Psykoterapia (2004), 23(2), 128—156

Kari Kurkela

Winnicott, raja, luova asenne

Johdanto

Donald Woods Winnicottia (1896–1971) on psykoanalyysin kehittäjänä usein luonnehdittu ympäristön merkityksen korostajaksi. Tietyt Winnicottiin lähtemättömästi liittyvät termit, kuten facilitating environment, primary maternal preoccupation ja holding, ovatkin saaneet meidät ajattelemaan Winnicottia nimenomaan ulkoiseen todellisuuteen keskittyvänä ajattelijana 1 (ks. Green 1977; myös esim. Moore & Fine 1990). Winnicott palaa kirjoituksissaan jatkuvasti pienen vauvan ja äidin väliseen suhteeseen; siinähän äiti edustaa tärkeällä tavalla juuri ulkoista. Mutta suhde muodostuu "väliin". Ja nimenomaan tuon aina väliin jäävän tilan analyysi tekee Winnicottista erityisen mielenkiintoisen kirjoittajan.

Rajan käsite on alati hiljaisesti läsnä Winnicottin ajattelussa – nimenomaan siltä osin kuin se ilmenee (tai on ilmenemättä) sisäisen ja ulkoisen kokemusmaailman välissä. Ongelmat tässä suhteessa liittyvät mielen ilmiöhin, joihin Winnicott viittaa usein termillä "skitsoidinen" (ks. esim. Winnicott 1971, 65–67); hän käyttää myös termiä "borderline" (rajatila). Rajan käsite on keskeinen myös André Greenin ajattelussa, erityisesti silloin kun hän tarkastelee rajatilaongelmia (esim. Green 1977). Green ymmärtää rajatilapersoonallisuuteen liittyvät vaikeudet kirjaimellisesti rajoihin liittyvinä ongelmina. Greenin velka Winnicottille ei jää arvailujen varaan (ks. esim. Kohon 1999, Torsti 2001). Green (1986, 68) toteaa, että Winnicott on "the analyst of the borderline". Winnicottin ajattelun fokus on sisäisen ja ulkoisen todellisuuden vuorovaikutuksessa. Hän kehittelee sisäisen ja ulkoisen väliin jäävää aluetta. Hän analysoi raja-aluetta. Tämä raja-alue on keskeinen luovan asenteen kehittymisen ja ymmärtämisen kannalta.

Toiseksi Winnicottin pääteemaksi, joka ei mitenkään ole erillinen edellä luonnehditusta, muodostuu riittävän hyvästä varhaisesta vuorovaikutuksesta juontuva olemisen jatkuvuuden kokemus. Sen kääntöpuolena ilmenee reaktiivinen, mukautuva minuus, joka kehittyy vastustamaan olemisen jatkuvuuden tunteen katkeamisen herättämää sietämättömyyttä ja ilmentää itseään olemisen tunteen puuttumisena, epätodellisuuden kokemuksena, toivottomuutena ja merkityksettömyytenä. Myös tätä puolta – joka osoittautuu vaihtoehdoksi luovalle asenteelle – on tarkoitukseni hieman tarkastella.

Green varoittaa Winnicottin tekstin näennäisestä selkeydestä, joka voi johdattaa lukijan ohittamaan Winnicottin ajatusten hienovireisen ja rikkaan moniulotteisuuden. Olisikin hätiköityä pyrkiä ilmaisemaan se, mitä "Winnicott todella sanoi". Tietoisena tästä ja iloisena siitä, että Winnicottin tekstit voivat toimia vielä pitkään monenlaisten oivallusten kohteena, pyrin esittämään muutamia alustavia tulkintoja. Ehkä ne voivat toimia lukijalle matkaeväänä hänen kehittäessään omaa Winnicott-käsitystään.

Tarkasteluni perustan muodostaa Winnicottin artikkelikokelma Playing and Reality (Winnicott 1971; osa kokoelman kirjoituksista on julkaistu myös toisaalla vuosina 1953 – 1969). Täydennän tarkastelua näkökulmilla, joita Winnicott on tehnyt käsiteltävistä teemoista artikkelikokoelmassaan The Maturational Processes and The Facilitating Environment (Winnicott 1965). Paikoin luonnostelen Winnicottin yhteyksiä eräisiin Melanie Kleinin näkemyksiin. 2

Sisäisen ja ulkoisen välissä

Raja

Winnicottin käsityksen mukaan vauvalla ei aluksi ole juurikaan käsitystä erillisenä koetusta ulkomaailmasta – toisin sanoen todellisuudesta, joka olisi hänen maagisen säätelykykynsä ulottumattomissa. Objektimaailma, joka jää lapsen kaikkivoipaisen kontrollin ulkopuolelle, samoin kiitollisuuden tunteet hoivaavaa henkilöä kohtaan, ovat mahdollisia vasta kun raja itsen ja ulkomaailman väliin on muodostunut. Varhainen psyykkinen kehittyminen on pitkälle rajoihin liittyvien oivallusten ja kriisien selvittelyä. Se, kuinka tässä onnistutaan, vaikuttaa ratkaisevasti myöhemmän elämän muotoutumiseen.

Primaari luova aktiivisuus ja illuusio

Primaari luova aktiivisuus ilmentää varhaista maagista säätelyä, omnipotenssia; vauvan näkökulmasta hän itse luo aina uudelleen äidin rinnan. 3 Tämä on mahdollista, kun äiti kykenee oikea-aikaisesti mukautumaan lapsen kokemusmaailmaan (primary maternal preoccupation 4). Vauva tarvitsee näin rakentuvan illuusion. Kun äiti ylläpitää ja vaalii tätä illuusiota, syntyy äidin ja lapsen välinen jaettu illuusio. Se on aivan keskeinen vauvan olemisen jatkuvuuden tunteen säilymiselle (going on being, ks. esim. Winnicott 1965, 86 ja 1971, 79–85). Se myös mahdollista lapsen sisäisen todellisuuden vähittäisen vahvistumisen ja monipuolistumisen: lapsi voi kohdata tarpeensa, hänessä syntyy usko ja luottamus itseensä ja tulevaisuuteensa. Myöhemminkin tietynlaisten jaettujen illusoristen kokemusten samanlaisuus luo pohjaa erilaisten ryhmien muodostukselle. (Winnicott 1971, 3.)

Äidin tehtävä on siis ensin ylläpitää illuusiota mutta sitten myös oikea-aikaisesti tukea sen vähittäistä heikkenemistä (disillusionment). Asteittainen illuusion työstäminen johtaa Kleinin kuvaamaan depressiiviseen positioon. 5 Yhtäältä riittävä kokemus illuusiosta sekä sitten riittävä illuusiosta luopumiseen liittyvä esityö ovat välttämättömiä, jotta lapsi olisi valmis vieroitukseen ja sen yhteydessä koettaviin frustraatioihin – rajan kohtaamisiin. Muuten, toteaa Winnicott, kyse ei ole vieroituksesta (weaning) vaan vain imetyksen lopettamisesta (termination of breast-feeding). (Winnicott 1971, 13.)

Toisaalta winnicottilaisen käsityksen mukaan illuusio kuuluu yleisemminkin ihmisluontoon. Niinpä kukaan ei lopulta voi itse täysin irroittautua illuusiostaan muuten kuin teoreettisen ymmärryksen osalta – jolloin siis luopuminenkin on teoreettista. (Mts. 13.)

Sisäinen ja ulkoinen todellisuus

Sisäinen ja ulkoinen todellisuus liittyvät lähtemättömästi Winnicottin tapaan ymmärtää raja ja illuusio. Toisaalta subjektiivisuus ja objektiivisuus käsitteinä kuuluvat sisäisen ja ulkoisen todellisuuden väliseen rajankäyntiin. Filosofisesti kyse on sangen haastavasta ongelma-alueesta, eikä sitä tässä ole mahdollista varsinaisesti problematisoida; luonnehdin aihetta vain muutamalla sanalla. 6 Primaari luovuus ja maaginen kontrolli ovat lähtökohtia sisäisen todellisuuden kehittymiselle. Sisäisen todellisuuden käsitettä lähelle tulee myös tuonnempana lähemmin tarkasteltava true self. Tietyssä kehitysvaiheessa myös tarpeet (needs) ja vietit (instincts) voidaan ajatella sisäiseen todellisuuteen kuuluviksi.

Subjektiivisuus näyttäisi liittyvän tähän seuraavasti. Kun kun vauva kiintymyksestään tai tarpeestaan "luo äidin rinnan" – eli saa tarvitsemansa äidillisen hoivan – syntyy winnicottilaisittain ilmaisten subjektiivinenobjekti (käytännössä tämän siis tekee mahdolliseksi äidin oikea-aikainen toiminta; ks. Winnicott 1971, 11). Tällaisiin objekteihin Winnicott viittaa myös termillä me-extensions. Näin winnicottilaisesti ymmärretty subjektiivisuus näyttäisi liittyvän omaa omnipotenttia luovuutta koskevaan käsitykseen.

Winnicott pohtii subjektiivisen objektin käsitteen läheistä suhdetta kleinilaisesti ajateltuun sisäiseen kokemiseen (inner experience) ja sisäisen (internal) projektioihin. Winnicott ajattelee, että lapsianalyysissa lelut ovat subjektiivisia objekteja. Vastaavan ilmiön hän näkee toistuvan muunlaisissa analyyseissa ja myös Winnicottin soveltamissa lyhyemmissä lasten hoitosuhteissa. Toisaalta Winnicott katsoo, että sellaiset käsitteet kuin 'sisäinen' ja 'ulkoinen' ovat käyttökelpoisia vasta, kun puhumme egosta, joka kykenee projektioiden ja introjektioiden suorittamiseen. Aivan aluksi tämä ei Winnicottin mukaan ole mahdollista egon riittämättömän kehitysasteen vuoksi. (Winnicott 1965, 185.)

Ulkoisessa todellisuudessa ilmenevät objektit ja ilmiöt ovat omnipotentin kontrollin ulkopuolella (not-me). (Winnicott 1971, 100.) Eli ulkoisen käsite edellyttää winnicottilaisittain ajatellen riittävästi työstettyä primaarin luovuuden illuusiota (ks. myös alaviitteen 5 loppu). Winnicottin mukaan ulkoista todellisuutta voidaan tutkia objektiivisesti. Vaikka ulkoinen todellisuus näyttääkin muuttuvan sen mukaan, mikä sattuu olemaan tarkkailijan tila, se todellisuudessa jää muuttumattomaksi (constant) (mts. 41). Realiteetin testaukselle perustuva objektiivisuus ja kokemus siitä, että objektilla voi olla oma, tarkkailijasta riippumaton olemassaolonsa ja usein myös tahtonsa, ovat suuntautumista ulkoiseen todellisuuteen. Subjektiivisen objektin parina Winnicott puhuukin objektiivisesti havaitusta objektista. Toisaalta Winnicott toteaa, että objektiivisuus on suhteellinen termi: objektiivisesti havaittu on osin subjektiivisesti ymmärretty (mts. 66). Subjektiivisuuden ja objektiivisuuden välinen rajankäynti näyttäisi siis winnicottilaisittain liittyvän ennen kaikkea siihen, värittyykö suhde objektiin sisäisen maagisen kontrollin näkökulmasta vai ehkä kipeästäkin tietoisuudesta, että objektia voidaan kyllä pyrkiä manipuloimaan mutta se kuitenkin jää yksilön omnipotentin säätelykyvyn ulottumattomiin.

On muistettava, että Winnicottin lähestymistapa ei ole filosofinen vaan kokemuksia luotavaa psykologiaa. Niinpä ihon rajaluonteen vuoksi sen sisäpuolelle jäävä voidaan kokea sisäisenä todellisuutena (ks. esim. Winnicott 1971, 130–131); näin vaikka esimerkiksi sisäelimemme tiedonmuodostuksen kohteina olisivatkin ulkoista todellisuutta. "Jaettu todellisuus" ei riitä nimeämään ulkoista todellisuutta, koska voimme jakaa myös illuusiomme; eli jaetut illuusiot voivat olla osa jaettua todellisuuttamme olematta varsinaisesti ulkoista todellisuutta.

Jaetut illuusiot kohdataan tilassa, joka jää sisäisen ja ulkoisen todellisuuden väliin. Siellä subjektiivinen objekti ja objektiivisesti havaittu objekti löytävät toisensa. Tämä on Winnicottin erityisaluetta. Aloitan nyt sen tarkemman käsittelyn.

Välitila, potentiaalinen tila (intermediate area, potential space)

Ihminen ei voi koskaan hyväksyä ulkoista todellisuutta sellaisenaan, uskoo Winnicott. Niinpä hän joutuu elämään sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välisessä jännitteessä. Helpotusta tuohon jännitteeseen tuo välitila (tai välittävä tila; intermediate area). Välitila kuvitteellisena vyöhykkeenä jää primaarin luovuuden ja realiteetin testaukselle perustuvan objektiivisen havaitsemisen väliin. Tai se on välittävä kokemus, joka jää sisäisen todellisuuden ja ulkoisten realiteettien kohtaamisen väliin. 7 Se on lepopaikka ihmiselle, jonka täytyy pitää sisäinen ja ulkoinen todellisuus yhtä aikaa toisistaan erossa mutta myös vuorovaikutuksessa. (Winnicott 1971, 2, 11 ja 14.) Keskeistä tässä näyttäisi myös olevan kriisi, joka liittyy osittaiseen luopumiseen maagisesta luovuudesta ja samalla pyrkimyksiin rakentaa vuorovaikutusta itsestä erillisen ulkoisen todellisuuden kanssa. Näin välitila liittyy paitsi depressiivisen position kestämiseen, myös sen läpityöskentelyyn ja kehittymiseen.

Välttämätön ennakkoedellytys välitilan kehittymiselle on äidin (tai vastaavan hoitavan henkilön) tukema illuusio. Tilanteessa, jossa välitila ilmenee, ei esitetä kysymystä, onko se sisäistä vai ulkoista todellisuutta. Winnicott tähdentää, että koko kysymystä ei tunneta tässä yhteydessä. Erityisesti tämä pätee lapsen vanhempiin: he sallivat välitilan luonnostaan lapselleen. Mutta myös muissa yhteyksissä tunnistamme välitilan asenteestamme. Kunnioitamme sen erityisluonnetta. Tämä ilmenee esimerkiksi siten, että emme kysy teatterissa, onko esitys totta vai ei. Tietyssä mielessä se on totta, tietyssä mielessä ei. 8 Winnicott toteaa, että samaisessa välitilassa ilmenevät mm. leikki, taide, filosofia, luova tiede ja uskonto. Mutta siinä ilmenee myös hulluus, jos aikuinen pakottaa toisia omaksumaan oman subjektiivisuutensa objektiivisuutena. Jos kykenemme iloitsemaan välitilastamme tekemättä mainitunkaltaista vaatimusta, voimme nauttia välitilojen osittaisesta päällekkäisyydestä, kuten taiteeseen, uskontoon tai filosofiaan liittyvien kokemusten samankaltaisuudesta. (Winnicott 1971, 14.)

Ehkä kuuluisimmassa artikkelissaan Transitional Objects and Transtional Phenomena vuodelta 1953 Winnicott käyttää nimenomaan termiä intermediate area. Toisaalla (esimerkiksi artikkelissaan Playing – A Theoretical Statement) hän viittaa ymmärtääkseni samaan ilmiöön termillä potential space potentiaalinen tila (ks. Winnicott 1971). Niinpä potentiaalisen tilan kuvaus noudattelee välitilan kuvausta. Potentiaalinen tila on lapsen ja äidin välissä, luonnehtii Winnicott. Hän kontrastoi sen yhtäältä sisäisen maailman ja toisaalta aktuaalisen tai ulkoisen todellisuuden kanssa (mts. 41). Winnicott toteaa, että lapsella on "alusta alkaen" 9 intensiivisiä kokemuksia potentiaalisesta tilasta, joka sijaitsee subjektiivisen objektin (me-extension) ja objektiivisesti havaitun, omnipotentin kontrollin ulkopuolisen objektin (not-me) välissä. Potentiaalinen tila perustuu ympäristöä koskevalle luottamuksen kokemukselle. Kukaan toinen ei saa täyttää sitä; toisen potentiaaliseen tilaan tunkema materiaali koettaisiin vainoavana. (Mts. 51, 100–102.)

Potentiaalinen tila (tai välitila) on alue, jossa ero (separation) äidistä ei ole ero vaan eräs yhteydessäolon muoto (a form of union). Tässä tulee ilmi paradoksi, josta Winnicott toteaa, että se tulee hyväksyä sellaisenaan. Eikä siinä kyse ole vain psykoanalyyttiseen teoriaan liittyvästä hyväksymisestä vaan elämään oleellisesti liittyvästä ehdosta, sillä tuon paradoksin purkaminen johtaa defensiiviseen organisoitumiseen ja voi tuottaa false self -rakenteen (mts. 14; tarkennan aihetta tuonnempana).

Olemme hahmotelleet tilaa, joka (niin kuvitteellisena ulottuvuutena, asiaintilana kuin kokemistapanakin) jää sisäisen ja ulkoisen todellisuuden (kokemisen) väliin ja toisaalta (ajassa kehityksellisesti) eräänlaisena siltana johtaa ulkomaailman objektiivisempaan kokemiseen; Greenille (1997) potentiaalinen tila onkin "a space, where the future subject is in transit". Tässä tilassa ilmenee se, mistä Winnicott tunnetaan parhaiten – eli transitionaaliobjekti.

Transitionaaliobjekti

Transitionaaliobjektin synty ja luonne

Winnicott kuvailee, kuinka vauva peukalon imemisen lisäksi tai asemasta voi keksiä muutakin touhua. Hän saatta hyväillä sormillaan huuliaan tai kasvojaan. Tai hän ehkä sormen imemisen mukana vie myös vaatekappaleen nurkan suuhunsa. Ehkä hän nyhtää villasta nöyhtää (ja mahdollisesti nielaisee sen). Suuhun panemiseen voi liittyä ääntelyä (mum-mum…., jokeltelua, anaalisia ääniä, ensimmäiset sävelet tms.). Vaatekappaleen nurkan nypläys, ääni, maneeri tms. rauhoittaa ja suojaa erityisesti nukkumaan mentäessä etenkin depressiivistyyppiseltä ahdistukselta, kertoo Winnicott. Näin kehittyy sellainen erityinen kohde, jota Winnicott tunnetusti kutsuu transitionaaliobjektiksi.

Ehkä tunnetuin transitionaaliobjekti on rätti, josta Tenavat-sarjakuvan Eppu ei kertakaikkiaan voi luopua. Se voi olla myös nalle tai vastaava lelu, mutta myös siis jokin ääni tai ehkä verhon takaa kajastava katuvalo tai jotain vastaavaa, jolloin sitä voidaan kutsua myös transitionaali-ilmiöksi. Tuollaisen kohteen erityisluonne on helposti havaittavissa. Sen ensisijainen tarkoitus ei ole tuottaa oraalaista tai vastaavaa tyydytystä (viettityydytyksen osuuteen palaan tuonnempana). Huomionarvoista on, miten lapsi ymmärtää tällaisen kohteen muuna kuin osana itsenä; tai kuinka se sijoittuu sisäiseen tai ulkoiseen todellisuuteen ja niiden väliin; tai se kuinka lapsi itse luo itselleen tällaisen erityisen objektin; tai se kuinka hän luo siihen intensiivisen tunnesiteen. (Winnicott 1971, 2.)

