­ni Iha­nus (= JI): Kun jokin teh­dään viral­li­sek­si totuu­dek­si, sitä ei saa arvos­tel­la. Huo­ma­sin vii­me syk­sy­nä ope­tusa­lan ammat­ti­lii­ton­kin verk­ko­si­vul­ta mai­nin­nan, joka moit­ti sinua ja työ­ryh­mää­si epäeet­ti­syy­des­tä, kos­ka olit­te ennen jul­kai­sua etu­kä­teen ker­to­neet tut­ki­muk­sen­ne tulok­sis­ta. Täl­lais­ta ennak­ko­tie­toa tulok­sis­ta anne­taan nyky­ään vaik­ka kuin­ka pal­jon, mut­ta tulok­sen­ne ilmiö­op­pi­mi­ses­ta ja digi­ta­li­saa­tios­ta haas­toi­vat lii­ak­si viral­lis­ta lin­jaa. Pian tuo mai­nin­ta kyl­lä­kin oli pois­tet­tu verk­ko­si­vul­ta.

LKJ: Niin oli teh­ty. Tulok­sem­me oli­vat sil­loin jo eden­neet tie­teel­li­ses­sä arvios­sa, ja nyt yksi artik­ke­li on jo jul­kais­tu­kin, tosin niko­tel­len. Ensim­mäis­tä ker­taa näet koh­ta­sin tyr­mis­ty­nee­nä myös sel­lai­sen sei­kan, että digi­ta­li­saa­tio­tut­ki­mus­ta jul­kai­se­vas­sa leh­des­sä tode­taan alkusi­vul­la, että leh­ti jul­kai­see vain sel­lai­sia jut­tu­ja, jot­ka tuke­vat digi­ta­li­saa­tion käyt­töä. Tätä minun oli vai­kea uskoa. Aja­tel­kaa­pa samaa lää­ke­tie­tees­sä: otam­me jul­kais­ta­vik­si vain sel­lai­sia jut­tu­ja, jot­ka tuke­vat tämän uni­lääk­keen käyt­töä. Se ei ole mis­sään muu­al­la mah­dol­lis­ta, mut­ta useam­mas­sa digi­ta­li­saa­tio­leh­des­sä on ker­rot­tu, että jul­kai­sem­me vain posi­tii­vi­sia ja digi­ta­li­saa­tion käyt­töä tuke­via tulok­sia.

JI: Tie­teel­lis­tä kri­tiik­kiä­kään ei sai­si enää esit­tää täl­lä alu­eel­la.

LKJ: Ei edes tut­ki­mus­kri­tiik­kiä enää ja sii­tä syn­ty­vää kes­kus­te­lua. Tämä on minus­ta pit­kä askel taak­se­päin, niin pal­jon kuin tut­ki­muk­sen etii­kas­ta ja tut­ki­muk­seen luot­ta­mi­ses­ta puhu­taan. On viral­li­nen totuus, ja sit­ten sen viral­li­sen totuu­den kysee­na­lais­ta­mi­nen kiis­tat­to­mil­la tut­ki­mus­tu­lok­sil­la on epäeet­tis­tä. Minul­le ker­ro­tun mukaan ope­tus­hal­li­tuk­sen pää­joh­ta­ja Olli-Pek­ka Hei­no­nen kir­joit­ti luul­leen­sa, että nämä tut­ki­mus­tu­lok­sem­me oli­vat vit­si. Sii­nä minut oli kuu­lem­ma mai­nit­tu ihan nimel­tä ja nega­tii­vi­seen sävyyn: Kel­ti­kan­gas-Jär­vi­nen taas halu­aa kohah­dut­taa ja puhua eri tavoin kuin yhteis­kun­nas­sa yleen­sä puhu­taan. Har­mit­taa kun en ennät­tä­nyt itse lukea sitä, kos­ka parin tun­nin kulut­tua jut­tu oli pois­tet­tu.

KL: Pelot­ta­vaa että saa­ko tääl­lä olla vain yksi kon­sen­sus. Onko tämä muut­tu­nut enem­män sii­hen suun­taan?

LKJ: Jos minul­le oli­si aikoi­naan ker­rot­tu, että muu­tos on näin voi­ma­kas ja tähän suun­taan, niin en var­maan sini­sil­mäi­se­nä oli­si usko­nut. Olen kuvi­tel­lut, että tut­ki­mus vai­kut­taa yhä enem­män ja kun tut­ki­mus­ta tulee lisää, se ohjaa ajat­te­luam­me. Kun aloi­tin tut­ki­mus­työn, asian­tun­ti­ja oli asian­tun­ti­ja. Pää­sin 1980-luvun lop­puun niin, että en anta­nut valo­ku­vaa haas­tat­te­luun, ja se oli ihan nor­maa­lia. Leh­dis­sä luki vain ”asian­tun­ti­ja­na toi­mi­nut”. Sit­ten alkoi tul­la yhä enem­män valo­ku­va­pyyn­tö­jä jo ennen kuin esi­tel­mä pide­tään. Pian alkoi voi­ma­kas hen­ki­löi­ty­mi­nen, ikään kuin ilman muu­ta jokai­nen tut­ki­ja esit­tää omia mie­li­pi­tei­tään. Kun voi­ma­kas hen­ki­löi­ty­mi­nen ete­ni, se alkoi jo vaka­vas­ti rajoit­taa tut­ki­mus­tu­los­ten jul­ki­tuo­mis­ta.

Nyt olen jo tot­tu­nut sii­hen, että sano­mi­sia­ni vali­koi­daan tar­koi­tus­ha­kui­ses­ti. Esi­mer­kik­si olen nyt pit­kään yrit­tä­nyt herät­tää kes­kus­te­lua sii­tä, mikä on taa­pe­ron hyvä päi­vä­hoi­to. Se on aivan mah­do­ton­ta. Jo aja­tus­kin, että alet­tai­siin puhua laa­dus­ta, kään­tyy leh­des­sä välit­tö­mäs­ti kom­men­tik­si ”äidit kotiin, taa­pe­roa ei saa vie­dä päi­vä­hoi­toon”, vaik­ka en ole kos­kaan niin sano­nut. Sama aja­tus oli­si, että jos ter­veys­kes­kuk­ses­sa on kor­jat­ta­vaa, niin sitä ei saa sanoa ääneen, ettei­vät sen käyt­tä­jät syyl­lis­ty, ja parem­pi oli­si, että kaik­ki hoi­tai­si­vat vai­van­sa itse koto­na. Tut­ki­jaan lyö­dään tiet­ty lei­ma. Kysy­tään tie­tyis­tä asiois­ta, ja sen jäl­keen kir­joi­te­taan niin kuin tämän brän­din toi­mit­ta­jan mie­les­tä kuu­luu sanoa. Val­mis otsik­ko on jo ole­mas­sa. Esi­mer­kik­si minul­ta on useam­man ker­ran kysyt­ty: ”Eikö ole­kin niin, että homo­pa­reil­le ei saa antaa las­ta?” Olen ker­to­nut, että tut­ki­mus­ten mukaan tar­vi­taan pysy­vyyt­tä ja rak­kaut­ta, aitoa kiin­nos­tus­ta lap­seen, eikä mikään näis­tä ole sidot­tu suku­puo­leen. Tätä ei jul­kais­ta, kos­ka se ei sovi sii­hen brän­diin, joka minul­le on ase­tet­tu. Minun tulee edus­taa koto­na ole­vien äitien ydin­per­het­tä. Tämä oikeas­ti alkaa olla tut­ki­mus­tie­don levit­tä­mi­sen uhka, kos­ka nyt on aika pal­jon nuo­ria tut­ki­joi­ta, jot­ka sano­vat vain nii­tä asioi­ta, jois­ta peu­ku­te­taan ja tykä­tään. Varo­vai­ses­ti ja kil­tis­ti puhu­vat nuo­ret tut­ki­jat ehdot­to­mas­ti kiel­täy­ty­vät sano­mas­ta sel­lais­ta, mikä on tämän ylei­sen kon­sen­suk­sen vas­tais­ta. Sil­loin tut­ki­mus ei muu­ta maa­il­maa.

JI: Ale­taan jopa uhkail­la nii­tä, jot­ka sano­vat jota­kin kriit­tis­tä ja epä­miel­lyt­tä­vää. Kun tie­do­tus­vä­li­neet suo­si­vat tiet­ty­jä asian­tun­ti­joi­ta, se voi joh­taa asian­tun­ti­juu­den rapau­tu­mi­seen. Mel­kein kuka tahan­sa voi nyky­ään väit­tää ole­van­sa asian­tun­ti­ja, sil­lä monen­lai­sia tie­dos­to­ja on löy­det­tä­vis­sä ja omaa kan­taa voi perus­tel­la sopi­val­la tut­ki­mus­da­tal­la. Lisäk­si tut­ki­joi­den­kin on osat­ta­va ”alus­toi­tua”, olla sosi­aa­li­ses­sa medias­sa riit­tä­vän monel­la alus­tal­la.

LKJ: Minä en ole mil­lään alus­tal­la.

JI: Niin, olet tun­net­tu ilman alus­taa ja sano­ma­si menee läpi, kos­ka sii­nä on tar­peek­si ärsyt­tä­vää aines­ta ja se tuot­taa uuti­sia.

LKJ: Enää ei ole mikään fak­taa, vaan jat­ku­vaa tili­tys­tä, ”mil­tä mus­ta tun­tuu”. Fak­toil­la ja ratio­naa­li­sel­la päät­te­lyl­lä ei ole mer­ki­tys­tä, vaan nii­den yli ajaa aina se, mil­tä mus­ta tun­tuu – ja mus­ta pitää tun­tua aina kival­ta. Ja jos ei mus­ta tun­nu kival­ta, sinä olet inhot­ta­va ihmi­nen. Toi­sin sanoen, jos ker­ron tut­ki­mus­tu­lok­sen, joka ei tun­nu kival­ta, niin minä olen inhot­ta­va ihmi­nen. Tämä on ihan perus­ku­vio koko ajan.

KL: Pel­kää­vät­kö­hän nuo­ret tut­ki­jat? Tun­tuu, että kes­kus­te­lu on usein lai­mea­ta, ei ote­ta pal­jon kan­taa mihin­kään.

