Psykoterapia (2012), 31(2), 170–180

Janne Kurki

Ruohonjuuritason lacanilaista psykodiagnostiikkaa
Psykoosi, perversio ja neuroosi

Lacanilaista psykoanalyyttista teoriaa pidetään yleisesti valkeaselkoisena ja liian filosofisena, ja suomalaisten psykoanalyytikkojen suusta kuulee yhä vieläkin sellaisia sanontoja kuin ”mitäpä niistä lacanoista”. Tämä on sikäli hämmentävää, että monet Lacanin ajattelun ystävät pitävät häntä äärimmäisen loogisena ja kristallinkirkkaana ajattelijana. Tämä asetelma ja suoranainen vastakkainasettelu kutsuvat hermeneuttiseen työhön ja analyysiin. Klassinen tapa lähestyä ja purkaa tätä vastakkainasettelua kulkee Freudin kirjoitusten kautta, malliesimerkkinä tästä ovat Paul Verhaeghen useimmat tekstit. Tässä artikkelissa olen valinnut kuitenkin toisen reitin, jonka monet jakavat: kliinisen empirian. Ruohonjuuritason kliinisten ilmiöiden kautta pyrin valottamaan lacanilaisen diagnostiikan kolmea peruskäsitettä: psykoosia, perversiota ja neuroosia. Mikään muu metateoria ei kykene selittämään näitä kliinisiä ilmiöitä yhtä loogisesti kuin lacanilainen psykoanalyyttinen teoria.

Johdanto

Jatkan tässä esityksessäni aiemmin aloittamaani lacanilaisen psykodiagnostiikan esittelyä suomeksi (Kurki 2008). 1 Mitä enemmän saan kliinistä kokemusta, sitä olennaisemmilta lacanilaisten ajattelijoiden opetukset vaikuttavat minusta kliinisen työn ja sen mielekkyyden kannalta. Jotta psykiatria olisi muutakin kuin ilmiöiden hallinnointia, siihen osallistuvilla täytyy olla metateoria, joka selittää kohdattujen ilmiöiden dynamiikkaa ja kehitystä. Muussa tapauksessa jäljelle jää pelkkää näennäisen kaikkitietävää byrokratiaa (Lacan 1991, 34), ja on vaikea kuvitella, ettei tämä näkyisi potilaiden kanssa tehtävässä työssä. Käytännössä tämä metateorioiden puute näkyy mielenterveyspalvelujen hajanaisuutena, katkonaisuutena, työilmapiiriongelmina ja lyhyinä työsuhteina. Kun työntekijöiden päähuomio menee siihen, mihin kohtaan tietokoneohjelmassa laitetaan rasti ja mihin ruutuun syötetään mikäkin koodi, jotta kuntalaskutus vastaa sitä, mitä tällä viikolla asiasta on taas kerran päätetty, metateorian puute tekee työstä yksinkertaisesti mieletöntä. Metateorialla ei korjata potilaan hoidon hallinnointiin käytettyjen tietokoneohjelmien puutteita, mutta se antaa edes jonkinlaista perspektiiviä siihen, miksi näitä hommia ylipäätänsä tehdään. Tiedän monien kliinistä työtä tekevien kysyvän sitä päivittäin: kun järjestelmä keskittyy yksittäisten fenomenaalisten oireiden luettelointiin, luokitteluun ja hallinnointiin, hoidosta katoaa helposti, jollei välttämättä, punainen lanka.

Tuon ensin esiin nykyisten käytössä olevien diagnostisten järjestelmien eli ICD-10:n ja DSM-IV:n ongelmat, jotka itse asiassa vain kärjistyvät tulevassa DSM-V:ssa. Sen jälkeen luonnehdin lacanilaisia subjektirakenteita yleisemmin, minkä jälkeen käyn kolme perusrakennetta – psykoosi, perversio ja neuroosi – läpi yksitellen. Lopuksi esittelen lyhyesti, miltä esimerkiksi masennuksena tunnettu ilmiö näyttää lacanilaisesta näkökulmasta käsin.

ICD-10:n ja DSM-IV:n ongelmat: psykodiagnostiikan regressio

Mies lyö vasaralla sormeensa ja menee lääkäriin. Lääkäri puristaa miehen sormea ja tarkkailee hänen ilmeitään, eleitään ja äännähdyksiään. Jos mies puree hampaitaan yhteen naama punaisena, hänellä on ”puruoire” ja ”punastumisoire” ja siten ”purupunastumisoireyhtymä”. Jos mies hätkähtää ja huutaa ”Perkele!”, hänellä on ”hätkähdysoire” ja ”perkele-oire” ja siten ”perkeleellinen hätkähdysoireyhtymä” – ja niin edelleen, aina potilaan deskriptiivisen tilan mukaan.

Tämä provosoiva esimerkki kertoo jotain oleellista nykypsykiatrian käytetyimmistä diagnostisista järjestelmistä, ICD-10:stä ja DSM-IV:sta. Ne perustuvat potilaan tilan kuvaukseen, deskriptiiviseen oireiden yhteenlaskuun. Sen sijaan, että sormesta otettaisiin röntgenkuva ja arvioitaisiin siten rakenteellisia vaurioita niiden ja anamneesin perusteella, kuvaillaan pinnallisesti niitä lukemattomia erinäisiä ilmiöitä, joilla kullakin potilas tuo esiin kivun sormessaan. Ei siis ihme, että hoidonkin valinta on melkoista hakuammuntaa: diagnostinen järjestelmä on tarkoituksellisesti erotettu sekä etiologiasta että rakenteellisista kuvauksista, joten siitä ei ole oleellista apua hoidosta päätettäessä (Verhaeghe 2009).

Kulunut vakiovastaus tässä kohden on vetoaminen siihen, kuinka vähän tiedämme näistä asioista ja kuinka jossain tulevaisuudessa (luonnon)tiede ratkaisee kaiken: ensin vastausten piti löytyä Human Genome Projectin tultua päätökseensä, nyt odotetaan ratkaisujen löytyvän toisaalta epigenetiikan ja toisaalta uusien kuvantamistekniikoiden avulla. Näin siksi, että on ikään kuin tieteellisempää todeta funktionaalisessa magneettikuvassa eli fMRI:ssä jonkin aivoalueen aktivoituvan ja päätellä siitä, että potilas on todennäköisesti ahdistunut, kuin todeta tämä omin silmin edessään olevasta potilaasta.