Transitionaaliobjekti liittyy äidin kykyyn lähentää lastaan ulkoiseen maailmaan (disillusionment) tarjoamalla hänelle ensin mahdollisuuden olla ymmärtämättä sitä, ettei hän luo itse objektejaan (illuusio primaarista luovuudesta). Myös transitionaaliobjektin lapsi luo itse; se ei voi tulla lapsen maailmaan muulla tavalla. Se, mikä todettiin jo edellä, koskee myös transitionaaliobjektia: emme kysy lapselta, loitko sen vai löysitkö sen vain sopivasti lojumasta jostain läheltäsi (Winnicott 1971, 81, 96). Huomaamme siihen liittyvän erityisen merkityssisällön ja kunnioitamme sitä.

Transitionaaliobjekti ilmaantuu lapsen elämään yleensä hänen ollessa suunnilleen 4–6 kuukauden ikäinen, kertoo Winnicott. Näin se ajoittuu suunnilleen ajankohtaan, jolloin kleinilaisesti määritelty depressiivinen positio yleensä ilmaantuu. 10 Transitionaaliobjekti menettää vähitellen merkitystään muiden mielenkiinnon kohteiden kasvaessa, ja usein se katoaa noin 8–12 kuukauden iässä. Toisaalta se voi säilyttää merkityksensä pitkäänkin, erityisesti nukkumaan mentäessä sekä masennus- ja erokokemusten yhteydessä. Eli voisimme olettaa, että transitionaali-ilmiöillä saattaa olla erityistä merkitystä silloin, kun varhaistyyppinen depressivinen positio vahvistuu syystä tai toisesta. Kun transitionaaliobjektista vähitellen luovutaan, sitä ei kuitenkaan unohdeta, luonnehtii Winnicott. Sitä ei myöskään surra. Se vain menettää merkityksensä ja haalistuu, kun siihen sisältynyt merkitys levittäytyy sisäisen maailman ja jaetun ulkoisen todellisuuden väliin jäävälle alueelle: jaettuun kulttuurisen todellisuuteen. (mts. 4–5.) Näin vaikuttaisi siltä, että kulttuurinen todellisuus on depressivisen position hedelmä, jolla varhaisempia ja myöhempiäkin ideaalin rinnan illuusioon kohdistuvia kolauksia osin ratkaistaan tai jolla niitä ainakin pyritään hallitsemaan.

Kaikilla vauvoilla transitionaaliobjektia ei voida ainakaan näkyvästi todeta. Winnicottin mukaan myös äiti voi toimia transitionaaliobjektina. Tai transitionaali-ilmiö voi muuten olla senlaatuinen, että sitä vain ei ulkopuolinen helposti havaitse. On myös mahdollista, että lapsen kehitys ei ole kulkenut kyllin suotuisasti, jotta hänellä olisi kyky tai mahdollisuus luoda itselleen transitionaali-ilmiö.

Transitionaali-ilmiön ominaisuuksia

Varsinaisen symbolisen ajattelukyvyn olemassaolo edellyttää kykyä erottaa fantasia ja tosiasia, kun taas transitionaaliobjekti voi esiintyä jo aiemmin, jolloin vasta ollaan matkalla samuuden ja erillisyyden hyväksymiseen (Winnicott 1971, 6). Ehkä juuri tästä juontuu transitionaali-ilmiötä koskeva paradoksi: funktionaalisesti se on äiti ja yhtä aikaa se ei ole äiti. Tässä on kyse aivan omasta logiikasta, joka suurenmoisessa yksinkertaisuudessaan ei ole aivan selvä nojautuessamme arkilogiikkaamme. Vasta myöhemmin riepu voi edustaa symbolina äidin ja lapsen välistä läheisyyttä ja näin edustaa äidin rintaa tai muuta ensimmäistä hoivasuhdetta (siihen liittyvää hoitoa, lämpöä yms.) tai äidin ja lapsen yhteyttä (union). Tässä mielessä transitionaaliobjekti liittyy symbolifunktion muodostumiseen vaiheessa, jossa vauva alkaa ymmärtää äidin enenevässä määrin ulkoiseen todellisuuteen kuuluvana. (Mts. 96.) On siis selvää, että lapsen kehityksen näkökulmasta transitionaaliobjektin oleminen muuta kuin äiti (äidin rinta) on yhtälailla tärkeää kuin se, että se "on äiti".

Sivustakatsojan näkökulmasta transitionaaliobjekti annetaan lapselle ulkoa käsin, mutta lapsi ei siis Winnicottin mukaan koe asiaa näin. Toisaalta transitionaaliobjekti ei ole myöskään hallusinaatio; eli se ei tule tyystin sisältäpäin. Siihen näyttäisi liittyvän käsitys tai aluksi ehkä aavistus objektin toiseudesta, mutta se rakentuu vauvan sisäisen maailman ehdoilla. Näin se alkaa eksistoida erityisenä ilmiönä, jonka olemassaolo perustuu sille, että vauva luo sen itselleen omista kokemisen aineksistaan. Lapselle muodostuu omistussuhde transitionaaliobjektiinsa, se on hänen "first not-me posession" (Winnicott 1971, 96). Kun jokin on omaksuttu transitionaali­objektina, sitä ei ulkopuolinen voi korvata jollain toisella objektilla. Siihen kohdistuu voimakkaita rakastavia tunteita, mutta tarpeen tullen myös vihaa ja ankaraa kovakouraisuutta. (Mts. 5.)

Transitionaali-ilmiön tukemana lapsi siirtyy maagisesta omnipotenssista manipuloimalla kontrolloimiseen; tämä johtaa realiteetintestauksen kehittymiseen (Winnicott 1971, 9). Transitionaali-ilmiön varhainen ilmeneminen liittyy vaiheeseen, jossa klassisen psykoanalyyttisen tarkastelunkannalta keskeiset mekanismit eivät Winnicottin käsityksen mukaan vielä ole kehittyneet 11 – eli mielen toimintaan persoonallisuuden kehittymisen alkuvaiheessa. Samasta syystä transitionaalivaiheen ongelmat liittyvät myös skitsoidisen tilan kuvaukseen. (Mts. 120.) Siksi myös vaikuttaa siltä, että transitionaalimaailmalla on tavalla tai toisella yhteyksiä riippuvuuksien muodostumiseen.

Vaikka transitionaali-ilmiöt eivät ole ensisijaisesti viettien temmellyskenttää, niillä on kuitenkin suhde seksuaalisuuteen (tähän palaan tuonnempana). Niinpä transitionaaliobjekti voi johtaa fetissin syntyyn ja näin jäädä elämään aikuisessa seksuaalisuudessa; sitä, missä vaiheessa tai milloin transitionaaliobjekti muuttuu fetissiksi, voi Winnicottin mukaan olla vaikea määritellä tarkasti. Anaaliseroottisen luonteensa vuoksi transitionaaliobjekti voi myös edustaa ulosteita. Pakkoneuroottisiin rituaaleihin liittyvät taikakalut (talismaanit) ovat nekin transitionaalimaailman ilmenemisaluetta, samoin mm. valehtelu ja varastaminen. (Mts. 5.)

Toisaalta transtionaalivaiheesta voidaan siis havaita kehityskaari arvostetuimpiin kulttuurisiin ilmiöihin. Niinpä sen myöhempiä kohtaloita voi seurata esimerkiksi kuvittelussa, leikissä, taiteellisessa ja tieteellisessä luovuudessa, taiteen vastaanotossa ja uskonnollisissa tunteissa (ks. esim. mts. 120). Palaan tähän teeman, mutta ensin tarkastelen lyhyesti transitionaaliobjektin ja kleinilaisen sisäisen objektin suhdetta.

Transitionaaliobjekti ja Kleinin sisäinen objekti

Transitionaaliobjekti ei ole kleinilainen sisäinen objekti, toteaa Winnicott (Winnicott 1971, 9–10). Kuitenkin transitionaali-ilmiö on lapselle mahdollinen vain jos hänellä on riittävän hyvä, reaalinen ja elävä sisäinen objekti. Aina (ulkoinen) äiti ei kuitenkaan onnistu olemaan kyllin elävä. Silloin sisäinen objekti (sisäinen äiti, sisäistetty hoiva) muuttuu vainoavaksi tai kuolleeksi. Ulkoisen objektin jatkuva epätyydyttävyys johtaa siihen, että myös transitionaali-ilmiö menettää merkityksensä.

Näin transitionaaliobjekti edustaa ulkoista äitiä (rintaa) epäsuorasti: sisäinen objekti rakentuu ulkoisen varaan ja vastaavasti transitionaaliobjekti sisäisen objektin varaan.

Kuva 1.

 

 

Edellä mainitusta seuraa, että transitionaaliobjekti ei ole tyystin maagisen kontrollin alainen niin kuin sisäinen objekti, mutta se ei myöskään ole kontrollin ulkopuolella siten kuin todellinen äiti.

Näin ajatellen ei vain transitionaaliobjekti ole "transitional", vaan myös kyseessä oleva vaihe tai tila on sitä: lapsi siirtyy vaiheeseen tai tilaan, jossa hän on valmis vähitellen kohtaamaan äidin erillisyyden. Äidin erillisyyden kokemisen mahdollisuus on keskeinen ihmisen kyvylle kyetä olemaan yksin. 12 Kleinilaisittain ajatellen kyse on siis siitä, että lapsi on riittävän vahvasti sisäistänyt hyvän objektin tai objektisuhteen. Ja tässä sisäistyksessä transitionaaliobjekti voi toimia apuna.

Kuten todettu, toiseuden kohtaamisen haaste ei katoa. Näin voisimme hahmottaa siirtymäilmiön laajassa mielessä: siirtymäilmiö ei ole vain objekti tai vastaava kohde vaan myös kehitysvaihe sekä luova mielentila tai valmius. Siirtymäilmiö säätelee sisäisen ja ulkoisen kohtaamista elävänä ja muuntuvana potentiaalisena tilana sekä siellä esiintyvinä ilmiöinä. 13 Siirtymäilmiö liittyy persoonallisuuden kehittymisen alkuvaiheiden, leikin, luovuuden ja kulttuuristen ilmiöiden mutta myös myöhemmän skitsoidisen tilan kuvaukseen. Yleiseen kielenkäyttöön on juurtunut termi "transitionaalitila" (tai siirtymätila, transitional space, esim. Green 1986); usein sen voi ymmärtää edellä määrittelemäni siirtymäilmiön tavoin.

Kohti leikkiä

Potentiaalisen tilan ja transitionaaliobjektin synty mahdollistaa kehityksen kohti leikin maailmaa. Winnicott on kirjannut seuraavan säkeen artikkelinsa The Location of Cultural Experience (Winnicott 1971) alkuun: "'On the seeshore of endless worlds, children play' (Tagore)". Tämä ajatus kuvaa hyvin Winnicottin tapaa sijoittaa potentiaalinen tila ja leikin maailma sisäisen todellisuuden ja arkitodellisuuden (meren ja maan) väliin. Lapsethan leikkivät mielellään juuri raja-alueella, jossa aallot ajoittain huuhtovat hiekkaa ja tekevät siitä sopivan hiekkakakkujen ja -linnojen tekemiseen. Epävarmuus siitä, ollaanko maalla vai vedessä ja kuinka pitkälle seuraava aalto mahtaa yltää, luo oman, joskus huikaisevan jännityksen. Vastaava tunne voidaan kohdata sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välisellä raja-alueella, leikin maailmassa (vrt. Winnicott 1971, 47, 50, 52).

Leikki siis rakentuu potentiaalisen tilan varaan ja merkitsee varhaisen siirtymäilmiön jatkumista uusissa kuoseissa. Winnicottin leikkiä koskevat luonnehdinnat eivät pohjimmiltaan juurikaan poikkea välitilaa tai transitionaaliobjektia koskevista. Niinpä hän toteaa, että leikki perustuu omnipotenttiin, maagiseen säätelyyn, jonka äiti mahdollistaa. Maaginen säätely kasvaa kohti välitilaa, jolloin omnipotenssi koetaan yhdessä ulkoiseen kohdistuvan manipulaation (kontrollin) kanssa; tämäkin tapahtuu äidin tuella. Näin luodaan perusta leikin maailmalle – playground, kuten Winnicott asian nyt nimeää. Playground on potentiaalinen tila lapsen ja äidin välissä ja se yhdistää lapsen äitiinsä. Seuraava vaihe on leikkiminen yksin yhdessä: lapsi leikkii luottaen siihen, että rakastettu henkilö on paikalla, kun häntä taas kaivataan – kun hänet on ensin unohdettu ja sitten taas muistetaan. Syntyvä leikkialue (play area) ei ole sisäistä todellisuutta. Mutta vaikka se on itsen ulkopuolella, se ei myöskään ole ulkoista todellisuutta. Leikissä lapsi kerää materiaalia ulkomaailmasta ja asettaa sen sisäisen todellisuuden palvelukseen, ts. soveltaa siihen kuvittelupotentiaaliaan (dream potential). Yksin yhdessä leikkimistä seuraa vähittäinen kahden leikkialueen yhteensovittaminen: lapsi hyväksyy vaihtelevasti uudet elementit, joita toinen leikkialue (yleensä aluksi äidin tarjoama) tuo tullessaan. Näin leikki myös johtaa ryhmäsuhteisiin. Aikanaan päästään nauttimaan välitilojen osittaisesta päällekkäisyydestä, kuten taiteeseen, uskontoon tai filosofiaan liittyvien kokemusten samankaltaisuudesta. (Winnicott 1971, 47–51.)

Leikkiin liittyy syvä uppoutuminen, keskittyminen. Winnicottin mukaan leikki on luonnollista, universaalia, luova kokemus, eräs elämän perusmuodoista. Leikki kuuluu henkiseen terveyteen, se tukee kasvua ja silloin myös terveyttä. (Mts. 50, 53–54.) Tästä seuraaviin psykoterapeuttisiin implikaatioihin palaan tuonnempana.

Vieteistä

Leikki ja vietit

Leikkiin kuuluu objektien manipulointi; niinpä ruumiillisuus on osa leikkiä. Winnicott toteaa myös, että tietyt leikissä intensiivisen mielenkiinnon kohteena olevat aspektit liittyvät ruumiilliseen kiihoitukseen. Hänen tarkoittamansa leikin äärimmäinen jännittävyys tai kiihoittavuus ei kuitenkaan ole pääasiassa seurausta vieteistä. Jännitys tulee siitä epävarmuudesta, horjuvuudesta (precariousness), joka on ominaista sisäisen ja ulkoisen väliselle vuorovaikutukselle – eli kokemuksille, jotka sijoittuvat sisäisen todellisuuden ja aktuaalisten, ulkoisten kohteiden kontrollointi­kokemusten väliiin. (Winnicott 1971, 47, 50, 52.) Eli potentiaalinen tila voi olla kiihoittava ja jännittävä.

Vaikka leikissä kyse on intensiivisestä kokemuksesta, Winnicott siis korostaa (erityisesti Playing and Reality -kirjan loppupuolen kirjoituksissa, ks. esim. s. 98) leikin ei-kliimaksista luonnetta – siihen oleellisesti kuuluvaa ei-viettilähtöistä, lukemattomia muotoja ja vivahteita sisältävää "sähköistä" vuorovaikutuksen kokemista. Kuitenkin leikkiä uhkaa aina kiihottuminen, jopa liiallinen viettien hyökyaalto. Winnicott on huomannut, kuinka liiallinen viettikiihoitus johtaa joko kliimaksiin, väärään kliimaksiin (sekavuuteen) tai siirrettyyn kliimaksiin (esim. provokaatioon, joka johtaa vanhemman tai sosiaalisen ympäristön suuttumiseen). Leikki voi olla tyydytystä tuottavaa (satisfying) silloinkin, kun se tuottaa merkittävää ahdistusta. Kuitenkin tietyn rajan ylittävä ahdistus tuhoaa leikin, toteaa Winnicott. (Mts. 52.)

Ajatus, että vietit eivät näyttele keskeistä roolia aidossa leikissä (joskin ne saavat siinä symbolisia ilmauksia), perustunee winnicottilaisessa ajattelussa aivan erityiselle varhaisen vuorovaikutuksen ominaisluonteen ymmärtämiselle. Tämä vuorovaikutus on ominaista vastasyntyneen, olemisen jatkuvuuden juuri ja juuri tuntemaan kykenevän vauvan ja äidin välisessä suhteessa. Winnicottilaisen näkemyksen mukaan keskeistä tällöin ei ole viettityydytys ja frustraatio vaan juuri olemisen jatkumisen tunne ja siten annihilaatiokauhun välttäminen. Äidin holding-asenne mahdollistaa vauvan illuusion, omnipotenssi-kokemukset, potentiaalisen tilan, transitionaali-objektin ja sitten leikin. Ne synnyttää nimenomaan mahdollisuus kokea luottamukselle rakentuvaa, riittävän häiriötöntä olemisen jatkuvuuden tunnetta, jonka vastakohta on (patologisen false self -rakenteen syntyyn johtava) reaktiivinen levottomuus.

Aggressio

Winnicottilla liikkuminen ja aggressio liittyvät toisiinsa; hän käyttääkin tässä yhteydessä ilmaisua mobility impulse. Lähtökohtaisesti aggressio ilmentää hänelle elämää. Aggressiivinen vietti (aggressive drive) esiintyy yleensä eroottisen vietin (erotic drive) yhteydessä; ne ovat vietti-impulssien (instinctual impulses) kaksi juurta, kuten Winnicott (1965, 74, 127) asian muotoilee. Ajatus ilmenee Winnicottin teksteissä eri tavoin. Aggressiiviseen viettiin liittyvä viha käyttää hyväkseen "lihaseroottisuutta" ("– – a complex of anger emploing muscle erotism"; mts. 74). Eroottisen impulssin ja "mobiili-impulssin" fuusioitumisen seurauksena voi ilmetä oraalinen sadismi varhaisena imemistä kannattelevana ilmiönä; tätä vastaa Winnicottin mukaan äidin halu tulla kuvitteellisesti syödyksi. Toisaalta vauvan on (frustroiduttuaan) mahdollista vihata äitiään, jos tämä on potentiaalisesti tyydytystä tuottava (satisfying) vaikkakaan ei juuri nyt. Winnicott kiteyttää, että aggressiivis-destruktiiviseen impulssiin liittyy primitiivinen objektisuhde, jossa rakkaus (love) pitää sisällään tuhon. Tämä kaikki tuo ambivalenssin lapsen elämään. (Mts. +74–75, 127, 181.) (Kleinin teoriassa ambivalsenssin sietäminen on keskeinen depressiiviseen positioon kuuluva haaste.)

