Sami Kivikkokangas, Mikael Leiman, Aarno Laitila: Häpeän ilmentyminen ja muutos psykoterapiassa – tapaustutkimus

Häpe­ään ilmiö­nä liit­ty­vä pii­lou­tu­mi­nen tekee sen tie­teel­li­ses­ti uskot­ta­vas­ta näky­väk­si teke­mi­ses­tä ja kuvauk­ses­ta haas­ta­vaa. Täs­sä artik­ke­lis­sa pyri­tään kuvaa­maan Han­nan tapaus­tut­ki­muk­sen kaut­ta, miten häpeä ilmen­tyy ja muut­tuu psy­ko­te­ra­pias­sa. Tämä teh­dään käyt­täen assi­mi­laa­tio­ana­lyy­sia ja dia­lo­gis­ta sekvens­sia­na­lyy­sia mene­tel­mi­nä osoit­ta­maan, miten häpeä näyt­täy­tyy Han­nan ilmai­sus­sa tera­pian alus­sa jonain hel­pos­ti ohi­tet­ta­va­na ja vas­ta psy­ko­te­ra­peut­ti­sen pro­ses­sin kaut­ta tulee vai­heit­tain näky­väk­si osa sii­tä, mikä alus­sa näyt­täy­tyi näky­väk­si tulon uhka­na. Eri muu­tos­vai­hei­den kuvaus häpeän ilmen­ty­mi­sen ja muun­tu­mi­sen osal­ta osoit­taa, miten tär­ke­ää on kye­tä kuvaa­maan ilmiö olen­nai­sis­sa kehi­tyk­sel­li­sis­sä yhteyk­sis­sään. Häpeä on aina häpe­ää jos­ta­kin – koh­teel­lis­ta ja suh­tees­sa johon­kin. Han­nan tari­na osoit­taa, kuin­ka suh­de häpe­ää herät­tä­vään koh­tee­seen muun­tuu käyn­tien aika­na ja mil­lai­seen mer­ki­tys­ver­kos­toon se hänen elä­mäs­sään kie­tou­tuu. Se mis­tä ihmi­nen kokee häpe­ää, on yksi­löl­lis­tä ja ymmär­tääk­sem­me tätä mei­dän on ’yksin­ker­tai­ses­ti kuun­nel­ta­va poti­las­ta’.

Avain­sa­nat: häpeä, muu­tos psy­ko­te­ra­pias­sa, tapaus­tut­ki­mus, assi­mi­laa­tio­ana­lyy­si, dia­lo­gi­nen sekvens­sia­na­lyy­si

Täs­sä tut­ki­muk­ses­sa näy­täm­me yhteen koko­nai­seen psy­ko­te­ra­pia­pro­ses­siin koh­dis­tu­van tut­ki­muk­sen avul­la, miten psy­ko­te­ra­pias­sa näyt­täy­ty­nyt häpeä tulee ilmais­tuk­si sekä kuin­ka toi­mi­jan suh­de sii­hen, mikä herät­tää häpe­ää, voi sel­ven­tyä ja kehit­tyä psy­ko­te­ra­pian aika­na. Häpe­ää lähes­ty­tään assi­mi­laa­tio­mal­lin näkö­kul­mas­ta (APES; Sti­les ym. 1990) dia­lo­gis­ta sekvens­sia­na­lyy­sia (DSA; Lei­man 2012; 2011; 2006; 2004; 1997) integroi­den yhdes­sä onnis­tu­nees­sa psy­ko­te­ra­pias­sa, jon­ka toi­mi­jaa kut­sum­me täs­sä Han­nak­si. Muu­tos assi­mi­laa­tio­mal­lis­sa hah­mo­te­taan yksi­löl­li­se­nä vai­heit­tai­se­na kehi­tys­ta­pah­tu­ma­na, mis­sä suh­de alus­sa ongel­mal­li­seen näyt­täy­ty­vään häpeä­ko­ke­muk­seen muun­tuu ja kehit­tyy eri­lais­ten muu­tos­vai­hei­den kaut­ta. Eri­tyi­ses­ti täs­sä tut­ki­muk­ses­sa on kui­ten­kin kyse Han­nan häpeän tari­nas­ta. Sen eri­lais­ten muu­tos­vai­hei­den esit­tä­mi­nen taval­la, joka säi­lyi­si lähel­lä klii­nis­tä tilan­net­ta ja sen välit­tö­myyt­tä, joh­ti valit­tuun rajauk­seen yksin­ker­tai­ses­ti kuva­ta ja näyt­tää moni­puo­li­ses­ti riit­tä­vän usei­den vin­jet­tien avul­la Han­nan häpeän pol­vei­le­va muu­tos­pro­ses­si. Ana­lyy­sin kaut­ta syn­tyy jäsen­ty­nyt kuva Han­nan häpeän ilmen­ty­mi­ses­tä ja kehit­ty­mi­ses­tä vuo­den mit­tai­sen psy­ko­te­ra­pia­pro­ses­sin aika­na.

1. Joh­dan­to

Häpe­ää ei ilmai­sus­sa usein voi näh­dä suo­raan. Ilmai­su on aina osoi­tet­tua jol­le­kul­le. Se, mil­lai­se­na tuo toi­nen mie­les­sä näyt­täy­tyy, vai­kut­taa sii­hen, mis­tä ja miten voin puhua. Kun jokin herät­tää minus­sa häpe­ää, virit­tää täs­tä puhu­mi­nen hel­pos­ti koke­muk­sen toi­sen tor­ju­vas­ta, ei-hyväk­sy­väs­tä tai häpäi­se­väs­tä suh­tau­tu­mi­ses­ta. Häpeä ei sil­loin näy suo­raan, vaan se tulee näky­väk­si sii­nä ilmai­sus­sa, joka ottaa jo huo­mioon tuon toi­sen odo­te­tun suh­tau­tu­mi­sen tai enna­koi­dun vas­tauk­sen (Bah­tin 1984; 1991; Iko­nen & Reck­hardt 1994).

Tun­nis­ta­ma­ton häpeä voi psy­ko­te­ra­pias­sa estää sel­lais­ten yksi­tyis­ten asioi­den tuo­mi­sen yhtei­sen havain­noin­nin pii­riin, mis­sä suh­det­ta koh­tee­seen sävyt­tää lii­an pakot­ta­va arvot­to­muus, kel­paa­mat­to­muus tai poti­las pel­kää toi­sen tor­ju­vaa tai häpäi­se­vää suh­tau­tu­mis­ta omaan ilmai­suun­sa. Täl­löin häpeä ase­moi­tuu tär­keä­nä itse­ha­vain­non estee­nä: ”Kun häpeä kote­loi­tuu, se pysäyt­tää ana­lyyt­ti­sen pro­ses­sin tai estää sen käyn­nis­ty­mi­sen.” (Iko­nen & Reck­hardt 1994, 149).

Häpeä voi aset­tua lii­an uhkaa­va­na esteek­si kehi­tyk­sel­li­sen suh­teen muo­dos­tu­mi­seen psy­ko­te­ra­pias­sa (Täh­kä, R. 2010; Täh­kä, V. 1993; Lewis 1971; Black, Cur­ran, Dra­per 2013; Wat­son, Gold­berg, Green­berg 2007). Yhtey­teen aset­tu­mi­nen uudes­sa tilan­tees­sa voi tun­tua lii­an uhkaa­val­ta, jos on aiem­min jou­tu­nut pet­ty­mään vas­ta­vuo­roi­suu­den odo­tuk­sis­saan. Syyl­li­syys­kin voi olla hyvin yksi­tyis­tä, mut­ta sil­ti poten­ti­aa­li­ses­ti jaet­ta­vaa. Häpeä on ja pysyy yksi­tyi­se­nä, se on kät­ket­tä­vä ja sik­si se on kaik­kial­la ja ei-mis­sään. (Häst­bac­ka 2013) Kehi­tyk­sel­li­seen suh­tee­seen uskal­tau­tu­mi­nen osuu vas­ta­vuo­roi­suu­den kah­ta­lai­seen yti­meen: miten uskal­tau­tua vuo­ro­vai­ku­tuk­seen sel­lai­sel­la toi­seen yhteyt­tä etsi­väl­lä taval­la, mis­sä vas­taus toi­min­nal­le­ni ei ole minun hal­lus­sa­ni (vrt. trans­fe­ren­ti­aa­li­nen suh­tees­sa olo ja tois­ta­mis­pak­ko, Täh­kä 2010; Man­ni­nen 2015) – vaan se riip­puu toi­sen vas­tauk­ses­ta. Vas­ta­vuo­roi­suu­den etsi­mi­sen sijas­ta on help­poa tur­vau­tua sado­ma­so­kis­ti­seen suh­tees­sa oloon tai vetäy­tyä koko­naan kon­tak­teis­ta. Saman­ai­kai­ses­ti häpeä ongel­mal­li­suu­des­saan­kin osoit­taa rat­kai­sun ongel­maan: se mikä on vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa toi­seen sisäis­ty­nyt koh­taa­mat­to­ma­na, on palau­tet­ta­va takai­sin vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­seen yhtey­teen tul­lak­seen uudel­la taval­la koh­da­tuk­si ja ymmär­re­tyk­si.

Häpe­ään liit­ty­vä ’pii­lou­tu­mi­nen’ tekee sen näyt­tä­mi­ses­tä ongel­mal­lis­ta. Tätä on kuvat­tu aiem­min (Lewis 1971; Wurm­ser 1983; Iko­nen & Reck­hardt 1994; Goff­man 1967), mis­sä pii­lou­tu­mi­nen vas­tauk­se­na koke­muk­seen häpäis­ty­nä ole­mi­ses­ta toisen/toisten edes­sä tekee häpeän ilmen­ty­mi­sen ja muu­tok­sen tut­ki­mi­ses­ta haas­ta­vaa. Koko­nai­sen psy­ko­te­ra­pia­pro­ses­sin mate­ri­aa­li mah­dol­lis­taa tut­ki­jal­le kui­ten­kin tun­nis­taa myö­hem­min tera­pias­sa ilmais­tu­ja häpe­ää herät­tä­viä ongel­mal­li­sia koke­muk­sia ja siten seu­ra­ta tuon vähit­täis­tä kehit­ty­mis­tä ja sanal­lis­tu­mis­ta tera­pian alus­ta läh­tien. Tut­ki­mus­ky­sy­myk­se­näm­me on, miten häpeä tavoi­te­tuis­sa het­kis­sä näyt­täy­tyy poti­laan koke­muk­ses­sa ja miten se sel­ven­tyy ja kehit­tyy, tai on sel­ven­ty­mät­tä ja kehit­ty­mät­tä psy­ko­te­ra­pian kulues­sa. Täl­lä tavoin voim­me näh­dä, miten häpeä on ilmais­tu epä­suo­ras­ti tai se on ohi­tet­tu alus­sa, mis­sä emme vie­lä tie­dä mihin pii­lou­tu­mi­nen viit­taa – mut­ta miten psy­ko­te­ra­peut­ti­sen työn kaut­ta voim­me saa­da ymmär­rys­tä ’mis­tä puhum­me, kun puhum­me häpeäs­tä’.

2. Aineis­to ja mene­tel­mät


2.1 Aineis­to

Tut­ki­musai­neis­to koos­tuu Jyväs­ky­län yli­opis­ton Psy­ko­te­ra­pian ope­tus- ja tut­ki­muskli­ni­kan yhdes­tä koko­nai­ses­ta videoi­dus­ta psy­ko­te­ra­pias­ta (32 ses­sio­ta) sekä näis­tä tal­len­teis­ta teh­tyi­hin lit­te­raa­tioi­hin. Tämä Han­nak­si nimet­ty tapaus muo­dos­taa inten­sii­vi­ses­ti tut­ki­tun tapaus­tut­ki­muk­sen, jota aiem­min on ana­ly­soi­tu käyt­täen usei­ta mene­tel­miä mm. tun­tei­den käsit­te­lyn (Keto 2010) ja tera­peut­ti­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen (Har­ti­kai­nen 2013) näkö­kul­mis­ta, jois­sa molem­mis­sa on kuvat­tu Han­nan elä­män­his­to­ri­aa ja tera­pian yleis­tä kul­kua. Han­na on kes­ki-ikäi­nen nai­nen, joka on hakeu­tu­nut psy­ko­te­ra­pi­aan ahmi­mi­soi­rei­den takia ja trau­maat­ti­siin elä­män­ta­pah­tu­miin liit­ty­vän oman voin­nin hei­ken­ty­mi­sen vuok­si. Tera­pias­sa kes­kei­si­nä tun­tei­siin liit­ty­vi­nä tee­moi­na Keto (2010) on jäsen­tä­nyt emo­tio­naa­li­sen, tur­tu­muk­sen ja häpeän. Kedon (2010) mukaan tera­pia ete­ni vai­heit­tain, mis­sä vas­ta riit­tä­väs­ti käsi­tel­tyä emo­tio­naa­lis­ta tur­tu­mus­ta ja syyl­li­syyt­tä tuli häpeän tun­tei­den käsit­te­ly mah­dol­li­sek­si. Toi­nen kes­kei­nen (Keto 2010) löy­dös oli, että usein vai­kean asian käsit­te­lyä seu­ra­si tau­ko sii­tä puhu­mi­ses­ta tera­pias­sa min­kä jäl­keen poti­las ilmai­si suh­teen­sa aiem­min käsi­tel­tyyn muut­tu­neen parem­mak­si.

2.2 Assi­mi­laa­tio­mal­li

Assi­mi­laa­tio­mal­lin (Assi­mi­la­tion of Proble­ma­tic Expe­riences Sca­le, jat­kos­sa APES) (Sti­les ym. 1991; 2004; 2002; Sti­les 2001; 2003; 2005) mukaan poti­laan suh­de ongel­mal­li­seen koke­muk­seen­sa muun­tuu ja kehit­tyy seu­ra­ten por­ras­teis­ta kehi­tys­pol­kua (tau­luk­ko 1, s. 14; vrt. Lei­man & Sti­les 2001). Asiak­kaan suh­de ongel­mal­li­seen koke­muk­seen, min­kä takia on hakeu­tu­nut hoi­toon, voi vas­ta­ta mitä tahan­sa APES:n tasoa. Kehi­tys­his­to­rian­sa aika­na APES-taso­ja on muo­toil­tu eri­lai­sil­la tavoil­la vii­si­por­tai­ses­ta kah­dek­san­por­tai­seen muu­tok­sen hah­mo­tuk­seen (Sti­les ym. 1990; Lei­man & Sti­les 2001). Täs­sä tut­ki­muk­ses­sa käy­te­tään Sti­le­sin (1990) klas­sis­ta vii­si­por­tais­ta muo­toi­lua ongel­mal­lis­ten koke­mus­ten assi­mi­laa­tios­ta ja inte­graa­tios­ta. (Tau­luk­ko 1.) Assi­mi­laa­tiol­la tar­koi­te­taan pro­ses­sia, jon­ka kaut­ta poti­laan tois­tu­va oman havain­noin­nin tai koke­muk­sen ulot­tu­mat­to­mis­sa ole­va ongel­mal­li­nen koke­mus tulee tera­peut­ti­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen ja yhteis­ha­vain­toon tul­lak­seen vähi­tel­len integroi­duk­si poti­laan toi­min­nak­si (Sti­les ym. 1990; 1992). APES:n tasot kuvaa­vat erään­lai­sia ank­ku­ri­pis­tei­tä jat­ku­mol­la alkaen pois sul­je­tus­ta ja päät­tyen ongel­man rat­kai­suun ja inte­graa­tioon. (Lei­man & Sti­les 2001) Mikä tahan­sa muu­tos APES-tasoil­la kat­so­taan muu­tok­sek­si.

