Psykoterapia (2007), 25(1), 21—37

Pirjo Lindfors

Tutkimuksia, kokemuksia ja ajatuksia yhteisöllisyyden terveysvaikutuksista

Minua on pyydetty kirjoittamaan yhteisöllisyyden merkityksestä terveydelle, koska olen käyttänyt yhteisöllisiä keinoja potilashoidossa. Aluksi selostan tutkimustuloksia yhteisöllisyyden terveysvaikutuksista. Sen jälkeen kerron omakohtaisista kokemuksistani ja havainnoistani yhteisöllisyyden vaikutuksesta omaan ja muiden terveyteen erilaisissa kulttuurisissa yhteyksissä. Kuvaan lyhyesti, kuinka olen hyödyntänyt yhteisöllisyyttä sekä kipu- että depressiopotilaiden hoidossa. Tekstin lomassa pohdin kokemuksieni tieteellisiä yhteyksiä. En pyri häivyttämään tutkija-subjektia kirjoituksestani, vaan asemoin itseni myös tiedon tuottajana, kuten etnografisissa menetelmissä on tapana.

Yhteisöllisyys ja kulttuuri – elintärkeitä ihmiselle

Yhteisöllä tarkoitan ihmisten välisten suhteiden kokonaisuutta eli sosiaalista järjestelmää (Tiainen & Mäkelä 1995) ja yhteisöllisyydellä pysyvää tai pitkäkestoista kuulumista johonkin ihmissuhdeverkostoon – esim. perhe, sukulaisuus, ystävyys, työ-, harrastus-, uskonnollinen yhteisö. McNeillien (2005) mukaan ihmisen alkukehityksen aikoihin verkostossa oli keskimäärin viisitoista jäsentä. Sosiaalisiin verkostoihin kuuluminen muodostaa ihmisen identiteetin, sosiaalisen olemassa olon perustan (Allardt 1976).

Verkoston jäsenet jakavat yhteistä kulttuuria. Kulttuurilla tarkoitetaan jaettu ja opittu ja ajattelumalleja ja käyttäytymistä, joka välittyy sukupolvelta toiselle ja jonka tarkoituksena on yksilöllinen ja yhteisöllinen kasvu ja mukautuminen. Se on monimutkainen kokonaisuus, joka sisältää tiedon, uskon, taiteen, moraalin, lait, tavat sekä kaikki muut ihmisen yhteiskunnan jäsenenä omaksumat taidot ja tottumukset eli sosiaalisesti välitetyt käyttäytymismuodot (Tylor 1871; Keesing 1981). Ihminen kasvaa kulttuuriin ja on riippuvainen siitä. Yksilönä ja lajina hän luo ja täydentää kulttuuria.

Ihmisten välinen verkosto on ollut olemassa symbolifunktion syntymisestä lähtien (McNeill & McNeill 2005), mutta yhteisöllisyyttä voidaan ajatella olevan myös laumaeläimillä, joilla on sosiaalinen järjestelmä. Yhteisöllisyys on ollut elintärkeätä lajimme kehittymisen ja on edelleenkin lajimme säilymisen kannalta (McNeill & McNeill 2005; Buss 1999).

Tutkimuksia yhteisöllisyyden terveysvaikutuksista

Yhteisöllisyyttä on tutkittu mm. sosiaalisen pääoman käsitteen avulla. Pierre Bourdieu (1986) määritteli sosiaalisen pääoman sosiaalisiksi verkostoiksi ja luottamuksellisiksi yhteyksiksi, jotka auttavat yksilöitä saavuttamaan etua ja hyötyä. Tutkijat ovat kiistelleet siitä, onko ”sosiaalinen pääoma” yksilöllinen vai kollektiivinen ominaisuus (Hyyppä 2004). Itse yhdyn Putnamin (1993) väittämään siitä, että sosiaalinen pääoma on yhteisön kollektiivinen ominaisuus. Tutkimuksissa on käytetty myös termejä ”social connectedness”, ”communality”, ”communitas”, ”social support” heijastamaan yhteisöllisyyttä.

Ihmissuhteiden ja ihmisten välisten sosiaalisten verkostojen vaikutus terveyteen on tunnettu kauan. Tutkimus väestöjen ja kansalaisryhmien kulttuurisidonnaisen yhteisöllisyyden terveysvaikutuksista on ollut vähäistä, epäjärjestelmällistä ja -tasaista, mikä lienee ymmärrettävää, kun ajattelee yhteisöllisyyden tai sosiaalisen pääoman määrittelemisen vaikeutta. Eri alojen – antropologia, filosofia, sosiologia, psykologia ja lääketiede – tutkimukset viittaavat siihen, että yhteisöllisyydellä olisi positiivinen vaikutus terveyteen.

Sosiaalisen pääoman ja väestön terveyden yhteyksiä selvittävissä tutkimuksissa kysytään mm. lähisuhteista, luottamuksesta ja vastavuoroisuudesta, kansalaisosallistumisesta, luottamuksesta virallisiin yhteisöihin ja yhteisön ominaisuuksista (Hyyppä 2004).

Katsaus historiaan ja viimeaikaisiin tutkimustuloksiin

Felix ja Bowers (1948) kävivät artikkelissaan läpi sosiokulttuurisen taustan, persoonallisuuden, temperamentin ja mielenterveyden tutkimuksen historiaa. Heidän mukaansa yhteisölliset tekijät oli mielenterveystutkimuksessa huomioitava neljällä epidemiologisella alueella: tapausten löytämisessä, etiologiassa, hoidossa ja ehkäisyssä. Artikkelin mukaan yhteisötutkimukset olivat usein epäonnistuneet menetelmävirheiden vuoksi. Malzbergin (1940) amerikkalaisessa aineistossa ulkomaalaisilla syntyneillä oli enemmän psykooseja kuin syntyperältään amerikkalaisilla. Alkuperäisen yhteisön ulkopuolelle joutumisen arveltiin aiheuttaneen voimakkaan stressin, joka lisäsi psykoosiriskiä. Linton (1945) havaitsi, että kulttuuri vaikuttaa persoonallisuuden kehittymiseen. Yhteisöllistä hoidoista artikkeli mainitsi ”ryhmäterapiat”, joihin luettiin toiminta-, musiikki- ja ryhmäpsykoterapia ja psykodraama. Yhteisöllisessä sairastumisen estämisessä oltiin Felixin ja Bowersin mukaan lapsenkengissä. Kokeiluja oli tehty terveyskasvatuksen, yhteisökuntoutuksen ja perheterapian alueella.

Arayan & al. mukaan (2006) viimeaikaiset tutkimukset antavat viitettä sosiaalisen ja rakennetun ympäristön ja terveyden välillä. Sosiaalista ympäristöä tulisi heidän mukaansa tutkia kontekstuaalisena käsitteenä, mutta sitä on useimmiten tarkasteltu yksilöön liittyvänä, esim. kokemuksena turvallisuuden tunteesta. Hänen ryhmänsä 140 000 walesilaisella tekemän kyselyn mukaan sosiaalinen pääoma (luottamuksen ja koheesion tunne) oli yhteydessä mitattuun mielenterveyteen (GHQ-12).

Brughan & al. tutkimukset (2005) toistivat vahvan näytön siitä, että primääriryhmän koolla (läheisten sukulaisten ja ystävien kokonaismäärä) on merkittävä yhteys tulevaisuuden mielenterveyteen. Korkeintaan kolmen hengen primääriryhmän koko ennusti huonointa mielenterveyttä. Vaikutus oli suurin alun perin terveillä miehillä. Suomalaisia ajatellen tulos on erityisen huolestuttava, sillä lukemani mukaan suomalaismiehellä on keskimäärin 0,7 ystävää. Kumpusalon (1991) tutkimuksessa hyvän, luotettavan ystävän puute vaivasi 45 % miehistä ja 38 % naisista.

Ziersch & al. (2005) osoittavat yhteisöllisyydellä olevan terveysvaikutuksia, mutta korostavat yhteisöllisyyden monimuotoisuutta ja sen kompleksista suhdetta terveyteen. Tutkimus tehtiin sekä laadullisin että epidemiologisin menetelmin. Yhteisöllisinä kuvaajina tutkittiin kokemuksia ja käsityksiä fyysisestä ympäristöstä, naapuriyhteyksistä, luottamuksesta, vastavuoroisuudesta, koetusta turvallisuuden tunteesta ja kansalaisaktiviteetista. Terveyden mittarina käytettiin SF-12:ta. Yhteisön turvallisuus oli yhteydessä fyysiseen terveyteen. Sekä turvallisuus että naapuriyhteydet liittyivät mielenterveyteen. Lisäksi paikallinen palvelujen saatavuus oli yhteydessä terveyteen. Vanhusten fyysinen terveys oli huonompi, mutta psyykkinen terveys parempi verrattuna nuorempiin.

DuBois ja Silverthorn (2005) osoittivat, että luonnollisilla tukea ja neuvoa antavilla suhteilla on laaja ja monialainen merkitys nuorison terveyteen. Hendryn ja Reidin mukaan (2000) sosiaalinen yhteenkuuluminen on sekä päämäärä että lääke emotionaalisia kriisejä vastaan. Tässä kvalitatiivisessa tutkimuksessa ilmeni, että nuoret aikuiset pitävät yhteisöllisyyttä sekä sisältönä että prosessina. Tutkittavien käsitysten mukaan yhteisölliset taidot vaikuttavat heidän tulevaisuuden päämääriinsä ja terveyteensä.

Rose (2000) tutki yhteisöllisyyden merkitystä venäläisten terveydelle. Tutkimuksessa merkittäviin yhteisöllisiin tekijöihin katsottiin kuuluvan liittyminen/erottaminen virallisesta tai epävirallisesta ryhmästä, ystävät, joihin voi tukeutua sairastuessaan, itsemääräämisoikeus ja luottamus. Merkittäviin inhimillistä pääomaa kuvaaviin tekijöihin kuuluivat ikä, asema, sukupuoli ja tulot. Yhteisölliset tekijät vaikuttivat enemmän terveyteen kuin yksilölliset. Yhdessä ne nostivat yksilön raportoiman terveydentilan keskiarvon alittavasta hyväksi, mutta yhteisölliset tekijät yksin eivät aiheuttaneet merkittävää muutosta terveydentilaan.

