Harri Hyyppä: Yhteisöllisyys – pikkuasioita ja kokonaisuuksia

Edel­li­seen kolum­nii­ni lai­na­sin Jor­ma Eton ”Nähä se vähä” -runon otsi­kon. Runo on omis­tet­tu tai­tei­li­ja Rei­dar Säres­tö­nie­men muis­tol­le. Jat­kan täs­sä yhtei­söl­li­syys-tee­maa, mut­ta vaih­dan näkö­kul­maa koh­ti yhtei­söl­li­siä koko­nais­hah­mo­ja. Lai­naan täl­lä ker­taa alka­jai­sik­si saman runon meän­kie­li­sen pää­tös­sä­keen tai­tei­li­jan kysy­myk­sen: ”mitä tosis­han on, se vähä?”

Asiat ovat har­voin vain sitä, mil­tä ne näyt­tä­vät. Tai­teen ja psy­koa­na­lyy­sin pyr­ki­myk­set ja tut­ki­mus­työ käy­vät täs­sä yhteen. Molem­mat pyr­ki­vät tut­ki­maan ja nos­ta­maan esil­le sivuu­tet­tua, unoh­det­tua ja tor­jut­tua. Samaan yhtey­teen tai­teen ja psy­koa­na­lyy­sin kans­sa kyt­key­tyy myös feno­me­no­lo­gi­nen ja kon­templa­tii­vi­nen filo­so­fia.

Näke­mi­nen on tai­tei­li­jal­le suo­tu lah­ja. Kat­se kan­taa ihmi­sen ute­liai­suut­ta ja liik­kuu sin­ne tän­ne havain­to­jen ohjaa­ma­na. Havain­not raken­ta­vat näke­mis­täm­me ja ymmär­tä­mis­täm­me. Vähem­män on kui­ten­kin kiin­ni­tet­ty huo­mio­ta näke­mi­sen ja kat­seen kak­si­suun­tai­suu­teen. Hel­pos­ti ja nopeas­ti näh­ty on hel­pos­ti ja nopeas­ti sivuu­tet­tu. Näke­mi­sen kak­si­suun­tai­suus voi aut­taa mei­tä näke­mään koke­muk­sel­li­sia ase­tel­mia uudel­la taval­la, ”uusin sil­min”. Ihmi­nen tie­tää kuin luon­to­jaan, että vas­ta­vuo­roi­seen kat­see­seen on pal­jon kät­ket­ty.

Siir­ty­mä ”vähän” näke­mi­ses­tä sii­hen, mitä se ”tosis­han on”, viit­taa aja­tuk­sel­li­seen siir­ty­mään ja havain­non raken­tu­mi­seen uudel­la taval­la. Yhtei­söl­li­syy­teen kyt­key­ty­vä eri­lais­tu­mi­nen tekee koko­nais­hah­mo­jen raken­tu­mi­ses­ta ajan­koh­tais­ta ja tär­ke­ää. Näke­mi­nen ei ole vain itsen ulko­puo­lel­le suun­tau­tu­vaa havain­noin­tia, vaan jat­ku­vaa sisäis­tä poh­din­taa ja yri­tys­tä kyt­keä yhteen pik­ku­asioi­ta ja suu­ria koko­nai­suuk­sia.

Tai­teen rin­nal­la myös psy­koa­na­lyy­si etsii uut­ta näke­mis­tä. Molem­mat kyt­ke­vät yhteen yksi­löl­li­syyt­tä ja eri­lai­sia koko­nais­ku­via. Kah­den­suh­de ja suu­ret sys­tee­mit edus­ta­vat kah­ta eri­lais­ta maa­il­maa ja eri­lais­ta kiel­tä. Ihmi­sen sie­lul­li­nen tila ja suu­ria yhtei­sö­jä hal­lit­se­vat vir­rat eivät ilman muu­ta ymmär­rä toi­si­aan. Yhtei­söl­li­syys on ajan haas­te niin yksi­tyis­koh­tien kuin koko­nai­suuk­sien­kin näke­mi­sel­le.

