Harri Virtanen: Rauno Juntumaa: Miksi vihaamme

Kyvyt­tö­myys sur­ra ja itse­tun­te­muk­sen puu­te ovat vihan kas­vua­lus­to­ja

Jun­tu­maa, Rau­no (2018). Mik­si vihaam­me? Yksi­lön ja yhtei­sön tun­teen ana­to­mi­aa. Hel­sin­ki: Kir­ja­pa­ja.

Mik­si vihaam­me -kir­ja jakaan­tuu kol­meen osaan: Viha­mie­li­syy­des­tä ja vihas­ta, Vir­heel­li­sen vihaa­mi­sen meka­nis­meis­ta ja Vähem­män vihaa­mis­ta – onko se mah­dol­lis­ta? Ensim­mäi­ses­sä osas­sa Jun­tu­maa poh­tii, mik­si vie­ras ahdis­taa mei­tä, mik­si vihol­li­sia tar­vi­taan ja mikä on uskon­to­jen suh­de vihaan ja väki­val­taan. Toi­nen osa käsit­te­lee mie­len vir­he­me­ka­nis­me­ja, miten tun­ne muut­tuu huo­maa­mat­ta tie­dok­si. Kol­man­nes­sa osas­sa, joka on huo­mat­ta­vas­ti lyhyem­pi kuin kak­si muu­ta, ava­taan kes­kus­te­lua vihan vähen­tä­mi­sen mah­dol­li­suuk­sis­ta.

Jun­tu­maa käyt­tää vii­te­ke­hyk­se­nään his­to­ri­aa, filo­so­fi­aa, eläin­tie­det­tä, psy­ko­lo­gi­aa ja psy­koa­na­lyy­sia. Hän lähes­tyy vihaa moni­puo­li­ses­ti ryh­mä­dy­na­mii­kan ja yksi­lön kehi­tysp­sy­ko­lo­gian kaut­ta. Kir­ja on äärim­mäi­sen ajan­koh­tai­nen natio­na­lis­tis­ten ja rasis­tis­ten liik­kei­den voi­mis­tues­sa ympä­ril­läm­me.

Eläm­me vihol­li­so­let­ta­man varas­sa, jos­sa maa­il­ma on jakaan­tu­nut kah­tia: me ja muut. Ulkois­tam­me pel­kom­me, viham­me ja tyy­ty­mät­tö­myy­tem­me vie­raa­seen. Popu­lis­ti­set, natio­na­lis­ti­set ja rasis­ti­set liik­keet jyl­lää­vät kaik­kial­la Euroo­pas­sa häm­mäs­tyt­tä­vän saman­kal­tai­sil­la argu­men­teil­la. Ne lupaa­vat hyvi­tys­tä ja parem­paa elä­mää ”meil­le”, kun­han vain pääs­tään vie­raas­ta eroon. Tans­kas­sa Ras­mus Palu­dan joh­ta­mal­le liik­keel­le ei rii­tä rajo­jen sul­ke­mi­nen vaan pää­mää­rä­nä on muu­ka­lais­ten palaut­ta­mi­nen. Oikeak­si tans­ka­lai­sek­si kel­paa hen­ki­lö, jol­la on kak­si etnis­tä tans­ka­lais­ta iso­van­hem­paa, sanoo Palu­dan.

Näi­tä liik­kei­tä yhdis­tää maa­han­muu­ton vas­tus­ta­mi­sen lisäk­si ilmas­ton­muu­tok­sen kiel­tä­mi­nen, ympä­ris­tö­tu­ho­jen vähät­te­ly, femi­nis­min ja isla­min vas­tai­suus, homo­fo­bia ja arvo­kon­ser­va­tis­mi. Ne kri­ti­soi­vat medi­aa, nyky­tai­det­ta ja tut­ki­mus­ta. Ne ovat elii­tin vas­tai­sia. HS kir­joit­ti 12.5.2018 uudes­ta poliit­ti­ses­ta voi­mas­ta Suo­mes­sa, kun uskon­to ja natio­na­lis­mi lyö­vät kät­tä.

