Anna Collander: Psykoanalyysin kiertotalous

Pää­kir­joi­tus

Mil­lais­ta on val­mis­tua ana­lyy­ti­kok­si 2000-luvul­la? Mik­si nuo­ret ana­lyy­ti­kot ja tera­peu­tit eivät kiin­nos­tu yhdis­tyk­sis­tään? Mil­lais­ta vuo­ro­pu­he­lua mei­dän oli­si löy­det­tä­vä, jot­ta psy­koa­na­lyyt­ti­nen ajat­te­lu pysyi­si yhtä elä­vä­nä ja val­lan­ku­mouk­sel­li­se­na kuin syn­tyes­sään?

”A dream that will need all the love you can give. Eve­ry day of your life for as long as you live.” Näin lau­laa abbe­dis­sa Marial­le Sound of Music ‑musi­kaa­lis­sa. Ker­ro­taan, että pää­osaa esit­tä­neen Julie Andrew­sin mie­les­tä tari­na oli niin ime­lä, että hän jois­sa­kin koh­dis­sa tar­vit­si snap­sin suo­riu­tuak­seen teh­tä­väs­tään. Ana­lyy­tik­ko­kan­di­daat­tei­na kii­pei­lem­me vuo­ria abbe­dis­san lau­lu kor­vis­sam­me. Sijoi­tam­me unel­maan, joka syö kai­ken sen rak­kau­den ja kaik­ki ne rahat, mitä meil­lä on annet­ta­va­na. Niin iso sijoi­tus tuo jän­nit­tei­tä ja odo­tuk­sia suh­tees­sa tule­vai­suu­teen.

Yhte­nä päi­vä­nä val­mis­tum­me. Kat­som­me hen­gäs­ty­nee­nä mai­se­mia vuo­ren hui­pul­la. Täs­sä haa­voit­tu­vas­sa koh­das­sa levi­täm­me unel­miam­me ana­lyy­si­po­ti­lai­dem­me ja koko maa­il­man tal­lat­ta­vak­si. Yksi haa­voit­tu­vuus­te­ki­jä liit­tyy sii­hen, että täs­sä meto­dis­sa tar­joam­me itsem­me niin koko­nais­val­tai­ses­ti asiak­kai­den käyt­töön. Toi­nen taas sii­hen, että psy­koa­na­lyy­si ei näi­nä aikoi­na ole kovin tun­net­tu tai suo­sit­tu hoi­to­muo­to. Tuo­rei­na ana­lyy­tik­koi­na jou­dum­me poh­ti­maan sitä, kuin­ka moni halu­aa mei­dän hikoil­len ja kyy­ne­leh­tien saa­vu­tet­tua tai­toa sel­lai­seen hin­taan, että pär­jääm­me eläk­keel­lä­kin. Tämän lisäk­si on monen­lai­sia asioi­ta, joi­ta vas­ten jou­dum­me heit­tä­mään vas­ta­pyö­ri­tet­tyä ana­lyy­tik­ko­pal­loam­me. Kan­ta­jär­jes­tel­mä, laa­tu­re­kis­te­ri, kela­tue­tun psy­ko­te­ra­pian hie­man epä­var­ma tule­vai­suus, ter­vey­den­huol­los­sa val­lit­se­va dis­kurs­si kog­ni­tii­vi­sen psy­ko­te­ra­pian parem­muu­des­ta, psy­ko­te­ra­pia­ken­tän kir­ja­vat käy­tän­nöt. Itse oli­sin var­maan toi­vo­nut, että kaik­kien sat­sauk­sien jäl­keen maa­il­ma oli­si kuin musi­kaa­li ja ihmi­set puh­ke­ai­si­vat lau­la­maan min­ne iki­nä menin­kin.

