Psykoterapia (2010), 29(1), 20–37

Pirjo Lehtovuori

Muistin synty

Muisti? Missä muisti syntyy? Sain kosketusta aiheeseen omien muistojeni sekä potilaitteni psykoanalyysin ja psykoterapian aikana näkemien unien kautta. Eräässä muistossani on papan niska, mummon ja papan erilaiset tuoksut, minä turvallisena mummon ja papan välissä. Toisessa muistossani kysyn, jääkö järveen isokin reikä, kun kokko on palanut? Kokko on iso ja palaa lautalla järvessä. Muistan miettineeni asiaa pitkään ennen kuin kysyin sitä vanhemmiltani. Potilaani psykoterapian alussa näkemä uni: myöhästyn junasta, kengätkin jäävät junaan. Kuljen korjattavalla sillalla, jossa on paljon rakennusmiehiä – ja siniviolettikukkia. Joku tarttuu käteeni ja sanoo vievänsä minut kotiin, missä on äiti ja isä ja ruokaa. Selviävän, mutta sisäisesti yksinäisen ihmisen uni: lapsi nousee palaneen talon tuhkasta – ja tuntee ihollaan rauhan, valon ja lämmön. Monenlaista hyväksikäyttöä kokeneen uni: sinä ja miehesi tulette pinnasänkyni viereen – ja peittelette minut, vauvan turvalliseen uneen. Iäkkään, monta hylkäämistä kokeneen sotalapsen uni: jäisessä vedessä pitkään uineelle ilmestyy rannalle ihminen, joka heittää pelastusrenkaan.

Muistin toimintatapaa kuvataan nykyään muistitutkimuksessa joko implisiittiseksi tai eksplisiittiseksi. Implisiittisiä muistoja ovat ne, joita muistamme, mutta emme kykene palauttamaan mieleen. Eksplisiittisiä muistoja ovat taas ne, joita sekä muistamme että pystymme palauttamaan mieleen. Varhaisimmat muistot sijoittuvat amygdalaan, aivojen keskiosien tumakkeeseen, joka on eräänlainen tunne-elämän keskus. Muistot, jopa sikiökaudelta, piirtyvät meihin läheistemme kanssa saaduista, samansävyisinä toistuvista tunnekokemuksista. Tapausselostukseni Martta on kuvaus siitä, miten psykoanalyysin aikana nähdyt unet voivat avata polkuja varhaisiin, syvälle mieleen piirtyneisiin muistoihin. Kokemukset mahdollistuvat hiljalleen kohdattavaksi silloin, kun unille löytyy kuuntelija, joka haluaa vastaanottaa, jakaa ja sanoittaa unen kertomusta – paljolti omien vastatunteidensa kautta. Artikkeli on matkani kohti syvempää, aidompaa itseni ja potilaitteni ymmärtämystä ja kohtaamista. Ja erityisesti kohti sitä toivoa, että psykoanalyyttisella pitkäjänteisellä hoidolla, vastavuoroisessa kahden ihmisen yhteistyösuhteessa, voidaan korjata mieleen piirtyneitä ”aukollisuuksia” – ja rakentaa uutta.

Muisto

... muistan kuusien oksien tasaisen keinunnan – katson maailmaa vaunujeni ”muovi-ikkunan” läpi... olen alle 3kk... Vai muistanko?

Mikä on varhaisin lapsuuden muistosi? Vastatessasi kysymykseeni, vastaat myös siihen, mikä on ensimmäinen asia, jonka pystyt tietoisesti palauttamaan mieleesi lapsuudestasi. Meillä kaikilla on muistoja jo varhaislapsuudesta, jopa sikiökaudelta. Muistot ovat meissä – sisällemme, ruumiiseemme piirtyneinä. Muistot vaikuttavat elämäämme ja kokemiseemme monin tavoin. (Broberg ym. 2005.)

Muisto voidaan määritellä ”tavaksi, jolla varhaisemmat tapahtumat vaikuttavat myöhempään toimintaan”. Ihmisen kyky muistaa muodostaa perustan kyvylle, joka selkeimmin erottaa meidät muusta eläinmaailmasta, eli kyvylle ajatella (Siegel 2001; Broberg ym. 2005).

Muistin toimintatavat

Psykoanalyyttinen teoria oli pitkään ainoa psykologinen teoria, joka oli kiinnostunut tiedostamattomista muistoista. Nykyään tilanne on kovin erilainen. Muistin toimintatapaa kuvataan nykyään muistitutkimuksessa joko implisiittiseksi tai eksplisiittiseksi. Implisiittisiä muistoja ovat ne, joita muistamme, mutta emme kykene palauttamaan mieleen. Eksplisiittisiä muistoja ovat taas ne, joita sekä muistamme että pystymme palauttamaan mieleen. Osa tutkijoista pitää muistin eri muotoja erillisinä järjestelminä (Nelson 1998; Broberg ym. 2005), osa yhteisen taustajärjestelmän eri ilmentyminä (Rovee-Collier, Hayne, Colombo 2001; Broberg 2005).

Tarkasteltaessa aivojen osien, amygdalan ja hippokampuksen, kehitystä, voidaan todeta, että amygdala kehittyy hippokampusta nopeammin. Tämä tekee mahdolliseksi sen, että varhaisimmat muistot sijoittuvat amygdalaan. Amygdala on aivojen keskiosien tumake, joka on eräänlainen tunne-elämän keskus. Amygdala vastaa tunteista ja implisiittisestä muistista. Hippokampus valikoi ja kokoaa informaatiota eksplisiittiseen muistiin. (Mancia 2007.)

Implisiittiset muistot: Tutkittaessa vastasyntyneitä on havaittu, että vauva, joka on sikiöaikana kuullut äidin lukevan satua vanhemmalle sisarukselle, voi osoittaa muistavansa sadun. Vauva valitsee erikoisrakenteista tuttia imemällä kaikista saduista juuri kyseisen kuunneltavakseen. Vauva siis muistaa sikiöajan tapahtumia (Broberg ym. 2005). Esimerkiksi voimakkaasti ahdistuneen vauvan äiti kävi tiiviissä psykoterapiassa raskausaikana. Äiti rauhoittui tunneilla ollessani hötkyilemättä läsnä ja jutellessani hänelle hätääntymättä. Myöhemmin potilaani toi vauvansa vastaanotolleni muutamia kertoja. Levottomana tullut vauva rauhoittui – ja painoi päänsä levollisesti huovalle (äidin ja minun välissä) kuullessaan ääneni. Tämä toistui useilla kerroilla, vaikka vauvan käyntien välissä oli useampiakin viikkoja. Äiti rauhoittui tilanteissa vasta myöhemmin, kun olimme jakaneet äidin tuskaista oloa – ja vauva oli levollisempi.

Implisiittisillä muistoilla tarkoitetaankin muistoja, joiden olemassaolosta emme ole tietoisia, mutta jotka ovat meihin taltioituneina ja voivat eri tilanteissa vaikuttaa käyttäytymiseemme. Puhutaan myös proseduraalisesta eli toiminnallisesta muistista tai taitomuistista. Proseduraalinen muisti sisältää motoristen taitojen oppimiseen liittyvät muistot, esimerkiksi kävelemiseen, uimiseen ja pyöräilemiseen tarvittavat taidot. Kun kyseiset taidot on kerran opittu, ne ovat tallentuneet ja siirtyneet lihasmuistiin. Tietoisuuden ei tarvitse kantaa niistä tällöin huolta.

Nykytutkimuksen avulla voidaan siis havaita, että eräänlainen kyky syöttää implisiittisiä muistoja järjestelmään ja taltioida niitä on jo olemassa ennen syntymää. Ensimmäisen elinvuoden aikana taltioidut muistot liittyvät yleensä erilaisiin vuorovaikutustapahtumiin läheisten ihmisten, yleensä vanhempien kanssa. Nämä koetut elämykset, useimmiten fyysiset, ovat emotionaalisesti voimakkaita. Nämä kokemukset ovat siis muistoja, jos muisto määritellään ”tavaksi, jolla varhaisemmat tapahtumat vaikuttavat myöhempään toimintaan”. Kokemukset eivät ole kuitenkaan tallentuneet niin, että lapsi voisi palauttaa niitä mieleensä. Tästä syystä implisiittisiä muistoja ei koeta muistoiksi, vaan ne ovat eräällä tavoin osa itseä. (Lehtovuori 2001; Broberg ym. 2005.)

Eksplisiittiset muistot: Lapsen kehityksessä tapahtuu iso muutos ensimmäisen vuoden lopulla ja toisen alussa. Tällöin kielenkehitys käynnistyy ja lapsi saa käyttöönsä uuden muistityökalun. Vähitellen kehityksen myötä lapsi kykenee liittämään tapahtumia yhteen ja muistamaan niitä tietoisena ”tapahtumaketjuna”. Näin alkaa kehittyä myös tila- ja aikakäsitys. Kaksivuotiaana lapselle kehittyy kyky tietoiseen yhtäjaksoiseen minäkäsitykseen. Minäkäsitys täydentyy hiljalleen. Sitä ylläpitävät lapsen yksityiskohtaiset omaelämäkerralliset muistot koko lapsuuden ajan. Lapsi alkaa kehittää deklaratiivista muistiaan eli kykyä tallentaa muistoja kielellisesti. Lapsi on tällöin kykenevä myös kertomaan muistoistaan sanallisesti. Tämä kyky perustuu semanttisille ja episodisille muistoille, jotka molemmat ovat tietoisia. Semanttiset muistot eivät ole tallentamisvaiheessa kytköksissä mihinkään erityisen voimakkaaseen tunne-elämykseen. Episodiset muistot ovat hyvin henkilökohtaisia ja elämyksellisesti voimakkaita. (Broberg ym. 2005.)

Eri muistijärjestelmiin kiinnittyvät sisäiset mallit ja representaatiot

Psykoanalyyttisessa ajattelussa nähtiin aluksi, että lasta sitoi hoivaajaan erityisesti viettitarpeiden tyydytys. Vähitellen vauvan ja äidin suhde alettiin nähdä myös vastavuoroisena läheisyytenä ilman, että kysymys olisi viettitarpeiden tyydyttämisestä. Brittiläiseen objektisuhdeteoriaan kuuluvat psykoanalyytikot toivat näitä näkemyksiä esille 1950-luvulta lähtien. (Lehtovuori 2001; Sinkkonen 2002.)

