Psykoterapia (2007), 26(2), 73

Pääkirjoitus

Freud halusi psykoanalyysin aina säilyttävän torjunnan, tiedostamattoman, transferenssin, oidipuskompleksin ja vastustuksen käsitteet, ja toivoi sen rakentuvan yhtenäiseksi metodiksi, hoitomenetelmäksi ja teoriaksi. Kuitenkin psykoanalyysi muuttui moniteoreettiseksi 20-luvulta alkaen, vaikka Freud teki parhaansa estääkseen tämän. Sittemmin on vallinnut eräänlainen baabelilainen teoriakielten sekaannus. Mikä on oikeaa psykoanalyysia? Onko psykoanalyysi tiedettä vai hermeneuttista humanismia, ja mikä on sen suhde muihin tiedon lajeihin? Tässä numerossa Markus Lång ja Vesa Talvitie pohtivat analyyttisen ymmärryksen olemusta.

Ranskalainen André Green, arvostettu ja radikaalisti konservatiivinen analyytikko sanoo, että tänä päivänä monet analyyttiset teoriat sivuuttavat Freudin peruskäsitteet. Psykoanalyytikot eivät edelleenkään ole tutkineet kunnolla Freudia. Filosofi Paul Ricoeur olisi toistaiseksi ainoa, joka on tätä systemaattisesti tehnyt. Green ei hyväksy psykoanalyysin yhteyksiä kehityspsykologiaan, jonka hän leimaa vain behavioraaliseksi psykologiaksi, ja sanoo, että sillä ei ole oikealle psykoanalyysille annettavaa. Menneisyyden ymmärrys on hänen mukaansa köyhtynyt uudemman tässä ja -nyt tulkintakulttuurin myötä, erilaiset interpersoonalliset ja relationaaliset teoriat ovat yleistyneet, vaikka niiden pätevyydestä ei ole näyttöä, kognitivismi ja neurotiede, usein vielä pinnallisesti ja huonosti ymmärrettyinä, ovat muodissa. Green on erittäin sarkastinen amerikkalaisen egopsykologian, psykoterapian tuloksellisuustutkimuksen ja muun muassa Peter Fonagyn suhteen, joka tuo anti-analyyttisia viruksia psykoanalyysiin yrittäessään saada sitä näennäisesti tieteellisemmäksi hyödyntämällä kognitio- ja neurotieteitä. Psykoanalyysi ei ole Greenin mukaan tiedettä, eikä myöskään hermeneutiikkaa. Se on käytäntöä, joka nojaa kliiniseen ajatteluun ja johtaa teoreettisiin hypoteeseihin. Se muodostaa sillan luonnon ja kulttuurin välille. Humanismilla ei ole tässä yhteydessä myöskään annettavaa. Freud ei ollut hänen mielestään missään tapauksessa humanisti. Green sanoo moniteoreettisuuden johtuvan huonosta psykoanalyysin ja Freudin tuntemuksesta.

Greenin vision ja huolen voi tavallaan ymmärtää, sillä sisältäähän psykoanalyysi sellaista, mitä missään muualla ei ole, ja olisi todella vahinko, jos se jotenkin katoaisi tai laimenisi, ”suola muuttuisi mauttomaksi”. Analyyttisella ajattelulla on oma itseisarvonsa ja merkityksensä itsenäisenä metodina.

Koulukuntien moninaisuus on toisaalta monen mielestä päinvastoin seurausta analyyttisen ajattelun ja teorian hermeneuttisesta sulkeutuneisuudesta, puuttuvista yhteyksistä biologiaan, psykologiaan ja psykiatriaan sekä terapian tuloksellisuustutkimukseen. Kunkin psykoanalyyttisen teorian validiteetti on määräytynyt siitä, miten johdonmukaisesti se määrittelee omat käsitteensä ja kuinka looginen teoria on sisäisesti. Näin on voinut syntyä monia hermeneuttisia teorioita, joilla ei ole välttämättä yhteyksiä toisiinsa, eikä myöskään ulkoiseen todellisuuteen tai toisiin tiedon aloihin. Jotta psykoanalyysi pysyisi elävänä ja kukoistaisi, olisi näitä ulkoisia yhteyksiä vahvistettava ja kehitettävä, teorioita integroitava. Analyyttinen ajattelu ei voi olla pitkään ristiriidassa muun tietämisen kanssa, ja sen olisi voitava tarvittaessa myös korjata omia oletuksiaan.

Elämme keskellä teorioiden jännitteitä. Se on mielenkiintoista. Luulen, että analyyttista terapiaa tehdään kuitenkin eri puolilla suunnilleen samantapaisten yleisten periaatteiden ohjaamana. Terapeutin persoona, elämänkokemus, suhteellisuudentaju, niin sanottu kypsyys tai viisaus ovat asioita, jotka potilaalle ehkä ovat terapeutin teorioita tärkeämpiä. Hyvät teoriat voivat tukea terapeuttia näiden ominaisuuksien kehittämisessä.

Martti Tuohimetsä
päätoimittaja