Niin ei käy­nyt, ja tie­dät­te­kö mitä: se ei ollut vaa­ral­lis­ta. Tämä on se maa­pe­rä, jon­ka pääl­le me nuo­ret ana­lyy­ti­kot raken­nam­me todel­li­suut­tam­me. Teem­me unel­mas­ta unek­sin­taa. Unel­moin­ti on pil­vi­lin­no­jen raken­ta­mis­ta, sii­hen mah­tuu vain hyvää ja kimal­te­le­vaa. Sel­lais­ta tilaa tar­vi­taan eri­lai­sis­sa kehi­tys­vai­heis­sa, myös ana­lyy­ti­kon. Jot­ta sii­tä tuli­si unek­sin­taa, täy­tyy antaa myös epä­miel­lyt­tä­vyy­del­le tilaa. Han­ka­luuk­sil­le, ris­ti­rii­tai­suuk­sil­le, kivul­le. Hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti ana­lyy­ti­kok­si tule­mi­nen on ollut iso itse­näis­ty­mis­työ, välil­lä suru­työ­kin. Sitä kaut­ta on kui­ten­kin tul­lut enem­män tilaa unek­sin­nal­le ja syvem­mäl­le mer­ki­tyk­sel­li­syy­del­le. Ana­lyyt­ti­nen ajat­te­lu­ta­pa edus­taa par­haim­mil­laan mitä suu­rin­ta empa­ti­aa, armoa ja perää­nan­ta­mat­to­muut­ta. Ja samal­la emme pää­se omia tai yhdis­tyk­siem­me pimei­tä puo­lia tai kes­ke­ne­räi­syyk­siä pakoon. “Maria, the­se walls were not meant to shut out problems”, sanoo abbe­dis­sa.

Täs­sä unek­sin­ta­työs­sä – kou­lu­tuk­ses­sa ja sen jäl­keen – toi­voi­sin, että van­hem­mat suku­pol­vet oli­si­vat aina­kin jos­sain mää­rin luo­vas­ti käy­tös­sä.

Luca Nico­li kir­joit­taa hänen ja Anto­ni­no Fer­ron kir­jas­sa The new analyst’s gui­de to the galaxy sii­tä, kuin­ka psy­koa­na­lyy­si, joka syn­tyi kult­tuu­ri­se­na skan­daa­li­na, tänä päi­vä­nä kamp­pai­lee, jot­ta sai­si pidet­tyä kiin­ni uudis­ta­vas­ta ener­gias­taan. Hänen mukaan­sa monet ana­lyy­ti­kot ovat päät­tä­neet jää­dyt­tää psy­koa­na­lyy­sin perin­tei­seen muo­toon mie­luum­min kuin antaa sen kir­ma­ta vapaas­ti pit­kin pel­to­ja, sii­nä pelos­sa, että se sil­loin menet­täi­si sie­lun­sa.

Tämä ris­ki on aina ole­mas­sa, kun val­lan­ku­mouk­sel­li­nen idea vakiin­tuu jär­jes­tel­mäk­si. Toi­nen ris­ki on, että nuo­rem­mat suku­pol­vet eivät löy­dä tapo­ja sovel­taa psy­koa­na­lyyt­tis­ta ajat­te­lua nyky­maa­il­mas­sa ja heit­tä­vät tur­hau­tu­nee­na käsit­tei­tä ja toi­min­ta­ta­po­ja ros­ka­ko­riin. Tar­vit­sem­me elä­vää ja ennak­ko­luu­lo­ton­ta vuo­ro­pu­he­lua psy­koa­na­lyyt­tis­ten suku­pol­vien välil­lä. Toi­voi­sin, että nuo­ret uskal­tai­si­vat kysee­na­lais­taa ja käyt­tää saa­mi­aan oppe­ja luo­vas­ti. Kier­to­ta­lou­den mukai­ses­ti lajit­te­li­si­vat, kor­jai­si­vat ja kek­si­si­vät uusia käyt­tö­tar­koi­tuk­sia. Toi­voi­sin, että koke­neem­mat eivät jäi­si kau­his­te­le­maan, vaan toi­si­vat tie­tä­mys­tään ja vii­saut­taan mukaan yhtei­seen poh­din­taan. Yhdes­sä voi­sim­me ihme­tel­lä nii­tä maa­il­moi­ta, jois­sa tänä päi­vä­nä teh­dään psy­koa­na­lyy­sia. Kiin­nos­tu­nei­na miet­ti­sim­me rajoi­tus­ten ja uusien ulot­tu­vuuk­sien syväl­li­sim­piä mer­ki­tyk­siä.

Anna Col­lan­der

Kii­tos niil­le eri-ikäi­sil­le psy­koa­na­lyy­ti­koil­le, joi­den kans­sa olen saa­nut pal­lo­tel­la näi­tä aja­tuk­sia ja eri­tyi­ses­ti Mil­la Tam­mi­sel­le, Mart­ti Tuo­hi­met­säl­le sekä psy­ko­te­ra­peut­ti Ant­to Luh­ta­vaa­ral­le avus­ta teks­tin työs­tä­mi­ses­sä.