Lapsen eloonjäämiselle on tärkeää jatkuva tunneside ainakin yhteen ihmiseen, joka pitää huolta lapsesta ja hänen turvallisuudestaan. Lapsen tunneside vanhempaan kehittyy ensimmäisen vuoden aikana. Lapsi kiinnittyy vanhempiinsa, olivatpa he lämpimiä ja rakastavia tai kylmiä ja tunnesuhteessa etäisiä. Kiinnittyminen on erilaista riippuen vanhemman ja lapsen välille syntyvästä vuorovaikutuksesta. Jotta vuorovaikutus voi kehittyä turvallisesti, lapsen täytyy kokea, että vanhempi on aidosti läsnä. Keskeistä on se, että vanhempi lukee, vastaanottaa ja kestää lapsen viestejä sekä tyydyttää lapsen tarpeita – ei liian varhain, ei liian myöhään. Turvalliset, selkeät rajat tukevat sisäisten rajojen vahvistumista. Sisäiset mallit ja representaatiot (sisäistytetyt objektit) rakennetaan läheisten ihmisten kanssa koettujen toistuvien, samankaltaisten tapahtumien muistoista, joissa tunteet ja ruumiin kokemukset ovat tärkeitä. Ne juurtuvat persoonallisuuteen ja niiden ominaisuuksiin kuuluu pysyvyys. Sisäiset mallit ja representaatiot sisältävät sekä tietoisia että tiedostamattomia puolia. Ne ohjaavat lapsen ihmissuhteiden kehitystä, myös tiedostamattomasti. (Lehtovuori 2001; 2006; Sinkkonen 2002; Brodén 2007.)

Psykoanalyyttiselta pohjalta tapahtuvassa varhaisen vuorovaikutuksen tutkimuksessa hyödynnettiin aluksi aikuisten omissa hoidoissaan tuottamaa materiaalia, esimerkiksi Mahler (1975) (Vuorinen 1983). John Bowlby (1907 – 1990) on kiintymyssuhdeteorian luonut psykoanalyytikko. John Bowlby kehitti teoriaansa kahden suuren analyytikon, Anna Freudin ja Melanie Kleinin välisen teoreettisen taistelun jännitteissä. John Bowlby pyrkii tieteellistämään kiintymyssuhdeteoriassaan objektisuhdeteorian edustamaa ajattelua lapsen kehityksestä. Bowlby itse vierastaa käsitettä ”objekti” – hänen mukaansa kyseessä on ”kahden ihmisen välinen suhde”. (Hautamäki 2002.) Kleinin mukaan lapsi sisäistää tapahtumat sellaisina kuin lapsi ne kokee eikä välttämättä sellaisina kuin ne todellisuudessa olivat. Tiedostamaton muodostaa tapahtumista phantasioita (tiedostamaton fantasia), jotka voivat olla kauheampia tai kauniimpia kuin mitä ne todellisuudessa olivat. Bowlbyn teoria perustuu todellisten tapahtumien jättämiin muistijälkiin. Bowlbyn keskeinen ajatus on, että lapsen kokema äidinriisto ja äidin rakkauden menetys voivat uhata lapsen kehitystä. Kiintymyssuhdemalli heijastaa sitä, mitä lapsi on kokenut suhteessa vanhempiinsa. Bowlbyn (1969) kontaktit Piaget’hen (1954) innostivat häntä kehittämään käsitettään sisäisistä työhypoteeseista (internal working model) työmalleiksi. Bowlby tarkoittaa sisäisellä työmallilla lasta itseään suhteessa keskeiseen kiintymyssuhteeseen, kiintymyksen kohteena olevaa ihmistä suhteessa lapseen ja suhteeseen liittyvää tunteen voimakkuutta. (Hautamäki 2002.)

Bowlbyn ajatuksessa oli uutta se, että on olemassa monta tällaista yksilön vuorovaikutuksessaan muihin rakentamaa mallia (Crittenden 1994). Bowlby (1980) olettaa, että yksilö muodostaa ainakin kaksi sisäistä mallia suhteessaoloista läheisiinsä. Bolbyn (1973) mukaan työskentelymallit ovat tietoisia ja tiedostamattomia representaatioita maailmasta ja omasta itsestä siinä maailmassa. Työskentelymallien avulla lapsi havainnoi tapahtumia, ennakoi tulevaisuutta ja tekee suunnitelmia – luoden asteittain kaaokseen järjestystä. Vuorovaikutustaidot omaksutaan ja sisäistetään läheisimmiltä ihmisiltä, yleisimmin äidiltä ja isältä. (Hautamäki 2002.)

Ihmisen läheisiä ihmissuhteita koskevat sisäiset mallit rakentuvat eri muistijärjestelmien varaan (Tulving 1985). Tulvingin muistijärjestelmä muodostui ensin episodista ja semanttista muistia koskevasta teoriasta (1972). Semanttinen muisti kehittyy lapsen toisena elinvuotena ja liittyy mm. lapsen ensimmäisiin kuvauksiin itsestään. Bowlby esittää, että varhaiset semanttiseen muistijärjestelmään rakentuvat kuvat ”lainataan” usein vanhemmilta. He tarjoavat lapselle suhdetta kuvaavat kielelliset ilmaisut. Episodisessa muistissa muistikuvat koostuvat useiden aistien (esimerkiksi näkö, kuulo, kosketus) tuottamien ärsykkeiden integroinnista. Niihin sisältyvät myös ihmisen tunteet. Myöhemmin Tulving (1985) kuvaa kolmattakin – proseduraalista muistijärjestelmää, joka perustuu sensomotoriseen taitojen oppimisen tallentamiseen muistoihin. Proseduraaliset muistimallit muodostavat Tulvingin mukaan eräänlaisen esitietoisen, ei-kielellisen muistin, joka ohjaa päivittäistä toimintaa. Proseduraalinen muisti säilöö tiedon siitä, miten toteutetaan toimintojen järjestys, josta esimerkkeinä ovat motoriset ja vuorovaikutustaidot. Ensimmäisenä elinvuotenaan lapsi siis alkaa kiinnittyä toiseen ihmiseen proseduraaliseen muistijärjestelmään perustuvien mallien avulla. Proseduraalisen muistin avulla lapsi mallintaa omia toimintojaan suhteessa toiseen – mihin yhdistyy toimintoon liittyvä tunne. Tämä muistijärjestelmä säätelee lapsen päivittäistä toimintaa siihen asti, kunnes lapsi huomaa eron sen välillä, mitä hän odottaa ja mitä kokee. Tällöin tapahtumasta tulee tietoinen. Proseduraalinen muisti liittyy läheisesti Piaget’n (1952) käsitteeseen sensomotorinen skeema ja Sternin (1985) RIG-käsitteeseen (representations of interactions that been generalized) eli yleistyneet vuorovaikutusmuistot. (Hautamäki 2002.)

Objektisuhdeteoreetikoiden (Bion 1962; 1970; Winnicott 1965; Kernberg 1976) mukaan lapsen samanlaisina toistuvat toiminnot ja kokemukset itsestä suhteessa toiseen yleistyvät vähitellen mielen sisäisiksi representaatioiksi. Nämä jäsentyvät siis Bowlbyn sanoin sisäisiksi työhypoteeseiksi, sisäisiksi työmalleiksi (internal working models) tai Kernbergin käsittein itse – toinen – affekti-triadeiksi (self-other-affect-triads). Jälki-bowlbyläinen Stern (1985) puhuu sisäisistä oletusmalleista (internal representational models). (Hautamäki 2002.)

Ainsworthin (Ainsworth ym. 1978) kehittämä vierastilanne-menetelmä ( infant strange situation) kohdistuu lapsen proseduraalisen muistijärjestelmän malleihin. Vierastilanne-menetelmällä kartoitetaan yksivuotiaiden lasten kiinnittymisen yksilöllisiä eroja. Menetelmällä havainnoidaan ja eritellään sitä, miten lapsi käyttää äitiä turvapesänä, kun hänen stressiään lisätään . Mallit päätellään lapsen ja äidin välisen vuorovaikutuksen perusteella. Turvallisesti kiintyneet, luottavaiset (secure), lapset ovat oppineet luottamaan äitiinsä turvapesänä. Luottavaisten lasten äidit reagoivat sensitiivisemmin, nopeasti, johdonmukaisesti ja asianmukaisesti lastensa viesteihin. Turvattomasti kiintyneet, välttelevät (avoidant) lapset ovat oppineet olemaan käyttämättä äitiään turvapesänä. Äidit ovat johdonmukaisen epäsensitiivisiä lastensa viestejä kohtaan ensimmäisen vuoden aikana. Laiminlyödyt lapset (Crittenden 1988) voivat väärentää tunneilmaisujaan ylimyönteiseen suuntaan. Tämä ei vastaa heidän todellista tunnetilaansa – vaan on ennemminkin tarkoitettu piristämään äidin masentunutta mieltä. T urvattomasti kiintyneet, ristiriitaiset ja vastahankaiset (ambivalent-resistant) lapset ovat epäjohdonmukaisesti lastensa kanssa vuorovaikutuksessa olevien – ja toimivien ─ äitien lapsia. (Hautamäki 2002.) Jäsentymättömästi (disorganized) kiintyneillä lapsilla ei ole minkäänlaista toimivaa kiintymyskäyttäytymisen taktiikkaa (Main ja Salomon 1990).

Psykoanalyyttinen kehityspsykologinen nykytutkimus on edennyt sekä Bowlbyn kiintymyssuhdeteorian että Winnicottin (1965/1987; 1971) ja Bionin (1962; 1970) ajattelun pohjalta kohti vuorovaikutuksellisempaa näkemystä lapsen kehityksestä. Näkemyksessä korostetaan vauvan aktiivista osuutta vuorovaikutukseen sekä äidin ja vauvan temperamenttien yhteensopivuutta.