LKJ: Pel­kää on lie­vä sana. Voi­sin sanoa, että osa on jo val­miik­si panii­kis­sa niin, ettei­vät ker­ro mitään, mikä ei ole odo­tuk­siin sopi­vaa. Varo­vai­suus on hyvin pit­käl­lä. Tut­ki­ja toi­voo: ”Tykät­kää mus­ta, tykät­kää mus­ta” ja las­kee peu­ku­tuk­sia.

Psy­ko­lo­gian his­to­rias­ta ja psy­koa­na­lyy­sin ase­mas­ta tie­tei­den ken­täl­lä

JI: Elä­mys­ha­kui­suus ja uutuu­den­ta­voit­te­lu (sen­sa­tion see­king, novel­ty see­king) ovat tut­tu­ja myös tie­teen alal­la. Olet mai­nin­nut tem­pe­ra­ment­ti­tut­ki­muk­sen­kin koh­dal­la juu­ri sen, että nyky­ään ei taju­ta, miten hir­veän van­ha, aina antii­kis­ta saak­ka, tem­pe­ra­men­tin käsi­te on. Se kek­si­tään yhä uudel­leen, ja kaik­ki halua­vat tuo­da oman käsit­teis­tön­sä ja brän­din­sä sii­hen pääl­le. Kuvaat hyvin his­to­riat­to­muu­den ongel­maa ja sii­tä joh­tu­vaa pers­pek­tii­vien kapeu­tu­mis­ta.

LKJ: Olen vie­lä kriit­ti­sem­min kir­joit­ta­nut tut­ki­joi­den his­to­rial­li­sen pers­pek­tii­vin puut­teis­ta uudes­sa teok­ses­sa­ni Ujot ja int­ro­ver­tit. His­to­riat­to­muus on usein ihan käsit­tä­mä­tön­tä. Sama asia kek­si­tään uudel­la nimel­lä uudes­taan ja uudes­taan. Erääs­sä semi­naa­ris­sa tuli esiin ”itse­te­hok­kuus”, minä­pys­ty­vyys­kä­si­tys (self-efficacy) uute­na per­soo­nal­li­suu­den löy­tö­nä. Se oli kui­ten­kin aivan ident­ti­nen 1960-luvun lopun ”kont­rol­lin sijain­nin” kans­sa. Ja kun men­nään taak­se­päin, se löy­tyy jo 1940-luvul­ta. Samoin jokin aika sit­ten esi­tet­tiin uute­na, miten tär­keä­tä on erot­taa ”sta­te” ja ”trait” per­soo­nal­li­suu­des­sa. Kuin­ka olla­kaan, löy­sin jo 1940-luvul­ta per­soo­nal­li­suusp­sy­ko­lo­gias­ta jaon struk­tu­ra­lis­miin ja funk­tio­na­lis­miin. Struk­tu­ra­lis­mi etsii ”traits”:ejä, reak­tioi­ta tilan­tees­sa, ja funk­tio­na­lis­mi etsii perus­ra­ken­tei­ta eli ”states”:ejä. Tilas­to­tie­teen uusien mal­lien avul­la voi­daan tie­tys­ti tut­kia uudel­la taval­la ”states”:ejä ja ”traits”:ejä.

KL: Psy­ko­lo­gian tut­kin­to­ra­ken­teis­ta psy­ko­lo­gian his­to­ri­aan liit­ty­vät kurs­sit on kui­ten­kin vii­me aikoi­na hävi­tet­ty koko­naan itse­näi­si­nä kurs­sei­na tai aina­kin kor­vat­tu kir­ja­tent­tei­nä. Oli­si­ko nyt kui­ten­kin tär­ke­ää, että opis­ke­li­jat sai­si­vat jon­kin his­to­rial­li­sen käsi­tyk­sen esi­mer­kik­si juu­ri funk­tio­na­lis­mis­ta ja struk­tu­ra­lis­mis­ta.

LKJ: Ei [kir­jan­tent­ti] ole vas­taa­va, sen pitäi­si olla luen­to, kos­ka luen­noit­si­ja voi vetää lan­gat yhteen. Kir­jo­ja voi lukea, mut­ta tar­vi­taan myös hen­ki­lö, jol­la on koko­nais­ku­va ja joka voi ker­toa, että Eysenck sanoo näin ja Jung sanoo jo saman asian tääl­lä. Ja sit­ten kun Eysenck sanoo näin, myö­hem­min Gray väit­tää, että on kek­si­nyt uuden idean, vaik­ka tämä löy­tyy­kin jo Eysenc­kil­lä ja Jun­gil­la. Ihmi­nen on ollut monil­la tavoin saman­lai­nen tuhat vuot­ta. Ne samat asiat, jot­ka me huo­maam­me ihmi­ses­tä, on obser­vaa­tion kaut­ta huo­mat­tu Hip­po­kra­teen aika­na. Mut­ta asioi­den seli­tyk­siä ja kausaa­li­suh­tei­ta kos­ke­va ymmär­rys on lisään­ty­nyt. Aivo­ku­van­ta­mi­nen antaa nyt seli­tyk­sen sel­lai­sel­le, min­kä ole­mas­sao­lon jo Hip­po­kra­tes havait­si. Hän vain luu­li, että ilmiön perus­ta­na oli­vat kel­tai­nen sap­pi, veri, lima ja mus­ta sap­pi. Se oli sen ajan bio­ke­mi­aa. Syväl­li­nen ymmär­tä­mi­nen vaa­tii näi­den his­to­rial­lis­ten kyt­kös­ten tun­te­mis­ta.

KL: Löy­sin muu­ten van­has­ta Psy­ko­lo­gia-leh­des­tä 4/1980 täl­lai­sen kir­joit­ta­ma­si artik­ke­lin otsi­kol­la ”Tuho­käyt­täy­ty­mi­sen motii­vit”.

JI: Sii­nä viit­taat psy­koa­na­lyyt­ti­sen teo­rian perus­tal­ta juu­ri tul­kin­nal­li­suu­den osuu­teen ja sii­hen, että tul­kin­nois­sa on syvyy­se­ro­ja. Kerääm­me pal­jon tut­ki­mus­da­taa, mut­ta meil­lä täy­tyy olla myös jokin teo­reet­ti­nen näkö­kul­ma, jon­ka avul­la voim­me tul­ki­ta dataa ja saat­taa sitä ymmär­ret­tä­viin yhteyk­siin.

LKJ: Sehän ei ole hävin­nyt mihin­kään. Se, mis­tä me nyt etsim­me uut­ta evi­dens­siä ja tie­don lisää­mis­tä, on aivo­ku­van­ta­mi­nen ja aivo­tut­ki­mus. On yhtäk­kiä havait­tu asioi­ta, jot­ka ovat mie­les­tä­ni aika ennen­kuu­lu­mat­to­mia löy­tö­jä, vaik­ka­pa se, että aikui­sen ihmi­sen aivois­sa opi­aat­ti­sys­tee­mi on yhtey­des­sä kiin­ty­mys­suh­teen vakau­teen. Olen muka­na mones­sa aivo­tut­ki­muk­ses­sa ja sitä miel­tä, että aivo­tut­ki­mus vie ymmär­tä­mis­tä yhden ison pykä­län eteen­päin. Mut­ta kun tar­kas­tel­laan, mitä tulok­sis­ta voi­daan pää­tel­lä, niin ne koros­ta­vat enti­ses­tään kiin­ty­mys­suh­teen tär­keyt­tä ihmi­sen hyvin­voin­nil­le, ei aivo­jen tär­keyt­tä. Lop­pu­jen lopuk­si aivo­tut­ki­mus osoit­taa, että ensim­mäi­sil­lä elin­vuo­sil­la, jol­loin kyt­kök­siä aivoi­hin raken­ne­taan, on suu­ri mer­ki­tys ihmi­sen lop­pue­lä­mäl­le, aivan niin kuin Freud väit­ti.

JI: Neu­rop­sy­koa­na­lyy­si on koet­ta­nut yhdis­tää neu­ro­tie­tei­tä ja psy­koa­na­lyy­sia.

LKJ: Erääs­sä psy­ko­lo­gian ylei­sö­ti­lai­suu­des­sa mai­nit­sin aivo­tut­ki­muk­ses­ta ja Freu­dis­ta. Sanoin, että Freud havait­si obser­vaa­tion kaut­ta, että masen­tu­neel­la aikui­sel­la on pal­jon hyl­kää­mi­sen koke­muk­sia lap­se­na. Kun sen ajan lää­ke­tie­teel­lä ei ollut aavis­tus­ta­kaan, miten tämä havait­tu ilmiö voi­si selit­tyä, Freud läh­ti raken­ta­maan omia selit­tä­viä meka­nis­me­jaan. Sit­ten sanoin, että edel­leen­kin tämä havain­to, jon­ka Freud teki, pitää paik­kan­sa ja nyt aivo­tut­ki­mus on ker­to­nut, mitä nämä meka­nis­mit voi­si­vat olla. Me esi­mer­kik­si tie­däm­me, että kal­toin­koh­del­luil­le api­nan­poi­ka­sil­le syn­tyy sero­to­nii­ni­sys­tee­mi­muu­tok­sia, jot­ka jää­vät pysy­vik­si ja jot­ka aiheut­ta­vat sekä fysio­lo­gi­sen val­mius­ti­lan että ihmi­sen masen­nuk­sen kal­tai­sen toi­min­nan. Eli on ihan seli­tet­tä­vis­sä, miten monet hyl­kää­mi­sen koke­muk­set tuot­ta­vat muu­tok­sia aivois­sa ja altis­ta­vat masen­nuk­sel­le. Hert­ti­nen aika, kun ylei­sö suut­tui. Heil­le Freud oli niin hie­no ajat­te­li­ja, että aivo­tut­ki­mus ei voi mil­lään taval­la täy­den­tää eikä tuo­da mitään lisää Freu­diin, että on louk­kaa­vaa sel­lais­ta edes aja­tel­la. Olin ihan ihmeis­sä­ni.