Jos kuvantamiset ja genetiikka sekä epigenetiikka rakennetaan kuitenkin ikään kuin ”arkijärjen”, common sensen, pohjalle, ja otetaan se ikään kuin annettuna lähtökohtana, niin silloin väistämättä päädytään samaan, eli siihen, mitä olisi voitu päätellä ilman hienoa teknologista tutkimuskoneistoakin. Se, että ”arkijärki” operationalisoidaan kyselylomakkeiksi ja tilastoidaan sitä kautta, ei muuta tätä seikkaa. Tässä psykiatria poikkeaa oleellisesti somaattisesta lääketieteestä: somaattisessa lääketieteessä ”arkijärki” jätettiin kauas taakse ensin keksimällä mikrobien osuus infektioissa, mikä edellytti mikroskoopin keksimistä ja sen yhdistymistä empiirisiin havaintoihin, ja sen jälkeen pikku hiljaa kaikilla muillakin somaattisen lääketieteen osa-alueilla.

Psykiatriassa tällaista arkijärjestä irtaantumista ei ole tapahtunut – psykoanalyysia ja siihen liittyvää kiintymyssuhdeteoriaa lukuun ottamatta. Freudin perinnössä radikaaleinta olikin teoreettisen ajattelun irrottaminen yleisesti hyväksytystä arkijärjestä – aivan yhtä radikaalisti kuin somaattisella puolella alettiin väittää, että esimerkiksi kuume voisi johtua jostain silminnäkymättömästä pikkueliöstä.

Juuri tässä DSM-IV ja ICD-10 merkitsivät selvää taantumaa psykiatrisessa teorianmuodostuksessa: silminnäkymättömästä siirryttiin taas silminnähtävään arkijärkeen. Tällainen teorian regressio oli reaktiota tiettyihin psykoanalyyttisiin ylilyönteihin. Somaattiseen puoleen verrattuna tilanne olisi sama kuin jos infektioihin nojaavan selitysmallin ylisoveltamisen (mitä se nyt sitten olisikin, onhan nykyisin näyttöä mm. hammasinfektioiden yhteydestä sepelvaltimotautiin) takia olisi romutettu kaikki mikroskoopit ja palattu tarkastelemaan vain silminnähtäviä arkijärjen ilmiöitä.

Lacanilainen psykodiagnostiikka pysyttelee tiukasti freudilaisen perinteen arkijärjen kyseenalaistavassa suunnassa: jos psykiatriassa olisi kyse arkijärjellä läpivalaistavista ongelmista, potilaat ratkaisisivat ongelmansa itse eivätkä tarvitsisi siihen kenenkään ulkopuolisen apua. Subjektirakenteet eivät siis ole samalla tavalla silminnähtäviä kuin monet potilaiden oireista; sen sijaan subjektirakenteet voidaan päätellä kuuntelemalla ja tarkkailemalla potilasta ja hänen läheisiään ja lähiympäristöään.

Subjektirakenteet

Lacanilaisen diagnostiikan perusjaottelu muodostuu kolmesta subjektirakenteesta, joihin tässä esityksessäni keskityn: psykoosi, perversio ja neuroosi. 2 Kysymys on siitä, kuinka ihminen alistuu kulttuurille tai tarkemmin sanoen symbolifunktiolle. Vaihtoehtoja on loogisesti vain kolme: 1) ihminen alistuu symbolifunktiolle kokonaan (neuroottinen subjekti), 2) ihminen alistuu symbolifunktiolle osittain (perverssi subjekti) ja 3) ihminen ei alistu symbolifunktiolle (psykoottinen subjekti). Loogisesti ajatellen mitään muita vaihtoehtoja ei voi olla. Alistumis-termin lisäksi tai rinnalla voitaisiin toki käyttää mm. sellaisia termejä kuin omaksuminen, oppiminen tai noudattaminen.

Teoreettisilla termeillä tämä voidaan ilmaista esimerkiksi erona suhteessa kastraatioon tai isän-nimeen: neuroottinen subjekti alistuu kastraatiolle/isän-nimelle, kun taas perverssi subjekti pitää itsellään palan kulttuurin kesyttämätöntä nautintoa ja psykoottinen subjekti nauttii rajoittamattomasti, mikä tuo mukanaan samalla rajoittamattoman ahdistuksen. Kyse on siis nautinnosta ja ahdistuksesta.

Tässä on syytä tarkentaa sitä, mistä psykoottinen ja perverssi subjekti kieltäytyvät, sillä kysehän ei ilmeisesti ole siitä, että he luopuisivat kokonaan symbolifunktiosta, mistä todistaa jo se yksinkertainen ja selvä tosiasia, että sekä perverssit että psykoottiset ihmiset puhuvat. Sen sijaan kyse on symbolifunktion kollektiivisesta, integroivasta funktiosta, joka toisaalta kokoaa ihmiset yhteen ja toisaalta – tämän seikan kääntöpuolena – merkitsee tiettyä perustava korvattavuutta ja sitä, että jokainen on symbolifunktion määrittämä ja siinä mielessä kuka tahansa ja tässä suhteessa – symbolifunktion subjektina – aivan kuten kaikki toisetkin. Symbolifunktion säätely kohdistuu kaikkiin samalla tavalla, ja siten symbolifunktion tapa jakaa nautintoa kohdistuu yhtä lailla kaikkiin. Tätä symbolifunktion integroivaa, nautintoa rajoittavaa ja kunkin aseman suhteelliseksi tekevää funktiota kutsutaan lacanilaisessa terminologiassa isän-nimeksi. Viittauspisteenä on silloin Freudin Toteemi ja tabu -kirjassaan esittämä myytti alkuheimosta, jossa veljeslauma tappaa heitä diktaattorina hallinneen isänsä, ja sitten katumuksen kautta isän muistosta tulee heitä yhdistävä, heidän nautintoaan säätelevä ja heidät yhteisen lain myötä suhteelliseksi tekevä tekijä (Freud 1989).

Psykoosi

Psykoottista subjektia luonnehtii isän-nimen poissulkeminen [Verwerfung/forclusion]. 3 Yritän seuraavaksi kuvata tätä poissulkemista kliiniseltä ruohonjuuritasolta.

Psykiatriset potilaat joutuvat usein täyttämään ns. BDI:n eli Beckin masennuskyselyn. Kyseessä on varsin globaalisti käytetty vakioitu kysely, jonka täyttämiseen menee normaalisti alle 5 minuuttia ja jota käytetään niin masennuksen diagnosoimisessa kuin seurannassakin. Perusneuroottiselle potilaalle BDI ei tuota ihmeempiä vaikeuksia, jos heille sanoo, että tarkoitus on kartoittaa heidän nykyistä tilaansa ja että heidän tulee valita eri vaihtoehdoista heidän omaa tilaansa parhaiten kuvaava väittämä.