Daniel Sternin käsite sisäistetty kumppani (evoked company, herätetty kumppani) on vuorovaikutusmuiston (RIG) se osa, joka edustaa kokemuksiin liittynyttä toista ihmistä. Kun yleistynyt vuorovaikutusmuisto toisen kanssa olemisesta aktivoituu, lapsi kohtaa myös tämän sisäistetyn kumppanin. Tämä muisto voi muuntua uusien kokemusten myötä ja sisäistetty kumppani voi muuttua uusien kokemusten myötä. Myöhemmät kokemukset eivät kuitenkaan muuta sitä kovinkaan paljon. Sisäistetty kumppani ei ole osa jotain todella tapahtuneen muistoa vaan sisältää ne olennaiset elementit, jotka tähän toiseen henkilöön on kyseisissä vuorovaikutustapahtumissa liitetty. Sternin käsityksen mukaan sisäistetyt kumppanit sisältävät sekä kognitiivisia että tunne-elementtejä. (Stern 1985; Lehtovuori 2001; 2006.)

Esimerkki vauvahavainnoinnistani – katkelmia vauvan, äidin ja minun vuorovaikutuksesta:

Vauva 4 kuukautta ja 2 viikkoa : Äiti laittaa vauvan joustokangaspussikeinuun. Vauva jää ikään kuin seisomaan siihen jalat koukussa. Äiti kehottaa vauvaa hyppäämään. Vauva on nyt enemmän kiinnostunut minusta. Yritän vetäytyä hieman sivummalle. Vauva kurkkii minua keinun sivurakosista. Äiti kääntää vauvan itseensä päin. Vauva juttelee äidille jokellellen. Äiti kehottaa hyppäämään ja vauva koukistaa jalat ja ponkaisee kerran itseään suoraksi, jonka jälkeen katsoo minuun takaviistoon ja keikistelee keinun sivuraosta minulle. Kurkistan kerran rakosesta ja sanon kukkuu. Vauva nauraa helakasti. Vauva potkii itseään eri puolille ja äiti kehuu. Vauva innostuu juttelemaan keinun isoille kangaskuviolle eikä enää innostu pomppimaan. Minulla on tunne, että olemme kolmisin vuorovaikutuksessa.

Vauva 4 kuukautta ja 3 viikkoa : Äidillä on kiireitä. Vauva katselee minua tuttavallisemmin kuin aikaisemmin. Hän katsoo hyppykeinua ja minua vuorotellen neljä kertaa. Mietin, mahtaisiko hän muistaa viimekertaisen keinuleikin.

Vauva 5 kuukautta : Perhe on muuttanut. Vauva katselee minua tarkkaan, kun menen uuteen kotiin. Hymyilee, mutta katsoo puolittain koko ajan äitiä. Keinu on ripustettu. Juttelen, että Pirjohan se tässä löysin teidät täältä uudesta kodista. Vauva hymyilee nyt avoimemmin ja katsoo useaan kertaan keinua ja minua vuorotellen. Mielessäni varmistuu, että vauva liittää minut osana tähän yleistyneeseen muistoon. (Lehtovuori 2001.)

Monien teorioiden mukaan lapsi kykenee palauttamaan poissaolevan vanhemman vasta ensimmäisen ikävuoden lopulla. Sternin mukaan lapsi pystyy tähän jo kolmannella kuukaudella. Kun vauva muistaa jotakin, hän lähes aina muistaa jotakin, joka liittyy toiseen ihmiseen ja suhteeseen tämän kanssa. Ärsykkeet herättävät sisäisen kumppanin. Esimerkiksi jokin lelu voi herättää yleistyneen muiston, saada rytmin, vitaliteettitunteen ilmaisuja. Äiti on usein tuonut lelun lapsen maailmaan leikin alkuunpanijana. Transitionaaliobjektin alkumuoto? (Lehtovuori 2001.)

Minua on mietityttänyt eräs kokemus. Soitin esimerkkini vauvahavainnointiperheelle ensimmäistä kertaa vauvahavainnoinnin jälkeen tytön ollessa 7-vuotias. Tyttö haki hänelle antamani kirjan välittömästi hyllystä, kun hän kuuli minun soittavan vanhemmilleen. Olin lukenut tytölle kirjaa (1 v 6 kk). Oletettavasti myös vanhemmat ovat kertoneet minusta vuosien myötä.

Muisti ja tiedostamaton

Muisti on kiinnostanut psykoanalyytikoita Freudista lähtien. Muisti on olennaista ihmisen identiteetille sekä tiedostetulle ja tiedostamattomalle maailmalle. Sigmund Freud erotti toisistaan tietoisen, esitietoisen ja tiedostamattoman ajatussisällön. Piilotajunta on eräänlainen kokoomanimi kaikelle sellaiselle säädyttömälle, epämiellyttävälle tai ahdistavalle, jota ei voida päästää tietoisuuteen. Muistintutkijat erottavat toisistaan tiedostamattoman käsitteen, jolla siis viitataan piilotajuntaan ja puolustautumiseen hankalina koettuja impulsseja vastaan – ja kognitiivisesti tiedostamattoman käsitteen, joka liittyy implisiittisiin muistoihin. (Kihlstrom 1987; Broberg ym. 2005.) Kognitiivisesti tiedostamattomalla tarkoitetaan siis eräänlaista taloudellista tapaa taltioida tietoa, jonka ei tarvitse olla tietoista ollakseen käyttökelpoista. Tosin molemmat – sekä piilotajunta että implisiittiset muistot – vaikuttavat ihmiseen siitä huolimatta, että ne eivät ole tietoisuuden ulottuvilla.

Tämä kaksittainen muistisysteemi johtaa myöskin siihen, että tiedostamattomalla on mahdollista olla eräänlainen kaksittaistehtävä: Ei-torjuttu ja tiedostettu tiedostamaton. Ei-torjuttu tiedostamaton, koskien implisiittistä muistia, tunne-elämän aarreaittaa, päivittyy ihan elämän alusta alkaen, todennäköisesti jo raskauden viimeisinä viikkoina. Torjuttu tiedostamaton yhdistyy eksplisiittiseen muistiin, joka kehittyy, kun lapsi on saavuttanut kahden vuoden iän. Ei-torjuttu varhainen tiedostamaton tulee esille transferenssissa, vastatransferenssissa ja unissa. Se tulee näkyviin transferenssissa esimerkiksi varhaisina tunnekokemuksina ilmaisten äidin äänen sävyjä – äidin kielen painotuksia ja tempoa. Uni taas tavoittaa esisymbolisen ja sanattoman vaiheen kokemuksia, jotka voivat tulla unen kautta sanoitetuiksi. (Mancia 2007.)

Muistin ilmenemismuodot

Muistitutkimukset ovat lisääntyneet 1990-luvulta lähtien ja aiheesta on kirjoitettu monia keskeisiä artikkeleita (Fonagy 1999; Pally 1999; Scalzone, Palmisano, Semenza 2000; ks. Mancia 2007; Davis 2001). Näissä kaikissa julkaisuissa on yhteistä se, että niissä nähdään muisti aivojen rakenteiden ja mielen monitahoisena toimintona. Muisti ilmenee monin eri muodoin:

– motorinen muisti (motor memory), joka tulee esille jokapäiväisissä liikkeissä ja opituissa motorisissa toiminnoissa

– sensorinen muisti (sensory memory), jossa ovat viiden aistimme kokemukset

– musikaalinen muisti (musical memory), joka koostuu monista eri alueista: motorisesta ja paikallistamismuistista (positional) ja näkö- sekä kuulomekanismeista

– geneettinen muisti (genetic memory), joka auttaa adaptoitumaan ympäristöön

– historiallinen muisti (historical memory), jonka jakaa koko kansakunta

Nämä kaikki muistin muodot ilmenevät sekä lyhytaikaisessa muistissa että pitkäaikaismuistissa. Lyhytaikainen muisti varastoi informaatiota vain viiden minuutin ajan. Pitkäaikainen muisti on keskeistä psykoanalyysissa ja psykoterapiassa (Mancia 2007). Pitkäaikaismuisti sisältää sekä implisiittisen muistin että eksplisiittisen muistin. Implisiittinen muisti varastoi kokemuksia, jotka eivät ole tietoisia – eikä ihminen kykene kuvaamaan niitä sanoin. Eksplisiittinen muisti mahdollistaa ihmiselle hänen elämänhistoriansa uudelleenjärjestämisen. (Mancia 2007.)

Muistaminen ja unohtaminen

Muistiin liittyy myös kysymys ns. vääristä muistoista. Ne ovat muistoja tapahtumista, joita ei ole koskaan tapahtunut. Vääriä muistoja tutkiessa täytyy keskittyä tiedon syöttämisen sijasta tiedon kehittymiseen. Aivojen toimintatapaa käsittelevä tutkimus kohdistuu nykyään suuressa määrin ns. hermosoluverkkoihin. Tämä tarkoittaa sitä, että jonkin elämyksen eri puolet taltioituvat aivojen eri osiin ja että kerran yhteen aktivoiduilla neuroneilla on jatkossa parempi yhteys toisiinsa (Hebb 1949). Näin ollen joka kerta, kun jokin muisto nousee esiin, siihen vaikuttavat ihmisen oma, muistelemisen yhteydessä vallitseva tilanne ja tunnelma. Mitä useammin muisto nostetaan esiin, sitä isompi riski on, että alkuperäinen muisto menettää oman, elämäkerrallisen luonteensa. Muistaminen on siis aktiivinen prosessi – ja tietyssä mielessä muisto luodaan aina uudelleen ja uudelleen, kun se nostetaan esiin. On myös mahdollista luoda muistoja, jotka eivät perustu oikeasti koettuihin tapahtumiin vaan esimerkiksi ajatuksiin ja pohdintoihin, joita ihmisellä on ollut aikaisemmasta elämästään (Broberg ym. 2005). Esimerkiksi onko kuusenoksien näkeminen oikea, omaan kokemukseeni pohjaava muisto – vai minulle kerrottujen tapahtumien mieleeni luoma. Myös valokuva voisi olla tällainen – mutta minulla ei ole kuvaa vaunuista kuusien alla. Vaiko tunnelma keinunnasta, rauhoittavasta liikkeestä, jonka olen sanoittanut myöhemmin?

Unohtaminenkin on aktiivinen prosessi. Tämä tulee esille mm. traumaattisten muistojen yhteydessä. Epämiellyttävillä muistoilla on taipumus syöpyä mieleen, eivätkä ne tunnu haalistuvan itsestään vuosien mittaan. Liian tuskalliset muistot ”unohdetaan”, mutta ne voidaan palauttaa tietoisuuteen myöhemmin elämässä, esimerkiksi psykoterapiassa. Kiistanalaista on, onko ihminen todella torjunut traumaattiset muistot tietoisuudesta vai muistaako hän ne todellisuudessa, mutta päättää tietoisesti olla välittämättä niistä kieltämällä niiden olemassaolon – tai vähättelemällä niiden merkitystä (Christiansson 2002; Broberg ym. 2005).