Assi­mi­laa­tio­ana­lyy­si on kehi­tys­his­to­rian­sa aika­na tul­lut uudel­leen tul­ki­tuk­si eri näkö­kul­mis­ta. Sti­le­sin alku­pe­räi­nen muo­toi­lu (Sti­les ym. 1990; 1991) hah­mot­ti muu­tok­sen ongel­mal­lis­ten koke­mus­ten assi­mi­laa­tio­na rikas­tu­nei­siin ja integroi­tu­neem­piin mal­lei­hin. His­to­rial­li­sen taus­tan täl­le perus­ti Jean Piaget’n työ ajat­te­lun kehit­ty­mi­sen eri vai­heis­ta. (Sti­les ym. 1990.) Myö­hem­min äänet-mal­lis­sa (Honos-Webb & Sti­les 1998; Honos-Webb ym. 1999; Honos-Webb ym. 2003; Sti­les 2011) koros­tet­tiin agent­ti­suu­den osuut­ta ongel­mal­li­sis­sa koke­muk­sis­sa, mis­sä tor­ju­tut tai dis­so­sioi­dut äänet etsi­vät tun­nus­ta­mis­ta ja pää­syä asiak­kaan val­lit­se­van koke­muk­sen muo­dos­ta­vaan ään­ten yhtei­söön (”com­mu­ni­ty of voices”). Assi­mi­laa­tion aja­tel­tiin tapah­tu­van integroi­mal­la nämä ongel­mal­li­set äänet raken­ta­mal­la sisäi­siä mer­ki­tys­sil­to­ja nii­den välil­lä. Sti­les ja Lei­man (2001) kiin­nit­tä­vät huo­mio­ta, miten nämä kaik­ki pyr­ki­vät lähes­ty­mään muu­tos­ta kehi­tyk­sel­li­ses­tä näkö­kul­mas­ta mis­sä ongel­mal­li­nen koke­mus läpi­käy usei­ta muo­don­muu­tok­sia.

Tau­luk­ko 1. Ongel­mal­lis­ten koke­mus­ten assi­mi­laa­tion vai­heet

(Assi­mi­la­tion of Proble­ma­tic Expe­riences Sca­le: APES; muo­toil­tu käyt­täen Sti­les ym., 1990; vrt. Lei­man & Sti­les, 2001)

0. Tor­jun­ta (warded.off): Sisäl­tö on muo­tou­tu­ma­ton, asia­kas ei tie­dos­ta ongel­mal­lis­ta koke­mus­taan.

1. Ei-toi­vo­tut aja­tuk­set (unwan­ted thoughts): Asia­kas ei mie­lel­lään puhu ongel­mas­ta. Ongel­mal­li­nen koke­mus tulee esiin tera­peu­tin puhu­tel­les­sa sitä tai ulkois­ten olo­suh­tei­den vuok­si. Asia­kas yrit­tää vai­en­taa tai tor­jua koke­muk­sen. Tun­ne­ti­la on nega­tii­vi­nen, mut­ta tun­tei­den yhteys koke­muk­sen sisäl­töön on epä­sel­vä. (Teo­reet­ti­ses­ti, kun asiak­kaan suh­de aiem­min tor­jut­tuun ongel­mal­li­seen koke­muk­seen muun­tuu epä­sel­väk­si tie­toi­suu­dek­si ja väl­tet­tä­vik­si aja­tuk­sik­si, mer­kit­see tämä assi­mi­laa­tion ensim­mäis­tä vai­het­ta. Asia­kas saat­taa kokea tämän ei-toi­vot­ta­vak­si vai­heek­si, kos­ka aiem­min tor­ju­tun ongel­mal­li­sen koke­muk­sen tie­dos­ta­mi­nen voi tuot­taa koros­tu­nut­ta psy­ko­lo­gis­ta kipua.)

2. Alus­ta­va tie­toi­suus (awa­re­ness): Asiak­kaan suh­de ongel­mal­li­seen koke­muk­seen alkaa alus­ta­vas­ti muo­tou­tua sel­vem­mäk­si, aiem­mas­ta ei-assi­mi­loi­dus­ta ja ei-ilmais­tus­ta koke­muk­ses­ta, koh­ti ongel­mal­li­sen koke­muk­sen koke­muk­sel­lis­ta tavoit­ta­mis­ta ja sanoit­ta­mis­ta. (Teo­reet­ti­ses­ti, alus­ta­va tie­toi­suus viit­taa muu­tok­seen, mis­sä aiem­min ei-assi­mi­loi­tu ja ei-ilmais­tu koke­mus tulee uudel­la taval­la koke­muk­sel­li­ses­ti tavoi­te­tuk­si ja alus­ta­vas­ti sanoi­te­tuk­si.)

3. Ongel­man muo­toi­lu (problem cla­ri­fica­tion): Asia­kas kyke­nee kuvaa­maan ja muo­toi­le­maan ongel­mal­li­sen koke­muk­sen­sa, mut­ta tähän ei lii­ty vie­lä havain­noi­vaa ja reflek­toi­vaa suh­det­ta ongel­mal­li­seen koke­muk­seen. (Teo­reet­ti­ses­ti, tämä kuvaa sisäis­tä muu­tos­ta ongel­mal­li­seen koke­muk­seen, mis­sä aikai­sem­min han­ka­lia tun­tei­ta herät­tä­nyt mut­ta muo­toi­le­ma­ton koke­mus on saa­tu jäsen­net­tyä sel­lai­seen muo­toon, mis­sä tulee ymmär­ret­tä­väk­si mis­tä on kyse ja mitä kaut­ta muu­tos­ta voi saa­da aikaan.)

4. Reflek­toi­va suh­de ongel­mal­li­seen kokemukseen/Ymmärrys (per­so­nal insight/new pers­pec­ti­ve): Ongel­mal­li­nen koke­mus on muo­toil­tu ja ymmär­ret­ty jol­la­kin taval­la. Ongel­mal­lis­ta koke­mus­ta ei vain nime­tä, vaan sitä kye­tään myös reflek­toi­maan. (Teo­reet­ti­ses­ti, asiak­kaan suh­de muun­tuu ei vain ongel­man uuden­lai­seen muo­toi­luun vaan tämä tuot­taa uusia mer­ki­ty­syh­teyk­siä ja oival­luk­sia, joh­taen reflek­tion kaut­ta uuden­lai­seen suh­tee­seen suh­tees­sa ongel­mal­li­seen koke­muk­seen.)

5. Ongel­mal­li­sen koke­muk­sen läpi­työs­ken­te­ly ja rat­kai­su (problem solu­tion): Uut­ta ymmär­rys­tä suh­tees­sa ongel­mal­li­seen koke­muk­seen ja toi­min­ta­ta­poi­hin käy­te­tään näi­den työs­tä­mi­seen ja vaih­toeh­tois­ten toi­min­ta­ta­po­jen ja suh­tau­tu­mis­ta­po­jen luo­mi­seen. (Teo­reet­ti­ses­ti, asiak­kaan suh­de ongel­mal­li­seen koke­muk­seen on muun­tu­nut uuden­lai­sen havain­noi­van ja reflek­toi­van suh­teen kaut­ta aktii­vi­sem­mak­si, joka hah­mot­taa eri­lai­sia mah­dol­li­sia toi­min­ta­vaih­toeh­to­ja ja kyke­nee sovel­ta­maan näi­tä käy­tän­nös­sä.)

Onnis­tu­neis­sa psy­ko­te­ra­piois­sa muu­tos ongel­mal­li­seen koke­muk­seen ei kui­ten­kaan raken­nu line­aa­ri­ses­ti assi­mi­laa­tion por­tai­ta pit­kin, vaan jokai­nen muu­tos­pro­ses­si on yksi­löl­li­nen muo­dos­taen pikem­min­kin ’sahaa­van’ kuvion. Tämä on tut­tu ilmiö klii­ni­ses­tä työs­tä, mis­sä perus­tel­lum­paa on puhua progres­sio-regres­sion sykli­ses­tä pro­ses­sis­ta kuin yksi­suun­tai­ses­ti vain jom­mas­ta­kum­mas­ta. Epä­on­nis­tu­neis­sa tai hei­kon tulok­sen psy­ko­te­ra­piois­sa ongel­mal­lis­ta koke­mus­ta ei kye­tä integroi­maan ja suh­de sii­hen muun­tuu tor­ju­vak­si, ohi­te­tuk­si tai vää­ris­ty­neek­si tai tera­peu­tin aut­ta­vat inter­ven­tiot eivät tapah­du poti­laan lähi­ke­hi­tyk­sen vyö­hyk­keel­lä (Sti­les, Gabal­da, Ribe­ri­ro 2016).

Assi­mi­laa­tio­ana­lyy­si lähes­ty­mis­ta­pa­na pitää saman­ai­kai­ses­ti mie­les­sään sekä poti­laan sub­jek­tii­vis­ta koke­mus­ta, että tut­ki­ja­läh­töis­tä kysy­myk­se­na­set­te­lua tut­ki­muk­sen tavoit­teis­ta. Ongel­mal­lis­ten koke­mus­ten iden­ti­fioin­ti, luo­kit­te­lu ja kuvaa­mi­nen on kuvat­tu aiem­min (Lei­man & Sti­les 2001; Sti­les & Angus 1992). Poti­laan ilmai­sus­ta poi­mi­taan vin­jet­te­jä sel­lai­sel­ta tasol­ta ongel­mal­li­seen koke­muk­seen, mikä on sel­väs­ti arti­ku­loi­tu ’ongel­man muo­toi­lu’ tai ’ymmär­rys’ (APES-tasot 3 ja 4). Tämän jäl­keen sel­väs­ti arti­ku­loi­dun ongel­mal­li­sen koke­muk­sen avul­la voi­daan jäl­ki­kä­ti­ses­ti sel­vit­tää, miten tuo ongel­mal­li­nen koke­mus on alun perin ilmen­nyt ja tul­lut esil­le tera­pia­kes­kus­te­luis­sa vähem­män sel­väs­ti arti­ku­loi­dus­sa muo­dos­sa, sekä mah­dol­li­ses­ti myö­hem­mis­tä käyn­neis­tä kuin­ka läpi­työs­ken­te­ly ja inte­graa­tio onnis­tui. Ongel­mal­li­nen koke­mus mää­ri­tel­lään aina käyt­täen asiak­kaan ilmai­sua, ja tämä mää­ri­tel­mä toi­mi­si perus­ta­na havain­noit­si­jan näkö­kul­mal­le. Psy­ko­te­ra­peut­ti­nen muu­tos kuva­taan siten läpi tera­pian aina asiak­kaan sisäi­ses­tä näkö­kul­mas­ta, miten muu­tos suh­tees­sa ongel­mal­li­seen koke­muk­seen sel­ven­tyy tera­pian kulues­sa osa­na kehi­tys­ta­pah­tu­maa.

2.3 Dia­lo­gi­nen sekvens­sia­na­lyy­si

DSA on laa­dul­li­sen psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­sen mik­roa­na­lyyt­ti­nen mene­tel­mä ilmai­sun ana­ly­soin­tiin (Lei­man 2004; 2012). Alun perin DSA kehi­tet­tiin aut­ta­maan psy­ko­te­ra­peut­te­ja sil­loit­ta­maan, miten poti­laan sisäi­nen koke­mus välit­tyy hänen ilmai­sus­saan. Voi­dak­sem­me raken­taa käsit­teel­lis­tyk­siä sisäis­ty­neis­tä toi­min­ta­ta­vois­ta ja koke­muk­sis­ta, tar­vi­taan käsit­tei­tä, jot­ka aukai­se­vat toi­min­ta­ket­ju­jen struk­tuu­rin ja ne int­rap­syyk­ki­set kuviot, jot­ka välit­tä­vät nii­tä (Lei­man 2002). DSA:n his­to­rias­ta, kehi­tyk­ses­tä sekä käsit­teel­li­sis­tä väli­neis­tä on kir­joi­tet­tu kat­ta­vas­ti muu­al­la (Kivik­ko­kan­gas & Lei­man, in press; Lei­man 2002; 2004; 2012; Tik­ka­nen 2015; Tik­ka­nen, Sti­les, Lei­man 2011; 2013).

Dia­lo­gis­ta sekvens­sia­na­lyy­sia on jo aiem­min käy­tet­ty yhdes­sä assi­mi­laa­tio­ana­lyy­sin rin­nal­la mik­roa­na­lyyt­ti­se­nä mene­tel­mä­nä (Lei­man & Sti­les 2001; Tik­ka­nen 2015; Tik­ka­nen, Sti­les, Lei­man 2012). DSA:n käy­tön stra­te­gioi­ta on (Lei­man 2002; 2004; 2012; Lei­man & Sti­les 2001) kuvat­tu seu­raa­vas­ti.

Alus­sa DSA läh­tee liik­keel­le ulko­puo­li­sen havain­noit­si­jan näkö­kul­mas­ta. Ongel­mal­li­sia koke­muk­sia jäl­ji­te­tään ensim­mäi­ses­tä koh­taa­mi­ses­ta, tapaa­mi­ses­ta poti­laan ja psy­ko­te­ra­peu­tin välil­lä. Täs­tä pyri­tään luo­maan teo­ria­pe­rus­tei­sia hypo­tee­se­ja sii­tä, mil­lai­nen ongel­mal­li­nen koke­mus on luon­teel­taan ja mil­lai­sia sisäl­tö­jä sii­hen kuu­luu. Näi­tä alus­sa muo­dos­tet­tu­ja hypo­tee­se­ja voi­daan ver­ra­ta ja seu­ra­ta suh­tees­sa poti­laan aukea­vaan ja kehit­ty­vään ymmär­ryk­seen tera­pias­sa, ja siten arvioi­da nii­den osu­vuut­ta.

DSA:n ana­lyy­si­nyk­sik­kö on semant­ti­nen posi­tio (Bah­tin 1984). Psyyk­ki­nen toi­min­ta, kuten kaik­ki ihmi­sen toi­min­ta, hah­mo­te­taan DSA:ssa koh­teel­li­se­na. Toi­mi­jan ja koh­teen yhteys on vas­ta­vuo­rois­ta, ja se mää­rit­tää toi­mi­jan suh­teen koh­tee­seen. Ana­lyy­sin yksik­kö­nä semant­ti­nen posi­tio voi­daan tii­vis­tää muo­toi­luk­si viit­taus­koh­de ja suh­de koh­tee­seen. Ana­lyy­sin tavoit­tee­na on tun­nis­taa ihmi­sen toi­min­nas­sa tois­tu­via posi­tioi­ta. Ilmai­su on myös toi­min­taa. Ilmai­sun koh­tei­ta nimi­te­tään ana­lyy­sis­sa viit­taus­koh­teik­si. Ilmai­su on sikä­li eri­tyis­tä toi­min­taa, että sil­lä on saman­ai­kai­ses­ti kak­si koh­det­ta – viit­taus­koh­de ja ilmai­sun vas­taa­not­ta­ja. Ilmais­tes­saan itse­ään ihmi­nen suh­tau­tuu viit­taus­koh­tee­seen sen mukaan, kuin­ka hän enna­koi vas­taa­not­ta­jan suh­tau­tu­mis­ta – ja toi­saal­ta vas­taa­not­ta­ja sää­te­lee enna­koi­vas­ti myös viit­taus­koh­teen valin­taa. Tämä vai­kut­taa semant­ti­sen posi­tion vivah­tei­siin ja dyna­miik­kaan. Kenel­le puhuu, on yhtey­des­sä sii­hen, mis­tä voi puhua ja päin­vas­toin. (Lei­man 2016.) Mää­rit­tä­mäl­lä semant­ti­sen posi­tion laa­dun arti­ku­loim­me, kuin­ka toi­mi­ja suh­tau­tuu puheen­sa viit­taus­koh­tee­seen ja vas­taa­not­ta­jaan.