Objektiin liittyvä viha edellyttää jossain määrin eriytynyttä minä-kokemusta, ja se tukee sellaisen syntymistä. Aggressiivisuudella onkin merkitystä itsen ja objektin erillisyyden hahmottamisessa sekä objektin todellisena kokemisessa. Ympäristön epäonnistumisien tuottamilla frustraatiokokemuksilla on myönteistä merkitystä, jos lapsi voi kokea vihaa, koska näin hänessä vahvistuu ymmärys objektin erillisyydestä. Kehityksellisesti tätä edeltää Winnicottin mukaan pari muuta aiheeseen liittyvää ilmiötä. Ensinnäkin Winnicott toteaa, että vauva voi käyttäytyä reaktiivisesti suhteessa "ympäristöäidin" (environment-mother) epäonnistumisiin ja että tämä voi vaikuttaa aggressiolta; Winnicottin mukaan kyse kuitenkin on "tuskasta", "kärsimyksestä" tai "ahdingosta" (distress; Winnicott 1965, 181). Toisaalta annihilaatio käsitteenä liittyy varhaisimpaan olemisen jatkuvuuden katkeamisen tunteeseen tai tätä koskevaan uhkaan.

Voitaisiin ehkä kiteyttää, että winnicottilaisen käsityksen mukaan eroottisuus viettinä liittyy orgastiseen, kliimaksiseen tyydytykseen, kun taas aggressio on lähtökohdiltaan liikkumiseenliittyvää ja vahvistaa käsitystä objektista erillisenä ja reaalisena.

Aggression ja eroottisuuden ilmeneminen yhdessä tarkoittaa siis viettien fuusioitumista, mikä on mahdollista, jos kehitys etenee suotuisasti. Winnicott viittaa myös "puhtaan destruktiivisuuden" mahdollisuuteen. Tällöin riittävää fuusiota eroottisten yllykkeiden ja "mobiili-impulssien" kesken ei ole tapahtunut tai se menetetään. Tilalle on ominaista syyllisyydentunteen puuttuminen. Kuitenkin Winnicott pitää myös tätä pohjimmiltaan elämään liittyvänä, koska sekin luo perustan suhteessaoloon itsen ulkopuoliseen, reaaliseen objektiin. (Mts. 127.)

Winnicottin asenne kuolemanvietti-termiin on lähinnä torjuva; toisinaan se ei vauvan kehitysasteen vuoksi ole "vielä" terminä mahdollinen (koska vauva ei vielä ymmärrä kuolemaa eikä kuolema-termillä siksi ole vielä sisältöä), toisinaan se käy muuten tarpeettomaksi, koska aggressiivisuus viettinä palvelee elämää. 14 Siinä missä Klein tai Freud nojautuu Winnicottin mielestä perinnölliseen kuolemanviettiin eräänlaisena perisyntinä, Winnicott katsoo hakevansa selitystä aggressiolle hoidosta täysin riippuvaisen vauvan ympäristösuhteesta ja siinä koetuista ongelmista. (Ks. Winnicott 1971, 70–71, myös esim. Winnicott 1965, 127, 177, 191.) Winnicottin lukija (niin kuin ehkä Winnicottkin) voi kuitenkin jäädä miettimään, mistä aggressio pohjimmiltaan sitten syntyy. Mihin perustuu "mobiili-impulssin" destruktiivisuus? Voitaisiin myös keskustella, mikä pohjimmiltaan synnyttää vastasyntyneessä epätoivon (distress) tai annihilaatiokokemuksen. Voitaisiinko niiden takaa löytää jotain? Ehkä niiden alkuperää ja voimaa voitaisiin selittää juuri sellaisen käsitteen avulla, johon joskus viitataan kuolemanvietti-sanalla (tai johon voitaisiin ehkä viitata jollain toisella termillä)? 15

Artikkelissaan The Use of an Object and Relating through Identification Winnicott (1971) puhuu myös kasvamisesta mahdollisuuteen "käyttää objektia" ja tämän edellytyksenä olevasta objektin tuhoamisesta. Tuhoaminen tapahtuu mielikuvissa (in fantasy) luovuttaessa objektin omnipotentin kontrolloimisen illuusiosta (subjektiivisesta objektista) ja ponnisteltaessa vaiheeseen, jossa objekti ymmärretään reaalisena, erillisenä ja ulkoisena (objektiivisesti havaittuna objektina). Tähän tuhoamiseen ei Winnicottin mukaan liity vihaa, mutta kylläkin iloa objektin eloonjäämisestä fantisoidun tuhoamisen jäljiltä. 16 Juuri tämä objektin eloonjääminen tuhoamisfantasian jäljiltä mahdollistaa "normaalin" objektisuhteen (johon Winnicott siis näyttäisi viittavan ehkä hieman erikoisesti valitulla termillään the use of an object 17). (Winnicott 1971, 86–94.)

Vietit ja äiti-kuvat; ambivalenssi, syyllisyys ja huoli

Winnicott erottaa artikkelissa The Capacity for Concern (Winnicot 1965, 73–82) kaksi äiti-kuvaa kehittyvän lapsen maailmassa. Toista hän kutsuu termillä ympäristöäiti (environment-mother), toinen on objektiäiti (object-mother). Ympäristöäiti kohdataan vauvan ja äidin varhaisessa suhteessa, jolle on ominaista luottamus, ennakoitavuus ja lapselle kehittyvä tunne oman olemisensa jatkumisesta. Äiti on silloin yhtä kuin turvallinen ympäristö, jota hän lapselleen yleensä tosiasiallisesti luokin. Tähän äitiaspektiin vauva kohdistaa kiintymyksensä ja hiljaisen yhdessäelämisen tunteensa. Kun ympäristöäiti toimii luotettavasti, lapsi suhtautuu tilanteeseen jatkamalla olemistaan (by going on being) ja kypsymistään ihmisenä. Jos ympäristöäiti epäonnistuu, lapsi järkyttyy tai menee sirpaleiksi (is shattered); Winnicott spekuloi, että ehkä tätä voisi pitää jo jonkinlaisena kommunikointina, mikäli äiti kykenee vastaanottamaan tuon lapsen järkyttymistä koskevan viestin. (Winnicott 1965, 183.)

Winnicottin objektiäitiä koskeva kuvaus tuo mieleen kleinilaisesti hahmotetun varhaisen äidin. Tämä äiti on yhtä kuin kadehdittavat, tyydytystä lupaavat osaobjektit, ja niihin vauva kohdistaa säälimättömän ahneutensa. Winnicott (1965, 182–183) toteaa, että ympäristöäiti on inhimillinen (human), objektiäiti puolestaan esine (a thing), vaikka se toisaalta on äiti tai osa häntä. Objektiäitiin kohdistuvat vauvan vastaheränneet vietti-impulssit, jotka voivat (kuten Kleinin myös Winnicottin käsityksen mukaan) olla sangen raakoja. Jos objektiäiti säilyy lapsen mielikuvissa elossa väkivaltaisten fantasioiden jäljiltä, se perustuu (lapsen näkökulmasta) pelkästään objektin kestokykyyn, ei lapsen osoittamaan varovaisuuteen tai suojeluhaluun. Toisaalta lapsella on Winnicottin mukaan suuri tarve olla hyvä ympäristöäidilleen – siinä määrin, että hän saattaa ehkä omasta aloitteestaan luopua rintaruokinnasta suojellakseen tätä ahmimisen kohteeksi joutumiselta. Vauva tuntee yhtäältä ahdistusta ja syyllisyyttä mutta toisaalta hän kykenee lieventämään pahaa oloaan ympäristöäitiin kohdistuvilla suojelevilla tunnoillaan. Vähitellen, kun ympäristöäiti tarjoaa mahdollisuuden hyvittäviin kokemuksiin, lapsi kykenee kohtaamaan paremmin vietti-impulssinsa, mikä vähentää syyllisyyden tuntoja. 18 Mutta, toteaa Winnicott, syyllisyys kuitenkin uinuu mielen syvyyksissä ja sieltä se voi herätä surun tai depressiivisen mielialan muodossa, jos mahdollisuus korjaavaan toimintaan myöhemmin estyy. (Winnicott 1965, 76–77.)

Kuten eroottinen ja aggressiivinen vietti, myös ympäristöäiti ja objektiäiti voivat fuusioitua suotuisan kehityksen myötä. Kun tämä tapahtuu riittävän hyvin – jolloin lapsi kykenee entistä paremmin hallitsemaan vietti-impulssejaan, ja niiden syyllistävä voima toisaalta heikkenee – dominoiva syyllisyys korvautuu tunnolla, josta Winnicott Kleinia seuraten käyttää termiä huoli, huolenpito (concern). Lapsen kykyä huolenpitoon Winnicott pitää perustavaa laatua olevana, konstruktiivisena tekijänä leikkimiseen ja työntekoon liittyvien kykyjen kehittymisen kannalta. Objektiäitiin kohdistuvaa destruktiivisuutta ei voi kohdata ilman luottamusta siihen konstruktiivisuuteen, joka kohdistuu ympäristöäitiin. Eikä ympäristöäitiin kohdistuvan korjaavan ja hyvittävän konstruktiivisuuden luonne ja merkitys avaudu ilman kykyä tuntea objektiäitiin kohdistuva destruktiivisuus. (Winnicott 1965, 77–80.)

Kehityksellisesti syyllisyyden ja huolen heräämisen vaihe ajoittuu Winnicottin mukaan suunnilleen 6–24 ikäkuukauden väliin. On helppo havaita, että kyseinen vaihe vastaa Kleinin kuvaamaa depressiivistä positiota (vrt. Winnicott 1965, 102-103). Vaikka depressiivisen position ajatuksella on näin keskeinen rooli Winnicottin ajattelussa (hän piti sitä yhtä arvokkaana löytönä kuin Freudin hahmottamaa Oidipus-kompleksia), hän ei pitänyt termiä "depressiivinen positio" erityisen kuvaavana (eikä sen puoleen myöskään termiä "skitsoparanoidinen" 19 ks. Winnicott 1965, 176–177). Kuten hän toteaa, puheena olevalle vaiheelle on tyypillisempää syyllisyys ja huoli kuin depressiivisyys.

Leikin luovuus

Leikin terapeuttisuudesta ja terapian leikillisyydestä

Ainoastaan leikkiessään luova ihminen voi käyttää kokonais­persoonallisuuttaan, toteaa Winnicott. Luovana kokemuksena leikki on sinänsä terapeuttista, se kuuluu henkiseen terveyteen ja myös tukee henkistä kasvua. (Winnicott 1971, 50, 53–54.)

Winnicott tähdentääkin, että analyytikon on syytä muistaa, mikä merkitys leikillä (Freudin ohella) on psykoanalyyttisessä työssä. Leikkiä voidaan käyttää terapiamuotona myös ilman tulkitsevaa osaa; oleellinen on hetki, jolloin leikkijä yllättää itse itsensä. (Mts. 41, 51.) Psykoterapia tapahtuu asiakkaan ja terapeutin leikkialueiden päällekkäisessä osassa. Niinpä, jos ei osaa leikkiä, ei voi toimia psykoterapeuttina, toteaa Winnicott. Mutta myös terapia-asiakkaan on osattava leikkiä; tarvittaessa hänet on ensin opettava siihen. Tulkinta, ollakseen terapeuttinen, nousee asiakkaan ja terapeutin jaetusta leikistä. Tuon leikin tulee olla spontaania, se ei voi perustua alistuvuuteen tai mukautumiseen. Leikkissään terapia-asiakas on luova. Eli terapia on luovaa toimintaa.

Voitaisiin ajatella, että leikissä jatkuu se välitilan muokkaus, joka alkoi vähittäisessä lähentymisessä ulkomaailman suuntaan. Välitila (transitionaaliobjekti) tarjoaa pehmentävän puskurin, jonka avulla vauva voi sietää itsen ja hoitavan henkilön välista eroa. Tähän urotyöhön tarvitaan pienen lapsen merkittävää luovaa potentiaalia ja mielikuvitusta. Sama aktiivisuus jatkuu leikkinä ja kykynä käsitellä leikissä rajan ja erillisyyden haasteita. Kuten edellä on todettu, depressiivinen positio – toiseuden kohtaamisen vaatima työ – jatkuu aikuisenakin (ks. Kurkela 2003). Siksi aikuisetkin tarvitsevat leikkiä. Myös leikkivä terapia mahdollistaa uusien kosketuskohtien luomisen todellisuuteen. Sen sallimassa tilassa voidaan toisen tukemana ehkä elää sellaisiakin siirtymätiloja, jotka lapsuudessa jäivät vähemmälle läpityöstämiselle. Luovassa, leikkivässä terapeuttisessa prosessissa voi syntyä minäkokemus, kertoo Winnicott. Artikkelin lopussa kuvaan Winnicottin tarjoamien esimerkkien avulla hänen tapaansa tukea luovan terapeuttisen tilan syntyä.

Winnicott toteaa, että leikkiessään ihminen on luova ja vain ollessaan luova hän voi löytää itsensä (the self). Ymmärtääkseni itsen löytäminen edellyttää myös toiseuden löytämistä ja silloin rajan kohtaamista. Leikki onkin liikkumista raja-alueella, itseyden ja toiseuden kohtaamisaluella. Tekeminen tai tuottaminen sinänsä – vaikka se ulkoisesti vaikuttaisikin tapahtuvan esimerkiksi kulttuurin jaetulla alueella – ei kuitenkaan välttämättä ilmennä tai tuo esiin tätä rajaa ja itseyttä. Niinpä Winnicott tähdentää, että mikäli taustalla on selvä itsekokemuksen puute, esimerkiksi mikään taiteellinen tuote ei korjaa tai korvaa tuota puutetta. Olivatpa taiteelliset tuotokset kuinka vaikuttavia, kauniita tai taitavasti tuotettuja tahansa, todellinen itseys silloin ei löydy niistä. (Winnicott 1971, 38, 51, 54–55; palaan false ja true selfiä koskevassa osiossa tähän aiheeseen.)

Aihetta sivuaa myös Green artikkelissaan The Borderline Concept (1977). Hänen käsityksensä mukaan rajatilapotilaat eivät kykene tuottamaan "potentiaalisen tilan funktionaalisia oheistuotteita". Green tähdentää, että rajatilapotilaat kyllä kykenevät tuottamaan transitionaaliobjekteja tai -ilmiöitä; tästä hänen mukaansa kertoo jo se, että monet taiteilijat ovat rajatilapersoonallisuuksia. Mutta taiteellisilla tai muilla tuotoksilla ei silloin ole sellaista psyyken rakenteeseen liittyvää funktionaalista arvoa kuin on "oikeilla" siirtymäilmiöillä. 20 Siksi on tuotettava myös erilaisia oireita, jotka korvaavat siirtymäilmiöille kuuluvan funktion. Eli vaikka teoksia syntyy, oireita tarvitaan, koska potentiaalisen tilan funktionaaliset oheistuotteet jäävät saavuttamatta. (Ks. Green 1986, 80.) Vastaasti voitaisiin ajatella, että liian ohjattu leikki, jossa lapsen oma fantasia ja kuvittelupotentiaali ei voi vapaan keskittyneisyyden tilassa puhjeta kukkaan, ei ehkä täytä edellä luonnehdittua leikin funktionaalista luonnetta. Lapsen ikään kuin edellytetään silloin toimivan "rajatilaisesti" siltä osin kuin tässä puhutaan leikin spotaanisuudesta ja siihen liittyvästä potentiaalista löytää omaa itseyttä. Sama vaara sisältynee taidekasvatukseen ja muihin sellaisiin elämänalueisiin, kuten urheiluun, joilla lapselta ja hänen ohjaajilta saatetaan odottaa kovaa tulosta. (Ks. myös Kurkela 1993; aiheeseen palaan vielä false self - käsitteen yhteydessä.)

Luova asenne: elämän mielekkyys

Luova etsiminen voi tapahtua vain suunnittelemattomasta, muodottomasta toiminnasta käsin, toiminnasta eräänlaisella neutraalilla alueella, kuten Winnicott asiaa luonnehtii. Kyse on elämän kokemisesta siirtymäilmiöiden alueella, jossa subjektiivisuus ja sisäinen elämä ja toisaalta objektiivinen havainnointi ja yksilön ulkopuolinen, jaettu todellisuus kutoutuvat yhteen. (Winnicott 1971, 64.)

Winnicott toteaa, että luovuus on koko elämää värittävä asenne. Luovuus voi olla mukana taiteellisessa työssä, mutta myös silloin kun vammainen nauttii kyvystään hengittää tai lapsi on innostunut ulosteillaan sotkemisesta tai kirkumisesta. Luova asenne antaa elämälle mielekkyyden tunteen, se tekee elämästä elämisen arvoisen. Näin luovuus liittyy siihen, miten yksilö on suhteessa ulkoiseen todellisuuteen. Aluksi tämä ilmenee siinä, kuinka vauvalle annetaan mahdollisuus luovuuteen tarjoamalla hänelle se, minkä hän sitten illusorisesti "itse itselleen luo". Mutta sama pätee Winnicottin mukaan myös myöhemmin. Hänen kantansa on, että älyllisesti ja sosiaalisesti normaalin ihmisen suhde todellisuuteen on aina luova, paitsi jos hän sattuu olemaan sairas tai jos luova asenne on jonkin erityisen ulkoisen syyn vuoksi tukahdutettu. Silti vaikeissakin oloissa (kuten ankarat perheolot, keskitysleirit tai poliittinen vaino) jotkut säilyttävät luovan suhteen todellisuuteen. He ovat kärsiviä ihmisiä, toteaa Winnicott. Loput ovat luopuneet toivostaan luovaan elämänasenteeseen. He ovat mukautuneet, he eivät enää näe elämää luovasti. Mukautuminen (compliance) on luovan asenteen vastakohta; se on kokemus siitä, että täytyy alistua ulkoisiin vaatimuksiin. (Winnicott 1971, 65–67.)

Mukautuminen tuo turhuuden tunteen – ajatuksen, että millään ei ole mitään merkitystä. Niinpä, päättelee Winnicott (mts. 66–67), osa ihmisistä on sairaita heikon todellisuudentaju vuoksi (skitsoidi persoonallisuus, skitsofrenia). Osa sen sijaan on sairaita olemalla yksipuolisesti kiinni ulkoisessa todellisuudessa. Näin sairailla ei ole kosketusta sisäiseen todellisuuteen eikä siksi tosiasioiden luovaan kohtaamiseen.

Ylenmääräinen mukautuminen tuottaa mukautuneen ihmisen ja false self -rakenteen (false self system). Silloin luova ydin on piilossa jossain. Vieraantuminen on sitä vakavampaa, mitä syvemmälle luova ydin on etääntynyt. Vakavimmissa tapauksissa luova suhde ei tule mitenkään ilmi, ja ihmiselle on yhdentekevää, onko hän elossa vai ei. Silti hän ei ymmärrä, mitä hän on menettänyt. (Mts. 67–69.) Palaan false self -käsitteeseen kohta tarkemmin.

