Vesa Talvitie: Tekoäly, vuorovaikutus ja robjektisuhde

Ihmis­ten luon­neh­ti­mi­nen ste­reo­ty­pioi­den kaut­ta on lat­te­aa. Ei kui­ten­kaan sovi kiel­tää, ettei­kö ”psy­ko­te­ra­peut­ti” oli­si monil­la jat­ku­moil­la vas­tak­kai­ses­sa pääs­sä ”nör­tin” ja ”insi­nöö­rin” kans­sa. Suh­de teko­ä­lyyn ja robot­tei­hin on yksi täl­lai­nen jat­ku­mo: ihmi­sen kehoon asen­net­ta­vat tek­ni­set lait­teet (kybor­git), itsek­seen liik­ku­vat kul­ku­neu­vot ja vir­tu­aa­li­to­del­li­suuk­sien luo­mi­nen kieh­to­vat Mat­rix- ja Star Trek -elo­ku­vien nört­ti­fa­ne­ja. Mut­ta psy­ko­te­ra­peut­tien ja mui­den psy-ammat­ti­lais­ten vas­ten­mie­li­syys aihe­pii­riä koh­taan on käsin­kos­ke­tel­ta­vaa.

Teko­ä­lyn roo­li tulee kas­va­maan omas­sa, ja eten­kin tule­vien suku­pol­vien elä­mäs­sä. Tämä tulee tapah­tu­maan eri­lais­ten kon­kreet­tis­ten toi­mien koh­dal­la, mut­ta mer­ki­tyk­sel­li­sem­pää on ehkä kui­ten­kin se, miten tek­niik­ka tulee muok­kaa­maan eri­lai­sia vuo­ro­vai­ku­tus­a­se­tel­mia. Kulu­val­la vuo­si­kym­me­nel­lä olem­me saa­neet täs­tä jo esi­ma­kua, kun sosi­aa­li­nen media on muo­dos­tu­nut oma­la­ki­sek­si vuo­ro­vai­ku­tus­foo­ru­mik­seen.

Monet robo­tii­kan ja teko­ä­lyn kysy­myk­set lan­kea­vat siten mie­len ja vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ammat­ti­lais­ten osaa­mi­sa­lu­eel­le. Psy­koa­na­lyy­sin, aivo­tut­ki­muk­sen ja psy­ko­lo­gian teo­reet­ti­sil­la kysy­myk­se­na­set­te­luil­la on niin ikään usein kyt­kös teko­ä­ly­te­ma­tiik­kaan. Itse tutus­tuin teko­ä­ly­fi­lo­so­fi­aan tie­dos­ta­ma­ton­ta käsit­te­le­vän väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­se­ni yhtey­des­sä. Tie­dos­ta­ma­ton­ta ja tie­to­ko­nei­ta nimit­täin yhdis­tää se, että molem­mat ovat tie­tyl­lä tapaa älyk­käi­tä vaik­ka niil­tä puut­tuu tie­toi­suus.

Osaa­mi­ses­ta kään­tei­seen Turin­gin tes­tiin

Eri foo­ru­meil­la käy­tä­vä teko­ä­ly­kes­kus­te­lu kes­kit­tyy ja pel­kis­tyy pit­käl­ti sii­hen, mitä tie­to­ko­neet ja robo­tit tule­vat osaa­maan. Osaa­mi­nen mer­kit­see insi­nöö­ri­lo­gii­kal­la että tek­niik­kao­lio lai­te­taan enem­piä vatu­loi­mat­ta töi­hin – tek­nii­kan edis­ty­mi­nen on edis­tys­tä.