Tut­ki­mus­käy­tös­sä DSA tapah­tuu data­ses­sio­ryh­mäs­sä (Tik­ka­nen 2015, 18). Tut­ki­mus­ryh­mä koos­tuu klii­ni­kois­ta ja tut­ki­jois­ta, jot­ka ovat pereh­ty­neet DSA:n käsit­tei­siin. Tämä edel­lyt­tää toi­min­nan teo­rian (Vygots­ky 1978), Bah­ti­nin ilmai­su­teo­rian (Bah­tin 1984; 1991) ja semio­tii­kan ken­tän tun­te­mis­ta.

DSA ana­lyy­sin vai­heet voi­daan kuva­ta seu­raa­vas­ti: Ensim­mäi­ses­sä vai­hees­sa tut­ki­jan tulee tutus­tua ääni­nau­hoi­hin ja nii­den lit­te­roin­tei­hin (vrt. immer­sion into data, McLeod 2010). Tut­ki­mus­ky­sy­mys mää­rit­te­lee, mit­kä temaat­ti­set koko­nai­suu­det vali­taan aineis­tos­ta näi­den koko­nai­suuk­sien tar­kem­paa mik­roa­na­lyyt­tis­ta tar­kas­te­lua var­ten. Ana­lyy­si alkaa tun­nis­ta­mal­la ilmai­sun viit­taus­koh­teet. Tätä seu­raa vas­ta­vuo­rois­ten ase­tel­mien etsi­mi­nen ja löy­tä­mi­nen mate­ri­aa­lis­ta. Koh­teel­li­sen toi­min­nan teo­rian mukaan toi­mi­jan ja koh­teen väli­nen yhteys on vas­ta­vuo­roi­nen. Sik­si puhu­jan suh­det­ta puheen viit­taus­koh­tee­seen tar­kas­tel­laan kah­des­ta näkö­kul­mas­ta. Puhu­jan posi­tiol­la tar­koi­te­taan ase­maa, jos­ta käsin hän tar­kas­te­lee koh­det­ta. Koh­de ilme­nee toi­mi­jal­le hänen posi­tios­taan tie­tys­sä näkö­kul­mas­sa. Tätä kut­su­taan koh­teen vas­ta­po­si­tiok­si toi­mi­jaan näh­den. Yksit­täi­sis­tä (toi­mi­jan ja koh­teen väli­sis­tä) ase­tel­mis­ta ana­lyy­si ete­nee dia­lo­gis­ten sekvens­sien tun­nis­ta­mi­seen. Tois­tu­vis­sa toi­min­ta­ta­vois­sa ase­tel­mat seu­raa­vat toi­si­aan sään­nön­mu­kai­ses­ti. (Lei­man 2012; Tik­ka­nen 2015.)

Yksit­täis­ten ase­tel­mien tun­nis­ta­mi­nen osoit­taa usein saman­kal­tai­suuk­sia. Puheen viit­taus­koh­teis­sa voi esiin­tyä vaih­te­lua, mut­ta puhu­jan suh­tau­tu­mi­nen on saman­kal­tais­ta. Tois­tu­vat ase­tel­mat anta­vat usein mah­dol­li­suu­den tun­nis­taa dia­lo­gi­sia sekvens­se­jä. Mate­ri­aa­lin ana­lyy­sis­sa kiin­ni­te­tään huo­mio­ta sii­hen, mis­tä toi­mi­ja puhuu (viit­taus­koh­de), sekä sii­hen, miten hän puhuu (suh­de koh­tee­seen). Jäl­kim­mäi­ses­sä ihmi­nen ei voi vält­tyä into­naa­tion, sävy­jen ja ryt­mien kaut­ta pal­jas­ta­mas­ta, mil­tä jokin koh­de hänes­tä tun­tuu ja mil­lä taval­la hän asen­noi­tuu tuo­hon koh­tee­seen. Nämä ilmai­sun ekspres­sii­vi­set laa­dut aut­ta­vat osoit­ta­maan asen­noi­tu­mi­sen laa­tua ja sävyä, tois­tu­vaa samas­tu­mis­ta tiet­tyyn posi­tioon tai vähi­tel­len kehit­ty­vää reflek­tii­vis­tä suh­det­ta tois­tu­vaan ase­tel­maan. Puheen vas­taa­not­ta­jan välit­tä­vä vai­ku­tus ilme­nee ennen muu­ta puheen pro­so­dias­sa. Merk­kien kudel­mi­na koe­tut koh­teet ja suh­teet koh­tee­seen eivät ole yksi­se­lit­tei­siä. Bah­ti­nia mukail­len ”Sana on lopu­ton”.

Ilmai­sun vivah­teik­kuus ja ker­rok­sel­li­suus edel­lyt­tä­vät ryh­mäs­sä tapah­tu­vaa ana­lyy­sia. Teh­tä­vä­nä on siis tun­nis­taa koh­tei­ta ja ilmai­si­jan suh­det­ta koh­tei­siin (semant­ti­sia posi­tioi­ta). Ryh­män jäse­net reso­noi­vat jon­kin ver­ran eri tavoin näi­hin posi­tioi­hin, sil­lä ne kät­key­ty­vät ilmai­sun pro­so­di­aan, sana­va­lin­toi­hin ja viit­taus­koh­tei­ta luon­neh­ti­vien lausei­den kon­struk­tioon. Data­ses­sio­ryh­mä raken­taa alus­ta­van for­mu­loin­nin tois­tu­vis­ta ase­tel­mis­ta ja sekvens­seis­tä kon­sen­sus-perus­tei­ses­ti. Tut­ki­mus­ky­sy­myk­sen mää­rit­te­le­mäl­lä taval­la ryh­mä valit­see mate­ri­aa­lis­ta par­hai­ten ana­lyy­sin perus­teel­la kuvaa­vat vin­je­tit rapor­toin­tia var­ten (Tik­ka­nen 2015, 18).

2.4 Tut­ki­muk­sen kul­ku ja aineis­ton ana­lyy­si

Ensim­mäi­sek­si kat­soin ensim­mäis­tä käyn­tiä, jon­ka perus­teel­la muo­dos­tin alus­ta­van tapaus­for­mu­loin­nin. Toi­sek­si, luin ja kat­soin koko psy­ko­te­ra­pian istun­not pyr­ki­myk­se­nä muo­dos­taa yleis­kä­si­tys Han­nan tari­nas­ta. Kol­man­nek­si, käy­tin aineis­ton ana­lyy­sin läh­tö­koh­ta­na aikai­sem­pien tut­ki­mus­ten (Har­ti­kai­nen 2013; Keto 2010) esiin nos­ta­mia mer­ki­tyk­sel­li­siä koh­tia Han­nan psy­ko­te­ra­pias­sa, joi­ta aiem­min oltiin lähes­tyt­ty tema­ti­soi­vas­ta (Keto 2010) tai vuo­ro­vai­ku­tuk­sen (Har­ti­kai­nen 2013) näkö­kul­mas­ta. Har­ti­kai­nen (2013) osoit­ti, miten ensim­mäi­sen ker­ran Han­nan tera­pias­sa tera­peut­ti­sen yhteis­työ­suh­teen kat­kok­set ilmen­tyi­vät ja tuli­vat käsit­te­lyn pii­riin käyn­neil­lä 7–9. Alus­ta­van tapaus­for­mu­loin­nin valos­sa nämä käyn­nit 7–9 näyt­täy­tyi­vät eri­tyi­sen valai­se­vil­ta Han­nan häpeä­ko­ke­muk­sen kan­nal­ta. Nel­jän­nek­si, aineis­ton ana­lyy­sis­sa näi­den käyn­tien 7–9 käsit­te­ly ete­ni kro­no­lo­gi­ses­ti, mis­sä luin ensin koko tun­nin ja sen jäl­keen poi­min mer­ki­tyk­sel­li­siä koh­tia tar­kem­paa mik­roa­na­lyy­sia var­ten. Kaik­kien käyn­tien 7–9 ana­lyy­sin jäl­keen tuli mah­dol­li­sek­si pala­ta uudes­taan mate­ri­aa­liin ja pyr­kiä pysäh­ty­mään tämän ymmär­ryk­sen (APES 4) aut­ta­ma­na jäl­jit­tä­mään aiem­mil­ta käyn­neil­tä Han­nan ongel­mal­li­sen koke­muk­sen ilmai­sua alem­mil­ta APES-tasoil­ta ja sen kehi­tys­tä assi­mi­laa­tio­mal­lin ohjeis­tuk­sen mukai­ses­ti (Lei­man & Sti­les 2001). Vii­den­nek­si, DSA-data­ses­sioi­hin tut­ki­ja­na toin valit­se­ma­ni aineis­ton (ensim­mäi­nen käyn­ti, käyn­nit 7–9) koko­nai­suu­des­saan data­ses­sio­ryh­mään yhdes­sä tut­kit­ta­vak­si. Data­ses­sioon pyrin valit­se­maan käsi­tel­lyn aiheen perus­teel­la mer­ki­tyk­sel­li­siä koh­tia tar­kem­paan ana­lyy­siin, mut­ta koko aineis­to oli ryh­män käy­tet­tä­vis­sä. Kes­kus­te­lu data­ses­sio­ryh­mäs­sä toi hie­no­va­rai­sia puo­lia mate­ri­aa­lis­ta esiin sekä mah­dol­lis­ti mui­den esiin nos­ta­mien koh­tien otta­mi­sen lähem­pään mik­roa­na­lyyt­ti­seen tar­kas­te­luun. Aineis­tos­ta nos­te­tut esi­mer­kit perus­tu­vat ryh­mäs­sä mei­dän muo­dos­ta­maam­me kon­sen­suk­seen, mit­kä koh­dat par­hai­ten edus­ta­vat koh­dal­lis­ta tut­ki­mus­ky­sy­mys­tä tai tapaus­ta. Kuu­den­nek­si, assi­mi­laa­tio­vai­hei­den nimeä­mi­nen toteu­tui assi­mi­laa­tio­mal­lin ohjeis­tuk­sen (esim. Sti­les & Lei­man 2001; Sti­les ym. 1990) mukai­ses­ti kon­sen­sus­pe­rus­tei­ses­ti DSA-data­ses­sio­ryh­mäs­sä.

3. Tulok­set

Seu­raa­vak­si tulos­o­sios­sa käsit­te­len ensin psy­ko­te­ra­pian aloi­tus­ta, ensim­mäis­tä käyn­tiä ja sii­tä muo­dos­tet­tua tapaus­for­mu­loin­tia. Toi­sek­si, Han­nan häpeän tari­nan kan­nal­ta kes­kei­sen aineis­ton muo­dos­ta­vat tera­pia­käyn­nit 7–9. Aiem­mis­sa tut­ki­muk­sis­sa nämä on nos­tet­tu esiin kes­kei­si­nä tera­pia­tun­tei­na tar­kem­paa mik­roa­na­lyy­sia var­ten, liit­tyen eri­tyi­ses­ti ensim­mäis­tä ker­taa esiin tule­viin tera­peut­ti­sen yhteis­työ­suh­teen kat­kok­siin (Har­ti­kai­nen 2013). Tar­koi­tuk­se­na­ni on käyt­tää näi­tä tera­pia­käyn­te­jä näyt­tä­mö­nä sii­tä, miten Han­nan häpeä näyt­täy­tyy ja kuin­ka nii­den aika­na käsi­tel­tyyn häpe­ää herät­tä­vään koh­tee­seen tapah­tuu muu­tos­ta ja sel­ven­ty­mis­tä.

Aineis­ton esi­tyk­ses­sä vasem­mas­sa lai­das­sa ole­vat rivi­nu­me­rot viit­taa­vat tun­nis­ta teh­dyn lit­te­raa­tion rivi­nu­me­roi­hin käyn­neit­täin (eikä koko lit­te­roi­tuun aineis­toon), min­kä perus­teel­la tut­ki­ja voi halu­tes­saan pai­kan­taa esi­te­tyt koh­dat aineis­tos­ta. ()-mer­kin­tä viit­taa tau­koon. //-mer­kin­tä viit­taa pois­tet­tuun teks­tin koh­taan.

3.1 Ensim­mäi­nen käyn­ti – ’Kau­hun paik­ka’

Ensim­mäi­sen vih­jeen Han­nan ongel­mal­li­ses­ta koke­muk­ses­ta ja suh­tees­ta sii­hen voi­daan havai­ta heti ensim­mäi­sen tapaa­mi­sen alku­het­kil­lä Han­nan täyt­täes­sä psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­seen kuu­lu­vaa loma­ket­ta.

Vin­jet­ti 1 (käyn­ti 1, rivit 31–41, APES 1–2)

31 H: Mul­le on aina ollu vähän kau­hun paik­ka olla valo­ku­vat­ta­va­na tai videoi­ta­va­na mut tääl­lä sitä ei huo­maa () et sen voi unoh­taa () mut emmä yli­pää­tään jos mä () tai siis tai jäy­kis­tyin niin kuin

32 T: (mm) (mm)

33 H: pölk­ky vaik­ka jos () mut­ta mä voin olla ajat­te­le­mat­ta sitä kos­ka se ei näy täs­sä huo­nees­sa

34 T: niin

35 H: et ko ne täs mun () päi­vä­mää­rä on () (mä en muis­ta kahes­kym­me­nes­ka­hes)

36 T: (tänään on kahes­kym­me­nes­toi­nen)

37 T: mut se on sem­mo­nen asia johon täs­sä nyt var­maan tot­tuu sit­te että ei sitä sit­te () muis­ta että ()

38 H: niin kun itse ei tar­vit­se nii­tä näh­dä

39 T: niin

40 H: sil­lä taval­la menee () joo

41 T: okei se on sem­mo­nen johon mä lai­tan kans­sa ootap­pas nyt () yhdes­sä sit­ten niin­ku () suos­tu­mas­sa tähän

Han­na ilmai­see psy­ko­te­ra­pian ensi­mi­nuu­teil­la ennen ’var­si­nai­sen tera­pian alkua’ ongel­mal­li­sen koke­muk­sen­sa (vin­jet­ti 1, rivi 31, ”mul­la on aina ollu vähän kau­hun paik­ka olla valo­ku­vat­ta­va­na…”), mil­tä se tun­tuu ja kuin­ka se näkyy hänen koke­muk­ses­saan sekä kuin­ka hän aikoo toi­mia suh­tees­sa sii­hen pär­jä­täk­seen (vin­jet­ti 1, rivi 31–32, ”mut tääl­lä sitä ei huo­maa () et sen voi unoh­taa () mut emmä yli­pää­tään jos mä () tai siis tai jäy­kis­tyin niin kuin…” Täs­tä alun ilmai­sus­ta ei kui­ten­kaan vie­lä voi pää­tel­lä, miten täl­lai­ses­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­ses­ta suh­tees­ta on hänel­le kehit­ty­nyt ’kau­hun paik­ka’ tai tar­kem­min sii­tä, mil­lai­siin mer­ki­ty­syh­teyk­siin tämä Han­nal­le sijoit­tuu. Ilmaus sisäl­tää proble­maat­ti­sen suh­teen koh­tee­seen, ts. kau­hun kuva­tuk­si tule­mi­ses­ta ja tavan, jol­la Han­na kokee voi­van­sa suo­jau­tua kau­hul­taan: ’Voin olla ajat­te­le­mat­ta sitä kos­ka se ei näy täs­sä huo­nees­sa’ (vin­jet­ti 1, rivi 34). Assi­mi­laa­tio­mal­lin näkö­kul­mas­ta tämän voi­daan aja­tel­la kuvaa­van APES-tasoa 1, mis­sä Han­na aktii­vi­ses­ti eris­tää tai pyr­kii tor­ju­maan ongel­mal­li­sen koke­muk­sen tie­toi­sek­si tule­mis­ta. Täs­sä Han­na ei onnis­tu täy­sin, sil­lä myös oras­ta­va tie­toi­suus on täs­sä muka­na Han­nan ank­ku­roi­des­sa sen itsel­leen tut­tuun koke­muk­seen.