Suomessa aihetta ovat tutkineet mm. Esko Kumpusalo ja Markku Hyyppä, jotka ovat kirjoittaneet aiheesta myös katsaukset (Kumpusalo 1991; Hyyppä 2004). Kumpusalo (1991) näytti, että yhteisöllisillä interventiolla on terveyskäyttäytymistä ja terveyttä parantavia vaikutuksia. Hyyppä ja Mäki (2001) osoittivat, että suomenruotsalaiset voivat paremmin ja ovat terveempiä ja pitkäikäisempiä kuin suomenkieliset. Tulos selittyy sosiaalisella pääomalla, jota on suomenruotsalaisessa yhteisössä merkitsevästi enemmän kuin samalla alueella asuvassa suomenkielisessä yhteisössä. Yhdistystoiminta, luottamuksellinen ystäväverkosto ja uskonnollinen harrastustoiminta liittyivät merkitsevästi terveyteen tavanomaisista terveyden haittatekijöistä ja kieliryhmästä riippumatta. Ruotsinkielisillä oli myös suomenkielisiä vähemmän humalahakuista käyttäytymistä.

Onnellisuustutkijoiden mukaan kuuluminen yhteisöön ja yhteisten arvojen jakaminen synnyttää maksimaalisen onnellisuuden tunteen (Gilbert 2006).

Laadullisia sosiologisia, sosiaalipsykologisia ja antropologisia tutkimuksia yhteisöllisyyteen liittyvistä ilmiöistä on lukuisia. Asuessani Karibialla ja Afrikassa havaitsin, että latinalaisamerikkalaisilla ja afrikkalaisilla oli käytössään hyviä yhteisöllisiä tervehdyttäviä menetelmiä, joita ei ole raportoitu englanninkielisissä lääketieteellisissä tietokannoissa. Vieraillessani Havannassa Etelä-Amerikan psykiatriyhdistyksen kansainvälisessä kongressissa (PsicoHabana 98) kuulin useita mielenkiintoisia esityksiä yhteisöllisistä menetelmistä avioerokriisin, huume riippuvuuden, kehitysvammaisuuteen liittyvien ongelmien, psykoosien ja depression hoidossa. Mielenkiintoisin lienee Havannan Psykobaletti, joka on kuntouttanut kuuroja, sokeita, Downin syndroomaisia, skitsofrenia- ja depressiopotilaita samassa ryhmässä musiikin, tanssin ja teatterin keinoin. Kongressin osanottajat pääsivät nauttimaan Teatro Melliassa potilaiden korkeatasoisista ammattimaisista esityksistä. (Lindfors 2000.)

Kehitysmaan ihmisen näkökulmasta katsottuna useat yllä mainitut tutkitut asiat ovat itsestään selvyyksiä, intuitiota, hiljaista tietoutta tai suullista sukupolvelta toiselle siirtynyttä kansanperinnettä.

Yhteisöllisyyden puute sairastuttaa yhteiskuntaamme

Nurinkurista ja huolestuttavaa on, että globalisaation myötä ja teknisen verkostoitumisen lisäännyttyä räjähdysmäisesti yksinäisyys on lisääntynyt. Yhteiskuntamme lienee tullut niin yksilökeskeiseksi, ettei ihminen toimi enää riittävästi sosiaalisen yhteisönsä jäsenenä yhteisiä arvoja ja käyttäytymistä jakaen ja edistäen itsensä ja muiden mukautumista yhteisöön.

Yhteisöllisyyden murenemiseen näyttäisi liittyvän sekä fyysisen että psyykkisen oireilun ja sairastamisen lisääntyminen. Perintötekijämme eivät ole muuttuneet kulttuurisen muutoksen tahdissa, eikä elimistömme ole sopeutunut yksinäisyyteen. Voidaankin puhua yksinäisyyden patofysiologiasta: Yksinäisyyden tunne aiheuttaa elimistössä stressireaktion, jossa sympaattinen ja neuroendokriininen aktiviteetti lisääntyy. Pulssi, verenpaine ja perifeerinen kokonaisvastus nousevat ja sydämen minuuttitilavuus laskee. Nämä muutokset eivät välittyneet Hawkleyn ryhmän tutkimuksissa (2003) masentuneisuuden tai neuroottisuuden kautta. Yleisesti on tiedossa, että yksinäisyys lisää ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta. Ahdistuneilla esiintyy liiallista viskeraalista reaktiivisuutta, mikä puolestaan kohottaa sydän- ja verisuonitautien ja äkillisten sydänkuolemien riskiä (Berntson & al. 1998). Myös masentuneisuuden on havaittu olevan yhteydessä koronaaritautiin (Elovainio & al. 2006).

Yksinäisyydestä kärsivillä on siis sekä itsenäinen että ahdistuneisuuteen ja masentuneisuuteen liittyvä riski sairastua sydän- ja verisuonitauteihin. Heillä on eräänlainen krooninen puolustusreaktio ulkopuolista uhkaa vastaan, sympaattinen aktivaatio, jota heijastaa takykardialla reagoiminen vaarattomankin ärsykkeen yhteydessä. Yksinäisillä on taipumusta yleistyneeseen hyperaktiivisuuteen minkä tahansa ympäristön ärsykkeen johdosta. On helppo ymmärtää, että tällaisessa tilanteessa uhkaavat muutkin stressiin liittyvät taudit, kuten vatsahaava, kilpirauhasen toimintahäiriö, diabetes, syömishäiriöt. Myös kasvainten ja useiden kroonisten kiputilojen tiedetään lisääntyvän kroonisessa stressissä, jossa on sympaattinen aktivaatio. (Lindfors 2006a.) Kipulääkärinä teetettyäni kärsimysnarratiiveja olen havainnut yhteyksiä etenkin CRPS:n (complex regional pain syndrome) ja fibromyalgian ja yksinäisyyden kokemuksen tai hoivan puutteen välillä.

Krooninen stressi häiritsee elimistön puolustusvastetta – immuuni- ja neuroendokriinistä järjestelmää, etenkin kortisolipeiliä (McEwen 1998). Kortisolin erityksen tiedetään olevan yhteydessä melatoniinin tuotantoon ja seroton-, dopamin- ja noradrenergisiin järjestelmiin, joiden häiriintymisellä voidaan kenties selittää yksinäisyyteen liittyvää depressiivisyyttä.

Yhteisöllisyyden puutteessa myös depressiota estävät monet positiiviset tunteet– jotka syntyvät kosketuksen, rakkauden, ymmärryksen, arvostuksen ja merkityksellisyyden jakamisesta – lienevät liian vähäisiä ylläpitääkseen yksilön hyvinvoivana. Tieto, taidot (myös tunteiden käsittely) ja toimintamallit eivät siirry sukupolvelta toiselle eivätkä edes sukupolven sisällä. Yksinäiselle ei muodostu objektiivista kuvaa ongelmatilanteesta, mikäli hän joutuu vatvomaan sitä yksin.

Medikalisaatio lisääntyy. Roolimallien puuttuminen, normien hataruus ja yhteisön paineen puuttuminen mahdollistaa lipsumisen säännöllisestä ruokailusta, liikunnasta ja unesta ja helpottaa alkoholiin ja huumeisiin tarttumista ja itsensä ja omaistensa heitteille jättämistä sekä väkivallan kierteeseen ajautumista.

Monenlaista apua yhteisöllisyydestä – autobiografinen aineisto

Elämäkertoja on käytetty tutkimusaineistona eri tieteenaloilla jo kauan. Seuraavassa olen muokannut otteita päiväkirjoistani ja tekeillä olevasta omaelämäkerrastani. Kuvaan ilmiöitä, joita liitän yhteisöllisyyteen ja sen terveysvaikutuksiin. Tiedostan yhteisöllisyyden mahdolliset negatiiviset vaikutukset (esim. mafia, uskonnollinen ahdasmielisyys), mutta tilan puutteen vuoksi keskityn positiivisiin vaikutuksiin. Pohdin ilmiöiden ja tuntemusten tieteellisiä perusteit a.

Keskonen, yksinäinen

Synnyin 32. viikolla saaden 0/4 Apgar-pistettä. Keskosuuden vuoksi jouduin viettämään ensimmäiset viikkoni kalseassa happikaapissa ja välillä koneessa ilman äidin rintaa ja kosketusta. Varhaislapsuudessani kärsin yksinäisyydestä ja yhteisöllisyyden puutteesta. Vanhempani erosivat ollessani pieni, minulla ei ollut täyssisaruksia ja serkut asuivat usean tunnin matkan päässä. Toivoin kovasti itselleni sisaruksia. Muistelen olleeni lähes apaattinen iltaisin, kun leikit kavereiden kanssa piti lopettaa. Juhlapyhinä kaipasin osallisuutta jännittäviin yhteisöllisiin rituaaleihin.

Rupesin heräämään eloon jonkinlaisesta horroksesta ja muistamaan paremmin lapsuudestani vasta seitsemänvuotiaana löydettyäni useita leikkitovereita ja koulukavereita. Jyväskylän Norssiin pääseminen, mahtava luokkani ja upeat opettajani – joiden seurasta sain nauttia kahdeksan vuoden ajan – estivät syrjäytyneisyyteni. Myös Laajavuoren ratsukoiden talliporukasta tuli tärkeä sosiaalinen yhteisöni. Tunsin lopultakin kuuluvani johonkin upeaan, joka oli arvomaailmani mukaista ja hyväksyi minut vikoineni.

Lukioluokkien loma-ajat työskentelin multimiljönääri Marcus Wallenbergin perheessä apulaisena. Vaikka sainkin arvostusta taidoistani, minulle osoitettiin toiseuteni puhuttelemalla minua kolmannessa persoonassa. Olin jälleen ulkopuolinen, en kuulunut mihinkään.