Robot­ti voi kodin­hoi­ta­ja­na, romaa­ni­kir­jai­li­ja­na tai asia­kas­pal­ve­li­ja­na olla tehok­kaam­pi, tuot­toi­sam­pi, sit­keäm­pi, kär­si­väl­li­sem­pi, vähem­män tilaa ja ener­gi­aa vie­vä, nopeam­pi ja vir­heet­tö­mäm­pi. Olem­me­kin jo hyväk­sy­neet pank­ki­au­to­maa­tit pank­ki­vir­kai­li­joi­den kor­vaa­jik­si. Ei kui­ten­kaan ole lain­kaan sel­vää, että hyväk­syi­sim­me robo­tit ja teko­ä­lyn kai­kis­sa vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­teis­sa dyadin toi­sek­si osa­puo­lek­si – ”osaa­mi­nen” on vain pie­ni osa vuo­ro­vai­ku­tus­ta.

Max Teg­mar­kin Elä­mä 3.0: Ihmi­se­nä ole­mi­nen teko­ä­lyn aika­kau­del­la on insi­nöö­ri­lo­gii­kan hedel­mä, joka huo­kuu tek­no­lo­giain­nos­tus­ta sil­loin­kin, kun aihee­na on kyber­so­dan tai -ter­ro­ris­min kal­tai­set kau­heu­det. Teok­sen alus­sa Teg­mark maa­laa kuvan uuden tek­no­lo­gian kalus­ta­mas­ta tule­vai­suu­den maa­il­mas­ta. Yhte­nä tule­vai­suus­ku­van osa­na on se, että teko­ä­ly on ihmis­tä parem­pi romaa­ni­kir­jai­li­ja. Se kyke­nee jopa rää­tä­löi­mään tari­nat eri­lai­siin sosio-kul­tu­raa­li­siin loke­roi­hin.

Myös Teg­mark kes­kit­tyy osaa­mi­seen sivuut­taen mah­dol­li­suu­den, että ihmi­set eivät vält­tä­mät­tä välit­täi­si lukea auto­maat­tien kal­ky­loi­mia tari­noi­ta.

Tai­de ei ole vain tah­ro­ja pape­ril­la tai ilman­pai­neen vaih­te­lu­ja tilas­sa, vaan sen vie­hä­tys liit­tyy muun muas­sa tai­tei­li­joi­den hen­ki­löi­hin ja elä­män­koh­ta­loi­hin sekä tai­tee­na­lan kou­lu­kun­tiin ja vir­tauk­siin. Itse en käyt­täi­si aikaa­ni teko­ä­lyn kir­joit­ta­man romaa­nin luke­mi­seen, mut­ta oli­sin kyl­lä kiin­nos­tu­nut kuu­le­maan teko­ä­lyn (ja sen ohjel­moi­jan) näke­myk­sen, mil­tä Jimi Hendrix ja Hank Wil­liams oli­si­vat kuu­los­ta­neet 60-vuo­tiai­na.

Teko­ä­ly tulee var­mas­ti val­taa­maan uusia aluei­ta. Tämä voi mer­ki­tä myös sitä, että ihmi­sen kos­ke­tuk­ses­ta tulee kil­pai­lu­valt­ti, ylel­li­syyt­tä.

Alan Turing toi­mi toi­ses­sa maa­il­man­so­das­sa Sak­san sala­kie­li­koo­din mur­ta­neen ryh­män joh­ta­ja­na, ja 1950-luvul­la hän kehit­ti nime­ään kan­ta­van tes­tin, jon­ka avul­la arvioi­daan tie­to­ko­nei­den kehit­ty­nei­syyt­tä suh­tees­sa ihmi­sä­lyyn. Turin­gin tes­tis­sä koe­hen­ki­löi­den teh­tä­vä­nä on yrit­tää pää­tel­lä, onko kes­kus­te­lu­kump­pa­ni tie­to­ko­ne vai ihmi­nen. Tule­vai­suu­des­sa täl­lais­ta tes­tiä tar­vi­taan ehkä kään­tei­ses­ti – var­men­ta­maan, ettei toi­nen osa­puo­li ole vain ihmi­sen simu­laa­tio.