Alku­ti­lan­tees­sa psy­ko­te­ra­peut­ti ei tar­tu näi­hin vih­jei­siin, tai seu­raa mihin Han­nan ilmai­sut oli­si­vat vie­neet. Sanat, joil­la Han­na kuvaa kuvat­ta­va­na olon koke­mus­taan, ’jäy­kis­tyn niin kuin pölk­ky’, nimeä­vät osu­vas­ti sel­lais­ta lamaan­tu­mi­sen tun­net­ta mis­tä puut­tuu lii­ke. Tera­peu­tin hyvää tar­koit­ta­vat ja Han­nan jän­ni­tys­tä hel­pot­ta­maan suun­na­tut sanat ’mut se on sem­mo­nen asia johon täs­sä nyt var­maan tot­tuu sit että ei sitä sit­te () muis­ta että saat­ta­vat täs­sä yhtey­des­sä toi­mia toi­sen han­ka­lan koke­muk­sen ohit­ta­va­na toi­min­ta­na. Vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­ses­ti suh­det­ta mää­rit­tä­vä­nä ne nos­ta­vat tera­peu­tin ase­maa esil­le, esi­mer­kik­si vai­kean tee­man käsit­te­lyn kan­nal­ta sopi­van ajan­koh­dan mää­rit­te­li­jä­nä. Tähän tera­peu­tin tyyn­nyt­te­le­vään ilmai­suun Han­na tart­tuu viit­taa­mal­la suo­jaa­vaan vas­taus­ta­paan­sa, käyt­täen ’näky­mi­sen kuvaus­ta’ ilmai­sus­saan ’niin kun ei nii­tä itse tart­te näh­dä’, ja tera­peut­ti vah­vis­taa myö­täi­le­mäl­lä asian ole­van ’niin’.

Näky­väk­si tule­mi­sen ongel­mal­li­suus tulee uudel­leen Han­nan ilmai­suun (vin­jet­ti 2, rivit 84–96) tun­nin alus­ta:

Vin­jet­ti 2 (käyn­ti 1, rivit 84–97, APES 2–3)

84 H: ja tota () eten­kin mun on niin­ku hyvin han­ka­la ilmas­ta mitään tun­tei­ta mitä mie­les­sä liik­kuu et niit ei vaan ()

85 nii­tä ei näy vaik­ka ne on tie­tys­ti ole­mas­sa mä en suu­tu sil­lon jos olis aika korot­taa

86 ään­tään ja puut­tua johon­kin asi­aan mm () no itkes­kel­ly mä en oo kos­kaan kovin pal­jon mut­ta just

87 sel­la­nen () ja vaik­ka sel­la­nen ilo­suus se on hävin­ny mä en esi­mer­kiks osaa niin­ku enää

88 nau­raa ollen­kaan tai ei sitä halua­kaan ole () mut en mää joten­kin niin­ku pys­ty (esi­merk­ki pois­tet­tu, rivit 89–91)

92 T: mm-m

93 H: ja jos mua suu­tut­taa tot­ta kai jos­kus tulee sel­la­nen olo et jos­tain pitäis sanoo niin mä tun­nen vaan

94 niin­ku sel­la­nen iso pai­ne olis sisäl­lä joka yrit­tää pon­nis­tel­la ulos se on sel­la­nen ahdis­ta­va olo mä en

95 tie­dä onko se niin­ku pel­koa lähin­nä tai () tai sel­las­ta jän­nit­ty­nei­syyt­tä mut mä en sano mitään mä

96 vain hymyi­len ja olen ja et joo kaik­ki on oikein hyvin

97 T: mm

Kes­kei­se­nä han­ka­luu­te­na Han­na kuva­si näky­väk­si tule­mi­sen vai­keut­ta, mikä täs­sä ilme­ni sosi­aa­li­sis­sa tilan­teis­sa: ’mun on vai­kea ilmas­ta mitään tun­tei­ta mitä mie­les­sä liik­kuu et niit ei vaan () nit ei näy vaik­ka ne tie­tys­ti on ole­mas­sa’ (vin­jet­ti 2, rivi 84). Ilmai­sus­sa käyt­tä­mäm­me into­naa­tiot, sävyt ja säes­tä­vät eleet ker­to­vat, mil­lai­nen tun­ne­suh­de meil­lä on sii­hen, mis­tä puhum­me ja ase­moi­vat mei­dät vas­ta­vuo­roi­ses­ti suh­tees­sa puhut­tuun. Ilmia­sui­ses­ti Han­nan ilmai­sun ’rapor­toi­vuus’, run­saus ja äänen­sä­vyn tiet­ty mon­o­to­ni­suus pake­nee huo­mio­ta, mihin myös Har­ti­kai­nen (2013) on kiin­nit­tä­nyt huo­mio­ta. Han­na ker­toi ilmai­sun­sa vai­keu­des­ta ja tuk­koi­suu­des­ta, ja tapa, miten hän sii­tä ker­too pitää sisäl­lään saman etäis­tä­vän suo­jan. Puhues­sam­me sävyt ker­to­vat, mil­tä jokin asia meis­tä tun­tuu: rapor­toi­vuus estää sävy­jen syn­ty­mis­tä ja siten pii­lot­taa puhu­jan suh­tau­tu­mis­ta puhu­mi­sen­sa koh­tei­siin. Han­na kuva­si osu­vas­ti, miten hänen suh­det­taan ongel­mal­li­seen koke­muk­seen sävyt­tää näky­mi­sen ja ei-näky­mi­sen jän­nit­tei­nen suh­de: ’niit ei vaan () niit ei näy vaik­ka ne tie­tys­ti on ole­mas­sa’ (vin­jet­ti 2, rivit 84–85). Han­na kät­key­tyi jät­tä­mäl­lä oman suh­tau­tu­mi­sen­sa ja tun­teet ilmai­se­mat­ta, ja se tun­tui hänel­le vain pai­nee­na.

Han­na proble­ma­ti­soi edel­lä hah­mo­tel­tua lin­kit­tä­mäl­lä tun­tei­den ilmai­se­mi­sen vai­keu­den aggres­sion ilmai­se­mi­sen vai­keu­teen. Täs­sä on esi­merk­ki sii­tä, kuin­ka assi­mi­laa­tion taso on yhtey­des­sä viit­taus­koh­tee­seen. Puhues­saan tun­tei­den näky­mät­tö­myy­des­tä Han­na on sel­väs­ti suh­tees­sa toi­min­ta­ta­pan­sa ongel­mal­li­suu­teen ’ja tota () eten­kin mun on niin­ku hyvin han­ka­la ilmas­ta mitään tun­tei­ta mitä mie­les­sä liik­kuu et niit ei vaan () nii­tä ei näy vaik­ka ne on tie­tys­ti ole­mas­sa’ (vin­jet­ti 2, rivit 84–85), mitä voi­daan pitää liik­ku­mi­se­na 2. ja 3. APES-taso­jen väli­maas­tos­sa, jopa lähel­lä 3-tasoa. Vaik­ka Han­na ei tuo esiin, mihin tun­tei­den kät­ke­mis­ta­pa liit­tyy (APES 4), hän kuvaa reflek­tii­vi­ses­ti toi­min­ta­ta­paan­sa (vin­jet­ti 2, rivit 94–96), johon kuvauk­seen hänel­lä sisäl­tyy tun­tei­den ja toi­min­nan väli­sen suh­teen itse­ha­vain­noin­tia: ’sel­la­nen iso pai­ne olis sisäl­lä joka yrit­tää pon­nis­tel­la ulos se on sel­la­nen ahdis­ta­va olo mä en tie­dä onko se niin­ku pel­koa lähin­nä tai () tai sel­las­ta jän­nit­ty­nei­syyt­tä mut mä en sano mitään mä vain hymyi­len ja olen ja et joo kaik­ki on oikein hyvin’.

Tar­kas­tel­tu­jen vin­jet­tien valos­sa muo­dos­tin tii­vis­te­tys­ti ensim­mäi­sen tapaa­mi­sen perus­teel­la alus­ta­vaa ymmär­rys­tä vii­toit­ta­van tapaus­for­mu­laa­tion:

Han­nal­le näky­väk­si tule­mi­nen toi­sen kat­seen edes­sä muo­dos­ti uhkaa­van ase­tel­man, johon lin­kit­tyi oman elä­vyy­den menet­tä­mi­nen ja lamaan­tu­mi­sen koke­mus, ’Pölk­ky’. Tätä uhkaa­vaa suh­tau­tu­mis­ta­paa Han­na pyr­ki vält­tä­mään kiel­tä­mäl­lä tai unoh­ta­mal­la, mil­lai­se­na hän tuli­si näky­väk­si toi­sen kat­seen alai­se­na. Han­nan oli vai­kea luot­taa toi­sen hyväk­sy­vään vas­ta­vuo­roi­suu­teen, mikä näkyi vai­keu­te­na ilmais­ta omaa mie­li­pi­det­tään tai tuo­da vuo­ro­vai­ku­tuk­seen omas­ta ase­moi­tu­mi­ses­taan ker­to­via sävy­jä. Hän itse kuva­si: ’Mun on vai­kea ilmais­ta mitään tun­tei­ta, ne ei näy vaik­ka kyl­lä nii­tä tie­ten­kin on.’ Oman ilmai­sun esty­mi­nen lin­kit­tyi Han­nal­le itsel­leen aggres­sion ilmai­sun han­ka­luu­teen, mis­sä hän pyr­ki vält­tä­mään aiheut­ta­mas­ta konflik­tia vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Ilmai­sun vas­taa­not­ta­ja näyt­täy­tyi pelot­ta­va­na, ahdis­ta­va­na suh­tees­sa ’pitäis jos­tain sanoa’ jän­nit­ty­nee­seen Han­naan, jon­ka pää­asial­li­se­na kei­no­na näis­sä tilan­teis­sa oli vai­e­ta ja/tai pyr­kiä miel­lyt­tä­mään tois­ta, ja tätä kaut­ta säi­lyt­tää yhteys toi­seen ja vält­tää konflik­ti­ti­lan­ne alis­tu­mal­la.

3.2 Han­nan häpeä ja sen sel­ven­ty­mi­nen tera­pian aika­na

Seu­raa­vas­sa kuvaan psy­ko­te­ra­pia­käyn­tien 7–9 avul­la, miten Han­nan häpeä näyt­täy­tyi psy­ko­te­ra­pias­sa ja kuin­ka suh­de sii­hen, mikä herät­tää häpe­ää, sel­ven­tyi tera­pian aika­na. Esi­tys­ta­val­li­ses­ti olen jaka­nut Han­na häpeän tari­nan kol­meen jak­soon, ”Pal­jas­tu­mi­sen kau­hu” (7. käyn­ti), ”Oppi­kou­luun mene­mi­nen” (8. käyn­ti) ja ”Han­nan häpeän näky­väk­si tulo” (9. käyn­ti).

Näky­väk­si tule­mi­sen kau­hu (7. käyn­ti)

Han­na aloit­taa 7. käyn­nin ker­to­mal­la edel­lis­syk­sy­nä kyläs­sä ollees­ta paris­kun­nas­ta, jon­ka mies oli ollut Han­nan isän ’hovis­sa’ ryyp­py­po­ru­kois­sa. 7. käyn­nil­lä ylei­se­nä tee­ma­na on pal­jas­tu­mi­sen kau­hu, jon­ka viit­taus­koh­tee­na on isän käyt­täy­ty­mi­nen. Han­nan tavan­omai­nen suo­jaa­va toi­min­ta­ta­pa mur­tuu, ja hän tulee pal­jas­ta­neek­si isän­sä teot hän­tä koh­taan (vin­jet­ti 3). Ulko­puo­li­sen (isän ryyp­py­ka­ve­ri) teki­jän herät­tä­mä­nä Han­nan ongel­mal­li­nen koke­mus kuvau­tuu täs­sä APES 1.

Vin­jet­ti 3 (käyn­ti 7, rivit 102–112, APES 2)

102 H: kähi­sin sil­le Jan­nel­le jota­kuin­ki et joo että on on tosi hie­noa että () tie­däks sä mitä tää mai­nio
103 mies teki mul­le ku mä olin tota () sem­mo­nen nuo­ri lik­ka () enkä mä oikees­taan niin­ku muu­ta
104 sano­nu hän () hän tuli vaan () no meni kyl­lä hil­ja­seks () ei sii­nä mitään () tai sil­leen () ei tien­ny enää
105 oikeen että () mitä mitä sanoi sit se pysäh­tyi kyl­lä sii­hen koko () jut­tu ja () ja sit­te tie­tys­ti ku mä olin ()
106 sano­nu sen niin se oli ihan kau­hee­ta et mä nyt oon sano­nu sil­lä taval­la (ja sit­te)
107 T: (…miten niin) kau­hee­ta
108 H: no eihän sel­las­ta pitäs men­nä sano­maan ensin­nä­kin () täy­tyy olla hir­veen tark­ka () on on asioi­ta
109 jois­ta ois niin­kun () parem­pi vai­e­ta () öh () miet­tiä aina­kin et kenel­le sanoo ei () ei sel­la­sel­le ()
110 mie­hel­le joka niin­kun var­si­nai­nen () öö juo­ru­kel­lo () tai (siis että) ja sit se oli niin kau­hea asia
111 yli­pää­tään et mä sanoin ääneen tai otan puheek­si sen () sen pahan asian että () ei sii­tä niin­kun pitäs ()
112 si sii­tä täy­tys vai­e­ta () ja

Han­na aloit­taa ker­to­mal­la epi­so­dis­ta minä­muo­dos­sa. Tera­peu­tin kysy­myk­sen jäl­kei­nen vas­taus on yleis­ty­neen toi­sen ääni, joka puhuu pas­sii­vi­ra­ken­tei­den avul­la ja aset­taa kiel­lon. Tämä joh­taa välit­tö­mäs­ti ahdis­tuk­seen, kylä­läis­ten pahan­suo­vas­ta rea­goin­nis­ta salai­suu­den pal­jas­tu­mi­seen, mut­ta Han­na ei tavoi­ta, mihin tämä on lin­kit­ty­nyt­tä (APES 1).

Vin­jet­ti 4 (käyn­ti 7, rivit 136–151, APES 1–2)

136 H: () se aja­tus

137 myö­hem­min vas­taan et jos Jan­nel­le menis ja puhuis jol­le­ki jos se ker­tois () siel­lä tutuil­la kylil­lä mis­sä

138 se liik­kuu mis­sä kaik­ki on tun­te­nu isän () niin tota ker­tois () mitä mitä mä oon sano­nut niin et sehän

139 kään­tyis ainoas­taan mua vas­taan (et tota)

140 T: (niin­ku mil­lä taval­la) sä ajat­te­let

141 H: öö sil­lä taval­la että () hmm () että minä sii­nä sit lop­pu­jen lopuks olen niin­kun var­si­nai­nen lunt­tu

142 että () keh­taan mus­ta­ta isä­ni mai­net­ta isä on maan­nu jo viis vuot­ta hau­das­sa () ja mä rupeen

143 puhu­maan niin­ku tol­la­sia asioi­ta sit­ten () öh () yks kaks että () se menis () siit tulis niin­kun () minun

144 paha teko () mm tie­dän min­kä­lais­ta (poruk­kaa siel­lä kyl­lä on)

145 T: (sit­te sil­lä per perus­teel­la) että että kuol­lees­ta ei sais puhuu

146 pahaa ja

147 H: mm () sil­lä perus­teel­la ja () ehkä sekin että () niin () pahan puhu­mis­ta mus­ta­maa­laus­ta () valet­ta

148 T: mm ny eihän se ollu val­het­ta

149 H: no eihän se ollu mut sil­lä taval­la ihmi­set ajat­te­lis () hyvin monet ajat­te­lis just sil­lä taval­la että ()

150 höö () tie­dän ne pie­net () pie­net kylät mis­sä () kaik­ki tun­tee toi­sen­sa ja () jos­sa ei pal­jon muu­ta

151 teh­dä­kään ku juo­ru­taan ja vat­ka­taan tois­ten asioi­ta ja () äh ()

Han­na kuvaa inten­sii­vi­ses­ti, ilman vaih­toeh­toi­suut­ta ja omia usko­muk­si­aan kysee­na­lais­ta­mat­ta, miten kylä­läi­set suh­tau­tu­vat hän­tä syyt­täen ja isää puo­lus­taen, juo­ru­ten ja pahek­suen hän­tä. Tera­peu­tin pyr­ki­myk­set ava­ta vakuut­tu­nei­suut­ta jää­vät tulok­set­to­mik­si (vin­jet­ti 4, rivit 139, 144, 147), mis­sä Han­na kuvaa rat­kai­sun­sa sel­vi­tä uhkaa­val­ta ahdis­tuk­sel­ta – pysyä eros­sa (vin­jet­ti 5, rivi 199–200, APES 1).