Jos BDI:n täyttäminen osoittautuu hämmästyttävän vaikeaksi, on syytä pohtia kyseisen potilaan subjektirakennetta tarkemmin. Itse kohtaamillani psykoottisilla potilailla on ollut varsinkin akuuttivaiheessa usein vaikeuksia täyttää BDI-lomaketta, eikä tämä johdu välttämättä ns. negatiivisista oireista kuten kognitiivisten kykyjen alenemisesta. Sen sijaan psykoottinen potilas saattaa valita kolmesta neuroottisen ihmisen mielestä toisensa poissulkevasta vaihtoehdosta kaikki kolme, tai saattaa olla, ettei mikään annetuista vaihtoehdoista sovi häneen, vaikka neuroottisen lääkärin mielestä kyseiset vaihtoehdot kattaisivat kaikki vaihtoehdot. Ja näin yhä siitäkin huolimatta, että lääkäri useampaan kertaan ohjeistaa potilasta, että tämä valitsisi sen, mikä hänestä sillä hetkellä tuntuu osuvimmalta vaihtoehdolta ilman, että hänen täytyisi sitoutua tuohon vaihtoehtoon sen enemmän tai pidempään. Psykoottinen subjekti kokee, ettei yleisesti käytetty kieli sovellu häneen, ettei hän ole yksi kaikista muista, että yleisen kielen kategoriat kuten ”usein”, ”joskus” jne. eivät yksinkertaisesti pysty kuvaamaan hänen oireitaan ja kokemuksiaan. Psykoottinen subjekti ei ole kuka tahansa; hänessä on jotain liian suurta tai sanoinkuvaamatonta niin, että hän voisi tulkita sosiaalista tilannetta niin, että saisi BDI:n täytettyä. Vaikka lääkäri toteaisi eksplisiittisesti, että hän on virkamies, jonka virkavelvollisuus on arvioida kyseisen potilaan vointia, tämä symbolisen taholla tapahtuva avoin konstekstualisointi ei merkitse psykoottiselle välttämättä mitään.

Toinen esimerkki on psykoottisen subjektin avoimuus oireidensa suhteen: neuroottisesta lääkäristä on suorastaan hämmästyttävää, että tilanteessa, jossa hän eksplisiittisesti toteaa potilaalle arvioivansa esimerkiksi jonkun pyynnöstä nyt, täyttyvätkö mielenterveyslain määrittämän tahdosta riippumattoman hoidon kriteerit potilaan tapauksessa – toisin sanoen tilanteessa jossa kuka tahansa neuroottinen subjekti vaikenisi mahdollisista vainoharhoistaan – psykoottinen subjekti avautuu täysin avoimesti paranooisista uskomuksistaan, vaikka hänelle on juuri sitä ennen todettu yksiselitteisesti, että hänet lähetetään tahdosta riippumattomaan hoitoon tai häntä ei päästetä tahtonsa mukaisesti kotiin, jos hän on vainoharhainen tai hänellä on aistiharhoja. Symbolifunktion sosiaalisia tilanteita määrittävä integroiva ja suhteellistava funktio ei näin merkitse juuri mitään psykoottiselle potilaalle. Tämä on sikäli merkittää, että myös neuroottiset ja perverssit subjektit voivat kokea aistiharhoja, mutta heillä niiden kokemiseen limittyy useimmiten tiettyä sosiaalista häpeää, mikä liittyy siihen, että he eivät usko kyseisiin ääniin. Toisin sanoen neuroottinen aistiharhojen kokija alistuu kollektiiviselle isän-nimelle, joka kieltää kyseisten jakamattomien äänien uskottavuuden, ja kokee samalla spontaanisti häpeää poikkeavuudestaan, kunnes tulee ehkä sinuiksi tämän ominaisuutensa kanssa.

Kolmas esimerkki on sekin hyvin tunnettu. Kliinisellä kielellä sitä kutsutaan ”sairaudentunnottomuudeksi”, ja se liittyy usein ns. ”lääkekielteisyyteen”. Nämä terveydenhuollon ammattilaisten käyttämät termit kuvaavat tilannetta pääsääntöisesti neuroottisen hoitohenkilökunnan kannalta. Niiden toisella puolella on se syy, miksi potilas kieltäytyy noudattamasta lääkärinsä ohjeita. Kyse on nautinnosta. Monet omista potilaistani ovat kuvanneet äärettömän nautinnon hetkiä, jotka ovat ikään kuin päämäärä itsessään, niin nautinnollisia kokemuksia, että elämällä ja koko maailmankaikkeudella on tarkoituksensa ja merkityksensä, eikä millään muulla ole väliä. Itse asiassa heidän kuvauksensa noista psykoottisen nautinnon hetkestä muistuttavat todella paljon narkomaanien kuvauksia onnistuneista huumekokeiluistaan.

Samat potilaat ovat kuvanneet, kuinka lääkitys vie heiltä nämä satumaiset nautinnon hetket. Kliinisessä kielessä tätä kuvataan ”tunteiden latistumiseksi”. Se, mikä näyttäytyy neuroottiselle lääkärille sairaudentunnottomuutena, onkin psykoottisesta subjektista valinta äärettömän nautinnon hetkien ja neuroottisten subjektien kaltaisten laimeiden mielihyvän kokemusten välillä.

Koska neuroottisten subjektien jaettu kieli, toisin sanoen isän-nimen alaisuudessa toimiva kieli, ei kykene kuvaamaan noita nautinnon hetkiä adekvaatisti, psykoottisilla subjekteilla on taipumuksena fabuloida tarinoita selittämään noita ihmeellisiä nautinnon hetkiä: heillä on yhteys Jumalaan, Jumala puhuttelee heitä jne. Nuo hetket todistavat heidän erityisyydestään, ja koska he eivät voi jakaa niitä kenenkään kanssa, he kutovat tarinoita, joissa he eivät ole keitä tahansa ja joiden turvin he voivat säilyttää oman erityisen asemansa.

Sairaudentunnottomuus onkin siis äärimmäistä nautinnon tuntemista; lääkekielteisyys on kieltäytymistä neuroottisesta nautinnonhallinnasta; ja tunteiden latistuminen on äärettömän nautinnon hetkien poisleikkautumista.