Luova teko: tradition ja omaperäisyyden paradoksi

Winnicottille kulttuuri on perittyä traditiota: yhteistä humanistista perinnettä, josta jokainen voi ammentaa ja johon yksilöt ja ryhmät tuovat uutta ammennettavaa. Omaperäinenkin voi olla vain traditiona pohjalta. Niinpä yhtäällä kohdataan omaperäisyyden vaatimus ja plagiointia koskeva kielto. Mutta toisaalta traditio on hyväksyttävä uuden löytämisen perustaksi. Tässä on havaittavissa vastaava jännite kuin sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välissä. Nyt se toteutuu omaperäisyyden ja tradition välissä. Näin syntyvä vuorovaikutus tai jännite (interplay) on yksi lisäesimerkki erillisyyden (separateness) ja yhteyden (union) välisestä leikistä, toteaa Winnicott. Päädymme takaisin potentiaaliseen tilaan: Kulttuurinen kokemus tapahtuu potentiaalisessa tilassa omaperäisyyden ja tradition välissä. Kulttuurinen kokemus alkaa luovassa elämässä, jota leikki aluksi manifestoi. (Winnicott 1971, 95–103.)

False Self – True Self

Yleistä luonnehdintaa

Winnicott luonnehtii false self -käsitettä tarkemmin mm. artikkeleissaan Classification: Is there a Psycho-Analytic Contribution to Psychiatric Classification? (Winnicott 1965, 124–139) ja Ego Distortion in Terms of True and False Self (mts. 140–152); valaiseva on myös artikkeli Ego Integration in Child Development (mts. 56–63). Hän toteaa, että false self rakentuu mukautumiselle ja voi toimia defensiivisesti, aitoa minuutta (true self, joskus myös real self) suojelevasti. Suojelua tarvitaan erityisesti, mikäli ulkomaailman uhkavuus tai laiminlyönnit synnyttävät toistuvasti tilanteita (impingements), joissa vauva tai lapsi tuntee olemassaolon jatkuvuutensa olevan uhattuna. Vaikka false self voi suojella aitoa minuutta, ainoastaan true self voi tuntea olevansa todellinen (feel real), ja ainoastaan true self voi olla luova. True self ei kuitenkaan saa koskaan olla suoraan altistuneena ympäristön vaikutuksille, eikä se voi koskaan mukautua.

False self on terminä sikäli harhaanjohtava, että kyseessä oleva rakenne on kuitenkin huoltapitävä (caretaker self) – vaikkakin se on kehittyvälle persoonalle vieras siinä mielessä, että se on enemmän ulkomaailmaa kuin itseä (Winnicott luonnehtii, että se on "a derivative not of the individual but of the mothering aspect of the infant-mother coupling"). Onnistuessaan defensiivisessä tehtävässään false self kätkee true selfin, ja tässä mielessä se näyttäytyy valheminänä. (Winnicott 1965, 58.)

True self

True selfin Winnicott liittää hyvin primaariin ruumiillisuuden kokemiseen – kudosten elävyyteen ja ruumiintoimintoihin, joihin kuuluvat mm. sydäntä ja hengittämistä koskevat tuntemukset. Näin kyse on sisäisestä primaarista olemisesta – primaarista prosessoinnista – ei vielä reagoimisesta ulkoisiin ärsykkeisiin. Pienen vauvan true selfissäkoostuvat yhteen elossaolemisen koetut osatekijät. (Winnicott 1965, 148.)

Sen sijaan varsinaiset vietti-impulssit eivät Winnicottin mukaan kehityksen alkuvaiheessa ole vielä lapsen sisäiseen kuuluvia, vaan nekin voidaan kokea ulkoisiksi kuten "ukkosen jyrähdys tai isku". Vähitellen ego vahvistuu riittävästi, jotta viettivaateet voidaan kokea sisäisiksi. Vasta tällöin vieteistä voi tulla egoa ja true selfiä vahvistava tekijä. Sitä ennen id-kiihoitus voidaan kokea viettelevänä ja tyydytyksen viivästyminen traumaattisena. Ongelma tässä ei Winnicottin mukaan ole niinkään vietteihin liittyvä frustraatio kuin vauvan ja äidin luottamussuhteessa esiintyvistä vaikeuksista mahdollisesti heräävä käsittämätön ahdistus (unthinkable anxiety, psykoottinen ahdistus, joka voi väijyä myös ei-psykoottisen persoonallisuuden skitsoidissa ytimessä; Winnicott 1965, 58, 141). 21

Vaikka Winnicott ottaa tiettyä etäistyyttä vietteihin vauvan varhaisvaiheita tarkastellessaan, ei hän kuitenkaan kiellä niiden merkitystä. Niinpä esimerkiksi tarpeiden tyydyttämisen psykologista tärkeyttä ei voi sivuuttaa, koska vauvan fyysisestä hyvinvoinnista huolehtiminen on keskeistä osoitettaessa vauvalle rakkautta. Vauva tarvitsee äidin egon tarjoamaa tukea voidakseen kokea kehitysvaiheensa edellyttämää omnipotenssia (tässä mielessä, kun vauva lainaa äitinsä egoa, hänellä on vahva ego). Tätä Winnicott tarkoittaa puhuessaan kyllin hyvästä äidistä (good-enough mother). Kyllin hyvän äidin tarjoama illuusio saattaa true selfin eloon. Mikäli äiti epäonnistuu tehtävässään, syntyy reaktiivisesti varhainen false self lapsen pyrkiessä selviytymään ominpäin.

Winnicott näyttää olevan sitä mieltä, että jonkinlaista false self -rakennetta alkaa joka tapauksessa syntyä vähitellen vauvan sisäisen maailman ympärille. Muodostuu psyykkinen, rajaava kalvo – sisäpuoli ja ulkopuoli. Samalla kun true self (tai laajemmin sisäinen todellisuus 22) näin suojataan ulkomaailman hyväksikäyttävältä tunkeutumiselta, vauva eriytyy vähitellen äidin hoivasta. Tämä tapahtuu terveessä mukautumisessa – kompromississa, jolla lapsi välttää liiallisen altistumisen ulkomaailmalle. Kompromissi on sinänsä psyykkinen saavutus ja auttaa lasta kehittymään sosiaalisesti toimivaksi yksilöksi. Tässä on eräs tapa hahmottaa sitä kehitysvaihetta, josta edellä on ollut puhe: lapsi ja äiti jakavat illuusion, illuusio alkaa vähitellen murentua, lapsi luo transitionaaliobjektin ja symbolien muodostus alkaa. (Ks. Winnicott 1965, 145–146, 148–150.) Kehitys on siis mahdollinen, mikäli varhainen ja vahva false self ei liiaksi kätke true selfiä ja estä sisäisen maailman ilmenemistä esimerkiksi kuvittelupotentiaalina välitilassa kohdattaessa ulkomaailman aineksia.

False self -rakenteen muodoista

Mikäli lapsen varhaisessa kehityksessä ilmenee ongelmia, lapsi tulee – niin kuin Winnicott luonnehtii – vietellyksi mukautumiseen. Kehittyvä false self reagoi ympäristön vaatimuksiin, ja lapsi näyttää hyväksyvän ne. Syntyy show, jossa lapsi esittää äitiä, hoitajaa, veljeään tai ylipäätään jotakuta, joka on voimakkaasti esillä lapsen maailmassa. Eräänä erikoistapauksena hän voi esittää sitä true selfiä, joka toisissa olosuhteissa olisi voinut kehittyä ja ilmetä. Kaikki tämä tähtää todellisen minuuden suojelemiseen mukautumisen avulla. Lapselta puuttuu spontaanisuus, hän elää mukautuen ja imitoiden. Tämä ei ole olemista niin kuin sen pitäisi olla, vaan se on reagoimista. (Ks. esim. Winnicott 1965, 34, 101–102, 146–147.) Ehkä voitaisiin myös sanoa, että reaktiivinen suojautuminen ja mukautuminen ulkomailmaan kuluttavat kuvittelupotentiaalin, jolloin sitä ei jää sisäisen ja ulkoisen riittävän vapaaseen ja mielikuvitusta hyödyntävään kohtaamiseen siten, että siitä syntyisi yksilöllisen olemisen elävä muoto.

Reagoimisen taustalla on tunne olemisen jatkuvuuden katkeamisesta ja annihilaatiokokemuksen uhka, karuimmilaan psykoottinen kauhu. Ympäristön vaateisiin reagoiminen voi olla myös myöhäisempää. Reagointi voi liittyä moraalikasvatukseen mutta myös siihen moraalikasvatuksen alalajiin, jota ilmentävät kulttuuristen taitojen tai tietojen korostuneet kehittymisodotukset. Winnicott toteaa, että tarjoamalla lapselle varhain Mozartia tai Scarlattia voidaan ehkä kehittää ennenaikaisen hyvä maku – jotain, jolla voi hämmästyttää vieraita kutsuilla. Hän kuitenkin olettaa, että lapsen olisi ehkä hyvä aloittaa vaikkapa paistinpannun rummuttamisella. Subliimin arvostamisen tulisi olla henkilökohtainen saavutus, ei implantti, toteaa Winnicott. Kuitenkin vanhempien tulisi toimia esikuvina ja esimerkkeinä; tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heidän pitäisi olla muuta kuin ovat ("- - not dishonest but torelably decent"). Kuolemattomuus merkitsee lapselle mukautumista ja luopumista persoonallisesta olemisen tavasta, kiteyttää Winnicott. Ympäristö palkitsee herkästi odotuksia täyttävän mukautumisen, ja aikuiset väärinymmärtävät mukautumisen helposti myönteiseksi kehittymiseksi. Kuitenkin tässä aito kypsyminen ohitetaan. Se korvautuu identifikaatioiden sarjalla 23, minkä seurauksena voidaan sittemmin kliinisessä tarkstelussa havaita false self -rakenne – toimiva itseys (acting self), ehkä jonkinlainen kopio. Samalla true self joutuu kadoksiin ja eristetyksi elävästä kokemusmaailmasta. (Winnicott 1965, 101–102.)

Winnicott hahmottaa jatkumon sen mukaan, kuinka suurta roolia false self näyttelee ihmisen elämässä. Jos ihminen on winnicottilaisittain ajatellen terve, true self on tosin false selfin suojaama, mutta tätä suojaa voisi kuvata vaikkapa kohteliaaksi sosiaaliseksi asenteeksi tai käyttäytymistavaksi (a social attitude/manner). Omnipotenssista ja viettien dominoimasta käyttäytymisestä on silloin riittävästi luovuttu. Tämä mahdollistaa yhteiskunnassa aseman, joka ei onnistuisi nojautumalla pelkkään true selfiin, kertoo Winnicott. Voidaan puhua adaptoitumisesta ulkoiseen ja kompromisseista; Winnicott käyttää myös termiä compliant self. Winnicottin käsityksen mukaan mukautuneen minuuden tulee kuitenkin väistyä, jos tilanne käy riittävän perustavaa laatua olevaksi tai kriittiseksi. (Mts. 150.) Tämän mukautuneen minuuden voidaan ehkä jopa ajatella olevan hyvin toimivassa potentiaalisessa tilassa sosiaalisuuden mahdollistava tekijä.

Lähellä terveyttä oleva false self -rakenne perustuu riittävän myönteisiin samastumisiin (esim. lapsuuden hoitaviin henkilöihin). Winnicott laajentaa teemaa toteamalla, että kun false self -persoonallisuus tulee hoitoon, tilanne on aluksi vastaava kuin jos äiti toisi lapsen hoitoon. Silloin analyytikko puhuu aluksi false selfin kanssa kuten hän ensin puhuisi äidin kanssa ilman lapsen läsnäoloa. Ja kuten saattajan on jossain vaiheessa jätettävä lapsi yksin hoitavan henkilön kanssa, on false selfin – sen osan itseä, jolle aluksi vain voi puhua – väistyttävä ja jätettävä tilaa analyytikon ja true selfin väliselle vuorovaikutukselle. False selfin on uskottava true self analyytikon vastuulle. Analyytikon on ymmärrettävä, ettei false self – olipa se kuinka toimiva hyvänsä – edusta ihmisen koko persoonallisuutta. Niin kauan kuin hän ei tätä tajua, hän ei voi olla kontaktissa kyseisen ihmisen luovan omaperäisyyden kanssa. (Winnicott 1965, 152.) Voitaneen jatkaa, että niin kauan luova terapeuttinen leikki ei ole mahdollista.

Mikäli nojautuminen false self -rakenteeseen on vahvaa, epätodellisen tai hyödyttömyyden ja epätoivon tunteet vahvistuvat. Asteikon keskivaiheille asettuvassa tilanteessa false self etsii ja pyrkii järjestämään olosuhteita, joissa true self voisi tulla esiin omana itsenään. Tämä false selfin tapa toimia kuvastaa sitä, kuinka ihmisellä on luontainen pyrkimys parantua ja korjata epätyydyttävä tilanne. Mikäli tämä ei onnistu, false self tuottaa lisää keinoja suojata true self -ydintä. Riittävän vaikeissa olosuhteissa itsemurha voi näyttäytyä viimeisenä defensiivisenä keinona pelastaa true self kadotukselta. False selfin tehtäväksi jää tämänkin organisoiminen. Samalla se tietenkin tuhoaa itsensä, mutta kuitenkin se samalla siis vapauttaa todellisen itsen ulkoisen todellisuuden liian loukkaavalta tunkeutumiselta. (Winnicott 1965, 142–143.)

Vakavaa false self -tilaa voidaan luonnehtia false selfin dominoimaksi tilaksi. True selfin oleminen on vain potentiaalista, se elää piilossaan omaa salaista elämäänsä. False selfiä ilmentävät sairauden oireet voidaan kaikesta huolimatta ymmärtää positiivisesti: ne suojaavat yksilöä epänormaalin ympäristön paineessa. Ääripäässä suhde true selfiin on menetetty, ja false self esiintyy todellisena (real) itseytenä. Kuitenkin työ-, ystävyys- ja muissa elävissä suhteissa, joissa edellytetään kokonaispersoonallisuutta, koetaan, että jotain puuttuu, ja selviäminen false selfin varassa ei ole tyydyttävää. (Mts. 133, 138, 142–143.)

Eräs ilmenemismahdollisuus false self -muodostelmalle tarjoutuu älyllisen kehittymisen myötä. Silloin false self asettuu poikkeuksellisen kehityskykyiseen mieleen. Samalla älyllisenä aktiivisuutena ilmenevä mieli dissosioituu jäljelle jäävästä psyyken ja sooman kokonaisuudesta. 24 Henkilöä voidaan pitää esimerkiksi akateemisissa piireissä sangen lupaavana. Ulkopuolisen on vaikea ymmärtää tähän liittyvää tuskaa tai menestystä seuraavaa tyhjyyden tai epäaitouden (phoney) tunnetta. Kun tällainen lahjakkuus tavalla tai toisella tuhoaa lupaavan uransa tai itsensä, ympäristö kokee tilanteen shokeeraavana. Sen on vaikea ymmärtää, miksi näin tapahtui. False self voi siis olla ulkoisesti avain sosiaaliseen menestykseen. Korjaava hoito on silloin mahdollista vain, mikäli asianomainen kaikesta menestymisestään huolimatta kokee riittävää epätoden ja turhuuden tunnetta ja hakeutuu siksi hoitoon. (Mts. 134, 144.)

Toinen lahjakkuuden muoto, johon Winnicott erikseen viittaa false self -rakenteen yhteydessä, on näytteleminen. Hän kuvaa, kuinka false self voi ilmetä tavallaan sublimoidussa muodossa, kun false self -rakenteeseen nojautuva lapsi kasvaa näyttelijäksi. Toiset näyttelijät osaavat olla oma itsensä ja osaavat myös näytellä. Toiset, toteaa Winnicott, osaavat vain näytellä. He ovat eksyksissä, kun heillä ei ole roolia ja kun he eivät voi kokea olemassaolon tunnetta huomatuksi tulemisen ja suosionosoitusten myötä. (Mts. 150.) Ei ole vaikea jatkaa tästä mihin tahansa erityisiin tekemisen ja menestymisen muotoihin: toiset osaavat olla oma itsensä ja (esimerkiksi) esillä työn edellyttämällä tavalla. Toiset osaavat vain olla esillä, huomion ja suosionosoitusten kohteena. Mikäli tämä ei onnistu, uhkaavat tyhjyyden, merkityksettömyyden, eksyksissäolon ja ahdistuksen tunteet.

Kun symbolien muodostusta tapahtuu ja on riittävästi mahdollisuuksia luovaan asenteeseen ja spontaanisuuteen, avautuu mahdollisuus kulttuuriseen elämään ja jakamiseen. Tämä merkitsee siis kolmatta aluetta sisäisen ja ulkoisen välissä. On helppo nähdä true ja false selfin yhteys potentiaaliseen tilaan, siirtymäilmiöihin, leikkiin, luovuuteen ja kulttuuriin. Jos false self dominoi vahvasti, sisäinen maailma jää eristyksiin ja tilalla on epätodellisuuden, turhuuden ja epätoivon tunteet, tunne olemassaolon puutteesta, rauhattomuus, kykenemättömyys keskittyä ja tarve kokea ulkoisia voimakkaita ulkoisia ärsykkeitä (impingements) siten, että reagointi näihin "täräyksiin" täyttää ihmisen elinajan. (Mts. 150.) "Täräyksiä" lienevät myös ne huomion- ja suosionosoitukset, joihin edellä viitattiin. Viittaan myös Greenin mainitsemiin oireisiin, joita syntyy kun potentiaalisen tilan funktionaaliset oheistuotteet jäävät saavuttamatta (ks. edellä luku "Leikin terapeuttisuudesta ja terapian leikillisyydestä ").

False self ja suhteessaolo

Artikkeli Communicating and Not Communicating Leading to a Study of Certain Opposites tarkastelee suhteessaolon tapoja false self -käsitteen tarjoamasta näkökulmasta. Jos varhainen tukea-antava ympäristö on riittävästi epäonnistunut, lapsessa syntyy Winnicottin mukaan lohkoutuminen (split). Lohkotun minuuden toisella osapuolella lapsi lähestyy ulkoista objektia; tästä osasta rakentuu mukautunut minuus tai false self. Toisella osalla lapsi luo suhteen subjektiiviseen objektiin tai ehkä ilmiöihin, jotka ovat luonteeltaan vain ruumiillisia tuntemuksia (esim. autistinen edestakainen liike) ja joihin ei objektiivisesti havaittava maailma juurikaan pääse vaikuttamaan. Kommunikoidessaan näin subjektiivisten objektien kanssa lapsi on samalla aktiivisessa ei-komminikoivassa suhteissa ulkomaailmaan. Winnicott luonnehtii, että suhteessaolo subjektiivisiin objekteihin vaikuttaa todelliselta. Sen sijaan false selfin kautta tapahtuva kommunikointi ulkomaailman kanssa (siis aktiivinen ei-komminikoiva suhteessaolo) ei synnytä reaalista vaikutelmaa; se ei ole todellista kommunikaatiota, koska itseyden ydin, true self, ei ole siinä mukana. Pahimmillaan tämä ilmenee lapsuuden skitsofreniassa, mutta Winnicottin mukaan se löytyy vähemmän vakavassa muodossa myös silloin, kun lapsuuden tukea-antavan ympäristön epäonnistuminen on kaikesta huolimatta jättänyt mahdollisuuksia myös psyykkiselle kypsymiselle. (Winnicott 1965, 183–184.)