JI: Freud­han oli aluk­si neu­ro­lo­gi ja piti 10 vuot­ta neu­ro­lo­gin prak­tiik­kaa ennen kuin hän ryh­tyi psy­koa­na­lyy­ti­kok­si. Hän nime­no­maan kan­nat­ti jat­ku­vaa yhteyt­tä neu­ro­tie­tei­siin ja bio­lo­gi­aan. Hän­hän jopa sanoi eri yhteyk­sis­sä, että bio­lo­gia on tule­vai­suu­den tie­de. Psy­koa­na­lyy­tik­ko­jen pitää aina notee­ra­ta, mitä bio­lo­gias­sa tapah­tuu, hän kehot­ti. Jat­koit vain taval­laan Freu­din perus­tal­ta.

LKJ: Opis­ke­luai­ka­na­ni kui­lu oli kaik­kein suu­rin juu­ri psy­koa­na­lyy­sin ja aivo­tut­ki­muk­sen välil­lä. Aivo­tut­ki­jat piti­vät psy­koa­na­lyy­sia pelk­kä­nä huu­haa­na. Nyt voi sanoa, että aivo­tut­ki­mus tuot­ti psy­koa­na­lyy­sin per­soo­nal­li­suus­kä­si­tyk­sel­le par­haan evi­dens­sin.

JI: Niin kuin psy­ko­lo­gian­kin his­to­rias­ta näh­dään, tie­tyt suun­tauk­set ovat olleet val­lal­la jon­kin aikaa, mut­ta sit­ten ne ovat jää­neet syr­jään. ”Kog­ni­tii­vi­nen kumous” levit­täy­tyi kaik­kial­le. Nyt kui­ten­kin neu­ro­tie­tees­sä­kin on todet­tu, että kog­ni­tii­vi­nen neu­ro­tie­de ei rii­tä, vaan affek­tit ja sosi­aa­li­set aivot, kiin­ty­mys­suh­de­ai­vot, on otet­ta­va neu­ro­tie­tees­sä huo­mioon. ”Mei­dän” neu­ro­tie­to tai ”mei­dän” Freud on rajal­lis­ta. Juu­ri tie­tei­den­vä­li­set pro­jek­tit voi­vat herät­tää ärty­mys­tä, ja läh­te­ne­vät­kö roh­keim­mat tut­ki­jat nii­hin mukaan?

LKJ: Opis­ke­luai­ka­na­ni ker­ta kaik­ki­aan beto­niin muu­ra­tut raja-aidat oli­vat ole­mas­sa ja toi­mi­vat kyl­lä estee­nä laa­jem­mal­le ymmär­tä­mi­sel­le. Bio­lo­gia oli kiro­sa­na. Sil­loin kun olin opis­ke­li­ja, en tätä rajoit­tu­nei­suut­ta osan­nut näh­dä. Tut­ki­ja­na sen sijaan olen aina teh­nyt yhteis­työ­tä laa­jas­ti enkä voi kuvi­tel­la, että ymmär­rys asiois­ta voi­si syn­tyä yhden tie­teen varas­sa.

JI: Nyky­ään­hän myös eräät psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ti suun­tau­tu­neet kysy­vät, mitä he teke­vät neu­ro­tie­dol­la. On väi­tet­ty jopa, että on ihan sama, mitä siel­lä aivois­sa on, vaik­ka oli­si mak­sa­laa­tik­koa, psy­koa­na­lyy­sis­sa ja psy­ko­te­ra­pias­sa kun työs­ken­nel­lään mer­ki­tys­ten kans­sa.

LKJ: Ihan käsit­tä­mä­tön­tä.

KL: Tie­teel­li­ses­sä yli­opis­top­sy­ko­lo­gias­sa taas tun­tuu, että on ihan päin­vas­toin: ei yhtään hyväk­sy­tä psy­ko­dy­na­miik­kaa.

LKJ: Näin on, ei se aina­kaan val­ta­vir­ta ole. Samal­la psy­ko­lo­gian asian­tun­te­mus hävi­ää tie­tyil­tä alueil­ta, jot­ka ovat voi­mak­kaas­ti sidok­sis­sa sii­hen lap­sen var­hais­ke­hi­tyk­seen, jos­ta psy­ko­dy­naa­mi­nen ajat­te­lu ker­too. Vaik­ka­pa 3–6 ikä­vuo­den kehi­tyk­ses­tä puhu­taan nyky­ään lähes pel­käs­tään kog­ni­tii­vi­se­na kehi­tyk­se­nä. Sosi­aa­li­sen kehi­tyk­sen aja­tel­laan ole­van vain sosi­aa­lis­ta vuo­ro­vai­ku­tus­ta ryh­mäs­sä, jol­loin psy­ko­dy­na­miik­ka on kor­vau­tu­nut var­hais­kas­va­tuk­sen ideoil­la. Olen aika häm­mäs­ty­nyt, kun psy­ko­lo­geil­la ei ker­ta kaik­ki­aan ole mitään sanot­ta­vaa täs­sä yhteis­kun­nal­li­ses­sa kes­kus­te­lus­sa. Jos psy­ko­lo­gia menee lii­an yksi­puo­li­sek­si, niin psy­ko­lo­geil­ta hävi­ää mah­dol­li­suus toi­mia tie­tyil­lä alueil­la asian­tun­ti­ja­na.

Psy­ko­dy­na­mii­kas­ta psy­ko­so­ma­tiik­kaan, ter­veysp­sy­ko­lo­gi­aan ja takai­sin mer­ki­tyk­siin

JI: Oli­si mie­len­kiin­tois­ta kuul­la myös omas­ta aka­tee­mi­ses­ta his­to­rias­ta­si. Psy­ko­dy­naa­mi­nen ajat­te­lu oli vah­vas­ti edus­tet­tu­na 1970-luvul­la, kun olit opis­ke­li­ja ja R. Ola­vi Vii­ta­mä­ki oli Hel­sin­gin yli­opis­tos­sa sovel­ta­van psy­ko­lo­gian pro­fes­so­ri­na. Oma gra­du­ni val­mis­tui 1979, mut­ta sinul­la oli jo tätä aiem­min väi­tös­kir­ja.

LKJ: Vuon­na 1977. Jat­koin väi­tös­kir­jaan saman tien mais­te­rio­pin­to­jen jäl­keen.

JI: Eikö väi­tös­kir­ja ollut psy­ko­dy­naa­mi­nen?

LKJ: Oli, ihan koko­naan. Kun läh­din teke­mään väi­tös­kir­jaa ja Psy­ko­lo­gia-leh­den [vuo­den 1980] artik­ke­lia, yri­tyk­se­ni oli kään­tää psy­koa­na­lyy­si empii­ri­seen mit­taa­mi­seen. Voi­si kyl­lä sanoa, että lopul­ta tämä jäi tie­tees­tä niin kau­as kuin olla ja voi. Kun jos­kus on kysyt­ty väi­tös­kir­ja­ni aihet­ta, olen sano­nut, että tut­kin väki­val­ta­ri­kok­sen teh­nei­tä mie­hiä ja itse­mur­haa yrit­tä­nei­tä nai­sia ja sain tulok­sek­si, että he oli­vat eri­lai­sia. Sain väi­tös­kir­jas­ta exi­mian, ja sel­lai­set asiat, jot­ka nyky­ään oli­si­vat heik­kouk­sia, oli­vat sii­hen aikaan työ­ni vah­vuuk­sia. Sain eri­kois­mai­nin­nan luo­vuu­des­ta ja ennak­ko­luu­lot­to­muu­des­ta, kun kek­sin itse mit­ta­rei­ta. Se oli sitä aikaa. Kohu­tin ja Kern­ber­gin teo­riat tar­jo­si­vat kui­ten­kin väki­val­ta­ri­kol­li­suu­del­le toi­mi­van seli­tys­mal­lin.

Yhden saa­ma­ni palaut­teen todel­la muis­tan. Dek­ka­rei­ta kir­joit­ta­nut polii­si Mat­ti Yrjä­nä Joen­suu, joka kir­joit­ti Har­jun­pää-sar­jaa, sanoi ker­ran haas­tat­te­lus­sa, että hänel­le on ollut suu­rim­pia lukue­lä­myk­siä minun Väki­val­ta ja itse­tu­ho ‑teok­se­ni (1979). Hän sanoi, että siel­tä­hän löy­tyi­vät mei­dän kaik­ki väki­val­ta­ri­kol­li­sem­me, ja hänen mie­les­tään jokai­sen polii­sin tuli­si lukea kir­ja. Psy­ko­dy­naa­mi­nen teo­ria antoi hyvän sel­vi­tyk­sen sii­hen, min­kä­lai­sia eri­lai­sia dyna­miik­ko­ja väki­val­ta­ri­kol­li­suu­den taus­tal­la oli, vaik­ka alun perin minul­la ei ollut har­main­ta aavis­tus­ta sii­tä, kuin­ka mal­lin­nus sopi­si oike­aan elä­mään. Psy­ko­dy­naa­mi­nen teo­ria aut­toi selit­tä­mään, ei mit­taa­maan ja ennus­ta­maan. Aineis­to­na minul­la oli­vat siis mur­has­ta, tapos­ta tai kuo­le­man­tuot­ta­muk­ses­ta elin­kau­tis­ta tai pit­kää tuo­mio­ta istu­vat van­git.

JI: Muis­tan, että aloit kir­joit­taa enem­män englan­nik­si 1980-luvun alku­puo­lel­la. Sil­loin kir­joi­tuk­sii­si tuli jokin lisä, oli­si­ko ollut psy­ko­so­ma­tiik­ka, joka alkoi väl­jen­tää psy­ko­dy­naa­mis­ta tra­di­tio­ta. Sen myö­tä alkoi olla mah­dol­li­suuk­sia sol­mia yhteyk­siä lää­ke­tie­tee­seen päin. Olen­ko oikeas­sa?