Äärettömän nautinnon varjopuoli on kuitenkin ääretön ahdistus ja yksinäisyys. Symbolifunktio säätelee paitsi nautintoa, myös ahdistusta ja yksinäisyyttä, ja kieltäytyessään symbolifunktion integroivasta funktiosta psykoottinen subjekti jää ilman symbolifunktion turvaa ahdistukselta ja yksinäisyydeltä.

Eräs lacanilainen tapa kuvata psykoottista subjektia on todeta, että psykoottinen subjekti ei käy läpi oidipuskompleksia ja siihen kuuluvaa kastraatiota. Tämä ajatus on taustana Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin Anti-Oidipuksessa: Deleuze ja Guattari asettavat psykoottisen subjektirakenteen eräänlaiseksi eettiseksi ideaaliksi (Deleuze ja Guattari 2007). Kaikki muut subjektirakenteet alistuvat kapitalistiselle koneistolle ja pitävät sitä yllä, ja vain psykoottinen subjekti on vapaa kapitalismin ikeestä.

Pidän tätä Deleuzen ja Guattarin perusajatusta vastenmielisenä yliopistodiskurssille tyypillisenä näsäviisasteluna, joka näsäviisastelun lisäksi käyttää hyväksi noin yhden prosentin ihmisistä kärsimystä (Kurki 2007b). On helppo idealisoida skitsofrenia ja kapinoida ”skitsoilun” nimissä – jos ei tarvitse olla tekemisissä skitsofreenikkojen kanssa. On mukavaa leikkiä vapaamielistä ja valveutunutta humanistia ja ylistää skitsofreniaa, kun ei itse tarvitse ottaa vastuuta oikeista skitsofreenikoista tai heidän lapsistaan ja omaisistaan. Suomalaiset Deleuze ja Guattari -fanit toteavat aina, että eihän kyse tietenkään ole oikeista skitsofreenikoista, vaan vain jonkinlaisesta skitsofrenian metaforisesta soveltamisesta, mutta tällaisten metaforien viljely on mielestäni, vähintäänkin, aivan yhtä vasten- ja kevytmielistä, ja toisekseen nähdäkseni Deleuzen ja Guattarin alkuperäisen teorian vastaista.

Palatakseni lähemmäs ruohonjuuritason tason klinikkaa haluan vielä selventää lacanilaista psykoottisen subjektirakenteen käsitettä rinnastamalla sen toisaalta traumatisoitumisen aiheuttamiin vaikutuksiin ihmisen psyykessä ja toisaalta ns. autismikirjon häiriöihin.

Aloittakaamme traumatisoitumisesta. Äärimmäisen/toistuvasti traumatisoituneen ihmisen käyttäytymisessä ja kokemusmaailmassa on nimittäin monia psykoottisuuden kanssa samantyyppisiä piirteitä. Traumatisoitumiseen liittyvä ”psykoottinen läpilyönti” tapahtuu, kun traumatisoitumisen dis-integroimaa ja ahdistuksen kyllästämää aluetta lähestytään joko kliinikon tai potilaan itsensä johdosta liian ”vauhdilla” niin, ettei potilaan psyyke pysty integroimaan esiin tulevaa ajatusten ja tuntemusten tulvaa. Ajatus ja tunnekuohun ”laannuttua” joko potilaan tai kliinikon ansioista traumaan liittyvä psykoottinen läpilyönti sammuu, ja subjekti palaa jaettuun symbolifunktioon.

Dissosiaatio, joka johtuu usein/aina jonkinlaisesta traumatisoitumisesta, toimii mitä ilmeisimmin neuroottisen ahdistuksenhallinnan alkeellisella tasolla: kyse ei ole psykoottisesta äärettömästä nautinnosta, vaan pikemminkin potilaan psyykelle liiallisesta ahdistuksesta, jota potilas ei kykene käsittelemään kuin dissosioimalla.

Psykoosiin ja dissosiaatioon liittyvä amnesia vaikuttaakin erityyppiseltä: psykoottinen amnesia tuntuisi liittyvän lähinnä siihen, ettei psykoottista kokemusta pystytä kääntämään neuroottiselle kielelle ja kokemukselle ymmärrettäväksi; dissosiaatioon liittyvä amnesia tuntuu liittyvän enemmän siihen, että ahdistus, jota vastaan dissosioidaan, estää myös itse dissosiaatiohetken muistamisen. Toisaalta kyse voi olla vain saman ilmiön kahdesta puolesta: äärimmäinen nautinto on lacanilaisessa ajattelussa äärimmäisen ahdistavaa ja destruktiivista, jotain, mitä ihmisen psyyke ei kestä ilman suojavalleja.

Dissosiaatio vaikuttaisikin siis neuroottiseen perusrakenteeseen traumatisoitumisen johdosta iskeytyneeltä halkeamalta, jonka sisäpuolella symbolifunktion integroiva toiminta eli isän-nimi ei pysty toimimaan. Samalla tulee ymmärrettäväksi, miksi lapsuuden traumatisoituminen nostaa oleellisesti psykoosisairauden riskiä: mitä laajempaa ja perustavampiin kiintymissuhteisiin liittyvää traumatisoituminen on, sitä vähemmän tilaa jää symbolifunktion integroivalle vaikutukselle.

Tähän saattaa liittyä myös se kliininen huomio, että voimakkaan traumatisoitumisen painottuminen psykoosisairauden todennäköisessä etiologiassa ennustaa huonoa vastetta neurolepti-lääkitykselle: varsinkin tärkeimpiin kiintymyssuhteisiin liittyvä traumatisoituminen vie ikään kuin pohjan symbolifunktion integroivalta toiminnalta eli isän-nimeltä, eikä tähän perustavaan ihmisen subjektiuden muodostumisprosessiin voida vaikuttaa farmakologisesti – ei sen aikana, eikä sen jälkeen. Se ”koostava” vaikutus, josta lastenpsykiatriassa usein puhutaan neuroleptien kohdalla, ei traumatisoituneiden lasten kohdalla ole todennäköisesti muuta kuin sedaatiota, toisin sanoen lääkitty lapsi on niin väsynyt, etteivät hänen oireensa enää tule esiin väsymyksen hunnun alta.

Käsittelen vielä tämän psykoosi-osion lopuksi eroa psykoottisten ja autististen häiriöiden väliä. Kliinisesti nämä häiriöt – varsinkin erään­lai­sissa prototyypeissään – eroavat varsin usein selvästi toisistaan, joskin autistinen lapsi saa vanhempana tilastollisesti toden­nä­köisemmin myös psykoottisia oireita.