Kään­teis-turinglai­set kysy­myk­se­na­set­te­lut voi­vat ilme­tä vakuut­te­lui­na, kuten Ser­ti­fi­kaat­tim­me takaa, että romaa­nin on kir­joit­ta­nut aito kir­jai­li­ja! ja Kaik­ki etä­te­ra­peut­tim­me ovat todel­li­sia ihmi­siä! Itse asias­sa var­sin monet teh­tä­vät, pal­ve­lut ja pro­ses­sit voi­vat ilme­tä sel­lai­sik­si, että vaik­ka teko­ä­ly voi kog­ni­tii­vis-toi­min­nal­li­ses­ti suo­riu­tua niis­tä, ne edel­lyt­tä­vät kui­ten­kin inhi­mil­lis­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta – onko­han teko­ä­lyn mää­rää­män pil­le­rin pla­se­bo­vai­ku­tus sama kuin lää­kä­rin kaut­ta saa­dun lääk­keen?

Vapaak­si perus­teh­tä­vä­ryh­mis­tä?

Teko­ä­lyn ja robot­tien kehi­tys­tä kos­ke­van kes­kus­te­lun yksi juon­ne on visio, että tule­vai­suu­des­sa ihmi­sel­tä sääs­tyy vai­vaa, ja vapau­du­taan ehkä koko­naan työn ikees­tä. Psy­koa­na­lyy­sin klas­sis­ten ope­tus­ten näkö­kul­mas­ta työs­tä vapau­tu­mi­sen ilo­sa­no­mas­sa on särö­jä.

Työ­teh­tä­vät ovat useim­mi­ten ainoi­ta asioi­ta, jois­sa olem­me var­si­nai­ses­ti hyviä. Työ on kai­kes­ta uupu­mus- ja kii­re­pu­hees­ta huo­li­mat­ta myös olen­nai­nen elä­män mie­lek­kyy­den läh­de.

Kun mie­len ter­vey­den mää­ri­tel­män ”kyky teh­dä työ­tä ja rakas­taa” alku­puo­li on pudon­nut van­hen­tu­nee­na pois, ihmi­sen elä­mä on muut­tu­nut dra­maat­ti­ses­ti. Työn pois­tues­sa ihmi­sen elä­mäs­tä hävi­ää myös vii­kon­lop­pu­jen ja vapaa­päi­vien muka­naan tuo­ma nau­tin­to, ja yli­pää­tään työn vai­van­nä­köön, osaa­mi­seen, ahke­roin­tiin, onnis­tu­mi­siin, kehit­ty­mi­seen ja pon­nis­te­luun nojaa­va tyy­dy­tys.

Työs­tä vapau­dut­taes­sa vapau­du­taan pait­si työn­teos­ta, myös työ­hön liit­ty­väs­tä ihmis­suh­de­ver­kos­tos­ta: vält­tä­mät­tö­myy­des­tä nouse­va vuo­ro­vai­ku­tus asiak­kai­den ja työ­to­ve­rei­den kans­sa lop­puu, ja vuo­ro­vai­ku­tus­a­se­tel­mat voi­daan vali­ta puh­taas­ti omien miel­ty­mys­ten poh­jal­ta. Perus­teh­tä­väs­tä suo­riu­tu­mi­sen ympä­ril­le muo­dos­tu­nei­den ryh­mien lak­kaa­mi­nen mer­kit­si­si monel­le ilo­sa­no­man sijas­ta yksin­ker­tai­ses­ti yksi­näi­syyt­tä. Sosi­aa­li­sem­mil­la­kin oli­si edes­sä tyy­ty­mi­nen eri­lai­siin perus­o­let­ta­mus­ti­lois­sa aje­leh­ti­viin ryh­miin.

Mikä hoi­va­ro­bot­ti on objek­te­jaan?

Aja­tus hoi­va­ro­bo­tis­ta tun­tuu hyy­tä­väl­tä – kans­saih­mis­tä kai­paa­va van­hus tai sai­ras jäte­tään yksin, koneen hoi­toon. Epäe­dul­li­sen väes­tö­ra­ken­teem­me takia robo­tit lie­ne­vät kui­ten­kin osa tule­vien hoi­to­jär­jes­tel­miem­me todel­li­suut­ta, ja siten on pai­kal­laan poh­tia, mil­lai­nen objek­ti robot­ti voi ihmi­sel­le olla.