Vin­jet­ti 5 (käyn­ti 7, rivit 198–211, APES 1)

198 T: (ook­sä teke­mi­sis­sä) nii­den kans­sa (pois­tet­tu 199–203)

204 H: no en oikees­taan kovin­kaan pal­joa () sil­lä taval­la että () että mä en esi­mer­kik­si niin­ku kyläi­le

205 kenen­kään luo­na sil­lä taval­la e tai että he eivät käy meil­lä mut ihmi­siä joi­hin tör­mää joi­ta () joi­ta

206 tapaa aina jos­sa­kin täl­la­set () van­hat kylän ihmi­set ja () no sit­te vie­lä (mm)

207 T: (mut) sil­lon että taval­laan se

208 on myös osit­tain niin­kun jotain sel­las­ta () hmh () jos­ta sä et ihan var­maan tie­dä että et ne olis nyt

209 sano­nu sul­le tai näin vaan että sää vähän niin­kun kuvit­te­let et ne ajat­te­lee niin

210 H: mm () jol­la­kin taval­la tun­te­mal­la sem­mo­sen pik­ku­ky­län maa­lais­luon­teen () hhet­tä () ja tota

Kes­ki­kou­luun mene­mi­nen ja tera­peu­tin tuhah­dus (8. käyn­ti)

Kah­dek­san­nel­la käyn­nil­lä Han­nan näky­väk­si tule­mi­sen ahdis­tus sijoit­tuu tera­peut­ti­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen. Se ete­nee kol­mi­vai­hei­ses­ti. Ensin Han­na kuvaa (vin­jet­ti 6 ja vin­jet­ti 7), miten ser­kun ymmär­tä­vä koh­taa­mi­nen mah­dol­lis­ti kes­ki­kou­luun mene­mi­sen muun­ta­mal­la suh­det­ta häpe­ää herät­tä­vään koh­tee­seen (APES 2–3). Toi­sek­si, Han­nan ker­toes­sa ser­kus­ta hänen ruu­miin­ti­lan­sa muun­tui huo­mio­ta herät­tä­väs­ti, mihin tera­peut­ti kiin­nit­ti huo­mio­ta (vin­jet­ti 8, APES 1–2). Näky­väk­si tule­mi­sen ahdis­tus viri­si nyt välit­tö­mäs­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa, mikä joh­ti kol­man­teen vai­hee­seen: Han­na ikään kuin sijoit­ti ”kylä­läis­ten pil­kan” tera­peu­tin ”tuhah­duk­seen”. Edel­li­sel­lä käyn­nil­lä Han­na suh­tau­tui lähes para­noi­di­ses­ti pahaa puhu­viin kylä­läi­siin, mut­ta ei kyen­nyt tavoit­ta­maan vie­lä mihin tuo liit­tyi (APES 2). Nyt tuo ongel­mal­li­nen koke­mus sel­ven­tyy täs­sä kes­kus­te­lus­sa oppi­kou­luun menos­ta ser­kun kans­sa. Han­nan muo­toi­lu ’mää pel­kä­sin kau­hees­ti sitä ett kun isä ryyp­pää kir­kon­ky­läs­sä ett mä jou­dun tör­mää­mään sii­hen et’ lähes­tyy APES 3 -tason muo­toi­lua, mut­ta jät­ti häpeän tun­teen vie­lä arti­ku­loi­mat­ta ilmai­sus­sa. (APES 2,5.)

Vin­jet­ti 6 (Käyn­ti 8, rivit 244–253, APES 2–3)

244 H: mää­hän tota ()

245 mää kiel­täy­dyin läh­te­mäs­tä kes­ki­kou­luun tai sil­leen mun nel­jän­nel­tä luo­kal­ta ois pitä­ny hakea

246 sin­ne ni mä olin nin­kun ehdot­to­mas­ti ett mää en sin­ne mene () ja tota kukaan ei nin­ku ymmär­tä­ny

247 vähää­kään sii­tä ett no mitä ett pen­tu temp­pui­lee taas ett mitä­hän se on nyt saa­nu pää­hän­sä ja ()

248 pitää olla jää­rä­päi­nen () ja tota eei kenel­lä­kään ei nin­ku syt­ty­ny sel­las­ta tajun­taa pait­si mun ser­kul­la

249 sit­te joka nin­ku lop­pu­jen lopuks sai mut läh­te­mään sin­ne kou­luun ihan vaan sil­lä taval­la ett se jut­te­li

250 mun kans­sa ja () kos­ka se ymmär­si nin­kun () kysyä sil­lä taval­la oikeen kysy­myk­sen että öö ()

251 joh­tuu­ko se jos­tain ihmi­sis­tä  joi­ta on siel­lä () kir­kon­ky­läl­lä () mis­sä se kou­lu oli ja mä sanoin ett

252 joo () ja sii­tä se joh­tuu ja tota () nin­ku mää pel­kä­sin kau­hees­ti sitä ett kun isä ryyp­pää

253 kir­kon­ky­läs­sä ett mä jou­dun tör­mää­mään sii­hen ett mä () en läh­de sin­ne kou­luun ()

Han­na kuvaa yri­tyk­sen­sä rat­kais­ta isän käyt­täy­ty­mi­sen pal­jas­tu­mi­ses­ta tule­vaa häpeän uhkaa kiel­täy­ty­mäl­lä mene­mäs­tä kou­luun (vin­jet­ti 6, APES 2–3). Hänel­lä ei kui­ten­kaan ole ker­to­maan­sa reflek­tii­vis­tä suh­det­ta (APES 4). Edel­li­sel­lä tun­nil­la Han­na suh­tau­tui hyvin epä­luu­loi­ses­ti pahaa puhu­viin kylä­läi­siin, mut­ta ei kyen­nyt tavoit­ta­maan vie­lä, mihin tuo voi­ma­kas suh­tau­tu­mi­nen liit­tyi (APES 2). Täs­sä (vin­jet­ti 6, rivit 252–253) sel­ven­tyy tuo ongel­mal­li­nen koke­mus täs­sä kes­kus­te­lus­sa oppi­ku­luun menos­ta ser­kun kans­sa. Han­nan muo­toi­lu ’mää pel­kä­sin kau­hees­ti sitä ett kun isä ryyp­pää kir­kon­ky­läs­sä ett mä jou­dun tör­mää­mään sii­hen et. lähes­tyy APES 3 -tason muo­toi­lua, mut­ta jät­tää häpeän tun­teen vie­lä arti­ku­loi­mat­ta ilmai­sus­sa (APES 2,5). Kui­ten­kin ser­kun roh­kai­sun kuvauk­sen jäl­keen, hän on tun­nis­ta­nut pelon taka­na olleen halun­sa men­nä kou­luun (vin­jet­ti 7, APES 2).

Vin­jet­ti 7 (käyn­ti 8, rivit 254–259, APES 2)

254 H: tota mun serk­ku sano sit­ten vaan että () ei edes mai­nin­nu mun isää eikä mitään nimiä eikä sil­lä taval­la mut­ta

255 sii­nä vaan nin­ku syn­ty sel­la­nen yhtei­nen ymmär­rys että () joo että ei sun () tart­te nin­kun välit­tää

256 sii­tä että sitä on () on kai­ken­lai­sia tyh­miä ihmi­siä voi olla ja voi sanoa inhot­ta­via asioi­ta ja () sil­lä

257 taval­la mut että että ei se oo nin­ku sinun vika että ei sun tart­te yhtään välit­tää että ()

258 mene vaan sin­ne kou­luun ja tota no sit­te mä halusin­ki kou­luun () eli se oli niin () tai sil­leen

258 yksin­ker­tas­ta () taval­laan että jos () joku vaa ois puhu­nu näis­tä kai­ken­lai­sis­ta asiois­ta että tää () no

259 serk­ku esi­mer­kiks ymmä ymmär­si mua ja (se)

Ser­kun roh­kai­su proble­ma­ti­soi edel­li­ses­sä (vin­jet­ti 7) Han­nan häpe­ään liit­ty­vän vält­tä­mis­toi­min­ta­ta­van osoit­ta­mal­la ongel­man rat­kai­sun ’jos joku vaa ois puhu­nu’ (vin­jet­ti 7, rivi 258). Assi­mi­laa­tio­ana­lyy­sin näkö­kul­mas­ta tämä sijoit­tuu vie­lä APES 2 -tasol­le, mut­ta ilmai­see ikään kuin vie­lä tie­dos­tu­mat­to­ma­na häpe­ään liit­ty­vän toi­min­ta­ta­van. Tämä enna­koi seu­raa­van yhdek­sän­nen käyn­nin oival­luk­sia, ja siir­ty­mää assi­mi­laa­tio­ta­sol­le 5.

Han­nan ker­toes­sa tari­naa ser­kus­ta hänen ruu­miin­ti­lan­sa muun­tui, mihin tera­peut­ti tart­tuu ”lii­kut­tu­mi­se­na”. Tera­peu­tin kom­ment­ti lii­ku­tuk­ses­ta (vin­jet­ti 8, rivit 277–278) joh­taa välit­tö­mäs­ti ”toi­sen äänen” ilmaan­tu­mi­seen, joka mitä­töi kai­ken (vin­jet­ti 8, rivi 279). Han­nan oman koke­muk­sen kuvaus estyy jos­tain syys­tä ’et se on lii­kut­ta­vaa sen takia kun se oli niin () ööö ()’ ja ilmai­suk­si tar­jou­tuu tera­peu­tin edel­tä­väs­ti tois­tu­vas­ti käyt­tä­mä sana ”hyvä” (vin­jet­ti 8, rivi 279).

Vin­jet­ti 8 (käyn­ti 8, rivit 277–287, APES 2)

277 T: mus­ta tun­tu vaan äsken ett se on joten­kin nin­kun ett sä oisit ollu joten­kin lii­kut­tu­nu kun sä

278 ker­roit sii­tä mut­ta () oliks sul­la sem­most tun­net­ta

279 H: no var­maan no mis­tä­hän se sit­te joh­tuis on on serk­ku oli hyvin lii­kut­ta­va tai ett se oli nin­kun

280 mun lap­suu­des­sa sem­mo­ne () ett se on lii­kut­ta­vaa sen takia kun se oli niin () öö () hyvä

281 T: mä aat­te­len ett seki ett mil­tä siit pie­nest tytöst tun­tu aina kun tun­tu hyväl­tä kun joku puhu ja joku

282 välit­ti ja () että saat sä nin­kun jon­kin­nä­kö­sen () tai tuot­taak­se se sit­te jon­kin­nä­kö­sen yhtey­den

283 nii­hin pie­nen tytön tun­tei­siin () nää koke­muk­set mis­sä sä oot () ett sua sust väli­tet­tiin ja

284 joku ymmärs () jos­kus (4)

285 H: niin tuo on taas sil­lä taval­la () vai­ke­aa mä yri­tän miet­tiä mä en () mä en löy­dä sitä () aja­tus­ta

286 sil­lä taval­la () niin yhteys

287 T: ett sul ei ollu sem­mos­ta tun­net­ta vaan mää tul­kit­sin pik­ka­sen vää­rin ilmei­ses­ti (3)

Huo­mio­nar­vois­ta edel­li­ses­sä vin­je­tis­sä (vin­jet­ti 8) on, miten Han­na samas­tuu arvot­to­muus­ko­ke­muk­seen­sa. Hän kuvaa ’vai­ke­aa mä yri­tän miet­tiä mä en () mä en löy­dä sitä ()’ (vin­jet­ti 9, rivit 285–286). Hän käyt­tää lauseis­saan minä-muo­toa ilman reflek­tii­vis­tä suh­det­ta puhut­tuun. Kuvaa­mi­nen ilman reflek­tii­vis­tä suh­det­ta vas­taa APES-tasoa 2. Tätä seu­raa tera­peut­ti­ses­sa suh­tees­sa Han­nan pro­jek­tii­vi­nen suh­tau­tu­mi­nen tera­peu­tin tuhah­duk­seen, mis­sä hän sijoit­taa arvos­te­le­vat sanat tera­peu­tin aja­tuk­sik­si (vin­jet­ti 9).

Vin­jet­ti 9 (käyn­ti 8, rivit 374–380, APES 2)

374 H: … oman lap­suu­den takia () tota () mä pys­tyn eläy­ty­mään näi­hin pie­niin () ja mur­ro­si­kä­siin­kin vie­lä

375 joten­kin () mutt ett sen jäl­keen taval­laan mun kehi­tys on joten­kin nin­kun () pysäh­ty­nyt tai mä en

376 tar­ko­ta sil­lä nin­kun moit­tia itseä­ni

377 T: nyt sää huo­ma­sit itse­kin

378 H: niin kos­ka sää tuhah­dit niin tota

379 T: sää näit sen mun ilmees­tä niin­kö että taas sä moi­tit itseäs

380 H: niin ett sen jäl­keen ei oo tapah­tu­nu nin­kun kehi­tys­tä kos­ka mä oon jote­kin nin­kun () lit­sat­tu

381 sii­nä vai­hees­sa jo () suu­rin­piir­tein kun mä oon itse ollu aikui­seks tule­mas­sa () eli ett se on nin­kun

382 tukah­tu­nu ja nitis­ty­ny sen että () mä oisin sen jäl­keen juu­ri­kaan sit­ten kehit­ty­ny () ett on on vaan

383 nin­kun jää­ny kiin­ni sii­hen että () tai nin­ku syyt­te­le­mään () itse­ään ja koke­maan nin­ku enna­kol­ta
384 kau­hean var­ma­na ett mä en osaa mitään ja () mä epä­on­nis­tun kui­ten­kin yri­tän mitä tahan­sa ()

385 että mä en oo min­kään arvoi­nen

Han­na kuvaa (vin­jet­ti 9, rivit 375–380) oman pro­jek­tii­vi­sen suh­tau­tu­mi­sen­sa sisäl­lön, mikä ilman vaih­toeh­toi­suut­ta ja reflek­tii­vis­tä suh­det­ta ilmai­suun vas­taa APES 2 -tasoa. Täs­sä voi­daan näh­dä ikään kuin toi­sin­to Han­nan suh­tau­tu­mi­ses­ta ”pahan­suo­piin kylä­läi­siin”, mis­sä ivan tai häpäi­syn uhka herät­tää saman­kal­tai­sen toi­min­ta­ta­van koet­tuun ja pro­jek­tii­vi­ses­ti kuvat­tuun koke­muk­seen. Tera­pia­käyn­nil­lä Han­na seu­raa­vak­si kont­rol­loi kes­kus­te­lun kul­kua, pysäh­ty­mät­tä ”tuhah­duk­seen”. Tera­peu­tin fokusoin­ti tähän yhteis­työ­suh­tees­sa tapah­tu­nee­seen kat­kok­seen aut­toi palaa­maan äskei­seen ja kut­sui reflek­toi­maan, mitä Han­nan mie­les­sä tapah­tui ja mihin hän kiin­nit­ti huo­mio­ta (vin­jet­ti 10).