Persoonallisuus, joka on paitsi osin sairas myös riittävästi terve, tarvitsee sekin ajoittain salaista suhdetta subjektiivisiin objekteihinsa. Tämä tasapainottaa false selfille perustuvaa aktiivista, ei-kommunikatiivista suhteessaoloa ulkomaailman kanssa. (Mp.) Samoin normaalin psyykkisen kehityksen läpikäynyt tarvitsee Winnicottin mukaan suhdetta subjektiivisiin objekteihinsa säilyttääkseen reaalisuuden tunteensa. Pääsemme takaisin potentiaaliseen tilaan. Kohtaamme koko kulttuurisen todellisuuden. Winnicottin mukaan kulttuuriseen todellisuuteen kuuluva vuorovaikutus tulee ymmärtää juuri näin. Ymmärtääkseni Winnicott tarkoittaa, että kulttuuri potentiaalisessa tilassa ilmenevänä siltana tasapainottaa salaisen sisäisen kommunikoinnin ja ulkomaailmaan kohdistuvan mukautuneen, ei-kommunikatiivisen suhteessaolon välistä jännitettä sallimalla sisäiselle todellisuudelle muotoja, jotka ovat ulkomaailman ymmärrettävissä. Samalla kuitenkin kohtaamme taiteilijan dilemman: yhtäältä taiteilijalla on suuri tarve kommunikoida, mutta toisaalta vielä suurempi tarve suojautua, pysyä piilossa (not to be found). Tämän voinee ymmärtää siten, että taiteilija haluaa vuorovaikutusta tavalla, jossa vastaanottaja jakaa hänen salaisuutensa mutta ei kysy, miten tai mistä hän on sen löytänyt. Ehkä voisi myös ajatella, että taideteoksen täytyy antaa olla salattu vastaanotettuna. Tähän viitannee Winnicott toteamus, joka ilmaisee jälleen kerran hänen kykynsä muotoilla asiat paradoksin kautta: on ilo olla kätkettynä mutta katastrofi, mikäli ei tule löydetyksi. Winnicott tulkitsee myös mystikon kokemusta: mystikko kommunikoi subjektiivisten objektien ja ilmiöiden kanssa tavalla, jossa suhteen puuttumista ulkoiseen jaettuun todellisuuteen tasapainoitetaan kohonneella itsensä todelliseksi tuntemisella. (Mts. 184–186.)

Kätketty true self ja suhteessaolo

Näin pääsemme Winnicottin erään keskeisen ajatuksen äärelle, johon on jo viitattu: terveenkin ihmisen persoonallisuuden keskuksessa sijaitsee suojattu true self. Se ei kommunikoi ulkomaailman kanssa mitenkään, ja ihminen tuntee, että ulkoinen todellisuus ei saa siihen koskaan vaikuttaa mitenkään. Winnicott toteaa, että vaikka terve ihminen nauttii vuorovaikutuksesta toisten kanssa, toisaalta yhtä totta on, että jokainen yksilö on erillinen, iäti ei-kommunikoiva, tuntemattomaksi jäävä, ei-löydetty. Varhaisimmat defenssit liittyvät juuri tämän kätketyn ytimen – salatun puutarhan – suojaamiseen. Winnicott innostuu jopa toteamaan, että raiskaus tai joutuminen kannibaalien syömäksi ovat vain bagatelleja sen rinnalla, mitä ulkoisen tunkeutuminen suojattuun ytimeen merkitsisi. (Winnicott 1965, 187.)

Winnicott tähdentää eroa patologisen vetäytymisen (pathological withdrawal) ja terveen sisäisen itse-kommunikaation (helthy central self-communication) välillä. Haaste on siinä, kuinka säilyttää erillisyys (isolation) eristäytymättä (insulation). Eristäytymisen estää juuri se prosessi, joka alkaa transitionaali-ilmiöinä ja jatkuu kulttuurisena vuorovaikutuksena – leikkinä, taiteena, tutkimuksena, filosofioina ja uskontoina. Winnicott käyttää tästä kommunikaatiosta termiä välittävä tai välissä oleva (intermediate). Hän myös määrittelee ehdottoman yksityisen, ikuisesti hiljaisen (for ever silent) kommunikaation, joka siis koskee suhdetta itsen aidoimpaan ytimeen. Vastapoolin sille muodostaa eksplisiittinen (explicit) kommunikaatio, esimerkiksi yhteisesti ymmärrettävään kieleen sidottu vuorovaikutus, joka on "epäsuoraa ja miellyttävää" (indirect and pleasurable).

Kuinka voimme asennoitua ikuisesti hiljaiseen kommunikaatioon? Winnicott yhdistää tämän yksin yhdessä olemiseen – siihen että on yksin toisen läsnäollessa – samoin siihen, että kykenee vetäytymään toisesta kadottamatta tuosta toisesta sisäistämiään samastuksia. (Mts. 188, 190, 192.) Ehkäpä kahden ihmisen syvällisin yhdessäolon muoto toteutuu juuri tuossa hiljaisessa kommunikaatiossa – pelkässä hiljaisessa yhdessä olemisessa, jolloin minuuden syvimmät ytimet kohtaavat salaisessa puutarhassa – puheen tai kosketuksen tai niiden puuttumisen sitä estämättä. Ehkä tähän voisi viitata termillä "true self relatedness" – suhteessaolo aidon itseyden tasolla (suhteessaoloa ja siinä yhteydessä true selfin määrittelyä käsittelen myös seuraavassa luvussa).

Hiljaisen yhteenkuuluvuuden ja yksityisen yhdessä läsnä olemisen täydellinen vastakohta on se, kun ehdoton ei-kommunikointi ulkomaailman kanssa verhotaan puheeseen, joka ei kuitenkaan kommunikoi mitään (vaikka se puheena onkin siis ei-kommunikaation negaatio). Tämä on false self -puhetta, jonka lähtökohta ei ole minuuden ytimessä. On vielä mainittava se Winnicottin (mts. 191–192) luonnehtima surullinen tilanne, jossa äidin true self kuoli lapsen kannalta kriittisessä vaiheessa ja äiti muuttui depressiiviseksi ja emotionaalisesti poissa olevaksi. Tällöin lapsen on mukauduttava – niin kuin Winnicott sen toteaa – "kuolleen objektin rooliin", ellei hän sitten pyri vastustamaan eri keinoin äidin ennakko-oletusta lapsensa elottomuudesta (deadness). Lapselle tarjoutuvaan elottomuuteen Winnicott viittaa myös termillä anti-life factor, joka on lähtöisin äidin depressiosta. Lapsi voi vastustaa tätä olemalla eläväinen, näyttämällä eläväiseltä ja viestittämällä sitä, että hän on eläväinen. Mutta tällainen toiminta ei ole aitoa: se on muotoiltu vastaamaan tiettyjä odotuksia, se on luonteeeltaan vakuuttelevaa. Voimme olettaa, että tämä on mukautumiselle perustuvaa false self -kommunikaatiota. André Greenin käsitteen dead mother -complex (Green 1986, ks. myös Torsti 2001 ja Siltala 2001) pääsisältö on aivan ilmeisesti läsnä jo tässä Winnicottin luonnehtimassa ajatuksessa (vaikka Green ei tätä eksplisiittisesti tuo esiin omassa The dead mother -artikkelissaan; ks. kuitenkin Kohon 1992, 51–52).

Varhaisen vuorovaikutuksen kohtaloita: holding ja oman olemisen kokemus

Yksin yhdessä kokemus ja itsen todellisena kokeminen

Winnicott tarkastelee yksin olemisen problematiikkaa viehättävällä tavalla lyhyessä artikkelissaan The Capasity to be Alone (Winnicott 1965, 29–36). Lähtökohtana on winnicottilainen paradoksi: yksin (alone) oleminen on aina toisen seurassa olemista. Niinpä vauva voi olla aluksi yksin vain toisen (kuten äidin) läsnä ollessa – ykisn yhdessä. Tästä syntyy kyky "todelliseen" yksinoloon. Mutta aikuisenkin todelliselle yksin olemiselle on ominaista se, että teoreettisesti ottaen yksin oltaessa ollaansisäistetyn objektisuhteen myötä yksinolon sallivassa suhteessa toiseen. Voimme esittää, että Winnicott vetää tässä rajaa käsitteiden 'yksinolo' ja 'yksinäisyys' väliin siten, että yksinolo on pääsääntöisesti myönteinen kokemus kun taas yksinäisyys terminä viittaa ahdistavaan ja levottomuutta herättävään tilaan, johon ei liity yksinolon mahdollistavaa sisäistä objektisuhdetta.

Winnicott (mts. 33) pyrkii luonnehtimaan yksinolon vaatimaa psyykkistä kehittyneisyyttä analysoimalla lausetta "Minä olen yksin" (I am alone). Aluksi tarvitaan koostunut minä, yksikkö, ydinminä (nuclear ego). Kun on muotoutunut tällainen yksikkö, se voi alkaa olla ("Minä olen"). Tämä on mahdollista vain kyllin turvallisessa ympäristössä, johon kuuluu lapsen vaatimuksiin kylliksi eläytymään kykenevä, hoitava henkilö (vauvan ei aluksi tarvitse olla tietoinen hänestä). Näin on syntynyt jotain, jolla on muoto ja elämä (shape and life). Jotta voitaisiin sanoa "Minä olen yksin", äidin jatkuvaan olemiseen tulee liittyä riittävä luottamus, mikä ensin mahdollistaa yksin yhdessä olemisen (lapsi on itsekseen äidin läsnäollessa) ja sitten kantaa myös yli hetkien, jolloin äiti ei todella ole paikalla. Aluksi ei Winnicottin mukaan tarvita edes sisäistettyä äitiä (introjected mother); hän viittaa primitiivisempään sisäistykseen ja käyttää siitä termiä sisäistetty ympäristö (introjected environment). Kyse on egoa tukevasta (ego-supportive) ympäristöstä, jonka taustalta kuitenkin käytännössä löytyy tukea-antava äitihahmo. 25 Sisäistetty suhde äitihahmoon tukea-antavana ympäristönä on siis myös aikuisen yksinolon kyvyn perusta winnicottilaisen käsityksen mukaan.

Tässä yhteydessä Winnicott selventää myös käsitystään leikistä jonain muuna kuin vain viettityydytykseen perustuvana toimintana. Hän erottaa toisistaan egotasoisen ja viettitasoisensuhteessa olemisen (ego-relatedness vs. id-relatedness). Viettisuhteiseen olemiseen liittyy kliimaksin kautta tapahtuva viettityydytys. Sen sijaan esimerkiksi ystävyyssuhde on egosuhteinen. Samoin tyydyttävää seksuaalista kokemusta voi Winnicottin mukaan seurata egotasoisen suhteessa olemisen tila. Silloin siis viettisuhteisuus on väliaikaisesti minimoitunut ja partnerit voivat nauttia sellaisesta jaetusta yksin olemisen tilasta (enjoy sharing solitude), jossa vallitsevana piirteenä ei ole vetäytyminen (withdrawal; mts. 31). Vastaavasti lapsen leikki ja esimerkiksi konserttikokemus hahmottuvat Winnicottille egotasoisina suhteina. Luonnollisesti hän ymmärtää, että näihin liittyy tiedostamaton, symbolisesti ilmenevä viettitaso. Winnicott toteaakin, että unohtamatta tilanteeseen liittyvää viettisublimaatiota voimme myös ymmärtää egotasoisen suhteen tärkeyden sinänsä. (Mts. 35.)

Winnicottin käsityksen mukaan lapsen kyky olla yksin toisen läsnäollessa ja egosuhteinen oleminen mahdollistavat oman persoonallisen elämän kokemisen. Winnicott viittaa tilaan, jossa lapsen ei tarvitse reagoida ulkoiseen, rasittavaan tekijään (impingement) eikä olla aktiivinen, johonkin tiettyyn suuntautunut persoona. Hänen ei siis tarvitse reagoida ulkoisiin ärsykkeisiin tavalla, joka voisi tuottaa false self -rakenteen. Sen sijaan hän on egosuhteisesti yksin yhdessä, ja silloin hän kykenee sellaiseen, jonka aikuinen vastine on rentoutuminen: hän voi olla integroitumaton ja vailla orientaatiota. Ennemmin tai myöhemmin herää sitten aistimus tai impulssi. Näin syntyvä kokemus tuntuu todelliselta ja on aidosti persoonallinen. 26 Tällaisten kokemusten runsaus mahdollistaa elämyksen itsestä todellisena sen sijaan, että kaikki tuntuisi turhalta. Samalla henkilökohtaisen impulssin kokeminen tulee myöhemminkin mahdolliseksi. Vaikka se tapahtuisi silloin yksin oltaessa, siihen liittyy (paradoksaalisesti) toinen, mikä juuri mahdollistaa yksin olemisen ja impulssin kokemisen rauhattoman, reaktiivisen tekemisen sijaan. (Mts. 34.) Tässä valossa tulee erityisen ymmärrettäväksi se, mitä Winnicott tarkoittaa, kun hän toteaa, että true self syntyy ruumiin kudosten elävyydestä ja ruumiin toiminnnoista ja on läheisessä suhteessa primaariprosessoinnin ideaan: true self on primaaria olematta reagointia ulkoiseen. Kuten Winnicott (1965, 148) toteaa – true self kokoaa yhteen elävyyden kokemuksen yksityiskohdat ("– – collect[s] together the details of the experience of aliveness").

Luovasta muodottomuudesta itsen löytämiseen

Vauva siis äitinsä avustuksella "luo" kokemansa äidillisen hoidon (ts. "äidin rinnan"). Tämä äidin tarjoama illuusio on aivan keskeinen vauvan olemisen tunteen kannalta. Kirjoituksessaan Creativity and its Origin Winnicott (1971, 65–85) analysoi tuota olemisen tunnun syntyä.

Primaari identifikaatio tarkoittaa äidin rinnanolemiseen samastumista. Silloin koettava rinta on, ja siitä tulee myös vauvan oleminen – vauva on rinta. Rinnan oleminen (ts. äidillisen hoivan jatkuminen) ja siihen samastuminen antavat vauvalle mahdollisuuden olemiseen. Näin vauva alkaa olla (being), joskaan ei vielä tunne, että olisi olemassa jonkun toisen kanssa; vauva ja rinta ovat vielä yhtä (ehkä tätä voisi sanoa "itsestäänselväksi hoivaolemiseksi"). Kyse on luovuudesta, joka tuottaa identiteetin kokemuksen ja aikanaan objektiivisen subjektin eli itsen (self) sekä tunnon todellisesta (feeling of real). (Winnicott 1971, 79–80; ks. myös Winnicott 1965, 57.)

Winnicott olettaa, että ongelmat varhaisimpaan vuorovaikutukseen liittyvässä, olemista koskevassa kysymyksessä eivät ole luonteeltaan frustraatioita, jos frustraatio määritellään tyydytykseen liittyväksi. Sen sijaan varhaiset ongelmat johtavat johonkin, josta Winnicott käyttää termiä (psyykkinen) ruhjoutuminen tai raajarikkoutuminen (maiming 27). (Winnicott 1971, 81, 130.) Toisaalla Winnicott puhuu myös käsittämättömästä ahdistuksesta (Winnicott 1965, 57–61; tätä on edellä käsitelty).

Vietit ja frustroitumisen mahdollisuus liittyvät Winnicottin mukaan tekemiseen, joka seuraa olemista. Se rakentuu erillisyydelle (separateness) toisin kuin äidin rinnan tarjoama olemisen tunne. Erillisyys, joka vaati tiettyä egon rakennetta, johtaa objektin objektivoitumiseen. 28

Winnicott korostaa hahmottumattomuuden (formlessness) merkitystä luovan kehittymisen lähtökohtana – erityisesti kun kyse on oman olemassaolon tunnon tai identiteetin kokemuksen synnystä. Tätä aihetta Winnicott käsittelee useassa kirjoituksessaan hieman eri lähtökohdista. Hän puhuu artikkelissaan Playing: Creative Activity and the Search of the Self 1971, 53–64) ei-päämäärähakuisesta olemisesta tai tilasta (non-purposive being/state) vastakohtana päämäärähakuiselle toiminnalle (purposive activity). Kyseessä on eräänlainen integroitumattoman 29 persoonallisuuden tyhjäkäynnin (ticking over) tila, joka antaa tilaisuuden muodottomuuden kokemiseen. Tämän mahdollistaa tietyt ehdot täyttävä, turvallinen ympäristö. (Mts. 55.)

Integroimattomuutta voi seurata integroituminen. Kehityksellisenä ilmiönä Winnicott kuvaa tätä seuraavasti. Ensin tulee "Minä", ja silloin "Kaikki muu on ei-minua". Sitten tulee: "Minä olen, kerään kokemuksia ja rikastan itseäni vuorovaikutuksessa ei-minän kanssa." Tähän kuuluu olennaisesti: "Tulen nähdyksi tai muuten ymmärretyksi olemassa olevana ja olemassaoloni heijastuu takaisin minuun toisesta (kuten kasvot peilistä). Näin saan tarvitsemani vahvistuksen sille, että olen tullut havaituksi olemassa olevana." Ihosta tulee minän ja ei-minän raja; psyyke on herännyt eloon soomassa, ja yksilöllinen psykosomaattinen elämä on syntynyt. 30 (Winnicott 1965, 61.)

Myös terapiatilanteessa mahdollisuus epäjärjestyksen kokemiseen eräänlaisena leikkinä voi tarjota mahdollisuuden luovalle toiminnalle, joka voi johtaa ehkä aiemmin muodostumatta jääneen identiteetin kokemuksen syntymiseen. Terapeuttisen tilanteen kannalta kysymys on siitä, että terapeutti ei yritä nähdä järjestystä siellä, missä sitä ei ole. Eikä hän tietenkään edellytä asiakkaaltaan järjestystä, kun tämä tarvitsee mahdollisuutta epäjärjestyksessä rentoutumiseen ja epäjärjestäytyneisyytensä ilmaisemiseen. Tämä on eräänlaista leikkiä, toteaa Winnicott. Vaeltelu ja epäjärjestäytynyt etsiminen, joka on siis leikkinä tai leikissä ilmenevää luovaa fyysistä ja henkistä aktiivisuutta, voi tiivistyä, kiteytyä tai muuten tuottaa luovan jälkivaikutuksen – päätyä esimerkiksi kysymyksen esittämiseen. Ja – erityisesti minäkokemuksen osalta – kun tuo harhailusta kiteytynyt jokin heijastuu takaisin ystävästä, terapeutista tai vastaavasta "peilistä", se voi muodostaa pohjan itsen kokemiselle (a sense of self: "I am", "I am alive", "I am myself". (Winnicott 1971, 55–56.)