Siir­ty­mä kah­den­suh­tees­ta suu­riin sys­tee­mei­hin nos­taa esil­le haas­teen pie­nen ja suu­ren suh­tees­ta, eros­ta ja yhtey­des­tä. Pik­ku­asiois­ta tulee suu­ria ja suu­ret voi­vat kutis­tua pie­nik­si. Eri­lai­set näke­mi­sen tavat ja tul­kin­nat nouse­vat esil­le. Hans-Georg Gada­mer, Hei­deg­ge­ril­ta vai­kut­tei­ta saa­nut filo­so­fi, on filo­so­fin näkö­kul­mas­ta kir­joit­ta­nut ymmär­tä­mi­sen kehäs­tä. Hänen ajat­te­lus­saan kul­kee tul­kin­nan van­ha filo­so­fi­nen ohje­nuo­ra, joka neu­voo ymmär­tä­mään ja tut­ki­maan koko­nai­suuk­sia yksi­tyis­koh­dis­ta ja yksit­täis­seik­ko­ja koko­nai­suu­des­ta käsin. Kysy­mys on jat­ku­vas­ta siir­ty­mäs­tä ja vas­ta­vuo­roi­suu­den tajus­ta.

Se, miten tämä vas­ta­vuo­roi­suus toteu­tuu ja tapah­tuu, on ainut­laa­tui­nen arvoi­tus jokai­sen koh­dal­la. Aja­tus on kes­tä­vä ja hie­no, toteu­tus han­ka­la. Jokai­nen har­jaan­tuu sii­hen omal­la taval­laan. Jota­kin saman­lais­ta on puheen ja kie­len tut­ki­mi­ses­sa. Yksit­täi­set sanat tule­vat ymmär­re­tyk­si vas­ta, kun lause on koko­nai­suus ja sii­hen kyt­key­ty­vä tee­ma ja ase­tel­ma ovat hah­mot­tu­neet ja tul­leet tun­nis­te­tuk­si.

Hil­jat­tain saim­me seu­ra­ta uuden edus­kun­nan jär­jes­täy­ty­mis­tä ja kes­kus­te­lua istu­ma­jär­jes­tyk­ses­tä. Kysy­mys on näen­näi­sen yksin­ker­tai­nen, mut­ta kät­kee pii­le­vien pyr­ki­mys­ten yti­men, oman ja ryh­män etu­jen aja­mi­sen, oli sit­ten kysy­mys uuden tavoit­te­le­mi­ses­ta tai enti­sen puo­lus­ta­mi­ses­ta. Pie­ni muu­tos nos­ti esil­le ongel­man, joka muut­ti koko­nai­suu­den. Seu­raus­vai­ku­tuk­set oli­vat häm­men­tä­viä. Mihin täs­sä kes­kit­tyä? Asi­aan vai taus­taan? Kuin­ka näh­dä – miten sanoa? Koh­te­liai­suus vai hal­ven­ta­va nau­res­ke­lu?

Psy­koa­na­lyy­tik­ko jää miet­ti­mään, voi­si­ko kysy­mys istu­ma­jär­jes­tyk­ses­tä kan­taa jota­kin uut­ta ja eri­lais­ta, ken­ties syvem­pää ja tar­peel­li­sem­paa kysy­mys­tä, jos todel­li­seen kes­kus­te­luun antau­dut­tai­siin. Yksi­tyis­koh­dat ovat tär­kei­tä kai­kes­sa mer­ki­tyk­sel­li­ses­sä työs­sä. Kes­kus­te­lua istu­ma­pai­kois­ta ei ilmei­ses­ti hah­mo­tet­tu luo­vuu­den ja uudis­tu­mi­sen läh­tee­nä, vaan parem­min­kin käy­tän­nöl­li­se­nä pik­kuseik­ka­na, joka oli kii­rees­ti sivuu­tet­ta­va. ”Piru on kiin­ni pik­ku­asiois­sa” – eikä tai­da niis­tä nau­ra­mal­la läh­teä. Tuo lause löy­tyy yllät­täen myös Bio­nin ja Klei­nin tut­ki­joi­den jul­kai­suis­ta (”The Devil is in the Detail”). Toi­saal­ta on myös ihmi­siä, jot­ka näke­vät pik­ku­asiat Juma­lan ihmi­sil­le tar­koi­tet­tu­na tekoi­na.