Yhteisöllisyys synnyttää imun elämään

Koulun loputtua hakeuduin kahdeksi vuodeksi Leningradin ensimmäiseen lääketieteelliseen instituuttiin (ILMI) tarkoituksenani jatkaa lääketieteen opintoja Helsingissä opittuani kunnolla venäjää. Leningradissa avautui aivan uusi ovi yhteisöllisyydelle asuntolassa, jossa asui 500 opiskelijaa 55 maasta. Ei-venäläisiä yhdisti se, että olimme ventovieraassa maassa, emmekä osanneet venäjää. Kaikilla, myös venäläisillä, oli puutetta kaikesta, kattilasta ja harjasta vessapaperiin, kananmuniin ja etenkin hedelmiin, puhumattakaan minkäänlaisista ylellisyystavaroista. Verkostot kasvoivat, kun naapurin kirgiisi tuli lainaamaan kattilaa tai vastakkaiselta käytävältä kenialainen nuorukainen pyysi saada kuunnella katolisen messun kasetiltaan toisen huonekaverini magnetofonilla. Ongelmia oli paljon, mutta aina oli myös joku, jolta sai tukea ja neuvoa, eikä kukaan ollut liian kiireinen kuuntelemaan. Libanonin sodan vastakkaiset osapuolet Elias ja Abed jakoivat saman huoneen ja heistä tuli parhaat ystävykset.

Kiinnitin huomiota siihen, että lähes jokaisella neuvostoliittolaisella lääketieteen opiskelijalla oli jokin taiteellinen tai urheiluharrastus, jolle he uhrasivat joka päivä aikaa, ja olivat usein myös hyviä harrastuksessaan. Se lienee ollut loistava vastapaino rankalle koulumaiselle opiskelulle, josta sai päivittäin arvosanan ja josta arvosanasta oli kiinni myös kuukausistipendin määrä. Opiskeluilta tohdittiin antaa myös sijaa merkityksellisille tapahtumille, joissa yhteisöllisyys tiivistyi: Nimi- ja syntymäpäiviä juhlittiin pienessä huoneessa isolla porukalla antaumuksellisesti parhaisiin pukeutuneena juhla-aterialla kaviaarin ja kuohuviinin, laulun, soiton ja tanssin kera.

Neuvostovenäjällä sai jonottaa joka paikkaan, ennen kaikkea ruokakauppaan. Korvissani kaikuu vieläkin: ”Kto poslednii?” ’Kuka on viimeinen?’ Mutta, asiointi ja jonotus ei ollut niin raivostuttavaa kuin suomalaisesta saattaisi tuntua, koska se tapahtui aina porukassa. Usein kävelimme käsikynkässä ja keskustelimme kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Herja lensi ja naurunpyrskähdykset kaikuivat. Koko ajan opimme jotain toinen toisiltamme ja pohdintamme saivat lisää objektiivisuutta. Ymmärtämys 55 maan kansalaisten elämästä karttui päivä päivältä leipä-, juusto- ja lihajonossa.

Myös tenttiin luettiin yhdessä esim. siten, että neljä kurssilaista jakoi koko tenttialueen keskenään. Kukin kertoi sitten vuorollaan pääasiat alueestaan ja vastauksensa tenttialueen kysymyksiin. Tenttiin lukemisesta tuli miellyttävä sosiaalinen oppimistilaisuus, jossa päälinjat painottuivat nippelitiedon sijaan. Kurssilaiset puhalsivat yhteen hiileen eikä kilpailuhenkeä esiintynyt juuri lainkaan. Suuri osa I LMI:n opiskelijoista tuli köyhistä ja osa vaarallisistakin oloista täysin ummikkoina outoon kulttuuriin kylmään pohjolaan. He joutuivat olemaan vuosia näkemättä sukulaisiaan ja useat saivat elääkseen vain 70 ruplan kuukausistipendin. Yksinäisyys, pelko pärjäämättömyydestä, ahdistuneisuus, masentuneisuus tai itsemurha-ajatukset olivat käsittääkseni kuitenkin heidän keskuudessaan harvinaisia. Varakkaista ja turvallisista oloista tulleet suomalaiset vaikuttivat aluksi jonkin verran melankolisilta ja nauttivat alkoholia humaltuakseen aivan omissa oloissaan. Venäläiset kurssitoverit lähtivät selvittämään, mikä oli hätänä, jos ei jotakuta näkynyt ”koulussa”. Vaikeuksissa sai aina halauksen tai olalle taputuksen ja myötätuntoa. Systeemi oli jäykkä, mutta ihmiset joustavia. Yhteisöllisyys ”tarttui” nopeasti. Edelleenkin tavatessani ”lenskiläisiä” lähes 30 vuoden jälkeen koen tulevani ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Havaitsen rentoutuvani.

Muistan usein pohtineeni venäläisen isoäidin onnellisuutta. Ahtaista asuinoloista huolimatta ydinperheeseen kuului useimmiten lasten ja vanhempien lisäksi ainakin isoäiti. Hän oli eläkkeellä, sillä eläkeikä oli alhaisempi kuin Suomessa. Suuri osa eläkeläisistä teki kuitenkin yksinkertaista osapäivätyötä esim. narikkavahteina. Toinen osa päivästä kului lastenlasten kaitsemiseen ja kodinhoitoon. Isoäidillä oli aktiivinen ja tärkeä yhteiskunnallinen rooli, joka piti mielen virkeänä ja ruumiin liikkeessä.

Jähmettävä paluu individualistiseen Suomeen

Takaisinmuutto Pedrogradskajan kauniista historiallisesta kaupunginosasta Ruskeasuolle Helsingin lääketieteellisen tiedekunnan asuntolaan Mediomaan oli melkoinen kulttuurishokki. Asuntola oli siisti ja hiljainen, suorastaan steriili. Keittolevyllä ei juossut torakoita, luteet eivät tippuneet yöllä katosta imemään vertani. Kauppa oli vieressä, eikä siellä tarvinnut jonottaa. Kukaan ei vahtinut, moneltako ja kenen kanssa tulin kotiin. Huonekaverit eivät keskeyttäneet opiskeluani joutavilla puheillaan tai naurullaan. Puhelin oli huoneessa, eikä minun pitänyt kävellä puolta tuntia ja jonottaa toista tuntia soittaakseni äidilleni. Ymmärsin jokaisen sanan luennoitsijan ja kurssikaverien puheesta. Minun ei tarvinnut tuskastella, kuinka ehtisin lukemaan joka päivä 80 sivua juuri oppimallani kielellä, venäjäksi. Silti voin aluksi huonosti: Kukaan ei kutsunut minua aamuteelle, ei tullut hakemaan luennolle, ei jakanut kanssani pyykkivuoroa eikä ruoanlaiton saloja. Kukaan ei tarjoutunut hieromaan kivistävää päänahkaani ja vain muutama jakoi kanssani murheitaan. Minulla ei ollutkaan enää mahdollisuutta puhua useilla eri kielillä enkä saanut oppia uusia kulttuurisia asioita.

Medioma ei suosinut tai ainakaan pakottanut yhteisöllisyyteen. Jokainen asui omassa kopperossaan, jossa oli wc ja keittokomero. Jos yksi voi huonosti, muut olivat siitä tietämättömiä tai eivät oikein tienneet, kuinka lähestyä toista. Kerran oli liian myöhäistä: Naapuri oli järkytykseksemme tehnyt itsemurhan. Alkoholia käytettiin ja paria vaihdettiin kuin teini-iän ahdistuksessa. Kilpailuhengen saattoi aistia selvästi. Tuntui pahalta havaita, että monet älykkäät lääkärinalut käyttäytyivät epäterveellisesti ja vaikuttivat ahdistuneilta. Ero itänaapurin kollegoihin oli selkeä. Yhteisöllisyys vaikutti siellä toimivan suojaavasti ja terveyttä ylläpitävästi. Itse hain tuota remediaa matkustamalla muutaman vuoden lähes kerran kuussa Leningradiin. Muistan, kuinka sydämeni rupesi hakkaamaan onnellisesta jännityksestä jo Viipurin asemalla piirakoita ostaessani. Kirovin sillalla olisin mielinyt hypätä pois bussista ja juosta suoraan asuntolaan.

Yhteisöllistä kehitysapua länsimaille

Leningradissa 18:sta 20-vuotiaaksi koettu lienee lääkäri-ihmiseksi kasvamiseni kannalta oleellisempaa kuin itse lääkärikoulussa saatu tieto. Outoon kulttuuriin sopeutuminen oli rankkaa, mutta suomalaiselle uudenlainen yhteisöllisyys suojeli monin tavoin stressiltä. Vastaavaa olen kokenut oleskeltuani tai työskenneltyäni kehitysmaissa, joissa länsimaista poiketen yhteisöllisyys on arvostettua. Vakuutuin, että länsimaat ovat sosiokulttuurisesti rappeutuneita ja tarvitsevat tukea ja opastusta kolmannen maailman mailta.

Kuuba terveydenhuollon mallimaa: maksimaalista terveyttä minimihinnalla

Kuubalaisessa kulttuurissa täyttyy tuntemistani kulttuureista parhaiten yhteisöllisyyden tervehdyttävän esimerkin kriteerit. Se päihittää terveysindikaattoreillaan monen länsimaan: mm. imeväiskuolleisuus on alhaisempi kuin Yhdysvalloissa. Lukutaitoisuus, terveydenhuollon ilmaisuus, yleisyys ja saavutettavuus sekä perusterveydenhuoltoon keskittyminen ja perhelääkärijärjestelmä selittävät paljolti terveyden huippusaavutuksia maassa, jossa keskipalkka on noin 20 USD/kk (Lindfors 2001). Mutta kuinka on mahdollista, että miesten runsaasta rommin juomisesta ja sikarin poltosta huolimatta heidän keskimääräinen elinikänsä on 77 vuotta (Kuuban terveysministeriön vuosiraportti 2006)? Santa Clarassa tehdyn tutkimuksen mukaan oikea ruokavalio ja alkoholin välttäminen sekä aktiivinen sukupuolielämä, mutta yllättäen myös runsas kahvin juominen ja sikarinpoltto ovat yli satavuotiaaksi eläneiden kuubalaisten salaisia aseita (Cuba Si 4/2006). Kokemukseni ja keskusteluni asiantuntijoiden kanssa viittaavat siihen, että kuubalaisessa kulttuurissa on niin suojaavia yhteisöllisiä piirteitä, että ne peittoavat runsaan tupakoinnin ja alkoholin nauttimisen terveyshaitat.