Winnicott valottaa aihetta tapausselostuksella. Naisasiakkaalla on voimakkaita tuntemuksia siitä, ettei hän oikein ole: "I don't seem able quite to be – not me really looking – a screen – looking through glasses – –", "It's as though there isn't really a me" tai "I never 100 per cent am" (Winnicott 1971, 57, 58, 63). Asiakkaalla oli paljon peilejä kotona; tämä herätti keskustelua siitä, kuinka itseään voi etsiä toisten ihmisten takaisin heijastamana. Kuitenkin: "Tahtoisin lopettaa etsimisen ja vain olla." Mutta toisaalta herää oivallus: "Kyllä, etsiminen todistaa, että itseys (a self) on olemassa." (Mts. 63.)

Muistellessaan lapsuutensa eri vaiheita asiakkaassa heräsi kokemus, että hänellä oli ollut taipumus sopeutua siihen, mitä häneltä odotettiin. Hänen elämänsä oli ollut epäaitoa (false) yrittämistä olla hyvä (good), mikä tässä yhteydessä merkitsi sopeutumista perheen moraalikoodin (mts. 63). Vaikka Winnicott ei ota asiaa erikseen esille, vaikuttaa ilmeiseltä, että hän viittaa mukautumiseen, jonka seurauksena false self -rakenne syntyy ja kontakti true self -ytimeen jää heikoksi. Minän vähittäinen syntyminen korvautuu järjestelmän tarjoamilla muodoilla. Silloin ei ole mahdollisuutta kokemukseen, jossa leikki jäsentäisi sallittua muodottomuutta kohti luontevaa minäkokemusta. Tästä seuraava mukautuminen tarkoittaa, että ulkoinen todellisuus ja sen yksityiskohdat kyllä havaitaan, mutta vain jonain sellaisena, johon on sopeuduttava (ks. mts. 65).

Winnicottin tapausselostuksessa asiakas, joka tunsi kärsivänsä itsekokemuksen puutteesta, päätyi lopulta esittämään Winnicottille kysymyksen. Winnicott ei yrittänyt vastata siihen vaan heijasti sen takaisin: "Sinulla oli ajatus tuon kysymyksen esittämisestä..." Asiakas päätyy oivallukseen: "On mahdollista, että minun olemassaoloni on johdettavissa kysymisestäni kuten etsimisestäni." Winnicottin mukaan asiakas nyt ymmärsi, kuinka kysyminen oli noussut hänen luovuudestaan, joka taas oli mahdollinen vain epäjärjestäytyneisyyden ja muodottomuuden sallivan rentouden myötä (vastakohtana ennenaikaisille pyrkimyksille integroitua). (Mts. 63–64.)

Winnicott analyytikkona tarjosi oman olemisen kokemuksen mahdollistavan huolenpidon (holding 31), jonka empaattinen äiti luonnostaan suo lapselleen ja jonka suotuisasti kehittyvä lapsi kykenee ottamaan vastaan.

Fantisointi vs. uni ja elämä

Artikkelissaan Dreaming, Fantasy, and Living Winnicott (1971, 26–37) tarkastelee kahden olemisen tavan eroa. Toinen olemisen tapa liittyy kuvitteluun, kuten huomisen työtehtäviin, suunnitteluun tai loman ajatteluun. Sillä on yhteys arjen elämään, ja kuten Winnicott tähdentää, myös uneen (dream), joka saumautuu luontevasti arkikokemukseen. 32 Toiseen tilaan hän viittaa termillä fantisointi (fantasying). Winnicottin tarkoittama fantisointi on tavallisesta ajan ja tajunnan virrasta erillään oleva, dissosioitunut kokemisen tapa. Jokin tapahtuu tässä ja nyt, preesensissä mutta erillään siitä, mikä on varsinaista olemista nykyisyydessä. Fantisointi halvaannuttaa reaalisen toiminnan. Kuvittelu osana suunnittelua kuuluu sen sijaan reaalisen teon toteuttamiseen; se jännittyy jatkumona nykyisyydestä tulevaisuuteen. Winnicottin artikkelissaan kuvaaman asiakkaan elämässä tapahtuu luiskahduksia dissosioituun fantisointiin ja sitten taas paluuta takaisin arkitodellisuuteen; tämä liike merkitsee Winnicottille asiakkaan horjumista terveyden ja sairauden välissä ("– – she swings between well to ill, and back again to well"). (Mts. 26–27, 33.)

Winnicottin asiakas oli kokenut varhaisimman elämänsä sangen tyydyttävänä, mutta sitä oli seurannut äkillinen romahdus (dissillusionment) ja varhaiseen vuorovaikutukseen liittyvä epätoivo. Hän joutui iäkkäämpien sisarustensa hoitoon ja heidän maailmaansa. Yrityksissään astua toisten joukkoon omana itsenään hän koki merkittäviä takaiskuja: maailma, johon hän astui oli valmis, mutta se ei ollut hänen maailmansa. Hänellä ei ollut mahdollisuutta alkaa muodottomuudesta (formlessness, vrt. ed.). Sen sijaan hän tunsi tulleensa pakatuksi jo olemassa olevaan muottiin. Niinpä hän joutui mukautumaan (compliance; vrt. myös mitä aiemmin on ollut puhetta false self -rakenteesta).

Vaikka Winnicott ei tätä erikseen totea, voitaneen olettaa, että leikki toisten lasten kanssa ei perustunut siihen, että asiakas pikkulapsena olisi vähitellen erilaisten potentiaaliseen tilaan liittyvien leikin kehitysvaiheiden kautta kasvanut jaettuun leikkiin. Hän ei löytänyt itseään ja ulkomaailmaa oikea-aikaisesti leikin välittämänä. Isompien lasten touhuihin joutuminen merkitsi hänelle todellisuuden kohtaamista tavalla, johon ei liittynyt leikin pehmentävää puskuria, jonka äidin empaattinen lähelläolo ja varovainen lapsen ja äidin leikkialueiden saattaminen toistensa yhteyteen olisi voinut turvata. Isojen lasten leikit eivät funktionaalisesti olleet hänelle leikkiä. Sen sijaan ne asettivat hänelle karun mukautumisen haasteen (vrt. mitä edellä oli puhetta "potentiaalisen tilan funktionaalisista oheistuotteista"). Tuo mukautuminen toi mukanaan dissosioitumisen välttämättömyyden. Winnicott kertoo, kuinka asiakas ei pienenä tuntenut olevansa mukana toisten lasten leikeissä. Hän ikään kuin katsoi itseään leikkimässä toisten kanssa, aivan kuin leikkivä hän olisi ollut joku toinen henkilö. Varsinaisesti hän oli jossain muualla. Dissosiaatio ei kuitenkaan ollut täydellinen, ja se ilmeisesti jäi toisilta lapsilta kokonaan huomaamatta. Se eli omassa ulottuvuudessaan. (Winnicott 1971, 28–29, 33–34.)

Asetelma jatkui aikuisikään: tajuamatta sitä itsekään Winnicottin asiakas eli samanaikaisesti kahdessa maailmassa – arjessa ja toisaalta dissosioidusti fantisoiden. Sillä, mitä arjen maailmassa tapahtui, ei tuntunut olevan hänelle juurikaan merkitystä. Esimerkiksi vuorovaikutuksessaan Winnicottin kanssa hän saattoi puhua yhtä mutta olla samaan aikaan varsinaisesti jossain toisaalla (mts. 32). Merkittävintä osaa hänen elämässään edustivat ajanjaksot, jolloin hän ei tehnyt mitään (arkielämän näkökulmasta), tai tekemättömyys oli verhottu turhanpäiväiseen aktiivisuuteen, joka sinällään ei tuottanut mitään iloa (pakonomainen tupakointi, pakonomainen, ikävystyttävä pelaaminen tms.). Tällainen lumetoimi peitti sen mitääntekemättömyyden, joka fantisoinnin myötä syntyi arkiolemiseen. Winnicott luonnehtii, että tämä mitääntekemättömyyden tila oli se, missä asiakas itse asiassa teki kaiken (jolla oli jotain merkitystä). Silloin kaikenlainen ihana on omnipotentisti mahdollista. Todellisuuden vaateita ei koeta. Kuitenkin, kuten Winnicott tarkentaa, tuo tila ei vastaa alkuperäistä omnipotenssin kokemusta, jonka hoivaava äiti mahdollistaa vauvalle. Tämä omnipotenssista syntyy, kun varhaiseen vuorovaikutukseen liittyvä pettymys tuottaa riippuvuudesta nousevaa toivottomuutta. Kun arkielämän realiteetit, joihin kuuluu omien kykyjen rajallisuus, kohdataan vaihtoehtona omnipotenssin värittämälle fantisoinnille, ne tuovat tullessaan merkittävää tyytymättömyyttä ja ahdistusta. Sitä herättävät myös toisten taholta itseen kohdistuvaksi koetut odotukset. Winnicottin asiakkaalla tuollainen tyytymättömyys synnytti itsemurhan vaaran. (Mts. 28, 29–30.) Näin syntyy halu paeta takaisin fantisoinnin mahdollistamaan maailmaan.

Kun ajatellaan Winnicottin kuvaaman fantisoinnin dissosiatiivista luonnetta, tulee ymmärrettäväksi se, mitä Winnicott tarkoittanee todetessaan leikistä, että se on aina luova kokemus, joka tapahtuu aika–tilajatkumossa ja on sellaisena elämän perusmuoto (basic form of living; mts. 50). Leikki liittyy unennäköön (dream), samoin elämään, mutta ei fantisointiin (daydreaming). Fantisointi vaikuttaa tuhoisasti paitsi arkielämään, myös ja ennen kaikkea omaan sisäiseen todellisuuteen, joka on "the living core of the individual personality". (Mts. 31.) Fantisoinnissa sisäinen ja ulkoinen eivät kohtaa; niinpä fantisoinnista ei synny leikkiä. Siksi fantisoinnissa ilmenevällä materiaalilla ei ole myöskään symbolista merkitystä toisin kuin esimerkiksi uneen liittyvällä samalla aineksella (tai leikillä; vrt. esim. Klein). Tästä syystä dissosioitunutta fantisointia ei kannata psykoanalyyttisesti tulkita. Se on dead end toisin kuin uni, joka laajenee symbolisuudessaan eri suuntiin – menneeseen, nykyiseen, tulevaan; sisäiseen ja ulkoiseen. Huoneistoa käsittelevä fantisointi merkitsee, että näin on fantisoitu. Vastaava uni voisi merkitä esimerkiksi sitä, että unennäkijä löytää itsestään uusia puolia. Unella on poeettista arvoa (poetic value), fantisoinnilla ei. (Mts. 35.)

Vähitellen edellä kuvattu asioiden tila alkoi hahmottua asiakkaalle, ja hän kykeni näkemään eron unen tai esimerkiksi suunnittelun ja fantisoinnin välillä. Tämä synnytti hänessä nostalgista surua: enää hänellä ei ollut fantisoinnin suomaa varmuutta, täydellisen ennustettavuuden pakopaikkaa. Sen tilalle oli tullut epävarmuus, joka syntyy vapauden ja valitsemisen mahdollisuuden tiedostamisesta. (Mts. 36.) Ehkä voisimme sanoa (vaikka Winnicott ei tätä tee), että asiakas oli aikoinaan joutunut fantisoinnin vankilaan, josta hänen oli vaikea päästä tai sittemmin haluta pois. Sillä aluksi hän ei tiennyt olevansa vankilassa, ja sitten, kun hän sen ymmärsi ja hänelle tarjottiin vapautta, elämä vankilan ulkopuolella pelotti. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, sillä ilmeisesti hänellä ei ollut kovin toimivaa potentiaalista tilaa, joka olisi pehmittänyt kohtaamista arjen realiteettien kanssa. Sen paikan oli varannut fantisointi, johon nyt ei enää olisi syytä mennä. Fantisointi oli hänen riippuvuutensa muoto.

Emotionaalisesti poissaoleva äiti Winnicottin tarkastelussa

Winnicott tarkastelee lapsen ja äidin herkkää suhdetta artikkelissaan Mirror-role of Mother and Family in Child Development (Winnicott 1971: 111–118). Erityisesti hän pohtii tapaa, jolla vauva kokee oman olemisensa tarkkailemalla äitinsä kasvoja: äidin kasvot ovat ikään kuin peili, josta lapsi näkee oman olemassa olemisensa. Winnicott toteaa, että se, miltä äiti näyttää, on suhteessa siihen, mitä hän näkee (mts. 112). Ja vauvan näkökulmasta se, mitä äiti näkee, on sangen tärkeää. Winnicott toteaa, että Lacanin kuuluisa artikkeli Le Stade de Mirroir (1949) on varmasti vaikuttanut hänen ajatuksiinsa (mts. 111). Mutta kuten Winnicott ymmärtää, hän puhuu kuitenkin osin eri asiasta kuin Lacan jo siksi, että kyse on vauvan kehityksen eri piirteestä ja vaiheesta. 33

Kaikki vauvat eivät ole siinä mielessä yhtä onnellisessa asemassa, että he saisivat takaisin sen, mitä he katsekontaktissa antavat äidilleen. He katsovat, mutta eivät näe itseään, toteaa Winnicott. Yhteydenotolla ei ole seurauksia, jatkaa Winnicott, ja tällä voi olla surkastuttava vaikutus lapsen luontaiseen luovuuteen. Hänen on yritettävä katsoa muualle ympäristöönsä saadakseen jotain itsestään takaisin. Tällainen lapsi ymmärtää, että kun hän katsoo äidin kasvoja, hän näkee äidin kasvot, ei itseään: äidin kasvot eivät ole hänelle peili. Winnicott toteaa, että havaitseminen (perception) korvaa sen, missä olisi voinut tapahtua merkityksellinen vuorovaikutus maailman kanssa. Winnicott viittaa jälkimmäiseen termillä apperception; se on kaksisuuntainen prosessi, jossa itsen rikastuminen vuorottelee maailmaan kätkeytyvien merkitysten löytymisien kanssa. Äidin vaihtelevat mielialat voivat tehdä vauvan myös varovaiseksi ja tilanteita ennakoivaksi: juuri nyt on ehkä kaikki hyvin, mutta koskaan ei voi tietää, mikä tilanne on hetken päästä. Vauvan on oltava varuillaan, hän joutuu ennakointikykynsä rajalle – ja sen takana on kaaos. Lapsen on vetäydyttävä itseensä, hän ei halua katsella ympärilleen (look), hän vain havaitsee (perception) defensiivisessä tarkoituksessa. Hän ei osaa katsoa peiliin, hän katsoo peiliä. Kliinisesti tämä voi johtaa depressiivisen persoonallisuuden kehittymiseen, kuten Winnicottin tapausesimerkit antavat ymmärtää. (Mts. 113–114, 115–116.)

Winnicott puhuu luovan katsomisen perustasta: se on kasvoihin katsomista, jotta tulisi nähdyksi. Se liittyy ajatukseen: "Kun katson, tulen nähdyksi – siis olen olemassa". Tätä seuraa helpotus: "Minulla on varaa katsoa (look) ja nähdä (see)". Ja tästä päästään luovaan katsomiseen: "Nyt voin katsoa luovasti, ja se minkä kanssa olen merkityksiä tarjoavassa vuorovaikutuksessa (apperceive), sen myös havaitsen (perceive)". Ja silloin: "Pidän huolta, etten näe (see) sellaista, mitä ei ole nähtävänä (paitsi jos olen väsynyt)". (Mts. 114.)

Eräällä Winnicottin potilaalla oli lapsuuden kokemuksesta juontuva ongelma nähdyksi tulemisen ja samalla omaa olemassaoloaan koskevan varmuuden suhteen. Tämä Winnicottin mielestä erityisen kaunis nainen oli kehittänyt herkän arviointikyvyn kuvataiteiden suhteen. Kauneuden puutteen havaitseminen sai sen sijaan hänessä aikaiseksi disintegraation kokemuksen ja siihen liittyen tunteen, että hän itse oli ruma. (Mts. 115.) Näin tämä nainen käytti kauniita kohteita peileinä, jotka vahvistivat hänen oman olemassaolonsa.

Pohdiskelevaa yhteenvetoa

Edellä on tarkasteltu, kuinka Winnicottin mukaan itse ja ulkomaailma syntyvät luovissa prosesseissa ja kuinka toisaalta näin syntyvät kaksi todellisuuden muotoa pyritään niin ikään luovissa prosesseissa sovittamaan toisiinsa. Esitän lopuksi tiivistelmän winnicottilaisesta tavasta hahmottaa tämä rajaan kohdistuva luovuuden haaste niin kuin sen tällä erää kykenen lyhyesti koostamaan.

Lapsen ja äidin välille syntyy jaettu illuusio, joka rakentuu primaarille äidilliselle paneutumiselle lapsen kokemusmaailmaan ja jossa lapsen primaari luova aktiivisuus ilmenee. Näin vaalitaan lapsen olemisen jatkumisen tunnetta ja edelleen minuuden koostumista, niin että jossain vaiheessa voidaan puhua aidosta ydinminästä ja edelleen sisäisestä maailmasta, jotka eroavat ulkoisesta todellisuudesta, mihin äitikin sijoittuu.

Syntyvä raja ja samalla tapahtuva vähittäinen jaetun illuusion heikentyminen, johon liittyy jonkinasteinen luopuminen omnimpotenssista ja ideaalista sisäisestä äitiosaobjektista, asettavat uusia haasteita kehittyvälle vauvalle. Keskeistä tällöin on, että ulkoisen vaikutukset (tähän kuuluvat aluksi myös vietti-impulssit) eivät liian voimakkaasti kohtaa ja järisytä sisäistä maailmaa ja olemisen jatkuvuuden tunnetta. Osaltaan tästä pitää huolta kyllin tukea-antava ympäristö, ja osaltaan lapsi itse pyrkii ratkaisemaan rajan ja rajallisuuden synnyttämää ongelmaa luomalla siirtymätilan, jossa ulkomaailman ja sisäisen todellisuuden erilaiset vaateet pyritään ratkaisemaan omalla paradoksaalisella logiikallaan. Sen mukaan ulkoinen voi olla ulkoista ja samalla se voi manifestoida sisäistä, eli rätti voi olla rätti ja samalla sisäistetyn äidillisen hoivan ulkoinen ilmentymä, lyhyesti äiti tai äidin rinta. Tästä alkaa symbolin muodostus, eli se johtaa edustussuhteen ideaan. Jaetusta symbolisuudesta, ennen kaikkea kielestä, tulee sittemmin sosiaalisesti jaetun siirtymätilan keskeistä ainesta.