Vin­jet­ti 10 (käyn­ti 8, rivit 423–453, APES 2)

423 H: sä nau­roit tai ilmees­tä­kin tai pääs­tit sel­la­sen äänen joka lähin­nä kuu­los­ti nau­rul­ta

424 eli et mä en sano­nut tätä asi­aa oikein… // ajat­te­lin //

429 pitää muut­taa tätä sana­jär­jes­tys­tä tai teh­dä jotain täl­le lauseel­le //

441 ajat­te­lin et

442 sii­nä tilan­tees­sa oli­sit aja­tel­lut jotain sel­lais­ta et voi ei taas toi Han­na kään­tää tän

443 asian itseän­sä vas­taan //

446 kos­ka sä olit juu­ri ennen sano­nut et nyt sä kuu­let taas et mää niin­kun

447 moi­tin itseä­ni ja tuo­han kuu­los­taa ihan sil­tä //

451 et eikö toi ihmi­nen osaa ollen­kaan //

453 lopet­taa tuo­ta syit­ten hake­mis­ta itses­tään

Han­na kuvaa (vin­jet­ti 10, rivi 423–424) ensin vaih­toeh­doit­ta totuu­te­na (’sä nau­roit’), sit­ten ikään kuin hie­man omaa tie­don­muo­dos­tus­taan kor­ja­ten (’tai ilmees­tä­kin’) ja lopul­ta mel­kein kuva­ten kysees­sä olleen hänen oma tul­kin­tan­sa toi­sen elees­tä (’tai pääs­tit sel­la­sen äänen joka lähin­nä kuu­los­ti nau­rul­ta’). Han­na ei kui­ten­kaan kyke­ne muo­dos­ta­maan täs­sä reflek­tii­vis­tä suh­det­ta sii­hen, mitä kuvaa. Han­nal­le häpäis­tyk­si tule­mi­sen uhka tera­peu­tin tahol­ta herät­tää Han­nas­sa ensin yri­tys­tä kor­ja­ta tai muut­taa ilmai­su­aan koe­tun toi­sen odo­tus­ten mukai­sek­si (”ajat­te­lin // pitää muut­taa tätä sana­jär­jes­tys­tä tai teh­dä jotain täl­le lauseel­le’ (vin­jet­ti 10, rivi 429). Ja sit­ten, pää­tyen lopul­ta sisäi­ses­sä dia­lo­gis­sa voi­mak­kaan pro­jek­tii­vi­seen suh­tau­tu­mi­seen (vin­jet­ti 10, rivit 447–453), ’mitä toi­nen hänes­tä ajat­te­lee’. Tera­peut­ti yrit­tää kuva­ta, että on hyvä kiin­nit­tää huo­mio­ta tilan­tei­siin, mis­sä Han­na saat­tai­si sanoa tai olla sano­mat­ta, ettei ymmär­rä vain ollak­seen mie­lik­si tera­peu­til­le. Tähän Han­na vas­taa kui­ten­kin assi­mi­laa­tio­ta­so­aan (APES 2) vas­ta­ten saa­mat­ta reflek­tios­sa kiin­ni tera­peu­tin kom­ment­tia asias­ta (vin­jet­ti 11).

Vin­jet­ti 11 (käyn­ti 8, rivit, 531–536, APES 2)

531 H: tää on nyt on taas sil­lä taval­la vai­kee­ta et miten­kä­hän täs­tä pitäis niin­ku jat­kaa ()

532 tai siis että pitää tie­tys­ti varoa ja () sanoa () jos alkaa huo­ma­ta et rupee ole­maan

533 T: (meniks nyt vai­keeks)

534 mie­lik­si tai () just ker­too et mä en ymmär­rä sua () tai et täl­leen mut että nyt mää aion niin­ku

535 yrit­tää olla sul­le mie­liks täs­tä het­kes­tä eteen­päin mut­ta mä ker­ron sen nyt että mul­la on sel­lai­nen aie () ja

536 sit sen voi lopet­taa sii­hen

Het­kel­li­ses­tä tera­peut­ti­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen häi­riös­tä, sii­hen fokusoi­mi­ses­ta yhtei­ses­sä kes­kus­te­lus­sa ja käsit­te­lys­tä seu­raa Han­nan mie­leen tule­va ikä­vä muis­tu­ma edel­li­ses­tä tera­pias­ta. Sii­nä Han­na kuvaa edel­li­sen tera­peu­tin nau­rua, min­kä oli koke­nut häpäi­se­vä­nä (vin­jet­ti 11). Aineis­to ei ker­ro, mitä ”oikeas­ti tapah­tui”. Huo­mio­nar­vois­ta kui­ten­kin on, että edel­li­ses­sä tera­pias­sa tämä Han­nan suh­tau­tu­mi­nen ja tul­kin­ta toi­sen nau­rus­ta ei ollut tul­lut ilmais­tuk­si tai käsit­te­lyn pii­riin vaan oli jää­nyt pii­loon. Nau­ru oli herät­tä­nyt häpeän koke­muk­sen, mikä oli jotain sel­lais­ta, min­kä tois­tu­mis­ta Han­na pyr­ki estä­mään tapah­tu­mas­ta uudel­leen täs­sä tera­pias­sa. Näis­sä (vin­je­tit 10, 11, 12) Han­na ei kui­ten­kaan pys­ty muo­dos­ta­maan reflek­toi­vaa suh­det­ta täs­sä ja nyt -vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa virit­ty­nee­seen häpeän uhkaan, vaan pyr­kii joko toi­min­nal­laan vält­tä­mään häpe­ää herät­tä­väs­tä tai ajau­tuu samas­tues­saan arvot­to­muu­den koke­muk­seen­sa hel­pos­ti pro­jek­tii­vi­seen koke­mi­sen tapaan suh­tees­sa toi­seen (APES 2).

Vin­jet­ti 12 (käyn­ti 8, rivit 544–552, APES 2)

544 A: Hän nin­kun nau­ro sel­la­ses­sa paik­kas­sa ett ei

545 nyt her­ran täh­den olis nau­ra­nu () ja tota ett sitä () joten­kin nin­kun rupee sil­lä taval­la vähän sit­te

546 varo­maan ett seo­li () ikä­vä koke­mus … mä aat­te­lin ett mä en mis­sään

547 tapauk­sess­sa haluais ett sä suut­tusit tääl­lä () // tai ett

548 sanoi­sin jotain sel­las­ta ett tera­peut­ti ei nin­kun voi sie­tää sitä () //

549 tai suut­tuu se oli kau­heen ()

550 jär­kyt­tä­vää en odot­ta­nu että sii­nä ois käy­ny sil­leen ett sii­tä tuli ehkä vähän ()

551 pelok­kaak­si tai että yrit­tää nin­ku vie­lä enem­män nyt taas kun on käy­mäs­sä tera­pias­sa ettei syn­tyis

552 aina­kaan sel­las­ta () tilan­net­ta ja

Han­nan häpeän näky­väk­si tulo (9. käyn­ti)

Yhdek­sän­nel­lä käyn­nil­lä Han­na kyke­nee muo­dos­ta­maan uuden­lai­sen suh­teen häpe­ää herät­tä­vään koh­tee­seen, mis­sä Han­na kyke­nee liit­tä­mään sen uut­ta ymmär­rys­tä kuvaa­val­la taval­la omaan elä­män­his­to­ri­aan­sa. Assi­mi­laa­tio­ta­son muu­tok­set häpe­ää herät­tä­vään koh­tee­seen ete­ne­vät käyn­nil­lä kol­mi­vai­hei­ses­ti: 1) uuden ymmär­ryk­sen tuo­mi­nen ongel­mal­li­seen koke­muk­seen (vin­je­tit 13–14) 2) läpi­työs­ken­te­ly tämän sel­ven­ty­mi­sen mah­dol­lis­ta­ma­na (vin­je­tit 15–16), mikä lopul­ta joh­taa 3) ongel­mal­li­sen häpeä­ko­ke­muk­sen osit­tai­seen rat­kai­suun (vin­je­tit 17–18).

Yhdek­sän­nen käyn­nin alus­sa Han­na palaa edel­lis­tun­nin ser­kun koh­taa­mi­seen kuvaa­mal­la, mil­tä tuo hänes­tä oli tun­tu­nut. Hän puhuu minä­muo­dos­sa, mut­ta ei ole samas­tu­nee­na arvot­to­muu­den tun­tee­seen eikä ”toi­sen ääni” ollut vai­en­ta­nut osal­li­suut­ta täs­tä itse­ko­ke­muk­ses­ta (vin­jet­ti 13, rivit 15–16). Tera­pia­käyn­tien välis­sä han­ka­la olo, jota Han­na ei ymmär­tä­nyt, ei ollut jät­tä­nyt hän­tä rau­haan (vin­jet­ti 13, rivit 15–16). Täs­sä näkyy, miten siir­ty­mä tor­ju­tus­ta ongel­mal­li­ses­ta koke­muk­ses­ta (vin­jet­ti 13, rivi 11, APES 0) tulee han­ka­lan tun­teen kaut­ta tie­toi­suu­teen. Suh­de koh­tee­seen toi­mii joh­to­lan­ka­na itse koh­tee­seen, joka ei vie­lä ole sel­väs­ti arti­ku­loi­ta­vis­sa. (vin­jet­ti 13, rivi 12–13, APES 1–2).

Vin­jet­ti 13 (käyn­ti 9, rivit 11–16, APES 2–3)

11 H: Sil­lon ku oli puhet­ta sii­tä et mun serk­ku sai mut läh­te­mään kes­ki­kou­luun () niin tota ja sii­tä

12 puhu­mi­nen äkkiä (sii­nä käyn­nil­lä) joten­kin () se ei ollu­kaan enää yhtään miel­lyt­tä­vää vaan se oli­kin oikees­taan aivan

13 kau­hee­ta () se oli hyvin hyvin epä­miel­lyt­tä­vää sinän­sä että niin­ku joku ruma mus­ta peik­ko

14 T: Niin­kö

15 jos­sa­kin siel­lä reu­nal­la mä en tien­ny niin­kun mikä se on ja () sitä­kin mä mä mie­tin
16 var­maan niin­ku kak­si päi­vää et min­kä takia mul­le niin­ku tuli sel­la­nen olo (ja tota)

Han­nan on vai­kea saa­da kiin­ni, mihin ”kau­hea olo” ser­kus­ta puhut­taes­sa liit­tyi. Ensin hän liit­tää sen pet­ty­myk­seen, kun serk­ku ei kysy­nyt aiem­mas­ta kiusaa­mi­ses­ta kou­lus­sa vaan roh­kai­si vain mene­mään kou­luun. Toi­sek­si, Han­na vas­tauk­se­na tera­peu­tin tar­ken­ta­vaan kysy­myk­seen serk­kuun liit­ty­nees­tä tun­tees­ta kuvaa lii­kut­tu­neen­sa ’mut­ta sen taka­na oli niin­kun sel­la­nen () niin­ku sel­la­nen hätään­nys tai () tai sel­lai­nen pik pik­ku kau­hu’. Han­na saa nyt kiin­ni jos­tain sel­lai­ses­ta (APES 3–4), mihin hän ei ollut vie­lä kos­ke­tuk­sis­sa edel­lis­käyn­nil­lä, mut­ta mihin epä­mää­räi­nen paha olo ser­kus­ta puhut­taes­sa oli hän­tä ohjan­nut.

Vin­jet­ti 14 (käyn­ti 9, rivit 73–75, 91–92, 96–97, APES 3–4)

73 kes­kus­te­lu ei ollu mikään kiva ja mä muis­tan et mä niin­ku juro­tin kovas­ti ja olin hyvin

74 yksi­ta­vui­nen mut­ta sit­ten jäl­keen­päin hyvin hel­pot­tu­nut… ja sit­ten mä pää­sin

75 kou­luun //

91 oisin var­maan pitä­nyk­kin pää­ni kun moneen ker­taan sano­nut et en läh­de, mut­ta //

92 hän niin­ku oival­si mun salai­suu­te­ni tämä serk­ku… //

96 joten­kin niin­ku kiu­kut­ti 11-vuo­ti­aa­na se että mä olin niin­ku pal­jas­tu­nut ja että hän niin­kun lukee minua kuin                                                           

97 avoin­ta kir­jaa emmä muis­ta () mut jokin lait­to mut kui­ten­ki ole­maan hyvin juro sii­nä vai­hees­sa kun me jutel­tiin

Han­na kuvaa mie­leen­sä tule­vien esi­merk­ki­ti­lan­tei­den kaut­ta, mil­lai­seen viit­taus­suh­tei­den ver­kos­toon häpe­ää herät­tä­vät muis­tot kie­tou­tu­vat ja miten hän on yrit­tä­nyt sel­vi­tä nii­den kans­sa. Isän tul­les­sa juo­vuk­sis­sa kou­lu­bus­siin tai kun ’opet­ta­jat teki mun isäs­tä sil­mä sil­mä­ti­kun sil­lee et koko luok­ka ryn­täs () ikku­naan tui­jot­ta­maa’. Täs­sä tilan­tees­sa Han­na kuvaa omia tun­to­jaan:

Vin­jet­ti 15 (käyn­ti 9, rivit 163–172, 220–238, APES 4–5)

163 H: mä olin niin­ku tuoh­tu­nu sii­tä ja //

164 mä joten­ki ajat­te­lin et mä en aina­kaa mene ton­ne () //

165 mä jäin vaan () istu­maan sii­he ja sit­ten opet­ta­ja () jut­te­li sii­nä

166 lisää et mis­sä hän on näh­ny sen mie­hen aika­sem­min ja kaik­kee () sil­lon mul­la alko syn­tyä

167 sel­la­nen () kau­hea () var­muus et sehän on mun isä () mä kävin niin­kun kau­hian pie­neks ja

168 sur­keeks se oli niin­kun itses­tään­sel­vä asia et mä en niin­ku voi hie­vah­taa­kaan pai­kal­ta­ni et mä niin­ku

169 et nyt () mä häviän niin­ku ole­mat­to­miin toi­vot­ta­vas­ti () ja tota () kukaan ei sano­nu mitään

170 tun­te­van­sa sitä mies­tä eikä sel­las­ta mut sit­te yks poi­ka joka oli niin­ku meil­tä päin () tuli

171 mun luok­se ja //

172 nau­ro kovas­ti ja sano et se on sun isäs //

220 pak­ko men­nä joten­kin pak­ko olla ajat­te­le­mat­ta //

223 kohot­taa ryh­tiä ase­tel­la kas­voil­len­sa sel­las­ta ilmet­tä jon­ka arve­lee et se olis sopi­va

224 mitään­sa­no­ma­ton rau­hal­li­nen mie­lel­lään vaik­ka ihan ilmee­tön ja se on sitä ettei kat­so mihin­kään suun­taan //

226 sen kun vaan aset­tuu istu­maan ja alkaa tui­jot­taa penk­kiä //

228 en tie­dä mitä muut ajat­te­li, mut­ta se oli minul­le hir­veän

229 häpeäl­lis­tä… täy­ty kehit­tää kuo­ri… joten­ki säi­lyt­tää kas­von­sa (220–238)

Han­nan tapa yrit­tää sel­vi­tä häpeän­sä kans­sa oli saman­kal­tai­nen kuin oppi­kou­lun kans­sa: vai­ke­ne­mi­nen ja häpe­ää herät­tä­vän koh­teen vält­tä­mi­nen ’en mene’. Läpi­työs­ken­te­lyn (APES 5) – mitä Han­na kuva­si käy­neen­sä läpi pal­jon itse­näi­ses­ti psy­ko­te­ra­pia­käyn­tien välis­sä – kaut­ta Han­nal­le tuli mah­dol­li­sek­si uuden­lai­nen ymmär­rys omaan häpeän­sä kehi­tys­his­to­ri­aan sekä sii­hen pää­asial­li­sik­si muo­dos­tu­nei­siin rat­kai­su­kei­noi­hin. Han­nan suh­teen isän käyt­täy­ty­mi­seen ei oli­si vält­tä­mät­tä tar­vin­nut kehit­tyä häpeäk­si ’olis voi­nu niin­ku kas­vat­taa muul­la­kin taval­la suh­tau­tu­maan asi­aan’ (vin­jet­ti 16, rivi 292). Han­na kuvaa, miten vai­ke­ne­mi­nen, pii­lou­tu­mi­nen ja vält­tä­mi­nen oli­vat kehit­ty­neet hänel­le toi­min­ta­ta­voik­si rat­kais­ta ongel­mal­li­sek­si muo­dos­tu­nut häpeä­ko­ke­mus (vin­jet­ti 16, rivit 300–302). Pal­jas­tu­mi­sen tai näky­väk­si tule­mi­sen uhka oli tämän sie­tä­mät­tö­män ja siten väl­tet­tä­vän itse­ko­ke­muk­sen ydin (vin­jet­ti 16, rivi 302). Täs­sä koh­taa Han­na alkaa saa­vut­taa toi­mi­juut­ta itse­ha­vain­nos­saan ongel­mal­li­seen koke­muk­seen­sa, mikä näkyy vin­je­teis­sä hänen aktii­vi­ses­sa ja han­ka­lia koke­muk­sia työs­tä­väs­sä ottees­saan (vin­je­tit 16–19).