Muistin merkitys psyykkisessä oireilussa

Ihmisen mielen kehityksessä ja mahdollisessa psyykkisessä oireilussa on merkitystä myös muistin kehityksellä. Aivoissa ei ole olemassa erillistä ”muistisäiliötä”. Muisti tarkoittaa aivojen kykyä käyttää aikaisemmin koettua ohjaamaan tulevaa toimintaa. Tämä mahdollistaa todennäköisyyttä siitä, että tietyt neuroniyhteydet tai radat toimivat uudelleen yhdessä (Siegel 2001; Mäntymaa 2007). Voidaan ajatella, että neuronit, jotka toimivat yhdessä, myös kytkeytyvät yhteen. Yhteenkytkeytyminen lisää todennäköisyyttä, että myös tulevaisuudessa, samankaltaisessa tilanteessa, neuronit toimivat yhdessä (Siegel 2001; Mäntymaa 2007). Voimakkaat, erilaiset traumaattiset kokemukset voivat vahingoittaa hippokampusta, joka ei silloin pysty kontrolloimaan amygdalasta nousevia alkukantaisia pelkoja ja ahdistuksia.

Posttraumaattisessa oireilussa eri muistisysteemien integraatio ei siis toimi riittävästi. Tällöin erilaiset traumasta muistuttavat tekijät voivat aktivoida implisiittisen muistin (Mäntymaa 2007). Esimerkiksi vauvana hyväksikäytetty ihminen voi joutua syvään epämääräiseen hajoamisentunteeseen yhtäkkisen fyysisen lähentymisen vuoksi. Ihminen ei kykene tällöin muistamaan, mihin oireet liittyvät eikä kykene myöskään ymmärtämään omaa reagointiaan. Tunnereaktiot traumatilanteessa jättävät jäljet tunnemuistiin. Ihminen ei ehkä muista itse traumatilannetta lainkaan, mutta mikä tahansa traumatilannetta muistuttava asia voi laukaista saman kauhun kokemisen kuin alkuperäisessä traumatilanteessa. Hän ei todennäköisesti tajua sitä, miksi kokee näin. (Lehtonen 2003; Saraneva 2006.)

Fonagyn (1995) mukaan työskentelymallit suodattavat kokemuksia niin, että pysytellään sisäistetyissä olemisen muodoissa suhteessa toiseen. Esimerkiksi turvallisesti kiinnittyneen lapsen ei ole tarvinnut pelätä – ja hän pystyy sopeuttamaan käytöstään joustavasti olosuhteiden mukaan. Varhaiset muistot voivat olla myös traumaattisia. Mikäli vanhemmilla on ollut erilaista kyvyttömyyttä kohdata lastaan (psyykkinen sairaus, väkivalta, hyväksikäyttö), tallentuvat nämäkin suhteessaolon muodot vauvan muistiin. Tämä ydin viitoittaa väistämättä tavan luoda suhteita toisten kanssa (Stern ym. 1998; Mancia 2007). Mitä vaikeammat ja traumaattisemmat lapsen kasvuolosuhteet ovat olleet, sitä tiukemmin hänen on pidettävä kiinni työskentelymalleistaan eli selviytymisstrategioistaan. Hoidon kannalta tällaiset vuorovaikutusmallit ovat suuri haaste. Kestää usein kauan, ennen kuin pahoin laiminlyöty ihminen uskaltautuu uudenlaiseen ja erilaiseen kontaktiin toisen kanssa. Vanha tuttu malli on varmempi kuin uusi ja tuntematon. (Sinkkonen 2002.) Näiden ihmisten hoidoissa on tärkeää, että psykoterapeutti kykenee lukemaan potilaan rytmiä ja ymmärtämään, paljolti omien vastatunteidensa kautta, lähentymisen potilaassa herättämät pelottavat ja ahdistavat tunnelmat.

Ruumiillinen sairastaminen ja muisti

Muistin eri tasot ovat merkittävällä tavalla mukana ruumiin ja mielen vuorovaikutuksessa, ruumiillisissa sairauksissa ja niiden psykoterapiassa. Ruumiillisissa sairauksissa ja oireissa puhuvat varhaisimmat muistojäljet aina sikiökaudesta, syntymästä ja varhaisesta vuorovaikutuksesta lähtien. Ruumiin muisti eli proseduraalinen muisti on kehityksellisesti ensisijainen ja lapsuuden ajan hyvin elävä ja toimiva. Vähitellen se saa rinnalleen mielikuviin perustuvan symbolisen muistin. Ruumiin muisti ei valehtele. Ruumis muistaa kokemuksia tuntemuksina, kiihtymis-, jännitys- ja kouristustiloina sekä oireiden muodossa. (Siltala 2007.)

Varhaisimmat traumaattiset ahdistuskokemukset säilyvät ruumiin muistissa. Ihminen toistaa esimerkiksi tiedostamattomaan (vrt. ei-torjuttu tiedostamaton) jääneitä tyhjyyden ja haavoittuvuuden kokemuksia ruumiillisen sairauden muodossa. Freudin (2005) mukaan Unheimlich on kaikki se pelottava ja kohtaamaton, jonka piti jäädä piiloon ja jonka on tultava esiin ruumiillisissa oireissa. Tiedostamattomaan jääneet traumaattiset pelot ja fantasiat, ”nimettömät kauhut” kietoutuvat somaattisiin häiriöihin ja tiloihin (Siltala 2007). Psykoterapiassa ja psykoanalyysissa sairastamisen varhaisimmat kokemukset voivat avautua jälkikäteen ja – tultuaan kohdatuksi vuorovaikutussuhteessa – löytävät tietoisen symbolisen muistin tason puheessa. Tätä ilmiötä kutsutaan jälkikätisyydeksi (Nachtträglichkeit; Freud 2005; Siltala 2007). Pirkko Siltala (2003) kuvaa sitä, miten psykoanalyytikot Selma Freiberg (1987) ja Hisiko Watanabe (1996; 1997) kutsuvat vanhempien sisäistettyjä vaikeita kokemuksia aaveiksi. Ne ovat piilotajuisen menneisyyden odottamattomia vieraita vanhempien symbolisesti muistamattomasta menneisyydestä. Vanhemmat joutuvat omien varhaisten kokemustensa valtaan. Mitkä tahansa tilanteet ruumiillisessa kosketuksessa saattavat nostaa esille näitä omia kokemuksia. Aikuinen puoli vanhemmassa saattaa kiistää nämä varhaiset kokemukset. Salaiseksi jääneen kauhun on mahdollista päästä psykoterapiassa vuorovaikutukseen ja puheen piiriin ja sille löytyy tietoisia tunteita, mieli- ja muistikuvia. Niitä voidaan kuvata ”tyhjyyteen vajoamisena”, ”mustina aukkoina” tai ”ammottavina, repivinä kitoina” (Siltala 2007).

Psykoanalyyttinen suhde ja muisti

Freudin työssä muisti oli keskeinen koko hänen työskentelynsä ajan. Muistin tutkinta alkaa teoksessa Project for a scientific psychology 1895. Tässä teoksessa Freud hahmottelee aivot–mieli-yhteyttä, mikä kuulostaa neuropsykologiselta kieleltä. Toisaalta hän kuitenkin avaa tällä työllään uutta psykologista näkökulmaa (Mancia 1987; 1998; ks. 2007). Freud aloittaa käsityksellä, että muisti on hermosysteemin perustavanlaatuinen ominaisuus. Freud ratkaisi muistiin liittyvän neuroniongelman siten, että on kahdenlaisia neuroneja: läpäisevät (permeable) neuronit, joiden tehtävä oli havaitseminen, ja läpäisemättömät neuronit, jotka ovat vastuussa muistista. Freud ei paljoakaan muuta neuroniteoriaansa kirjassaan Unien tulkinta. Unien tulkinnassa Freud kuitenkin olettaa muistin olevan vastuussa kokemusten ja havaintojen yhdistämisestä. Koska Freud oli pitkään ollut neurologian tutkija, hän yritti uransa alussa selittää ihmisten normaalia ja patologista käyttäytymistä muutoinkin neurologisten teorioiden avulla. Niinpä hän pyrki selittämään kaikki ilmiöt kahdesta perussuureesta käsin: neuronista ja epämääräisestä kemiallisesta tai fysiologisesta energiasta. Esimerkiksi kirjeissään Fliessille (1896) hän pohtii, kuinka muistijäljet kulkevat neuronien välityksellä. (Mancia 2007.) Freud myös pohti, hoitaessaan hysteerisiä potilaita, kuinka ”tunnemuisti” toimii (hysteeriset reaktiot), vaikkeivät potilaat muista traumaattista tapahtumaa. Hän totesi, että heidän ruumiinsa muistavat (Saraneva 2006).

Freudin keskittyessä oidipaalivaiheen kehitykseen – sen kieleen ja symboliikkaan ─ häneltä jäi pohtimatta varhaiset kehitysvaiheet. Klein suuntasi mielenkiintoa esiverbaaliseen ja esisymboliseen vaiheeseen ja implisiittiseen muistiin vuonna 1928. Freud kiinnittää enemmän huomiota eksplisiittiseen muistiin, jota voidaan palauttaa mieleen ja tietoisuuteen vapaan assosiaation kautta. Mutta Freudilla on kuitenkin myös joitakin ajatelmia implisiittisestä muistista. Hän kirjoittaa vuonna 1914 erityisestä tärkeästä kokemusluokasta, jota mikään muisti ei pysty löytämään. Näitä ovat hyvin varhaiset lapsuuden kokemukset, joita ei ymmärretty ajallaan, mutta jotka myöhemmin ymmärretään ja tulkitaan. Yksi väylä saada tietoa niistä ovat unet. Tällä ajatuksella Freud linkittyy nykyiseen implisiittisen muistin käsitykseen. (Mancia 2007.)