Kuubalainen omintakeisuus

Keskusteltaessa kuubalaisten kanssa he käyttävät itse usein termiä ”idiosyncrasia”, ’omintakeisuus’ , kuvaamaan käyttäytymistään, josta voi havaita paljon kulttuurille ominaisia yhteisiä piirteitä. Havannalaisen etnologian professorin Carmen Conzalesin mielestä Kuuba on etnologisesti ja antropologisesti erittäin mielenkiintoinen poliittisesti eristettynä saarivaltiona. Tyypillistä kuubalaisuudelle on patriotismi, sosiaalisuus, avuliaisuus, kohteliaisuus, puhtauden, kauneuden ja eroottisuuden arvostaminen, ystävällisyys, itseironia, huumorintajuisuus, innovatiivisuus, taiteen ja tieteen monipuolinen arvostaminen (negatiivisena mustasukkaisuus ja machomaisuus).

Tervehtiminen – osoitus yhteisöön kuulumisesta

Tervehtiminen on tärkeä yhteisöllisyysrituaali. Suomessa se saatetaan jättää tekemättä naapurien, työtoverien tai perheenjäsenten kesken, mikä tuntuu usein vastapuolesta pahalta: hänet ikään kuin jätetään yhteisön ulkopuolelle. Afrikassa tervehtimiseen menee monimutkaisine kättelyineen ja suvun voinnin tiedusteluineen viisikin minuuttia. Barbadoksella afroamerikkalaiset ovat lyhentäneet tervehtimisen vastaukseen kysymykseen, jonka vastapuolen odotetaan kysyvän vastattuaan ensin omaan vointiinsa: Hellon sijasta tervehditään ”Al’rite” (I am all right), vaikka voisikin vähemmän hyvin. Tarkoitus on osoittaa, että noteeraa toisen ihmisen. Kuubassa tuntemattomienkin tervehdykseen kuuluu usein jotain huumorintajuista ja hellittelevää. Entinen kuubalainen mieheni vastasi Suomessa puhelimeen omalla, vanhempiensa ja isovanhempiensa sukunimellä: Joel Eladio Terry, Cabrera, Conzales, Leon – josta Karibiaa tuntevalle selvinnee, että hänen sukujuurensa tulevat myös Jamaikalta ja Haitilta. Kirjeen kuubalaiset aloittavat säännönmukaisesti: ”Toivon, että voit hyvin ja olet harmonisessa yhteydessä perheesi kanssa!” Kuubalaiset puhuvat paljon puhelimessa, mutta verkostot ovat vanhat ja puhelu yhdistyy usein väärin. Luulisi, että siitä hermostuisi, mutta havaitsin, että ystävättäreni China ja entinen anoppini eivät olleet tällaisessa tilanteessa millänsäkään, vaan jäivät langalle kysymään kuulumisia ja juttelemaan tyytyväisenä täysin tuntemattoman kanssa. Muutettuani Leningradiin aiheutin tahtomattani hississä hämmennystä, kun vastasin tervehdyksen yhteydessä toisen kurssin oppilaalle voivani hieman huonosti. Korrektit vastaukset ovat ainoastaan ”haraso” ja ”normalna”, ’hyvin’ ja ’tavanomaisesti’.

Aikaa tarvitsevalle

Olen havainnut, että kehitysmaissa ihmisellä on aina hetki aikaa toiselle ihmiselle eikä keneltäkään vaadita konemaista, onnellisuutta nitistävää toimintaa.

Osallistuin lokakuussa 1995 anestesialääkäri Juan Carlos Rivera Garcian työpäivään Havannassa Salvador Allenden sairaalassa. Anestesiahoitajan äiti oli sairastunut ja hoitaja oli jäänyt kotiin. Hänen tilalleen oli kutsuttu kotoa varahenkilö. Leikkauksen anestesia alkoi 40 minuuttia myöhässä, mutta kukaan ei vaikuttanut ärtyneeltä. Kaikki ymmärsivät tilanteen. Hoitajaa ei pidetty lintsarina, vaikka hän ei ollutkaan itse sairas.

Omaisen sairaus velvoittaa olemaan läsnä huolehtimassa hänestä. Impulsiivinen yhteydenotto sukulaisiin ja ystäviin etenkin hädän tullen on mahdollista ilman, että tuntee häiritsevänsä heitä. Moni tuska ja kipu hoituu ilman yhteiskunnan apua.

Mieleeni muistuu tilanne, jolloin 5-vuotias tyttäreni ei olisi millään halunnut mennä aamuvarhaisella tarhaan. Nostin hänet ylös sängystä, pujotin haalareihin, punkesin rattaisiin. Juoksin pitkin räntäistä tietä työntäen rattaita. Tarhan ovella ojensin tyttäreni itkuisena hoitajalle ja ryntäsin bussille. Kun ehdin Kirurgiseen sairaalaan, kello oli 7.32. Luentosalin ovi oli lukittu kahta minuuttia aikaisemmin. Minut oli jätetty oven ulkopuolelle. Myöhemmin professori torui minua infektiosalissa myöhästymisen johdosta niin, että kyyneleet nousivat silmiini. Ymmärsin, että yksinhuoltajan ei tule ryhtyä anestesialääkäriksi.

Puhtaus, kohteliaisuus ja positiivisuus

Kullankeltainen valo siivilöityy ohuiden verhojen läpi aamukuuden maissa ja innostaa minut jet lagista huolimatta heräämään. Lohikäärmeenkuvainen aamutakki ja tossut jalassa hiivin huoneiston läpi kylpyhuoneeseen. Keittiössä Pancho on jo keittämässä vahvaa kuubalaista kahvia. Nyökkään hänelle. Varsinainen tervehdys on soveliasta vasta sitten, kun hampaat on pesty ja iho suihkun raikas. Silloin annetaan suudelmat poskelle ja tiedustellaan vointia ja yöunta. – Kohteliaisuus, joka velvoittaisi parempaan suuhygieniaan, olisi suomalaistenkin terveyttä edistävää, jopa bakteeriteorian mukaan sydäninfarkteja vähentävää. – Vaikka olisikin nukuttu huonosti, vastataan, että kaikki on vähintäänkin ”bastante bien, gracias, mi amor” eli ’melko hyvin, kiitos (kysymästä), kultaseni’.

Nykyisten aivotutkimusten mukaan kiittäminen ja kehuminen herättävät positiivisia ajatuksia myös itse kiittäjässä. Sosiaaliselle kognitiolle, joka mahdollistaa muiden mielenliikkeiden ja aikeiden jatkuvan arvioinnin (mielenmalli) ja ”emootioiden tarttumisen” on löytynyt myös hermostollinen perusta – peilisolujärjestelmä. Myös positiiviset hokemat vaikuttavat positiivisesti emootioihimme. Tutkittaessa aivojen kuvantamisella henkilöä, joka pistää huulensa hymyyn, aivoissa aktivoituu positiivisia emootioita heijastava alue. (Damasio 2001; Hari 2003; Warren & al. 2006.) Huonovointisenakin olisi siis terapeuttista, ei pelkästään kohteliasta, ottaa hymyilevä ilme ja ilmoittaa voivansa hyvin.

Peilisolujärjestelmään viitaten voidaankin pohtia, selittääkö protestanttisuuteen liittyvä syyllistäminen suomalaisten kansainvälisestikin runsasta kipuilua (www.painineurope.com; Breivik & al. 2006). Afrokuubalaisessa santeria -uskonnossa jumalat ovat ihmisen kaltaisia vikoineen. Elämäntapahtumien uskotaan riippuvan kohtalosta, jumalien välisestä suhteesta ja uhrauksista jumalille. Jumalten palvontaan kuuluu tanssimisen ja soittamisen ja uhrilahjojen lisäksi syödä terveellisiä jumalten ruokia, pitää itsensä puhtaana ja kauniina, pukeutua ja käyttäytyä jumalansa tavoin. Esim. ”Ochunin tyttären”, suloisuuden jumalattaren palvojan, tulee pukeutua koristeellisesti ja matkia jumalansa keikisteleväistä olemusta. Tutkimusten mukaan kulttuureissa, joissa locus of control on itsen ulkopuolella, esiintyy vähemmän kroonista kipuilua (Bates et al. 1997).

Hellittely ja avuliaisuus

Pancho lisäsi lauseen loppuun hellittelysanan, vaikka oli entinen appiukkoni. Tämä hellittely on Kuubassa hyvin yleistä aivan tuntemattomien kesken. Kun ajoin tyttäreni ja kuubalaisten ystävieni kanssa maan halki autolla ja jouduimme kysymään tietä, yllätyin toistamiseen onnellisesti. Ihmisillä oli aina minuutti aikaa neuvoa tietä ja selostuksen alkuun tai loppuun tuli joku suloinen hellittely. Heidän yhteisöllisyytensä ulottui ulkomaalaisiinkin. Syntyi turvallinen tunne siitä, että apua löytyisi ongelmatilanteessa. Pysähdyimme Camaguey’ssa ystäviemme 90-vuotiasta entistä aviomiestä, isää ja isoisää tapaamassa. Lähdettyämme satoi ja tie lainehti vedestä. Sillan jälkeen rupesi kuulumaan kovaa kolinaa. Jalankulkija viittoili meille. Pysähdyimme ja havaitsimme, että rengas oli puhjennut ja aivan tyhjä. Kolina kuului vanteella ajosta. Oli sunnuntai-iltapäivä. Mikä nyt neuvoksi? Ei hätää, eräs kaupunkilainen kertoi tuntevansa autokorjaajan ja tietävänsä, missä hän asuu. Hän heitti minut mopollaan autokorjaajan luokse, joka lähti oitis ruokalevoltaan apuun. Rengas vaihdettiin ja vuoto paikattiin. Matkamme jatkui tunnin päästä.

Koskettaminen ja hierominen

Koskettaminen on oleellinen osa jokapäiväistä elämää Kuubassa. Se kuuluu ennen kaikkea parisuhteeseen ja perhe-elämään, mutta myös tervehtimiseen ja keskusteluun ja kanssakäymiseen ystävien, tuttavien ja työtoverien kanssa. Rentouttava ja kipua lievittävä hierominen ei kuulu pelkästään tanssitunnin tai muun urheilusuorituksen loppuun, vaan aivan päivittäiseen perhe-elämään. Myös toinen toistensa käsien ja jalkojen hoito on jokapäiväistä perheenjäsenten, ystävien ja naapurusten kesken. Samalla vietetään tuiki tarpeellinen keskustelutuokio, jossa kehitellään mitä kekseliäimpiä ratkaisuja rankan arkielämän ongelmien hoitoon.