1930-luvul­ta tut­tu alku­pe­räi­syy­den vaa­ti­mus on yksi natio­na­lis­tis­ten liik­kei­den argu­men­teis­ta. Niis­sä aja­tel­laan, että oma ryh­mä kuu­luu johon­kin arvok­kaa­seen ja alku­pe­räi­seen, jota nyky­ai­ka uhkaa. Men­nei­syy­den arvot pitää palaut­taa. Äänes­te­tään Suo­mi takai­sin, oli perus­suo­ma­lais­ten vaa­li-slo­gan.

Viha kukois­taa ryh­mis­sä irra­tio­naa­li­sil­la voi­mil­la. Ideo­lo­gioi­den ymmär­tä­mi­seen ei Jun­tu­maan mukaan ajat­te­lu­toi­min­to yllä. Fun­da­men­ta­lis­mi supis­taa tie­tä­mis­tä. ”Kun todel­li­suu­den havait­se­mi­nen tuot­taa mie­li­pa­haa, uhra­taan havain­to, siis todel­li­suus”, kir­joit­taa Jun­tu­maa. Mut­ta samal­la hän on huo­man­nut, että joh­ta­ja­kes­kei­sis­sä anti-intel­lek­tu­aa­li­sis­sa liik­keis­sä on aina ollut muka­na kor­keas­ti kou­lu­tet­tu­ja hen­ki­löi­tä. Mie­li on altis sys­te­maat­ti­sil­le vir­heil­le, myös kou­lu­tet­tu mie­li.

Ryh­mään kuu­lu­mi­nen hel­pot­taa oloa ja tuot­taa jopa mie­li­hy­vää. Aggres­sii­vi­set mie­li­ku­vat tuot­ta­vat ener­gi­aa samal­la taval­la kuin eroot­ti­set mie­li­ku­vat. Eli­neh­to­jen ja iden­ti­tee­tin olles­sa uhat­tui­na ihmi­nen altis­tuu ideo­lo­gioil­le, jot­ka lupaa­vat hyvi­tyk­sen ja parem­mat eli­neh­dot. Pro­jek­tio pois­taa epä­var­muut­ta ja taan­tu­neet mie­len­ti­lat jyl­lää­vät ryh­mis­sä pri­mi­tii­vi­sil­lä voi­mil­laan. Nekin voi­vat olla hou­kut­te­le­via.

Jun­tu­maa kuvaa oidi­paa­li­sen toi­min­ta­kaa­van, kun ryh­mä halu­aa tuho­ta jon­kin toi­sen ryh­män. ”Se toteu­tuu tar­pee­na rai­va­ta uhak­si koet­tu kil­pai­li­ja pois ja palaut­taa tilan­ne, jos­sa kil­pai­li­jaa ei ole. Täl­löin ryh­män kiin­teys ja yhteen­kuu­lu­vuus voi­mis­tu­vat. Suo­men 2010-luvun kes­kus­te­luil­ma­pii­ris­sä ulko­puo­li­nen ryh­mä on ollut lei­mal­li­ses­ti maa­han­muut­ta­jat, joi­den osa kan­ta­suo­ma­lai­sis­ta uskoo uhkaa­van itse­ään, vie­vän nai­set ja työt, eri­tyi­ses­ti sitä mukaa kun koe­taan osat­to­muu­den tun­net­ta tai perus­tur­van puu­tet­ta, mut­ta myös ilman näi­tä ongel­mia. Aja­tus ja halu elää vain omien maan­mies­ten kans­sa kieh­too. Rat­kai­su­na on rajat kiin­ni ja ensin kaik­ki kun­toon meil­le -vaa­ti­mus. Näin taat­tai­siin se, että muil­le ei tar­vit­se antaa mil­loin­kaan mitään. Ei sis­kol­le, ei vel­jel­le, ei kenel­le­kään. Kukaan ei pää­si­si osin­goil­le. Sai­sim­me ikui­ses­ti olla kal­tais­tem­me kans­sa, kuten lap­si halu­aa olla kah­des­taan äitin­sä tai isän­sä kans­sa.”