LKJ: Näin on. Opis­ke­li­ja­na sel­vi­sin mais­te­rik­si luke­mat­ta sanaa­kaan aivois­ta, kos­ka sii­hen aikaan aja­tel­tiin, että aivoil­la ei ole teke­mis­tä mie­len toi­min­nan kans­sa, vaan niil­lä on mer­ki­tys­tä vain muis­ta­mi­ses­sa ja oppi­mi­ses­sa. Ainoa asia, mikä minul­le jäi aivois­ta mie­leen, oli että otsa­loh­ko selit­ti pro­jek­tii­vi­sis­sa tes­teis­sä eläin­lii­ke­vas­tauk­sia. Sii­nä vai­hees­sa psy­ko­so­ma­tiik­ka oli kor­re­laa­tio­lis­to­ja. Oli kek­sit­ty koko­nais­val­tai­suus-ter­mi, jota hoet­tiin, mut­ta oikeas­ti aja­tuk­sel­la ei ollut koko­nais­val­tai­sen kans­sa mitään teke­mis­tä, vaan aina psyyk­ki­nen oli syy ja somaat­ti­nen oli oire. Oli myös ihmeel­li­siä sym­bo­li­sia mer­ki­tyk­siä ja tie­dos­ta­mat­to­mia yhteyk­siä: ast­ma oli avun­huu­to, ihot­tu­ma oli riip­pu­vuus, hos­ti­li­teet­ti oli maha­haa­va ja sel­kä­ki­vut psyyk­ki­sen taa­kan kan­ta­mis­ta ilman edes tar­vet­ta seli­tää, miten ja mik­si. Alexan­de­rin ja Dun­ba­rin teo­ria 1940-luvul­ta selit­ti psy­ko­so­maat­ti­sia sai­rauk­sia ole­van seit­se­män, The Holy Seven. Ei ollut kui­ten­kaan mitään seli­tys­tä sil­le, min­kä takia joi­ta­kin sai­rauk­sia kuten maha­haa­vaa pidet­tiin psyy­ken aiheut­ta­mi­na ja joi­ta­kin mui­ta suo­lis­to­sai­rauk­sia ei.

Aloit­taes­sa­ni psy­ko­so­ma­tii­kan tut­ki­muk­sen 1980-luvul­la elet­tiin vie­lä jäl­ki­mai­nin­ke­ja Alexan­de­rin ja Dun­ba­rin ajas­ta, jol­loin mää­rä­tyt sai­rau­det, mut­ta ei kaik­ki, käsi­tet­tiin psy­ko­so­maat­ti­sik­si, ja näi­den poti­lai­den per­soo­nal­li­suut­ta tut­kit­tiin. Yleen­sä saa­tiin tulok­sek­si, että heil­lä oli per­soo­nal­li­suus, ja sii­nä yksi­löi­den välis­tä vaih­te­lua. Ajat­te­lin, että täl­lai­ses­ta tut­ki­muk­ses­ta haluan olla niin kau­ka­na kuin iki­nä, kos­ka tämä ei sovi sii­hen, mikä käsi­tys minul­la on tie­tees­tä.

Sit­ten minua pyy­det­tiin mukaan sydän- ja veri­suo­ni­tau­ti­tut­ki­muk­seen, mis­tä sit­ten asteit­tain läh­ti ura­ni empii­ri­sen psy­ko­lo­gian paris­sa käyn­tiin. Samaan aikaan tapah­tui muu­tos, että psy­koa­na­lyyt­ti­nen ajat­te­lu, eri­tyi­ses­ti sym­bo­li­nen ajat­te­lu hylät­tiin psy­ko­so­ma­tii­kas­sa, ja koko­nais­val­tai­sen hoke­mi­nen lop­pui. ”Koko­nais­val­tai­sen” sijas­ta täy­tyi ymmär­tää kausa­li­teet­te­ja ja välit­tä­viä meka­nis­me­ja. Aja­tus kausaa­li­suu­des­ta muo­dos­tui tär­keäk­si: aivan yhtä hyvin kuin masen­nus aiheut­taa sai­raut­ta, sai­raus aiheut­taa masen­nus­ta. Tär­ke­ää oli löy­tää myös meka­nis­mi, jon­ka kaut­ta vai­ku­tus kul­kee. Oli astut­tu jo pitem­mäl­le tie­teen maa­il­maan. Nimi psy­ko­so­ma­tiik­ka hylät­tiin. Tut­ki­mus jakau­tui ”beha­vio­ral medici­neen”, joka fokusoi­tui sai­rauk­sien psy­ko­lo­gi­sen etio­lo­gian tut­ki­mi­seen, ja ”health psyc­ho­lo­gyyn”, jon­ka pain­opis­te oli yli­pää­tään sai­rauk­siin liit­ty­vien psy­ko­lo­gis­ten teki­jöi­den tut­ki­mi­ses­sa. Näil­le alueil­le nousi koko­naan uusi tut­ki­ja­jouk­ko ja aidos­ti moni­tie­tei­nen lähes­ty­mi­nen.

Kar­dio­lo­gien Fried­ma­nin ja Rosen­ma­nin vuon­na 1953 esiin nos­ta­ma sydän- ja veri­suo­ni­tau­tei­hin yhtey­des­sä ole­va A‑tyyppinen käyt­täy­ty­mi­nen oli ensim­mäi­nen fyy­sis­tä sai­ras­tu­mis­ta selit­tä­vä psy­ko­lo­gi­nen käsi­te, joka lopul­ta tuot­ti sen val­ta­van tut­ki­mus­ken­tän, mis­sä minä­kin olen vie­lä edel­leen muka­na. Fried­ma­nin ja Rosen­ma­nin mukaan sydän- ja veri­suo­ni­tau­ti­po­tiai­ta kuva­si tie­tyn­lai­nen A‑tyyppiseksi nimet­ty käyt­täy­ty­mi­nen. Käsi­tys A‑tyyppisestä käyt­täy­ty­mi­ses­tä on hylät­ty, mut­ta se toi muka­naan sen nyky­ään itses­tään­sel­vyy­te­nä pide­tyn aja­tuk­sen, että ihmi­nen myös per­soo­nal­li­suu­des­ta läh­töi­sin ole­val­la toi­min­nal­laan ja käy­tök­sel­lään vai­kut­taa ter­vey­den­ti­laan­sa.

JI: Elä­män­ta­pa tuli mukaan tut­ki­muk­seen?

LKJ: Elä­män­ta­pa on täs­sä kon­teks­tis­sa yksi selit­tä­vä ulot­tu­vuus, toi­nen on syn­nyn­näi­nen stres­sialt­tius. Nyky­ään tie­de­tään, että ihmi­sil­lä on suu­ria ero­ja sekä herk­kyy­des­sä kokea stres­siä että sii­nä, kuin­ka voi­mak­kai­ta fysio­lo­gi­sia reak­tioi­ta koet­tuun stres­siin liit­tyy. Tämä tut­ki­mus­lin­ja vei minut myös kokeel­li­sen per­soo­nal­li­suus­tut­ki­muk­sen pariin, mikä usein yhtey­des­sä­ni mai­ni­taan. Seu­raa­va tut­ki­mus­työ­ni kään­ne­koh­ta oli kiin­nos­tu­mi­nen mole­kyy­li­ge­ne­tii­kas­ta ja per­soo­nal­li­suu­den geneet­ti­ses­tä taus­tas­ta. Ennen mole­kyy­li­ge­ne­tiik­kaa eli gee­nien osuu­den tut­ki­mis­ta oli ollut kvan­ti­ta­tii­vi­nen gene­tiik­ka, jos­sa yhdes­sä ja eril­lään kas­va­nei­den ident­tis­ten kak­sos­ten ja adop­tio­las­ten avul­la sel­vi­tet­tiin per­soo­nal­li­suu­den perin­nöl­li­syyt­tä yleen­sä. Vuon­na 1996 jul­kais­tiin ensim­mäi­nen artik­ke­li, jos­sa osoi­tet­tiin – kak­si eri tut­ki­jaa sama­na vuon­na – DRD4:n, siis dopa­mii­nin resep­to­ri­gee­nin ja novel­ty see­kingin väli­nen yhteys. Tämä oli läh­tö­lau­kaus per­soo­nal­li­suu­den gene­tii­kan aktii­vi­sel­le tut­ki­mi­sel­le, johon minä pää­sin hyvin var­hai­ses­sa vai­hees­sa. Tämän DRD4-gee­ni­löy­dön myö­tä gee­ni­tut­ki­muk­sen löy­dök­set mää­räl­tään aivan räjäh­ti­vät. Koko­nai­suu­den sel­vit­tä­mi­nen vaa­tii todel­la mon­ta tie­tee­na­laa.

JI: Tämä oli hie­no tii­vis­tys ja kuvaus niis­tä siir­ty­mis­tä, joi­ta on tapah­tu­nut muu­al­la tie­tees­sä mut­ta jot­ka ovat myös kos­ket­ta­neet sinua hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti. Vai­kut­ti sil­tä, että sinul­la on ollut val­mius pääs­tä yhteis­työ­hön mui­den tie­tei­den kans­sa, mut­ta se ei ollut alku­vai­hees­sa mah­dol­lis­ta, kos­ka sil­loin psy­ko­lo­gia oli niin jyr­käs­ti rajat­tu bio­lo­gian ja gene­tii­kan ulko­puo­lel­le.

LKJ: Minul­la oli kiin­nos­tus ja val­mius. Tosin olen miet­ti­nyt, että ihmi­nen­hän aina jäl­ki­kä­teen tekee joh­don­mu­kai­sen nar­ra­tii­vin elä­mäs­tään, ja näkee asiat loo­gi­sem­pi­na kuin ne ovat. Muis­tan kui­ten­kin, että sil­loin kun tut­kin väki­val­ta­ri­kol­li­sia, minua vai­va­si koko ajan mene­tel­mien sur­keus ja mie­tin, että ei tämä oikein mihin­kään joh­da. Jos tulok­sis­sa ei ole objek­tii­vi­suut­ta ja tois­tet­ta­vuut­ta, vaan että nyt minä kek­sin täl­lai­sia seli­tyk­siä ja sit­ten tulee toi­nen tut­ki­ja, joka kek­sii aivan toi­sia seli­tyk­siä, kum­pi meis­tä on oikeas­sa? Tote­sin, että kai­ken­lai­nen mit­taa­mi­seen liit­ty­vä on vie­ras­ta psy­koa­na­lyy­sil­le, eikä se toi­mi empii­ri­sen tut­ki­muk­sen poh­ja­na. Psy­koa­na­lyy­sil­la ymmär­re­tään ja seli­te­tään asioi­ta, mut­ta jos halu­taan tois­tet­ta­vuut­ta, niin että jokai­nen tut­ki­ja löy­tää saman evi­dens­sin, pitää olla toi­sen­lai­set mene­tel­mät. Olen kyl­lä tyy­ty­väi­nen sii­hen, että minul­la on ollut myös psy­koa­na­lyyt­ti­nen tai ‑dynaa­mi­nen taus­ta, kos­ka se tuot­taa eri­lai­sen asioit­ten ymmär­tä­mi­sen kuin pel­käs­tään tilas­toa­na­lyy­sei­hin poh­jaa­va lähes­ty­mi­nen Mer­ki­tyk­siin kun kui­ten­kin aina joten­kin tul­laan.