Psykoottinen subjekti ei siis alistu tiettyä kollektiivista olemista määrittävään ja yhdistävään symboliseen säätelyyn. Siitä huolimatta psykoottinen henkilö säilyttää sosiaalisen siteensä toisiin ihmisiin ja jakaa heidän kanssaan jossain määrin symbolifunktiota, joskin omilla vapautuksillaan. Autistinen lapsi sen sijaan kieltäytyy enemmän tai vähemmän koko sosiaali­sesta siteestä: hän ei ota isän-nimeä edes vastaan kieltääkseen sen. Tässä mielessä autismi on loogisesti selvästi varhaisempi ilmiö kuin psykoosi, mikä vastaa sitä kliinistä havaintoa, että autistisia häiriöitä aletaan tutkia usein jo varhaislapsuudessa, kun taas psykoottisten häiriöiden tyypillistä esiintulon aikaa ovat ne elämänvaiheet, jolloin nuori erottautuu lapsuuden ko­dis­taan – toisin sanoen siirtymävaihe, jolloin hänen pitäisi astua per­heyhteisön varsin konkreettisen sosiaalisen siteen tuki­ver­kos­tosta abstraktimman isän-nimen yhteensito­maan puhe­yh­tei­söön. Autistinen häiriö määrittyy vaikeutena asettua konkreettiseen sosiaaliseen siteeseen (primaariper­hee­seen), kun taas psykoottinen häiriö määrittyy vaikeutena asettua abs­trak­tiin sosiaaliseen siteeseen (”yhteiskunta”, ”valtio”, ”puhe­yhteisö”, ”kulttuuri”) jakaen tuon abstraktin yhteisön yhteen­sitovan ”liiman”.

Lacanilaisesti voitaisiinkin esittää, että ero psykoottisten ja autististen häiriöiden välillä liittyy nimenomaan isän-nimeen. Autistinen lapsi ei kykene lainkaan siihen kollektiiviseen olemiseen, jota jo isän-nimen psykoottinen poissulkeminen edel­lyttää. Klassisten psykoosin, perversion ja neuroosin käsit­teiden rinnalle nostaisinkin autismin käsitteen siten, että ensimmäinen subjektin ”valinta” – joka ei ole minkään tietoi­sen subjektin tietoinen valinta, vaan tiettyjen sosiaalisten, psy­ko­logisten ja biologisten tekijöiden yhteensattumisen määrää­mä urautuminen – tapahtuukin jo autismin ja muiden subjekti­rakenteiden välillä. Freudilainen ”neuroosin valinta” on huomattavasti myöhäisempi – sekä loogisesti että kronologisesti lapsen kehityksessä – prosessi.

Perversio

Perverssiä subjektia luonnehtii isän-nimen torjunta [Verdrängung/refoulement]. Tarkastelen seuraavaksi, mitä tällä tarkoitetaan.

Perverssi subjekti alistuu symbolifunktion integroivalle, nautintoa säätelevälle funktiolle kaikessa muussa paitsi perverssin nautintonsa lähteessä. Tästä seuraa monta perversioita luonnehtivaa seikkaa. Ensinnäkin perverssillä subjektilla on perverssin subjektin omasta näkökulmasta ulottuvillaan ikään kuin sekä psykoottisen että neuroottisen subjektin parhaat puolet: toisaalta hänellä on saatavillaan psykoottisen subjektin kokemia äärettömän nautinnon hetkiä, toisaalta hän kykenee liittymään toisiin ja toimimaan neuroottisen subjektin luontevuudella symbolifunktiossa. Perverssin subjektin näkökulmasta kyse onkin itse asiassa ihanteellisesta ratkaisusta symbolifunktion esittelemään ongelmaan. Klassinen lacanilainen oletus onkin, että oma-aloitteisesti perverssit subjektit eivät hae apua perversioonsa, sillä se ei ole heille ongelma, päinvastoin se on ratkaisu. Jos perverssi subjekti tulee joskus terapeutin vastaanotolle, johtuu se subjektin ulkopuolisista syistä, esimerkiksi viranomaisten tai omaisten painostuksesta.

Paljon käytetty ja ehkä liiankin leimaava esimerkki ovat pedofiilit. Monet heistä ovat olleet yhteiskunnan arvostettuja jäseniä ennen paljastumistaan pedofiileiksi, ja heidän ammattiuransa on osoitus siitä, että he käyttävät symbolifunktiota yleisesti hyväksytyllä ja taitavaksi todetulla tavalla. Kun keskustelu siirtyy pedofiliaan, heidän dokumentoiduissa todistuksissaan ja järkeilyissään jokin kuitenkin muuttuu, usein varsin selvästikin: aikaisemmin järkevältä ja vastuulliselta vaikuttanut ihminen saattaa puolessa minuutissa sanoa niin paljon, että neuroottisesta kuulijasta tai lukijasta tuntuu kuin kyseessä olisi aivan eri henkilö. Oman nautintonsa oikeuttamiseksi he saattavat esittää aivan pokkana uskomattomia selityksiä sille, miksi yhdyntä aikuisen kanssa ei vahingoita lasta, ja he saattavat vakuuttuneina esittää, kuinka lapset itse asiassa haluavat sitä. Tunnetaanhan jopa poliittisen liikkeen asuun tai muotoon laittautuneita pedofiilien yhteisöjä, jotka yrittävät saada pedofiilien oman nautinnon eettisesti ja juridisesti hyväksytyksi. Tämä on varsin räikeä esimerkki siitä, kuinka perverssi subjekti toimii ikään kuin psykoottisen nautinnon ja neuroottisen puutteen liitosalueella. Politiikka on nimittäin määritelmän mukaan aina neuroottista toimintaa, jossa käsitellään neuroottisille subjekteille yhteistä puutetta. Perverssien subjektien liike korvaa poliittiselle liikkeelle ominaisen puutteen perverssillä nautinnolla: kyse ei ole siitä, miten käsitellä aina käsillä olevaa puutetta ja niukkuutta, kuten neurootikkojen politiikassa, vaan siitä, että minun nautintoni oikeuttaa täyteydessään itse itsensä, ja muidenkin olisi syytä tajuta se.

Valitettavasti kliininen todellisuus ei ole koskaan niin yksinkertainen kuin yliopistoista käsin ehkä näyttää. Nostan esiin kaksi seikkaa, jotka vaikeuttavat oleellisesti perverssin subjektin tunnistamista: perverssin yhteiskunnan ja addiktiot.

