Psykoterapia (2012), 31(2), 153

Pääkirjoitus

Verteksejä

Psykoterapiakoulutusten siirtyminen yliopistojen johtoon on käynnissä, mutta keskustelu muutoksen merkityksestä psykoanalyyttisten yhteisöjen osalta ja niiden tarjoamista vertekseistä antaa odottaa itseään. (Ajatukset odottavat ajattelijaansa.) Toistaiseksi ilmassa on paljon informaation puutetta, hämmennystä, jopa epäluuloa. Onko hanketta käynnistetty huolella, asiantuntevasti ja hyvien hallinnollisten käytäntöjen mukaan? Viittaan myös lehtemme kolumniin.

Verteksi (vertex, monikossa vertices) on Wilfred Bionin psykoanalyyttiseen ajatteluun soveltama käsite, jota on vaikea suomentaa. Sananmukaisesti vertex on huippu tai lakipiste. Psykoanalyyttisista lähtökohdista voimme elämyksellisesti kiivetä monille huipuille havainnoimaan, ja aina kohteemme näyttää erilaiselta. Lukija muistaa varmaan zenbuddhalaisen tarinan kolmesta sokeasta, jotka tunnistelivat käsillään norsua ja määrittelivät tuon objektin: yksi hännän perusteella, toinen kärsän ja kolmas tunnustellessaan mahaa. Käsityksemme on tosi subjektiivinen, kun katsomme jotakin vain yhdestä verteksistä.

Pariisin seminaarissaan 1978 Bion selitti, miksi hän puhuu äidinkielellään ranskalaisille vaikka olikin koulussa oppinut ranskaa.

”Luokseni tulee nuori 25-vuotias mies kertoen, ettei hänellä ole tyydyttävää perhe-elämää. En ole varma, mistä perheestä hän puhuu, ja haastattelussa kysyn häneltä, minkä ikäinen hän on. Hän sanoo: 22 vuotta. Katson häntä tarkemmin ja huomaan, että hänen kasvoillaan on uurteita ja vähän väliä ajattelen, että hän näyttää pikemminkin 62-vuotiaalta kuin 42-vuotiaalta saati 25-vuotiaalta. Well, minkä ikäinen hän siis on? – – Jos minun pitäisi juuri nyt päättää, ottaisinko hänet potilaaksi vai en – – vastaukseni perustuu vaikutelmiin, joiden luomisessa olen käyttänyt proseduuria, jota kutsun katsomiseksi eri ’vertekseistä’ ja jonka perusteella teen päätökseni.”

Toinen esimerkki: Kun olet lukenut edelliset lauseet, lopetatko lukemisen ja siirryt johonkin toiseen kirjoitukseen tai peräti laitat lehden syrjään ja alat puuhata muuta. Vai luetko myös seuraavat lauseet? Ja oletko kiinnostunut, mikä tämän kirjoituksen idea oikein on?

Vaihdetaan vielä verteksiä. Istut vastaanotollasi ja lattialle siivilöityy ikkunasta tietyn värinen ja muotoinen valolaikku. – – Kun potilas puhuu sinulle ja tietynlainen valo lankeaa keskusteluunne – – millaisina väreinä näet sen? Haluatko viettää enemmänkin aikaa tuossa keskustelussa vai kiinnitätkö huomiota mieluummin ikkunan muotoon ja sen lasin läpäisevyysominaisuuksiin? Ottaisitko tuon edellä mainitun potilaan hoitoosi? Kukaan ei voi vastata puolestasi, koska kukaan ei tiedä, millainen persoona olet ja mitä kapasiteetteja sinulla on. Kukaan ei tiedä, mitä kieltä potilaasi käyttää, tai sinä tai te yhdessä.

Olemme tottuneet ajatukseen, että psykoanalyysissa on kyse siitä, että lähestymme ihmispersoonaa tieteellisestä perspektiivistä. Siinä pannaan painoa faktoille, totuudelle ja reaalisille asioille. Mutta eikö taiteilija tee samoin? Eikö hänkin kuvaa jotakin, joka hänen mielestään on totta, ehkä jotakin, jota ei muulla tavoin tule huomanneeksi? Eivätkö Don Quijote, Faust tai Othello ole todellisia ihmisiä? Eikö musiikin tekijä halua meidän vakuuttuvan jostakin todellisuudesta? Heitämmekö kuvitteelliset puolet ihmisestä tarpeettomana roinana pois koska se ei ole ”tieteellistä”. Onko psykoanalyyttinen terapeutti pikemmin taiteilija kuin tieteilijä? Koko kielemme on prosessia, jossa väritämme kokemustamme aina uusista vertekseistä.

Mitä kieltä tullaan yliopiston koulutuksissa puhumaan?

Esko Klemelä
päätoimittaja