Tem­pe­ra­ment­ti ja yhteis­kun­nal­li­set arvos­tuk­set

JI: Täs­sä tulee esiin mie­len tajun­nal­li­suus. Ihmi­nen pro­ses­soi myös mie­li­ku­vien kaut­ta tapah­tu­mia, ja sii­nä näkyy per­soo­nal­li­suu­den ker­rok­sel­li­suus. Sinul­la on ollut myös etu sii­nä, että olet ollut niin hyvin peril­lä kehi­tysp­sy­ko­lo­gias­ta ja voit tuo­da tem­pe­ra­ment­ti­kes­kus­te­luun täl­lai­sia moni­puo­lis­ta­via ulot­tu­vuuk­sia. Jois­sa­kin on herät­tä­nyt ärty­mys­tä, kun olet vas­tus­ta­nut hei­dän näke­myk­si­ään sii­tä, että lap­sia ei saa kas­vat­taa eikä ohja­ta, kos­ka tem­pe­ra­ment­tiin ei saa puut­tua. Olet sano­nut, että jokai­nen voi ottaa vas­tuu­ta tem­pe­ra­men­tis­taan. Kut­sut yltiöyk­si­löl­li­syy­dek­si sitä, kun ihmi­set sano­vat, että mitään ei saa muut­taa.

LKJ: Minul­ta on täs­sä aiko­jen kulues­sa hävin­nyt käsi­tys sii­tä että, tut­ki­mus oli­si objek­tii­vis­ta ja jol­lain taval­la puh­das­ta ja arvo­jär­jes­tys­ten ylä­puo­lel­la. Tut­ki­mus on kul­loi­sen­kin yhteis­kun­nal­li­sen arvos­tuk­sen ohjaa­maa, ja ennen kaik­kea riip­pu­vais­ta val­lit­se­vas­ta ihmis­kä­si­tyk­ses­tä. Ikä­vin­tä on se, että ohjau­du­taan pii­lo­ta­jui­ses­ti. Se, min­kä­lai­sen kuvit­te­lem­me ihmi­sen ole­van, ohjaa tut­ki­mus­ta enem­män kuin tajuam­me. Psy­ko­dy­naa­mi­ses­ta ajat­te­lus­ta on hyö­tyä sii­nä, että se vaa­tii ensin poh­ti­maan sitä, mil­lai­nen ajat­te­lem­me ihmi­sen ole­van. Vie­lä opis­ke­luai­ka­na­ni käsi­tel­tiin opin­nois­sa ihmis­kä­si­tys­tä ja sel­ven­net­tiin sen vai­ku­tus­ta. Nyt ihmis­kä­si­tyk­sen poh­ti­mi­nen on koko­naan hävin­nyt, ja seu­rauk­set tule­vat vas­taan mon­ta ker­taa.

Olen saa­nut kom­ment­te­ja, että minun tut­ki­muk­se­ni oli­si­vat osoit­ta­neet tem­pe­ra­men­tin ole­mas­sao­lon. Eivät suin­kaan minun tut­ki­muk­se­ni ole sitä teh­neet. Tem­pe­ra­ment­ti on ollut Aata­mil­la ja Eeval­la­kin. Kai­kil­la on ollut tem­pe­ra­ment­ti aina. Sil­loin kun ei tie­det­ty mitään tem­pe­ra­men­tis­ta, pidet­tiin itses­tään sel­vä­nä, että lap­sia ohja­taan ja kas­va­te­taan ja että he eivät saa toi­mia miten tahan­sa. Kukaan ei aja­tel­lut, että lap­set sai­si­vat olla sel­lai­sia kuin ovat – mil­lai­sik­si ovat sat­tu­neet syn­ty­mään. Nyt sit­ten yhtäk­kiä kun on löy­ty­nyt seli­tys­tä sil­le, mik­si me olem­me eri­lai­sia ja on alet­tu ymmär­tää tem­pe­ra­men­tin mer­ki­tys, opet­ta­jao­pis­ke­li­jat kysy­vät sään­nöl­li­ses­ti, eikö ole vää­rin läh­teä vään­tä­mään las­ta johon­kin suun­taan, kun lap­sel­la on tie­tyn­lai­nen tem­pe­ra­ment­ti, eikö hänen tuli­si antaa olla. Vas­taus on ”ei”, vaan lap­sen jät­tä­mi­nen hänen tem­pe­ra­ment­tin­sa armoil­le, esi­mer­kik­si vail­le itse­kont­rol­lia tai kykyä saa­da jär­jes­tys elä­mään­sä, on heit­teil­le­jät­töä. Monet ihmeel­li­set käsi­tyk­set ovat seu­raus­ta sii­tä, että täl­lä het­kel­lä tul­kit­sem­me tut­ki­mus­tu­lok­set yltiöyk­si­löl­li­ses­tä vink­ke­lis­tä. Jos oli­sin 20–30 vuot­ta sit­ten puhu­nut tem­pe­ra­ment­ti­tut­ki­muk­sis­ta, minul­ta oli­si kysyt­ty: ”Kuin­kas mei­dän sit­ten täy­tyy toi­mia, että me var­mas­ti saa­daan ohjat­tua lap­sen kehi­tys oike­aan suun­taan, niin että hän tulee toi­meen mui­den kans­sa ja he hänen kans­saan?”

JI: Olet myös arvos­tel­lut nykyis­tä yhtei­söl­li­syy­den käyt­tä­mis­tä perus­te­lu­na sil­le, että ihmi­set pan­naan työs­ken­te­le­mään mai­se­ma­kont­to­reis­sa. Sinul­la oli ”Hyvät tyy­pit” ‑kir­jas­sa rajua kri­tiik­kiä mai­se­ma­kont­to­reis­ta: yhtei­söl­li­syys ei edel­ly­tä vie­ri vie­res­sä istu­mis­ta eikä pako­tet­tu lähei­syys lisää yhtei­söl­li­syyt­tä.

LKJ: Olen toi­ses­sa kir­jas­sa kri­ti­soi­nut vie­lä enem­män tätä, kos­ka olen löy­tä­nyt entis­tä enem­män tut­ki­muk­sia, jot­ka osoit­ta­vat sen, että mai­se­ma­kont­to­rit eivät ole kenel­le­kään hyväk­si. Int­ro­vert­tiin tai­pu­vais­ta ihmis­tä ne rasit­ta­vat tavat­to­mas­ti, ja ekstro­ver­tin työn­te­koa ne hait­taa­vat. Int­ro­vert­tia ne kuor­mit­ta­vat enem­män, mut­ta ekstro­ver­tin työ­te­ho las­kee enem­män. Int­ro­vert­ti voi huo­nos­ti, mut­ta työ­te­ho ei las­ke, kos­ka hänel­lä on kyky pan­na kuu­lok­keet kor­viin ja kes­kit­tyä työ­hön. Ekstro­vert­ti voi hyvin, mut­ta eri­tyi­ses­ti novel­ty see­king ‑tyyp­pi­nen ekstro­vert­ti käyt­tää ener­gian­sa seu­rus­te­luun tai tove­rei­den työn­teon seu­raa­mi­seen. Rii­dat myös tut­ki­mus­ten mukaan lisään­ty­vät, kos­ka mitä enem­män on kon­tak­tia, sitä enem­män tulee ”Oot­te­ko kuul­leet, mitä se teki, mitä se sanoi?” Sosi­aa­li­sen ihmi­sen juo­rui­lu­ver­kos­to alkaa toi­mia. Olen tör­män­nyt useam­paan uudem­paan tut­ki­muk­seen, jois­sa on myös todet­tu, että mai­se­ma­kont­to­rit eivät lisää sosi­aa­li­suut­ta, kuten on väi­tet­ty. Pelk­kä hen­gai­lu ei ole vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Mai­se­ma­kont­to­rit ja ekstro­ver­sion ihai­lu ovat esi­merk­ki sii­tä, miten ensin tie­tyn­lai­nen ihmis­kä­si­tys saa val­lan, min­kä jäl­keen sinän­sä neut­raa­le­ja psy­ko­lo­gian käsit­tei­tä ruve­taan arvot­ta­maan tämän käsi­tyk­sen mukai­ses­ti.

KL: Kat­soin uudel­leen vuo­del­ta 2001 Ben Fur­ma­nin ohjel­man, jos­sa olit haas­ta­tel­ta­va­na. Sii­nä aihee­na oli­vat per­soo­nal­li­suus­tes­tit ja nii­hin koh­dis­tu­va kri­tiik­ki. Onko käsi­tyk­se­si per­soo­nal­li­suus­tes­tien käy­tös­tä muut­tu­nut ohjel­man jäl­keen?

LKJ: Jyr­ken­ty­nyt. Tes­teis­sä ei ole vikaa, olen koko ura­ni perus­ta­nut per­soo­nal­li­suus­tes­tei­hin. Vika on nii­den käy­tös­sä. Kun hae­taan ”hyvää joh­ta­jaa”, ”hyvää tyyp­piä”, jotain epä­mää­räis­tä hyvää ilman kykyä mää­ri­tel­lä, mitä ovat piir­teet, joi­ta hae­taan, min­kä vuok­si, ja ennen kaik­kea ilman kykyä mää­ri­tel­lä, mil­loin tes­tat­ta­val­la on kyseis­tä omi­nai­suut­ta mui­hin ver­rat­tu­na vähän ja mil­loin pal­jon, syn­tyy ongel­mia. Ongel­mat ovat niin suu­ria, että jos haki­jat läh­ti­si­vät oikeu­teen kysy­mään haku­pro­ses­sis­sa syr­jään jää­mi­sen­sä perus­tei­ta, ei nii­tä usein­kaan löy­tyi­si.