Vin­jet­ti 16 (käyn­ti 9, rivit 291–302, APES 5)

291 H: että äiti­hän mul­le tar­tut­ti kau­heas­ti sen

292 oikees­taan et mis­tä muu­al­ta se ois tul­luk­kaan miten kovas­ti pitää isän takia häve­tä () olis voi­nu

293 niin­ku kas­vat­taa muul­la­kin taval­la suh­tau­tu­maan asi­aan //

296 niin tää on meil­le niin hir­veä häpeä että sinun isä­si on tuol­lai­nen ja () ja () kaik­ki () mitä isä nyt

297 sit­te olis­kaa voi­nu teh­dä äiti maa­lai­li kai­ken­lai­sia kuvia että () jos isä tekee niin ja näin jos tapah­tuu

298 sel­las­ta ja täl­las­ta nii () kyl­lä me sit­ten jou­dum­me häpeä­mään hän­tä… pelot­taa niin kovas­ti se () tai ()

299 niin kyl­lä­hän se niin­ku äkkiä () tart­tuu… et mä olin var­maan no vaik­ka sil­lon kun mä alo­tin

300 kou­lun­käyn­tiä niin mä olin sel­lai­sen () häpeän ja pelon kyl­läs­tä­mä että oli sel­la­nen kau kau­hee jut­tu

301 pääl­lä miten tätä pitää () sala­ta ja väis­tel­lä ja () valeh­del­la ja teh­dä mitä tahan­sa että tää kau­hee

302 häpeä ei pal­jas­tui­si

Ongel­mal­li­sen häpeä­ko­ke­muk­sen eri puo­lien läpi­työs­ken­te­ly jat­kui, kun tera­peut­ti pala­si edel­lis­tun­nin ”tera­peu­tin tuhah­duk­seen” ja häpeän uhan sijoit­tu­mi­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Jäl­ki­kä­teen Han­nal­la mah­dol­lis­tui tilan­teen kuvaa­mi­nen ja tut­ki­mi­nen vähem­män pro­jek­tii­vi­sel­la taval­la, mikä edel­lis­käyn­nil­lä ei ollut mah­dol­lis­ta (vin­je­tit 9, 10, 11). Han­na kuvaa, ettei koke­nut tera­peu­tin tuhah­dus­ta sii­nä tilan­tees­sa epäys­tä­väl­li­se­nä ja pil­kal­li­se­na nau­ru­na, kuten oli koke­nut edel­li­sen tera­peu­tin nau­run. Han­na puhuu eri ase­mas­ta käsin koke­muk­ses­taan kuin edel­lis­käyn­nil­lä, mis­sä han­ka­lan tun­teen koh­dal­la hänen suh­tau­tu­mi­sen­sa tera­peut­tiin oli enem­män pro­jek­tii­vis­ta (vin­jet­ti 9), mis­tä puut­tui reflek­toi­va ja vaih­toeh­to­ja hah­mot­ta­va suh­de puhut­tuun. Täs­sä koh­den Han­na sijoit­taa toi­sen ymmär­tä­mät­tö­myy­den ja pil­kan enti­seen tera­peut­tiin, mut­ta tavas­saan jäsen­tää koke­mus­taan ikään kuin suo­je­lee nykyi­sen tera­peu­tin kuvaa ja suh­det­ta tähän täs­sä koh­taa – vaik­ka edel­lis­käyn­nil­lä (vin­je­tit 9, 10, 11) Han­na ekspli­koi sel­väs­ti, miten oli sel­ven­tä­nyt itsel­leen tera­peu­tin tuhah­dus­ta. Se, kenel­le Han­na kokee puhu­van­sa trans­fen­ren­ti­aa­li­ses­sa tilan­tees­sa, vai­kut­taa ilmais­tes­sa sii­hen, mitä hän voi sanoa ja kuin­ka kan­nat­te­le­vak­si tuon yhtey­den voi kokea.

Vin­jet­ti 17 (käyn­ti 9, rivit 338–362, APES 5)

338 H: häpeä sehän siel­tä tuli () mä oon type­rä tai siis se oli niin­ku et mä oon niin

339 type­rä rasit­ta­va ja ja sie­tä­mä­tön han­hi että toi tera­peut­ti­kin se ei niin­ku jak­sa kes­tää mua et nyt se jo

340 suut­tu //

358 eihän hän­hän ei tie­ten­kään aja­tel­lu var­maan sil­lä taval­la mut­ta //

360 minä minä­hän otan kos­ka mä olen //

362 sem­mo­nen niin­ku olen ja tot­ta kai mä niin kuin sain sii­tä sen häpeän

Han­na tuo esiin uuden­lai­sia puo­lia äidis­tään, mis­tä aiem­min ei ole voi­tu puhua. Han­na epä­suo­ras­ti proble­ma­ti­soi täs­sä edel­lä hah­mo­tel­lun häpeä­ta­ri­nan­sa, mis­sä isän käyt­täy­ty­mi­sen häpeä pii­lot­taa taak­sen­sa vie­lä jotain. Äidil­le ei voi­nut puhua pelä­tes­sä toi­sen suut­tu­mus­ta ja ivaa (vin­jet­ti 18, rivit 484–485). Han­na kuvaa pel­ko­aan tule­mi­ses­ta saman­lai­sek­si kuin äiti, ja miten yksit­täi­set omat teot saa­vat mit­ta­suh­teen pel­koa vas­ten:

Vin­jet­ti 18 (käyn­ti 9, rivit 482–490, APES 5)

482 H: yli­pää­tään sano­taan et tyt­tä­ret alkaa muis­tut­taa äitiän­sä tai huo­maa itses­sään

483 jotain sel­las­ta mut mä en niin­ku huo­maa mitään sem­most hyvää () vaan et et ettei minus­ta olis

484 tulos­sa just sel­la­nen joka () räsäh­tää rai­vok­kaas­ti äkkiä suut­tuu jos­ta­kin () tai et on niin­ku sil­lee tosi

485 kyl­mä niin­ku äiti osas olla sel­la­nen jää­kel­la­ri () mis­tä se heit­te­li jotain iva­piik­ke­jä () //

486 entä jos mä en huo­maa­kaan ja mä muu­tun //

487 en tie­dä min­kä takia äiti oli kat­ke­ra ihmi­nen se oli () väsy­nyt  ja

488 sai­ras ja kat­ke­ra () ajat­te­le () jos minul­le käy niin­ku aivan samal­la taval­la () täs­sä täy­tyy
489 niin­ku joten­kin lait­taa hant­tiin jos se vaan joten­ki on estet­tä­vis­sä enkä mä tie­dä ()

Han­nan itse­tut­kis­ke­lu 8. käyn­nin tapah­tu­mis­ta on mah­dol­lis­ta­nut ulos tulon ”tum­man­har­maas­ta, ankeas­ta ja tukos­sa olos­ta” koh­ti vapau­tu­neem­paa, elä­väi­sem­pää ja ihmis­ten kans­sa jut­te­le­vaa ole­mis­ta ja toi­min­taa (vin­jet­ti 19).

Vin­jet­ti 19 (käyn­ti 9, rivit 512–520, APES 5)

512 H: Pys­tyn teke­mään sel­la­sia hyvin pie­niä asioi­ta jot­ka on ollu minul­le kui­ten­kin niin­ku
513 mah­dot­to­mia kos­ka on pelän­ny niin pal­jon () mitä sii­tä seu­raa jos jota­kin

514 menee tekeen //

515 tun­nen itte­ni aina­ki vähän roh­keam­mak­si () että uskal­lan sanoa niis­tä asiois­ta jois­ta ei ois jos­kus aika­sem­min mil­lään voi­nu () suu­tan­sa ava­ta ja

516 kokeil kokeil­la sitä et mil­tä se () tun­tuu niin­ku uskal­tau­tua () tosi­aan () puhu­maan mis­sä puhuu­ki ja

517 sit­ten on huo­man­nu tai et eihän se nyt olluk­kaa niin

518 kau­hee­ta et mähän pys­tyin teke­mään sen ja () mä onnis­tuin sit­te­kin () ei tul­luk­ka mitään häpe­ää

519 eikä eikä tota () nolaus­ta () kukaan (ei) sano­nu että tyh­mä ni ku mä oon huo­man­nu et sel­las­ta ei () ole

520 niin mä aion niin­kun () jat­kaa sitä ja yrit­tää enem­män

Lop­pu­yh­teen­ve­to­na voi­daan kuva­ta, miten yhdek­sän­nel­lä käyn­nil­lä Han­na ensin kuva­si uudel­la taval­la sel­ven­ty­nyt­tä ymmär­rys­tään edel­lis­tun­nin han­ka­laan oloon puhut­taes­sa ser­kun koh­taa­mi­ses­ta (vin­jet­ti 13). Täs­sä Han­nan suh­de häpe­ää herät­tä­vään koh­tee­seen muun­tui assi­mi­laa­tio­ta­soil­ta 2–3 (vin­jet­ti 13), tera­peut­ti­sen käsit­te­ly­vai­heen kaut­ta koh­ti APES 4 -tason kuvaa­maa oival­lus­ta (vin­jet­ti 14). Toi­sek­si, tämän mah­dol­lis­ta­ma­na Han­na kuva­si sel­ven­ty­nyt­tä ymmär­rys­tään, mil­lais­ten tapah­tu­mien kaut­ta suh­de isän käyt­täy­ty­mi­seen oli hänel­le muo­tou­tu­nut häpeäk­si (vin­jet­ti 15). Työs­ken­te­lyn tulok­se­na Han­na kuva­si uut­ta aja­tus­ta äitin­sä roo­lis­ta Han­nan häpeän muo­dos­ta­ja­na (vin­jet­ti 16–18), vas­ta­ten APES-taso­ja 4–5. Lopuk­si Han­na kuvaa omaa muu­tos­taan ongel­mal­li­seen koke­muk­seen­sa (vin­jet­ti 19), mis­sä ongel­mal­li­nen häpeä­ko­ke­mus on – aina­kin osit­tain – tul­lut integroi­tu­neek­si osak­si omaa koke­mus­ta uudel­la taval­la (APES 5).

4. Poh­din­ta

Tut­ki­muk­sen tavoit­tee­na oli yksin­ker­tai­ses­ti näyt­tää, miten häpeä tavoi­te­tuis­sa het­kis­sä näyt­täy­tyy poti­laan koke­muk­ses­sa ja miten se sel­ven­tyy ja kehit­tyy – tai on sel­ven­ty­mät­tä ja kehit­ty­mät­tä – psy­ko­te­ra­pian kulues­sa. Psy­ko­te­ra­pian alus­sa ilmai­sun mik­roa­na­lyyt­ti­sen sel­ven­tä­mi­sen kaut­ta tuli näky­väk­si, miten Han­na suh­tau­tui kuvat­ta­va­na ole­mi­seen sekä miten hän kuva­si pää­asial­li­sen tapan­sa toi­mia sel­vi­täk­seen sii­tä. Pal­jas­tu­mi­sen tai näky­väk­si tule­mi­sen ongel­mal­li­suus tuli eri yhteyk­sis­sä esiin jo ensi­mi­nuu­teil­la – osit­tain sel­lai­ses­ta mate­ri­aa­lis­ta, mikä aiem­mis­sa tut­ki­muk­sis­sa oli jätet­ty lit­te­roi­mat­ta. Tämä viit­taa ilmai­sun help­poon ohi­tet­ta­vuu­teen sekä psy­ko­te­ra­pian alun ilmai­su­jen mer­ki­tyk­sel­li­syy­teen. Han­na puhui kuin ohi­men­nen täyt­täes­sään loma­ket­ta, eikä tera­peut­ti­kaan sii­nä koh­taa tart­tu­nut Han­nan tar­joa­maan ’kau­hun paik­ka’ -ilmai­suun. Tera­pian alun hel­pos­ti ohi­tet­ta­vien ilmai­su­jen mer­ki­tyk­set eivät kui­ten­kaan mil­lään voi­neet avau­tua tera­peu­til­le sii­nä het­kes­sä, toi­sin kuin tut­ki­jal­le, jol­la on käy­tet­tä­vis­sään jäl­ki­kä­ti­ses­ti koko tera­pia­ta­pah­tu­man kat­ta­va klii­ni­nen aineis­to.

Han­nan häpeän tari­nan kaut­ta tuli vai­heit­tain näky­väk­si osa sii­tä, mikä tera­pian alus­sa ilme­ni näky­väk­si tulon uhka­na. Käyn­tien 7–9 aika­na Han­nan suh­de häpe­ää herät­tä­vään koh­tee­seen muun­tui ja sel­ven­tyi niin, että hänen arvioi­tiin saa­vut­ta­neen assi­mi­laa­tio­ta­son vii­si. Seit­se­män­nen käyn­nin alus­sa salai­suu­den pal­jas­ta­mi­nen muo­dos­ti Han­nal­le uhan ja aikaan­sai para­noi­dis­ta suh­tau­tu­mis­ta ilman yhteyt­tä koke­mus­ta välit­tä­nee­seen syy­hyn (APES 2). Kah­dek­san­nel­la käyn­nil­lä ser­kun koh­taa­mi­sen kaut­ta sel­ven­tyi, että isän käyt­täy­ty­mi­nen oli Han­nan häpeän var­si­nai­nen koh­de (APES 3). Häpäi­syn ja ivan koh­teek­si tule­mi­sen pel­ko tuli vuo­ro­vai­ku­tuk­seen Han­nan lii­ku­tuk­sen ”pal­jas­tu­mi­sen” kaut­ta. Sen käsit­te­lyn jäl­keen yhdek­sän­nel­lä käyn­nil­lä mah­dol­lis­tui uuden­lai­sen koke­mi­sen assi­mi­loi­mi­nen ser­kun koh­taa­mi­sen tari­naan (APES 4). Käyn­nin läpi­työs­ken­te­ly­vai­hees­sa Han­nan onnis­tui integroi­da ongel­mal­li­nen häpeä­ko­ke­muk­sen­sa. Hän tun­si itsen­sä vapaam­mak­si ilmai­se­maan itse­ään. Läpi­työs­ken­te­ly­vai­he tuot­ti myös koko­naan uuden näkö­kul­man isän häpeä­mi­seen. Han­na havait­si samas­tu­neen­sa äitin­sä häpe­ään, jol­loin se sai ikään kuin kak­sin­ker­tai­sen voi­man (APES 5).