Lapsuudessani äitini työskenteli Kellokosken sairaalassa sosiaalihoitajana. Olin silloin tällöin ”osapäivähoidossa” osastolla, jos esim. päivähoitajani oli sairastunut. Ihastelin kaloja ja kanarialintuja. Muistan, kuinka päiväsalissa kerran istui jäykkänä iso karhumainen mies. Naama tuimana hän puristi käsiään kovasti nyrkkiin eikä sanonut mitään. Oli kuulemma ollut puhumatta useamman päivän. Luulin, että hänen kätensä olivat kipeät. Pyysin hoitajalta rasvaa ja rupesin hieromaan sitä miehen käsiin. Mies avasi suunsa ja rupesi puhumaan. Tuo mies oli Lauri Viita. Seuraavana päivänä hän käveli kanssani urheilukentän taakse ja näytti minulle valtavan muurahaispesän. Opin, että karhut syövät muurahaisia. Pienen lapsen kosketus taisi olla klorpromatsiinia parempi lääke.

Kipututkijat ovat osoittaneet, että koskettaminen ja hieronta vaikuttavat porttikontrollijärjestelmän kautta estäen kipua aktivoivia ratoja. Rottakokeissa on havaittu, että poikaset, joita emo on nuollut runsaasti vastasyntyneinä, pärjäävät paremmin kuin poikaset, joiden emoa ei päästetty nuolemaan poikasiaan (Liu & al. 1997). Ihmisilläkin tiedetään hivelykosketuksen lisäävän oksitosiinin eritystä ja aiheuttavan hyvänolon tunnetta. Myös imetys lisää oksitosiinin eritystä. Näin vauvan rinnan imeminen tuo tyydytystä sekä äidille että vauvalle. Kosketuksen ja rinnan saannin puuttumisen keskosilla on havaittu olevan yhteydessä sekä lisääntyneeseen krooniseen kipuun että masentuneisuuteen aikuisiällä. (Flor & al. 2005; Kalso & al. 2003.)

Nauru on lyhin etäisyys kahden ihmisen välillä

Montako kertaa päivässä nauramme? Harvemmin nauramme pitempään yksin, vaikka jokin kirja voikin naurattaa. Niukkuus pakottaa ihmisen pitäytymään halvoissa ajanvietteissä ilman monimutkaisia koneita. Kuubalaisten selviämiskeinoksi on siunaantunut itseironia ja huumorintajuisuus. Haastattelemieni Salvador Allenden sairaalan kipupotilaiden mukaan monet naurut päivässä pitävät kivun ja stressin loitolla. Erään potilaan mukaan nauru on lyhin etäisyys kahden ihmisen välillä. Yhdysvalloissa nauruterapiaa on alettu käyttää hoitomuotona. Tiede nimeltään gelotologia tutkii ruumiintapahtumia, jotka liittyvät humoristisiin kokemuksiin (Fry 1992; Goodman 1992). Sen mukaan nauru rentouttaa elimistöä, parantaa hapenottokykyä, auttaa keskittymisessä, parantaa muistia, kohottaa vastustuskykyä, poistaa depressiota ja estää veritulpan muodostumista sekä saa aikaan suuremman kuolleen tilan vaihtumisen keuhkoissa kuin fysioterapeutin antama hengitysjumppa intuboidulle potilaalle. Huumori lisää positiivista tunnelmaa, kasvattaa hoitomotivaatiota, parantaa moraalia ja humanisoi tilanteita. Useimmissa tapauksissa huumorilla ja naurulla on kokonaisvaltainen positiivinen vaikutus elimistöömme.

Huumori ja eroottisuus

Kansanviisaus, jonka mukaan nauru pidentää ikää, pitänee siis paikkansa. Henkilökohtaisesti nautin suunnattomasti kuubalaisten itseironiasta ja huumorista, joka on sopiva sekoitus älyllisyyttä ja erotiikkaa. Muistan, kuinka kävelin vuonna 1993 ”perido especialin”, vaikeimman elintarvike-, lääke- ja energiapulan aikoihin Maleconin rantakatua. Nälissäni päätin lipsua periaatteistani ja ostaa muistaakseni dollareilla hampurilaisen tapaisen. Nuori mies käveli vastaan ja sanoi: ”Hei tyttönen, olet herkullisen näköinen juuri noin. Sinusta tulee liian lihava, jos syöt koko hampurilaisen. Anna minulle puolet!” Kohta joku huutaa ihastellen edessä kulkevan naisen isoa takapuolta: ”Tremenda nevera y no pasa nada!” ’Valtava jääkaappi eikä mitään tapahdu!’, mikä tarkoittaa: Ihastuttava takapuoli! Miksi kukaan ei osoita elettäkään lähestyä naista saadakseen nauttia hänen suloistaan? Ihmisen päätehtävänä lienee edelleenkin suvun jatkaminen ja lajin säilyttäminen (Buss 1999) . Evoluutiofysiologisesti ja -psykologisesti on perusteltavissa ihmisen tarve eroottisuuden ilmaisemiseen, mihin näyttäisi myös liittyvän mielialan nousua.

Päivittäiset kiitokset ja kehut

Kiittäminen ja kehuminen ja arvostuksen ja tyytyväisyyden näyttäminen on tärkeätä Kuubassa. Kehumiselle ei tarvitse olla muuta syytä kuin sosiaalinen tilanne. Kehun aihe löytyy vaikka kivan värisestä huulipunasta tai uljaasta olemuksesta. Kuubalaiset näyttävät tuntevan kokemusperäisesti nyttemmin tutkitun seikan, että toisen kiittäminen ja kehuminen tuo itsellekin hyvän olon (Warren & al. 2006). Töihin mennessä mies saattaa huomata, että vaimo on kirjoittanut rakkausrunon ja laittanut sen paidantaskuun. Viikonloppuna vaimo saattaa hämmästellä, kun olohuoneen lattia on täynnä ruusuja. Mies on päässyt aikaisemmin työstä ja päättänyt ilahduttaa vaimoaan ostamalla palkkapäivän kunniaksi ruusuja. Itse sain siellä päivässä yhtä monta kehua kuin puolessa vuodessa Suomessa.

Uskomusten, merkitysten ja positiivisten odotusten voima

Kehitysmaiden köyhät ihmiset osaavat käyttää heille merkityksellisten asioiden ja positiivisten odotusten parantavaa voimaa moninkertaisesti verrattuna meihin. Nykykäsityksen mukaan plasebovaikutus on kulttuurista vaikutusta. Positiiviset odotukset, uskomukset, merkitykset stimuloivat endogeenisten opioidien erityksen. Opioidit puolestaan estävät kipua aktivoimalla selkäytimen laskevia inhibitorisia ratoja. Porttikontrolliteorian mukaisesti kipua välittävät ja estävät impulssit ikään kuin kilpailevat kokemuksen portista sisään pääsystä. Impulssien nettovaikutus muovaa kivun tai kivuttomuuden kokemuksen. (Lindfors 2006b; 2006c.)

Useisiin initiaatiomenoihin, esim. poikien ympärileikkaukseen afrikkalaisissa perinteisissä yhteisöissä liittyy niin positiivinen statuksen muutos, että muutoksen aiheuttama positiivinen tunne on suurempi kuin kipuun liittyvä negatiivinen tunne.

Filippiineillä on osalla katolisesta väestöstä tapana ristiinnaulituttaa itsenä pitkäperjantaina. He uskovat, että ristiinnaulitsemisen välityksellä he ja heidän sukulaisensa saavat syntinsä anteeksi. Lisäksi ristiinnaulitun arvostus yhteisössään nousee huomattavasti. Naulitsemiseen liittyvään kovaan kipuun liittyy vielä voimakkaampi merkityksellisen tapahtuman positiivinen odotus. Takasarven laskevat kipua estävät impulssit voimistuvat endogeenisen opioidijärjestelmän aktivoituessa. Porttikontrolliteorian mukaisesti positiiviset odotukseen liittyvät impulssit voittavat negatiiviset kipua aiheuttavat, jolloin ristiinnaulittavat tuskin havaitsevat kipua itse ristiinnaulitsemistilaisuudessa. Ennen naulitsemista heillä on voimakas sympaattinen aktivaatio ja erittäin korkea verenpaine ja korkea pulssi. Myöhemmin ristiinnaulittujen kipu lisääntyy, mutta haastatellut ja tutkitut ristiinnaulitut eivät tiettävästi kehittäneet kroonista kipua. (Samankaltaisia tutkimuksia: Tenenbaum & al. 1990; Bartocci & al. 2006.)

Arvo-, uskomus- ja merkitystyhjiömme estää meitä aktivoimasta kylliksi kipua poistavia ja hyvää oloa tuottavia välittäjäaineita omasta elimistöstämme. Mielestäni länsimaisten tulisi ottaa oppia kulttuureista, joissa kipua ja mielialaa osataan manipuloida suggestiolla, mielen voimalla käyttämällä hyväksi positiivisia odotuksia ja merkityksiä.

Oppiminen yhteisössä

Sosiaalisten kontaktien vähyyden vuoksi emme Suomessa ole mallioppineet, kuinka tietyissä kiperissä tilanteissa tulisi käyttäytyä. Kulttuuri siirtyy hatarasti sukupolvelta toiselle. Maalaisjärki on usein kateissa. Arvotyhjiö on lisännyt monenlaista oireilua. Joudumme ottamaan pillerin tai hakemaan ulkopuolista apua pienissäkin asioissa.

Vanhemman ja lapsen roolit ovat tulleet epäselviksi. Kerran vastaanotolleni tuli nuori nainen, joka pyysi sairaslomaa, koska hänen 3-vuotias tyttärensä ei suostunut menemään tarhaan, vaan potki vastaan. Äiti ei katsonut voivansa nostaa lastaan määrätietoisesti rattaisiin, koska se oli lapsen tahdon vastaista. Entäs sitten, kun lapsi 17-vuotiaana potkii tai lyö vastaan? Kuinka äidin käy?