Implisiittisessä muistissa ovat varhaiset kokemukset, käsittäen myös fantasiat, defenssit, kuten split, projektiivinen identifikaatio ja kieltäminen (Mancia 2007). Tämä ei-torjuttu tiedostamaton on uusi ja erilainen näkökulma tiedostamattomaan – erilainen kuin Freudin tiedostamaton. Traumaattisia tapahtumia ei ole voitu torjua vaan ne on varastoitu implisiittiseen muistiin. Ne eivät ole päässeet tietoisuuteen, mutta niiden jäljet näkyvät läpi koko elämän. Ne nousevat esiin transferenssissa, vastatransferensissa ja erityisesti unissa. Unessa muisti ei kohtaa vastustusta. Se voi tuoda näkyviin torjutun toiveen – tai ei-torjutun trauman. Projektiivinen identifikaatio työskentelee massiivisesti unissa. Muisti linkittää menneisyyttä ja nykyisyyden realiteettia – yhdistäen varhaisen lapsuuden ja aikuisuuden kokemuksia. Transferenssi-vastatranferenssityöskentelyssä, projektiivisen identifikaation avulla, rakentuu uutta (Heimann 1950; Joseph 1985; Rosenfeld 1987; Mancia 1995; ks. 2007; Fonagy 1999). Vanhoja muistoja tulee koettavaksi ja jaettavaksi, jolloin niitä voidaan sanoittaa. Implisiittinen ja eksplisiittinen muisti tekevät töitä yhdessä analyyttisessa suhteessa saavuttaakseen uudelleenrakentumista. Neurofysiologien kielellä tämä voisi olla sitä, että on mahdollista muuttaa representaatiota aivoissa (Saraneva 2006). Viime aikoina on todistettu, että jopa uusia hermosoluja syntyy ihmisaivoissa, eritoten hippokampuksessa (Lehtonen 2006). Psykoterapian vaikutus voi johtaa esimerkiksi pitkäaikaisiin muutoksiin hermosolujen välisissä yhteyksissä (Eric Kandel; ks. Lehtonen 2006).

Muisti transferenssin ja vastatransferenssin vuorovaikutuksessa

Jacques Lacan (1966) olettaa, että psykoanalyysissa sanojen merkityksessä on olennaista se, mitä ei sanota – se, mitä sanat kätkevät. Maailma sanojen takana kertoo myös paljolti ei-torjutusta tiedostamattomasta, jota ei voida suoraan sanoittaa. Ja sitä, mitä ei sanota, ei voida myöskään ratkaista merkityksen ehdoin (Agosti 2002; ks. Mancia 2007). Myös transferenssissa on olennaista kiinnittää huomiota siihen, mitä ei sanota. Potilaan kommunikaation tunteen voi tavoittaa, ei niinkään sanojen kautta suoraan, vaan äänen sävyn, värin, soinnin ja voimakkuuden sekä kielenkäytön ajoituksen kautta (Mancia 2007). Transferenssin voi tavoittaa myös potilaan käyttäytymisen kautta, kuten asennon, liikkeiden, pukeutumisen – ja sitä kautta, miten potilas esiintyy ja esittäytyy analyytikolle. Potilas- ja vauvahavainnointityönohjauksissa nousevat jaettaviksi ja tarkasteltaviksi elävästi myös kohtaamisten tunnelmat ja sävyt. Tämä mahdollistuu, mikäli tapaamiskerroista on tehty tarkat, samana päivänä tehdyt muistiinpanot, jotka luetaan työnohjaustilanteessa. Analyysissa voidaan saavuttaa itsetuntemusta, kosketusta itseen, vuoropuheen kautta, mutta myös suhteessaolon kautta toiseen osapuoleen. Analyysiparin ääni nousee yhdessäkoetusta tiedostamattomasta kokemuksesta, missä molempien tiedostamattomat osallistuvat, vaikkakin epäsymmetrisesti. Ogden (2001) puhuu ”analyyttisesta kolmannesta osapuolesta”, mikä kuvaa tätä samaa jaettua yhteistä kokemuksellista aluetta. Analyysityöskentelyssä tarvitaan sekä implisiittistä että eksplisiittistä muistia. Voi kuitenkin olla, että potilas linnoittautuu eksplisiittisen muistiaineksen taakse välttääkseen kohtaamisen tässä ja nyt – johon voisi nousta myöskin varhaisten kehitysvaiheiden sanattomat viestit (Mancia 2007).

Unet ja muisti

Melanie Klein (1932) muutti ratkaisevasti Freudin viettikeskeistä unitulkintaa, korvaten sen suhteessaolon mallilla (relational model). Unia ei laukaisekaan siis torjunta, vaan ennemminkin dynaaminen suhde tunnepitoisten representaatioiden välillä. Nämä sisäistetyt objektit ovat kerrostuneet tiedostamattomaan varhain lapsuudessa. Ne saavat ilmiasunsa splitissä, projektiossa ja projektiivisessa identifikaatiossa. Kleinilainen tiedostamaton, joka ilmenee unissa, ei siis liitykään enää pelkästään torjuntaan vaan myös splittiin ja projektiiviseen identifikaatioon. Tästä lähtökohdasta tarkastellen unien työstö merkitsee potilaan sisäisten objektien, niiden konfliktien ja defenssien löytämistä (Mancia 2007). Tämä taas johdattelee miettimään ihmisen tarvetta nähdä unta. Unen tehtävä saattaisi näin olla tiedon tuottaminen representaatioiden kautta. Freud (1900/1992) oli aavistellut tätä verratessaan esimerkissään unta diktatuurin aikakauden sanomalehteen, jossa tärkeä tieto oli kirjoitettava rivien väliin. Nykyään voimme pitää unta todellisena kokemuksena, joka edustaa unennäkijän sisäistä maailmaa nykyisyydessä ja ilmaisee koko transferessia ja transferenssin ja vastatransferenssin vastavuoroisuutta.

Omassa työskentelyssäni unet ovat keskeinen työväline. Koen, että uni on osa työskentelyprosessia. Uni on arvokas apuväline tarttumisessa hetkeen transferenssin ja vastatransferenssin vuoropuhelussa. Lähdemme työstämään unta yleensä niin, että potilas kertoo omia mielikuviaan, tunnelmiaan ja assosiaatioitaan unesta. Tämän jälkeen alamme yhdessä kohdata unen avaamaa väylää mielen syvyyksiin – menneeseen ja nykyiseen. Mikäli mielessä on tyhjää, autiota, lähden avaamaan ”solmuja” varovasti kysellen ja sanoittaen. Tulkinnat rakentuvat hiljalleen, paljolti omien vastatunteideni kautta, joita työskentelymme aikana koen.

Muistin tehtävä psykoanalyyttisessa työskentelyssä

– yhdistää eri analyysikertojen kokemuksellisuutta antaen jatkuvuutta sille, mikä muutoin on katkonaista analyyttisessa suhteessa

– edistää elvyttäen eksplisiittisestä muistista tulevaa menneiden tapahtumien muistamista

– stimuloi tunteita, vaikka niitä ei voitaisikaan vielä muistaa

– yhdistää esiverbaalista ja esisymbolista kokemuksellisuutta implisiittisestä muistista helpottaen niiden sanallistamista, mikä on olennaista uudelleenrakennuksessa

– edesauttaa muistamaan unia, joiden kautta voidaan taas auttaa esisymbolisen sanoittamista symboliseksi

– auttaa analyysituntien välillä työstämään asioita, joita on tullut esille analyysitunnilla

– auttaa potilasta muodostamaan uudenlaista sisäistä representaatiota analyytikosta taukojen aikana; tämä vahvistaa analyytikon sisäistämistä uudenlaisena kehitysobjektina, mikä taas auttaa potilaan sisäisen maailman tasapainottumista

– auttaa säilyttämään analyyttisen kokemuksen analyysin loputtua (Mancia 2007).

Tapausselostus – unien viestit

Martta (nimi on muutettu), eläkeikää lähestyvä nainen, kävi luonani psykoanalyysissa kolme kertaa viikossa. Martta oli ollut aikaisemmin psykoterapiassa. Kuvaan yhteistä matkaamme meille molemmille merkityksellisten unien kautta noin kahden ensimmäisen analyysivuoden ajalta.

Kolmas analyysitunti (uni 1): ”Tulee mieleen vanha noita-akka uni, jonka näin lapsena, noin 9-vuotiaana. Unessa pyydän noita-akalta vettä, kun on jano. Noita-akka sanoo, että kohta saat runsaasti, kun pääset pataan keitettäväksi.” Tunnen vastatunteissani riipaisevaa tuskaa ja kiukkuakin ja tavoitan tätä kautta syvää ymmärrystä siitä, miten julmalla tavalla hänen tarpeitaan on väheksytty ja laiminlyöty. Martalla on oletettavastikin syvää pettymyksen raivoa sisällään. Hän kokee myös pelkoa läheisyydestä ja siitä, ettei tulekaan ymmärretyksi analyysissa – vaan joutuu ”pataan keitettäväksi”.

Analyysi kestänyt 3 kk (uni 2): ”Muistan, kuinka äiti kerran sodan aikana huuteli ja etsi meitä lapsia pommituksen jälkeen. Se tuntui hyvältä.” Martta miettii jotakin ja sanoo muistavansa nyt unen: ”Taitaa olla ensimmäinen tämän analyysin aikana. Olen kesämökillä lasten (tyttö ja poika) ja joidenkin muiden kanssa. Olen lähdössä kauppaan bussilla, mutta alankin poimia ihania isoja mustikoita vanhaan pläkkiämpäriin. Osa on raakoja. Mietin, mitä tekisin, kun ei ole rahaa mennä bussilla. Ystävällinen tuntematon ihminen sanoo tietävänsä polun. Tuntematon ja minä lähdemme kulkemaan polkua.” Käydessämme yhdessä unta läpi sanon mm., että mustikat ovat meheviä, osittain raakoja. Osa sinussakin on kypsymässä, osa vielä raakaa. Voisitko kokea minut kulkemassa kanssasi ”polkua”. Martta on innoissaan ja aidon yllättynyt ja sanoo kokeneensa samoin. Mielestäni Martta kokee myös varhaista pelkoa siitä, että tulisi uudelleen ”pommitetuksi” analyysissa.

