Harri Hyyppä: Erilaista osaamista

Osaa­mi­nen on tul­lut ajan sanak­si. Ihmi­sis­tä on syn­ty­nyt eri­lai­sia osaa­jia ja pitem­mäl­le pääs­seis­tä vie­lä eri­tyis­osaa­jia. Huip­puo­saa­jat ovat vie­lä erik­seen. Kou­lu­tusins­ti­tuu­tiot ja monet orga­ni­saa­tiot taas ovat muut­tu­neet osaa­mis­kes­kuk­sik­si. Tämän ajat­te­lun taus­tal­la toi­mi­vat monet voi­mat, kil­pai­lu, mai­non­ta ja mark­ki­noin­ti sekä talou­del­li­sen voi­ton tavoit­te­lu. Samal­la pyri­tään raken­ta­maan amma­til­lis­ta iden­ti­teet­tiä. Osaa­mi­sen laa­dus­ta ja sisäl­lös­tä ei tie­de­tä eikä pal­joa puhu­ta. Yksi sana näyt­tää riit­tä­vän lii­an usein.

Jää miet­ti­mään psy­ko­te­ra­pian osaa ja luon­net­ta täs­sä ”osaa­mis­kult­tuu­ris­sa”. Psy­ko­te­ra­peut­tien luku­mää­rä on kas­va­nut räjäh­dys­mäi­ses­ti ja var­maan sata­ker­tais­tu­nut vii­meis­ten vuo­si­kym­men­ten aika­na. Ovat­ko psy­ko­te­ra­peu­tit osaa­jia? Sana tun­tuu vie­raal­ta. Osaa­mi­nen ei tun­nu oikein aset­tu­van psy­ko­te­ra­peut­ti­sen työn luon­tee­seen ja sisäl­töön, vaik­ka joil­ta­kin osin hyvin tie­däm­me sen tar­peel­li­suu­den. Psy­ko­te­ra­pias­sa osaa­mi­nen koh­taa ris­ti­rii­dan ja toi­si­na­jat­te­lun.

Osaa­mi­nen on oleel­li­nen ja vält­tä­mä­tön osa kaik­kia tek­niik­ko­ja ja yksin­ker­tai­sia toi­mi­tuk­sia. Sen opet­ta­mi­nen on yleen­sä joh­don­mu­kais­ta ja sel­ke­ää. Tulok­set ovat arvioi­ta­vis­sa ja arvo­sa­nat ovat tul­leet osaa­mi­sen mit­ta­reik­si. Help­po on mita­ta sitä, mikä on mitat­ta­vis­sa, mut­ta ydin jää usein tavoit­ta­mat­ta. Psy­ko­te­ra­pia­työs­sä mit­taa­mi­nen jää vähem­mäl­le. Psy­ko­te­ra­pias­sa nousee esil­le koko­naan toi­sen­lai­nen maa­il­ma. Sen osa­puo­let jou­tu­vat koh­taa­maan sivuu­te­tun ja tun­te­mat­to­man. Tut­ki­vaa työ­otet­ta edus­ta­vas­sa psy­ko­te­ra­pias­sa ole­mi­nen avau­tuu koko­naan uudel­la taval­la. Vapaa ole­mi­nen ja ajat­te­lu avau­tu­vat koke­muk­sel­li­ses­ti uusien näkö­kul­mien ja sano­jen valos­sa.

Valo ja vapaus ovat ole­mi­sen ydin­tä ja ovat ikiai­kai­se­na pyr­ki­myk­se­nä mah­dot­to­mia täy­del­li­se­nä tavoit­taa. Runous ja tai­de ovat sitä lähem­pä­nä. Oival­lus ottaa aske­lei­ta sitä koh­ti. Työ ja etsi­mi­nen vie­vät kui­ten­kin eteen­päin. Ihmi­sen yri­tys selit­tää ja ymmär­tää koet­tua todel­li­suut­ta on syväl­lä ole­va into­hi­mo. Pyr­ki­mys­tä ei ole ilman säröä. Täy­del­li­syys pysyy luo­va­na toi­vee­na ja pyr­ki­myk­se­nä. Val­he usein peit­tää ja sivuut­taa sen, mitä ei osa­ta ja mikä jää vajaak­si.