Kehitysmaissa lapsi kasvaa isossa yhteisössä. Oppimismalleja on monenlaisia. Aluksi lapsi tarkastelee maailmaa äidin, tädin tai isomman lapsen kainalossa tai reppuselässä tuntien kantajan kosketuksen, sydämen lyönnit ja ruumiin lämmön ja saaden hermojärjestelmälleen mitä erilaisinta ärsytystä toisen mukana keikkuen vedenhakumatkalla, bussin pomppiessa sadekauden jälkeisellä tiellä tai vaikka rummutuksen kutsuessa tanssiin. Tuolloin minuuteen tai identiteettiin jäänee pysyvästi yhteisöllisyys. Tarvaisen (2002) mukaan perinteinen afrikkalainen onkin olemassa ennen kaikkea suhteessa toisiin. Vaikka olisi Leningradissa lääketiedettä opiskelemassa eikä näkisi sukuaan seitsemään vuoteen, ei ole hätää. Suku odottaa ja arvostaa tärkeän tehtävän suorittajaa. Arvostus motivoi toimimaan ja suojaa stressiltä.

Kun kysyin senegalilaiselta monesti palkitulta kirjailija–elokuvaohjaaja Ousman Sembeneltä hänen vieraillessa Elokuva-arkiston vieraana viime vuonna, kuinka hän osaa miehenä kuvata naisten asemaa niin tavattoman herkästi ja monipuolisesti, hän vastasi: ”Olen kasvanut seitsemänvuotiaaksi erilaisten naisten – äidin, sisarusten, tädin ja isoäidin – kanssa ja pitänyt silmäni ja korvani auki.”

Yhteisöllisyydessä tietoa jaetaan ja ongelmat hoituvat

Kuubassa opitaan ja ratkaistaan monenlaisia ongelmia bussipysäkillä. Valtaisat nivelbussit, ”kamelit”, antavat odottaa itseään usein tunninkin. Moni mies pistää bussia odotellessa dominoksi. Suurin osa rupeaa muuten vain keskustelemaan. Siinä jaetaan henkilökohtaiset ja naapurin ongelmat. Usein apu, vaikkapa juristin, löytyy bussijonosta, joskus aviopuolisokin. Jokainen päivä on arvaamaton seikkailu sekä fyysisessä että psykososiaalisessa mielessä.

Suomessa suunnitelmallisuus ja monotonisuus saattaa masentaa ja tappaa luovuuden. Silloinen kuubalainen mieheni valitti, ettei ehdi tutustua bussipysäkillä kehenkään. Digitaalinen laite kertoi, että bussi tulee kahden minuutin kuluttua – ja se tuli juuri ajallaan. Hän yritti kuitenkin tehdä tuttavuutta nuoren naisen kanssa, jonka viereen istui. Hän soitti minulle ja esitteli uutta tuttavuutta antamalla kännykän tälle. Mitähän suomalainen vierustoveri mahtoi siitä ajatella? Kun mieheni kertomansa mukaan poistuessaan ojensi kätensä vanhalle naiselle, jotta tämä pääsisi astumaan turvallisesti ulos, nainen mulkaisi häntä ensin vihaisesti. Mutta vanhuksen ilme leppyi ja hän ojensi kätensä, kun hän kuuli lempeällä selvällä suomen kielellä: ”Haluaisin vain auttaa teitä poistumaan bussista.”

Siirtymäriitit opettajana ja vertaistukena

Siirtymäriitit, joiden aikana autetaan yksilöä usein yhdessä muiden samassa elämänvaiheessa olevien vertaiskokijoiden kanssa pohtimaan seuraavaan elämäntilanteeseen liittyviä kokemuksia ja keinoja selviytyä niistä, ovat yleisesti käytössä kehitysmaissa. Ne estävät masentuneisuutta ja lieventävät ahdistusta vähentäen pahaan oloon liittyvää alkoholin ja huumeiden käyttöä, väkivaltaisuutta ja syrjäytymistä. Van Gennep (1960) on osoittanut, että siirtymäriiteissä on kolme vaihetta: separaatio, liminaalitila, liittyminen. Separaatioon liittyy symbolista käyttäytymistä, joka kuvastaa irrottautumista aikaisemmasta tutusta sosiaalisesta rakenteesta tai kulttuurisesta tilasta. Liminaalitilassa riitin suorittaja joutuu symbolisesti ulkopuoliseen tilaan (kuolema, kohdussa olo, näkymättömyys, pimeys, biseksuaalisuus, hulluus), jossa hänellä ei ole menneen eikä tulevan tilan attribuutteja (van Gennep 1960; Maas & Strubelt 2006). Kolmannessa vaiheessa hän pääsee jälleen nauttimaan yhteisöllisestä tilasta, johon liittyy tietyt selkeät oikeudet ja velvollisuudet ja käyttäytymismallit suhteessa toisiin. Liminaalitilassa olevia ei erotella sosiaalisen aseman perusteella, kaikki ovat tasa-arvoisia, passiivisia, nöyriä ja tottelevaisia. Kaikilla on samankaltainen yksinkertainen vaatetus tai he ovat alasti.

Länsimaissa tämänkaltaisia riittejä ei harjoiteta kylliksi. Etenkin siirtyminen murrosikään, lasten saaminen, lasten kotoa lähteminen, vaihdevuosi-ikään tuleminen ja lähestyvän kuoleman kohtaaminen tarvitsisivat edelleenkin turvallisuutta lisäävän mallioppimisen ja vertaistuen.

Itse olen osallistunut Kamerunissa ja Burkina Fasossa ristiäisiin, häihin ja hautajaisiin. Menot kestävät kellon ympäri, usein valmisteluineen useita päiviä ja niihin osallistuu koko suku ja lähipiiri. Vieraat jakavat tietoa ja vertaistukea ruokailun, tanssin ja musiikin lomassa. Burkina Fason animististen bobojen parissa tytöt valmistetaan murrosikään helmikuussa viikon pituisilla menoilla. Päivällä keskustellaan sukukypsäksi tulemiseen liittyvistä asioista. Auringon laskiessa muusikot alkavat soittaa hypnotisoivaa rytmiä houkutellen tytöt tanssimaan koristeellisissa asuissa sisäpiiriin. Pojat tanssivat ulkopiirissä ja vanhemmat ja muut sukulaiset seuraavat menoa. Alle murrosikäisistäkin osa osallistuu menoihin opetellakseen rituaalitanssia. Tanssin tarkoituksena on edistää parinvalintaa. Riitti päättyy osallistujien tanssiin kaupunginosan läpi.

Arvostus ja kunnioitus – pitkän iän ja virkeän mielen salaisuus

Kehitysmaissa vanhempia arvostetaan. Heidän sanansa on usein laki, eikä koulutetun lapsen parempi tieto nouse vanhempien kunnioituksen yläpuolelle. Vanhempia kuunnellaan ja heidät otetaan mukaan kaikkiin suurperheen tapahtumiin. Arvostus ja kunnioitus auttavat heitä sietämään kipuja ja vaivoja.

Vanhusten tärkeä neuvoa antava asema yhteisössä tuo heille päivittäin sosiaalisia tilanteita, uutta pohdittavaa, yllätyksellisyyttä, joka ylläpitää monipuolista aivotoimintaa, luo uusia hermoyhteyksiä ja estää dementiaa. Lisäksi vanhukset saavat konkreettista apua. Heitä avustetaan pesemisessä, hierotaan kipuja, kannetaan ylämäessä.

Vieraillessani toukokuussa 2006 puolitoista viikkoa Havannassa tapasin ystävieni sukulaisia, joista viisi oli yli 90-vuotiaita, vanhin 111-vuotias. Yllätyksekseni yksikään heistä ei ollut dementti. Keskustelin 100-vuotiaan Aurora Hamin kanssa yhteentoista saakka illalla. Hän oli lähes sokea, mutta tunnisti minut neljän vuoden takaa äänestä. Pohdin kuubalaisten pitkäikäisyyttä Auroran pojan etnologian professori Adolfo Hamin kanssa. Hän kertoi, kuinka vanhuksia kuljetetaan erilaisissa perhejuhlissa, taidetapahtumissa ja virkistävissä hoidossa vaikka kultatuolissa rappusia alas, mikäli ”apagon” `sähkökatkos´ estää hissin käytön. Ystävättäreni Maria-Elenan 90-vuotias äiti Juana oli laittanut minulle ruokaa ja pessyt ja silittänyt pyykkini palatessani neuvotteluista varaterveysministerin luota. Minua nolotti, mutta hän koki iloa saadessaan edelleen olla aktiivinen ja jotenkin hyödyksi. Syödessäni hän istuutui kertomaan, kuinka häntä mustaihoisena kohdeltiin usein eri lailla kuin hänen täysin vaaleata täyssisartaan, jonka tapasimme matkustaessani vuonna 2003 Maria-Elenan ja Juanan kanssa Santiago de Cubaan. Heistä kumpikaan ei ollut vuosiin omistanut kylliksi rahaa päästäkseen tapaamaan sukulaisiaan, mutta tapaaminen oli erittäin lämmin. Minut ja tyttärenikin otettiin vastaan aivan kuin lähisukulaiset.

Vieraillessaan Suomessa burkinafasolainen rumpali Soungalo Sanou kiirehti minua viemään hänet konsertistaan suoraan kotii ni, vaikka suomalaiset nuoret pyysivät häntä mukaansa oluelle: Hieman sairas äitini oli ollut aamulla nukkumassa, kun olimme lähteneet, eikä hän ollut vielä tiedustellut äidiltäni sinä päivänä, kuinka tämä voi. Oli melko myöhä ja hän pelkäsi, että äitini menisi jo uudestaan nukkumaan, ennen kuin hän ehättäisi tämän juttusille. Hän selitti: ”Ei ole soveliasta antaa auringon laskea kysymättä vanhempien vointia!”