Analyysi kestänyt 4 kk (uni 3): Martan juominen katkaisee selvästi työskentelyämme, jolloin läheisyyden mahdollisuus vähenee ja vältytään vaikeiden asioiden työskentelyltä. Ahdistus huuhtoutuu pois hetkeksi alkoholin ”huuruissa”. Pysyttäydyn kuitenkin keskeisissä, ahdistavissa asioissa kysellen ja selkiinnyttäen, jolloin Martta saa taas hieman kiinni sisäisestä maailmastaan, mistä kertoo uni, jossa hän ui kirkkaassa vedessä ja sukeltelee. Martta kertoo, että hän on tullut aina aikaisemmin kipeäksi uintiunien jälkeen, mutta nyt tuntui vaan hyvältä. Koen, että Martalle on rakentunut hieman turvallisuutta lähteä ”sukeltautumaan” omiin sisäisiin kokemuksiinsa, mikä tulee esille mm. Martan insestissävyisissä muistoissa. Martta muistaa kaksi tapausta lapsuudestaan: kerran hän oli kuullut, kun äiti sanoi isälle: ”Lapseesikin olet kajonnut”, ja toisen kerran Martta muistaa, kuinka isä oli laittamassa hänelle pikkutyttönä housuja, mutta Martta ei antanut. Hän muistaa, että häpyhuulet olivat turpeat. Äiti tuli kotiin eikä mitenkään puolustanut häntä. Koenkin, ettei Martta ole voinut kokea naisen, transferenssissa minun, olevan hänen kanssaan ja ymmärtävästi puolustavan häntä.

Analyysi kestänyt reilut 5 kk (uni 4): Toisella tunnilla joulutauon jälkeen Martta kertoo unen: ”Olen yksin jazz-paikassa. Entinen hyvä naisystävä tulee luokse ja sanoo ystävällisesti, ettemme ole tavanneet pitkiin aikoihin. Ystävä pyytää minua kotiinsa. Miksi olen niin herkästi lähtemässä hänen mukaansa? Kuljemme kaunista polkua ja tulemme ystävän kodille, joka on koristeellinen, moniulokkeinen ihana talo. Talossa on kaksi lasta. Ystävä syöttää poikaa, joka on vanhempi ja pyytää minua syöttämään nuorempaa tyttöä. Lähdemme ystävän siskon talolle. Talo on kaunis, talonpoikaismallinen. Siellä soi jazz.” Aika loppuu tähän, mutta uni jatkuu seuraavalla tunnilla. Martta ihmettelee seuraavan tunnin alussa, miten aika kului edellisellä kerralla nopeasti. Hän ei muistanut huolehtia ajastakaan. Sanon, että ajan loppumisesta tuleekin minun huolehtia. Martta jatkaa unen kertomista: (Martalle on tärkeää, että muistan, mihin hän jäi edellisellä kerralla) ”Ystävän sisaren talolle on vaikea päästä. Matka on outo, kolkkokin. Palaamme ystävän omaan taloon. Ihmettelen, miksi talon ympärillä on korkea säleaita, jossa on lukollinen portti. Mietin, onko portti lukossa. Yhtäkkiä alkaa tietä pitkin tulla hattupäisiä miehiä mustissa vaatteissa. Tie ei pääty taloon. Pelkään hirveästi, että miehet tulevat aidan läpi. Mutta ystävä sanoo rauhallisesti, ettei aidatulle alueelle saa tulla. Miehet tottelevat ja kävelevät aidan reunaa eteenpäin. Miehet katsovat heitä tiukasti.” Martta sanoo, että hän ymmärtää usein uniaan, mutta tätä ei. Huomaan, että hän odottaa ajatuksiani unesta. Juteltuamme ensin Martan assosiaatioista kerron omia tulkintojani mm.: ”Sanoin sinulle joululoman jälkeen, että näemmekin pitkästä aikaa, samoin kuin ystävä sanoi sinulle unessa.” Tämä oli tullut Martallekin mieleen. Jatkan tulkintaani: ”Sanoit, että lähdit ystävän taloon. Minulla on ollut tunne, että olet lähtenyt työskentelemään kanssani. Mahtanetko miettiä, ketä lomallani hoidan. Olisitko sinä se pikkutyttö, joka on nälkäinen ja vailla syöttäjää ja hoivaa. Mietitkö, miten sinua hoivaan.” Se Martallekin on tullut mieleen. Sanon vielä Martalle: ”Siitä aidasta tulee mieleeni suoja, jota sinulle rakennamme yhdessä täällä hoidossa.” Martta on hyvin tyytyväisen oloinen. Kätellessämme hänen lähtiessään hän sanoo: ”Et usko, miten hyvältä tämä kerta ja edellinen tuntuivat, en saanut sanotuksi viime kerralla, mutta mieli teki.” Martta yhdistää myöhemmin mustapukuiset miehet unessa isäänsä sekä omiin seksuaalipelkoihinsa ja kiihottaviin kaipauksiinsa.

Analyysi kestänyt 7 kk (uni 5): Martta muistaa unensa: ”Minä, sisar ja sisaren mies ja näillä tyttövauva. Menemme mökille ja alan laittaa ruokaa. On takka ja hella. Ihmettelen, miksei ole takkapuita. Hellan yläpuolella on kuivia kukkia. Kukat syttyvät tuleen ja sisar sanoo, ettei taida tulla ruoanlaitosta mitään. Tulee naisia ja lähdemme uimaan. On kevät. Rannalla huomaan, ettei minulla ole uimapukua. Lähden hakemaan ja tulen takaisin vanhalla pyörällä. Huomaan, ettei ole paikkaakaan pukea uimapukua. Sisko sanoo, että on lähdettävä syöttämään vauvaa. Vauva on syöttötuolissa isänsä kanssa ja kaatuu maahan. Ihmettelin, miksei tuolissa ollut selkänojaakaan. Nostan vauvan ylös.” Tunti on melkein loppu, mutta sanon jotakin lyhyesti: unessa vauva, mitä uutta sinussa on syntymässä. Vauvasta ei oikein huolehdittu, ei ollut selkänojaakaan. Mietin, miten sinua on hoivattu, kuka nyt hoivaa, kun olen kolmen viikon sairaslomalla (ollut tiedossa, nilkkaleikkaus). Hella, naisen lämpö. Olit ilman uimapukua ensin, mitä suojattomuutta olet kokenut?

Tällä analyysikerralla tulee esille selvästi Martan suojattomuus. Hänellä on syvää naisen kaipuuta ja ikävää, johon sekoittuu aikuisen naisen seksuaaliset kaipaukset, jotka siirtyvät myös transferenssissa minuun sisältäen eroottista sävyä. Unen kautta Martta tavoittaa hoivatuksi tulemisen tarvettaan transferenssissa.

Analyysi kestänyt 11 kk (uni 6): Pari viikkoa ennen kesälomaa Martta alkaa nähdä unia siitä, miten aviomies jättää hänet. Unessa he aikovat yhdessä lomalle, mutta mies lähteekin yksin. Kyselen, miltä lähestyvä kesälomani tuntuu. Martta muistaa riidelleensä miehensä kanssa eritoten juuri ennen terapeutin lomia. Martalla on myös lukuisia kokemuksia siitä, miten toinen aviomies lähti toisten naisten luo jättäen Martan epämääräisesti. Martta ei työskentele lomallelähdön herättelemiä hylätyksitulemisen tunteitaan. Martalla ei ole puhumista. Hän miettii, onko tämä vastustusta ja sanookin, että on kai minulle vihainen. Hän huomaa sen siitä, kun ei anna edes puhetta minulle. Minulle tule vastatunteissani mielikuva tytöstä, joka istuu potalla tiukkailmeisenä, kun kakkaa ei tule. Tunnen, että Martta siirtää koettavakseni hänen kesäloman aiheuttaman kiukkunsa. Martta jatkaa, että hän kiukuttelee kuin lapset, jolloin kerron hänelle äskeisen mielikuvani. Martta sanoo, että hänellä on aina ollut kakkavaikeuksia. Viimeisellä kerralla ennen kesälomaa Martta kertoo seksuaalikokemuksistaan, mm. ensimmäisestä sulkupuoliyhteydestään.

Kesäloman jälkeisellä kerralla Martta on vihainen siitä, että työpaikalla joku saa määräillä häntä aina vaan ja miten vaan. Olin tullut ensimmäiselle tunnille poikkeuksellisen täpärästi ja koin, että tämä oli loukannut Marttaa. Kerron, että kiiruhtaessani tunnille mieleeni oli tullut Martan isäänsä kohtaan tuntemat kaipaukset. Martta alkaa itkeä. Hänellä on ollut niin kamalaa: ”Kait mietin, miten tärkeä olen sinulle. Työryhmäkin on nyt eri. Edes tänne oli tuttu tulla.” Oletan hänen kokeneen samanlaista hylätyksitulemisen tunnetta kesäloman aikana kuin lapsena esim. isän pitkien poissaolojen aikana – ja suhteissaoloissa ylipäätään.