Häpeän tavoit­ta­mi­nen psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­sen laa­dul­lis­ten mene­tel­mien avul­la näyt­tää mah­dol­li­sel­ta. Han­nan häpeän tari­na kui­ten­kin näyt­tää myös, miten hel­pos­ti ohi­tet­ta­vas­ta, moni­ker­rok­si­ses­ta, moneen suun­taan lin­kit­ty­nees­tä ja muun­tu­vas­ta koke­muk­ses­ta on kyse. Tämä aset­taa haas­teen niil­le käsit­teel­li­sil­le työ­ka­luil­le, joi­den avul­la jäsen­näm­me psy­ko­te­ra­peut­ti­sen pro­ses­sin moniu­lot­teis­ta kehi­tys­ta­pah­tu­maa. DSA:n lähes­ty­mis­ta­pa ja teo­reet­ti­set väli­neet yhdis­tet­ty­nä assi­mi­laa­tio­mal­lin vai­he­mal­liin viit­taus­koh­teen assi­mi­laa­tio­ta­sos­ta tavoit­ta­vat häpeän kehi­tyk­sel­lis­tä ja muun­tu­vaa luon­net­ta taval­la, mitä aiem­min ei ole teh­ty. DSA:n ana­lyy­sin yksik­kö­nä semant­ti­nen posi­tio muo­dos­taa psy­ko­lo­gi­sen erit­te­lyn alkuab­strak­tion, joka rajaa havait­ta­vien asioi­den sisäl­lön ja jäsen­tää ilmiöi­tä tut­ki­muk­sen koh­teek­si. Esi­merk­ki semant­ti­sen posi­tion tun­nis­ta­mi­ses­ta Han­nan ilmai­sus­sa oli ensim­mäi­sen käyn­nin alku­het­kiin koh­dis­tu­nut ana­lyy­si. Han­na ei puhu mitään häpeäs­tä, mut­ta hänen kom­ment­tin­sa istun­non video­ku­vauk­seen sisäl­tää ”näh­dyk­si tule­mi­sen kau­hun”. Tämä semant­ti­nen posi­tio ilme­nee eri viit­taus­koh­tei­den yhtey­des­sä (vas­ta­ten eri­ta­soi­sia assi­mi­laa­tion taso­ja viit­taus­koh­tee­seen), kuten tulos­osas­sa ilme­nee käyn­neil­lä 7–9 esi­mer­kik­si Han­nan pal­jas­taes­sa ”mitä isä teki” ”isän hovi­lai­sel­le”, Han­nan vii­ta­tes­sa oppi­kou­luun mene­mi­sen mah­dot­to­muu­teen, ser­kun ymmär­täes­sä Han­nan salai­suu­den häpeän var­si­nai­ses­ta koh­tees­ta tai myö­hem­min suo­rem­min vii­ta­ten ker­to­muk­ses­sa kou­lu­bus­siin juo­vuk­sis­sa tule­vas­ta isäs­tä. Tämä semant­ti­nen posi­tio oli näky­vis­sä jo alus­sa, mut­ta vas­ta viit­taus­suh­tei­den ver­kos­ton sel­ven­ty­mi­sen kaut­ta tera­peut­ti­ses­sa työs­sä mah­dol­lis­tui näi­den aset­tu­mi­nen oike­aan yhtey­teen Han­nan häpeän tari­nas­sa.

Han­nan häpeän tari­na aset­tuu siten osak­si laa­jem­paa kysy­mys­tä sii­tä, kuin­ka lähes­tyä psyyk­kis­tä koke­mus­ta, sen ymmär­rys­tä sekä muun­tu­mis­ta. Han­nan häpeän tari­na näyt­tää, siten kuin se on täs­sä tut­ki­muk­ses­sa kuvat­tu, miten häpeä on aina häpe­ää jos­ta­kin, ja se, mis­tä koem­me häpe­ää, on yksi­löl­lis­tä. Häpeä tun­ne­ni­me­nä aset­tuu kuvaa­maan toi­mi­jan ja koh­teen välis­tä suh­det­ta, mis­sä koh­det­ta ei tule ymmär­tää lii­an yksin­ker­tais­taen vaan ala­ti rikas­tu­va­na ja uusia puo­lia itses­tään avaa­va­na. Han­nan häpeän tari­naa ei tule siis lukea muu­tok­se­na suh­tees­sa isän alko­ho­lin käyt­töön sinän­sä, vaan huo­ma­ta, miten psy­ko­te­ra­peut­ti­sen työn kaut­ta Han­nan vas­ta­vuo­roi­nen suh­de häpe­ää herät­tä­vään koh­tee­seen muun­tui ja kehit­tyi ava­ten ja assi­mi­loi­den aiem­min tie­toi­suu­den pii­ris­tä karan­nei­ta puo­lia takai­sin tie­toi­suu­teen. Ehkä Han­nan muun­tu­nut suh­de toi­min­tan­sa mui­hin koh­tei­siin (esim. aiem­pi koke­mus, ettei ole ketään luo­tet­ta­vaa tois­ta kenel­le puhua sii­tä, mis­tä ei ole kos­kaan voi­nut puhua) tera­pian aika­na vai­kut­ti myös sii­hen, mil­lai­seen uuteen suh­tee­seen häpeä­ko­ke­mus nivou­tui.

Joka tapauk­ses­sa kysees­sä on kehi­tys­ta­pah­tu­ma, jos­sa se häpe­ää herät­tä­vä koke­mus, mikä Han­nal­la oli ennen tera­pi­aa, oli muun­tu­nut tera­pian aika­na tavoit­tei­den suun­tai­ses­ti. Eri muu­tos­vai­hei­den kuvaus osoit­taa, miten tär­ke­ää on kuva­ta ilmiö olen­nai­sis­sa kehi­tyk­sel­li­sis­sä yhteyk­sis­sään – toi­sin sanoen, miten sii­tä, mikä Han­nal­le herät­ti häpe­ää, oli muo­tou­tu­nut ja suh­de sii­hen kehit­ty­nyt sel­lai­sek­si moni­ker­rok­sel­li­sek­si ja moniyh­tey­del­li­sek­si ilmiök­si yhdes­sä suo­jaa­vi­ne toi­min­ta­ta­poi­neen kuin se tera­pian alus­sa oli. Han­nan oman ilmai­sun, miten ja mitä kuvaa häpeäk­seen, otta­mi­nen meto­do­lo­gi­se­na valin­ta­na ana­lyy­sin läh­tö­koh­dak­si palaut­ti myös tut­ki­muk­sen tasol­la hänet oman muut­tu­neen ongel­mal­li­sen koke­muk­sen­sa sub­jek­tik­si.

Artik­ke­li hyväk­syt­ty 5.4.2019.

Kir­jal­li­suus

Bah­tin, M. (1984). Speech gen­res and other late essays. Aus­tin: Uni­ver­si­ty of Texas Press.
Bah­tin, M. (1991). Dos­to­jevs­kin poe­tii­kan ongel­mia. Suom. Pau­la Nie­mi­nen & Tapa­ni Lai­ne. Hel­sin­ki: Orient Express: Hel­sin­ki.
Goff­man, E. (1967). Inte­rac­tion ritual. New York: Anc­hor Books.
Har­ti­kai­nen, K. (2013). Vuo­ro­vai­ku­tuk­sen muu­tok­set yksi­löp­sy­ko­te­ra­pro­ses­sis­sa. Psy­ko­lo­gian lisen­si­aa­tin­työ. Jyväs­ky­län yli­opis­to, psy­ko­lo­gian lai­tos.
Honos-Webb, L. & Sti­les, W. B. (1998). A refor­mu­la­tion of assi­mi­la­tion ana­ly­sis in terms of voices. Psyc­hot­he­ra­py, 35, 23–33.
Honos-Webb, L., Sti­les, W. B., Green­berg, L. S. (2003). A met­hod of rating assi­mi­la­tion in psyc­hot­he­ra­py based on mar­kers of chan­ge. Jour­nal of Coun­se­ling Psyc­ho­lo­gy, 50(2), 189–198.
Honos-Webb, L., Sti­les, W. B., Green­berg, L. S., Gold­man, R. (1998). An assi­mi­la­tion ana­ly­sis of process-expe­rien­tial psyc­hot­he­ra­py: a com­pa­ri­son of two cases. Psyc­hot­he­ra­py Research, 8(3), 264–286.
Honos-Webb, L., Sur­ko, M., Sti­les, W. B., Green­berg, L. S. (1999). Assi­mi­la­tion of voices in psyc­hot­he­ra­py: the case of Jan. Jour­nal of Coun­se­ling Psyc­hot­he­ra­py, 46(4), 448–460.
Häst­bac­ka, J. (2013). Hen­ki­lö­koh­tai­nen tie­don­an­to.
Iko­nen, P. & Reck­hardt, E. (1994). Tha­na­tos, häpeä ja mui­ta tut­kiel­mia.  Hel­sin­ki: Nuo­ri­sop­sy­ko­te­ra­pia-sää­tiö.
Keto, R. (2010). Tun­tei­den käsit­te­ly trau­ma­ti­soi­tu­neen nai­sen psy­ko­te­ra­pias­sa. Psy­ko­lo­gian lisen­si­aa­tin­työ. Jyväs­ky­län yli­opis­to, psy­ko­lo­gian lai­tos.
Kivik­ko­kan­gas, S. (2017). Häpeän ilmen­ty­mi­nen ja muu­tos psy­ko­te­ra­pias­sa. Lisen­si­aa­tin­työ. Jyväs­ky­län yli­opis­to.
Kivik­ko­kan­gas, S. & Lei­man, M. (in press). Dia­lo­gical sequence ana­ly­sis as a met­hod in theo­ry based single case research in psyc­hoa­na­ly­sis. Scan­di­na­vian Psyc­hoa­na­ly­tic Review.
Lei­man, M. (1997). Proce­du­res as dia­lo­gical sequences. Bri­tish Jour­nal of Medical Psyc­ho­lo­gy, 70, 193–207.
Lei­man, M. (2002). Toward semio­tic dia­lo­gism. Theo­ry and Psyc­ho­lo­gy, 12, 221–235.
Lei­man, M. (2004). Dia­lo­gical Sequence Ana­ly­sis. Teok­ses­sa Her­mans H. J. M. & Dimag­gio, G. (toim.), The dia­lo­gical self in psyc­hot­he­ra­py. Lon­don: Brun­ner & Rout­led­ge.
Lei­man, M. (2006). What does the first exc­han­ge tell? Dia­lo­gical sequence ana­ly­sis and assi­mi­la­tion in very brief the­ra­py. Psyc­hot­he­ra­py Research, 16(4), 408–421.
Lei­man, M. (2011). Mik­hail Bakhtin’s cont­ri­bu­tion to psyc­hot­he­ra­py research. Cul­tu­re and Psyc­ho­lo­gy, 17(4), 441–461.
Lei­man, M. (2012). Dia­lo­gical Sequence Ana­ly­sis as a met­hod to stu­dy psyc­hot­he­ra­peu­tic discour­se. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Dia­lo­gical Science, 6(1), 123–147.
Lei­man, M. (2016). Hen­ki­lö­koh­tai­nen tie­don­an­to.
Lei­man, M. & Sti­les, W. B. (2001). Dia­lo­gical sequence ana­ly­sis and the zone of proxi­mal deve­lop­ment as concep­tual enhance­ments to the assi­mi­la­tion model: The case of Jan  revi­si­ted. Psyc­hot­he­ra­py Research, 11, 311–330.
Lewis, H. (1971). Sha­me and guilt in neu­ro­sis. New York: Inter­na­tio­nal Uni­ver­si­ties Press.
Man­ni­nen, V. (2015). Halun ja moraa­lin mai­se­mia. Hel­sin­ki: Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­piayh­dis­tys.
McLeod, J. (2010). Case stu­dy research in coun­se­ling and psyc­hot­he­ra­py. Lon­don: Sage.
Sti­les, W. B. (2001). Assi­mi­la­tion of proble­ma­tic expe­riences. Psyc­hot­he­ra­py: Theo­ry, Research, Prac­tice, Trai­ning, 38(4), 462–465.
Sti­les, W. B. (2002). Assi­mi­la­tion of proble­ma­tic expe­riences. Teok­ses­sa Norc­ross, J. C. (toim.), Psyc­hot­he­ra­py rela­tions­hips that work: The­ra­pist cont­ri­bu­tions and res­pon­si­ve­ness to patients, 357–365. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.
Sti­les, W. B. (2003). Qua­li­ta­ti­ve research: eva­lua­ting the process and the pro­duct. Teok­ses­sa Llewe­lyn, S. & Ken­ne­dy, P. (toim.), Hand­book of cli­nical health psyc­ho­lo­gy, 477–495. Sus­sex: Wiley.
Sti­les, W. B. (2005). Exten­ding the assi­mi­la­tion of proble­ma­tic expe­riences sca­le: com­men­ta­ry on the special issue. Coun­sel­ling Psyc­ho­lo­gy Quar­ter­ly, 18(2), 85–93.
Sti­les, W. B. (2011). Coming to terms. Psyc­hot­he­ra­py Research, 21(4), 367–384.
Sti­les, W. B., Caro Gabal­da, I., Ribei­ro, E. (2016) Excee­ding the the­ra­peu­tic zone of proxi­mal deve­lop­ment as a cli­nical error. Psyc­hot­he­ra­py, 53, 268–272.
Sti­les, W. B., Osa­tu­ke, K., Glick, M. J., Mac­kay, H. C. (2004). Encoun­ters between inter­nal voices gene­ra­te emo­tion. Teok­ses­sa Her­mans H. J. M. & Dimag­gio, G. (toim.), The dia­lo­gical self in psyc­hot­he­ra­py, 91–107. Lon­don: Brun­ner & Rout­led­ge.
Sti­les, W. B., Mor­ri­son, L. A., Haw, S. K., Har­per, H., Sha­pi­ro, D. A., Firth-Cozens, J. A. (1991). Lon­gi­tu­di­nal stu­dy of assi­mi­la­tion in explo­ra­to­ry psyc­hot­he­ra­py. Psyc­hot­he­ra­py, 28(2), 195–206.
Sti­les, W. B., Elliott, R., Llewe­lyn, S. P., Firth-Cozens, J. A., Mar­gi­son, F. R., Sha­pi­ro, D. A., Har­dy, G. (1990). Assi­mi­la­tion of proble­ma­tic expe­riences by clients in psyc­hot­he­ra­py. Psyc­hot­he­ra­py, 27, 411–420.
Tik­ka­nen, S. (2015). Deve­lop­ment of an empat­hic stance: Dia­lo­gical Sequence Ana­ly­sis (DSA) of a single case during cli­nical neu­ro­lo­gical assess­ment proce­du­re. Publica­tions of the Uni­ver­si­ty of Eas­tern Fin­land, Dis­ser­ta­tions in Educa­tion, Huma­ni­ties, and Theo­lo­gy No 68.
Tik­ka­nen, S., Sti­les, W. B., Lei­man M. (2011). Parent deve­lop­ment in cli­nical child neu­ro­lo­gical assess­ment process: encoun­ters with the assi­mi­la­tion model. Psyc­hot­he­ra­py Reseach, 21(5), 593–607.
Tikkanen,S., Sti­les, W. B., Lei­man, M. (2013). Achie­ving an empat­hic stance: Dia­lo­gical Sequence Ana­ly­sis of a chan­ge epi­so­de. Psyc­hot­he­ra­py Research, 23, 178–189.
Täh­kä, R. (2010). Illusion and rea­li­ty in the psyc­hoa­na­ly­tic rela­tions­hip. Scan­di­na­vian Psyc­hoa­na­ly­tic Review, 23(1), 65–88.
Täh­kä, V. (1993). Mind and its treat­ment. Madi­son, CT: Inter­na­tio­nal Uni­ver­si­ties Press.
Vygots­ky, L. S. (1978). Mind in socie­ty: The deve­lop­ment of hig­her Psyc­ho­lo­gial Proces­ses. Cam­brid­ge, MA: Har­vard Uni­ver­si­ty Press.
Wurm­ser, L. (1983). The mask of sha­me. New York: Johns Hop­kins.