Sekä Paul Verhaeghe että Slavoj Žižek ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että aikamme kapitalistinen kulutusyhteiskunta nojaa yksilölle suunnattuun perverssiin imperatiiviin (Verhaeghe 2010). Teknisemmin termein ilmaistuna se Toinen, suhteessa johon nykysubjekti muodostuu, käskee subjektia perverssiä subjektirakennetta muistuttavaan nauttimiseen. Tätä on syytä selventää.

Tavallista normineurootikkoa luonnehtii nimittäin nautinnon jatkuva lykkääminen: työt ensin, sitten huvit. Toisin sanoen neuroottisen subjektin elämä muodostuu päättymättömästä odottamisesta: huomenna hän tulee, tai ylihuomenna, tai ensi vuonna, tai joka tapauksessa joskus tapahtuu jotain oleellista ja käänteentekevää. Mutta huominen ei koskaan tule, vaan pysyy aina huomisena, ja niin kuolema viimein korjaa neurootikon. Kulttuuri muodostuu tälle lykkäämisen liikkeelle, projektiiviselle suuntautumiselle tulevaisuuteen, joka ei koskaan tule. Evoluution kannalta tämä neuroottinen subjektirakenne on todennäköisesti ollut edullisin sekä yksilön että lajin säilymisen kannalta: neurootikko säästää pahan päivän ja laihan vuoden varalle.

Kuluttamiselle – ja vieläpä nimenomaan velaksi kuluttamiselle – rakentuva yhteiskunta ei kuitenkaan odota: on ostettava nyt, heti, nautittava niin paljon ja niin nopeasti kuin vain voit, seurauksia pohtimatta. Miksi lykätä huomiseen, mistä voit nauttia jo tänään? Tämä menettely muistuttaa aivan oleellisesti pervertikon suhdetta nautintoonsa: seurauksista riippumatta, nyt ja heti, minun nautintoni. Tämä velaksi kuluttamisen ideologia on läpäissyt koko länsimaisen kulttuurin ja leimaa niin yksilöllisiä valintoja kuin ajankohtaisia kansainvälisen politiikan päätöksiä: Yhdysvaltain talous on nojannut jo vuosikymmeniä siihen, että kansalaiset elävät velaksi, ja viimeisen 10 vuoden aikana johdannaismarkkinat ovat rakentuneet kokonaan tälle velaksi elämisen kulttuurille ja veloilla spekulaatiolle. Velaksi eläminen ei kuitenkaan rajoitu Yhdysvaltoihin, vaan joka päivä uutisissa esiintyvä salaperäinen kirjainyhdistelmä ERVV eli Euroopan rahoitusvakausväline (tai englanniksi EFSF eli European Financial Stability Facility) on käytännössä euroalueen maiden lupaus ottaa yhteistä velkaa yksittäisten maiden erääntyneiden velkojen maksamiseksi. Tämä on perverssiä vakautta, joka eroaa olennaisesti neuroottisesta vakaudesta: neuroottisessa vakaudessa kulutetaan aina vähemmän kuin ansaitaan, ja joku toinen kerää voiton; perverssissä vakaudessa pidetään yllä omaa nautintoa hinnalla millä hyvänsä, kunnes kaikki romahtaa, ja joku toinen maksaa kärsimyksellään kaiken.

Jos kansainvälistä huippupolitiikkaa tehdään tällaisella perverssillä logiikalla, jossa nykyisyyttä eletään jatkuvasti tulevaisuuden kustannuksella velaksi, niin kulttuurin yksilölle asettamat toimintamallit itsessään implikoivat perversion logiikan, jonka aina kuuliainen neuroottinen subjekti omaksuu omakseen. Kun miljoonat ihmiset elävät velaksi miljardeilla euroilla, kyse on kansainvälisestä huipputaloustieteestä; kun 18-vuotias nuori kuluttaa yli varojensa tuhansia euroja, kyse on kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä? Ensimmäisten päätösten takana olevat palkitaan taloustieteen Nobel-palkinnoilla, jälkimmäiset päätökset tehnyt nuori kyllästetään litiumilla tai antipsykoottisilla lääkkeillä.

Näin ollen alkaa olla vaikea vetää rajaa perverssin ja neuroottisen subjektin välille, kun sisään astuu nuori, joka seurauksista välittämättä nauttii ja menettää sen takia luottotietonsa, vanhempiensa tuen, koulutusmahdollisuutensa ja somaattisen terveytensä. Onko hän perverssi, oman perverssin subjektirakenteensa vanki, vai onko hän tulevaisuudelta velaksi elävän perverssin kulutusyhteiskunnan vanki, eräänlainen perverssin ajan neuroottinen peili?

Addiktiot liittyvät läheisesti tähän kysymykseen kulttuurin perversiosta. Addiktiot sinänsä, jos niitä tarkastellaan kiinnittämättä huomiota yksilön yhteisölliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin, täyttävät fenomenaalisesti perversion keskeiset tunnusmerkit, varsinkin jos kyse on laittomista päihteistä tai muista laittomista addiktion kohteista. Addiktioissa muuten täysin normaalilta neurootikolta vaikuttava ihminen käyttäytyy neurootikon näkökulmasta täysin järjettömästi: hän ei pidä sopimuksiaan eikä lupauksiaan, hän tuhoaa ihmissuhteensa, työuransa ja viime kädessä kaiken addiktion kohteesta saamansa nautinnon takia. Kiteytettynä esimerkkinä tästä terveyskeskuslääkärien suomalaiselle miehelle pitämä ”kolmen A:n alkoholi-interventio”: ensin menee ajokortti, sitten ammatti, sitten akka. Neuroottisen lääkärin onkin vaikea ymmärtää potilastaan, joka tulee yllättäen suljetulla osastolla parin promilleen humalaan, eikä humala lakkaa millään, kunnes selviää, että potilaalla on sängynpatjansa alle piilotettuna kolme siivouskärrystä näpistettyä käsihuuhdepulloa. Tällaisissa tilanteissa addiktion kohteesta saatu nautinto rikkoo symbolifunktion integroivan toiminnan, eikä symbolifunktio kykene säätelemään ihmisen käyttäytymistä suhteessa addiktioon. On aivan sama, mitä addiktoitunut lupaa addiktiostaan, hänen sanoillaan kun ei ole yhteyttä addiktoituneeseen psyyken ulottuvuuteen.