KL: Hyvin vähän tätä ilmei­ses­ti tapah­tuu. Har­vi­nai­sen vähän ihmi­set läh­te­vät kysee­na­lais­ta­maan tes­ti­tu­lok­sia.

LKJ: Ihmi­set eivät oikein tie­dä, mis­tä valit­taa. On myös aika­moi­nen vaa­ti­mus emo­tio­naa­li­ses­ti ihmi­sel­le tode­ta, että hänel­lä oli­si päte­vyys, kou­lu­tus ja koke­mus mut­ta hän on per­soo­nal­taan eli ihmi­se­nä niin huo­no, että hän­tä ei vali­ta. Kyn­nys tuo­da täl­lai­nen asia jul­ki­suu­teen on aika kor­kea.

KL: Pitäi­si­kö mei­dän poh­tia enem­män täs­sä yhteis­kun­nas­sa sovel­tu­vuus­tes­taus­ten oikeu­tus­ta?

LKJ: Ehdot­to­mas­ti.

Suo­ma­lai­sis­ta ja suo­men kie­les­tä

JI: Sinul­la on kir­ja Tun­ne itse­si, suo­ma­lai­nen (2000), jos­sa puhut itse­tun­nos­ta, suo­ma­lai­suu­des­ta ja kan­sal­li­suu­des­ta. Mitä nyky­ään ajat­te­let, kun maa­il­ma on niin glo­ba­li­soi­tu­nut ja monet kult­tuu­rit sekoit­tu­vat, onko meil­lä enää kan­sal­li­sia omi­nai­suuk­sia? Kir­jas­sa sanot, että men­ta­li­teet­ti on ollut eri­lais­ta poh­ja­lai­sil­la ja Itä-Suo­mes­sa. Onko tämä häviä­mäs­sä?

LKJ: Minun näke­myk­se­ni mukaan glo­baa­lis­ti – ja tar­koi­tan täs­sä län­si­mai­den sisäl­lä – erot ovat aina vain pie­nem­piä, ja mel­kein voi­sin sanoa, että jos erot eivät ole hävin­neet, niin seu­raa­van suku­pol­ven aika­na ovat. On meil­lä tie­tys­ti vie­lä pie­niä ero­ja. Sano­taan nyt esi­mer­kik­si, että ame­rik­ka­lai­ses­sa kult­tuu­ris­sa lap­set har­jaan­nu­te­taan väit­te­le­mään ja esiin­ty­mään parem­min kuin meil­lä, mut­ta kun kat­soo vaik­ka­pa tele­vi­sio­uu­ti­sis­sa suo­ma­lai­sia haas­ta­tel­ta­via pie­niä lap­sia, huo­maa, mikä val­mius heil­lä nyky­ään on. He eivät eroa mil­lään taval­la ame­rik­ka­lai­sis­ta lap­sis­ta. Mie­len­kiin­toi­sia on, mik­si haluam­me ihan jau­ha­mi­seen saak­ka jau­haa, että ”Suo­ma­lai­set ovat ujo­ja ja heil­lä on huo­no itse­tun­to”. Ei ole. Uudes­sa kir­jas­sa­ni Ujot ja int­ro­ver­tit ker­ron 20 vuot­ta sit­ten teh­dys­tä haas­tat­te­lu­tut­ki­muk­ses­ta, jos­sa todet­tiin, että 40 pro­sent­tia ame­rik­ka­lai­sis­ta sanoi koke­van­sa itsen­sä ujoik­si. Kun tämä sama tut­ki­mus tois­tet­tiin pari vuot­ta sit­ten, 62 pro­sent­tia ame­rik­ka­lai­sis­ta sanoi ole­van­sa ujo­ja. Eihän ujous ole tie­ten­kään muut­tu­nut mik­si­kään. Se on syn­nyn­näi­nen tem­pe­ra­ment­ti­piir­re, ja sen esiin­ty­vyys väes­tös­sä on sama kuin 100 vuot­ta sit­ten. Yhteis­kun­nan odo­tuk­set ovat sen sijaan muut­tu­neet. Se, joka 100 vuot­ta sit­ten oli­si ollut ekstro­vert­ti, on nyt int­ro­vert­ti.

KL: Odo­tuk­set ovat kas­va­neet.

LKJ: Odo­tuk­set ovat kas­va­neet ekstro­ver­sion suun­taan, jol­loin aina vain useam­pi kokee itsen­sä ujok­si. Kun ver­rat­ta­vis­sa ole­va tut­ki­mus teh­tiin Suo­mes­sa, 20 pro­sent­tia vas­taa­jis­ta sanoi ole­van­sa ujo­ja, siis huo­mat­ta­vas­ti vähem­män kuin ame­rik­ka­lai­sis­ta vas­taa­jis­ta. Ujou­del­le ei ole ole­mas­sa mitään kat­kai­su­koh­taa, pis­te­mää­rää, jos­ta voi­si sanoa, että ”Täs­tä alkaa ujous”, vaan ihmi­sen ujous mää­räy­tyy sen mukaan, mil­lai­sia ovat muut ihmi­set hänen ympä­ril­lään. Me Suo­mes­sa haluam­me yllä­pi­tää käsi­tys­tä, että olem­me eri­tyi­sen ujo­ja, mut­ta käsi­tys mie­luum­min ruok­kii ”Ripo­tel­kaa tuh­kaa pääl­lem­me” ‑asen­net­ta kuin poh­jaa tut­ki­muk­seen. On suo­ma­lai­nen piir­re, että mei­dän täy­tyy koko ajan märeh­tiä, kuin­ka huo­no­ja olem­me. Kun on tut­kit­tu esi­mer­kik­si esiin­ty­mis- tai puheen­pi­tä­mi­sen jän­ni­tys­tä, niin jän­nit­tä­mis­tä osoit­ta­vat pis­te­mää­rät ovat kor­keam­mat Yhdys­val­lois­sa kuin meil­lä. Siel­lä siis ihmi­set jän­nit­tä­vät enem­män esiin­ty­mis­tä kuin Suo­mes­sa, mikä luon­nol­li­ses­ti osoit­taa yhteis­kun­nan odo­tuk­sia ja esiin­ty­mis­val­miu­del­le aset­ta­mia vaa­ti­muk­sia enem­män kuin oike­aa jän­ni­tys­tä.

Sil­lä, jän­nit­tää­kö ihmi­nen vai ei, ei ole mer­ki­tys­tä. Vain sil­lä on mer­ki­tys­tä, estää­kö jän­ni­tys toi­min­nan. Nyt tul­laan sii­hen, saa­ko lap­si olla sel­lai­nen kuin on. Jos ujo lap­si jäte­tään ole­maan sel­lai­nen kuin hän on, ilman että hänet ohja­taan ujou­des­ta ja jän­ni­tyk­ses­tä huo­li­mat­ta toi­mi­maan, hänet jäte­tään heit­teil­le. Usein minul­ta kysy­tään, eikö ujo sai­si olla sel­lai­nen niin kuin on, mihin vas­taan, että entä jos on sel­lai­nen tem­pe­ra­ment­ti, että aina rai­vos­tuu joka iki­ses­tä asias­ta, pie­nim­mäs­tä­kin, ja rie­huu – annam­me­ko me hänen olla sel­lai­nen kuin hän on? Ujo saa olla ujo, mut­ta hänel­le tulee antaa kei­no­ja toi­mia.

JI: Tähän­hän liit­ty­vät eri kult­tuu­re­ja ja kan­so­ja kos­ke­vat ste­reo­tyyp­pi­set kuvi­tel­mat, joi­ta meil­lä kai­kil­la on. Ste­reo­ty­pioi­ta on tut­kit­tu ja ver­tail­tu, ja ne vai­kut­ta­vat vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­siin. Natio­na­lis­mia on monis­sa mais­sa, ja sii­nä ste­reo­ty­piat kukois­ta­vat aika voi­mak­kaas­ti. Tem­pe­ra­ment­tiu­lot­tu­vuuk­sis­ta­kin voi­si löy­tyä ste­reo­ty­pioi­ta, jos nii­tä tar­kem­min tut­ki­si. Sinä esi­tit ujou­den. Tun­tei­den ilmai­sun inten­si­teet­ti voi­si olla yksi sel­lai­nen, mihin liit­tyy hyvin pal­jon ste­reo­ty­pioi­ta. Ete­lä-Euroo­pas­sa tun­tei­ta saa ilmais­ta, mut­ta me emme tääl­lä saa, ja Japa­nis­sa var­sin­kin ollaan ihan hil­li­tys­ti. Näis­sä on pal­jon myös pääl­lek­käin van­haa ste­reo­ty­pi­aa. Kuva­sit hyvin, mitä suu­ria muu­tok­sia voi tapah­tua, kun ver­tail­laan tilan­net­ta pari­kym­men­tä vuot­ta välis­sä.

LKJ: Yksi­löi­den väli­nen varians­si on suu­rem­pi kuin kan­sal­li­suuk­sien, mut­ta kult­tuu­ris­ten arvos­tus­ten seu­rauk­se­na syn­tyy myös kan­sal­li­sia ero­ja, jos­kin ne ovat aja­tel­tua pie­nem­piä. Olen mon­ta ker­taa poh­ti­nut, kuin­ka voi olla mah­dol­lis­ta, että meil­lä Suo­mes­sa on vie­lä­kin tun­nis­tet­ta­vis­sa hei­moe­ro­ja: poh­ja­lai­set, kar­ja­lai­set, savo­lai­set. Niin pal­jon kuin meil­lä on muut­to­lii­ket­tä ja niin homo­gee­ni­nen kuin kult­tuu­rim­me on.

JI: Hei­moe­rot tun­nis­te­taan kui­ten­kin joten­kin? Täy­tyy olla jokin tun­nis­ta­mi­nen, että ”Sä olet siel­tä päin” – asu­taan sit­ten vaik­ka ihan muul­la paik­ka­kun­nal­la tai isos­sa kau­pun­gis­sa.