Mer­kit­tä­vim­piä ovat tapah­tu­mat ja teot, joi­ta emme tee. Ne jät­tä­vät yhtei­söl­li­syy­teen syvim­mät ja kes­tä­vim­mät jäl­jet. Voi­si­ko olla mah­dol­lis­ta, että mer­kit­tä­vim­mät rat­kai­sut löy­tyi­si­vät, jos ”pai­kois­ta” voi­tai­siin kes­kus­tel­la ja puhua enem­män? ”Oman pai­kan” löy­tä­mi­nen­hän on tun­ne­tus­ti tär­keä jokai­sen ihmi­sen kas­vus­sa ja kehi­tyk­ses­sä. ”Oma paik­ka” on jokai­sen teh­tä­vän ja amma­tin ydin­tä. Eri­lai­set posi­tiot ja pai­kat yhtei­sös­sä, ovat yhtei­söl­li­syy­den ydin­tä.

Psy­ko­te­ra­peut­ti­set yhtei­söt ovat par­haim­mil­laan kuun­te­lu­paik­ko­ja ja tilo­ja, jois­sa amma­til­lis­ta kas­vua ja sii­hen liit­ty­vää ajat­te­lua voi­daan välit­tää ja tut­kia. Opis­ke­li­ja oppii senio­reil­ta ja senio­rit opis­ke­li­joil­ta. Kun miet­tii psy­koa­na­lyyt­ti­sen kou­lu­tuk­sen kes­toa ja luon­net­ta, tulee mie­leen aja­tus sii­tä, voi­si­ko yksi­löön ja ihmi­syk­si­lön mie­leen kes­kit­ty­mi­nen vai­keut­taa yhtei­söl­lis­ten koko­nais­hah­mo­jen ja koko­nai­suuk­sien ymmär­tä­mis­tä? Bion oli ensim­mäi­nen, joka ymmär­si tämän lin­kin ja vält­tyi ajat­te­lus­saan joko–tai-asetelmalta.

Koko­nai­suuk­sien hah­mot­ta­mi­nen ei ole yksin­ker­tai­nen haas­te. Kysy­mys on mie­len löy­tä­mi­ses­tä kaoot­ti­suu­den kes­kel­tä. Yhtei­söt ja orga­ni­saa­tiot eivät ole vain jär­jes­ty­nei­tä sys­tee­me­jä, vaan kan­ta­vat eri­lai­sia kaoot­ti­sia ja jopa psy­koot­ti­sia tilo­ja. Näil­tä ele­men­teil­tä puut­tuu ymmär­ret­tä­vä yhteys. Täl­lai­sen moni­mut­kai­suu­den koh­taa­mi­nen on kau­his­tut­ta­vaa. Sitä mie­lel­lään väis­tää ja huo­maa­mat­taan pake­nee.

Yhtei­söl­li­syys kas­vaa tois­ten kuun­te­lus­ta. Kysy­mys ei ole vain vas­taa­not­ta­mi­ses­ta, vaan vas­ta­vuo­roi­ses­ta kurot­tau­tu­mi­ses­ta koh­ti uuden­lais­ta näke­mis­tä ja kas­vun luon­teen ymmär­tä­mis­tä. Kat­so­mi­nen muut­taa  kat­so­jaa, kuun­te­lu muut­taa kuu­li­jaa, opet­ta­mi­nen muut­taa opet­ta­jaa. Näke­mi­ses­sä ja yhtei­ses­sä tut­ki­vas­sa tilas­sa tapah­tu­vas­sa kuun­te­lus­sa työn ydin voi pääs­tä pin­taan ja kut­sua esil­le osa­not­ta­jien kan­ta­man koke­muk­sen. Se voi tur­va­ta yksi­löil­le pai­kan ja yhtei­söl­le elä­vän hen­gen.