Filo­so­fi Han­nah Arendt kir­joit­taa ihmi­sen yri­tyk­ses­tä selit­tää ja ymmär­tää koke­mus­taan ja todel­li­suut­ta. Hän on kir­joit­ta­nut myös ihmi­sen yhtei­söl­li­syy­des­tä ja ”val­hees­ta poli­tii­kas­sa”; miten uskot­ta­vuus voi muut­tua yhtei­söl­li­sek­si kui­luk­si. Monien val­hei­den ja epä­to­sien väit­tä­mien koko­nai­suus ”sal­paa luki­jan hen­gi­tyk­sen”. Val­he on van­ha ja sal­lit­tu kei­no poli­tii­kas­sa. Suu­ret sys­tee­mi­set vää­ris­ty­mät jää­vät hel­pos­ti tun­nis­ta­mat­ta. Nousee mie­leen myös tämä aika, jota eläm­me. Koko­nai­suuk­sien hah­mot­ta­mi­ses­sa koh­taam­me aina vaja­vuu­tem­me. Seli­tys- ja ymmär­rys­vim­ma hou­kut­te­lee, mut­ta osaa­mi­se­na ne käy­vät suur­ten sys­tee­mien suh­teen kevyek­si. Ymmär­tä­mät­tö­myy­den kan­ta­mi­nen ja tun­nis­ta­mi­nen vie kui­ten­kin eteen­päin. Filo­so­fial­la saat­tai­si olla pal­jon annet­ta­vaa niin psy­ko­te­ra­pial­le kuin sen rin­nal­la kul­ke­vil­le eri­lai­sil­le tek­nii­koil­le­kin. Tota­li­ta­ris­min hen­ki ei ilme­ne yksin val­tiois­sa, vaan myös pal­jon pie­nem­mis­sä yhtei­söis­sä. Yhtei­söl­li­nen hen­ki ja joh­ta­juu­den ongel­ma värit­tä­vät myös kou­lu­tusyh­tei­sö­jä.  

Osaa­mis­ta hae­taan yleen­sä kou­lu­tuk­sen kaut­ta. Kerä­tään opin­to­pis­tei­tä ja yhteen­las­kun avul­la tavoi­te­taan tut­kin­to. Psy­ko­te­ra­pian alu­eel­la­kin on seu­rat­tu samaa käy­tän­töä. Se on ollut käte­vää ja tuot­toi­saa monil­le jär­jes­tä­jil­le. Pis­teis­tä raken­tu­va koko­nai­suus on hau­ras. Var­si­nai­nen tera­peut­ti­nen kou­liin­tu­mi­nen kehit­tyy kui­ten­kin koko­naan toi­sel­la taval­la. ”Kou­liin­tu­mi­ses­sa” kul­ke­vat rin­nan amma­til­li­nen ja per­soo­nal­li­nen kehi­tys sekä aika ja yhtei­söl­li­nen tuki. Opin­to­pis­teet tun­tu­vat täs­sä vie­rail­ta, vaik­ka niin käte­viä ja tuot­ta­via voi­vat­kin jär­jes­tä­jän näkö­kul­mas­ta olla. Pis­teis­tä oli­si edet­tä­vä koh­ti tera­peut­tis­ta ja yhtei­söl­lis­tä orien­taa­tio­ta. Se on haas­te myös yli­opis­toil­le, jot­ka psy­ko­te­ra­pian kou­lu­tuk­sia nyky­ään jär­jes­tä­vät. 

Mitä osaa­mi­nen voi­si olla? Seli­tys­vim­ma ja seli­tys­osaa­mi­nen käy har­voin yksiin todel­li­sen osaa­mi­sen kans­sa. Koke­muk­sel­li­suus, aika ja ajat­te­lu pysy­vät. Erno Paa­si­lin­nan afo­ris­tiik­kaa seu­ra­ten: ”Ainoa oppi­nut on itseop­pi­nut. Muut ovat ope­tet­tu­ja”! Tar­vi­taan uskal­lus­ta, kokei­lu­miel­tä, ereh­ty­mi­siä ja kor­jaa­mis­ta. Kor­jaa­va työ ei ole vain tek­niik­kaa, vaan parem­min­kin vapaan tilan mah­dol­lis­ta­maa etsi­mis­tä. Paa­si­lin­nan per­heen ainut­laa­tui­nen elä­män­kul­ku ja kär­si­mys vapaut­ti­vat usko­mat­to­man mää­rän luo­vuut­ta. Se nos­taa esil­le kysy­myk­sen vapau­den ja pakon yhtey­des­tä sekä ”ei-tie­tä­mi­ses­tä”, jon­ka jokai­nen ammat­ti­lai­nen osaa­mi­sen­sa ohel­la jou­tuu koh­taa­maan. Har­vat oppi­lai­tok­set opet­ta­vat ei-tie­tä­mis­tä ja kuun­te­lua sii­nä tilas­sa. Sal­li­mi­sen ja kurin yhdis­tä­mi­nen on kont­ra­punk­ti, osaa­mi­sen näkö­kul­mas­ta aina työ­läs. Mut­ta koke­mus osoit­taa, että ihmi­set tois­tu­vas­ti mene­vät läpi mah­dot­to­mas­ta; sii­tä, mitä emme usko tai tie­dä. Särö ja yllä­tys ovat oleel­li­nen osa tie­don ja osaa­mi­sen tavoit­ta­mi­ses­sa. Musii­kin tavoin, mes­ta­rei­ta mei­dän on kuun­nel­ta­va, jos haluam­me teh­dä etsi­mi­ses­täm­me luo­vaa osaa­mis­ta.