LKJ: Hei­moe­rot ovat tiet­tyyn pis­tee­seen tun­nis­tet­ta­vis­sa. Nii­hin liit­tyy myös teki­jöi­tä, joil­la saat­taa olla vai­ku­tus­ta aina­kin ihmi­sen käyt­täy­ty­mi­seen ellei suo­ras­taan per­soo­nal­li­suu­den kehi­tyk­seen. Muis­tan, kun ker­ran minul­ta kysyi joku, voi­ko ihmi­sen itse­tun­toon olla vai­ku­tus­ta sil­lä, min­kä­lai­ses­sa ympä­ris­tös­sä hän asuu, jos ympä­ris­tö on voi­mak­kaas­ti itseen­sä luot­ta­va. En ollut kos­kaan ennen aja­tel­lut sitä. Jou­duin sano­maan, että tämä on mie­len­kiin­toi­nen asia, jota psy­ko­lo­gia ei ole iki­nä tut­ki­nut, kos­ka psy­ko­lo­gian lähes­ty­mi­nen on yksi­lö­kes­kei­nen. Kor­kein­taan tut­kit­ta­vik­si tule­vat per­he ja muu­ta­mat ystä­vät, lähiym­pä­ris­tö. Mitä tulee laa­jem­paan yhtei­söl­li­syy­teen, esi­mer­kik­si kol­lek­tii­vi­seen itse­tun­toon, sii­tä ei ole kos­kaan teh­ty psy­ko­lo­gis­ta tut­ki­mus­ta.

Sano­taan, että poh­ja­lai­sil­la on pait­si uho, myös vah­va itse­tun­to. Poh­ja­lai­sil­le on voi­mak­kaa­na ilmiö­nä se, että maa­kun­nan sisäl­lä rum­mu­te­taan ja ote­taan kaik­ki irti, kun joku poh­ja­lai­nen menes­tyy. Sil­loin ei yksi poh­ja­lai­nen yksi­lö ole menes­ty­nyt, vaan me olem­me hyviä, kun me taas menes­tyim­me. Tätä ei tapaa muu­al­la. Olen itse­kin tämän koke­nut. Olen vain puo­lik­si poh­ja­lai­nen, vaik­ka koko lap­suu­te­ni ja kou­luai­ka­na Poh­jan­maal­la asu­nut. Äiti­ni suku tulee Vii­pu­ris­ta. Poh­ja­lai­sek­si ei tul­la muut­ta­mal­la, vaan sin­ne pitää syn­tyä, ja mie­lel­lään saman suvun on pitä­nyt asua samas­sa talos­sa 1600-luvul­ta. Me muu­tim­me Lapual­le vir­ka­mies­per­hee­nä, kun menin lukioon enkä sil­loin kos­kaan käy­nyt poh­ja­lai­ses­ta. Kou­lus­sa jopa opet­ta­jat teki­vät tar­kan eron nii­den välil­lä, jot­ka oli­vat oikei­ta lapua­lai­sia, ja nii­den, jot­ka oli­vat vain sin­ne muut­ta­nei­ta. Kun tulin 40 vuot­ta myö­hem­min vuo­den pro­fes­so­rik­si, kum­mat­kin suu­ret pai­kal­lis­leh­det repäi­si­vät val­ta­van otsi­kon – ei minus­ta nimel­lä, vaan ”Poh­ja­lai­nen vuo­den pro­fes­so­rik­si”. Voi­sit­te­ko kuvi­tel­la otsik­koa ”Var­si­nais­suo­ma­lai­nen pre­si­den­tik­si”, ”Savo­lai­nen pää­mi­nis­te­rik­si”? Vas­taa­vaa kol­lek­tii­vis­ta ylpeyt­tä ei ole muu­al­la. En ollut tähän kiin­nit­tä­nyt huo­mio­ta ennen kuin joku minul­ta tätä kysyi.

JI: Jäl­kia­dop­tio.

LKJ: Olen asu­nut lopul­ta vain 3 vuot­ta Lapual­la. Isä oli viras­sa siel­lä sil­loin, kun kävin lukion, mut­ta jäl­kia­dop­tio on tul­lut. Olen kokeil­lut Lap­peen­ran­nas­sa sel­lais­ta ylei­sö­luen­non aloi­tus­ta, että ”Tämä Lap­peen­ran­ta on minul­le niin kuin koti­kau­pun­ki, kun olen lap­suu­den kesät viet­tä­nyt tääl­lä. Mum­mi ja vaa­ri asui­vat tuos­sa Raas­tu­van­ka­dul­la, ja minä olen noil­la val­leil­la lap­se­na leik­ki­nyt”, mihin lap­peen­ran­ta­lai­set vas­taa­vat ”Jaa”. Kun aloi­tan Lapual­la luen­non sano­mal­la, että ”On taas niin kodi­kas­ta tul­la tän­ne. Koen itse­ni lapua­lai­sek­si, vaik­ka en asu­nut tääl­lä kuin 3 vuot­ta”, niin kuu­li­jat alka­vat taput­taa ja tömis­te­le­vät vie­lä jaloil­laan lat­ti­aa. Voi­si­ko kuvi­tel­la, että espoo­lai­set teki­si­vät samoin, jos sanoi­sin, että olen asu­nut Espoos­sa 40 vuot­ta? Poh­ja­lai­set ympä­röi­vät omak­si otta­man­sa val­ta­val­la läm­möl­lä.

JI: Nämä ovat sel­lai­sia saa­rek­kai­ta, joi­hin ei glo­ba­li­saa­tio eikä moni­kult­tuu­ri­suus ole ulot­tu­nut niin vah­vas­ti.

LKJ: Toi­min­ta­mal­li on säi­ly­nyt, vaik­ka siel­lä­kin muut­toa ja lii­ket­tä on. Jos taas savo­lai­sel­ta kysy­tään, miten menee, vas­taus on: ”No niin kuin mär­kä palaa.”

JI: Kuin jäi­tä polt­te­li­si.

LKJ: Olen miet­ti­nyt mon­ta ker­taa, miten täl­lai­sia ero­ja vie­lä on ole­mas­sa. Näi­den mer­ki­tys ihmi­sel­le on psy­ko­lo­gias­sa tun­te­ma­ton alue, jota ei ole tut­kit­tu ollen­kaan.

JI: Kol­lek­tii­vi­sia piir­tei­tä tai omi­nai­suuk­sia voi­tai­siin sijoit­taa eri ulot­tu­vuuk­siin per­soo­nal­li­suu­des­sa, mitä ei meil­lä ole teh­ty tar­peek­si?

KL: Nykyi­sin tun­tuu, että yli­pää­tään Suo­meen kes­kit­ty­vä tut­ki­mus on vähäis­tä, puhu­mat­ta­kaan eri maa­kun­nis­ta. Tut­ki­mus on kan­sain­vä­lis­tä.

LKJ: Suo­ma­lais­ten omi­nais­piir­tei­siin koh­dis­tu­va psy­ko­lo­gi­nen tut­ki­mus on täl­lä het­kel­lä nol­las­sa. Kun täy­tyy saa­da jul­kai­sut maa­il­mal­le, ei poh­ja­lais­ten ja savo­lais­ten ero suur­ta maa­il­maa kiin­nos­ta.

JI: Eikä sel­lai­nen tut­ki­mus saa rahoi­tus­ta.

KL: Mie­tin yli­pää­tään suo­men­kie­li­sen ja suo­ma­lai­sen jul­kai­se­mi­sen tilaa.

JI: Mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­sis­sa on vii­me aikoi­na käy­ty kes­kus­te­lua sii­tä, että koh­ta ei saa tie­tee­na­loil­la kir­joit­taa enää suo­mek­si, vaan pitää kir­joit­taa englan­nik­si.

LKJ: Olen nyky­ään sitä miel­tä, että nämä lin­jat – siis kan­sain­vä­li­nen kir­joit­ta­mi­nen ja koti­mai­nen tie­teen popu­la­ri­soin­ti – on pidet­tä­vä eril­lään, mut­ta kum­pi­kin elos­sa. Suo­men­kie­li­set rapor­tit, jot­ka yrit­tä­vät olla tie­teel­li­siä raport­te­ja, ovat tur­hia. Mei­dän on pak­ko kir­joit­taa englan­nik­si tie­teel­li­set artik­ke­lit, jot­ta mei­dän tut­ki­mus­tam­me voi­si kan­sain­vä­li­ses­ti arvioi­da. Muu­ten meis­tä tulee saa­re­ke, jos­ta emme tie­dä, min­kä tasois­ta tut­ki­mus­ta meil­lä on. Se nyt vain yksin­ker­tai­ses­ti on niin, että tie­teel­li­nen arvioin­ti tapah­tuu kan­sain­vä­li­ses­ti. Tie­de ei voi olla vas­tuus­sa suo­men kie­len häviä­mi­ses­tä, mut­ta var­si­nai­sen tie­teel­li­sen kir­joit­ta­mi­sen rin­nal­le tuli­si luo­da koti­mai­nen tie­teen popu­la­ri­soin­ti, niin että tie­tees­tä voi­daan puhua myös suo­mek­si ja tie­teen käsit­teil­le löy­ty­vät suo­men­kie­li­set vas­ti­neet. Tar­vi­taan ehdot­to­mas­ti mah­dol­li­suus lukea ja päi­vit­tää tie­det­tä äidin­kie­lel­lä. Artik­ke­lit, jot­ka perus­tu­vat moni­mut­kai­siin tilas­to­mal­lei­hin, sopi­vat englan­nin­kie­li­sik­si jul­kai­suik­si – ne eivät suur­ta ylei­söä kiin­nos­ta. Psy­ko­lo­git puo­les­taan pys­ty­vät luke­maan nii­tä alku­pe­räi­siä­kin. Suo­men kie­lel­lä pitäi­si olla tie­to­kir­jo­ja ja tämän­ta­pai­sia [näyt­tää Per­soo­nal­li­suus, ter­veys ja hyvin­voin­ti (1995) ‑teos­ta] tul­kit­tu­ja koko­nai­suuk­sia.

KL: Tämän Acta Psyc­ho­lo­gica Fen­nica ‑kir­ja­sar­jan vii­mei­nen jul­kai­su tuli vuon­na 1996. Joten­kin vain suo­men­kie­li­sen tie­teen tila huo­let­taa.