Tanssi ja musiikki – terveyttä ylläpitävä inhimillisyyden perusta

McNeillien (2005) mukaan laulun ja tanssin keksiminen on ollut symbolifunktion ja tulen käytön ohella tärkein rajapyykki ihmiskunnan kehittymisen kannalta. ”Kun joukko ihmisiä käyttelee suuria lihaksiaan samassa tahdissa ja liikkuu ja ääntelee rytmikkäästi, heidän keskuudessaan herää emotionaalinen solidaarisuus, joka edistää keskinäistä tukea vaaratilanteissa. Laulu ja tanssi ovat lajillemme yhtä ominaista kuin puhe.”

Tanssiminen , musiikki ja muutkin taiteet kuuluvat edelleen erottamattomana osana kehitysmaiden ihmisten päivittäiseen elämään, etenkin uskonnollisiin, myös kristillisiin, menoihin. Luova toiminta auttaa maksimoimaan omanarvontuntoa ja elämän hallintaa. Musiikki ja tanssi aktivoivat molemmat neurofysiologisia prosesseja, aivojen verenkiertoa, aineenvaihduntaa, autonomista hermostoa, hengitystä, pulssia, verenkiertoa, lihastonusta, kognitioita ja emootioita. Aivopuoliskojen välinen yhteistyö lisääntyy. Musiikin yksinäänkin tiedetään vahvistavan aivokurkiaista. Oikeassa aivopuoliskossa koetaan kokonaisvaltainen elämys, ymmärretään melodia ja harmonia. Vasen aivopuolisko analysoi ja organisoi itse rytmiä. Tanssiminen lisää endorfiinien eritystä, rentouttaa ja estää stressihormonien ja sytokiinien tuotantoa, kohottaa kuntoa ja parantaa imunesteen kiertoa sekä estää selkä- ja sisäelinkipujen syntyä. (Lehtonen 1989.)

Kipulääkärinä ja välilevyluiskahduksesta ja iskiasoireistosta sekä lievästä fibromyalgiasta kärsivänä potilaana olen itse kuntouttanut itseäni vuodesta 1990 lähtien ensin tanssimalla ja sitten myös soittamalla afrikkalaista ja kuubalaista musiikkia. Pelkät puudutukset eivät riitä, ja suun kautta otettavista lääkkeistä koen enemmän haittaa kuin apua. Lämpö ja liikunta, joka lisää verenkiertoa aivoissa ja kipukohdissa on oleellista oman kipuni lievityksen kannalta. Toinen oleellinen (kipututkijoiden ja psykologien tiedossa oleva) asia on merkityksellisten asioiden tekeminen yhteisössä, jotta huomio kivusta kiinnittyisi muualle ja elimistön omien kipua ja depressiota vähentävien välittäjäaineiden aktivaatio lisääntyisi.

Kehitysyhteistyö kaksisuuntaiseksi rummuttaen ja tanssien

Olen suositellut omille kipu- ja depressiopotilailleni tanssi- ja musiikkiterapiaa. Kolmena kesänä minulle on järjestynyt mahdollisuus yhdistää kehitysyhteistyö ja musiikin ja tanssin suoma apu psykiatrisille potilaille HUS:n Lapinlahden ja Hesperian sairaaloissa. Johtavan toimintaterapeutin Jari Pihlavan avulla organisoimme kahden tunnin pituiset sessiot, joissa burkinafasolainen huipputanssija Adama Ouattara veti ensin afrotanssilämmittelyn ja palkittu rumpali Soungalo Sanou puolentoista tunnin rumpukurssin. Kokeilut ovat olleet onnistuneita sekä potilaiden että henkilökunnan mielestä. Potilaat ovat kuvanneet, että tilanne ”nostaa mieleen ajatuksia”, usein ensin negatiivisia elämänkokemuksia. Session edistyessä ”rupeaa tuntumaan hyvältä”. ”Ryhmä tuo turvallisuuden tunnetta.” ”Ihmetyttää ja tuntuu kivalta, kun saa jalan nousemaan tanssiin ja kädellä kykenee lyömään yksinkertaisen rytmin.” Ryhmän tuotos oli eräiden kuulijoiden mukaan esteettinen elämys. Tilannetta näytti edistävän myös se, että session vetävät taitelijat tulivat maailman kolmanneksi köyhimmästä maasta ja olivat huonosti lukutaitoisia, jakoivat osittain syrjäytymisen rajalla olevien vertaiskokemusta. Usea piti hyvänä tietoa siitä, että heidän osallistumisensa auttoi konkreettisesti puhtaan juomaveden hankkimisessa taiteilijoiden perheenjäsenille. Osa potilaista tuli tunnille vain, ”koska vetäjät asuvat oikeasti Afrikassa”. Moni jäi kyselemään taiteilijoiden selviytymiskeinoista Sahelissa, jossa heinäsirkat ovat vieneet suuren osan sadosta ja aavikoituminen on levinnyt kaupunkeihin asti saaden hiekan peittämään auringon ja tunkeutumaan silmiin ja hengitysteihin. Rumpali Sanou kertoi, että burkinafasolaisessa arjessa pärjäämisessä auttavat yhteisöllisyys, kanssaihmisten kunnioitus, taiteet ja uskonto. (Lindfors 2006d.)

Länsiafrikkalaiset sanansaattajamuusikot, griotit, ovat vuosisatoja toimineet eräänlaisina koko heimon yhteisöllisinä psykologeina, joiden tehtävänä on ollut muokata kuninkaan sanomaa sellaiseen taiteelliseen muotoon, että sen sisältö tulisi ymmärretyksi ja sen välittämä emootio olisi voimakas ja motivoisi toimimaan (Tchebwa 2005). Länsimaisten terveystutkijoiden kannattaisi ottaa oppia grioteilta. Pelkkä tieto ei riitä, terveyskäyttäytymisen muuttamiseen tarvitaan emootioita.

Uskonnolliset menot yhteisön tasapainon ylläpitäjänä

Näkymättömän ja ihmisyhteisölle rinnakkaisen henkimaailman käsite oli ensimmäinen ihmisen kehittämä suuri ajatusjärjestelmä, sillä se selitti helposti kaiken, mitä tapahtui. Animismi, joksi tätä uskoa nykyisin nimitetään, oli ja on yhä emotionaalisesti helpoimmin lähestyttävä maailmankuva, jonka ihmiskunta on koskaan luonut. Henkimaailman asiantuntijat erottautuivat symbolifunktion kehityttyä tavallisista ihmisistä todennäköisesti rituaalisen roolinsa ja transsiin vaipumiskykynsä johdosta. He hälvensivät epätoivoa ja kertoivat, mitä voitiin tehdä pettymysten ja tuhojen lieventämiseksi tai välttämiseksi. (McNeill & McNeill 2005.)

Uskonnolliset menot toimivat voimakkaina stressinpurkukeinoina ja merkityksellisinä tapahtumina lisäävät hyvänolon tunnetta ja mielen tasapainoa koko yhteisössä ( Azaunce 1995; Tarvainen 2002). Musiikilla ja tanssilla on tärkeä tehtävä etenkin uskonnollisissa menoissa, joissa osa jäsenistä pyrkii transsiin hakeakseen yhteyttä ja kysyäkseen neuvoa esi-isiltä. Työskenneltyäni lääkärinä sekä Karibialla että Afrikassa, afrikkalaisperäisen tanssin ja musiikin harrastajana sekä antropologian opiskelijana olen osallistunut useisiin tällaisiin menoihin etenkin Kuubassa ja Burkina Fasossa. Kokemukseni on ollut miellyttävä, jopa addiktiivinen, ikään kuin osittaiseen transsiin vaivuttava. Samalla olen anestesialääkärinä ihmetellyt, kuinka joku voi kouristaa viisi minuuttia epileptisesti esimerkiksi kyykkyasennossa ja kuinka hänen aivonsa sietävät niin suurta hapenkulutusta vahingoittumatta. Toinen ihmetys on ollut, kuinka transsin ohjaaja saa sormia naputtamalla transsin asteen muuttumaan. Kielillä puhuminen tuntuu myös lääkärin roolistani hämmentävältä. Avustaessani Suomessa burkinafasolaisten animistien vetämää rumpukurssia järkytyin, kun eräs suomalainen rumpuoppilas vaipui ensimmäisellä ja toisella tunnillaan transsiin viideksi minuutiksi, vaikkei hänellä ollut aikaisempaa yhteyttä afrikkalaiseen kulttuuriin.

Tutkimusten mukaan transsiin vaipumisessa syntyy musiikin, tanssin ja mahdollisesti alkoholin tai muiden huumeiden hypnotisoivan vaikutuksen johdosta voimakas oikean aivopuoliskon dominanssi ja vagaalinen aktivaatio. Synapsiraoissa tapahtuu voimakkaita välittäjäainemuutoksia ja solukalvojen läpäisevyys saattaa kasvaa räjähdysmäisesti. Sopivasti annosteltuna tällaiset välittäjäainepurkaumat edesauttavat elimistön tasapainon säilyttämisessä. Mielenkiintoista on, että tajuntaan vaikuttavat aineet, kuten ibogaiini, jota käytetään eräissä länsimaissa huumeiden vieroituksessa, saattavat aiheuttaa agitoituneessa potilaassa kuolemaan johtavan rytmihäiriön. Gabonilaiset shamaanit osaavat välttää tämän riskin initiaatiomenoissa eristämällä riittiin osallistujat normaalielämästä ja johdattamalla heidät useiksi päiviksi hypnoosin kaltaiseen transsiin, jossa siis vallitsee voimakas parasympaattinen aktivaatio, joka nostaa kammiovärinän kynnystä. (Bartocci & al. 2006; Maas & Strubelt 2006.)

Perinteisistä parannusmenoista

Charles Mugerwa Pretorian Yliopistosta luonnehti parannusmenoja luennollaan 17.11.2006 Jyväskylän yliopistossa: ”Perinteisissä parannusmenoissa terveyhdyttävää on mm. hiljaisen tiedon levittyminen, yhteenkuuluvuuden kokeminen, kulttuurin siirto sukupolvelta toiselle. Soitettava musiikki on hypnotisoivaa ja rauhoittavaa. Sen avulla pyritään keskittämään ajatukset ja auttamaan transsiin vaipumisessa. Kun joku jäsenistä on vaipunut transsiin, alkavat ihmiset kysellä neuvoa ongelmiensa ratkaisuun esi-isien hengiltä transsiin vaipuneen välityksellä.” Uskomukset ja merkitykset vaikuttavat yhteisön jäseniin hyvän olon välittäjäaineita aktivoiden.