Siirtymätila merkitsee myös siirtymistä vähitellen sisäisen todellisuuden dominoimasta kokemisesta kohti ulkoisen objektiivisempaa kohtaamista. Haasteellista tässä on se, että näin objektiivisemmin kohdattava ei saisi ilmetä liian karkeana, raskaana tai muuten kohtuuttomana sisäisen todellisuuden kannalta. Riittävän suotuisissa olosuhteissa siirtymätila kehittyy ja muodostuu eräänlaiseksi "demilitarisoiduksi vyöhykkeeksi", jonka sallimalla maaperällä voidaan neuvotella kahden todellisuuden vaatimukset täyttävä kanta olemassaolon suuriin ja välillä pienempiinkin kysymyksiin. Tässä sovittamisessa luovuus näyttelee merkittävää roolia. Pelkkä ulkoisten tosiasioiden "objektiivinen" toteaminen voisi johtaa merkityksettömyyden ja tyhjyyden kokemukseen: sillä mitä kohdataan ei silloin ole mitään mieltä. Toisaalta jos nojauduttaisiin vain sisäisen todellisuuden syvimpiin kerroksiin, näin syntyvä omnipotenssi-illuusion ja modifioitumattomien vietti-impulssien dominoima näkökanta olisi sosiaalisesti (ja ehkä muutenkin) kestämätön. Kuitenkin, kun ulkomaailma ymmärretään riittävän objektiivisesti, eli se ikään kuin kohdataan toisen kohtaamana, ja näin hahmotettu sovitetaan unien, mielikuvien, tarpeiden ja halujen sekä muun sisäisen todellisuuden dynaamiseen matriisiin, syntyy persoonallinen, sisäisesti mielekäs ja merkityksellinen, mutta myös jaettavissa oleva, rikas kokemusmaailma.

Mahdollisesti painopiste siirtyy jatkuvassa ykilökehityksessä vähitellen enemmän ja enemmän objektiivisen havaitsemisen suuntaan. Silloin keskeistä on, että kultainen lanka jännittyy sisäisestä todellisuudesta ulkoiseen kohdistuvan tutkimusretken viimeisillekin rajoille. Tämä sallii mielen syvyydessä elävän illuusion vähittäisen modifioinnin, omnipotenssifantasioiden edelleentyöstämisen ja jatkuvan vieroituksen myyttisestä hyvästä rinnasta – eli depressiivisen position elinikäisen läpityöskentelyn. Edellytyksenä on, että neuvottelut siirtämätilan neutraalilla alueella etenevät riitävän suotuisassa, luovassa hengessä.

Jos kuitenkin ongelmia viimeksimainitussa mielessä syntyy – jos siis ulkoinen todellisuus törmää liian suurella voimalla ja liian syvälle sisäisen maailman aluelle – siirtymätilan mahdollisuudet säilyttää välittävä neuvotteluyhteys romahtavat, ja rajat sisäiseen sulkeutuvat. Sisäinen maailma suojataan, ja aito vuoropuhelu ulkoisen kanssa tyrehtyy. Luovan vuorovaikutuksen tilalle rakentuu ulkomaailman vaatimuksiin reagoiva false self. Rakentaessaan strategioita ulkomaailman käsittelyyn ja sisäisen suojelemiseen myös false self voi omalla tavallaan olla luova. Kyse on tavallaan kriisiajan hallinnosta. Kuitenkin, jos se saa liian tiukan otteen, se voi jäädä pysyväksi. Silloin vieraannutaan pysyvämmin sisäisestä todellisuudesta ja sen mahdollistamasta, olemisen jatkuvuuden tunteelle rakentuvasta luovuudesta sekä mielekkäästä ja merkitystäyteisestä todellisuuden kohtaamisesta. Kultainen lanka on silloin katkennut.

Kuvattu vieraantuneisuuden tila saattaa ilmetä myös vaikuttavana produktiivisuutena ja tarjota monenlaista sekundaarihyötyä. Kuitenkaan näin tuotetut transitionaaliobjektit eivät ole sellaisia "potentiaalisen tilan funktionaalisia oheistuotteita", jotka synnyttäisivät tekijälleen tunteen, että hän ilmaisee syvimpiä tuntojaan tai muuten itseään mielekkäällä tavalla. Sen sijaan ne ovat reagointia koettuihin ulkomaailman odotuksiin ja vaatimuksiin. Siksi niiden tuottamiseen liittyy tyhjyyden ja merkityksettömyyden tuntoja. Viime kädessä ne ovat yhdentekeviä tekijälleen. Vuorovaikutuksen näkökulmasta kyse on aktiivisesta ei-kommunikaatiosta, jos todellinen vuorovaikutus ymmärretään esiintulemisena, jossa on mukana ihmisen aidon itseyden ja sisäisen maailman vaikutusta.

Jos hahmottelemme ihmisen kohtaamisen edellä kuvatulla tavalla psykoterapeuttisessa viitekehyksessä, tarkasteltavaksi tulee heti kolme kysymystä. Ne ovat: (i) kuinka ulkoinen todellisuus tulee kohdatuksi, (ii) millainen on kontakti sisäiseen todellisuuteen ja (iii) mikäli suhde kumpaankin todellisuuteen on, millainen on niiden kontaktipinta, niiden vaatimuksia välittävä siirtymätila, niiden pohjalta nouseva arkinen, luova asenne. Ei siis riitä, että realiteetin testaus toimii kohtuullisesti; tarvitaan myös suhde siihen sisäiseen, joka antaa havaituille realiteeteille mielen. Ei riitä, että on suhde rikkaaseen sisäiseen todellisuuten; tarvitaan myös suhde ulkoisiin realiteetteihin, joiden paineessa riittävästi luovutaan omnipotenssin ja vietti-impulssien dominoimasta käyttäytymisestä. Eikä riitä, että yhtäältä on suhde sisäiseen todellisuuteen ja toisaalta ulkoiseen todellisuuten; on myös oltava joustava (mutta ei veltto), elävä raja-alue, siirtymätila, jolla muuten toisistaan dissosioiduiksi jäävät sisäinen ja ulkoinen todellisuus kutoutuvat luovaksi elämänratkaisuksi. Ja tämän elävän siirtymätilan tilalla voi siis ilmetä menneistä kriiseistä kertova keinotekoinen vahvuus, toimeliaisuus tai muu selviytymisstrategia, valheminuus, joka ei kuitenkaan voi toteuttaa sitä elämälle mielekkyyden tuovaa funktiota, johon elävä siirtymätila pystyy.

Saadakseen kontaktin sisäiseen psykoterapeutin asiakas voi tarvita riittävää mahdollisuutta ei-päämäärähakuiseen ja muotoa vailla olevaan mielelliseen harhailuun riittävän turvallisessa viitekehyksessä, jotta hän voisi koostua yksilöksi, jolla on riittävä olemassaolon ja olemisen jatkuvuuden kokemus. Luotuaan sisäisen ytimen ja (tai) kontaktin siihen hänellä on edellytyksiä avautua aidosti integroituvasta sisäisestä maailmastaan käsin kohti ulkoista. Tästä koostumisen mahdollisuudesta Winnicott sanoo, että se tapahtuu eräänlaisessa leikissä. Toisaalta asiakkaalla täytyy olla riittävän ei-vihaava suhde ulkoista todellisuutta (objektiivisuutta, totuutta) kohtaan, jotta sen kohtaaminen tulisi mahdolliseksi. Kyse on vähittäisestä lähestymisestä. Sitä varten ulkoista otetaan riittävän pieninä paloina sulateltavaksi vahvistuvaan siirtymätilaan, jossa se sovitetaan sisäisen maailman ehtoihin tuhoamatta tarpeettomasti aineksien objektiivista sisältöä. Tämä on myös eräänlaista leikkiä.

Niinpä terapeutin tulee osata leikkiä. Tarvittaessa hänen tulee osata opettaa myös asiakkaansa leikkimään. Näin leikki on Winnicottin ajatelussa avain mielekkääseen olemassaoloon ja sen jatkuvuuden kokemiseen ja sitten myös sosiaalisesti jaettavissa olevaan luovaan toimintaan. Ensin tämä merkitsee itseyden koostumista ja kohta myös varovaista ulkomaailman tunnustelua. Sitten rikastuvaa vuorovaikutusta sisäisen ja ulkoisen välillä. Lopulta se avaa mahdollisuuden taiteelliseen, tutkimukselliseen ja spirituaaliseen vuorovaikutukseen, joka rakentuu sisäisen ja ulkoisen todellisuuden, omaperäisyyden ja tradition väliin – meidän ihmisten välille yli ajallisten ja paikallisten erojen.

Viitteet

1. Tämä puoli Winnicottin ajattelua tulee selvästi esiin esimerkiksi hänen Classification-artikkelissaan; ks. Winnicott 1965, 124–139.

2. Winnicottin Klein-suhteesta on mielenkiintoinen kuvaus artikkelissa A Personal View of the Kleinian Contribution, ks. Winnicott 1965, 171–178. Klein toimi Winnicottin opettajana ja ohjaajana 1930-luvulla, ja Winnicott arvosti Kleinia suuresti. Kuitenkaan Winnicott ei pitänyt itseään kleinilaisena; hän toteaa, että hänen on ollut aina mahdotonta "seurata" ketään – edes Freudia (Winnicott 1965, 177). Winnicott käytti säästeliäästi tyypillistä kleinilaista terminologiaa, osittain siksi, että hän piti Kleinin keskeisiä sananvalintoja huonoina, osittain ehkä myös helpottaakseen ei-kleinilaisten analyytikkojen osallistumista keskusteluun. Winnicottin mukaan Klein kykeni tunkeutumaan yhä syvemmälle ihmisen mielen rakenteisiin, mutta hänen ei olisi pitänyt olettaa, että mentäessä psykologisesti syvemmälle samalla aina päästäisiin entistä varhaisempiin mieleen rakenteisiin (mp.). Hän pysyi myös erossa kuuluisasta mittelöstä, jossa vastapuolten eräänlaisina keskushenkilöinä toimivat Anna Freud (toinen lapsianalyytikko, joka on vaikuttanut Winnicott ajatteluun) ja Melanie Klein (suomenkielinen johdatus tähän aiheeseen löytyy artikkelista Sitolahti 2000).

3. Tällä teknisellä termillä Winnicott viittaa sekä lapsen kokemaan fyysiseen objektiin että samalla ylipäätään äidilliseen huolenpitoon alkaen äidin hajusta ja liikkeistä yms. (ehkä ei olisi väärin puhua tässä yhteydessä myös äidin vauvassa synnyttämistä vitaaliaffekteista, ks. Stern 1985).

4. Winnicottin ajatus on, että äiti jo raskauden aikana alkaa samastua lapseensa tavalla, jota Winnicott Kleiniin viitaten luonnehtii projektiiviseksi identifikaatioksi (Winnicott 1965, 53). Mahdollisten fysiologisten (kuten hormonaalisten) tekijöiden ohella äidin mielen askartelu lapsessaan (primary maternal preoccupation) on ennen kaikkea seurausta syvällisestä psyykkisestä muutoksesta. Näin äiti herkistyy lapsensa maailmaan tavalla, jonka vaikutukset eivät rajoitu pelkästään tarpeiden oikea-aikaiseen tyydyttämiseen.

5. Kleinin tarkoittamassa depressiivisessä positiossa mm. kohdataan oma rajallisuus ja tähän kohtaamiseen liittyviä monenlaisia heikkouden, riippuvuuden ja syyllisyyden mutta myös hyvittämisen ja toivon tunteita. Joskin myös kehityksellinen saavutus, se on ennen kaikkea tila, joka ilmenee aina uudestaan elämän kuluessa. Se on myös pidettävä erillään kliinisestä depression käsitteestä. – Vuodelta 1953 peräisin olevassa artikkelissaan Winnicott näkee depressiviisen position rakentuvan vieroituksen ympärille siten, että perustana depressiiviselle positiolle toimii illuusion vähittäinen muuntuminen (Winnicott 1971, 13). Vuodelta 1958 peräisin olevassa artikkelissaan Winnicott tarkastelee depressiivistä positiota syyllisyyden tunteen (guilt-sense) näkökulmasta. Winnicott mukaan syyllisyyden tunteet usein herännevät noin kuuden kuukauden iässä, jolloin depressivinen positio alkaa (kursivointi Winnicottin; ks. Winnicott 1965, 24). Winnicott näkee myös suhteen depressiivisen position ja lapsen autonomisuuden tunteen kehittymisen välillä. Tietyssä vaiheessa lapsi voi sanoa: "Minä olen". Tämä tarkoittaa: "Tässä minä olen. Mikä on sisälläni, on minua, ja mikä on ulkopuolellani, ei ole minua". (Winnicott 1971, 130.) Ks. myös alaviite 10.

6. Ks. myös Kurkela 1998 ja 2003.

7. Termi "tila" on tässä mielestäni erityisen sovelias, koska suomen "tila" viittaa sekä avaruudelliseen tilaan että asiaintilaan – myös puhujan omaan tilaan ("olen nyt siinä tilassa, että voisin …"). Kun ihminen operoi välitilassa, liittyy siihen objektin, tapahtuman tms. ilmeneminen tietyssä hypoteettisessa, sisäisestä ja ulkoisesta todellisuudesta erotettavissa olevassa tilassa (Winnicott 1971, 107). Se myös edellyttää tiettyä asioiden tilaa ja sitä, että ihminen pystyy psyykkisesti olemaan tietyssä tilassa, ts. hän voi olla tietyllä tavalla psyykkisesti orientoitunut.

8. Vrt. "leikkitodellisuus" (Kurkela 1993).

9. "From the beginning..." Ehkä Winnicott ajatteli, että varhaisin potentiaalinen tila edeltää varsinaista transitionaalivaihetta luoden sille edellytyksiä? Mutta silti on kysyttävä, mitä Winnicott mahtanee tarkoittaa "alulla"? Winnicott ei esimerkiksi ole aivan selkeä sen suhteen, onko lapsella jonkinlainen käsitys objektiivisesta ulkoisesta todellisuudesta jo aivan syntymän jälkeisessä tilassa vai ei. Yhtäältä hän vihjaa siihen suuntaan, että näin ei ole: "- - in the early stages of the emotional development of the human infant a vital part is played by the environment which is in fact not yet separated off from the infant by the infant. Gradually the separating-off of the not-me from the me takes place, and the pace varies according to the infant and according to the environment" (Winnicott 1971, 111; ks. myös esim. mts. 3, 14–15, 96–97). Mainittua olettamusta tukee myös Winnicottin tähdentämä illuusion rooli elämän alkutaipaleella (ks. myös alaviitteen 5 loppu). Toisaalta jonkinlainen ero minän ja ei-minän välille on ilmeisesti hahmottunut alusta alkaen, jos voidaan Winnicottin tavoin todeta, että kaikesta huolimatta omnipotenssin jonkinasteinen kumoaminen on havaittavissa alusta alkaen ("Nevertheless, some abrogation of omnipotence is a feature from the start", mts. 5; ks. myös Winnicott 1965, 57). Ratkaistavaksi jää, mihin Winnicottin tarkoittama alku tarkkaan ottaen ajoittuu. Tästä aiheesta Winnicott puolestaan toteaa mm., että alku (start) on siellä, missä ego alkaa ja että aloittaminen merkitsee aloittamisien kokonaisuutta. Egon "alkamiseen" (ja siis ylipäätään alkamiseen) liittyvät integroituminen, persoonallistuminen (personalization) ja objektisuhteiden syntyminen. (Ks. Winnicott 1965, 56, 59–60.)

10. Kleinin määrittelemän depressiivisen position eräs keskeinen piirre on objektisuhteiden muuttuminen kokonaisia objekteja koskevaksi. Seurauksena on ambivalentti tunnesuhde äitiä kohtaan. Äitiä koskevan käsityksen integroituessa ja realistisoituessa lapsi menettää uskon absoluuttisen hyvään sisäiseen äitiin ja joutuu suremaan tällaisen sisäisen osaobjektin menetystä. Näin hänen omnipotenssia koskeva illuusionsa modifioituu vähitellen. Herää huoli äidistä hyvänä sisäisenä objektina. Voisi ajatella, että transitionaaliobjekti hyvän sisäisen äidin manifestaationa helpottaa tätä huolta ja epävarmuutta. Ks. myös alaviite 5.

11. "There is, however, a wide range of inquiry that belongs to early functioning before the establishment of the mechanisms in the individual that make sense of classical psychoanalytic theory. The term transitional phenomena could be used to to cover all groupings of such early types of functioning..." (Winnicott 1971, 120).

12. Winnicott käsittelee yksinolemisen kykyä eritysesti artikkelissaan The Capasity to be Alone; ks. Winnicott 1965, 29–36. Palaan aiheeseen tuonnempana.

13. Tässä yhteydessä tulee mieleen termi khora. En nyt viittaa niinkään sen mahdolliseen kristevalaiseen merkitykseen kuin sen varhaisempaan platoniseen merkitykseen tilana, jossa ikuinen idea voi ilmetä konkreettisena, maallisena erityisyytenä. Sama teema toistuu itäisen kirkon ajattelussa, jossa Neitsyt Maria ja Kirkko voidaan ymmärtää sinä jonain, jonka kautta ja jossa jumalallinen Logos (Sana) inkarnoituu ja tulee ihmiseksi (Poika). Valaiseva johdatus tähän aiheeseen, ks. Tuominen 2003. Khoran käsitteen käytöstä kokemuksen ymmärtämisessä, ks. Kurkela 2003.

14. Eli Winnicott näyttää samastavan kuolemanvietin aggressiivisuuden tai destruktiivisuuden kanssa. Kuolemanvietil-termille voidaan antaa myös toisensisältöisiä merkityksiä.

15. Winnicott kirjoittaa: "Ei ole helppoa päästä aggression juurille, mutta meitä ei auta sellaisten vastakohtien kuin elämä ja kuolema käyttö; ne eivät merkitse mitään siinä epäkypsyyden vaiheessa, jota tarkastelemme." Edelleen hän kirjoittaa, että vielä vähemmän arvoa sillä, jos vihaan ja suuttumukseen (hate and anger) viitataan käyttämällä kuolemanvietti-sanaa. (Winnicott 1965, 191.) Kuolemanvietin käsitteestä, ks. myös esim. Ikonen & Rechardt 1994, Ikonen 2000 ja Kurkela 2002. – Bionilaisesti asiaa lähestyttäessä voitaisiin ehkä ehdottaa, että vauvalla on myötäsyntyinen destruktion esikäsite (preconception), jonka turvin syntyy käsitys (conception) tuhosta (tuhoutumisesta ja tuhoamisesta) sopivien realisaatioiden myötä (vastaavasti kuin vauvalla Bionin mukaan on myötäsyntyinen rinnan esikäsitys). Silloin esimerkiksi käsitys ulostamisesta tai varhaisesta projektiosta pahan eliminointina voisi rakentua destruktion esikäsitykselle. Vastaavasti destruktion esikäsityksen vaikutuksesta syntymä voisi olla vauvalle potentiaalisti traumaattinen kokemus – eli esimerkiksi syntymään liittyvät fysiologiset ärsykkeet (muutokset) realisaationa voisivat tulla "tulkituiksi" destruktion esikäsityksen myötä; näin vauvalla olisi siis myötäsyntyinen kyky kokea tapahtumaan liittyvä vaara. Toinen kysymys on sitten se, mistä tämä mahdollinen esikäsitys tulee. Onko se ymmärrettävä viettirepresentaationa vai voitaisiinko sille löytää suora somaattinen selvitys ilman viettiä "rajakäsitteenä" (Freud 1915)?