Myös talou­del­li­sen kas­vun opin juu­ret ovat kiin­ni Euroo­pan rasis­ti­ses­sa his­to­rias­sa. Sota, val­tioi­den pyr­ki­myk­set ja kapi­ta­lis­min dyna­miik­ka sopi­vat yhteen. ”Mikään uskon­to ei ole pys­ty­nyt yhtä laa­ja­mit­tai­seen väki­val­taan kuin tuot­toa hake­vat fun­da­men­ta­lis­ti­ka­pi­ta­lis­tien glo­baa­lit suu­ry­ri­tyk­set ovat pys­ty­neet.” Kolo­nia­lis­mi toteut­ti vää­jää­mä­tön­tä vihan logiik­kaa: ne muut eivät ole ihmi­siä, ne ovat alem­pia. Tämä raken­teel­li­nen aggres­sio sisäl­tyy mie­les­tä­ni myös nykyi­seen maa­il­man­jär­jes­tyk­seen, jakoon rik­kai­siin ja köy­hiin mai­hin. Rik­kaat kulut­ta­vat suu­rim­man osan resurs­seis­ta ja siir­tä­vät eko­lo­gi­ses­ti kes­tä­mät­tö­mät toi­min­nat köy­hiin mai­hin, toi­sin sanoen rik­kai­den mai­den hii­li­ja­lan­jäl­ki rasit­taa eni­ten omien rajo­jen ulko­puo­lel­la.

Jun­tu­maan mukaan kan­san­ryh­mien väli­set konflik­tit eivät syn­ny, ne käyn­nis­te­tään. Hän kir­joit­taa, että olem­me laji­na kyke­ne­viä sekä aggres­sioon että myö­tä­tun­toon. Hen­ki­lö­koh­tai­nen rak­kaus- ja ystä­vyys­si­de teki­vät aggres­sii­vi­sel­le lajil­le mah­dol­li­sek­si elää rau­has­sa ja toi­mia yhtei­sen pää­mää­rän hyväk­si. Miten voi­sim­me vil­jel­lä myö­tä­tun­non meka­nis­me­ja vihan meka­nis­mien sijaan?

Vihaa yllä­pi­tä­vän pelon, tai koe­tun tai kuvi­tel­lun mene­tyk­sen perin­poh­jai­nen sel­vit­te­ly on suru­työ­tä. Vihas­ta luo­pu­mi­nen tapah­tuu surun kaut­ta. Tähän liit­tyy myös vihol­li­sen kär­si­myk­sen tun­nus­ta­mi­nen. Itsek­kääs­sä uhriu­tu­mi­ses­sa toi­sen mene­tys­tä ei tun­nis­te­ta. Kan­sa­kun­nat­kin voi­vat sur­ra. Jun­tu­maa ottaa esi­mer­kik­si Suo­men sisäl­lis­so­dan, jon­ka koh­dal­la suru­työ on koh­tuul­li­sen onnis­tu­nut.

Kir­ja aset­taa mei­dät hur­jas­sa ajan­koh­tai­suu­des­saan vas­tak­kain vihan ilme­ne­mis­muo­to­jen kans­sa, oman viham­me kans­sa. Se vie mei­dät koh­ta­lon­ky­sy­myk­sen äärel­le: ”– – ymmär­räm­me­kö omaa joh­da­tel­ta­vuut­tam­me ja tai­pu­mus­tam­me ulkois­taa yhtään parem­min kuin on ymmär­ret­ty aiem­pi­na vuo­si­kym­me­ni­nä ja -satoi­na.” Jos tätä itse­tun­te­mus­ta ei syn­ny, olem­me pulas­sa.