Jos kuitenkin laajennamme hiukan perspektiiviä, niin esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa alkoholin käyttö on eräänlainen must, esimerkiksi käy ehtymätön vitsailu Matti Vanhasesta ja omenamehusta. Jollei suomalainen symbolifunktio pitäisi alkoholin käyttöä eräänlaisena pakkonormina, ei näitä Matti Vanhanen -vitsejä esiintyisi lainkaan. Yhtälailla monissa nuorison alakulttuureissa kannabiksella on samanlainen normatiivinen asema: kannabista on syytä polttaa, jos haluaa kuulua porukkaan. Tai kolmantena esimerkkinä nettiaddiktiot: kuinka monta parisuhdetta on nyky-Suomessa riekaleina, kun toinen tai molemmat osapuolet hoitavat suhdepuolensa mieluummin netissä notkuen. Toisaalta nykyisessä kulttuurissa netti on must: kaikkien on voitava tehdä kaikki netissä. Jos jostain Perä-Lapin kunnasta puuttuu nettiyhteys, niin se on uutinen, ja syyttävä sormi kohdistuu viestintäministeriin: kansalaisoikeuksiin kuuluu netti, ja hallitusohjelmankin kirjataan tietyn nopeuksisten nettiyhteyksien saataville saattaminen kaikille kansalaisille. Jos tällaisessa kontekstissa joku addiktoituu nettiin niin, että se saattaa raunioittaa hänen elämänsä – esimerkkinä vaikkapa syrjäytyvä nuori, joka juuttuu kotiinsa – niin vaikka tietyssä mielessä hänen toimintansa monissa suhteissa muistuttaa perversiota, niin hänkin saattaa olla vain perverssin yhteiskuntansa neuroottinen peili.

Neuroosi

Neuroottista subjektia luonnehtii isän-nimen kieltäminen [Verneinung/dénégation]. Tämä kielto viittaa ns. alkutorjuntaan, joka säilyy pysyvänä haasteena jokaisessa neuroottisessa psyykessä. Ranskalaisessa psykoanalyyttisessa ajattelussa on tyypillistä, että kaikki ns. sekundaaritason patologiat ammentavat jotain tästä neuroottisesta alkutorjunnasta (Kurki 2007a; Kurki 2012). Se, mitä alusta asti torjutaan, on perustava puute ihmisen olemisessa, toisin sanoen olemisen puute. Neuroottisen subjektin oleminen rakentuu niiden ratkaisujen varaan, joilla hän käsittelee tätä puutetta.

On syytä painottaa heti, että neuroottinen subjekti on eräänlainen normaalisubjekti, sikäli kuin normaaliuden kategorialla on mitään kliinistä merkitystä. Juuri neuroottinen alkupuute on se, minkä psykoottinen ja perverssi subjekti välttävät. Tämän puutteen kohtaaminen on nimittäin äärimmäisen ahdistavaa. Tietyssä mielessä kaikki neuroottiset ahdistukset ovat tästä perustavasta puutteesta aiheutuvan ahdistuksen modulaatioita.

Neuroottisen subjektin olemista luonnehtii siis ahdistus, mutta verrattuna psykoottiseen ahdistukseen, neuroottisella subjektilla on turvanaan ja tukenaan symbolifunktion integroiva toiminta, toisin sanoen isän-nimi. Isän-nimen kautta alkupuutteen destruktiivinen ahdistus asettuu siedettäviin symbolisiin puitteisiin ja ikään liudentuu epäinhimillisestä kärsimyksestä inhimilliseksi kärsimykseksi.

Viittaan tässä yllä todettuun traumatisoitumisen problematiikkaan. Traumatisoitumiselle on tyypillistä nimenomaan se, että traumaattisessa tapahtumassa trauma ikään kuin ylittää symbolifunktion integroivan toiminnan: symbolifunktio ei kykene käsittelemään ja ”kesyttämään” traumaattista tapahtumaa. Traumatisoituneiden ihmisten kanssa työskennellessä yksi ilmeinen tavoite onkin trauman ja sen jälkiseurausten saattaminen hallitulla prosessilla – toisin sanoen niin, että ahdistus pysyy inhimillisissä rajoissa – symbolifunktion integroivan toiminnan alaisuuteen, toisin sanoen isän-nimen alle. Ns. EMDR perustuu todennäköisesti juuri tähän: kyse on tuskin siitä, että silmien edestakaiselle liikkeellä luotaisiin jotain erityisiä yhteyksiä oikean ja vasemman aivopuoliskon välille, kuten usein kuulee selitettävän, vaan yksinkertaisesti siitä, että kyseisellä tekniikalla kyetään säätelemään potilaan vireystasoa niin, että sinne, missä ei aiemmin ollut isän-nimen integroivaa toimintaa, se pystytään pikku hiljaa tuottamaan.

Toisena esimerkkinä mainittakoon pakko-oireiset potilaat. Heidän ongelmansa on rigidi ritualisointi, jonka avulla he yrittävät peitota puutteen. Rigidille rituaalille on kuitenkin ominaista, että se on menettänyt ja menettää yhä enemmän symbolifunktion keskeiset tunnusmerkit, nimittäin metaforisuuden ja metonyymisuuden. Toimivalle symbolifunktiolle on tyypillistä, että niin kauan kuin isän-nimen annetaan hallita eikä sitä kyseenalaisteta, symbolifunktio on joustava ja jatkuvassa liikkeessä ja muutoksen tilassa niin synkronisesti (metafora) kuin diakronisesti (metonymia).

Lastenpsykiatriassa tämä tulee esiin leikin keskeisyytenä: niin kauan kuin lapsi kykenee leikkimään ja siten saattamaan symbolifunktion alaisuuteen kokemuksiaan, hänessä on ehtymätön eheytymisen potentiaali. Itse asiassa voisikin jopa väittää, että symbolifunktion keskeiset elementit ovat esillä ja muovautumassa nimenomaan lapsen leikissä, ja että aikuisen symbolifunktiossa samat elementit toimivat vain enemmän intrapsyykkisesti metaforina ja metonymiana. Olisikin äärimmäisen mielenkiintoinen seurantatutkimuksen aihe selvittää, miten lapsuuden leikkikyky heijastuu aikuisen psyykkiseen terveyteen – mutta kukapa sellaista tutkimusta rahoittaisi nykyisen biomedisiinan aikana.

Joka tapauksessa neuroottisen subjektin perusproblematiikka liittyy siihen, että puhuvana olentona häntä vainoaa ikuinen puute: hän täyttää tuota puutetta uusilla ja uusilla objekteilla, ja silti hän ei tunnu tavoittavan sitä, mitä haluaa. Yllä mainittu pakkoneuroottinen subjekti tulkitsee tämän tilanteen niin, ettei hän tee rituaalejaan tarpeeksi tai tarpeeksi hyvin.