LKJ: Kyl­lä. Jon­kin aikaa kun kir­joi­te­taan vain englan­nik­si, suo­men­kie­li­nen sanas­to­kin lop­puu jo niin, ettei ole enää käsit­tei­tä, mil­lä kir­joit­taa. Olen jou­tu­nut itse­kin suo­men­ta­maan ”harm avoi­dancea” ja muu­ta psy­ko­lo­gian sanas­toa. Sit­ten jon­kin ajan kulut­tua suo­mi kään­tyy keit­tiö­kie­lek­si, mis­tä olen huo­lis­sa­ni. Olen sitä miel­tä, että se on ihan kon­kreet­ti­nen vaa­ra. Oli­si huo­leh­dit­ta­va, että tut­ki­jat yllä­pi­tä­vät myös suo­men­kie­lis­tä kir­joit­ta­mis­ta.

KL: Onko täs­sä jotain suo­ma­lai­seen kult­tuu­riin, esi­mer­kik­si itse­tun­toon, liit­ty­vää? Eikö suo­men kie­lel­lä kir­joit­ta­mis­ta koe­ta minään vai onko kysees­sä palk­kio­jär­jes­tel­mä?

LKJ: Kum­mal­la­kin on vai­ku­tus­ta. Luu­len, että ensin on ollut pal­kit­se­mis­jär­jes­tel­mä, kos­ka tie­teen tason arvioi­mi­sek­si englan­nik­si kir­joit­ta­mi­nen on vält­tä­mä­tön­tä. Sit­ten ei ole pidet­ty huol­ta sii­tä, että kan­sain­vä­li­sen jul­kai­se­mi­sen rin­nal­le oli­si nous­sut oman arvon­sa saa­va suo­ma­lai­nen tie­teen popu­la­ri­soin­ti. Sii­nä näki­sin nousu­kas­mai­suut­ta, jos ei suo­men kie­len tär­keyt­tä taju­ta.

Hoi­to­kä­si­tys ja psy­ko­te­ra­pia

JI: Bio­lo­gi­nen psy­kiat­ria on vah­vas­sa ase­mas­sa, ja hoi­to­kä­si­tys on muut­tu­nut val­ta­vas­ti: geneet­ti­set teki­jät koros­tu­vat, ja neu­ro­ku­van­ta­mis­me­ne­tel­mien avul­la perus­tel­laan lää­ke­hoi­toa. Mikä on sit­ten psy­ko­lo­gi­sen vai­kut­ta­mi­sen ase­ma ja osuus? Tämä ei ole var­si­nai­ses­ti sinun tut­ki­musa­luet­ta­si, mut­ta klii­ni­ses­tä kon­teks­tis­ta olet läh­te­nyt liik­keel­le. Puhuit aiem­min ihmis­kä­si­tyk­ses­tä. Mitä seu­rauk­sia kai­kel­la täl­lä on hoi­to­kä­si­tyk­seen? Jää­kö psy­ko­te­ra­pial­le sijaa hoi­to­kä­si­tyk­ses­sä vai alkaa­ko bio­lo­gi­ses­ti suun­tau­tu­nut hoi­to­kä­si­tys olla val­lit­se­va?

LKJ: Tämä on hyvä ja aiheel­li­nen kysy­mys. En osaa tuo­hon vas­ta­ta, mut­ta koros­tan sitä, että näin juu­ri nyt voi­daan kysyä, että jää­kö psy­ko­lo­gi­sel­le ihmis­ku­val­le tilaa. Yhteis­työ eri alo­jen välil­lä on tär­ke­ää ja vält­tä­mä­tön­tä tut­ki­jal­le, ja se vie tie­toa eteen­päin, mut­ta psy­ko­lo­gia ei sai­si huk­kua jouk­koon, vaan tut­ki­mus­ta pitäi­si tuot­taa sil­lä taval­la, että psy­ko­lo­gias­ta tuli­si sel­keäs­ti itsei­sar­vo johon­kin. Van­ha, kai­kis­sa hoi­to­käy­tän­nöis­sä ole­va perin­ne on lääke‑, lää­kä­ri- ja bio­lo­gis­val­tai­nen. Psy­ko­lo­gien täy­tyy siis aktii­vi­ses­ti tuo­da sii­hen oma panos, tie­to ja osaa­mi­nen. Se, mis­tä olen pal­jon puhu­nut, on, että kuin­ka me sai­sim­me uudel­leen eloon vähän 1970-luvun ajat­te­lua: ennal­taeh­käi­syn miet­ti­mis­tä ja sen poh­din­taa, miten yhteis­kun­taa raken­ne­taan psy­ko­lo­gi­nen tie­to hyö­dyn­täen sen sijaan että aina rien­näm­me kor­jaa­maan jäl­kiä. Mil­lä kilt­tey­del­lä olem­me­kaan yhteis­kun­nan raken­ta­mi­ses­ta luo­pu­neet.

JI: Nyt­hän Suo­mes­sa on psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tus siir­ty­nyt yli­opis­toil­le eikä kui­ten­kaan tapah­tu­nut niin, että ainoas­taan kog­ni­tii­vi­nen psy­ko­te­ra­pia oli­si hyväk­syt­ty suun­taus. Meil­lä Suo­mes­sa on laa­jem­pi kir­jo psy­ko­te­ra­pia­muo­to­ja yli­opis­to­kou­lu­tuk­sis­sa kuin esi­mer­kik­si Ruot­sis­sa, jos­sa kog­ni­tii­vi­nen suun­taus alkoi hal­li­ta täy­sin ja psy­ko­dy­naa­mi­nen syr­jäy­tet­tiin yli­opis­tol­li­sis­ta kou­lu­tuk­sis­ta. Meil­lä on tiet­tyä avoi­muut­ta ole­mas­sa aina­kin tois­tai­sek­si. Yli­opis­to­jen kans­sa yhteis­työs­sä toteu­tet­ta­va psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tus on kai ollut ihan hyvä askel. Psy­ko­te­ra­pia tuli jol­lain tavoin yli­opis­ton kont­rol­liin, vaik­ka kou­lu­tus­re­surs­se­ja ei yli­opis­tol­le annet­tu­kaan. Opet­ta­jat ulkois­tet­tiin, ja kou­lu­tuk­set tila­taan muil­ta; ulko­puo­li­sil­ta jär­jes­töil­tä­hän kou­lu­tuk­set tule­vat.

LKJ: Se on perus­tel­ta­vis­sa, että psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tus tulee yli­opis­ton kont­rol­liin niin kuin eri­kois­lää­kä­ri­kou­lu­tus­kin, mut­ta kun toi­saal­ta tie­tää ole­mas­sa ole­vat resurs­sit ja tämän subs­tans­sin vaa­ti­vuu­den, minul­le tulee pik­kui­sen epä­röi­vä olo. Mik­si läh­teä rik­ko­maan hyvää sys­tee­miä, kun meil­lä oli kui­ten­kin vakiin­tu­neet kou­lu­tuk­set ja vakiin­tu­neet jär­jes­tel­mät? En ole var­ma, pys­tyy­kö yli­opis­to yllä­pi­tä­mään näin kir­ja­vaa kent­tää? Huo­li sii­tä, että psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tus kapeu­tuu sisäl­löl­tään, ei ole aihee­ton.

JI: Pal­jon­han meil­lä on psy­ko­te­ra­peut­te­ja, mut­ta he ovat sijoit­tu­neet enem­män isoi­hin kau­pun­kei­hin, jol­loin ei ole oikeas­taan alu­eel­lis­ta tasa-arvoa. Sote-uudis­tus uhka­si Kelan kun­tou­tusp­sy­ko­te­ra­pian­kin ase­maa ja psy­ko­te­ra­pian saa­ta­vuut­ta muun muas­sa nuo­ril­le, vaik­ka psy­ko­te­ra­pian piti olla taat­tu oikeus. Eri jär­jes­töt vas­tus­ti­vat Kela-kun­tou­tup­sy­ko­te­ra­pian lak­kaut­ta­mis­ta laa­jal­ti. Psy­ko­te­ra­pias­sa aina­kin on psy­ko­lo­gi­nen osuus vah­vas­ti muka­na, oli­pa kysees­sä mikä suun­taus tahan­sa. Psy­ko­te­ra­pian perus­ta­na on se, että psy­ko­lo­gi­sil­la kei­noil­la voi­daan vai­kut­taa ihmis­ten käyt­täy­ty­mi­seen, mie­li­ku­viin ja mie­lia­laan­kin.

KL: Minun mie­les­tä­ni psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tus­ten siir­ty­mi­ses­sä yli­opis­tol­le aina­kin on hyvä puo­li se, että kou­lu­tuk­siin tulee psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­sen tie­teel­lis­tä poh­jaa.

LKJ: Tämä on hyvä. Tie­tys­ti on myös niin, että kun puhu­taan vakiin­tu­neis­ta käy­tän­nöis­tä, oli­han meil­lä myös kir­ja­vuut­ta täl­lä ken­täl­lä. Kyl­lä psy­ko­te­ra­piat nyt parem­min kont­rol­liin tule­vat. Meil­lä oli van­ho­ja hyviä kou­lu­tuk­sia, mut­ta ei voi kiel­tää sitä, että meil­lä oli jou­kos­sa nous­sut esiin myös uut­ta huu­haa­ta, jota kukaan ei kont­rol­loi­nut, mikä oli ongel­ma.

JI: Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­mus on ollut ansio­kas­ta meil­lä Suo­mes­sa. Pit­kä­jän­tei­ses­sä Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­mus ‑hank­kees­sa on tul­lut esiin hyviä tut­ki­muk­sia, joi­ta neu­ro­da­ta, ns. kova data, on ollut tuke­mas­sa. Psy­ko­te­ra­pia­päi­vil­lä­hän on esi­tet­ty pal­jon tie­toa sii­tä, että neu­ro­ku­van­ta­mis­me­ne­tel­min näh­dään psy­ko­te­ra­pian aikaan­saa­mia aivo­toi­min­to­jen muu­tok­sia, jot­ka eivät ole lää­ki­tyk­sen seu­raus­ta.

LKJ: Kyl­lä­hän psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­mus on tie­teel­lis­tä­nyt kent­tää ja tuo­nut lisää evi­dens­siä.

JI & KL: Kii­tok­set kes­kus­te­lus­ta!

LKJ: Kii­tok­sia teil­le kysy­myk­sis­tän­ne.