Ter­mit ”trans­fe­rens­si”, ”pro­jek­tio” ja ”objek­ti” pitä­vät sisäl­lään sen, että objek­tit ovat mie­les­säm­me eloi­sam­pia kuin mitä ne ovat sen ulko­puo­li­ses­sa todel­li­suu­des­saan. Puhum­me kotie­läi­mil­le ja sijoi­tam­me nii­hin inhi­mil­li­siä tun­ne- ja aja­tus­pro­ses­se­ja. Ant­ro­po­mor­fi­soim­me myös tek­ni­siä lait­tei­ta: ihmi­siä on tavat­tu väit­te­le­mäs­tä auton navi­gaat­to­rin kans­sa, ja aivan tavan­mu­kai­ses­ti puhu­taan, kuin­ka tie­to­ko­ne ei ikään kuin ”tie­dä” asioi­ta tai että sil­le pitää ”ker­toa” jotain. Tama­gotc­hien ja sek­si­ro­bot­tien vir­ta­pii­rei­hin koh­dis­tuu vie­lä­kin voi­mak­kaam­pia pro­jek­tio­la­tauk­sia.

Tut­ki­jat puhu­vat pseu­do­dia­lo­gis­ta, vale­vuo­ro­pu­he­lus­ta. Sitä käy­des­säm­me tie­däm­me, ettei sano­jen koh­tee­na ole­va elo­ku­van roo­li­hah­mo, pois­sa ole­va tai kuol­lut ihmi­nen, tele­vi­sios­sa näh­tä­vä urhei­li­ja, kas­vi tai mie­li­ku­vi­tuso­len­to tule vas­taa­maan.

Tule­vai­suu­den hoi­va­ro­bo­tit ovat näi­tä huo­mat­ta­vas­ti elä­väm­piä objek­te­ja, sil­lä ne rea­goi­vat monel­la taval­la tar­pei­siim­me – jopa ennen kuin olem­me ehti­neet huo­maa­maan nii­tä. Ne muo­dos­tu­vat hoi­det­ta­vil­leen objek­teik­si, joil­le puhu­taan, joi­hin totu­taan, joi­ta odo­te­taan ja jot­ka herät­tä­vät ute­liai­suut­ta. Muo­dos­tam­me nii­hin siis… kiin­ty­mys­suh­teen. Hoi­to­tii­min etä­päät­tee­nä toi­mi­via robot­te­ja voi­si kut­sua rob­jek­teik­si.

Objek­ti­suh­de­nä­kö­kul­mas­ta tar­kas­tel­tu­na teko­ä­ly ja robo­tit herät­tä­vät monia käy­tän­nöl­li­siä ja teo­reet­ti­sia kysy­myk­siä: Mis­sä mää­rin rob­jek­ti on ihmi­sel­le oma ant­ro­po­mor­fi­soi­tu olion­sa, ja mis­sä mää­rin se saa hoi­to­tii­min ihmis­ten omi­nai­suuk­sia? Miten var­hai­set objek­ti­suh­teet vai­kut­ta­vat rob­jek­ti­suh­tee­seen? Entä mis­sä olo­suh­teis­sa huo­len­pi­toon kehi­tet­ty robot­ti muo­dos­tuu­kin ”pahak­si rin­nak­si”?

Kuten huo­maam­me, teko­ä­lyyn ja robot­tei­hin liit­tyy pal­jon käy­tän­nöl­li­siä kysy­myk­se­na­set­te­lu­ja, jot­ka lan­kea­vat mie­len ja vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ammat­ti­lais­ten alu­eel­la. Maa­il­man tek­nis­ty­mi­nen ei kai­kil­le ja kai­kil­ta osin ole lain­kaan myön­tei­nen asia. Se on kui­ten­kin niin kes­kei­nen yhteis­kun­nal­li­nen kysy­mys, ettei sitä tule jät­tää pel­käs­tään tek­no­lo­giafriik­kien käsiin.