16. Winnicottin mukaan (1971, 90) subjekti sanoo objektille: "Hei objekti! Minä tuhosin sinut! Rakastan sinua! Sinä olet minulle arvokas, koska selvisit elävänä siitä, että tuhosin sinut!"

17. Lukijalle, joka on kiinnostunut Winnicottin käsitteestä the use of an object lisävalaistusta saattaa antaa Winnicottin kommentit aiheesta, jotka löytyvät kokoelmasta Winnicott 1989b, luku 34, sivut 217–246.

18. Vrt. mitä edellä oli puhetta objektin käytöstä sekä eroottisen ja aggressiivisen impulssin (kuten oraalisen ahneuden) synnyttämästä ambivalenssista.

19. Kun ajattelee Winnicottin omia näkemyksiä varhaisimmasta vuorovaikutuksesta, ei ole yllätys, että hän kritisoi Kleinin skitsoparanoidiseen positioon sijoittamia mentaalisia operaatioita osin aluksi mahdottomina: jos vastasyntyneellä ei ole läsnä kyllin hyvä äiti, tuloksena on ennemminkin kaaos kuin koston pelko tai lohkominen hyvään ja pahaan, toteaa Winnicott (1965, 177).

20. Mikä siis on transitionaaliobjektin ja "oikean" siirtymäilmiön ero? Ehkä voitaisiin jopa kysyä, onko tuotos, jolla ei ole mainittua funktionaalista arvoa, lainkaan transitionaaliobjekti. Tämä lienee määrittelykysymys; Green näyttää nojautuvan melko väljään transitionaaliobjektia koskevaan määrittelyyn (samoin Winnicott, ks. ed. luvun "Transitionaali-ilmiön ominaisuuksia" loppuosa).

21. Gustav Schulman on eri yhteyksissä (ks. 1998, 2002a, 2002b) tuonut esiin 'traumadissosiaation' narsistista häiriötä selventävänä käsitteenä. Näkemyksen mukaan sietämätön traumakokemus lohkotaan tietoisuudesta. Usein trauman myöhemmässä käsittelyssä ilmenee projektiivisia identifikaatioita, esimerkiksi traumaan liittyviä itse- tai objektirepresentaatioita voidaan sijoittaa "narsistisessa transferenssissa" analyytikkoon. Dissosiaation myötä voi syntyä toisaalta narsistinen selviytymisstrategia, defenssi, joka usein voidaan nähdä reaktiivisena kompensaationa traumaattisille, sietämättömille itse- ja objektikokemuksille. Nähdäkseni Winnicott viittaa termillään unthinkable anxiety vastaavanlaiseen traumaattiseen kokemukseen; hän käyttää usein myös termiä impingement, tunkeutuva vaikutus, joka kohdistuu true selfiin ja voi saada aikaiseksi psyykkisen pirstoutumisen ja olemisen katkeamisen tunteen. Vastaavanlaista käsitteellistä samankaltaisuutta voi löytää false selfistä ja mainitusta reaktiivisesta narsistisesta kompensaatiosta. – On huomattava, että true selfin kätkeytyminen on usein osittaista. Voitaneen ajatella, että trauman kokenut ture selfin osa (ja siihen liittyvät objektisuhteet) dissosioituvat (traumadissosiaatio), ja tämän suojaksi tai tilalle kasvaa false self -rakennetta (ts. muodostuu narsistinen kompensaatio, kuten fallisnarsistinen tai vastaava maaninen defenssi).

22. Winnicott (1965, 149) tarkentaa, että true self sensomotorisen elävyyden koostumana on kehityksellisesti varhaisempi kuin yksilöllinen sisäisten objektien todellisuus (an individual inner reality of objects). Äidin tukea-antava osuus mahdollistaa true selfin kasvun eläväksi sisäiseksi todellisuudeksi.

23. Identifikaatio varhaisena strategiana tuo mieleen Kleinin artikkelin On Identification (1955). Siinä kuvataan kirjallisen esimerkin avulla hyvin konkreettisesti, miten ihminen on vaarassa hukata itsensä etsiessään tavallaan uutta identiteettiä ympäristön objekteista.

24. Vrt. alaviitteen 21 loppuosa.

25. Winnicott näkee odotusajan tärkeänä tulevan lapsen hoidon kannalta (primary maternal preoccupation). Kuitenkaan kaikissa tapauksissa lapsen biologinen äiti ei voi syystä tai toisesta osallistua riittävästi tai lainkaan vauvansa hoitoon. Joissain englanninkielisissä yhteyksissä käytetään termiä mothering person. Se saattaa joissain tapauksissa ilmaista tarpeellisen käsitteellisen laajennuksen puhuttaessa lapsen saamasta äidillisestä hoivasta.

26. Esitän tuonnempana Winnicottin tätä kuvaavan terapeuttisen tapausselostuksen.

27. "It seems that frustration belongs to satisfaction-seeking. To the experience of being belongs something else, not frustration, but maiming." (Winnicott 1971, 81.)

28. Lapsen varhaista suhdetta rintaan, joka tuottaa olemisen, Winnicott kutsuu puhtaaksi feminiiniseksi elementiksi (pure female element) objektisuhteiden kontekstissa. Tässä suhteessa lapsesta tulee rinta, objekti on subjekti. Tämä koskee niin tyttöjä ja naisia kuin poikia ja miehiä. Vastaavasti puhdas maskuliininen (male) elementti merktisee Winnicottin mukaan objektiin suhtautumista; eli vietit liittyvät persoonallisuuden maskuliiniseen aspektiin ja tekemiseen (doing). (Winnicott 1971: 79–82. (Vrt. "attektio" ja "aggressio", Kurkela 1993.)

29. Winnicott käyttää tässä englannin sanaa unintegrated eikä disintegrated. Toisaalla Winnicott tarkentaa, että disintegraatio ja kaaos ovat psyyken (myöhempi) defenssi unintegraatiota ja käsittämätöntä ahdistuta vastaan, jotka uhkaavat, jos liian varhaisessa vaiheessa Winnicottin tarkoittama holding pettää. Vauva luo disintegroituneisuuden ja näin hallitsee sitä (kaaosta) omnipotenssi-fantasiassaan. Siksi se on, toisin kuin unthinkable anxieties, psykoanalyyttisesti tulkittavissa. (Ks. Winnicott 1965, 61.) Onko niin, että mieleen saattaa jäädä unintegroituneita (ja ehkä dissosioituneita) aineksia, jotka tekevät itsen todellisen(a) kokemisen vaikeaksi ja joita voi lähestyä tietynlaisten erityisjärjestelyjen sallimassa rauhassa (ts. luovassa holding-terapiassa)? Vai voitaisiinko unintegration ja formlessness ymmärtää luovana, hyvänä regressiona (bening vs. malignantregression; ks. Winnicott 1971, 55), johon ei välttämättä liity em. kaltaista ongelmaa vaan joka voi ilmetä vauvan rauhallisena unintegroitumisena riittävän turvallisessa ympäristössä, samoin leikissä ja vastaavassa vapaassa mielen prosessoinnissa (ts. luovassa toiminnassa ylipäätään)? Käsittääkseni asiaa voi lähetyä kummallakin tavalla (vrt. Winnicott 1971, 56). Näille vastakohdan muodostavat traumaattinen sirpaleiksi meneminen (shattering) ja annihilaatiokokemus.

30. Winnicottin (1965, 62) mukaan tämän jälkeen Kleinin teoriasta tuttu vainoahdistus (percecutory anxiety) on mahdollinen.

31. Vaikuttaa hieman siltä, että holding-sana on yleisessä kielenkäytössä vaarassa menettää spesifin merkityksensä. Selkeä, lyhyt kuvaus siitä, mitä holding Winnicottille merkitsee, sisältyy mm. artikkeliin The Theory of the Parent-Infant Relationship (Winnicott 1965, 37–55). Toisaalla Winnicott (1965, 60) kuvaa, että holding-asenne liittyy vauvan integraatio-prosessiin. Winnicott holding-asenteesta analyytikon käytännön työssä on olemassa myös kokonainen kirja (Winnicott 1989a). Erittäin tärkeä näkökulma analyysissa tapahtuvaan psykoottiseen regressioon ja sen edellyttämään holiding-asenteeseen löytyy Winnicottin artikkelista Communicating and Not Communicating Leading to a Study of Certain Opposites (Winnicott 1965 179–192). Analyytikon holding-asennetta valottavia case-kuvauksia löytyy myös Playing and Reality -kirjasta; pariin tällaiseen viitataan tässä luvussa. Kun Etchegoyen (1991) kommentoi Winnicottin holding-ajatusta, vaikuttaa siltä kuin hän olisi unohtanut tyystin, mitä Winnicottin tekstejä on julkaistu 60-luvulta alkaen (erityisesti regressioon liittyen, ks. esim. Winnicott 1965, 127–128). – Holding-asenteen ohella Winnicott mainitsee, että vauvan integraatiota seuraava personisaatio liittyy äidin handling-asenteeseen. Sopivan aktiivinen ja riittävä handling tukee psykosomaattisen vastavuoroisuuden (partnership/inter-relationship) syntymistä. Vastaavasti objekteihin suhtautuminen edellyttää objektien tarjoamista (object-presenting). Tällä Winnicott viittaa edellä useaan otteeseen puheena olleeseen äidin intuitiiviseen kykyyn tarjota vauvalle jotain, joka täyttää vauvan kaipuun tilanteessa, jossa tämä ei voi vielä tietää, mitä hän itse asiassa kaipaa. Tällöin vauva siis tuntee omnipotentisti luovansa sopivan objektin (jaettu illuusio). Bionilaisittain kyse on esikäsityksestä (preconception), joka etsii realisaatiota (realization), jonka kanssa "pariutua" (mate) ja tyydyttyä (saturation) (Bionin tästä näkemyksestä, ks. tarkemmin Bion 1962a, 1962b ja 1965 sekä Kurkela 2000, 2002 ja 2003). Tämän jälkeen varsinainen vietin herättämä kaipuu ja tyydytys tulevat winnicottilaisittain ajatellen mahdollisiksi. (Ks. esim. Winnicott 1965, 62.)

32. Winnicott käyttää tässä yhteydessä johdonmukaisesti dream-sanaa ja sen johdannaisia (dreaming jne.). Se, että dream-sana tarkoittaa tässä yhteydessä unta eikä kuvittelua, tulee ilmi mm. siitä, että Winnicott erottaa päiväunelmoinnin (daydream) unesta: "- - dreaming and [real] living have been seen to be of the same order, daydreaming being of another order. Dreaming – toisin kuin daydreaming – on osa elämää, toteaa Winnicott. (Mts. 26, 31.)

33. Lacanin kuvaama peilivaihe sijoittuu 6–18 elinkuukauden vaiheille. Tällä käsitteellä Lacan hahmottaa "vieraantuneen" egon syntyä; tätä ei aina muisteta, kun puhutaan äidin kasvojen roolista varhaisessa vuorovaikutuksessa ja viitataan Lacaniin.

Kirjallisuus

Bion, Wilfred R. (1962a). A Theory of Thinking. Second thoughts (1967), 110–119. Fourth printing. London: Karnac Books 1993. [Alkuperäinen julkaisu:International Journal of Psycho-Analysis 1962, vol. 43, parts 4–5.]
Bion, Wilfred R. (1962b). Learning from experience. 3. printing by Karnac Books, London 1991.
Bion, Wilfred R. (1965). Transformations. 2. impression by Karnac Books, London 1991.
Etchegoyen R.. Horacio (1991). The Fundamentals of Psychoanalytic Technique. London: Karnac Books.
Freud, Sigmund (1915). Triebe und Triebschicksale. GW 10, 210–232. [Instincts and their vicissitudes. Standard Edition 14, 109–140.]
Green, André (1986). On Private Madness. Reprinted in 1997. London: Karnac Books.
Green, André (1977). The Borderline Concept – A Conceptual Framework for the Understanding of Borderline Patients. – Green, André 1986, 60–83. [Ilmestynyt alunperin teoksessa Borderline Personality Disorders, ed. by P. Hartocollis. New York: International Universities Press 1977.]
Green, André (1997). The intuition of the negative in Playing and Reality. – Kohon, Gregorio 1999, 205– 221 [ Alkuperäinen julkaisu: International Journal of Psycho-Analysis 1997, vol. 78, part 6, 1071–1084.]
Ikonen, Pentti & Rechardt , Eero (1994). Thanatos, häpeä ja muita tutkiemia. Helsinki: Nuorisopsykoterapia-säätiö.
Ikonen, Pentti (2000). Psykoanalyyttisia tutkielmia. Helsinki: Nuorisopsykoterapia-säätiö.
Klein, Melanie (1955). On Identification. – Envy and Gratitude and Other Works 1946–1963, 141–175. London: Virago Press 1988.
Kohon, Gregorio (1999). The Greening of psychoanalysis: André Green in dialogues with Gregorio Kohon. – The Dead Mother. The Work of André Green. Edited by Gregorio Kohon. The New Library of Psychoanalysis 36. Reprinted 2001. Brunner-Routledge: Hove, East Sussex & Philadelphia, 10–58.
Kurkela, Kari (1993). Mielen maisemat ja musiikki. Musiikin esittämisen ja luovan asenteen psykodynamiikkaa. Kolmas painos 1997. Helsinki: Sibelius-Akatemia.
Kurkela, Kari (1998). Musiikki reflektiona. – Siltoja ja synteesejä. Esseitä semiotiikasta, kulttuurista ja taiteesta. Toim. I. Vierimaa, K. Kilpeläinen ja A. Sivuoja-Gunaratnam. Helsinki: Gaudeamus Kirja OY, Yliopistokustannus University Press Finland.
Kurkela, Kari (2000). "Sointu sanoo että vapaus on olemassa" – Tiestä, humanismista ja ymmärtämisestä". – Muualla, täällä. Kirjoituksia elämästä, kuttuurista, musiikista. Toim. H. Tyrväinen, S. Lappalainen, T. Mäkelä ja I. Vierimaa. Jyväskylä: Atena Kustannus, 32–54.
Kurkela, Kari (2002). Saaminen, pitäminen ja luopuminen – onko ymmärtämisen nykyhetki mahdollinen? – Näkemisestä näkemiseen. Toim. M. Lindqvist, T. Koskenpato, P. Meronen ja T. Välkki. Helsinki: Therapeia-säätiö, 68–89.
Kurkela, Kari (2003). Rajalla tutkiminen. – Kokemuksen ymmärtämisen mahdollisuudesta. – Lapin yliopiston Taiteiden tiedekunnassa pidetty esitelmä (8. valtakunnallinen metodologian seminaari RAJOILLA – Seminaari tutkimuksen rajoista ja rajojen tutkimisesta 12.–13. 9. 2003). Esitelmän pohjalta tehty artikkeli osoitteessa www.urova.fi/ttk à Taide- ja kulttuuriopinnot à Rajoilla-seminaari.
Moore, Burness, E. & Fine, Bernard D., eds. (1990). Psychoanalytic Terms & Concepts. New Haven and London: The American Psychoanalytic Assosiation and Yale University Press.
Schulman, Gustav (1998). Psykoottisen potilaan tuhoavuus ja sen integrointi hoidossa. – Psykoterapia 1/1998, 2–17.
Schulman, Gustav (2002a ). Sietämättömän kestämisestä eheytymiseen. Objektin sisällyttämiskyky ja trauman integrointi. – Trauman monet kasvot. Toim. Soili Haaramo ja Kirsti Palonen. Helsinki: Therapeia-säätiö, 162–187.
Schulman, Gustav (2002b). Narsistisesti vaikea potilas. – Näkemisestä näkemiseen. Toim. M. Lindqvist, T. Koskenpato, P. Meronen ja T. Välkki. Helsinki: Therapeia-säätiö, 123–151.
Siltala, Pirkko (2001). Emotionaalisesti poissaoleva äiti. – Psykoterapia 3/2001, 186-197.
Sitolahti, Terttu (2000). Psykoanalyysi kehityksen ristiaallokossa: viettiteoriasta objektisuhteiden teoriaan. – Psykoterapia 2/2000, 5–31.
Stern, Daniel N. (1985). The Interpersonal World of the Infant. USA: Basic Books.
Torsti, Marita (2001). Vapaan assosiaation paluu. Helsinki: Yliopistopaino.
Tuominen, Marja (2003). Khora – äärettömän sija. – Ikkunoita Bysanttiin. Toimittanut Ritva Toropainen Oulu: Oulun yliopisto. http://herkules.oulu.fi/isbn9514270606/
Winnicott, Donald Woods (1965). The Maturational Processes and The Facilitating Environment. London: Karnac Books and The Institute of Psycho-Analysis 1990.
___ The Capasity to be Alone (1958). – Winnicott 1965, 29–36.
___ The Theory of the Parent-Infant Relationship (1960). – Winnicott 1965, 37–55.
___ Ego Integration in Child Development (1962). – Winnicott 1965, s. 56–63.
___ The Capacity for Concern (1963). – Winnicott 1965, 73–82.
___ Classification: Is there a Psycho-Analytic Contribution to Psychiatric Classification? (1959–1964). – Winnicott 1965, 124–139.
___ Ego Distortion in Terms of True and False Self (1960). – Winnicott 1965, 140–152.
___ A Personal View of the Kleinian Contribution (1962). – Winnicott 1965, 171–178.
___ Communicating and Not Communicating Leading to a Study of Certain Opposites (1963). – Winnicott 1965, 179–192.
Winnicott, Donald Woods (1971). Playing and Reality. London and New York: Routledge 1991.
___ Transitional Objects and Transtional Phenomena (1953). – Winnicott 1971, 1–25.
___ Dreaming, Fantasy, and Living. A Case-history describing a Primary Dissociation. – Winnicott 1971, 26–37.
___ Playing. A Theoretical Statement. – Winnicott 1971, 38–52.
___ Playing: Creative Activity and the Search of the Self. – Winnicott 1971, 53–64.
___ Creativity and its Origin. – Winnicott 1971, 65–85.
___ The Use of an Object and Relating through Identification. – Winnicott 1971, 86–94.
___ The Location of Cultural Experience (1967). – Winnicott 1971, 95–103.
___ Mirror-role of Mother and Family in Child Development (1967). – Winnicott 1971, 111–118.
Winnicott, D. W. (1989a). Holding and Interpretation. Fragment of an analysis. (The definite text, with Introduction by M. Masud R. Khan.) London: Karnac Books and The Institute of Psycho-Analysis.
Winnicott, D. W. (1989b). Psychoanalytic Explorations. Edited By Clare Winnicott, Ray Shepherd and Madeleine Davis. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press.