Analyysi kestänyt yhden vuoden (unet 7 ja 8): Martta tulee vihaisena ja kertoo heränneensä pojan herätyskelloon. Kysyn, mahtaisiko vihaisuudelle olla muita syitä? Martta kertoo: ”Poika lähtee siskonsa luokse. En tiedä menisinkö yksin mökille. Se ajomatka hirvittää.” Kysyn, mitä eroa hän arvelee olevan sillä, onko maalla yksin tai pojan kanssa? Martta jatkaa: ”Jotenkin en ole enää siellä yksin mielelläni. Sinne liittyy kummia unia.” Kyselen, muistaisiko hän niitä unia. Martta jatkaa: ”Yksi on ihan selvä, mutta se on vanha uni, jo terapian aikana nähty. Unessa ollaan mökillä. Äiti, minä ja 4-vuotias tyttö olemme keittiössä. Olenko tyttö minä? Autan äitiä ruoanlaitossa. Äiti ei ole tyytyväinen ruokiin eikä pidä seuraa vieraille. Yritän seurustella vieraiden kanssa. Tiskipöydän reunassa on verho. Joku rapisee. Pelästyn. Työnnän käteni kaappiin. Kissa tarttuu käteeni, kana lehahtaa esille ja hetken kuluttua ihana perhonen.” Tässä kohdin näen mielessäni ihanan värikkään perhosen. Martta jatkaa: ”Minulla on hätä siitä, miten saan perhosen ulos meiltä. Saan sen vihdoin paperille ja vien ulos. Tulen pihalle ja kävelen kohti aittoja. Olen piirtänyt niitä usein. Ulkona on puita. Yhtäkkiä puiden lehdet lotkahtavat. Minulle tulee kauhea tunne ja herään.” Hiljaisuutta. Kyselen, mitä tunnelmia tulee mieleen. Martta kertoo, että uni on hänen mielestään kuoleman uni. Martta jatkaa: ”Juteltiin siitä terapiassa, terapeutti vain kyseli. Liitän sen itse kuolemaan, ne puun lehdet. Ja kissa otti tosi tiukasti kiinni. Niin ja siitä kanasta. Olen aina inhonnut kanamaisia naisia. Ihan kuin uni olisi koko elämän kuva.” Tämän jälkeen on pitkä hiljaisuus. Meillä on ollut lähiaikoina puhetta analyysissa naisista, jotka hoitavat itseään, ja Martan kateudesta minua kohtaan, kun Martan mielestä osaan elää itsenäisenä naisena, jolla varmaan on seksuaalisiakin haluja ja mukava mies. Kerron Martalle ajatuksiani unesta ja lähiaikojen teemoistamme. Sanon, että kerron eräänlaista koostetta lähiajoista ja siitä, mitä tässä nyt juuri tulee mieleeni... Kerron Martalle rauhallisesti edeten: ”Naiseksi kasvun, oman persoonallisuuden kasvun uni. Pieni tyttö, miten sinä pienenä? Huolehdit toisista, mikä tausta sille on, että olet joutunut niin paljosta huolehtimaan sekä unessa että todellisuudessa, äidin asioista ja äidin vieraista. Kissa – mihin olet jäänyt kiinni, mikä sinua on haavoittanut. Kissa on feminiininen ja omaehtoinen. Puhut kanamaisista naisista. Millainen malli äiti on ollut? Millainen malli minä olen? Oletko voinut toivoa tulevasi äitisi kaltaiseksi? Olet kertonut hiljattain siitä, miten istuit isän sylissä, mutta äitiä isä ei pitänyt hyvänä. Miten olet äidin kanssa voinut taistella isästä, hävitä äidille ja haluta tulla sitten äitisi kaltaiseksi saadaksesi niin ihanan miehen kuin isä. Perhosen näen pehmeänä, värikkäänä, samettisena ja rauhallisena mielikuvissani. Sinulla oli hätä saada se ulos ja sait. Olisiko mahdollista, että analyysin avulla ”saat itsesi ulos”. Unessasi lehdet lotkahtivat. Miten terapiassasi saadut tulokset kantoivat? Ja toisaalta, onko jotakin vanhaa kuoltavakin, että uutta voisi rakentua?” Martta on nyökytellyt hyväksyvän oloisesti kertomiseni ajan. Martta sanoo hyvin helpottuneena: ”Kiitos! Helpotti valtavasti se, mitä sanoit. Joku ahdistavuus ja painostavuus unesta hävisi. En ole koskaan halunnut tulla äidin kaltaiseksi. Ihailin lapsena yhtä myymälän tytärtä, joka osasi pukeutua nätisti.” Martta on selvästikin vapautuneen oloinen myös koko olemukseltaan. Hänessä on jotakin kepeää ilmavuutta. Myöhemmin tulee esille myös se, että pojan ja tytön kahdenolo on herättänyt erilaisia ulkopuolisuuden tuntoja, erityisesti minun ja kuvitellun mieheni suhteen. ”Kanamaisuus” nostattaa esiin nöyryytyksen kokemuksia ja pelkoa selviytymättömyydestä oman itsen varassa.

Martta sanoo ainaisella kiltteydellä saaneensa ihailua ja arvostusta. Hän lapsenakin aina hyvitteli. Martta muistaa katkelman unestaan, jossa hän junassa siivosi äidin oksennusta ja joutui antamaan hänelle paikkansa. Koen, että Martta on ollut monella tavoin ilman lapsen tarvitsemaa paikkaa, ”paikaton”. Hänen saamansa rakkaus on ollut tietyllä tavalla ehdollista, sillä vain tarkoin äidin mielen mukaan tehdystä työstä on saanut kiitosta. Martta on vihainen. Ensin häntä suututtavat erilaiset asiat töissä. Martta ei haluaisi olla mikään piika ja juoksutyttö enää missään! Kun Martta uskaltautuu kohtaamaan analyysitunnilla vihaansa vanhempaa sisartaan kohtaan, hän pomppaa välittömästi ylös sohvalta ja pyytää vettä kertoen, että hänelle tuli ihan kamala olo ja sydän pomppii. Jaettuamme syvää viha-raivoa Martta kykenee sanoittamaan, joskin hentoisesti, erilaisia hyväksikäytetyksitulemisen kokemuksiaan. Myöhemmin, analyysin loppupuolella jaoimme kokemuksia siitä, miten Martta oli joutunut kokemaan eräällä tavoin ”oksettavina” myös minun ymmärtämättömyyksiäni, esimerkiksi hänen ikänsä ja ikääntyvän naisen mielenmaisemien suhteen.

Analyysi kestänyt 1 v 3 kk (unet 9 ja 10): Martta juo taas ajoittain runsaasti. Viikonloput venyvät pitkiksi. Hänen puhuessaan jälleen kerran tyttärensä väkivaltaisesta parisuhteesta pääsemme lähemmäs Martan omaa alistuvuutta, masokistisuutta ja suojattomuutta. Tämä tulee esille unessa: Martta syö mehukasta persikkaa. Martan poika on kiivennyt puuhun, jotta näkisi kauemmas. Iso karjusika alkaa haluta persikkaa ja Martta pakenee hädissään kioskiin, jossa kahvilanpitäjä nainen alkaa rapsuttaa sikaa ja sanoo, ettei se ole ollenkaan vaarallinen. Sika ei tee naiselle eikä muille ihmisille mitään, mutta se alkaa taas jahdata Marttaa kioskikahvilan ulkopuolella. Martta pakenee ihanalle niitylle. Puhumme mm. karjusioista: miehistä, jotka panevat naisia paksuiksi ja seksuaalisuuteen liittyvistä peloista ylipäätään. Martta muistaa toisen unen, jossa hän oli suihkussa, jonka verhot olivat niin ohuet, että nuoret miehet tulivat häntä tirkistelemään iljettävästi. Tunnilla on voimakasta tunnetta, sillä kyyneleet kohoavat silmiini näistä puhuessamme. Martta on tunteineen mukana keskustelussamme. Näyttää, että Martan on tarvinnut keksiä monenlaisia puolustautumiskeinoja selviytyäkseen jollakin tavoin, sillä suojaamisen mahdollisuus on ollut hyvin olematonta. Martta muistaa kokeneensa, ettei äiti ymmärtänyt hänen hätäänsä tai ehkä sen verran, että lähetti hänet sodan aikana maalle, mutta ei muissa asioissa. Koen, että Martta voi kokea minut aavistuksenomaisesti hänen kanssaan olevaksi ja häntä suojaavaksi.

Analyysi kestänyt 1 v 10 kk (uni 11): Loppukeväästä Martta alkaa nähdä miehestään unia, joissa hän on hyvin hellässä syleilyssä tämän kanssa ja nauttii sukupuoliyhteydestä. Keskustelemme siitä, millaisia esteitä hän vielä näkee oman seksuaalisuutensa toteutumiselle. Martta muistaa välittömästi unen: ”Talon kivijalkaa lämmitetään. Lähellä on kuivia vadelman varsia. Tuli meinaa levitä niihin. Olen yläkerrassa ikkunassa. Äiti kulkee pihalla. Huudan äidille useita kertoja. Vihdoin äiti kuulee. Pyydän äitiä hälyttämään palokunnan. Ikkuna on auki ja siitä on kauniit näkymät, mutta ikkunassa on kalterit.” Unesta koen mm., että Martta voi jotenkin ottaa apuni vastaan näissä vaikeissa naiseuden ja seksuaalisuuden asioissakin, jotka ovat niin tuskaisia ja pelottavia. Martta pohdiskelee suhdettaan miehiin. Martta kertoo mm., miten juuri sukupuoliasiat ovat hänelle tosiasiassa olleet niitä vaikeita asioita molemmissa avioliitoissa. Kuitenkin lyhyissä, avioliiton ulkopuolisissa suhteissa hän uskaltautui hetkeksi antautumaan. Tämän jälkeen Martta tulee seuraavalle tunnille innostuneena kertoen: ”Koin tänne tullessani maailman moniulotteisena – kumma, hyvä tunne. Ihan kuin olisin herännyt kuolleista. Tiedätkö, tuli juuri mieleeni, miten kerran lapsena istuin siskon kanssa ikkunalla jäähdyttelemässä äidin tekemiä lettuja. Oli valtavan hyvä olla.”

Kolmannen analyysivuoden alku (unet 12, 13 ja 14): Martta näkee useita unia, joissa on oidipaalisisältöä. Martta kertoo unesta, missä pientä tyttöä kiukuttaa, kun naapurin täti ja setä nukkuvat sängyssä, eikä tytölle ole parisängyssä tilaa. Samalla tunnilla Martta kertoo toivovansa, että entinen terapeutti ja minä olisimme hyviä ystäviä. Toisessa unessa, pari tuntia myöhemmin, Martta on ensin entisen terapeutin kanssa. Terapeutti pitää Marttaa hellästi hartioista ja heillä on vauva. Martta sanoo heränneensä ja käyneensä välillä WC:ssä. Uni jatkuikin vielä siten, että terapeutin vaimo tulee paikalle, ja Martta jatkaa matkaansa yksin metsään. Joulukuussa Martta näkee unen, missä naapurin mies tulee komealla hevosella hänen luokseen. He alkavat rakastella, mutta naapurin vaimo tuleekin paikalle, ja Martan täytyy päästää vaimo sänkyyn. Tulkitsen Martalle hänen oidipaaliteemaisia uniaan kertomalla lyhyesti oidipaalivaiheesta ja liitän teorian häneen uniinsa ja siihen, miten tämä vaihe on jäänyt elämättä riittävästi lapsuudessa, koska hänellä ei ollut mahdollisuutta samaistua häntä ymmärtävään ja suojaavaan naiseen. Tämä on nyt mahdollistumassa analyysissa.

Ennen joululomaa (analyysi kestänyt reilut 2 v 4 kk) Martta tapailee lapsiaan ja lapsenlapsiaan. He leipovat joulutorttuja. Martasta on kiva olla lastensa kanssa. Koen hänessä jotakin mummomaista, isoäitimäistä – leppoisaa ja rauhallista.