Tarinat ja vertaistuki

Olen työstänyt ja teetättänyt myös potilaillani kognitiivisin menetelmin kärsimys- ja kiputarinoita. Niissä ilmenee kärsimyksen yhteisöllinen konteksti paremmin kuin tavanomaisessa länsimaisessa tutkimus- ja hoitotilanteessa. Vertaistuki tarinankertomistilanteessa on osoittautunut heikon opioidin veroiseksi avuksi kivun hoidossa. Potilaat jakavat hiljaisen tiedon kivusta ja kärsimyksestä. Jokaisella on erilainen, mutta voimakas kokemus, jota on vaikea kuvata sanallisesti ja jonka kivuton lääkäri usein satuttavasti ohittaa. Eleet ja sanomatta jättämiset, viestit rivien välistä osataan kuitenkin potilaiden keskuudessa tulkita sanojen ja kirjoituksen ohella. Kukin kokee ymmärtämyksen ja arvostuksen lisääntymisen voimauttavana. (Lindfors 2006b; 2006c.)

Lopuksi

Yhteisöllisyys on ihmislajin syntymisen ja säilymisen peruspilari. Ihmisen identiteetti määräytyy suhteessa yhteisöön. Yhteisössä jaetaan ja opitaan käyttäytymistä, joka mahdollistaa mukautumisen uusiin olosuhteisiin. Yhteisöllisyydellä on pääasiallisesti positiivinen vaikutus hyvinvointiimme.

Kulttuurimme on kuitenkin bussiness-ajattelun ja teknologian kehityksen myötä vaarassa kuihtua yltiöyksilöllisyyteen ja yksinäisyyteen. Yhteisöllisyyden puutteesta on tullut yhteiskuntamme suuri sairastuttaja. Medikalisaatio ja syrjäytyneisyys ovat lisääntyneet.

Välttyäksemme hyvinvointiamme ja terveyttämme uhkaavalta katastrofilta ja terveyden- ja sosiaalihuollon kriisiltä yhteisöllisyyttä olisi ruvettava tukemaan voimakkaasti ja monipuolisesti. Länsimaisen lääketieteen olisi avattava mahdollisuuksia laadulliseen ja poikkitieteelliseen tutkimukseen unohtamatta ”hiljaista tietoa” ja suullisista kansanperinnettä. Liikkeelle voidaan lähteä oravannahka–naapuriapu-periaatteesta kerrostalossa tai tietyllä asuinalueella , rakentamalla yhdistettyjä lasten päivä- ja vanhustenhoitopaikkoja ja levittämällä Laukaan yhteisöllistä kasvatusmallia kaikkialle maahamme. Kehitysapua olisi syytä kaksisuuntaistaa, jotta varakkaat maat voisivat ottaa köyhiltä oppia yhteisöllisten menetelmien käytöstä terveyden- ja sosiaalihuollossa.

Artikkeli saapunut toimitukseen 2.1.2006, hyväksytty 7.2.2007.

Kirjallisuus

Allardt, E. (1976). Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Porvoo: WSOY.

Araya, R. & al. (2006). Perceptions of social capital and the built environment and mental health. Social Science & Medicine, 62, 3072—3083.

Azaunce, M. (1995). Is it schizophrenia or spirit possession? Journal of Social Distress & The Homeless, 4, 255—263.

Bartocci, G. & al. (2006). Raymond Prince and the R. M. Bucke Memorial Society for the Study of Religious Experiences. Transcultural Psychiatry, 43, 615—633.

Bates, M., Rankin-Hill, L., Sanchez-Ayendez, M. (1997). The effects of the cultural context of health care on treatment and response to chronic pain and illness. Soc Scien Med, 45, 1433—1447.

Berntson, G. G., Sarter, M., Caccioppo, J. T. (1998). Anxiety and cardiovascular reactivity: The basal forebrain cholinergic link. Behavioral Brain Research, 94, 225—248.

Bourdieu, P. (1986). The forms of capital. Teoksessa Richardson, J. G. (toim.), Handbook of Theory and Research for the Sociology of Education, 241—258. New York: Greenwood Press.

Breivik, H. & al. (2006). Survey of chronic pain in Europe: Prevalence, impact on daily life, and treatment. Eur J Pain, 10, 287—333.

Brugha, T. S. & al. (2005). Primary group size, social support, gender and future mental health status in a prospective study of people living in private households throughout Great Britain. Psychological Medicine, 35, 705—714.

Buss, D. M. (1999). Evolutionary Psychology: The New Science of the Mind. Boston, MA: Allyn and Bacon.

Carr, B. C., Loeser, J. D., Morris, D. B. (2005). Narrative, Pain, and Suffering. Seattle: IASP Press.

Damasio, A. (2001). Descartesin virhe. Emootio, järki ja ihmisen aivot. Helsinki: Terra Cognita.

DuBois, D. L. & Silverthorn, N. (2005). Natural mentoring relationships and adolescent health:

Evidence from a national study. American Journal of Public Health, 95, 518—524.

Elovainio, M. & al. (2006). Depressive symptoms and C-reactive protein: The cardiovascular risk in young finns study. Psychol Med., 36, 797—805.

Felix, R. H. & Bowers, R. V. (1948). Mental hygiene and socio-environmental factors. The Milbank Memorial Fund Quarterly, 26, 125—147.

Flor, H. & al. (toim.) (2005). Abstracts, 11th World Congress on Pain. Seattle: IASP Press.

Fry, J. R. (1992). The physiologic effects of humor, mirth and laughter. JAMA, 267(13), 1857—58.

van Gennep, A. (1960). The Rites of Passage. London: Routledge and Kegan Paul.

Gilbert, D. (2006). Stumbling on Happiness. New York: Alfred A. Knopf.

Goodman , J. (1992). Laughing Matters. JAMA, 267(13), 1858.

Hari, R. (2003). Sosiaalisen kognition hermostollinen perusta. Duodecim, 119, 1465—1470.

Hawkley, L. C. & al. (2003). Loneliness in everyday life: Cardiovascular activity, psychosocial context, and health behaviors. Journal of personality and social psychology, 85, 105—120.

Hendry, L. B. & Reid, M. (2000). Social relationships and health: The meaning of social ”connectedness” and how it relates to health concerns for rural Scottish adolescents. Journal of Adolescence, 23, 705—719.

Hyyppä, M. T. & Mäki, J. (2003). Social participation and health in a community rich in stock of social capital. Health Education Res., 18, 770—779.

Hyyppä, M. T. (2004). Edistääkö talkoohenki terveyttä? Duodecim, 120, 2315—2320.

Kalso, E. & al. (2003). Psyche, Soma and Pain. Helsinki: The Signe and Ane Gyllenberg Foundation.

Keesing, R. (1981). Cultural Anthropology. A Contemporary Perspective. New York: Holt, Rinehart and Winston.

Kumpusalo, E. (1991). Sosiaalinen tuki, huolenpito ja terveys. Raportti 8/1991. Helsinki: Sosiaali- ja terveyshallitus.

Lehtonen, K. (toim.) (1989). Musiikki terveyden edistäjänä. Juva: WSOY.

Lindfors, P. (2000). Santeria ja yrtit psykiatrian apuna. Cuba Si, 2, 16—17.

Lindfors, P. (2000). Huumeiden käyttäjien mielenterveyshäiriöistä. Cuba Si, 2, 18.

Lindfors, P. (2001). Parantaako pelkkä rommi. Kuuban terveydenhuolto kauppasaarron kurituksessa. Lääkärilehti, 45, 4651—4655.

Lindfors, P. (2006a). On-call stress among Finnish anaesthetists. Anaesthesia, 61, 856—866.

Lindfors, P. (2006b). Kipu ja kulttuuri. Kipuviesti, 1, 12—18.

Lindfors, P. (2006c). Kongressiraportti IASP:n maailmankongressista Sydneystä. Finnanest, 2, 145—151.

Lindfors, P. (2006d). Rummuttaen ja tanssien masennusta vastaan. HUSari, 2, 6.

Linton, R. (1945). The Cultural Background of Personality. New York: Appleton-Century.

Liu, D. & al. (1997). Maternal care, hippocampal glucocorticoid receptors, and hypothalamic-pituitary-adrenal responses to stress. Science, 277, 1659—1662.

Maas, U. & Strubelt, S. (2006). Fatalities after taking ibogaine in addiction treatment could be related to sudden cardiac death caused by autonomic dysfunction. Med Hypotheses, 67(4), 960—964.
Malzberg, B. (1940). Social and Biological Aspects of Mental Disease. Utica, New York: State Hospital Press.

McEwen, B. S. (1998). Stress, adaptation, and disease. Allostasis and allostatic load. Annals of the New York Academy of Sciences, 840, 33—44.

McNeill, J. R. & McNeill, W. H. (2005). Verkottunut ihmiskunta. Tampere: Vastapaino.

Putnam, R. D. (1993). Making Democracy Work. Civic Tradition in Modern Italy. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Rose, R. (2000). How much does social capital add to individual health? A survey study of Russians. Social Science and Medicine, 51, 1421—1435.

Tarvainen, S. (2002). Voodoo: Afrikkalainen menestystarina. Helsinki: Yliopistopaino.

Tchebwa, M. (2005). African Music: New Challenges, New Vocations. Barcelona: UNESCO.

Tenenbaum, S. J. & al. (1990). Hypnotic susceptibility and experimental pain reduction. Am J Clin Hypn., 33, 40—49.

Tiainen, J. O. & Mäkelä, P. (1995). Gummeruksen uusi tietosanakirja, osa 4. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.

Tylor, E. (1871 ). The Primitive Culture. Researches into the Development of Mythology, Philosophy, Religion, Language, Art and Custom. London: John Murray.

Warren, J. E. & al. (2006). Positive Emotions Preferentially Engage an Auditory-Motor ”Mirror” System. The Journal of Neuroscience, 50, 13067—75. http://www.painineurope.com

Ziersch, A. M. & al. (2005). Neighbourhood life and social capital: The implications for health. Social Science and Medicine, 60, 71—86.