Toisenlainen tapa ratkaista tämä ongelma on ripustautuminen toiseen ihmiseen niin, että toisesta ihmisestä tulee ikään kuin itsen intrapsyykkinen osa. Kolmas neurootikko ajautuu tunteiden ja toimintojen vuoristorataan ja jopa toistuvien itsemurhayritysten ketjuun. Neljäs neurootikko eristäytyy ja niin sanotusti syrjäytyy, pelailee tietokonepelejä ja luo ehkä nettiin erilaisten virtuaali-identiteettien kavalkadin. Viides neurootikko näkee elämän pelilautana, jossa hänen tehtävänsä on saada mahdollisimman vähällä vaivalla mahdollisimman paljon nautintoa keinolla millä hyvänsä. Kaikki nämä ovat neuroottisia tapoja käsitellä perustavaa puutetta ja tuttuja potilastyyppejä aikuispsykiatrian poliklinikalla. Neuroosin monet kasvot kätkevät kuitenkin aina yhden universaalin neuroottisen totuuden: puutteen.

Esimerkki: masennus

Mutta mitä tämä kaikki tarkoittaa? Missä on esimerkiksi sellainen kansantaudiksi ja kansantaloutta uhkaavaksi tekijäksi muodostunut sairaus kuin masennus? Mitä sanottavaa lacanilaisella psykodiagnostiikalla on masennuksesta? Viittasin psykoosi-osiossakin BDI:hin, jota käytetään juuri masennuksen kartoittamisessa.

Perusperiaate on selvä: lacanilaisesta näkökulmasta masennus ei ole sairaus, vaan oire, jonka taustalla voi olla hyvinkin erilaisia subjektirakenteita. Sekä psykoottinen, perverssi että neuroottinen subjekti voivat kaikki olla masentuneita. Masennuksesta sinänsä ei voi suoranaisesti päätellä mitään: ei sen etiologiaa, ei sen taustalla olevaa psyykkistä rakennetta eikä sen hoitoa. Masennus on oire, aivan kuten kipu on oire ihmisen lyödessä vasaralla sormeen. Ja aivan kuten kivullakin, masennuksella on selvä ja tärkeä ihmisen toimintaa ohjaava funktionsa. Masennus on ihmiskehon keino pysäyttää ihminen, saada hänet arvioimaan omaa tilannettaan ja ympäristönsä tilaa ja etsimään uutta suuntaa. Masennuksessa ihmisen halua strukturoivat koordinaatit ovat hukassa, toisin sanoen ne suuntaviivat, joiden varassa ihminen on selvinnyt alkupuutteen muodostamasta ahdistuksesta, eivät enää nykyisessä tilanteessa toimi.

Lacanilaisesta näkökulmasta masennus on siis seuraus, ei jokin itsessään hoidettava oireyhtymä. Tämä ei tarkoita sitä, ettei potilaan masennusta pitäisi ottaa tosissaan: se on aivan yhtä olennaista kuin kipupotilaan kivun ottaminen tosissaan. Hoitoa ei voi kuitenkaan päätellä yhden oireen perusteella. Sen sijaan on ensinnä selviteltävä, minkä rakenteisesta subjektista on kyse. Kaikki pitkäjänteinen kliininen toiminta lähtee liikkeelle siitä. Kaikki sitä edeltävä on vain ensiapua, tilanteen stabilointia.

Viitteet

1. Tämän artikkelin taustalla on esitelmäni Pertti Hämäläisen Tampereen yliopiston Lääketieteen yksikössä 18.11.2011 järjestämässä Lacan-iltapäiväseminaarissa. Kiitän Pertti Hämäläistä ja kaikkia paikalla olleita tilaisuudesta ajatustenvaihdolle vapaan uteliaassa ilmapiirissä. Kyseisen seminaarin esitykset tulevat kuultaviksi Totuusradion www-sivuille MP3-formaatissa: www.totuusradio.fi.
2. Paljon käytetyt ja kehutut yleisesitykset kts. Fink 1995; Fink 1997. Suomeksi olen esitellyt niitä aiemminkin, kts. Kurki 2004; Kurki 2008.
3. Klassinen viitepiste tässä on Lacanin psykooseja käsitellyt Seminaari III, kts. Lacan 1981.

Artikkeli saapunut toimitukseen 14.11.2011, hyväksytty 23.4.2012.

Kirjallisuus

Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (2007). Anti-Oidipus. Suom. Tapani Kilpeläinen. Helsinki: Tutkijaliitto.
Fink, Bruce (1995). The Lacanian subject – Between language and jouissance. Princeton & New York: Princeton University Press.
Fink, Bruce (1997). A clinical introduction to Lacanian psychoanalysis – Theory and technique. Cambridge & Massachusetts & London: Harvard University Press.
Freud, Sigmund (1989). Toteemi ja tabu – Eräitä yhtäläisyyksiä villien ja neuroottisten sielunelämässä. Suom. Mirja Rutanen. Helsinki: Love Kirjat.
Kurki, Janne (2004). Lacan ja kirjallisuus – Poe, Shakespeare, Sofokles, Claudel, Duras ja Joyce. Helsinki: Apeiron Kirjat.
Kurki, Janne (2007a). Se, mikä viesteissäsi vastustaa tulkintaani – Jean Laplanchen traumateoria. Teoksessa Veivo, Harri (toim.), Vastarinta/resistanssi. Helsinki: Yliopistopaino, 74–89.
Kurki, Janne (2007b). Skitsofrenian loistokkuus? Nuori Voima 6/2007, 11–13.
Kurki, Janne (2008). Psykodiagnostiikka lacanilaisesta näkökulmasta. Psykoterapia, 27(4), 290–305.
Kurki, Janne (2012). Lacanin diskurssiteoria. Vantaa: Apeiron Kirjat.
Lacan, Jacques (1981). Le Séminaire – Livre III: Les psychoses, 1955–56. Paris: Éditions du Seuil.
Lacan, Jacques (1991). Le Séminaire – Livre XVII: L’envers de la psychanalyse, 1969–1970. Paris: Éditions du Seuil.
Verhaeghe, Paul (2009). Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä. Suom. Janne Kurki. Vantaa: Apeiron Kirjat.
Verhaeghe, Paul (2010). Identiteetti etsimässä peiliä. Teoksessa Kurki, Janne (toim.), Media ja identiteetti. Vantaa: Apeiron Kirjat.