Aloitin Martan psykoanalyysin yli 20 vuotta sitten. Martta oli minua tällöin 20 vuotta vanhempi. Olin valmistunut psykoanalyytikoksi muutama vuosi aiemmin. Kuljimme monisävyisen matkan, josta unikertomuksessa jäävät kuvaamatta rajuimmat raivon ja vihantunteiden näyttämöt. Unien kertomus kuvaa mielestäni kuitenkin koskettavasti Martan oman mielen rakentumista, jota yhdessä jaoimme transferenssien ja vastatransferenssien usein ammattitaitoani lujasti koetelleessa vuoropuhelussa. Unet olivat työskentelyssämme tärkeä väylä, ”kuningasten tie” jo varhain mieleen piirtyneeseen. Muistan merkityksellisen tunnekosketuksen välillämme ensimmäisestä puhelinkeskustelusta. Työhuoneeni avonaisesta ikkunasta kuului hyvin voimakkaan heleä mustarastaan laulu, joka jopa hieman häiritsi kuuluvuutta. Mainitsin, että linnulla on varmaankin tärkeää asiaa. Martta koki tämän tärkeänä. Myöhemmin Martta kertoi kokeneensa, että myös hänen elämänsä ”laulu” saattaisi tulla luonani kuulluksi, kohdatuksi. Oliko puhelinkeskustelussa, Daniel Sternin sanoin, ensimmäinen merkityksellinen ”moments of meeting”, kohtaamisen hetki, tässä ja nyt, joka rakensi luottamuksen ”syliä” Martalle, jolla oli paljon yksinäisyyden, mitättömyyden – ja äidin sylin puutetta?

Therapeian 50-vuotisjuhlaluento Muistin synty 29.2.2008.
Artikkeli saapunut toimitukseen 14.5.2009, hyväksytty 2.2.2010.

Kirjallisuus

Ainsworth, M., Blehar, M., Waters, E., Wall, S. (1978). Patterns of Attachment: A psychological study of strange situation. Hillsdale, New Jersey: Lawrence Erlbaum.

Bion, W. R. (1962). Learning from experience. New York: Basic Books.

Bion, W. R. (1970). Attention and interpretation. London: Tavistock Publications.

Bowlby, J. (1969/1982). Attachment and loss. Vol. I: Attachment. Harmondsworth: Penguin Books.

Bowlby, J. (1973). Attachment and loss. Vol. II: Separation. Harmondsworth: Penguin Books.

Bowlby, J. (1980). Attachment and loss. Vol III: Loss, sadness and depression. Harmondsworth: Penguin Books.

Broberg, A., Almqvist, K., Tjus, T. (2005) Kliininen lapsipsykologia. Helsinki: Edita.

Brodén, M. (2006). Raskausajan mahdollisuudet. Helsinki: Therapeia-säätiö.

Christiansson, S.-Å. (2002). Traumatiska minnen. Stockholm: Natur och Kultur.

Crittenden, P. M. (1988). Relationships at risks. Teoksessa Belsky, J. & Netzworsky, T. (toim.), Clinical implications of attachment theory. Hillsdale, New Jersey: Lawrence Erlbaum.

Crittenden, P. M. (1994). Peering into the black box: An exploratory treatise on the development of self in young children. Teoksessa Cicchetti, D. & Toth, S. (toim.), Disorders and Dysfunction of the Self. The Rochester Symposium on Developmental Psychopathology, Vol. 5, 79–148. New York: University of Rochester Press.

Davis, T. J. (2001). Revising psychoanalytic interpretations of the past: an examination of declarative and non-declarative memory processes. International Journal of Psychoanalysis, 82, 449–462.

Fonagy, P. (1995). Psychoanalytic and empirical approaches to developmental psychopathology: An object-relations perspective. Teoksessa Shapiro, T. & Emde, R. N. (toim.), Research in Psychoanalysis: Process, development, outcome. Madison, CT: International Universities Press.

Fonagy, P. (1999). Memory and therapeutic action. International Journal of Psychoanalysis, 80, 215–223.

Fraiberg, S. (1987). Selected writings of Selma Fraiberg. Columbus, Ohio: The Ohio State University Press.

Freud, S. (1895). Project for a scientific psychology. Standard Edition 1.

Freud, S. (2005). Murhe ja melankolia. Tampere: Vastapaino.

Hautamäki, A. (2002). Kiintymyssuhdeteoria – teoria yksilön kiin(nit)ymisestä tärkeisiin toisiin ihmisiin, kiintymyssuhteen katkoksista ja merkityksestä kehitykselle. Teoksessa Sinkkonen, J. & Kalland, M. (toim.), Varhaiset ihmissuhteet ja niiden häiriintyminen. Helsinki: WSOY.

Heiman, P. (1950). On counter-transference. International Journal of Psychoanalysis, 31, 81–84.

Joseph, B. (1989). Transference: the total situation. International Journal of Psychoanalysis, 66, 447–454.

Kihlstrom, J. F. (1987). The cognitive unconscious. Science, 237, 1445–1452.

Klein, M. (1928). Early stages of the oedipus conflict. Teoksessa Love, Guilt and Reparation and Other Works 1921–1945. London: Hogarth Press (1975).

Klein, M. (1932/1975). The psycho-analysis of children. London: Hogarth Press.

Lacan, J. (1966). The agency of the letter in the unconscious or reason since Freud. Ecrits, A selection, kääntänyt Sheridan, A. (1977). New York: Norton.

Lehtonen, J. (2003). Neuropsykoanalyysista. Psykoterapia, 2, 74–78.

Lehtonen, J. (2006). Aivotutkimus ja psykoanalyysi. Teoksessa Mälkönen, K., Sammallahti, P., Saraneva, K., Sitolahti, T. (toim.), Psykoanalyysin isät ja äidit – teoreettisia näkökulmia. Helsinki: Therapeia-säätiö.

Lehtovuori, P. (2001). Objektisuhteiden rakentuminen inhimillisessä vuorovaikutuksessa. Psykoterapia, 2, 88–107.

Lehtovuori, P. (2006). Kyllin lähellä – riittävän kaukana. Inhimillinen vuorovaikutus psykoanalyyttisessa psykoterapiassa. Tutkielmasarja 1. Helsinki: Therapeia-säätiö.

Mahler M., Pine, F., Bergman, A. (1975). The Psychological Birth of the Human Infant. New York: Basic Books.

Main, M. & Solomon, J. (1990). Procedures for identifying infants as disorganized/disoriented during Aintsworth strange situation. Teoksessa Greenberg, M. T., Cicchetti, D., Cummings, E. M. (toim.), Attachment in Preschool Years. Chicago: University of Chicago Press.

Mancia, M. (2007). Feeling the Words: Neuropsychoanalytic understanding of memory and the unconscious. London: Routledge.

Mäntymaa, M. (2007). Lapsen mieli, aivot ja vuorovaikutus. Teoksessa Schulman, M., Kalland, M., Leiman, A-M., Siltala, P. (toim.), Lastenpsykoterapia ja sen vuorovaikutukselliset ulottuvuudet. Helsinki: Therapeia-säätiö.

Nelson, C. A. (1998). The nature of early memory. Preventive Medicine, 27, 172–179.

Ogden, J. H. (2001). Conversations at the frontier of dreaming. Northvale, New Jersey: Jason Aronson.

Pally, R. (1999). Memory: brain system that link past, present and future. International Journal of Psychoanalysis, 78, 1223–1234.

Piaget, J. (1952). The origins of intelligence. New York: International Universities Press.

Piaget, J. (1954). The construction of reality in the child. New York: Basic Books.

Rosenfeld, H. A. (1987). Impasse and Interpretation. London: Tavistock.

Rovee-Collier, C., Hayne, H., Colombo, M. (2001). The development of implicit and explicit memory. Amsterdam: John Benjamins Publishing Company.

Saraneva, K. (2006). Freud eilen ja tänään. Teoksessa Mälkönen, K., Sammallahti, P., Saraneva, K., Sitolahti, T. (toim.). Psykoanalyysin isät ja äidit – teoreettisia näkökulmia. Helsinki: Therapeia-säätiö.

Siegel, D. J. (2001). Memory: An overview with emphasis on developmental, interpersonal and neurobiological aspects. Journal of the American Academy of Child and Adolescent psychiatry, 40, 997–1011.

Siltala, P. (2003). Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, P., Siltala, P., Tamminen, T. (toim.), Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Juva: Bookwell Oy.

Siltala, P. (2007). Lapsen psykosomatiikka. Teoksessa Schulman, M., Kalland, M., Leiman, A.-M., Siltala, P. (toim.), Lastenpsykoterapia ja sen vuorovaikutukselliset ulottuvuudet. Helsinki: Therapeia-säätiö.

Sinkkonen, J. (2002). Kiintymyssuhteen häiriöiden yhteydet psykopatologiaan. Teoksessa Sinkkonen, J. & Kalland, M. (toim.), Varhaiset ihmissuhteet ja niiden häiriintyminen. Helsinki: WSOY.

Stern, D. N. (1985). The interpersonal world of the infant. London: Karnac Books.

Stern, D. N., Danfer, L. W., Nahum, J. P., Harrison, A. M., Lyons-Ruth, K., Morgan, A. C., Bruschweiler-Stern, N., Tronick, E. Z. (1998). Non-interpretative mechanisms in psychoanalytic therapy: ”Something more” than interpretation. International Journal of Psychoanalysis, 79, 903–921.

Tulving, E. (1972). Episodic and semantic memory. Teoksessa Tulving, E. & Donaldson, W. (toim.), Organization of Memory. New York: Academic Press.

Tulving, E. (1985). How many memory systems are there? American Psychologist, 40, 385–398.

Vuorinen, R. (1983). Toiminnan määräytymisen ja “minän” kehityksen ongelma psykologiassa I–III. Helsingin yliopisto. Soveltavan psykologian julkaisuja 1–3.

Watanabe, H. (1996). Early alienation and retrieval: Cases of the male fetus and the baby boy, whose mothers were abondoned in early infancy. 6th IPA conference on psychoanalytic research. UCL.

Winnicott, D. W. (1965/1987). The Maturational Processes and the Facilitating Environment. London: Hogarth Press.

Winnicott, D. W. (1971). Playing and Reality. London: Tavistock Publications.